Nykyään tuntuu törmäävän usein huomioon, ettei äitiyttä pitäisi mystifioida. Sitä samaa arkea se on kuin muukin elämä, ei mitenkään erityisen hohdokasta. No, niinhän se tietenkin on, kakkavaippa kädessä ei ihan hirveästi laulata, paitsi joskus univajeessa voi hysteerisesti naurattaa.
Mutta käsi sydämellä väitän silti, että äitiydessä on jotain mystifioimisen arvoista. Tai, koska haluan kuitenkin olla sanoissani varovainen, ainakin minun kokemuksissani äitiydestä on jotain mystistä. Minulle äitiys on ollut jotain aivan muuta kuin mikään aiemmin (tai myöhemmin) kokemani.
Lasten saaminen tietenkin muuttaa arkea, mutta kyllä se on muuttanut minua ihmisenäkin. Ei välttämättä niin, että sen muut havaitsisivat; ennemminkin tuntuu siltä, että jokin pikkuruinen mutta merkittävä palanen minua on siirtynyt aavistuksen verran johonkin uuteen paikkaan. Eikä mikään ole enää niin kuin ennen.
En ole koskaan ollut erityisen tunneköyhä ihminen, vaikka luonteeltani olenkin ollut aina analyyttinen. Raskausaikoina ja varsinkin niinä muutamina synnytyksen jälkeisinä kuukausina mielialat heittelehtivät kuitenkin aika dramaattisesti, mutta sehän nyt olikin vain sellaista hormonaalista pyöritystä.
Nyt kun hormonitaso lienee jokseenkin normalisoitunut, näkyy kaiken arkipyörityksen taustalla jotain uutta, jotain, mikä tuntuu ihan erilaiselta kuin kaikki muu. Sivusin hieman aihepiiriä taannoin, mutta kyllä tässä on kyse muustakin kuin siitä, että lapsistaan välittää enemmän kuin mistään muusta. Kyse on jostain Suunnattomasta Pysyvyydestä, joka kaikessa massiivisuudessaan suorastaan pelottaa.
Ennen kaikkea kyse on identiteetistä: nyt olen kaiken muun lisäksi Äiti. Ja kuten tästäkin blogista on käynyt ilmi, identiteetti voi olla aika häilyvä asia. Monenlaista olenkin elämäni varrella ehtinyt olemaan, mutta Äiti tulen olemaan tästä lähtien aina ja ikuisesti. Vaikka lapseni minut kieltäisivät, vaikka minä heidät hylkäisin, vaikka molemmat menisivät heittämään veivinsä, olisin yhä Äiti. Kaikesta muusta elämässäni voin luopua, mutten koskaan äitiydestä.
Jos se ei muka ole mystistä, mikä sitten? Yhtä aikaa jotain elämää suurempaa ja hienompaa, mutta juuri siksi niin karmaisevan pelottavaa. Ensimmäinen asia elämässäni, jolle en voi itse yhtään mitään. Ensimmäinen täysin peruuttamaton teko.
Ehkä muut äidit eivät koe samoin, en tiedä. Enkä tiedä sitäkään, onko isillä samanlaisia ajatuksia. Tässähän onkin vain kyse minusta.
Mutta käsi sydämellä väitän silti, että äitiydessä on jotain mystifioimisen arvoista. Tai, koska haluan kuitenkin olla sanoissani varovainen, ainakin minun kokemuksissani äitiydestä on jotain mystistä. Minulle äitiys on ollut jotain aivan muuta kuin mikään aiemmin (tai myöhemmin) kokemani.
Lasten saaminen tietenkin muuttaa arkea, mutta kyllä se on muuttanut minua ihmisenäkin. Ei välttämättä niin, että sen muut havaitsisivat; ennemminkin tuntuu siltä, että jokin pikkuruinen mutta merkittävä palanen minua on siirtynyt aavistuksen verran johonkin uuteen paikkaan. Eikä mikään ole enää niin kuin ennen.
En ole koskaan ollut erityisen tunneköyhä ihminen, vaikka luonteeltani olenkin ollut aina analyyttinen. Raskausaikoina ja varsinkin niinä muutamina synnytyksen jälkeisinä kuukausina mielialat heittelehtivät kuitenkin aika dramaattisesti, mutta sehän nyt olikin vain sellaista hormonaalista pyöritystä.
Nyt kun hormonitaso lienee jokseenkin normalisoitunut, näkyy kaiken arkipyörityksen taustalla jotain uutta, jotain, mikä tuntuu ihan erilaiselta kuin kaikki muu. Sivusin hieman aihepiiriä taannoin, mutta kyllä tässä on kyse muustakin kuin siitä, että lapsistaan välittää enemmän kuin mistään muusta. Kyse on jostain Suunnattomasta Pysyvyydestä, joka kaikessa massiivisuudessaan suorastaan pelottaa.
Ennen kaikkea kyse on identiteetistä: nyt olen kaiken muun lisäksi Äiti. Ja kuten tästäkin blogista on käynyt ilmi, identiteetti voi olla aika häilyvä asia. Monenlaista olenkin elämäni varrella ehtinyt olemaan, mutta Äiti tulen olemaan tästä lähtien aina ja ikuisesti. Vaikka lapseni minut kieltäisivät, vaikka minä heidät hylkäisin, vaikka molemmat menisivät heittämään veivinsä, olisin yhä Äiti. Kaikesta muusta elämässäni voin luopua, mutten koskaan äitiydestä.
Jos se ei muka ole mystistä, mikä sitten? Yhtä aikaa jotain elämää suurempaa ja hienompaa, mutta juuri siksi niin karmaisevan pelottavaa. Ensimmäinen asia elämässäni, jolle en voi itse yhtään mitään. Ensimmäinen täysin peruuttamaton teko.
Ehkä muut äidit eivät koe samoin, en tiedä. Enkä tiedä sitäkään, onko isillä samanlaisia ajatuksia. Tässähän onkin vain kyse minusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti