Vielä maahanmuutosta

Ajattelin jatkaa pariakin ajatusta, jotka olen jostain syystä rykäissyt tänne blogiin viime aikoina. Ensinnäkin on tullut perattua niitä omia arvolähtökohtia, ja toisekseen tuli sohaistua maahanmuuton teemaa. Mitenköhän ne saisi yhdistettyä?

Pitkään tuli Erikin kanssa jauhettua siitä, mikä onkaan perimmäinen syy punavihreään monikulttuurisuuden vaalimiseen. Onko monikulttuurisuus itseisarvo, ja miksi näin? Kokeilin koukkausta biodiversiteettianalogian suuntaan, mutta sieltä tuli vesiperä: biodiversiteetin nimissähän juurikin pyritään eroon vierasperäisistä eläinlajeista (ne kirotut kanit), jotta kotoisilla lajeilla on tilaa elää. Tästä ei taida herua kovin humanistista arvopohjaa, ei ainakaan kulttuurien sulautumista kannattavaa.

Sitten lopulta sain mielestäni kiteytettyä sen, mikä minun silmissäni on aina ollut vasemmistolaisuuden ydin, kategorinen imperatiivi: kaiken läpi tunkeva vahvemman velvollisuus auttaa heikompaansa. Se toimii kaikilla yksityisillä ja yhteiskunnallisilla tasoilla ja kaikenlaisissa muodoissa, ainakin noin niin kuin pyrkimyksenä. Toki liki kaikissa muissakin aatteissa on tällainen auttamisvelvollisuus, mutta monesti ennemminkin välineenä jonkin toisen päämäärän, esimerkiksi yhteiskuntarauhan, saavuttamiseksi. No, varmasti löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat näistäkin jaotteluista toisin, mutta tämähän on minun hiekkalaatikkoni.

Maahanmuuttokysymystäkin voi tarkastella tästä näkökulmasta, jos ajattelee länsimaita vahvoina ja kehitysmaita heikkoina. Juuri siitä syystä perustelut maahanmuuton haitoista vastaanottavaan maahan eivät pure punikkiin: ideologian mukaan vaikkapa Suomi voi ottaa jopa vähän takkiin, jos muualla maailmassa asiat saadaan vastaavasti parannettua.

Tätä ajattelutapaa ei ehkä kauheasti hehkuteta, sillä se ei kuulosta poliittisesti helposti kaupattavalta. Luulisin sen kuitenkin olevan aika yleinen näkemys tietyissä piireissä, joista en osaa tässä itseäni erottaa. Tietenkin olisi mukavaa, jos maahanmuutosta olisi oikeasti iloa kaikille osapuolille; kuitenkin solidaarisuuteen vankasti uskovalle tämän ehdon täyttyminen ei ole välttämättömyys.

Jos näistä lähtökohdista ollaan vaikka vain leikin vuoksi yhtä mieltä, todellinen kysymys onkin: onko maahanmuutosta globaalisti enemmän hyviä vai huonoja seurauksia? Ovatko maahanmuuttajat onnellisempia täällä kuin kotimaassaan? Jos ovat, niin entä heidän kotimaahansa jääneet? Sanotaan, että kaikkein heikoimmat eivät kuitenkaan koskaan pääse lähtemään, joten jäljelle jäävät vain pahimmat sortajat ja pahiten sorretut ja maan tilanne on entistä huonompi - mitä oikeudenmukaisuutta sellainen maahanmuutto (maastamuutto) sitten muka on?

Erikin mielestä toimiva ratkaisu olisi se, mitä vasemmisto vaatii Irakin miehittäjältä: jättäkää se Afrikka rauhaan ja antakaa niiden rakentaa itse maansa kuntoon. Mitä jos länsimaiden rajat laitettaisiin kokonaan kiinni? Jos ei olisi edes toivoa poispääsystä, vaan pitäisi panostaa oman ympäristön parantamiseen? Sen verran voisi antaa apua, että poistaisi kaikki protektionistiset tullit ja antaisi kehitysmaiden edes käydä oikeudenmukaista kauppaa lännen kanssa. Tai jos ei tekisi sitäkään, odottaisi vain muutaman sukupolven ja kurkistaisi sitten, mitä Schrödingerin kissalaatikkoon kuuluu? Olisiko siitä enemmän haittaa vai hyötyä?

Harrastuneisuudesta

Nyt seuraisi klassinen ajanhallintakysymys: miten te ihmiset löydätte riittävästi aikaa kaikelle, mitä haluatte tehdä? Minun kohdallani se tuntuu kulminoituvan harrastuksiin: työhön ja kotona oleiluun kyllä riittää aikaa, mutta ei sitten kyllä yhtään mihinkään muuhun. Ja tässä tapauksessa niitä pakollisia jumppa-, kuntosali- ja uintihetkiä ei lasketa, kun ei kai minimiliikuntaa oikein voi pitää harrastuksena. Tai sitten syömisen ja nukkumisenkin pitäisi olla harrastus. Mikä on usein kyllä houkutteleva ajatus.

Nyt ei sitten mennä siihen, että miksi ihmeessä ihmisen pitää välttämättä päteä ja harrastaa. En minä haluakaan päteä ja harrastaa, minä vain haluaisin tehdä mukaviksi todettuja asioita. Ihmiset tekevät aivan liian vähän mukaviksi todettuja asioita.

Minulla on muutamia puuhia, joita pidän harrastuksenani, vaikken oikeasti ehdi tehdä niitä. Sitten on toisia, joita haluaisin kokeilla tai joista haluaisin ehkä jopa säännöllisen harrastuksen, mutten todellakaan oikeasti ehdi tehdä niitä.

Näitä väitän harrastuksikseni:

Maalaaminen. Nyt on heti tunnustettava, että itse asiassa maalasin eilen illalla. Mutta se olikin sitten ensimmäinen kerta Neilan syntymän jälkeen, ja sitä paitsi taulusta on tulossa ihan surkea. Taitoni tuntuukin vain rapistuvan vuosi vuodelta, kun se pitkään koheni silmissä joka ikisen taulun yhteydessä.

Lukeminen. Luulisi tämän olevan helppoa: sen kuin vain tartut kirjaan ja luet, vaikka vain pari minuuttia. Mutta en minä pysty lukemaan paria minuuttia, tarvitsen pari tuntia saadakseni siitä irti mitään iloa. Ja kenellä kahden alle 3-vuotiaan lapsen työssä käyvällä äidillä on pari tuntia, yhtään mihinkään? Niinpä. Kesälomalla kyllä onnistuin lukemaan ruhtinaalliset kaksi kirjaa.

Näistä haluaisin harrastuksen:

Ampuminen. Sen lisäksi, että se vie jonkin verran aikaa, se maksaa. Minulle on kuitenkin luvattu ampumaseuran jäsenmaksu joululahjaksi, ja pitäisi sitten jotenkin neuvotella jäsenhintainen sarjakortti 30-vuotislahjaksi. Vink vink, ystävät.

Laskettelu. Muksuna vietin useana talvena kaiken vapaa-aikani kotikylän paikallisessa laskettelurinteessä, erittäin kuvaavasti nimetyssä Kusiaismäessä. Mutta eihän täällä etelässä edes ole talvia! Ja viimeisimmät omistamani suksetkin ovat varhaismurkkukokoa. Kallis harrastus tämäkin.

Melominen. Olen tasan kerran vähän läpsytellyt inkkarikanootissa firman virkistyspäivänä, ja se oli hillittömän hauskaa. Siitä on kuitenkin jo pari vuotta, enkä vain ole saanut aikaiseksi ilmoittautua minnekään alkeiskurssille. Ja ollaan nyt rehellisiä: menisinkö minä muka koskaan sen alkeiskurssin jälkeen minnekään melomaan? Pitäisi varmaan hommata oma kanootti tuohon Pikku-Huopalahden rantaan kaikkien niiden semi-hienojen moottoriveneiden kylkeen.


Lopuksi vielä mainittakoon, että olen joissakin yhteyksissä väittänyt harrastuksekseni bloggaamista. No, sitä minä sentään teen.

Kuu on juustoa

Ihmisellä on olemassa apriorista tietoa Kuun koostumuksesta; tämä kävi ilmi eilen meillä kotona. 2,5-vuotias Mella-neitimme nimittäin osoitti pöydällä seisovaa Oltermanni-kimpaletta ja totesi sen olevan kuu.

Uhmaikäisemme on ollut koko puhumaan oppimisen vaiheensa pelkässä kotihoidossa, joten tätä juustohypoteesia ei siis ole voitu hänelle opettaa vaikkapa päiväkodissa. Kotonakaan me emme ole moista väsynyttä klisettä esitelleet. Tiedon siis täytyy olla synnynnäistä, geneettisestä muistista löytyvää.

Hyvin nopeasti toki olimme jyvällä ja vahvistimme neidin tiedon: kyllä, Kuu todellakin on juustoa. Oli ihana katsoa, kuinka ymmärryksen riemu levisi neidin kasvoille - tästä lähtien typykkä etsiskeleekin jatkuvasti taivaalta sitä juustonpalaa.

Kunnallisesta infrastruktuurista

Talviaikaan siirtyminen ja ylipäänsä syksyn eteneminen tuo mukanaan kaikenlaisia hauskoja yllätyksiä. Yksi niistä tapahtui tänään.

Erinäisistä aikataulusyistä tulen vähintään kerran viikossa töistä kotiin hieman myöhemmin ja hieman toiselta suunnalta, joten kävelen tuolloin bussipysäkilleni ihan miellyttävän puiston ja metsikön läpi. Tänään pimeä oli kuitenkin ehtinyt laskeutua ensimmäistä kertaa, ja reitti paljasti ikävät kasvonsa: sitä ei ole lainkaan valaistu.

Haastavaa on jo pelkästään puiden, vesilätäköiden ja jäätiköiden väistely tunnustelemalla, mutta sen lisäksi voitte arvata, miten jännittävää on kävellä illansuussa pilkkopimeässä martinlaaksolaisessa metsässä huutoetäisyyden ulkopuolella asutuksesta.

Käyn töissä Vantaalla, mutta asun Helsingissä, joten en näissä vaaleissa olisi voinutkaan vaikuttaa tähän kunnalliseen epäkohtaan. Niinpä kehotankin Helsinkiä pikapikaa lopettamaan pulinat ja kaappaamaan Vantaan osaksi pääkaupunkiseudun metropolia. Tämän jälkeen lupaan seuraavissa vaaleissa, olivat ne sitten kunnallis-, eduskunta-, europarlamentti- tai vaikka ylioppilaskunnan edustajistovaalit, antaa ääneni puolueesta riippumatta sille ehdokkaalle, joka tuo katuvalot minun työmatkani varrelle.

Tätä odotellessa minulla on kaksi vaihtoehtoa: Voin ryhtyä kulkemaan valaistua kiertotietä, jolloin luultavasti myöhästyn bussistani ja joudun odottamaan ankealla pysäkillä 20 minuuttia seuraavaa. Laiskan ihmisen ratkaisu taas olisi sinnitellä nykyisellä reitillä.

Aivan. Ajattelin ostaa otsalampun ja opetella juoksemaan saamarin lujaa.

Seuraava kuuma peruna

Silläkin uhalla, että sohaisen itseäni silmään ja puukotan itseäni jälleen kerran selkään, otan tämän esiin:

"Luvassa loputtomat nettipalstamillimetrit saivartelua siitä, mitä eroa on sillä, että suhtautuu kriittisesti maahanmuuttajiin, ja sillä, että suhtautuu kriittisesti maahanmuuttopolitiikkaan.

Onko ihan varmaa, että nämä kaksi asiaa voi täysin erottaa toisistaan? "

kysyy Reetta Räty blogissaan.

Puhe on vaalien kuumasta perunasta eli Jussi Halla-ahosta, jonka tekstejä en juuri ole lukenut ja jonka tiedän siis vain maineen perusteella. Mutta haluaisin ihan vaikka vain filosofin koulutukseni pohjalta noteerata moisen kysymyksen. Niin, onko varmaa, että maahanmuuttajien ja maahanmuuttopolitiikan kritisoimisen voi erottaa toisistaan?

Voisiko joku kertoa minulle, miksei se olisi mahdollista? Vai oliko tämä vihjaus siihen suuntaan, ettei asiasta kannattaisi enää edes yrittää keskustella? Minä kuitenkin haluaisin kovastikin nähdä keskustelua tästä aiheesta, jotta voisin siitäkin muodostaa mielipiteen. Ei sen keskustelun tarvitse tapahtua vaahto suussa, mutta olisi mukavaa, jos metatasolta (saako puhua, eikö saa puhua) päästäisiin kuitenkin joskus eteenpäin.

Anginan ihmeelliset seikkailut käsiaseiden kiehtovassa maailmassa

Tänään olin sitten elämäni ensimmäistä kertaa ampumaradalla, ja kyllä sitä jännitettiinkin. Tai en minä aiemmin osannut reissua pelätä, mutta tänä aamuna alkoi kovasti vapisuttaa kun lähtö läheni. Minä jännitän aina vatsallani, ja niinpä masupoloni vihloikin koko aamun ja kipu oli pahimmillaan bussissa matkalla Kamppiin. Aloin jo pelätä, etten pystyisikään kaikelta siltä vihlonnalta ampumaan; kiemurtelisin vain kippurassa jossain nurkassa, naama valkoisena.

No, perusteellisen opastuksen aikana se jännitys sitten katosi, kunnes oli aika astua radalle ja tarttua siihen aseeseen. Voi miten hirveästi käteni tärisivätkään! Lippaan työntäminen paikalleen oli tavattoman vaikeaa, ja entäs sitten se tähtääminen - aivan mahdotonta. Ensimmäisellä kerralla päästä huippasi ja silmät olivat niin sumeina, ettei minulla ollut aavistustakaan, mikä niistä silmieni edessä vimmatusti pyörivistä maalitauluista oli omani.

Lopulta sain katseeni kohdennettua niin, että luulin edes tunnistavani oman tauluni. Käsien ja koko vartalon paniikinomainen tärinä ei kuitenkaan lakannut, ja mahaa mokomaa alkoi taas kipristää. Ammuskelin sitten ne viisi ensimmäistä laukausta edes jonnekin, jotta tilanne pääsisi etenemään eikä kaikkien muiden tarvitsisi odottaa minua niin pitkään. Lopputulos: täysin vahingossa kolme viidestä osui tauluun, ja niistä peräti kaksi siihen mustaan mokkulaan.

Seuraavat kierrokset olivatkin sitten jo helpompia, tosin mustalle alueelle tuli aika harvoin osumia. Se ei kuitenkaan haitannut yhtään, sillä itse ampuminen ja liipaisemisen painaminen oli niin hauskaa. Jokainen kuti osui kuitenkin ensimmäisen kierroksen jälkeen tauluun, mikä oli minulle enemmän kuin riittävää.

Jos tässä nyt pitäisi jotenkin yksinkertaisesti sanoa, millainen kokemus oli, voisin sanoa vaikka näin: SAI-RAAN SIIS-TI-Ä!

Toisin sanoen menen todellakin uudestaan, saatanpa myös liittyä HSC:n jäseneksi.

Mikä siinä nyt sitten oli niin siistiä? En minä oikeastaan tiedä. Ase tuntui yllättävän hyvältä kädessä, ja sen .22 LR -aloittelijavempeleen pieni potku oli mukavaa feedbackiä. En voisikaan kuvitella, että laukaiseminen ilman minkäänlaista potkua voisi olla läheskään yhtä miellyttävää.

Ja täytyy sanoa, että tuon kokemuksen jälkeen ajatus ihmistä kohti ampumisesta tuntuu vielä aiempaakin hirvittävämmältä. Jotain elokuvia katsoessa ja ehkä pelejäkin pelatessa asiaan turtuu, mutta se oikea, fyysinen, painava ase teki kaikesta niin paljon konkreettisempaa. Kyllä siinä oli ihan vain se maalitaulun musta pallukka mielessä, eikä mikään verenhimo, hyi sentään.

Ampumareissun jälkeen kävelin kaupungilla ja myhäilin mielessäni jokaiselle vastaantulijalle: ettepä tiedäkään, mitä minä olen juuri päässyt tekemään. Ruudinsavu maistuu vieläkin suussani, ja sormet syyhyävät mahdollisimman pian takaisin liipasimelle.

Olen uudelleensyntynyt.

Salajuoni?

Minun uutta uljasta elämääni pyritään selvästikin tukahduttamaan. Avoimen vilpittömästi olen kertonut avartavani tajuntaani nyt lauantaina, ja ilmeisesti punavihreä salaliitto on päättänyt tehdä kaikkensa estääkseen lammastaan harhautumasta. Vai mitä sanotte näistä epäilyttävistä merkeistä?

Blogini kommentoinnin estäminen. Salaliitto on näköjään valmis sulkemaan kaikkien Bloggerin blogien kommentointimahdollisuuden vain varmistaakseen, etten saa ikäviä vaikutteita sitä kautta. Pieleen meni: poimin jo rattaisiini heittämänne kapulat ja korjasin ongelman.

Tukihenkilön väistäminen. Seurakseni jo lupautunut pikkusisko perui mystisesti aikeensa - kyse täytyy olla painostuksesta. Tämän ajateltiin selvästikin lannistavan minua, mutta ehei! Sitä paitsi sain suostuteltua pikkusiskon kuitenkin mukaan hengailemaan.

Äkillisesti ilmaantunut IRL-elämä. Kilttinä perheenäitinä en juuri käy ulkona, mutta nyt minulle on tullut jo kaksi baarikutsua täksi illaksi. Ja huomenna pitäisi kuitenkin olla skarppina klo 12! Tämä, jos mikä, on epäilyttävää.

Ette te minua huijaa!

Kuinka huonosti voi päivä enää mennä?

Ei nyt mennä siihen, että tämä päivä ei ole kuulunut suosikkeihini. Mutta mitä hittoa?! Bloggerin blogit näyttävät hajoilleen, sillä ainakaan tänne ja joihinkin muihin kokeilemiini blogeihin ei ole voinut ollenkaan kirjoittaa kommentteja.

Ja minä kun luulin, ettei kukaan enää tykkää minusta. Nyt voin kuvitella, että tykkääkin.

Korjatkaa maailma, pliis. Aloittakaa täältä minun alueeltani. Änyyteenyt?

*muoks*: Blogger Buzz tilanteestani: Commenting made easier - in-fucking-deed. No comments, no cry.

Vuokralle tarjotaan

Tarjotaan vuokralle yksi uhmaikäinen lapsi. Kilttiin perheeseen.

Vuokra-aika: Joka yö, palautus aina aamuisin.

Tarkempi kuvaus: Ei nuku, ei ainakaan pitkiä pätkiä. Kitisee, huutaa ja kiukuttelee. Ramppaa vuorotellen potalla ja vuorotellen vesihanalla, arvatenkin voidakseen rampata lisää potalla. Yrittää herättää sikeäunisen pikkusiskonsa paukuttelemalla huoneen ovea. Yleistä tuhmailua. Päiväsaikaan huomattavasti siedettävämpi, jopa rakastettava.

Hinta: sovittavissa.

Hyvä bisnesidea

Tämän aamun Kauppalehti kertoo, että FIM Pankkiiriliikkeen toimiva johto teki aika hyvän kaupan. Islantilainen Glitnirhän osti FIMin viime vuonna sellaiseen 340 miljoonan euron hintaan, ja nyt poppoo osti puljun takaisin itselleen huhutusti 100 miljoonalla eurolla. Ei ihan paha tili.

Sitä minä tässä, että kiinnostaisiko ketään ostaa esimerkiksi keskisuomalaista kesämökkiä sellaiseen yläkanttiin arvioituun markkinahintaan? Kaunista suomalaista luontoa. Voisin sitten ostaa sen takaisin ensi kesällä mökkikauden käynnistyessä uudelleen neuvoteltuun hintaan.

Ja voisiko joku kääntää tämän myynti-ilmoituksen islanniksi?

Uuden identiteetin lähtökohdat

Olen jo kauan sitten menettänyt oikeuteni kritisoida muita henkilökohtaisten asioiden sensaatiohakuisesta repostelemisesta, joten jatketaan nyt sitten tällä linjalla. Päämääränäni on rakentaa itselleni koherentti ideologia, jonka pohjalta tehdä jatkossa arvovalintoja. Tämä ei vain ole aivan helppo tehtävä, sillä maailma tuntuu lohduttoman monimutkaiselta. Koska tilanne on jo näin vakava, teen itsestäni vapaaehtoisesti naurunalaisen täällä blogissani(kin).

Käynnistän projektini listaamalla asiat, joihin uskon (ja pitäydytään sitten ihan näissä reaalimaailman uskomuksissa ja jätetään henkimaailman puoli pois, ettei homma ihan leviä käsiin). Perään laitan sitten muutamia ongelmallisia kysymyksiä, joihin olisi kiva löytää vastaus. Kysymysten lista ei kuitenkaan ole millään lailla tyhjentävä.

Kertokaapas, millaisen ideologian näistä lähtökohdista saisi aikaan?

Näihin minä uskon

Tiede. Niin luonnontiede kuin humanistinenkin: ihmistieteissä ei luonnollisesti päästä yhtä suureen tarkkuuteen ja "varmuuteen" kuin luonnontieteissä, mutta se ei tarkoita, että pitäisi lakata yrittämästä. Lisäksi parempaakaan vaihtoehtoa ei ole näköpiirissäni. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki tieteen nimissä tehty olisi Totuutta.

Sukupuolten välinen tasa-arvo. Uskon, ettei tasa-arvo ole Suomessakaan täysin toteutunut. Mutta mikä osa siitä sitten johtuu todellisista biologisista eroista (muistakaa, uskon luonnontieteisiin), onkin jo vaikeampi kysymys. En kuitenkaan arvosta löperöä argumenttia, jonka mukaan akkojen ei pitäisi Suomessa valittaa, kun olot ovat niin paljon kehnommin jossain muissa maissa. Et sinä jätä hienon merenrantahuvilasi vuotavaa kattoa korjaamatta vain siksi, että jossain päin Afrikkaa joku vielä asuu savimajassa. Saatat toki jättää sen korjaamatta silkkaa laiskuuttasi, mutta älä sotke afrikkalaisia siihen.

Yleinen tasa-arvo ja solidaarisuus. Ihmisillä pitäisi olla yhtäläinen mahdollisuus tehdä elämästään onnellista. Tämä ei tarkoita täydellistä vapautta kontrollista, vaan mielestäni erilaisista lähtökohdista tuleville täytyy tavalla tai toisella antaa handicappiä. Missä tilanteessa, millaista ja kuinka paljon, onkin sitten jo vaikeampi kysymys.

Ilmastonmuutos. Se on tulossa, mutten tiedä, voimmeko asialle enää mitään. Valoisimpina hetkinäni haluaisin kuitenkin yrittää, mutten usko yksittäisten ihmisten itsekuriin tässä asiassa vaan pidän sellaisen vaatijoita naiiveina. Synkempinä hetkinäni sitten ajattelenkin, että menköön vain koko moska.


Näistä en tiedä

Toimenpiteet unelmien saavuttamiseksi. Joillakin poliittisilla ryhmittymillä on vaaleanpunaisia näkemyksiä kauniimmasta maailmasta, toisilla taas yhtä idealistisia kuvia toisenlaisesta kauniimmasta maailmasta. Mistä ihmeestä näin monimutkaisessa systeemissä voi tietää, mikä toimenpide tuottaa halutun johtopäätöksen? Muistattehan, the road to hell ja niin edelleen. Kaunis päämäärä ei riitä, jos keinot aiheuttavat vain lisää kurjuutta.

Jatkuvan kasvun malli. Tuntuu pöhköltä, että koko ajan pitäisi vain kasvaa ja kehittyä ja tehostua. Mikä vika nykyisessä tilassamme on? Toisaalta viisaat väittävät, että muuten tässä maailmassa ei selviä (hengissä? hihi), ja mikä minä olen kyseenalaistamaan viisaita.

Maahanmuuttokysymykset. En ole järin isänmaallinen (ainakaan sanan perinteisessä talvisotamaisessa merkityksessä) enkä juuri välitä valtioiden välisistä rajoista. Kulttuurien välillä on kuitenkin eroja, eikä kaikkien tarvitse kaikkialla hyväksyä kaikkien omimpia kulttuuripiirteitä.

Tähän osioon oikeastaan liittyy ylempänä kohta yleinen tasa-arvo ja solidaarisuus: se ulottuu valtiollisten rajojen ulkopuolelle. Kuitenkin olemme ulkomailta oppineet, että kulttuurien kohtaamisesta saattaa käytännössä aiheutua vakavia yhteiskunnallisia ongelmia. Maassa maan tavalla kuulostaa tarpeeksi simppeliltä ohjenuoralta, muttei voi silti toimia kohdallani kategorisesti: en minä hyväksy vaikkapa toimittajien murhia tai kirjailijoiden fatwoja Niissä Muissa Maissakaan. Kaiken suvaitsevaisuuden alla sydämessäni asuukin pieni kulttuuri- ja moraali-imperialisti, vaikken osaakaan sitä edes itselleni perustella.

(Käsi)asekielto. On totta, etten oikein ymmärrä, mikä niissä aseissa nyt on niin kiehtovaa. Mutta en minä myöskään ymmärrä, mitä kiinnostavaa on koiranäyttelyissä tai postimerkkien keräilyssä. Toisaalta aseilla tosiaan voi vahingoittaa ihmisiä, mutta niin voi leipäveitsilläkin. Ja jos aseiden ja väkivallan temaattinen yhteys olisi jotenkin sairas, kuinka terveitä sitten ovat väkivaltaelokuvat ja -pelit?

Let's face it: kulttuurimme on täynnä viihteellistä väkivaltaa, eli jonkinlaista syvällistä katarsista me siitä selvästi saamme. Aika harvassa on se ihminen, joka ei pidä yhdestäkään väkivaltaa sisältävästä elokuvasta.

Avainkysymys lieneekin: olisiko aseiden kieltämisellä todellisia myönteisiä vaikutuksia, ja jos, niin olisiko niitä tarpeeksi peittoamaan teon kielteiset seuraukset? Kuka sen tietää? En ainakaan minä. Kuitenkin tässä yhteydessä tavallisesti käytetty argumentti siitä, miten ongelmat pitäisi yrittää ratkaista ennemminkin kilahtaneiden päässä ja jo nuoruudessa/lapsuudessa, on mielestäni tavallaan oikea mutta toisaalta epärelevantti: nämähän eivät ole toisiaan poissulkevia keinoja.

Peruminen on nyt entistä vaikeampaa

No niin, nyt peruminen alkaa olla entistä vaikeampaa: varasin itselleni ja pikkusiskolle tutustumiskäynnin HSC:n ampumaradalle ensi lauantaille.

Sopivan ampumaseuran valinta olikin mielenkiintoista. Kun en alan harrastajia seudulta tunne, olen täysin internetin antamien tietojen varassa. Googlaamalla löytyi lähinnä kaksi varteenotettavaa vaihtoehtoa, juuri tämä Helsinki Shooting Club ja West Shooters. Kummaltakin löytyy perustiedot netistä, hinnastokin on esillä. West Shooters näytti olevan huomattavasti halvempi: tutustumiskäynti vain 20 euroa, kun taas HSC veloittaa (ilmeisesti samasta asiasta?) 40 euroa.

Mutta sitten pääsimme viestinnän ytimeen, eli mielikuvien ja vaikutelmien luomiseen. HSC:n sivut ovat hyvin runsaat ainakin West Shootersiin verrattuna, ja ensikertalaisia varten on oikein oma opastussivunsa. Kun kyseessä on minunlaiseni täydellinen ummikko, on tällä suuri merkitys. Vaikka molemmista saattaisi hyvinkin saada asiantuntevaa ja ystävällistä opastusta, antaa HSC perinpohjaisilla, rautalangasta väännetyillä sivuillaan sellaisen vaikutelman, että ensikertalaisetkin ovat erittäin tervetulleita, suorastaan hyvää bisnestä.

Vaikka ennakkoluuloton pyrinkin olemaan, niin tuleehan sitä mietittyä, että onkohan näillä ampumaradoilla vain rasvaisia juttuja heitteleviä äijiä tai tulevia pekkaeericcejä. Katsotaankohan siellä nenänvartta pitkin ja nauretaan kippurassa, kun pari tytönhupakkoa näkee elämänsä ensimmäistä kertaa aseen? (Okei, ei pidä mennä takuuseen pikkusiskosta, hän on kuitenkin asunut suurimman osan elämästään varuskunta-alueella.) Toisen yrityksen verkkosivujen perusteella ei tiedä yhtään mitä odottaa, kun taas toinen näyttää kohdanneen amatöörejä ennenkin. Tästä turvallisuuden tunteesta, siis silkasta mielikuvasta, olen valmis maksamaan kaksinkertaisen hinnan.

Tietenkin kyseessä voi olla myös valittu viestintästrategia: ehkä kokeneemmat ampujat vierastavat liian rautalangasta väännettyä mielikuvaa. Pelkäävät, että radalla pyörii jaloissa pelkkiä tumpeloita. Menevät sitten paikkaan, jossa on vain asiansa osaavia harrastajia. Tiedä häntä.

No, mutta menossa ollaan. Olenhan minä keilannutkin kerran, vastentahtoisesti, joten miksen sitten ampuisikin. Ehkä pitäisi sitä keilaamistakin kokeilla joskus toistamiseen.

Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä

Mellan sanavarasto kasvaa huimaa tahtia, ja useimmiten tyttö yllättää meidät jollain uudella sanalla. Esimerkiksi eilen istuimme ruokapöydässä illallisella, me perheen naiset maitoa lipittäen ja Erik miehekkäästi olutta juoden. Mella osoitti isänsä vatsaa ja totesi: "Bierbauch".

Uho ja sen toteutus

Osana identiteettikriisiäni olen ihan vain lapsellisuuttani päättänyt ryhtyä kapinoimaan kapinoimisen vuoksi ja etsimään uusia totuuksia. Kun Ilkka ilmoitti ryhtyvänsä kasvissyöjäksi ekologisista syistä, päätin minä ihan vain kiusallani syödä entistä enemmän lihaa. Tätä ei kuitenkaan ole tainnut tapahtua, vaan lihansyöntini on pysynyt aika normaalilla tasolla. No, mutta ajatushan se on tärkein.

Viime aikoina on naamakirjassa ja muuallakin sadellut kutsuja ja yhteisöllistä painostusta liittyä erinäisiin käsiaseiden kieltoa vaativiin ryhmiin. En ole todellisuudessa saanut muodostettua aiheesta minkäänlaista pysyvää mielipidettä, toisin kuin ilmeisesti jokseenkin jokainen ympärilläni oleva ihminen, mutta ajattelin lähestyä asiaa konkreettisesti: olen päättänyt tutustua johonkin pääkaupunkiseudun ampumarataan ja kokeilla edes kerran näillä kirotuilla käsiaseilla ampumista. Tiedänpähän sitten edes vähän, mistä puhutaan.

Julistan tämän nyt sitten täälläkin, jotten voisi enää perua lupaustani kasvojani menettämättä. Raporttia luultavasti tulee siinä vaiheessa, kun olen tutustunut riittävästi alan tarjontaan sekä saanut varattua itselleni ja siskolleni ajan. Niin, mitäs siihen sanotte, olen tosiaan saanut suostuteltua viattoman pikkusiskoni mukaan tälle korruptoivalle retkelle. Onhan se aina mukavampaa, kun tumpeloita ja amatöörejä on kaksin kappalein.

Tulevaisuus on metallissa

Mikäli black tai death metal -bändistäsi puuttuu laulaja, tässä olisi yksi luonnonlahjakkuus. Hallussa on niin ääni kuin maneeritkin.

Identiteettikriisi

Minulla on identiteettikriisi: pitkään olen pitänyt itseäni punertavanvihertävänä feministinä, joka pitää kuitenkin silmiään avoinna myös muille vaihtoehdoille. Mutta miten minusta on sitten tullut samalla Paha Kani -fani? Ehkä minä olenkin piilofasisti, piilorasisti ja alistuva pikkuvaimo. Tai hei - nihilisti? Se voisi selittää kaiken.

Mistä enää löydän samaistumiskohteita? Ja kaikkein tärkeintä: ketä tässä enää uskaltaa äänestää? Kun huutokaupassakaan ei saa myydä ääntään.

Miksei maailma ole enää yhtä yksinkertainen kuin joskus pienenä?

Hygienia on ensisijaista

Turussa on kielletty kestovaipat päiväkodissa hygieniasyistä. Esimerkillistä toimintaa. Ainakin Helsingissä on jo ajat sitten ymmärretty kieltää mm. kotona leivottujen kakkujen ja muiden paakkelsien tuominen päiväkoteihin, nimenomaan korkeiden hygieniavaatimusten vuoksi. Vain kaupasta ostettuja murkinoita saa tuoda tarjolle, ja niitäkin vain avaamattomassa pakkauksessa. Tämän viimeisimmän ideariihen lopputuotoksen soisi leviävän myös tänne pääkaupunkiseudulle.

Aivan aukottomia nämä hygieniasäännöt eivät kuitenkaan valitettavasti vielä ole, sillä yksi iso epäkohta löytyy jokaisesta Suomen kunnasta: lapset. Lapsia epähygieenisempiä objekteja saa etsiä pitkään. Niillä vuotaa nenästä räkää terveenäkin, ja tietenkin se kauhistuttava kakka (joka kestovaipoissakin on siis se ehdoton nounou) tulee sieltä lapsen peräpäästä. Siis voitteko kuvitella!

Ja kun niihin lapsiin ei voi luottaa edes siinä vaiheessa, kun ne oppivat eroon vaipoista. Todistettavasti monikin mukamas kuivaksi oppinut lapsi on lirauttanut housuunsa tai peräti päästänyt äkillisen ripulin. Totta kai näissä tilanteissa päiväkoti ja vastuulliset vanhemmat välittömästi polttavat kaikki eritteisiin koskettaneet tekstiilit, mutta vahinko on jo ehtinyt tapahtua ja pöpö vapautua maailmaan.

Odotan pikaisia toimenpiteitä lasten kieltämiseksi. Tällä tavalla voisimme kohdata hygieenisen loppumme mahdollisimman pian.

Mistä tietää olevansa täti

Otsikolla en tarkoita sellaista tätiä, jonka sisaruksella olisi lapsia: sukulaistätiyteen minulla taitaa vielä vierähtää tovi. Mutta tunnen kyllä kovasti jo oloni tädiksi siinä toisessa merkityksessä.

Tässä määritelmäni: tiedät olevasi täti, jos hyvin käyttäytyvät lapset ja nuoret saavat sinut liikuttuneeksi.

Tuli tuossa yhdessä merkinnässä mollattua alakerran naapuria, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei naapurustosta sinänsä ole mitään pahaa sanottavaa. Edellisessä talossamme Sörnäisissä kukaan ei moikannut rappukäytävässä ketään, mutta täällä kyllä tervehditään ystävällisesti. Myös se alakerran setä on usein kohtelias.

Etenkin täällä tuntuu olevan paljon hyvin kasvatettuja lapsia ja teinejä. Joskus ujommat tyttöporukat eivät oma-aloitteisesti moikkaa, mutta vastaavat kyllä aina takaisin, kun aikuinen tervehtii. Ja tänään yksikin arviolta 12-14-vuotias poika oikein odotti hissin ovella nähdessään minut avain kourassa ulko-ovella, vain, jotta minä ehtisin hänen kanssaan samaan hissiin.

Luulen, että seuraava vaihe on sitten mummoutuminen. Se saattaa sisältää lasten ja nuorten päiden silittelyä, pahimmassa tapauksessa jopa poskien nipistelyä. En välttämättä ole siitä enää kaukana.

Hammas x 2

Tätä kannatti odottaakin: Neila on onnistunut puskemaan alaleuastaan kerralla peräti kaksi kaunista hammasta. Eikä niistä ole ollut edes mitään harmia, neiti on nukkunut ja käyttäytynyt aivan normaalisti.

Ei ole meillä enää hampaatonta touhua kenelläkään.

En ole vahingoniloinen, mutta...

Tämänpäiväisen Talouselämän välissä on iso ja näyttävä Kaupthing Edge -mainos. Sloganiksi on valittu osuvasti:

"Kuvittele. Pitkäkestoinen suhde, jossa säilytät täydellisesti vapautesi." (linkit minun).

Keinussa on kivaa

Nyt kun päästiin vauhtiin, niin tässä olisi lisää videomateriaalia tältä päivältä: Neila keinuu ja Mella antaa vauhtia.

Neila ja kurkku

Tänään Neila sai ensimmäistä kertaa sormiruokaa, kurkkua. Tässä lopputulos.

Kehitystiivistelmä

Käyn töissä parhaillaan kehityskeskusteluja alaisteni kanssa, ja kehityssuunnitelman lisäksi keskusteluissa käydään tietenkin läpi edellisen kauden aikana tapahtunutta. Työntekijöidemme asiat eivät kuulu tänne minun blogiini, mutta tiivistänpä tässä nyt viime aikaisimpia kehityssuuntauksia omasta jälkikasvustani.

- Jo alkukeväästä lähtien Mella on ollut päiväkuiva, eli vaippoja on käytetty vain nukkuessa. Kesällä jätettiin vaippa pois päiväunilta, ja nyt neiti on nukkunut tasan viikon ajan yönsäkin vaipatta. Vahinkoja on sattunut, mutta näyttäisi kuitenkin siltä, että esikoisemme on nyt luopunut kokonaan vaipoista. Hyvä niin, koska Neila on puolestaan paksuuntunut jo niin, että käyttää jo suurimpia kestovaippojamme eli samoja kuin Mella. Nyt niitä riittää Neilalle enemmän.

- Neila on parin viikon ajan viihtynyt lattialla huomattavasti paremmin, eli jonkinlainen kääntökohta liikuntataidoissa on havaittavissa. Aiemmin tyttö ei ollut tyytyväinen oikein missään: sylissä istuminen oli ihan vauvojen puuhaa mutta lattialla ei taas päässyt eteenpäin, vaikka halu oli kova. Nykyään neiti osaa kuitenkin jo päämäärätietoisesti kieriä ja työntyä taaksepäin haluamaansa suuntaan, joten lattialla saattaa vierähtää pitkäkin tovi ilman napinaa.

- Ainuttakaan hammasta ei Neilalla vielä näy, eli molemmat tytöt näyttävät olevan myöhäisiä pureskelijoita. Minulle se kyllä sopii, minähän imetän edelleen ja Neilalla riittää kyllä purutehoa pelkissä ikenissäkin. Mellankaan viimeiset takahampaat eivät näy olevan puhkeamassa lähiaikoina, tiedä sitten, milloin niitä edes sopisi odottaa.

- Mellan kielitaito, sekä suomeksi että saksaksi, paranee koko ajan. Myös lausuminen on yhtäkkiä selkeytynyt: neitimme osaa jo sanoa esimerkiksi "Mella" eikä "Memma", "pallo" eikä "koinnu", "kello" eikä "kenno". Siis osaa, muttei halua. Kun on johonkin sanaan tottunut, mitä sitä nyt vaihtamaan uuteen ja oikeampaan. Näistä sanoista onkin tullut pieni sisäpiirin vitsi, joka naurattaa Mellaa joka kerta. Lisäksi tyttö osaa jo kääntää asioita suomen ja saksan välillä: puhua samassa keskustelussa sujuvasti suomea äidin kanssa ja kertoa sitten isille saksaksi. Tai toisin päin.

- Mellan muisti on myös hämmentävän hyvä: tyttö muistaa ihmisiä pitkänkin ajan takaa. Mella alkaa myös ymmärtää, että huomenna on huomenna ja kohta taas on paljon aiemmin. Kärsivällisyyttäkin on sen verran, että kohta tapahtuvia asioita jaksaa vähän aikaa odottaakin. Huomenna sentään on usein aivan liian kaukana, paitsi jos kyse on ikävistä asioista.


Yleisempänä kehitykseen liittyvänä kommenttina voin sanoa, että kaikkiaan lasten kasvun seuraaminen on todella vaikuttava kokemus. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, lapsen kehitys on todellinen ihme. Ei se kai ulkopuolisesta tunnu niin ihmeelliseltä, että taapero osaa vaikkapa ottaa itse kengät pois ja viedä ne oma-aloitteisesti oikealle paikalle kenkähyllyyn. Vanhemman näkökulmasta tällaisten asioiden tapahtuminen on kuitenkin aivan käsittämätöntä: tuoreessa muistissa on se kuolaava sylivauva, joka tihrusti nappisilmillään äidin kasvoja eikä osannut oikeastaan mitään.

On oikeasti suorastaan metafyysisen mystistä, miten niin alkeellisesta ihmisoliosta voi silmiemme edessä kasvaa ajatteleva ja toimiva yksilö. Ei sellaista oikeasti vain voi kunnolla ymmärtää, voi vain ihastella.

Alakerran naapurille

Hei sinä punanaamainen keski-ikäinen mies, joka asut talomme kolmannessa tai neljännessä kerroksessa. Olet oikea ilopilleri!

Kun viime keväänä pyysit Erikiä siirtämään autoamme kesken renkaidenvaihdon rumalla äänensävyllä, ajattelimme sinulla vain olevan huono päivä. Olihan pyyntö ihan asiallinen, kun automme kerran oli henkilökohtaisen autotallisi oven edessä ja sinä sanoit haluavasi oven vapaaksi. Kun viiden minuutin päästä renkaat oli vaihdettu, ei sinua kuitenkaan näkynyt: ei sinua näkynyt autotallillasi koko sinä iltapäivänä, jonka jäimme ulos kauniista ilmasta nauttimaan. Silloin ajattelimme, että saatat olla myös hiukan ärsyttävä. No, ainakin autotallisi ovi oli vapaa, joten kaikki oli hyvin.

Olemme korjanneet ajatteluamme sittemmin: olet toki yhä ärsyttävä, mutta myös kusipää. Vai millä tavalla sinusta pitäisi ajatella, kun kärsivällisyytesi on jopa vähäisempää kuin uhmaikäisellämme? Kun Erik pakkaa kahta lasta hissiin viidennessä kerroksessa, paukutat sinä alimmassa kerroksessa hissin ovea ja huudat koko porraskäytävässä vaatien Erikiä heti vapauttamaan hissin sinun käyttöösi. Kun hissi ei lasten hitauden vuoksi vielä kymmenessäkään sekunnissa ole saapunut alakertaan, karjuntasi ja rynkytyksesi kiihtyvät.

Sitten kun hissi on viimein päässyt liikkeelle, olet äitynyt jo niin pahaan melskeeseen, että hissin turvallisuusjärjestelmät reagoivat ja koko laite pysähtyy kerrosten väliin. Hetken melskattuasi tajuat tämän, ja kävelet muina miehinä jalan sen koko pitkän matkan sinne kolmanteen tai neljänteen kerrokseen. Kiitos tästä!

Lasten siirtyminen hissiin tosiaan kestää hieman kauemmin kuin aikuisten, varsinkin, kun heitä on paimentamassa vain yksi aikuinen. Tässä kohtaa voisi vaikka vihjata, että jos et tuon vertaa siedä lapsia naapurustossasi, kannattaisiko harkita omakotitaloa tai ainakin sitä kerrostaloasuntoa jostain muualta kuin lapsiperheiden suosimalta alueelta? Mutta emme usko, että sinun kohdallasi on kyse lasten vihaamisesta: me emme nimittäin usko sinun pitävän minkään ikäisistä ihmisistä.

Heittäytyvää taidetta vai julkisuudenkipeyttä?

Lauantainen Rakkautta & Anarkiaa -elokuvakäyntini oli pitkästä aikaa omituisimpia kulttuurikokemuksiani. Kävimme katsomassa dokumentin (?) The Complete History of My Sexual Failures, jossa nuori mies yrittää haastatella ex-tyttöystäviään ja selvittää, miksi hänet aina jätetään. Leffa menee niin sanotusti iholle, eli tunneskaala on esillä eikä ruumillista puoltakaan jätetä arvailujen varaan. Tästä huolimatta tyylilaji oli selkeästi komedia, ei edes sellainen itkettävänliikuttava komedia (kuten saman festivaalin Lars and the Real Girl) vaan lattiallakippurassakäkätettävä komedia, jossa oli paikoittain jopa vähän Duudsonien ja Jackassin makua.

Kokemuksesta teki omituisen se, että kyseisessä näytöksessä oli läsnä myös itse elokuvan ohjaaja ja päähenkilö, Chris Waitt sekä hänen (nykyinen) tyttöystävänsä. Filkan jälkeen nämä molemmat pääsivät sitten vastailemaan kysymyksiin keskinäisestä tunne- ja seksielämästään, kun taas vähänkin asialliset elokuvatieteelliset kysymykset lähinnä torjuttiin hupaisin sanankääntein.

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? En edes aio lähteä sille tielle, jolla pohditaan kyseisen dokumentin todenmukaisuutta: minulle ei oikeastaan edes ole väliä sillä, ovatko kaikki (mitkään?) kohtaukset ja tulkinnat oikeita. Ja hauska se elokuva kieltämättä oli: kyllä siinä sai ihan vilpittömästi nauraa loppuun saakka.

Enemmän minua mietityttää se, millä tavalla minä tällaisenkin elokuvailmiön otan vastaan. Olisinko aivan otettu siitä, että nuori indie-elokuvaaja on valmis repimään itsensä koko maailman nähtäväksi vain sanoakseen jotain ihmisten välisestä kanssakäymisestä tai ehkä länsimaisen miehen rappiosta? Vai näkisinkö tämän vain yhtenä osana nykynuorison julkisuudenkipeyttä? Tiedättehän, nämä Big Brotherit sekä lehtitoimittajien valokuvat kolumnien yhteydessä: tarve olla esillä, vieläpä mahdollisimman shokeeraavasti. Koska enpä minä nyt tiedä, mikä merkittävä sanoma tuollakin elokuvalla oli.

Ei sillä, kyllä minä arvostan viihdettä siinä missä kuka tahansa muukin; ehkä jopa enemmän. Mutta elokuvafestareiden kontekstissa sitä ajattelisi näkevänsä jotain, no, yhteiskunnallisempaa. Joten en tiedä, kumpaa tämä nyt oli. Olen ehkä vähän kallistumassa sinne BB-viihteen puolelle.

Jonotusta ja kaupunkilaisjärkeä

On neljä vuotta siitä, kun viimeksi kävin katsomassa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin elokuvia. Onkin siis jo aika katkaista tämä tauko ja käydä edes neljän leffan verran nautiskelemassa. Jostain syystä jokseenkin kaikki lapsia edeltävä aika on saanut nostalgisen hohteen, ja ne hienot R&A-syksyt ovat erityisen rakkaina mielessä.

Etenkin R&A 2000 oli poikkeuksellisen jännittävä, sillä se meni lähinnä riiustamisen merkeissä Erikin kanssa. Tapasimme ensimmäistä kertaa syyskuun alussa, ja minä heti ensimmäisenä ulkomaiselle tulokkaalle ryhdyin esittelemään kaupungin kulttuuritarjontaa. Oli Erik niistä elokuvistakin kiinnostunut, mutta kuulemma varaili lippuja lähinnä sellaisiin näytöksiin, joissa tiesi minunkin olevan. Tai jos ei saanut samaan näytökseen, niin ainakin samaan teatteriin. Ja tulihan sitä aikaa tosiaan sitten vietettyä yhdessä, muistanpa senkin pimenevän illan, kun selailimme R&A-katalogia Café Rexin hyytävän kylmällä terassilla kuumaa teetä hörppien... [huokaus]

Nyt olen valmis kohtaamaan tämän rakkaan festivaalin uutena ihmisenä! Mielenlaadun muutoksen huomaa lähinnä siitä, että aiemmat suosikit eli aasialaiset rämistelyt ja väkivaltapätkät ovat vaihtuneet kepeisiin komedioihin. Ei näin vanhana enää halua ottaa sitä riskiä, että elokuvasta jäisi paha mieli, heh.

Neljässä vuodessa on näemmä tapahtunut festivaalillakin kehitystä, kun lippuja sai tällä kertaa oikein varata netin kautta. Oikein hienoahan tämä on näin työssäkäyvän perheenäidin näkökulmasta, mutta kamoon, myöntäkää pois, että se jonottaminen Bio Rexiin lipunmyynnin käynnistyessä oli oma spektaakkelinsa. Hyvällä kaveriporukalla se oli yksi merkittävä osa festivaalikokonaisuutta.

Vaan mitä vanhat silmäni näkivätkään, kun menin lunastamaan etukäteen varattuja lippuja tänään? Jono! Rexin kassalla oli vain yksi piste R&A-asiointia varten, ja iltapäivällä neljältä saapuessani koko aula oli jo täynnä jonottavia ihmisiä. Kuvittelin tuolloin, että eipä se kello neljä tosiaan tainnut olla kovin fiksu aika saapua hakemaan lippuja viimeisenä lunastuspäivänä. Lähtiessäni Rexistä kello viisi tajusin, että oli se neljä ainakin helkkarin paljon parempi aika kuin kello viisi.

Kyseessä ei suinkaan ollut mikään tavallisentylsä suora jono, ehei. Bio Rexin tämäniltainen jono voidaan karkeasti ottaen jakaa Danten helvetin tavoin eri piireihin: yksi ulkopiiri (siis kirjaimellisesti ulkona sijaitseva osa jonosta) sekä kolme sisäpiiriä. Minun saapuessani paikalle jonosta oli ehditty muodostaa vasta nämä kolme sisäpiiriä, jotka jo sinällään vaativat hahmotuskykyä. Ensin ovesta astuessasi joudut aulan poikki kulkevaan jonoon (uloin sisäpiiri), joka lippuluukulle ehdittyään ei kuitenkaan vie sinua luukulle vaan kaartaa oikealle nurkkaan. Oikeaa seinää pitkin pääset sitten jonottamaan takaisin kohti ulko-ovea (toinen sisäpiiri), kunnes ulko-oven kohdalla marssit jonon hännän poikki vasemmalle seinälle. Vasenta puolta pitkin (sisimmäinen sisäpiiri) pääset sitten lopulta luukulle asioimaan.

Ulko-ovella oli tietenkin säännöllisesti pieniä selkkauksia, kun ulkopiiriltä uloimmalle sisäpiirille siirtyvät eivät ymmärtäneet sisäpiirien hienostunutta rakennetta. Kaikki suoraan sisimmälle sisäpiirille pyrkivät ohjattiin kuitenkin jämptisti oikealle paikalleen, ja poikkeuksetta todellisuuden valjetessa havaittiin sisälle pyrkijöiden kasvoilla synkkenevä ilme.

Kun minä lähdin tunnin jonotuksen jälkeen (muistakaa, olin päässyt aloittamaan suoraan uloimmalta sisäpiiriltä), oli ulkopiiri venynyt jo Lasipalatsin nurkan ympäri Mbarin ovelle asti. En kadehtinut jonottajia. Ulkona satoi.

Jonottamisen lisäksi huomasin toistavani erästä muutakin R&A-kaavaa: maksuvälinepaniikkia. Kun edelläni oli enää pari ihmistä, säikähdin tajutessani, ettei minulla ole tietenkään mukana käteistä. Mitä jos lippuja ei voisikaan maksaa kortilla? Eihän se ole itsestään selvää. Kassalle asti päästyäni muistin, että olen joka kerta pelännyt juuri samaa asiaa juuri siinä samassa kohtaa Bio Rexin jonoa, ja aina olen saanut lippuni kortilla maksettua. Niin nytkin.

Elokuva-asiat oli hoidettu kunnialla, oli aika lähteä kotiin. Jälkinäytös: siirtyminen raitiovaunuun. Tietenkin Lasipalatsin pysäkillä oli viiden jälkeen paljon porukkaa, ja tietenkin juuri minun raitiovaununi oli digitaalisen näytön perusteella pahasti myöhässä. Tämän päättelin siitä, että seuraava raitiovaunu näytti tulevan minuutin, pari ensimmäisen perässä.

Kyllä te tiedätte, millaista on, kun ruuhka-aikana raitiovaunu tulee vaikka viisikin minuuttia myöhässä. Juuri niin: täyttä. Tältäkin pysäkiltä vaunuun tunki niin paljon porukkaa, ettei ovi enää mennyt kiinni: viimeinen setä piti työntää väkivalloin sisälle, jotta sillipurkki pääsi matkaan.

En mennyt kyytiin. Miksi? Koska se seuraava ratikka tosiaan tuli minuutin, pari ensimmäisen perässä. Se oli lähes tyhjä, vapaita istuimia oli ruhtinaallisesti.

Kysynpä vain: miksi kaikkien on tungettava henkensäkin uhalla siihen ensimmäiseen sporaan, kun perässä tulisi tyhjä? Tai ehkä en kysy, jokuhan saattaa ruveta ajattelemaan enkä jatkossa saakaan enää matkustaa leveästi ruuhka-aikana. Onko tämä nyt sitä kaupunkilaisjärkeä?

Lapsenhuone on lastenhuone

Nyt Mellan huone on viimein lastenhuone oikein monikossa, sillä Neilan sänky siirrettiin sinne eilen ensimmäistä kertaa. Aivan näin aikaisin emme olleet suunnitelleet (tai en ainakaan minä) vauvan muuttoa, mutta viikonloppuna mökillä sysäsimmekin typykät yhteen ja samaan huoneeseen aivan ex tempore. Yöhän meni siellä aivan mainiosti, joten ajattelimme kokeilla samaa kotonakin.

Ainakin viime yön perusteella viimeisin uudistus oli menestys: Mella näytti ottaneen vakavasti ne puheet pikkusiskon rauhaan jättämisestä. Yleensä Mellan iltarutiineihin kuuluu huoneestaan karkaaminen aina muutamaan kertaan nukkumaanmenon jälkeen, ja joka kerta tyttö räpsäyttää myös kattovalon päälle. Eilen Mella jäi kuitenkin hipihiljaa nukkumaan, eikä tullut kertaakaan ulos.

Tiedä häntä, oliko rauhallisuudessa kyse tosiaan vain tottelevaisuudesta ("isi varmaan huutaa, jos herätän pikkusiskon") vaiko kenties vain tyytyväisyydestä ("ihanaa, ettei tarvitse enää nukkua yksin"), mutta lopputulos näyttää hyvältä.

Mella oli kuulemma kerran yöllä herännyt ja vähän itkaissut. Neilakin oli tähän havahtunut, ja itkaissut takaisin. Tämän jälkeen huoneesta ei Erikin mukaan kuulunut enää mitään: vauvan ääntely oli hiljentänyt Mellan, eikä vauvakaan pitkään jaksanut valittaa ennen uneen palaamista.

Tosin lähdin kotoa aamulla seitsemän maissa, enkä tiedä, sujuiko yö aamuun asti hyvin. Olen optimisti.

Kuusi käsinojallista terassituolia

Niille, jotka luulivat Fiat Stilon olevan pieni: eilen illalla kärrymme kyyditsi sisätiloissaan kaksi aikuista, kaksi lasta sekä otsikon verran tavaraa Espoosta Helsinkiin. Lisäksi kattotelineessä kulki parimetrinen terassipöytä. Voisin sanoa, ettei edes tehnyt tiukkaa, mutta silloin joutuisin valehtelemaan. Tuolit oli kuitenkin pakattu 103x58x14cm:n suuruisiin pahvilaatikoihin, joista yksi päätettiin avata, jotta viimeinenkin istuin saatiin survottua sisään.

Poikkeuksellinen kesäkalusteostos liittyy kahteen asiaan. Ensinnäkin näin syksyisin on tietenkin edullisempaa ostaa kesäkalusteita, toisekseen olemme tänään lähdössä mökille. Aivan koko kalustesarjaa emme kylläkään tänään kyyditse koko kolmea ja puoltasataa kilometriä Keski-Suomeen, vaan tyydymme ottamaan mukaamme kaksi tuolia ja sen pöydän. Loput päässevät mukaan kevään ensimmäisellä visiitillä.

Mökkivierailumme on syntisen lyhyt: saavumme sinne tänään illalla ja lähdemme pois heti huomenna aamulla. Kyseessä ei olekaan huvittelu, vaan raaka työnteko: mökki on saatava talvikuntoon, joten ainakin laituri on vedettävä rantaan, piippu peitettävä, syömäkelpoiset kuivaruuat laitettava kaappeihin hiiriltä piiloon ja patjat nostettava pystyyn niinikään hiirien vuoksi.

Yhtä yötä pidempään emme näiden natiaisten kanssa viitsi viipyä, sillä Neila ei ole missään ihanteellisessa iässä kylmämökkeilyyn. Ensi vuonna sitten pidempi reissu, uskomme.

Oodi kirjastoille

Minun on jo pidemmän aikaa tehnyt mieli kirjoittaa kirjastoista, jo itse asiassa vuosien ajan. Kirjastot ovat nimittäin useammankin kirjoituksen arvoisia paikkoja, tosin aiheesta varmasti on toki aiemminkin kirjoitettu, vieläpä minua ansioikkaammin. Jatkan kuitenkin.

En muista, mistä asti olen kirjastoissa viihtynyt: luultavasti pikkuriikkisestä. Ensimmäiset muistoni ovat kuitenkin Saarijärven kaupunginkirjastosta, ja kyseiseen kaupunkiin muutin 7-vuotiaana. Sieltä minä kannoin kotiin lähes itseni korkuisia kirjapinoja harva se viikko, ja läpi tuli kahlattua ainakin kaikki Viisikot ja Neiti Etsivät.

Saarijärven kaupunginkirjastoon liittyy yllättäen myös yksi surullinen kirjastomuisto. Silloin viattomalla 80-luvulla kirjastosta sai lainata kirjoja ihan vain henkilökohtaisella asiakasnumerolla, joka oli nelinumeroinen kirjainyhdistelmä. Ei tarvittu kirjastokortteja tai henkilötodistuksia, ei muuta kuin tämän asiakasnumeron raapustamista kirjastotädin antamaan pahvinpalaseen.

Joskus neitseellisellä 80-luvulla järjestelmä kuitenkin muuttui niin, että enää kirjoja lainattiinkin vain kirjastokortilla. Jotenkin tämä asia tuli minulle täysin puskasta, kun tavanomaisen Neiti Etsivä -pinoni kanssa yritin päästä koulupäivän jälkeen kotiin. Eivät lähteneet kirjat mukaan, sillä lapsukaisille kirjastokortti myönnettiin vain vanhempien allekirjoittamalla hakemuksella. Koko illan jouduin siis olemaan ilman lukemista, ja vasta seuraavana päivänä palasin kotikirjastooni äidin allekirjoituksen kera.

Se taisikin olla sitten viimeinen ikävä kirjastokokemus. Ei kun oli toinenkin: asuimme pari vuotta eri kaupungissa, ja muuton yhteydessä iso pino saarijärveläiskirjaston kirjoja oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Muutettuamme takaisin Saarijärvelle oli laskunmaksun aika: 321 markkaa kadonneiden kirjojen korvaamiseksi. No, onneksi äiti maksoi, mutta olihan se tavattoman nolo kokemus. Maksun jälkeen saatoin kuitenkin vierailla tutussa kotikirjastossa taas kevein mielin.

Lukiovuosina aloin tarkastella kirjastosuhdettani analyyttisemmin, ja mahdollisesti ensimmäistä kertaa tiedostin todellakin nauttivani kirjastojen tunnelmasta. Niin paljon tietoa ja ajankulua pakattuna yhteen rakennukseen, niin paljon tuntemattomia ja jännittäviä asioita! Kirjastosuhteeni ymmärtämisessa taisi auttaa se, että tajusin ihmisten olevan sen suhteen erilaisia. Eräs lukiotuttavani nimittäin kerran möläytti, ettei ole koskaan pitänyt kirjastoista. Niissä on jotenkin painostavan hiljaista, ja häntä alkaa aina ahdistaa kaikkien niiden paperisten esineiden puristuksessa.

Miten joku voikaan ajatella noin! Ja kun Saarijärven kirjasto vielä oli niin tavattoman viihtyisä remontin jälkeen: korkea katto, vaaleita moderneja puupintoja, isoja ikkunoita ja rauhallisia paikkoja vaikkapa läksyjentekoa varten. Eikä kirjaston äänimaailma ollut pelkkää hiljaisuutta: kuinka monta hyppytuntia tulikaan vietettyä musiikkiosaston mukavissa nojatuoleissa kuulokkeet päässä?

Vaikka mukavimmat ja kotoisimmat muistoni ovatkin Saarijärven kirjastosta, ovat kaikki muutkin kirjastot toki olleet miellyttäviä. Tikkakosken piskuisesta kirjastosta luin yläasteella kaikki Stephen Kingit, ja taisinpa lainata jokusen levynkin, peräti C-kasettejakin. Helsingissä olen istuskellut Pasilan pääkirjaston lukusalissa lehtiä lukiessa (myös töitä tehden) ja piipahdellut sarjakuvahuoneessa. Pikku Huopalahdessa, siinä ihan naapurissamme, on peräti lastenkirjasto. Kallion kirjastossakin on aina ollut sykähdyttävää, ja viimeisin tuttavuus, Etelä-Haagan kirjasto, vaikuttaa sympaattisen pikkukaupunkimaiselta (kuten toki koko Etelä-Haagan kaupunginosa).

Entä sitten yliopiston kirjastot? Aleksandriaksi taannoin nimetty Opiskelijakirjasto on ollut miljöönä lukemattomiin tenttiin lukemisiini, etenkin se hieman karu mutta ehdottoman rauhallinen kellarikerros. Tenttikirjavalikoima on tietenkin aivan omaa luokkaansa, ja löytyy sieltä niitä kaunokirjojakin. Yliopiston pääkirjaston juhlallinen tunnelma taas sai pienen opiskelijan tuntemaan itsensä osaksi pitkää sivistysjatkumoa: varsinkin silloin, kun kääntelin juhlavasti 1800-luvun Hegelin alkuperäispainoksen sivuja graduani varten.

Sen lisäksi, että kirjastot ovat hienoja paikkoja, ovat kirjaston työntekijät hienoja ihmisiä. Kahdesti olen tulistuksissani lähettänyt kirjastoon kiukkuista palautetta, kuvitellen tulleeni väärinkohdelluksi erinäisissä lainaus-, varaus- ja uusimisasioissa; kahdesti olen saanut ystävällisen ja asiallisen vastauksen aina yhtä kärsivällisiltä kirjastohenkilöiltä. Kahdesti olen lähettänyt nolostuneena kiitokset vastauksesta ja pahoittelut ensimmäisestä, turhankin kärkevästä viestistäni. Kahdesti on jäänyt hyvä mieli hedelmällisestä yhteydenpidosta.

Tässä vaiheessa ei voi enää muuta kuin harmitella sitä, ettei oikeastaan enää koskaan ehdi lukea yhtään mitään. Mutta voihan kirjastoissa vierailla muutenkin! Sitä paitsi Mella alkaa olla lukuiässä.

Kertarysäyksellä omistavaan luokkaan

Täten ilmoitan proletariaatille, että meidän perheemme kuuluu nyt omistavaan luokkaan. Tämänpäiväisen maksuerän jälkeen kaunis Fiatimme nimittäin kuuluu kokonaan meille, eikä suinkaan pankille.

Eikä nyt sitten puhuta siitä, miten Fiatin jälleenmyyntiarvo on laskenut vuosien varrella, tai kuka sitten oikeastaan omistaa meidän kesämökkimme. Sillä raskaiden esineiden omistamisen iloa ei tänään voi kukaan minulta ryöstää.

Tai, no, Neilalla on korvatulehdus. Se ei ole kivaa. Sen vuoksi minä jään tänään illalla kotiin pienokaistani hoitamaan, kun Erik lähtee Mellan kanssa tuhoamaan ilmakehäämme ja juhlistamaan uutta omistustamme täysin turhalla kruisailulla. Ja käymään ohimennen myös kaupassa.

Armeija

Armeija on aihe, josta voin vilpittömästi sanoa olevani täydellisen tietämätön ja asiantuntematon. Ehkä juuri siksi se nousee mielessäni suorastaan mystisen absurdeihin mittoihin. Kyseessä on absoluuttisen käsittämätön mysteeri.

Mutta minkäs teet, kun näitä tarinoita lukee. Sanokaa minulle, ettei kyseessä ole idioottien idiooteille tekemä idiootti systeemi?

Itsenäisyyden ensimmäisiä askelia

Viime yönä Neila nukkui ensimmäistä kertaa omassa huoneessaan. Tai, no, ei nyt omassa huoneessaan vaan vierashuoneessa, mutta siis eri huoneessa kuin vanhempansa. Mellahan siirrettiin omaan huoneeseensa jo nelikuisena, kun tuntui neiti kaipaavan rauhaa. Siellä typykkä muistaakseni nukkuikin paljon paremmin kuin viimeisinä aikoina meidän kammarissamme.

Neilaa on pidetty aikuisten huoneessa moninaisista syistä. Tarkoitus olisi jossain vaiheessa laittaa molemmat tytöt samaan huoneeseen, mutta Neilan kokoista, puolustuskyvytöntä rääpälettä ei vielä viitsi laittaa kovakouraisen Mellan kanssa samaan tilaan valvomatta moneksi tunniksi. Eihän Mella onneksi mitään pahaa tarkoita, mutta eipä tuota harkintakykyä ole vielä hirveästi alkanut kertyä.

Yksi syy Neilan lähellä pitämiseen on myös silkka sentimentalismi: siinä se on, se meidän viimeinen vauva. Mellan kasvaessa tiesimme koko ajan haluavamme mahdollisimman pian myös toisen lapsen, vaikkei sitä ääneen ulkopuolisille kerrottukaan. Mutta nyt on lapset tehty, eikä jatkoa ole suunnitelmissa. Se tuo kummasti painolastia Neilan kehityksen seuraamiseen!

Ajatelkaa nyt, meidän huoneessamme ei ole enää ollenkaan yöllä tuhisevia vauvoja. Enää koskaan me emme käytä niitä S-kokoisia vaippoja, emmekä niitä pikkuruisimpia vaatteita. Koko ajan neitimme kasvaa ulos tavaroista, jotka käyvät yhtäkkiä tarpeettomiksi. Ja se tuntuu välillä niin pahalta! Totta kai myös suloiselta ja jännittävältä, mutta myös kurkkua kuristavan pahalta. Minulla on ikävä sitä pikkuruista vauvaa, kumpaakin niistä. ovathan nuo kivoja nuo nykyisetkin pikkulapset, ei sillä. [huokaus]

Niin miten se ensimmäinen yö menikään? No, minä sain nukuttua paremmin. Neilahan ei ole varsinaisesti enää heräillyt öisin tai ainakaan saanut minkäänlaista ruokaa moneen kuukauteen, mutta silti minä nukun huonosti ja kevyesti siinä vieressä. Jokainen pieni uniäännähdys herättää minut, ja viime päivien yskä oli viimeinen pisara: en nukkunut sunnuntain ja maanantain välisenä yönä lähes silmäystäkään, kun itse kelvollisesti nukkunut vauva köhisi vieressä unissaan. Joten neiti jouti evakkoon.

Aluksi Neila protestoi kovaan ääneen joutumistaan aivan vieraaseen huoneeseen, vaikka sänky olikin toki ennestään tuttu. Sitten Erik tajusi antaa tytölle käteen unirievun (jota Neila ei normaalisti tarvitse), ja siihen pimu sitten kuukahtikin kertaheitolla. En ole aivan varma, metelöikö tyttönen jossain vaiheessa yöllä; minä en kuitenkaan siihen herännyt. Mella kylläkin kävi tavanomaisella aamuyön pottareissullaan, luulisin: Erik hoitaa nämä yövisiitit ja antaa minun nukkua työiltoina.

Laatuaikaa vauvauinnissa

Valitettavasti minulla ei ole tähän aiheeseen lähdeviitettä, kun en millään muista, mistä sanomalehdestä tämänkin uutisen menin lukemaan. Luin kumminkin, ja kummastuin. Jossain nimittäin kerrottiin, että nykyään järjestetään vauvauinteja myös yksittäisille perheille. Eli kovalla rahalla saat varata omalle vauvallesi koko uima-altaan ja ohjaajan jakamattoman huomion, ja tällä tavalla päästään sitten huomioimaan vauvan yksilölliset tarpeet ja etenemään hänen omalla tahdillaan. Tämä se vasta on sitä perheen laatuaikaa.

Öh? Voi miten nerokas idea! Seuraavaksi alankin vaatia, että myös leikkipuistoista voi varata hiekkalaatikkoaikoja ihan vain omille mukuloille, ja tietenkin meillä harkitaan myös kotikoulua ja yksityisopettajaa. Jos kakaramme päättävät ryhtyä harrastamaan liikuntaa, saavat sitten keskittyä yksilölajeihin. Vai joko löytyisi yksilöllistä jalkapallovalmennusta, jossa valmentajan jakamaton huomio saa lapsen kehittämään omia vahvuuksiaan omassa tahdissaan?

Koska jos tämä ei olisi mahdollista, olisi olemassa vaara, että lapsi voisi vaikka tottua muihin ihmisiin ja saada kavereita.

Huomioita ympäröivästä todellisuudesta

• Aamukahvi aiheuttaa sitä suuremman euforian, mitä varhemmin sen nauttii.
• Työ ei lopu tekemällä, mutta joskus se voi vähän edes pitää taukoa.
• Aamubussi on luotettavan säännöllisesti 5-10 minuuttia myöhässä. Paitsi sinä yhtenä aamuna, kun itse olet kaksi minuuttia myöhässä.
• Kun syksyn tullen sandaalit vaihtuvat syyskenkiin, ei rakoilta voi välttyä. Mutta onneksi meillä on kiskurihintaiset ja jumalaisen hyvin toimivat rakkolaastarit.
• On olemassa tv-sarjoja, jotka kestävät ajan kulumisen kadottamatta loistoaan. Niin kuin nyt vaikka Villi Pohjola.
• Täytekakkua on mahdollista syödä liikaa. Tästäkin selviää kuitenkin nopeasti, ja voi jatkaa syömistä.

Neilan puolikas syntymäpäivä

Perheemme pienin, elämämme toinen valo, täyttää tänään merkittävät puoli vuotta. Tässä vaiheessa pitäisi sanoa, että kylläpäs se aika on kiitänyt, mutta oikeastihan puoli vuotta on hirveän vähän. Puolivuotias ihminen on vielä aika pieni, ellette satu tietämään. Neilan syntymä tuntuu olleen joskus edellisessä elämässä, ja tuntuukin hämmästyttävältä, että siitä olisi vain puoli vuotta.

Paksuhan se tyttö on, ehkä paksumpi kuin aikoinaan hyvin paksu isosiskonsakin. No, puolivuotiaat lapset kaiketi tuppaavat yleisesti ottaen olemaan paksuja. Neidin puolustukseksi on sanottava, että on pimu kyllä oppinut hyvin syömäänkin: Mella ei samanikäisenä syönyt lähellekään niin isoja määriä kaikkea mahdollista kiinteää ruokaa. Tähän mennessä olemme päivitelleet Mellan kaikki- ja suuriruokaisuutta, mutta ilmeisesti kuopus yrittää rikkoa ennätykset. Kaikki kelpaa, ja kulhot hupenevat silmissä. Unohtakaa ne videoidut ensikokeilut perunan kanssa, nyt puhutaan puuron kauhomisesta niin nopeaan tahtiin, että käsikin väsyy.

Tätä puolen vuoden rajapyykkiä tekisi mieli juhlistaa jotenkin. Olisikohan tässä hyvä tekosyy leipoa taas jokin kakku? Kotoa löytyisikin vähän ylimääräistä marsipaania. Tuttavapiiri on tosin tainnut jo saada marsipaaniyliannostuksen. Mutta minkäs teet, marsipaani nyt vain sattuu olemaan nerokas raaka-aine. Ja kaikkien näiden saksalaisten vaikutteiden jäljiltä olen alkanut rakastaa marsipaanin makuakin. Ihan totta. Voidaan jopa puhua jonkinasteisesta marsipaaniriippuvuudesta, nyt kun karpalovissyriippuvuuteni on ilmojen kylmettyä jo ohi.

Kolmas työpäivä toden sanoo

Kolmas työpäivä on nyt sitten nähty. Maanantai käynnistyi yllättävän tahmeasti, kun koti- ja lomamoodista olikin vaivalloista siirtyä työmoodiin. Kun vielä sijaistajani sattuu istumaan vajaan parin metrin päässä työpöytäni toisella puolella, on oma ajattelu ollut helppo heittää narikkaan ja nojata kaikessa ammatillisessa hänen parempaan muistiinsa ja ylipäänsä työtuntumaansa.

Vielä tiistainakin oli hidasta, vaikka suunta olikin jo parempi. Eilen illalla juuri ennen nukahtamista päätin kuitenkin, että keskiviikkona olen palannut! Keskiviikkona en enää arastele vetää tiukkoja linjauksia ja kirjoittaa napakoita tekstejä ennätysajassa. Tietenkin olen myös hauska ja huomioonottava enkä unohda katsekontaktia haukotellessanikaan.

No, ei se ehkä ihan niin tyylipuhtaasti ole vielä mennyt, mutta koko ajan tässä hiljalleen siirrytään isommalle vaihteelle. Nyt olen jo alkanut kotiutua vanhaan tuttuun työpisteeseeni: Neilan valokuva killuu näytön nurkassa, ja edellisen istujan sarjakuvastripit on pinottu siististi muovikuoreen pois tieltäni. Vielä en ole muistanut penkoa kotona vierashuonetta, josta epäilemättä löytyvät ne "varmaan talteen" laittamani sermikoristukset: siellä on sitten useampikin valokuva Mellasta, sekä elämää suuremmat Dilbert-sarjakuvat vuosien varrelta.

Hyllyn päällä on edelleen ruma mutta sitkeä viherkasvini: kukaan ei liene kastellut sitä lomani aikana, mutta eipä tuo risu tarvitsekaan kuin pari kastelua vuodessa kituuttaakseen edelleen muutaman vihreän haituvan muodossa.

Kahvikupin muistin tuoda jo eilen: juuri oikein mitoitettu kippo, johon menee kaksi annosta lomani aikana selvästi parantunutta automaattikahvia. (Ja ei, tämä ei ole vain hupsu niksahdus ajattelussani, se automaattikahvi on oikeasti parantunut: nyt masiina jauhaa pavut aina tilauksen yhteydessä ja litku on aina tuoretta.)

Luultavasti jo ensi viikolla työpöytääni peittää paperikaaos ja värikkäät PostIT-laput täplittävät hyllynreunaa, jolloin kaikki on taas niin kuin aina ennenkin.

Kesän loppuhuipennus

Saksan-matka tuli ja meni, ja oli kaikin puolin ihastuttava. Mökillä oli ollut pohjimmiltaan niin stressaavaa, etten uskaltanut odottaa ulkomaanreissulta kummia. Ehkä juuri siksi puolitoistaviikkoisemme olikin niin rentouttava ja virkistävä.

Suurin osa ajasta vietettiin Rothemühlissä Erikin isän luona, toisin sanoen siis keskellä ei mitään tekemällä ei mitään. Mella vietti jokseenkin kaiken valveillaoloaikansa pappansa kanssa ulkosalla puutarhassa ja missä lie, joten meidän piti Erikin kanssa vain pitää huolta itsestämme ja tyytyväisestä Neilasta. Ja voitteko oikeasti kuvitella mitään suloisempaa kuin riemusta hihkuva kaksivuotias pellavapää keinumassa ilta-auringossa ison kastanjapuun oksaan ripustetussa vanhassa lankkukeinussa? Siinä se Erikkin lapsena keinui.

Rothemühlin päiviin sisältyi myös vierailu Ueckermünden eläintarhaan, joka osoittautui mainioksi paikaksi. Milloinkahan olen viimeksi ollut eläintarhassa? En varmaan ainakaan viiteentoista vuoteen, ehken pariinkymmeneen. Vaihtoehtona olisi ollut myös Berliinin eläintarha, mutta päädyimme pienempään. Ueckermünde olikin juuri oikean kokoinen piskuiselle uhmaikäiselle: ehdimme kiertää läpi koko eläinpuiston muutamassa tunnissa, eikä Mella ehtinyt innoltaan kiukuttelemaan ollenkaan. Neila tietenkin on kantoliinassa tyytyväinen ihan missä tahansa, kuten oli isosiskonsakin vauvana.

Loma päättyi pariin shoppailupäivään Berliinissä, ja ennakkopelot osoittautuivat sielläkin vääriksi: hyvinhän se kaupungilla kiertely onnistuu pikkulastenkin kanssa, jos vain jaksaa ottaa rauhassa ja pitää paljon rentouttavia taukoja huokean oluen ja erikoiskahvien äärellä. Turneen pääkohde oli kirjakauppa Hugendubel, josta hankittiin tytöille iso pino saksankielisiä lastenkirjoja nykyisyyttä ja tulevaisuutta silmälläpitäen. Nyt neidit saavat mm. iltarunonsa vuoroiltoina kummallakin äidinkielellään.

Itse kirjakauppa oli, kuten tämän merkinnän tyyliin sopii, aivan ihana. Minä olen aivan lapsesta asti rakastanut kirjastojen ja kirjakauppojen tunnelmaa, ja sitä oikeaa tunnelmaa riitti tuossakin kaupassa. Tilat olivat avarat, ja jokaisessa kerroksessa oli keskellä erillinen pehmeillä penkeillä sisustettu lukutila. Yhdessä kerroksessa oli luonnollisesti kahvila, ja lastenosastolla oli tavallisen lukusopen lisäksi mukavia lattiatyynyjä ja laatikoittain paikan päällä luettaviksi ja katseltaviksi tarkoitettuja kirjoja. Kyllä siinä jäi Akateeminen aika kauas taakse... Mutta tietenkin kirjat olivat saksankielisiä, enkä tullut edes kurkistaneeksi vieraskielisten kirjojen osastoa, joten en osaa sanoa valikoiman laajuudesta. Ainakin vieraskielisiä (=englanninkielisiä) lastenkirjoja ei ollut kuin yksi piskuinen hyllyllinen, mutta eipä se meitä kiinnostanutkaan.

Lastenkirjojen lisäksi kotiin kannettiin hieman leivontatarvikkeita kakkujen luvatusta maasta (silikonivuoka irtosi mukavan edullisesti) ja paikallisia nameja töihin vietäväksi. Niin, töihin...

Huomisaamuna menen takaisin töihin, mikä on aika hurjaa.

Vielä lopuksi pahoittelu: tulihan tästä vähän tällaista pusipusihalihalia. Mutta minkäs teet, kun oli kivaa. Jatkossa lupaan tuottaa kriittisempää sisältöä.

Lomayhteenveto

Kaksi viikkoa oltiin mökillä. Mökillähän tietenkin saunotaan, grillataan, juodaan kaljaa ja tehdään töitä. Mökkiaikamme voi tiivistää kahteen teemaan:

Sade. Koko ensimmäisen viikon ja osan toistakin taivaalta vihmoi. Lämpötila oli siinä 15 asteen tuntumassa, pilvet olivat niin paksuja että sisällä piti polttaa kynttilöitä ympäri vuorokauden. Tämä oli hurjan jännittävää ja romanttistakin, eipähän tarvinnut tehdä niitä suunniteltuja ulkotöitä. Tuli luettua paljon, vaikka hämärässä se olikin joskus vaikeaa.
Neila kuitenkin keksi ryhtyä ripuloimaan, mikä tarkoitti keskimäärin kymmentä nestemäistä kakkavaippaa päivässä ja yhtä monta likaista bodya, sitä mähmää kun ei mikään vaippa pitänyt sisällä. Ja tämähän oli suunnatonta nautintoa mökillä, jossa ei ole pesukonetta eikä ennen kaikkea edes juoksevaa vettä. Olimme sentään suosiolla ajautuneet mökkiloman ajaksi kestovaipoista kertakäyttöisiin.

Aurinko. Juuri, kun olimme päättäneet lähteä mökiltä pois etuajassa, lupasi säätiedotus lämpimämpää. Sitä tuli, ja saatoin siirtyä kirjani kanssa tuvan pöydän äärestä laiturille. Erik puolestaan siirtyi työntekoon, hommiahan oli jäänyt pahasti rästiin alkuloman sateen vuoksi.
Lopulta olikin jo liian kuuma, kyllä 28 astetta vain on liikaa mökilläkin. Ei siellä järvessäkään voi koko ajan olla, kun lapset vaativat huomiota. Tai siis lähinnä se pienempi, se uhmaikäinen nimittäin oli mökillä jo aivan kotonaan ja huiteli itsekseen ympäri tonttia. Neila on niin talvivauva, että päiväunille ja mielenrauhalle voi heittää hyvästit aina lämpötilan noustessa yli 20 asteen. Ja se Erik oli koko ajan siellä katolla vasara tai pensseli kädessä, tai siltä ainakin tuntui.

Kotiinlähtö oli kuitenkin haikea: sinne jäi maailman paras paikka, oman mökin laituri. Sinne jäi tavallaan myös kesä, ainakin sellaisena kuin olen sen lapsesta asti tuntenut. Ei sieltä olisi halunnut vielä pois.

Viime yönä tultiin, tämä päivä on vietetty tavaroita purkaessa, vaatteita pestessä ja tavaroita pakatessa: huomenna lennetään Saksaan. Siellä ei ole edessä työntekoa, hellettä luultavasti (toivottavasti?) kuitenkin. Ensin seesteinen viikko keskellä ei mitään (=Erikin isän luona Rothemühlin 350 asukkaan metropolissa), sitten muutama päivä piskuisessa Berliinissä. Ja kahden viikon päästä töihin. Hui!

Ja, itseäni toistaakseni: tämä on hyvä näin.

Loma.

Erikin, ja sitä myötä koko perheen, loma alkoi. Tässä on nyt viimeinen hulina päällä, ja kohta perheemme on jälleen harjoittamassa epäekologista vapaa-aikaa ja huristamassa kohti kesämökkiä, jossa on Erikin fiiliksistä riippuen joko työleiri tai mukavaa lekottelua. Työlistalta löytyy mm. terassin sisäkaton sekä talon eteläseinän maalaamista sekä rannan pöytäryhmän nikkarointia, niiden tavallisimpien polttopuiden hakkaamisten ja astioiden tiskaamisten lisäksi.

Kaksi viikkoa eräelämää. Ihanaa!

Sormenjäljet ja kansalaisvaikuttaminen

Kaikki kohkaavat nyt kovasti siitä, että poliisipamppu (ehheheh) haluaa kaikkien suomalaisten sormenjäljet rekisteriin. Bloggaaja kun olen, pitää minunkin tietenkin osallistua tähän kansalaiskeskusteluun vimmaisesti.

Mutta ei minun kannata sanoa mitään, kun kaikki on jo sanottu paljon paremmin jossain muualla. Kyseinen blogi onkin noussut viime aikoina erääksi suosikeistani, taidan tarvita kaikkien näiden äitiyshormonien vastapainoksi hieman enemmän testosteronia ja vähemmän päänsilittelyä.

Viimeinen maanantai

Tänään oli viimeinen maanantaiaamu, jolloin Mella tulee makuuhuoneeseemme herättämään minut ja kysymään missä isi on, ja jolloin minä vastaan isin olevan töissä.

Tästä saisi sitten koko viikon ajaksi jatkopostauksia "Viimeinen tiistai", "Viimeinen keskiviikko", "Viimeinen torstai" ja "Viimeinen perjantai". Näistä viimeisen voisi peräti nimetä "Viimeinen päivä".

Yhtä kaikki, kotivaltiattareuteni on vaihtumassa yhteisvastuuseen ja lopulta Erikin yksinvaltiuteen. En voi kieltää, etteikö se tuntuisi haikealta. Mutta aika aikaansa kutakin.

Vaikeaa olla olematta onnellinen

Huolimatta liian lyhyistä päiväunista (ilmeisesti peruna sai Neilan nukkumaan vähän kehnosti) on tänään kummallisen kevyt olla. Niin moni asia on niin tavattoman kohdallaan.

Loma alkaa ihan kohta. Tiedän, näin äitiyslomalaisen suusta kuultuna (kynästä ei kuin näppäimistöltä luettuna) se kuulostaa omituiselta, ja kyse onkin tietenkin Erikin lomasta. Yhteistä aikaa mökillä ja pitkästä aikaa visiitti Saksaan, ihanaa!

Loman jälkeen koittaa työ, ja se onkin jo kutkuttavan lähellä. Ihanaa palata taas hommiin! Ensimmäinen työpäivä on juuri sopivan matkan päässä: ei liian lähellä eikä liian kaukana.

Se kaiken pahan alku ja juuri on tietenkin edelleen kaiken pahan alku ja juuri, mutta sitä kautta on myös saanut yhteyttä kauas vuosien taakse karanneisiin ystäviin.

Lähipäiville on luvattu lämmintä, ja treffit maauimalaan on jo sovittu.

Lapsemme ovat päivä päivältä suloisempia, fiksumpia ja taitavampia. Ette edes voi uskoa.

Annoin pikkusormen

Sielu meni kaupaksi, ja halvalla. Minäkin olen nyt sitten siellä. Sen täytyy jotenkin olla Erikin syy, aivan varmasti. Sen verran ivallisesti mies totesi että mitäs minä sanoin. Prkl.

Oisittexte kaikki mun frendei? Joohan?

Peruna on pyöreä, osa 2

Peruna on pyöreä

Eilen todistettiin Neilan ensikosketus "kiinteään" ruokaan: tytölle tuputettiin perunamössöä. Tapahtuma kuvattiin videollekin, mutta minä onnistuin kämmäämään ja sammuttamaan kameran ennen videon tallentumista kortille. Siispä tässä postauksessa on todisteena ainoastaan valokuva perunansotkuisesta vauvasta.

Uusi ruoka-aine ei ollut jymymenestys, ennemminkin henkilökohtainen loukkaus. Opimme ainakin sen, ettei kannata aloittaa kiinteitä vauvapolon ollessa kovin nälkäinen. Tänään aionkin imettää typykän ensin, ehkä lusikkaruoka tuntuu kylläisestä lapsesta ennemmin hauskalta leikiltä kuin ihmisoikeusrikokselta.

Kenties tänään voisi saada videolle iloisesti perunaa popsivan lapsen? Tai ehkä ei.

Jymyuutinen: Muutokset kehossa puhuttavat naisia

Blogiini on koko tämän päivän ajan tullut omituisen paljon hittejä eri puolelta Suomea, ja jokainen on tullut hyvin samankaltaisen googlauksen kautta: kombinaatiossa esiintyy yleensä termit "suomalainen", "äiti" sekä "paljaat rinnat". Minun blogiini he päätyvät pääasiassa tämän kirjoituksen vuoksi.

Epäilykseni heräsivät, ja löysinkin tieni nopeasti tämän kaiken alkulähteille eli Ilta-Sanomien uutiseen.

Niin. Mitäpä tuohon sanoisi. Kesätoimittajatko siellä ovat päässeet vauhtiin, vai mistä lieneekään tullut inspiraatio tähän yhteiskunnallisesti painavaan uutiseen? Ai niin, sori, Ilta-Sanomathan julkaisee myös viihdeuutisia. No tämähän on ihan käsittämättömän jännä ja ennen kaikkea valtakunnallisen julkisuuden arvoinen skuuppi, eiksje.

Ei saamari. Oikeasti otti kyllä vihaksi, semminkin, kun erehdyin lukemaan vähän matkaa kyseisen uutisen verkkosivulla nostattamaa keskustelua. Niinhän se tietenkin on: kun naiset keskustelevat synnytyksen ja imetyksen tuomista muutoksista vartaloonsa, tässä tapauksessa rintoihin, on kyse pornosta ja ekshibitionismista. Vavahtakaa kansa! Näin kevytkenkäisiä ovat Suomen äidit!

Olisikohan minun mahdollista vielä liittyä ihmiskunnan sijaan esim. kasvi- tai sienikuntaan?

Mitäs ne kielinerot

Muksujemme kielellinen kehitys on kiihtynyt. Mellan sanavarasto on toki jo pidemmän aikaa kasvanut kiivaasti, ja neiti opettelee kumpaakin äidinkieltään pieteetillä. Kun Mella oppii minulta uuden sanan suomeksi tai isältään saksaksi, kipittää hän heti toisen vanhemman luokse tiedustelemaan sille käännöstä. Ja niin käsittämättömät ovat kasvavan lapsen aivot, että ne sanat sitten jäävätkin päähän jo ensimmäisestä kerrasta. Toki kukaan ulkopuolinen ei yleensä tunnistaisi Mella-generaattorin läpi puskettuja sanoja, sen verran haparoivaa tuo artikulaatio vielä on. Mutta mikä äly sieltä takaa siintääkään!

Uusin askel on lauseiden muodostaminen: neitimme osaa jo ilmaista itseään subjekti-predikaatti -rakentein, joten olemmekin päässeet kuulemaan esimerkiksi aforismeja "Mella leikkii", "Lapsi huutaa" ja "Vauva nukkuu". Ulkopuolisen korvaan samat lauseet menevät jokseenkin näin: "Memma. Eikki.", "Appa. Uutaa!" sekä "Aua. Ukku."

Entäs sitten Neila, tuo nelikuinen ihmelapsi? Omalle iälleen tyypillisesti Neila lähinnä jokeltelee ja itkee, mutta muutoksia näissäkin äänissä voi kuulla. Neila ei yleensä pahemmin pidättele itseään kokiessaan olevansa tärkeällä asialla, vaan neidin olotila on joko hiljainen tuijottaja, tyytyväinen lörpöttelijä tai palosireeni. Koska palosireeniä on kuultu vähän liian monta kertaa, on typykän valitus kärsinyt jo pahan inflaation.

Ilmeisesti Neila on itsekin jo huomannut inflaation varjopuolet, sillä juhannuksen tienoilla pimu keksi ottaa käyttöön nyanssit. Huutaa voi edelleen lujaa, mutta nyt siihen kannattaa sekoittaa mukaan hämäriä kiekaisuja. Äiti ja isi ovat ymmällään, kun eivät ole moista ennen kuulleet. Juoksevat sitten aina paikalle katsomaan. Samat kiekaisut ovat sitten tulleet osaksi myös hyväntuulista jokeltelua, ja Mellakin on jo intoutunut imitoimaan näitä kiljahduksia.

Oikeastaan kuulostaa siltä, kuin Neila huutaisi "iä iä". Niinpä.

Elämäkerta on elämäkerta on elämäkerta

Katsottiin eilen sitten viimein se Walk the Line, eli Johnny Cashin elämäkertaraina. Tämä siitäkin huolimatta, että mielestäni elämäkertaelokuvat ovat paskoja. Johnny Cash on kuitenkin kyyl ja Joaquin Phoenix ihq, joten kai se oli nähtävä.

Lopputulos: Johnny Cash on kyyl, Joaquin Phoenix ihq ja elämäkertaleffat paskoja. Ei herranen aika, mikä kliseekimppu.

Olen luultavasti aika naiivi kysyessäni, mutta kysyn kuitenkin: eikö sitä perinteistä draamarakennetta ole mitenkään mahdollista rikkoa? Ymmärrän kyllä, että draamaelokuvan kaari opetetaan jokaisen kansalaisopiston käsikirjoituskurssilla 1.1, ja sitä kai pidetään jonkinlaisena elämää suurempana kultaisena sääntöjä, suorastaan ihmisyyden ja ihmiskunnan määrittävänä apriorisena muotona. Mutta silti? Ihan vain huomaamatta, pikaisesti?

Elämäkertaelokuvahan menee näin: alussa esitellään hahmo nuorena, ehkä jopa lapsena. Heitetään mukaan jokin hänen persoonaansa määrittelevä yksittäinen traumaattinen tapahtuma. Sitten kuvataan montaasimaisesti nousu, jonka aikana sankarilla ja hänen läheisillään menee lujaa. Sitten tulee romahdus, hetki rypemistä aallonpohjassa. Seuraavaksi sankarimme tosielämän lopputuleman mukaan joko esim. itsemurhaan tai tapaturmaiseen kuolemaan päättyvä katharsis, tai sitten uusi nousu ja menestys. Kummassakin tapauksessa olemme oppineet jotain aallonpohjasta, ja ainakin katsojina olemme parempia ihmisiä.

Walk the Linessa ei edes yritetty keksiä mitään erityistä näkökulmaa tähän kaikkeen. No, onhan se söpöä, että uskoo itseensä ja rakkauteen, eiksje? Kukaan muu ei olekaan sitä vielä aiemmin keksinyt.

Ja nythän ei siis kritisoida elämää vaan elokuvaa. Elämä on tietenkin pelkkää klisettä, mistäs muusta ne kliseet syntyisivätkään. Mutta ei siitä pidä hitto vie tehdä elokuvaa.

Ympäristöterrorismia ja valveutuneita naapureita

Nyt on sateinen mökkijuhannus takana, ja olihan se tosiaan aikamoista. Vettä tuli, mustat pilvet jyrisivät ja salamat paukkuivat. Mellaa vähän pelottikin, tosin päiväunet maittoivat erinomaisesti jylinässä.

Pilvien lisäksi minun juhannuksestani löytyi muitakin varjoja, naapurin muodossa. Kävipä nimittäin näin: Mella oli tapansa mukaan oksentanut automatkalla päälleen, joten heti ensi töiksi mökille saavuttuamme heitimme polon paidan ja housut likoamaan pesuaineen kanssa vatiin. Seuraavana päivänä päätin huljutella yön yli lionneet ja jokseenkin puhdistuneet vaatteet järvessä. Niin, se oli virhe.

Vastarannalta kuului toruva huuto: "Pyykin peseminen järvessä ei ole suotavaa!"

Säikähdin, ja peruskaupunkilaiseen tapaani (älkää nyt jäkättäkö siitä, että olen kotoisin maalta, sieluni on aina kuitenkin ollut kaupunkilaisen kuppikuntainen) yritin vain ignoroida koko tapahtuman ja teeskennellä, etten kuullut mitään.

Naapurin ukko oli sinnikäs ja jatkoi: "Pyykit pestään maalla, ei järvessä!"

Olin jo aivan paniikissa, ja sopersin takaisin: "No kyllä nämä nyt voi pikaisesti tässä huuhtaista, ilman pesuainetta". Toisin sanoen menin hätäpäissäni vieläpä valehtelemaan, koska kyllähän niissä oli sitä pesuainetta.

Kipitin sisälle enkä uskaltanut enää mennä rantaan koko aattona, tosin rankkasadekaan ei erityisemmin kannustanut siihen.

Mitä ihmettä minä niin pahasti säikähdin? No ensi alkuun kurjimmalta tuntui tietenkin se, että olihan ukkopaha oikeassa: ei pyykkejä pitäisi pestä järvessä. Emme me niin yleensä teekään, käymme pesemässä ne joko mummolassa tai tuomme kotiin Helsinkiin pestäväksi. Nyt mummolan pesukone oli kuitenkin rikki, ja kyse oli kuitenkin vain yhdestä pikkuruisesta t-paidasta ja pienistä housuista, eikä niitä edes pesty järvessä vaan vain huuhdeltiin pesun jälkeen.

Jonkin aikaa murehdittuani tajusin kuitenkin, mikä varsinainen ongelma oli: naapuri oli ottanut kontaktia, eikä mitenkään leppoisasti jussia toivotellen vaan rehellisessä kyttäysmielessä. Nyt on jo 30. kesäni samaisella mökillä, ja kaikki nämä vuosikymmenet se paikka on edustanut täydellistä yksityisyyttä ja rauhaa. Mökillä ei ole tarvinnut välittää ympäröivistä ihmisistä, siellä on saanut juoksennella vaikka alasti ja tehdä aivan mitä haluaa, kun ei ole ketään näkemässä. Onhan se vastarannan mökki siellä aina ollut, mutta minua ei ole koskaan pätkääkään kiinnostanut heidän tekemisensä, enkä ajatellut heidänkään käyttävän lomaansa muiden mökkiläisten tiirailuun.

Olin väärässä. Vastarannalla on selvästikin katsottu meidän mökille sillä silmällä. Ei saamari! Minä en edes tiedä kuinka monta ihmistä vastarannan perheeseen kuuluu (satunnaisesta, ei kuitenkaan millään tavalla häiritsevästä metelistä päätellen kyse on kuitenkin perheestä, ei vaikkapa pariskunnasta) tai minkä värinen heidän soutuveneensä on, mutta he kyllä bongaavat meidän kerran vuosikymmenessä tapahtuvan pyykinpesumme. Ja ottavat asiakseen huomauttaa siitä suomalaishenkisen hiljaisen paheksunnan sijaan.

Ajatus on epämiellyttävä. Vai pitäisikö sittenkin vain olla tyytyväinen järvinaapurin ympäristövalveutuneisuudesta? Pitäisikö meidän kaikkien sisältä loppujen lopuksi löytyä samanlainen aina valpas ympäristöpoliisi?

Seuraavaan mökkilomaamme on kolmisen viikkoa. Onkohan vastarannallakin silloin lomaa?

Ruuhka kutsuu

Tavarat on jotakuinkin pakattuna, viimeiset pyykit pyörimässä kuivurissa ja astianpesukoneen ohjelmassakin on jo kuivaus käynnissä. Ruoka odottaa hellalla, sen jälkeen auto odottaa kyytiläisiään. Matkalaukku pursuilee tavaraa, kuten aina noiden rääpäleiden kanssa matkustettaessa, vaikka perillä ollaan vain kolme yötä.

Kun on juhannuksesta kyse, niin tietenkin ollaan matkalla mökille. Tiedossa saunomista sekä possun, maissin ja makkaran grillaamista. Ei oikeastaan mitään muuta. Pari vierasta on vähän luvannut piipahtaa uudehkon ihmisen kanssa kylässä, se lienee sitten ohjelmaa ihan tarpeeksi.

Sadetta on luvannut, mikä tarkoittaa sitä, että voisi uskaltaa sytyttää kokon. Mutta onkohan se vähän turvatonta uhmaikäisen kanssa? Saa nähdä.

Ei meidän lapset kyllä ikinä, vaan ne naapurin

Kahden kuukauden päästä olisi paluu töihin, eikä se taida olla yhtään liian varhain. Olen nimittäin huomannut olevani allerginen äideille, tai ainakin laumoissa liikkuville äideille. Ruuhkautuva leikkipuisto on pelottava paikka: näin kesäisin siellä jaetaan joka päivä ilmainen lounas pikkupilteille, ja vaahtosammutinta pyöriikin joka puolella aina keskipäivällä. Ei siinä mitään, ne muksut ovat oikeasti aika kivoja. Mutta voi niitä äitejä!

Jo joulun alla olin muutaman käyntikerran jälkeen tunnistanut paikan ydinjoukon: ne tietyt äidit, joilla on ne samanikäiset esikoiset (Mellaa puolisen vuotta vanhempia) ja saman ikäiset kuopukset (Neilaa jokunen kuukausi vanhempia), ja joilla on kaikilla samanhenkiset vaunut ja niissä esikoisille seisomalaudat. Ne äidit olivat niitä, jotka kaikkein kovaäänisimmin juttelevat ja huutelevat puistossa toisilleen ja lapsilleen ja jotka eivät koskaan puhu oman joukkonsa ulkopuolisille (ainakaan oma-aloitteisesti). Toisin sanoen siinä missä muut vanhemmat heittävät smalltalkkia lähistöllä hengailevien tuntemattomienkin kanssa, nämä eliittimammat muodostavat oman tiiviin sisäpiirinsä. No, onneksi nämä mutsit ovat sentään häviävä vähemmistö puiston muuten kirjavassa asiakaskunnassa.

Nyt puistoruokailun aikaan tämä ydinjoukko erottuu sillä tavalla, että mammat menevät jo hyvissä ajoin istumaan puiston ainoan pöytäryhmän ympärille ja varaavat koko köörille paikat. Lisäksi ruuanhaku on organisoitu niin, että yksi tai kaksi mammoista juoksee jakelun alkaessa heti jonon kärkeen ja hakee koko poppoolle murkinat.

Eipä siinä mikään, järkeväähän se on yhden hakea monelle sapuskaa, ja toisaalta kivahan se on kaveriporukassa istua pöydän äärellä. On niitä 2-3-vuotiaita muksuja siinä porukassa kuitenkin niin paljon, että pöytäryhmä natisee liitoksistaan: mistään vajaakäytöstä ei voi puhua. Meitä muita ei haittaa nurtsilla viltin päällä istuskelu, se on oikeasti aika idyllistä.

Mutta tänään kävi kyllä jo hiukan närästämään yksi tapaus: kaksi alakouluikäistä tyttöä rohkeni istua kahden mamman viereen pöydän äärelle. Eivät istuneet kauaa: äipät pyysivät tyttöjä siirtymään vaikkapa portaille syömään, he kun ovat varaamassa niitäkin paikkoja omille lapsilleen ja näiden mahdollisesti paikalle tuleville kavereille. Tytöt hieman hämmästyivät, mutta siirtyivät kyllä kiltisti pois.

Itsekin jouduin kyllä subjektiksi eräässä "ei meidän lapset" -tapahtumassa. Yhden eliittimamman vajaa kolmevuotias muksu purskahti keinussa itkuun, ja Mella seisoi tämän vieressä. Kukaan ei nähnyt, mitä oli tapahtunut, joten vallan hyvin itku saattoi johtua keinun itselleen haluavasta Mellasta. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun meidän napero vaatii voimakeinoin (heh, kaksivuotiaan "voima"keinoin) jotain itselleen.

Muksun eliittimude juoksee paikalle hätääntyneenä ja huudahtaa: "löikö se poika sinua?!" Ei siis sillä, että sekään äiti tietäisi mitä on tapahtunut, mutta kai se "poika" oli lyönyt kun kerran sattuu seisomaan siinä lähellä kun oma auringonpaiste itkee. Oma päivänvalonsa osasi kyllä puhua, eikä missään vaiheessa sanonut että Mella olisi mitään kurjaa tehnyt tai että mihinkään sattui, valitti vain haluavansa pois keinusta kun ei itse päässyt. Tässä vaiheessa Mellakin jo tihrustaa itkua, enkä minä tiedä mitä tehdä. En haluaisi olla mikään "ei meidän lapset sellaista ikinä" -äiti vaan torua tiukasti aiheesta, mutta en haluaisi myöskään huutaa pelästyneelle kaksivuotiaalle ilman syytä. Tyydyin sitten vain puolivillaisesti kieltämään Mellalta riitelyn ja käskin antamaan muidenkin keinua.

Episodini eliittiäidin kanssa oli ohi, edes katsekontaktia ei tarvittu kun luksusmutsi pelasti itkevän tytön tätä pienemmän "pojan" väkivallalta. Mella taas hiljeni koko loppuajaksi ja muisteli itkuisena tapahtunutta vielä päiväunille mentäessä.

Summa summarum: lapset kivoja, äitien kanssa vaikeampi löytää yhteistä säveltä. Ja ennen kaikkea: mitä minun kehityksestäni kertoo se, että ajattelen päivät pitkät tällaisia asioita ja kirjoitan niistä vielä blogiinkin?

Erik, tervetuloa estradille. Treenaa jo valmiiksi lauseita "ei voinut olla meidän lapsi", "löikö se ilkeä lapsi sinua?", "isi on tässä, älä enää itke" sekä "voisitteko siirtyä, olemme varanneet tämän penkin tällä kivenmurikalla". Ai niin, ja laita Mellalle mekko päälle, vain pojilla on maastohousut maastossa.

Myytävänä

Myytävänä yksi kaksivuotias ja yksi nelikuinen lapsi. Alennusta, jos ostat molemmat. Tarjoukset sähköpostiin.

Suomen kesä

On tämä Suomen kesä vain hieno. Tänään on syytä olla erityisen tyytyväinen mm. näistä syistä:

• Se itsestäänselvin: aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä, ainakin parvekkeella. Sen pidemmällä en ole ehtinyt käymäänkään.
  
• Pikkusisko vei tänään Mellan puolestani leikkipuistoon, joten minä sain vapaan aamun ja lokoilin parvekkeella kirja kädessä Neilan nukkuessa vieressä vaunuissa.
• Pikkusisko on muuttanut Helsinkiin, joten hänet voi nakittaa entistä useammin vahtimaan kakaroitamme.
• Pikkusiskon uuden kämpän alakerrassa on leipomo ja lähistöllä suklaakauppa. Sielläkin tulee siis varmaan vierailtua usein.
  
• Ensi viikonlopuksi on luvattu lämmintä, ja sopivasti tiedossa onkin sekä viikonloppu mökillä että yhdet yo-juhlat. Pikkusiskon.
  
• Häitäkin olisi tulossa, ja ainahan on kiva pynttäytyä.
• Erikin kesälomaan on enää puolitoista kuukautta.
• Lapsemme ovat fiksuja ja filmaattisia, ehkä peräti kaikkia muita muksuja fiksumpia ja filmaattisempia. Vasta-argumentit ovat turhia.
  
• Kaikki nyt vain on yksinkertaisesti fantsua. Vasta-argumentit ovat turhia.
  

PPP eli palautuspullopaniikki

Iski PPP. Opin nimittäin vasta aivan hiljattain erään olennaisen seikan näistä uusista kierrätysmuovisista palautuspulloista: pullokone tunnistaa ne etiketin viivakoodilla, joten etiketittömät pullot lentävät koneesta suoraan roskikseen eikä niistä saa panttia takaisin.

WTF?! Minulla on lähes pakonomainen tarve repiä etiketit irti kaikenlaisista virvoitus- ja alkoholipulloista, joita vain kädessäni pääsen pitelemään. Se tapahtuu huomaamattani, tosin en ole tähän mennessä pitänyt sitä kontrolloimisen arvoisena asiana.

Jos joku ei pode samaa, sinänsä kuitenkin yleistä ja tunnistettavaa vaivaa, ovat etiketit kuitenkin vaarassa: kastuneesta pullosta etiketti lähtee helposti. Ja minun yhden siideripullon mittaisen kokemukseni perusteella näistä uusista pulloista etiketti irtoaa helpommin kuin vanhoista, nimittäin ainakin siinä kyseisessä pullossa oli liukas muovinen etiketti liukasta muovipintaa vasten ja liimaa vain yhdessä kohdassa.

Tämä Palpan uusi hieno systeemi tarkoittaa siis minun kohdallani sitä, että entistä useampi limpparipullo on nyt sitten sekajätettä vastoin tahtoani.

Great. Täytyy ryhtyä harrastamaan tölkkejä, yäk.

Mellan jännittävä päivä

Eilinen taisi olla Mellalle varsin jännittävä päivä. Ensin bongattiin iso leija matkalla leikkipuistosta kotiin, ja illalla näimme ikkunastamme valtavan kuumailmapallon tulevan ihan kohti. Erik ja Mella lähtivätkin sitten oikein ulos katsomaan, kuinka tämä pallo laskeutui juuri sille samaiselle nurmikentälle, jolla se leijakin havaittiin.

Minulla on tunne, että näistä puhutaan vielä pitkään. Paljon pidempään kuin kaikista niistä vaatteista, joita Mellalle tänään ostettiin.

Herrmannin perheen päiväohjelma

Sikäli kun kukaan voi kuvitella olevansa kiinnostunut, julkaistaan tässä nyt Herrmannin perheen tavanomainen päiväohjelma. Voivat sitten työtaakkansa alla uupuvat ja huonosti nukkuvien lapsukaisten vanhemmat kadehtia äitiyslomalaisen helppoa elämää, heh.

n. klo 9 Mella kipittää makuuhuoneeseen herättämään äidin. Neila on joko juuri imetetty tai sitten herää Mellan mekastukseen ja ryhtyy vaatimaan maitoa. Tämän jälkeen kolmikkomme siirtyy aamiaiselle. Äiti lukee rauhassa lehden ja juo aamukahvin, Mella vaatii vieressä kovaan ääneen hiekkalaatikkoa ja Neila harkitsee kitisemistä. Kuopus ei kuitenkaan ehdi kitistä, kun aamiainen on viimein ohi ja äiti päättää imettää jälleen.

n. klo 11-12 kolmikkomme lähtee ulos. Viime aikoina se on tarkoittanut äidin liikuntatuokiota: Neila nukkuu vaunuissa ja Mella istuu äidin selässä kantorinkassa maisemia katsellen, äiti taas harppoo ympäriinsä veren maku suussa. Joskus pysähdytään katselemaan kukkia ja eläimiä, esimerkiksi tänään käytiin Ruskeasuon talleilla heppoja ihailemassa. Kävelylenkit päättyvät usein läheiseen leikkipuistoon, paitsi jos on jo myöhä ja Mellalla nälkä ja väsy.

n. klo 13-14 Mella syö kotona lounasta. Päivän hektisin kohta: yhtä aikaa nälkäänsä ja väsymystään huutavat Mella ja Neila, ja äiti joutuu tekemään tiukkoja valintoja eli priorisoimaan lastensa hädät. Joskus ruokaa saa ensin Mella, joskus Neila. Äidin nälkä jää auttamatta viimeiseksi ongelmaksi.

Heti lounaan jälkeen Mella menee päiväunille. Äiti pääsee syömään ja Neila laitetaan parvekkeelle nukkumaan. Pienen valituksen ja tuttirumban jälkeen Neila suostuukin nukahtamaan, ja äidin lokoisa vapaahetki alkaa. Mella nukkuu pari tuntia, Neila sitäkin pidempään.

Klo 17 perheen isä saapuu töistä, ja illan pääruokahetki on edessä. Sitä ennen pitää toki herättää Neila parvekkeelta ja imettää. Imetys juuri ennen illallista ei kuitenkaan yleensä auta: Neila kitisee useimmiten koko ruokailun ajan. Loppuilta meneekin valveilla kitinän ja tiheiden imetysten tahdissa, oikein väsyneenä päivänä Neila saattaa toki vielä torkahtaa hetkiseksi mutta herää pian taas huutaen. Tällä välin Mella väsyttää isänsä vaatimalla leikki- ja juoksuseuraa.

klo 21 koko perhe syö iltapalaa. Neila pääasiassa kitisee, Mella taas alkaa olla hysteerisen väsynyt ja pelleilee ruokapöydässä. Äitikin on useimmiten hysteerinen, joten Mella ja äiti purskahtelevat nauruun ja vääntelevät naamojaan koko iltapalan ajan. Isi yrittää pitää tilanteen kasassa ja samalla tyynnytellä hämmentynyttä pikkuvauvaa.

Iltapalan jälkeen pestään Mellan hampaat, vaihdetaan yöpaita ja luetaan iltaruno. Mella viedään sänkyyn, jossa hän ei kuitenkaan ainakaan puoleen tuntiin suostu olemaan vaan vaeltaa aina vain uudelleen ovelle vaatimaan vettä, pottaa tai iltapusuja. Poikkeuksetta tässä vaiheessa myös itketään ja kieltäydytään uhmakkaasti menemästä nukkumaan. Tavaroita heitellään oveen.

Neila saa vielä pari kertaa tissiä, äiti ja isi käyvät vuorollaan suihkussa. Neila nukahtaa n. klo 23, äiti ja isi valvovat vielä puoleenyöhön. Neila herää yöllä viiden maissa syömään, erityisen nälkäisinä öinä kolmelta ja uudestaan vielä seitsemältä. Sitten kello tuleekin jo taas yhdeksän ja uusi päivä käynnistyy edellisen kaltaisena. Viikonloppuisin Mella tosin herää kiusallaan hieman tavallista aiemmin ja menee nukkumaan myöhemmin.

Mella on osoittautunut yllättävän itsenäiseksi, ja osaa viihdyttää itseään ja jopa pikkusiskoaan päivän suvantohetkinä. Nykyään pystyn jo hyvinkin esim. laittamaan ruokaa keittiössä ilman suoraa näköyhteyttä olohuoneen sohvalla pelleileviin siskoksiin: Mella ei tee tahallaan mitään pahaa, vaan pitää huolta siskostaan. Neila kyllä rääkäisee, jos Mella on vahingossa liian kovakourainen. Silloin minä ehdin paikalle ja Mellakin on jo osannut perääntyä.

En malta odottaa sitä päivää, kun nuo kaksi oikeasti leikkivät keskenään! Silloinhan meitä vanhempia tarvitaan enää vain ruuanlaittoon, eiksje?

Esikoisen juhlintaa

Ehti näköjään taas vierähtää tovi, ei ole kyllä oikein ollut aikaa kirjoitella. Mitäköhän tässä välissä olisi ollut? No, ihan tavallista elämää vain. Tai, no, vähän tietenkin juhlaakin. Oli vappu, jota saatiin viettää poikkeuksellisen komeissa ilmoissa. Aattona juhlittiin ystävien kanssa kotona (lähinnä parvekkeella), vappupäivänä taas lähdettiin pidennetyksi viikonlopuksi mökille. Ja voi sitä mökkireissua! Täysi kesä toukokuun alussa! Syötiin aamiaista rannassa ja pakoiltiin auringonpaahdetta puun varjoissa. Oli vaikea uskoa, että jäät olivat kuulemma lähteneet järvestä vasta pari päivää aiemmin, eikä alkuviikosta ollut kuulemma päässyt autolla perille lumikinosten vuoksi... No, eipä sinne järveen kyllä nytkään vielä uskaltanut.

Eilen oli sitten Mella-neidin syntymäpäivä, ja uhmaikäinen täytti komeat kaksi vuotta. Paikalle kutsuttiin hyvin pieni määrä ihmisiä syömään, ja kyllähän pirpana paistatteli kaikessa siinä huomiossa. Minäkin onnistuin ylittämään itseni, tein nimittäin elämäni ensimmäisen marsipaanikuorrutteisen kakun. Olin jonkin googletuksen kautta sattunut mm. Kinuskikissan leivontablogiin, ja kiitettävän havainnollisten ohjeiden avulla ajattelin sitten itsekin kokeilla moista taidemuotoa. En ikinä ollut ajatellut sitä omana puuhanani, mutta sehän olikin tavattoman hauskaa ja yllättävän helppoa. Olen saattanut löytää uuden harrastuksen, joskin em. blogin tasoon lienee vielä matkaa.

No, ei tästä nyt kuitenkaan ole tulossa leivontablogia, vaikka Mellan kakku onkin päätynyt tekstin tämänkertaiseksi kuvitukseksi. Ihan rehellisyyden nimissä kuva on räpsäisty siltä puolelta, missä olivat tummimmat kaakaojauhetahrat ja pahin kurttu marsipaanihupussa. Eikä tuosta retroksi ajatellusta kukkakuviostakaan oikein saa selvää, kun kakku olikin läpimitaltaan pienempi kuin olin kaulitessa silmämääräisesti arvioinut... Mutta se onkin vasta ensimmäinen, tästä voi vain kehittyä!

Lyhyestä virsi kaunis, Neila nimittäin marisee parvekkeella. Ei osaa kuopus nukkua, vaikka äiti käskee. Onneksi yleisesti ottaen pimun unenlahjat ovat varsin äitiystävälliset, mistä aiheesta täytyykin joskus laittaa vaikkapa ihan oma kirjoituksensa.