Pahanteossa jälleen

Edellisestä paukuttelusta on kulunut jo pitkä tovi, ja sen kyllä huomasi tänään radalla: ihan kaikki piti keksiä uudelleen. No okei, sain sentään aseen ladattua ja osasin tähdätä oikeaan tauluun, mutta hengitys, jalkojen ja hartioiden asento, käsien oikea ojennus ja jopa tähtäinkuvakin olivat aivan hukassa. Viidenkymmenen minuutin sessiosta oli kuitenkin sen verran apua, että loppupuolella homma alkoi jo olla vähän lähempänä hanskaa.

Iso osa sessiosta meni kuitenkin pettymyksen ja suoranaisen häpeän merkeissä. Kaikki tämä aika, enkä minä vieläkään ole tämän parempi! Vähänkin pidempi kesätauko, ja kaikki opittu unohtuu. Ketä minä tällä yritän oikein huijata? En minä vain osaa.

Mutta sitten oli kuitenkin niitä zeniläisiä hetkiä, kun välähdyksenomaisesti tiesin tarkalleen, mitä olin tekemässä. Sormi veti liipaisinta tarpeeksi hitaasti, tähtäinkuva pysyi tasaisena ja rekyyli oli kevyt. Niinä hetkinä se oli sen arvoista, eivätkä pienet epäonnistumiset niin kaihertaneet.

Tähänastisista vähäisistä ampumakokemuksistani parhaimpia ovatkin ne tuokiot, kun ympäristö lakkaa olemasta ja pystyn keskittymään täysin tyynesti ohjaamaan luodin oikeaan paikkaan. Olen aina ampunut huonosti, kun minulla on ollut seuraa ja sosiaalista kanssakäymistä. En sitä paitsi osaa edes kuvitella, millaista ampuminen olisi vaikkapa jossain SRA-tilanteessa, jossa ympärillä on kaikenlaisia ärsykkeitä, joihin on oletettavasti tarkoitus reagoida. Kuuluuko siinä olla jossain aivan eri mielentilassa, vai ovatko ne muut ärsykkeet vain hämäystä sen ainoan merkityksellisen asian eli minä-ase-taulu -kolmiyhteyden tiellä?

Yhtä kaikki, oli hyvä saada taas vähän kosketusta tähän pahantekoon tauon jälkeen. Viikon päästä joudun nimittäin harjoittamaan ammuntaa täysin vierailla ja minulle epäilemättä liian raskailla asetyypeillä täysin arveluttavassa asehullussa seurassa. Suorituspaineilta ei voi välttyä, mutta toivottavasti pysyn edes tajuissani enkä panikoi. Tosi tiukassa tilanteessa voin aina heittäytyä tytönhupakoksi ja ryhtyä kikattamaan hermostuneesti, sillä tavalla kun saa paljon anteeksi.