Vihaan byrokratiaa, kuten valtaosa ihmisistä. Byrokratiaa on jokseenkin aina liikaa, eikä se ole mikään suomalainen erityispiirre. Tämän myöntää myös byrokratiaan törmännyt itävaltalaismaahanmuuttaja päivän Hesarissa
mielipidepalstalla (maksullinen digilehti). Kirjoittajaa kuitenkin harmittaa suomalainen byrokratia niin maan vietävästi.
Otin tekstin henkilökohtaisesti, sillä olen itsekin ollut juuri se suomalainen tyttöystävä, joka auttaa saksankielistä EU-kansalaista asettumaan Suomeen. Siitä on nyt kymmenisen vuotta.
Tulin unelmieni maahan ja petyin
Olen nyt asunut vuoden Suomessa. Opiskelin sitä ennen suomalais-ugrilaisia kieliä ja ruotsia kotimaassani Itävallassa. Tulin tänne suomalaisen tyttöystäväni takia ja koska halusin asua ja tehdä työtä maassa, jossa puhuttuja kieliä olin opiskellut vuosia yliopistossa. Suomessa asuminen ja työskenteleminen oli suuri unelmani. Tiesin kyllä, että byrokratiaa ei ole vain kotimaassani, ja että maahanmuuttajalla on edessään paljon ongelmia viranomaisten kanssa. Mutta en olisi koskaan uskonut, että Suomessa on näin vaikeaa olla ulkomaalaisena. Ajattelin aina, että kielitaitoisena ja korkeasti koulutettuna löytäisin varmasti töitä.
En saanut verokorttia, koska minulla ei ollut vakituisia töitä. En saanut töitä, koska minulla ei ollut verokorttia. Minulla ei myöskään ollut sosiaaliturvatunnusta, koska ei ollut vakituisia töitä. Minulle suositeltiin, että ottaisin lähdeverokortin ja maksaisin melkein 40 prosenttia veroa – siis enemmän kuin kukaan suomalainen.
En voinut kuitenkaan juuri käyttää tätä verokorttiani, koska kukaan ei antanut minulle töitä. Etsin kuukausia aktiivisesti, mutta usein en saanut minkäänlaista vastausta.
Kukaan ei usko minun osaavan tarpeeksi suomea. Olen kuitenkin kirjoittanut suomen sanaston, joka ilmestyy kesällä maineikkaassa saksalaisessa oppikirjakustantamossa. Puhun suomen lisäksi myös sujuvaa ruotsia.
Muutama työnantaja kysyi minulta työhaastattelussa työlupaani, jota en edes tarvitse, koska olen EU-kansalainen. EU:ssa pitäisi olla vapaa liikkuvuus.
Monet työnantajat lupaavat suullisesti työpaikan ja sitten peruvatkin sen, vaikka suullinen sopimus on lain mukaan yhtä pätevä.
Olen tehnyt tämän vuoden aikana vain muutamia lyhyitä opettajan sijaisuuksia. Pidempiä en edes voisi saada, koska minulla ei ole suomalaista opettajan pätevyyttä. Mitään pidempiaikaista työpaikkaa en ole saanut.
Kelakorttia en voi saada, koska ei ole vakituista työpaikkaa. Itävaltalainen passini ei kelpaa mihinkään, sillä siinä ei lue sosiaaliturvatunnustani. Siksi tyttöystäväni pitää usein maksaa, jos ruokaostokset maksavat yli 50 euroa ja maksaisin pankkikortilla.
Kukaan ei halua uskoa, että itävaltalainen passini on tasa-arvoinen EU-dokumentti. Ajokorttiani pidetään väärennöksenä, koska se on vain paperinen.
Tutkimuksia väitöskirjaani (jota teen kotimaani yliopistoon) varten en olisi voinut tehdä ilman tyttöystävääni. En saa kirjastokorttia, enkä voi lainata lähdekirjallisuutta.
Ulkomaalaisena olen Suomessa aina toisen luokan ihminen. On ihan sama, miten hyvin puhun kieltä ja miten hyvin olen sopeutunut Suomeen. Ajattelin, kun tulin, että hakisin joskus Suomen kansalaisuutta, mutta iloni on täysin pilattu. Olen päättänyt muuttaa takaisin Itävaltaan. Tyttöystäväni haluaa tulla mukaan.
Olemme kurkkua myöten täynnä maata, jossa asuu vähemmän ulkomaalaisia kuin yhdessä Wienin esikaupungissa, ja joka ei halua maahanmuuttajia riippumatta heidän iästään, koulutuksestaan, kielitaidostaan tai kotimaastaan.
En kadu sitä, että opiskelin suomea. Voin puhua sitä tyttöystäväni kanssa. Mutta suomen kielen taidosta minulle on varmasti enemmän hyötyä kotimaassani, jossa voin opettaa sitä vieraana kielenä ja kirjoittaa suomen kielen oppimateriaalia. Mutta en halua asua maassa, johon en ole tervetullut.
Harald Molan
kääntäjä ja tietokirjailija
Espoo
Josko muutama kommentti.
1. Kirjoittaja on asunut Suomessa peräti
vuoden, mutta vakituista työpaikkaa ei vieläkään ole. Arvatkaapas mitä: minun jännittävällä ulkomaalaismiehelläni ei kymmenen vuoden oleskelunkaan jälkeen ole vakituista työpaikkaa. Itse asiassa tunnen jopa useita syntyperäisiä suomalaisia, joilla ei ole vakituista työpaikkaa. Erityisen tyypillinen ongelma tämä on akateemisissa piireissä.
Kääntäjilläkään ei käsittääkseni ole työmarkkinoilla kissanpäiviä, eikä kääntäminen suomen ja saksan välillä ole kovinkaan harvinainen taito pääkaupunkiseudulla. Erityisesti suomen kielen taito ei Suomessa ole mikään suhteellinen etu työmarkkinoilla, vaikka toki tarpeellinen onkin.
Ja ettei saanut edes opettajan työtä, kun ei ollut pätevä. Vähäx törkeetä! Mä ainakin haluisin, mix mun pitäis olla pätevä ku mä kuitenki osaan, kato ny ku mä osaan! Joskin pätevätkin opettajatkin saavat tehdä pääkaupunkiseudulla vuosikausia sijaisuuksia ennen kuin omaa virkaa pukkaa, jos silloinkaan. Ja heistäkin aika moni on aloittanut juuri niillä lyhyemmillä sijaisuuksilla.
2. Verokorttia ei saa, kun ei ole töitä, ja töitä ei saa, kun ei ole verokorttia. En väitä ymmärtäväni, mistä tässä on kyse; en ole ikinä itse tai mieheni välityksellä törmännyt moiseen. Semminkin, kun seuraavassa kappaleessa kirjoittaja kertoo, että lähdeverokortin tavallista kovemmalla veroprosentilla kyllä saisi. Kirjoittaja ei ilmeisesti tiedä, että verokorttiin merkitty veroprosentti ei vaikuta lopulliseen verosummaan: liikaa perityt verot palautetaan ja liian vähän perityt karhutaan jälkikäteen. Ulkomaalainen ei siis maksa suomalaista enemmän veroja.
Mutta ainakaan omalta siipaltani ei koskaan rekrytointivaiheessa kysytty verokorttia. Ehkä maailma on muuttunut näiltä osin. Jos nyt vaikka tyytyisi siihen lähdeverokorttiin, hommaisi sen työpaikan (jos se tosiaan oli siitä verokortista kiinni) ja vaihtaisi sitten tavalliseen verokorttiin (jos se tosiaan oli siitä työpaikasta kiinni).
3. Paperinen ajokortti ei kelpaa henkilötodistukseksi. No voihan harmi. EI SITTEN TULLUT MIELEEN ETTÄ JOS VAIKKA SEN MUUTAMAN KYMPIN SIJOITTAISI SIIHEN MUOVILÄPYSKÄÄN EIKÄ VAIN HAKKAISI PÄÄTÄÄN SEINÄÄN?! Että jos maata vaihtaa, niin voisi joitain pieniä myönnytyksiä tehdä ihan arjen sujuvuuden nimissä. Ei minunkaan jännittävä ulkomaalaismieheni edes yrittänyt kymmenen vuotta sitten Suomeen paperisella ajokortilla, vaan vaihtoi sen hyvissä ajoin paremmin tunnistettuun ja hyväksyttyyn EU-korttiin. Mitäköhän ne Itävallassa sanoisivat suomalaisesta paperiajokortista näin 2010-luvulla? Ja kuriositeettina: muovinenkaan ajokortti, ei edes kotosuomalaisen, ei ole virallinen henkilötodistus vaikka moni sen hyväksyykin.
4. Kaupassa ei saa maksaa yli 50 euron ostoksia, sillä kassaneidit eivät hyväksy ulkomaisia henkilötodistuksia vailla suomalaista sotun loppuosaa. Niin varmaan, kukaan ulkomaalainen turistihan ei ole koskaan ostanut Suomesta kortilla mitään yli 50 euron hintaista. Meidänkin mamuperheellämme on toki kokemusta hämmentyneistä kassaneideistä, jotka suomalaisella pankkikortilla maksettaessa kysäisevät suomalaisen sotun perään. Tähän mennessä jokaiselle on kuitenkin riittänyt ystävällinen toteamus, että valitettavasti ulkomaisissa henkkareissa ei sellaisia ole. Inttämään ei ole tarvinnut ryhtyä.
5. Työnantaja kysyi työlupaa, vaikka EU-kansalainen ei sellaista tarvitse. Se oli ilmiselvä henkilökohtainen loukkaus, eikä esimerkiksi osoitus työnantajan pykälien tietämättömyydestä. Siksipä työnantajalle ei suinkaan tule kertoa asioiden oikeaa tilaa ja jatkaa haastattelua vaan ampaista ovet paukkuen ulos huoneesta huutaen rasistisaatanaa.
Hei ihan oikeasti. Maasta toiseen muuttaminen
on stressaava projekti, joka myös EU:n sisällä vaatii kaikenlaista paperinpyörittämistä. Välillä se paperinpyörittäminen sekä jonottaminen maahanmuuttoviraston tiskillä käy korpeamaan, mutta elämä on kummasti helpompaa, kun ne hommat on saanut tehtyä. Luulisi korkeasti koulutetun ihmisen tajuavan, ettei ulkomaille muuttaminen nyt vain ole mikään netti-ilmoituksella hoituva kotikunnan vaihto. Toivonkin totisesti mielipidekirjoituksen saavan seurantauutisen siinä vaiheessa, kun kirjoittajan suomalainen tyttöystävä on muuttanut niskojaan nakellen Itävaltaan.
