Terveisiä sateiselta Saarijärveltä

Poikkeuksellinen tapaus Suomessa: juhannuksen alla oli viileää, ja tänään sataa vettä. Juhannusviikonloppu oli kuitenkin kuin unelma, aurinko paahtoi ja vesi oli lämmintä. Ei voi valittaa!

Mökin kattoremontti tuli hoidettua hyvin, ei toki kiitos minun (tai, no, vahdinhan minä ihan hienosti Mellaa Erikin ja pappani huhkiessa peltien parissa). Sittemmin onkin ehditty peräti rentoutua, saunoa ja uida. Mitäs sitä mökillä muutakaan. Erik on hakannut puita ja minä olen tiskannut astioita.

Keskiviikkona suuntaamme sitten kohti Saksaa. Mellan matkapahoinvointi on osoittautunut kinkkiseksi tapaukseksi, ja meidän pitikin muuttaa matkasuunnitelmiamme lennosta. Laivamatka Ruotsiin, koko päivän mittainen ajomatka Tukholmasta Trelleborgiin ja uusi laivamatka Trelleborgista Sassnitziin saavat tällä kertaa jäädä, neiti kun ei pysty istumaan niin pitkää tovia autossa. Tämän sijaan ajammekin vain Helsinkiin ja loikkaamme Rostockiin matkaavaan laivaan. Moisesta reissusta kiskotaan toki riistohinta, mutta mitäpä sitä ei pienokaisensa hyvinvoinnin eteen tekisi. Kunhan ei sitten kärsi merisairaudestakin!

Seuraavan kerran minusta kuuluukin sitten varmaan Saksassa, näitä Saarijärven kirjaston palveluja kun ei tule ihan joka päivä käytettyä.

Mella ja mansikat

Tässä se paljon luvattu mansikansyöntivideo. Syöminen jatkui edelleen, mutta eiköhän tuo riitä näytiksi.

Loma on sitten alkanut, tänään oli viimeinen työpäivä ja huomenna hurautamme kohti Keski-Suomea ja kesämökkiä. Siellä sitten odottaa kattoremontti... Eli se siitä lomasta. Juhannuksen jälkeen körötellään sitten Saksaan, ehkä siellä ehtii rentoutua.

Tärppäsihän se

Anna tuossa alempana kommentissa kyseli, että tärppäsikö. No, tärppäsihän se, vaikka päätöksenteko olikin suunnattoman vaikeaa. Eli kävimme eilen katsomassa sitä Saton neliötä Pikku Huopalahdessa ja päätimme ottaa sen.

Tuskaa se kyllä teki, ja asiaa puitiin iltamyöhään asti. Täydellinenhän se ei ole, toisin kuin meidän nykyisemme oli silloin, kun se valittiin. Tuossa uudessa kämpässä ei ole saunaa, sen parveke ei ole lasitettu, sen keittiö ei ole kiinteästi olohuoneen yhteydessä, sen porraskäytävästä ei pääse suoraan parkkihalliin ja ennen kaikkea sen makuuhuoneet ovat hyvin pieniä ja vuokra sietokykymme ylärajalla.

Mutta sen sijainti on kuitenkin töideni ja päiväkodin kannalta erinomainen, ympäristö lapsiystävällistä ja viihtyisää, Alepa ja R-kioski löytyvät läheltä, huoneita on riittävä määrä, olohuone on kohtuullisen kokoinen, riittävän suuri parveke ja kaksi vessaa löytyvät, yhden makuuhuoneen yhteydessä on vaatehuone, keittiö on tilava, talossa on vaunujen mentävä hissi, asunto on jo nyt kelvollisessa kunnossa ja heinäkuussa tapahtuvan remontin jälkeen ilmeisesti erinomaisessa kunnossa, ylimmän kerroksen päätyhuoneistossa on vain yksi seinänaapuri ja yksi alakerran naapuri, talo on kuulemma rauhallinen ja äänieristys erinomainen (nykyisen asukkaan pianonsoitto ei kuulemma ole kuulunut seinänaapuriin!). Lisäksi Saton takuuvuokra on mitättömän pieni, tuo kämpän vuokra on kuitenkin yhä sietokykymme sisällä eikä päällekkäistä vuokraa tarvitsisi maksaa ainoaltakaan kuukaudelta.

Saton yhteyshenkilömme on paikalla vasta maanantaina, joten emme voi vielä tällä viikolla vahvistaa päätöstämme heille. Maanantaina täytyy vielä varmistaa, että asunnolla on oma kellarikomero: sitä unohdimme kysyä nykyisiltä asukkailta vierailumme aikana. Mutta ei kai miltään kerrostaloasunnolta puutu kellari- tai ullakkokomeroa? Sehän on vähän kuin puuttuisi vesihana!

Muutto on siis näillä näkymin heinä-elokuun vaihteessa, tervetuloa kantoavuksi!

Pikku Huopalahden paluu

Se lupaamani video Mellan mansikansyönnistä vain viipyy, vuorokauden tunnit kun tuntuvat kummasti vähentyneen viime aikoina. Nyt kahden viikon ajan olen vielä poikkeuksellisen kiinni, kun menin ja ilmoittauduin uintitekniikkakurssille. Kun en malttanut odottaa syksyyn, päädyin sitten tällaiselle kahden viikon intensiivikurssille: joka arki-ilta 60 minuuttia polskuttelua juuri ennen nukkumaanmenoa. Kummasti se lohkaisee pois koko vapaan illan.

Mutta niin, asiaan, eli Pikku Huopalahteen. Asunnonetsintä on jälleen saanut uuden käänteen: tällä kertaa Sato on tarjonnut meille neliötä Pikku Huopalahdesta. Hinta on kova ja 90 neliötä aika vähän tehottomassa pohjassa, mutta ainakin asunnon luvataan olevan oikein hyvässä kunnossa. Ja Pikku Huopalahdestahan tosiaan kestäisi töihin ja päiväkotiin kumpaankin vain puolet nykyisestä ajasta. Toivottavasti tuo Martsan aiempi kommentti Pikku Huopalahden laatuongelmista ei päde tähän taloon.

Huomenna käymme katsomassa tätä asuntoa, saas nähdä mitä vikaa keksimme tällä kertaa... Saunaahan siinä ei ole, parveke kylläkin. Ylin kerros ja hissi. Hmm. Sehän kuulostaa kuitenkin ihan kelvolliselta, eikö totta?

Kevätväsymystä ei ole olemassa

En muista, että olisin koskaan kärsinyt kevätväsymyksestä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että uuvuttaa poikkeuksellisen paljon. Samalla en kuitenkaan saa öisin nukuttua kunnolla, kun on jotenkin liian valoisaa.

Töissäkin huomaa olevansa jotenkin nuutunut ja vetämätön. Niin paljon kuin aiemmin hehkutinkin niitä kehityskeskustelujani, alkavat ne kyllä hiljalleen jo painaa. Tottahan toki ne ovat loppuun saakka mielenkiintoisia ja tärkeitä, mutta tasapuolinen keskustelu lähes 20 ihmisen kanssa lyhyessä ajassa on kuitenkin henkisesti jotenkin väsyttävää: Kenenkään kohdalla kun ei ole kuitenkaan varaa herpaantua ja heittää lekkeriksi.

Siihen päälle meillä on nyt sitten rekrytointi taas käynnissä, eli omien nykyisten työntekijöideni lisäksi rupattelen myös potentiaalisten esmerkläisten kanssa. Siinä onkin juttua kerrakseen.

No, en silti muuta mielipidettäni siitä, että juuri tällaiset puolet ovat työssäni parasta. Eihän sitä voi aina olla pirteä, vaikka olisikin unelmatyössä. Ja siintäähän kesäloma vain kahden viikon päässä!

Tarkoittaako tämä sitä, että kevätväsymys on kuin onkin todellinen ilmiö? Vai onko kaikki pelkkää sattumaa?

Loppuun pieni lupaus: Mella sai eilen syödä elämänsä ensimmäistä kertaa tuoreita mansikoita, enkä ole ikinä nähnyt tyttöä yhtä onnellisena mistään syömisestään. Tästä on olemassa todisteita videon muodossa, ja yritän saada pätkän tänne blogiinkin jossain vaiheessa.

Tulipa nähtyä taas yksi asunto

Käytiin tänään sitten viimein katsomassa sitä kaupungin kämppää Pikku Huopalahdessa. Alue oli aivan ihanaa, ja tämänpäiväinen aurinkoinen helle oli juuri oikeanlainen sää sen vehreän puutarhakaupungin läpi talsimiseen. Asunnon sijainti on siis työ- ja päiväkotimatkojen kannalta ihanteellinen.

Piha oli myös kiva, lapsia oli hirveästi ja leikkipaikkoja löytyi. Talossa oli vaunujen mentävä hissi. Itse asunnon pohja tiedettiin jo etukäteen oikein hyväksi, ja 95 neliötä oli kokona mainio. Saunaa ei ollut, mutta se ei ollut suuri miinus. Vastineeksi kämpästä löytyikin sitten oikein iso parveke, johon mahtuisi kaikenmoista huonekalua ruokapöydän lisäksi.

Ja ne maisemat! Okei, ehkä meidän nykyisiä 11. kerroksen merinäkymiämme ei helpolla peitota, mutta aika lähelle tämä asunto tuli: Viidennestä kerroksesta iso kulmaikkuna avasi silmien eteen puistonäkymät ja ennen kaikkea Pikku Huopalahden meren. Kaukana horisontissa lahden takana näkyi sitten korkeita talojakin, eli urbaania ja idylliä juuri sopivassa suhteessa. Mitä muuta voisi vaatia?

Niin, no, vaikkapa hyvää kuntoa. Talo on rakennettu vuonna 1996, se on siis vain kolme vuotta meidän nykyistä taloamme vanhempi. Vaikea uskoa, kun asuntoa katseli sisältä päin. Muovilattiat olivat hyvin tahraiset, seinät olivat lommoilla ja jopa katto oli likainen. Yksikään kaapinovi ei ollut kunnolla kiinni, monet kahvat olivat irronneet ja haljenneet tai ainakin tahmeita. Kylpyhuoneen peilikaappi oli täysin ruosteessa, ja keittiön kuivauskaappi niin saastainen ettei sinne voisi ikinä laittaa astioita.

Mitä ihmettä siinä talossa on tapahtunut? Miten reilussa kymmenessä vuodessa saa kämpän tuollaiseen kuntoon? Miten joka ikinen kaapinovi on voitu saada irti? Miten kylpyhuoneen peilikaapin ja astiakaapin voi saada tuossa ajassa ruostumaan? Miten joka ikisen huoneen seinä voi olla murentunut ja paikattu vain hätäisesti hieman alkuperäisestä poikkeavan sävyisellä maalilla?

Huomenna aionkin soittaa kaupungille ja sanoa, että ilman remonttia ja kaikkien kaappien vaihtoa me emme tuota asuntoa huoli. Kaupunki tuskin tekee ehdottamaamme remonttia, joten emme me nyt sitten olekaan muuttamassa Pikku Huopalahteen.

Ei tämä taas yhden mahdollisuuden menettäminen niin harmita, mutta yleisesti surettaa tuon asunnon puolesta. Kaikki puitteet olivat niin mainioita, alue niin ihana ja kämpän pohjaratkaisu niin hyvä. Tuntuu suoranaiselta turhuudelta rakentaa talo tuollaiseen paikkaan ja sitten päästää muuten miellyttävät asunnot repsahtamaan niin täysin. Vai onko talo alun perinkin rakennettu niin huonolaatuisista materiaaleista, ettei niiden voida odottaakaan kestävän yli kymmentä vuotta? Jokin mättää.

Asunnonetsintä tuottaa jälleen tuloksia?

Hihii, jännittävää: kaupunki on tarjonnut meille asuntoa Pikku Huopalahdesta. Onkohan se hyvä? Ainakin vuokra on kohtuullinen, kaupungin kämpästä kun on kyse. Raporttia tulee siinä vaiheessa, kun paikka on käyty katsastamassa.

Yksivuotiaana kaikki on toisin

Yksi kokonainen vuosi on mukavan pyöreä luku ajatella, senpä vuoksi varmaan lukuisissa lastenhoito-oppaissa tämä ikä on merkittävä vedenjakaja. Lukuisia uusia asioita saa tehdä maagisen vuoden tultua täyteen, ja joistakin vanhoista on luovuttava. Sitten on tietenkin kaikenlaista kehitykseen liittyvää muutosta, jotka kyllä heilahtelevat paljon lapsesta toiseen mutta ajoittuvat jokseenkin yksivuotissynttärien tienoille.

Tässäpä siis on lista muutamista asioista, jotka näyttävät muuttuvan yhden vuoden iässä.
Vauva. Rivien välistä lukiessa näyttää siltä, ettei yksivuotias ole enää vauva vaan pikkulapsi. Miksi muuten puhuttaisiin "vauvavuodesta" yksikössä? Meidän perheemme vauvojen lukumäärä romahtikin siis kerralla nollaan.

Päivähoito. Kelan vanhempainpäiväraha loppuu lapsen ollessa n. 10 kuukauden ikäinen, erilaisilla kesälomilla ja muilla järjestelyillä vauvan saa kohtuullisen helposti pidettyä kotona melkein vuoden vanhaksi asti. Mella meni päiväkotiin tasan 11 kuukauden ikäisenä.

Maito. Äidinmaidon saa vaihtaa lehmänmaitoon noin vuoden iässä, ja Mellastakin on jo tullut maitosyöppö. Imetys sinänsä on erittäin kuuma peruna, vähemmistö äideistä taitaa imettää lastaan enää vuoden ikäiseksi ja sitäkin pienempi (mutta varsin intohimoinen) vähemmistö jatkaa vielä taaperoikäisen lapsen imetystä. Minun päämääräni oli imettää vuoden vanhaksi asti, ja näin tein. Nyt se on ohi. Ehdottomasti haikeaa.

Ruoka. Vuoden ikäinen lapsi saa oppaiden mukaan jo syödä samaa ruokaa kuin muutkin perheenjäsenet, kunhan suolan ja mausteiden määrä on alhainen. Myös hunaja ja pinaatti ovat nyt sallittuja. No, mausteita Mella ei kyllä erityisemmin pelkää, pimuhan söisi esimerkiksi sinihomejuustoa paljaaltaan jos saisi. Suolaa pyrimme käyttämään mahdollisimman vähän. Kaikki syömämme ruoka tuntuu Mella-ahmatille maistuvan, yleensä tyttö yllättää meidät joka ilta valtaisalla ruokahalullaan. Päiväkodistakin kuuluu pelkkiä kehuja neidin syömätavoista.

Kävely. Lapset oppivat kävelemään hutarasti kai keskimäärin vuoden ikäisenä. Ainakin Mella tepastelee nyt jo oikein innokkaasti, kuten tekevät pari muutakin samanikäistä naperoa päiväkodissa.

Potta. Kuivaksi oppimiseen lienee vielä paljon aikaa, vaikka intohimoisimmat pottahurjastelijat ovatkin huhujen mukaan päässeet vaipoista jo hyvissä ajoin ennen ensimmäisen vuotensa päättymistä. Moni lapsi tuntuu kuitenkin potan varovaista harjoittelua varten juuri vuoden vanhana, näin myös Mella. Neiti onkin jo vääntänyt muutamat pisut keltaiseen pottaansa, toki täysin vahingossa.

Vauvauinti. Eilen oli Mellan viimeinen vauvauinti. Vuoden täytettyään naperot ovat valmiita uimareita, tai eivät ainakaan mahdu enää vauvauintiryhmään. Edessä onkin sitten visiitti oikeaan uimahalliin, oikeaan lastenaltaaseen. Haikeaa, mutta jännittävää.

Asunnonetsintä jatkuu kuumeisena

Vaikken ole aiheesta pitkään aikaan blogannutkaan, ei teema ole elämästämme mihinkään kadonnut: asunto on yhä hakusessa. Kävin tänään katsomassa ilmoituksen perusteella kiehtovaa vuokrakämppää. Ja miltäs kuulostaisi: 102 neliötä, 4 huonetta ja alkovi, avokeittiö ja iso ruokailutila, Sörnäisissä, vuonna 1910 rakennetussa mutta muutama vuosi sitten peruskorjatussa talossa, kohtuuhintaan. Sauna ja parveke siitä kyllä puuttuivat, vaikka pohja olikin aivan ihana. Talo vaikutti oikein yhteisölliseltä, ja välittäjä (tai siis ilmeisesti omistavan firman edustaja) kehui yhtiön pihabileitä.

No en toki ollut ainoa kämppää tutkaileva, eikä tuo asunto taida meille tulla. Siihen kun haluttaisiin asukkaat viimeistään kesäkuun alusta, kun taas meidän nykyisemme irtisanomisaika päästäisi meidät muuttamaan vasta heinäkuun alusta. Me emme ole niin epätoivoisia, että maksaisimme päällekkäin kahta vuokraa: onhan tässä vielä aikaa odottaa ja ihmetellä. Kyllä jotain vielä tulee vastaan.

Rupeaakohan jossain vaiheessa kaduttamaan, kun päästää tämän käsistään? No, siinä ei kuitenkaan tosiaan ollut sitä parveketta eikä saunaa. Ja me kun vasta muutama päivä sitten ostimme sen terassilämmittimenkin.

Mella 1 vuotta ja äitienpäivä

Ei nyt ihan sama päivä, mutta sama viikonloppu sentään: juhlaan riittää aihetta. Eilen lauantaina juhlittiin Mellan 1-vuotispäivää ja tänään on sitten äitienpäivä. Mellan juhlissa oli mukavasti ihmisiä ja lahjoja tuli. Kuten yksivuotissynttäreillä on tavanomaista, juhlakalu nautti ennen kaikkea lahjapapereiden repimisestä ja yleisen kaaoksen aiheuttamisesta. Oheinen kuva yrittää kertoa juuri tätä: Mella sekalaisen sotkun keskellä.

Mitäpä juhlista muuta nyt osaisi raportoida, mitään erityistä ei tapahtunut vaan kaikki sujui mainiosti. Mella ei ollut edes pienin läsnäolija, paikalla kun oli myös kahdeksanviikkoinen Peter-poika. Tämä jälkimmäinen jäikin aikuisten kanssa vielä katsomaan euroviisuja siinä vaiheessa, kun väsähtänyt synttärisankari peiteltiin sänkyyn.

Ennen nukkumaanmenoaan Mella-neiti ehti kuitenkin mm. syödä Sacher-kakkua, joka olikin pimun synttärikakku. Naama mustana se rääpäle vain mussutti menemään, ja sama meno jatkui tänäänkin kakuntähteiden kanssa. Juustokakku ei sentään kelvannut aivan yhtä hyvin.

Äitienpäivä onkin sitten mennyt rauhallisemmin ja ihan perhepiirissä pienen kävelyretken ja synttärirääppiäisten merkeissä. Sainpa Mellalta pienen taimen ja kortin, joita lapsukaiset olivat päiväkodissa taiteilleet. Vaikka kortin suurin panostus lieneekin jonkun hoitajan, kyllä siinä on selvästi nähtävissä Mellankin sotkuinen kädenjälki.

Hyötyliikuntaa eskoahojen makuun

Tällä viikolla meidänkin perheemme on päässyt harrastamaan hyötyliikuntaa oikein olan takaa. Armaan tornitalomme hissi paukahti nimittäin rikki tiistaina ja on siitä lähtien ollut suljettuna. Ei sitä kuitenkaan kukaan korjaa, Koneen paku kävi naapurin mukaan kuulemma hetken aikaa seisomassa pihalla ja ihmettelemässä tilannetta. Huomenna perjantaina korjauksen on luvattu valmistuvan, odotamme jännityksellä milloin se sitten oikein alkaa.

Mikä lie eskoaho siellä istuukaan niiden varaosien tai ammattitaitoisten työmiesten päällä, selvältä ilkivallaltahan tämä viivyttely tuntuu. Saadaan läskit karistettua köyhälistön lanteilta ja huonokuntoiset vanhukset päästettyä pois päiviltä sydänkohtauksen turvin, vuokratalostahan on kuitenkin kysymys. Oletteko koskaan yrittäneet päästä yhdenteentoista kerrokseen vauvan, tarharepun, oman työkassin ja parin kauppakassin kanssa ilman hissiä? No, rehellisyyden nimissä en minäkään, Erik on nimittäin hoitanut tämän puolen hissirikon aikana. Minä tyydyn raahaamaan omaa maallista tomumajaani kohti pilviä, siinäkin on ihan riittävästi haastetta.

Sataa sataa ropisee, kele kele pum

Eilen oli aika hemmetin kurja ilma, ellette sattuneet huomaamaan. Kummasti se heijastui kaikkeen, vaikka työpäivä sinänsä meni (kai) ohi ihan kunnialla. Aamulla kyllä jo vähän ripsi matkalla sporapysäkille, ja tietenkin se sateenvarjo oli unohtunut kotiin.

Niin. Se sateenvarjo siis oli unohtunut kotiin. Eikä työpäivän päättyessä taivaalta enää ripsinytkään, vaan siellä satoi. Ei sentään rakeita, niin kuin aiemmin päivällä, mutta inhaa, märkää, kylmää vettä.

Ja oli myös kiire, piti hakea Mella päivähoidosta, tiputtaa matkan varrella Erikin hoitoon ja ehtiä vesijuoksuun Urheilutalolle. Aikataulu oli kyllä sinänsä kunnossa, lähdin töistä juuri sellaiseen aikaan että ehdin Urheilutalolle juuri sopivasti. En joutuisi odottamaan mutten olisi myöhässäkään.

Niin, se saamarin sade. Päiväkodissa ulkoillaan aina iltapäivisin siihen aikaan, kun lapsia tullaan hakemaan kotiin. Mella on toisin sanoen puettu ja tavarat pakattu siinä vaiheessa, kun minä tulen paikalle. Siitä sitten vain nostan tytön vaunuun ja lähden köpöttelemään kotiin. Helppoa ja nopeaa.

Mutta se hemmetin sade: eivätpä ne kakarat sitten olleetkaan ulkona, kun siellä satoi. Sen sijaan vilkkaat pikkupirpanat joutuivat jäämään kuiviin sisätiloihin, ja Mellan kiukkuinen huuto kuului jo ulko-ovelle. Juuri kun oli kiire, piti luopua omista märistä ulkovaatteista, napata suoraa kurkkua huutava vihainen tyttö kainaloon ja ryhtyä pukemaan rimpuilevalle äkäpussille ulkovaatteita päälle.

Onnistuin kuitenkin, jotenkin. Mella ei kuitenkaan ollut tyytyväinen yhtään mihinkään, vaan raivosi vaunuissa istuessaan. Liikkeellä ollessamme tyttö vajosi pahantuuliseen ja hiljaiseen apatiaan ja näytti vaunuissa rötköttäessään lähinnä hiekkasäkiltä. Mutta auta armias, jos piti pysähtyä vaikkapa liikennevaloihin: ei, sellainen ei pikkuprinsessalle sopinut. Siispä pitää huutaa.

Tässä vaiheessa sitä vettä tulikin sitten jo enemmän kuin aiemmin, ja olimme Mellan kanssa jo molemmat likomärkiä. Piti ottaa bussi loppumatkaksi, ettemme olisi myöhästyneet. Bussissahan joudutaan olemaan paikallaan, mikä ei Mellalle kelvannut. Piti huutaa. Onneksi bussista päästiin kuitenkin pian takaisin vesisateeseen.

Urheilutalon edessä nähtiin sitten isukki, kunhan Mella oli ensin jonkin aikaa raivonnut pysähtymisen vuoksi. Heti kun Erik oli näköpiirissä, tytön ryhti parani ja se pieni piru alkoi hymyillä ja käyttäytyä kuin enkeli.

Minä lähdin vesijuoksuun, Erik vei muodonmuutoksen kokeneen tytön kotiin. Urheilin, kävin suihkussa, föönasin hiukset kuivaksi. Astuin ulos vesisateeseen, se niistä kuivista hiuksista. Vaatteet sentään eivät olleet ehtineet kuivua pukukopissa mytyssä, joten niiden kastumisesta ei tarvinnut välittää. Hyinen viima piiskasi vettä naamaan vaakasuorasti, nilkat olivat jäisen vesikouran puristuksissa.

Kotona kuulin Erikiltä, että Mella oli syönyt oikein nätisti ja käyttäytynyt muutenkin esimerkillisesti. No, onneksi typykkä sentään tajusi äidin tulleen kotiin ja ryhtyi huutamaan ja kiukuttelemaan. Ei suostunut enää syömäänkään.

Uimakassi ei pysynyt jäätyneissä näpeissä, hiustenkuivaaja ei millään meinannut mahtua ulos pienen kassin suusta eikä töpseli suostunut asettumaan pistorasiaan ilman muutamaa kirousta. Hiukset eivät toisella kuivaamisella tietenkään asettunut yhtä hyvin kuin uimahallilla, eivätkä villasukat lämmittäneet tarpeeksi nopeasti. Mella jatkoi kiukutteluaan oven takana, onneksi kylpyhuoneen oven sentään sai lukkoon.

No, onneksi tänään on uusi päivä. Tosin täksikin päiväksi luvattiin vesisadetta. Ai niin, ja huomiseksi.

Kuinkakohan monta taksimatkaa Sörnäisistä Vantaankoskelle ehtii ajaa firman luottokortilla, ennen kuin joku kiinnittää asiaan huomiota?

Keskustelemme ja kehitymme

Että on ihanaa olla töissä! Ja onneksi Mellakin alkaa olla niin hyvässä kunnossa, että Erik pääsee huomenna omiin töihinsä ja Mella päiväkotiin.

Minä olenkin nyt päässyt viimein käynnistämään Vantaankosken pääkallopaikalla kehityskeskustelut oman poppooni kanssa. Pitkään olenkin sitä jo odottanut, alun alkaen lörpöttelyt oli tarkoitus hoitaa jo helmikuussa. Aikataulu kuitenkin levisi käsiin samalla kun nilkka levisi jalkoihin (har har) ja jouduin sairaslomalle.

Ihmisten kanssa työskentely tässä hommassa onkin ehkä se paras puoli. Työhaastattelijana olen ehtinyt jo suorastaan rutinoitumaan, mutta eilen vedin elämäni ihka ensimmäisen kehityskeskustelun. Kun työporukka koostuu n. 20 eläväisestä ja monella taholla hääräävästä ihmisestä, on heidän menemistensä ja toiveidensa kartoitus aika vaikeaa ilman järjestelmällistä läpikäyntiä ja henkilökohtaisia keskusteluja. En tiedä, mitä arvon mediaseuraajat keskusteluilta odottavat, toivottavasti ne hyödyttävät heidän työtään edes melkein yhtä paljon kuin minun.

Nyt tuntuu suorastaan siltä, että kaikenmaailman lomia on liikaakin. Päivätkin hurahtavat niin nopeasti, ettei pääse kuin vähän alkuun kaikesta siitä mitä haluaisi töissä ehtiä tekemään. Ei voi valittaa.

Karhunpoika oksentaa

Mella-neidin sairastelu se vain jatkuu. Torstaina pipiys vaikutti vain perusflunssalta, mutta nyt tyttönen on oksennellut jo pari päivää eikä mikään ruoka pysy sisällä. Vettäkään ei voi antaa kuin 10-20 ml kerralla muutaman minuutin välein, jottei se tule heti ulos.

Vaatteita ja paperia on kulunut, yksi iso oksennus kun tuntuu vievän melkein puolet paperirullasta. Paitoja ja housuja taas on kertynyt likasankoon jo iso pino. Jotenkin sen pahemmilta tuhoilta olemme välttyneet, eli aikuisten vaatteet tai yksikään sängyistä ei ole saastunut, vaikka neiti tykkääkin uupumuksensa keskellä kiehnätä ja köllöttää vieressämme pehmeillä alustoilla.

Nyt oli sitten minun vuoroni jäädä kotiin hoitamaan pienokaista, näillä näkymin vielä huomennakin. No, onpa tämäkin sitten koettu, vaikken moista elämystä kyllä mitenkään innolla ole odottanut. Onneksi Mella on kuitenkin väsymyksestään ja pahasta olostaan huolimatta hurjan hyväntuulinen, joten tunnen oloni suorastaan tarpeelliseksi rapsuttaessani hymyilevänä makoilevan tytön selkää. Ihanaa, että on sentään mahdollista jäädä töistä kotiin hoitamaan lapsirassukkaa.

Karhunpoika sairastaa

Kyllä huomaa, että päiväkotiarki on alkanut: eilen Mella sairastui elämänsä ensimmäisen kerran. Koskaan pimulla ei ole ollut mitään tautia, mitä nyt joskus nenä vähän vuotanut. Eilen aamulla tytölle nousi elämänsä ensimmäinen kuume, jota vielä ryyditti mahdollisesti liiallisesta lehmänmaidon nauttimisesta aiheutunut ripuli. Erik on nyt sitten tänään toista päivää hoitamassa meidän pientä karhunpentuamme.

Oli kyllä aivan outoa nähdä tuo napero korkeassa kuumeessa (pahimmillaan 39,9 astetta). Yleensä niin eläväinen ja vaikeasti suitsittava ympäriinsäkipittäjä makasi nyt vain raukeana sylissä silmät lurpsahdellen. Saipa äiti nyt kerrankin tyydytettyä läheisyydentarpeensa, kun sai silitellä ja pusutella isoa vauvaansa yllin kyllin.

Mikään kamala hätä Mellalla ei kyllä ollut eikä ole, väsymyksestä huolimatta tyttö oli kuitenkin hyväntuulinen ja kikatteli aina kun vain jaksoi. Ja Panadol-suppo teki suoranaisia ihmeitä, sillä loppuillasta pimu olikin jo oma entinen itsensä (eli kirjahylly ja sanomalehdet olivat taas vaarassa).

Karu arki alkoi

Kommenteissa tuli kysymys päiväkotikuulumisista, ja onhan niistä ollut tarkoitus kirjoittaa jo jonkin aikaa. Jotenkin heti on muka olevinaan kiire, kun palasin töihin. En ehtinyt olla Vantaankoskella kuin viitisen tuntia, mutta mieli siirtyi jo hulinaan.

Ei tässä nyt oikeasti ole ollut niin kiire, mutta kai sitä pitää jotenkin priorisoida ajankäyttöään. Kun nyt jatkossa istuu taas sen kahdeksan tuntia koneen ääressä, ei tee mieli enää juuri komputoida kotona. Ei edes blogata. Mutta eihän tähänkään nyt oikeasti niin paljon aikaa mene, etteikö kuulumisista voisi kirjoitella.

Se niistä selityksistä. Ollaanpas nyt sitten vähän tehokkaampia ja yritetään päästä asiaan. Mella siis jäi torstaina ensimmäisen kerran yksinään päiväkotiin, kun taas minä painuin kampaajalle. Tyttö ei edes itkenyt jätettäessä, ja muutenkin päivä meni kuulemma todella hyvin. Samoin eilen perjantaina.

Hiljainen se pimu on kuulemma ollut, hyvin rauhallinen. Päivän aikana pakkautunut energia onkin sitten purkautunut iltaisin kotona, kun Mella on ollut todella hyväntuulinen ja riemusta hihkuen riehunut jo pari iltaa. No, eiköhän neiti jossain vaiheessa uskalla päästää itseään irti myös päiväkodissa.

Keskiviikon ja torstain välinen yö oli minun osaltani aika levoton, itkeskelin ja valvoin oikeastaan läpi yön. Tuntui niin pahalta viedä oma pieni lapsi pois! Jostain syystä torstaina päiväkodilta lähtiessäni en kuitenkaan purskahtanut itkuun, vaan olo oli suorastaan helpottunut. Olikin yhtäkkiä aika kivaa, että edessä oli muutama tunti omaa aikaa. En vielä ollut töissä, mutten enää hoitanut Mellaakaan.

Erik sitten haki Mellan torstaina hoidosta, ja ilmakin oli kaunis. Huojentunut ja tyytyväinen olo sen kuin jatkui, kun tyttö ei ollutkaan itkuinen vaan kovin iloinen. Siinä kaikessa riemussa tuli sitten avattua terassikausikin, kun Helsinginkadulla oli tyyntä ja aurinkoista eikä Mella ehtinyt kyllästyä ollenkaan koko tuopin aikana.

Seuraavaksi lähdemme Mellan herättyä tarkastamaan Karhupuiston meiningin. Aurinko paistaa edelleen, ja Pelle Miljoonan pitäisi esiintyä pian. Mikäs siinä on ollessa.

Kävelyä, mämmiä ja hoitopaikkoja

Alkuun pakollinen raportti, joka edellisestä tekstistä unohtui: Mella otti ensimmäiset askelensa ilman tukea mökillä viime maanantaina, siis viikko sitten. Jo aiemmin neiti oli ottanut yksittäisiä askelia pöydältä hyllylle ja sylistä sohvalle jne., mutta viikko sitten pimu otti kokonaista kolme tai neljä askelta (tarkasta määrästä on hieman epäselvyyttä) kohti takkatulta. Älkää huolestuko, takan edessä oli kyllä penkki, joka esti pimua pääsemästä lähelle liian kuumia paikkoja.

Sittemmin tuota tepastelua onkin harjoiteltu ahkerasti.

Seuraava teema. Reilu viikko sitten, pallogrillikauden avajaisissa, söin pikkuisen mämmiä ihan vain perinteiden pakosta. Joka vuosi minä sitä maistan, tai siis lähinnä sotken hieman mämmiä kerman ja sokerin joukkoon. Joka vuosi muistan taas, että enhän minä edes pidä mämmistä. Joka vuosi kuitenkin odotan, että ehkä tänä vuonna yhtäkkiä huomaankin nauttivani tuosta suuresta herkusta.

Arvatkaapas mitä. Tänä vuonna minä oikeasti sitten huomasin pitäväni mämmistä! En vielä sillä ensimmäisellä maistiaiskerralla, mutta sitten Keski-Suomessa mummolassa maistaessani. Mutta arvatkaapas mikä on vielä ihmeellisempää. Mella suorastaan rakastaa mämmiä! Eikä typykkä edes saanut joukkoon kermaa tai ainuttakaan sokerimurusta. Siitä se pimu vain pisteli menemään, suoraan lusikalla pakkauksesta. Söi vaikka kuinka paljon.

Niinpä meidän piti heti Helsinkiin palattuamme ostaa ihan itse kokonainen mämmilaatikko. Siinä sitten istuimme kolmestaan Mellan ja Erikin kanssa ja söimme koko boksin yhdellä istumalla. Jo on aikoihin eletty.

Sitten vielä yhteen asiaan, eli hoitoon. Mellan päiväkotiaika alkaa tällä viikolla, ja se kouristaa sydämestä. Keskiviikkona menen tytön kanssa joksikin aikaa katselemaan meininkiä, torstaina ja perjantaina pimu taas jätetään päiväkotiin jo muutamaksi tunniksi ihan yksinään. Tuntuu niin hurjalta, vaikka Mella onkin todella sopeutuvainen lapsi.

Koin pienen hoitoherätyksen tuossa pääsiäisen alla, kun kävimme isäni luona. Isä toisti jo aiemmin tekemänsä ehdotuksen, että voisimme joskus jättää Mellan heille hoitoon ja vaikka yöksikin. Ajatus tuntui tuolloin suorastaan järkyttävältä, eiväthän nyt kunnolliset vanhemmat voi lähteä hurvittelemaan keskenään ja jättää lastaan hoitoon ihan vieraaseen paikkaan.

Kunnes sitten vasta kotimatkalla tuli mieleen, että ehkä Mellan mummola (pappala?) ei sittenkään ole ihan vieras paikka. Jos nyt tarkemmin ajattelen, niin kyllä tässä maailmassa varmaan lapset ovat ennenkin olleet mummolassa hoidossa, jopa ihan yötä. Ehkä se ei olekaan niin luonnotonta. Ehkäpä on jopa Mellan oikeus käydä välillä vähän papankin luona, olla jopa yötä. Ehkä vanhemmuutemme ja suhteemme lapseemme kestää sen, että tytöllä voi olla hyvä suhde myös muihin sukulaisiin.

Tästä riemastuneena ryhdyin jo suunnittelemaan kaikkea, mitä joskus kesällä ehtisikään Keski-Suomessa tehdä kun Mella on papan luona kylässä. Voisi esimerkiksi, öö, syödä yhden aterian keskeytyksettä. Muulloinkin kuin päiväuniaikaan. Tai olisikohan ensi kesänä jossain hyvää kesäteatteri-puskafarssia?

Kaupungin syke ja kaukolämpö

On harvinaisen miellyttävää olla taas kotona. Viime yönä palasimme muutaman päivän mökkireissultamme, emmekä hetkäkään liian aikaisin. Olihan se kiva nähdä taas mökkipahasta talven jälkeen, tai no, talven "jälkeen", sanoisinko ennemminkin talvella. Avotakka ei juurikaan lämpöä pitänyt ja kun yhtenä yönä mittari valahti -10 asteeseen, ei peiton alla hytistessä juuri naurattanut. Mella saatiin pidettyä lämpimänä toppahaalarin avulla, mutta kiukkuinenhan se tyttö oli ison osan ajasta kun haalarissa on aika vaikea liikkua.

Jatkossa ei sitten tarvitsekaan lähteä ekstremeilemään tuonne erämaahan ainakaan Mellan ollessa kovin pieni. Odotan kuitenkin jo innolla vähän kesäisempiä ilmoja, tämänviikkoisen jälkeen mökillä osaakin arvostaa Suomen kesälle tyypillisiä +10 asteen lämpötiloja. Plussan puolella sentään! Ehkä Mellallekin riittäisi villapaita, muistaakseni kesäisin ei joka ilta edes tarvitse lämmittää takkaa.

Näillä näkymin seuraava mökkivisiitti onkin sitten kesäkuussa, jolloin Erik ja pappani, Mellan isopappa, uusivat tönön peltikaton. Juhannukseksi pitäisi remontin valmistua, jotta yöttömästä yöstä voidaan nauttia rauhassa. Uusi laiturikin taitaa siinä vaiheessa jo maata paikoillaan, mutta pihamaan myllerrys laajempaa nurmikenttää varten lienee vielä kesken.

Se takatalvi tuli Helsinkiinkin, mutta jotenkin se ei osaa nyt haitata ollenkaan. Sisällä kun on joka tapauksessa lämmintä!

Pakkasmaille

Eilen alkoi kesä, sillä kokoonnuimme porukalla Latokartanoon grillailemaan vartaita, kanafileitä ja makkaroita. Eihän se tuuli nyt ollut aivan lämpimämmästä päästä, mutta takki päällä oli silti ihan mukava istuskella Service-Loimiston takapihalla auringossa.

Lämpimille ilmoille voi nyt kuitenkin sanoa hyvästit, sillä kohta lähdemme köröttelemään kohti Saarijärveä ja ikiomaa mökkiämme. Alkavalle viikolle onkin luvattu kylmenevää ilmaa koko Suomeen, ja Keski-Suomessa onkin odotettavissa pakkasta ympäri vuorokauden. Takkapuuta menee varmaan paljon.

Ensimmäistä kertaa olemme vastuussa mökkeröisen kevätsiivouksesta, joka onkin puheiden mukaan aika iso urakka. Talvisaikaan talopahanen toimii paikallisen hiirikannan kotina, joten kevään ensimmäisellä vierailulla pitää siivota kaikki papanat pois, pestä kaikki lattiat ja kaappien hyllyt sekä kiehauttaa astiat. Ennen tätä projektia ei Mellaa uskalla viedä taloon ollenkaan, mikäli myyräkuumeelta haluaa välttyä. Näin on ainakin mummo teroittanut, emmekä me kai ryhdy riskinottoon tässä asiassa.

Tämä taitaa valitettavasti tarkoittaa sitä, että Erik joutuu yksinään siivoamaan mökin kuntoon minun vahtiessani Mellaa mummolassa. Saas nähdä, mitä siitäkin tulee. Ensimmäinen yö vietetään nyt kuitenkin mummolan lämmitettyjen seinien suojassa, ja varsinainen mökkivierailu alkaa vasta huomenna maanantaina.

Keväteuforiaa Kalliossa

Tepastelin juuri tukka märkänä Kallion Urheilutalon uimahallista Hesaria pitkin ruokakaupan kautta kotiin. Aurinko paistoi ja ilma tuntui linnunmaidolta, yhtään ei paleltanut vaikka hiukset tippuivat vettä ja kesätakin alla oli vain ohut teepaita. Itse asiassa olo oli oikein mainio, mikä osaltaan saattoi toki johtua auringon lisäksi myös varsin sadistisesta vesijuoksusessiosta.

Olenko se vain minä, vai onko tämä auringonvalo ja lämpö vallannut kaikki muutkin ihmiset? Hesari oli täynnä päiväkävelyllä olevaa porukkaa tai sitten vain aurinkoisilla nurkilla nautiskelevia hengaajia. Deekut istuivat kalliolla ja portailla onnellisina mäyräkoirat vierellään, nuori kansa taas oli pukeutunut kirkkaisiin vaatteisiin ja siristeli silmiään hymyillen.

Ruokakauppaan mennessäni korkeintaan 20-vuotias nuori mies piti minulle ovea auki, vaikka olin liikkeellä ihan ilman Mellaa. Kaupassa toisiinsa vahingossa törmäilevät ihmiset pyytelivät kohteliaasti anteeksi, eikä kukaan yrittänyt väkisin tunkea läpi liian pienistä raoista. Kassalla ei tuntunut olevan mitään kiirettä liikuttaa tavaroita hihnoilla, mikä ei kuitenkaan ollenkaan haitannut asiakkaita.

Siinä katua talsiessani pohdiskelin tätä asuntodilemmaa. Minä olen aina viihtynyt Kalliossa ja Sörnäisissä, ja mielelläni jäisinkin tänne asumaan. Ihannetaloni voisikin olla vaikka se kirjavaksi maalattu kerrostalo, jonka kivijalassa on Irjan Kukkakauppa. Minä haluan kivijalkakauppoja.

Mutta eipä täällä Kalliossa ole juuri noita isoja perheasuntoja, varsinkaan niissä taloissa, joiden kivijalassa on kukkakauppa. Toisaalta olisi myös ihanaa, jos talon sisäpihalla olisi iso ja turvallinen leikkipaikka lapsille, puhumattakaan vehreistä puistonäkymistä ja linnunlaulusta. Parveke on tietenkin aivan must, riittävän iso kesäistä ruokapöytää varten.

Unelma on tällä hetkellä melkein totta. Pihapiirimme on täynnä leikkiviä lapsia ja niitä puitakin löytyy. Kivijalkaa tai kukkakauppaa ei aivan omassa talossa ole, mutta korttelin, parin päässä kuitenkin. Tämän saman pihapiirin taloissa on 4-5 huoneen asuntoja, ja sellaisen saaminen olisikin lähinnä lottovoitto. Tosin päiväkotimatka olisi yhä inhottavan pitkä, mutta ehkä siihenkin keksisi jonkin ratkaisun. Kenties Mella ei saisikaan loppuelämän mittaisia traumoja, vaikka päiväkoti vaihtuisi sopivan paikan vapautuessa jostain lähempää.

Toistaiseksi aion kuitenkin nauttia keväisestä kivikaupungista Kallio-Sörnäinen.