Vähemmistödiktatuurista

Ne teistä, jotka käyttävät piilolinssejä tai katsovat vierestä juuserin elämää, tuntevat ne pienet puhdistusnestepullon mukana tulevat piilarikotelot. Aika monella merkillä ne kotelot ovat valkoisia; lisäksi toisen lokeron korkki on valkoinen ja toisen yleensä sininen, vihreä tai jokin vastaava hygieenisiä mielleyhtymiä herättävä väri. Korkkien erilaisen värityksen on tietenkin tarkoitus helpottaa vasemman ja oikean erottamista toisistaan; toki värikoodituksen lisäksi korkeissa on myös isot L- ja R-kirjaimet.

Se värillinen korkki on yleensä merkitty R-kirjaimella. Tämä on loogista: oikeakätisenä oikea linssikin on minulla jotenkin ensisijainen, ja otan sen aina silmästä pois ennen vasenta. Samaan tapaan on luontevaa tarttua ensimmäisenä siihen värilliseen korkkiin, joka erottuu helpommin taustaväristä.

Vaihdoin hiljattain piilolasinestettä, ja kakistelin kovasti ensimmäistä kertaa uutta piilarikoteloa käyttäessäni: siinä mintunvihreä korkki onkin merkitty L-kirjaimella! Lamaannuin hetkeksi. Noudatanko nyt jo selkärankaan syöpynyttä ja intuitiivista värikooditusta vai tottelenko sanallisia ohjeita? Verbaliikka vei voiton, ja asetin oikean linssini valkokorkkiseen lokeroon.

Voin vakuuttaa, että joku aamu törmäilen fillarilla päättömästi kanssakulkijoihini, kun olen unenpöpperössä laittanut piilarit vääriin silmiin. Ja kenen syy se sitten on, häh?

Kyllä minä tiedän, mistä tässä on kyse. Vähemmistön vastaiskusta, ellen sanoisi peräti terrori-iskusta. Vasenkätinen vähemmistö on kyllästynyt oikeakätisten valtaan ja on päättänyt ottaa omansa takaisin korkojen kera. Hämmentynyt enemmistö taas ei rasistifasistisyytösten keskellä uskalla huomauttaa vähemmistönkin turvallisuuden heikkenevän puolisokeiden pyöräilijöiden keskellä.

T-kk

Tänään on tasan kuukausi muuttoon. Se on melko lyhyt aika, varsinkin, jos tapaa varautua asioihin hyvissä ajoin. Tajusin esimerkiksi isossa automarketissa käytyäni, että ostin liikaa WC-raikastimia: ajattelin, että ei tarvitse koko ajan olla varastoja täydentämässä. Mutta ei tuo varasto kyllä kuukaudessa ehdy.

Ja mitenköhän on noiden oliiviöljyputeloiden kanssa? Juuri ostettiin iso pullo sitäkin, vaikka vanhaakin on vielä vaikka kuinka paljon. Saippuaa tajusin olla ostamatta. Parin viikon takaisella Ruotsin-risteilyllä karkasi mopo käsistä: ostin litran pullot tequilaa ja cointreauta; margaritoja varten, tiedättehän. Pitää varmaan kyhätä läksiäisiin margaritabooli, koska vähän turhan monta maanantaimargaritaa pitäisi kumota pullojen tyhjentämiseksi omin voimin.

Lapset ovat kovaa vauhtia kasvaneet ulos vaatteistaan ja ne sopivan kokoisetkin alkavat jo kulua puhki. Mutta eihän täältä nyt kannata mitään lastenvaatteita ostaa! Hyvä vain, että on laukussa tilaa unileluille ja muulle sälälle. Mutta olisi kyllä kiva pukea välillä jotain muutakin päälle kuin ne parit paidat ja housut.

Näin viime yönä unta, että olimme jo Kiinassa ja meillä oli varsin miellyttävä asunto. Erityisesti mieltä kuitenkin unessani ilahdutti se, että Ayimme osasikin yllättäen puhua melko hyvää saksaa. Ja pari sanaa englantiakin. Vastapainoksi Ayi oli sentään nuori ja vastuuttoman oloinen tytönheitukka.

Siististi lokerossa

Kärsin jonkinlaisesta blogikriisistä: yksi elämäni päätehtävistähän on ollut pakeneminen kaikenlaisilta määritelmiltä (tuo taisi olla anglismi, vai mitä?), mitä olen mielestäni saanut ihan hyvin toteutettuakin. Mutta nyt kun Kiinaan muuttoon on enää kuukausi, on vaikea saada näppäimistöltään ulos diversiteettiä. Kun siellä mielessä nyt vain pyörivät ne muuttoasiat.

Ehkä tässä nyt vain on otettava se riski, että minusta tulee vain yksi expat-bloggaaja muiden joukossa. Koska kai sekin on parempi kuin täydellinen olemattomuus.

Lentoon jäljellä kuukausi ja kaksi päivää; kahta päivää vajaat viisi viikkoa. Nyt on tiedossa jo se, ettei tiedossa ole juuri mitään.

-Meillä ei ole asuntoa, eikä sellaista hommatakaan täältä käsin. Valikoimaa kun ilmeisesti riittää paikan päältä, joten ensin menemme hotelliin ja käytämme kaiken liikenevän ajan asuntonäyttöihin.

-Sitä hotellia ei kuitenkaan ole vielä varattu, eikä hinnoistakaan ole vielä tietoa.

-Kuulin juuri eilen, ettei lapsilla ole päiväkotipaikkaakaan, vaikka piti olla. Yliopiston päiväkotiin kun pääsee uusia lapsia vain lukukausien alussa - seuraavan kerran siis syyskuussa. Sitä ennen pitäisi keksiä hoitaja jostain. Täytynee palkata se Ayi aiemmin kuin olimme suunnitelleet, ja ehkä joku saksalainen au pair.

-Viikon päästä pitäisi maksaa iso luottokorttilasku (koko perheen lentoliput ja rokotukset), eikä vielä ole tietoa, mistä siihen saataisiin rahaa. Erinäiset tuki- ja apurahahakemukset odottavat yhä ratkaisua. Ehkä auto saataisiin myytyä siihen mennessä.

-Nyt sentään on selvinnyt, että muutofirman laskun voi lähettää työnantajalle. Mutta haluamamme muuttofirma ei kyennytkään tarjoamaan kaikkia tarvitsemiamme palveluita, joten nyt pitäisi sitten lennossa vaihtaa toiseen.

-Irtisanottu tähän mennessä: asunnon vuokrasopimus, lehtitilaukset, netti. Ammattiliiton jäsenyydestäkin on otettu selvää - kyllä, ulkomailla jäsenmaksusta saa mojovan alennuksen. Verotusasiat kunnossa, Kela-asiat hoidettu. Uusi työsopimus pitäisi vielä saada allekirjoitettua, ja jos vaikka irtisanoisi sen autopaikankin. Kun jaksaisi.

-Hirveä määrä tavaraa on vielä myymättä, esimerkiksi se auto. Ja vuodesohva. Ja lamppuja. Ja parisänky. Ja laatikostoja. Tiedän, että pitäisi jo kiireellä alkaa laittaa niitä huutonettiin, mutta kun ei vain jaksaisi. Jos joku tekisi sen kaiken puolestani?

-Kiinaa en ole jaksanut opetella enää aikoihin. En tunnista enää kirjainmerkkejäkään, joskin ymmärrän ehkä yksinkertaisia lauseita kuunnellessani. En silti edes muista, mikä oli WC kiinaksi. Eikun hetkinen, muistanpas. Käsienpesuhuone. Tai siis käsi pestä huone. Mutta mikä ihme oli käsi kiinaksi? En millään muista. Xi? Ehkä? Joten olisikohan vessa sitten Xi Shou Tian? Mutta mitenköhän ne toonit menivät? Herranen aika sentään. Ei tuollaista voi muistaa.

---
Kyllä se tästä.

Kirkosta eroamisesta

Nyt on taas pienoinen homonstelu- ja kirkostaeroamisbuumi käynnissä. Sotkin lusikkani edelliseenkin soppaan, enkä saa jätettyä sitä väliin tälläkään kertaa. Kuitenkin yritän tapani mukaan pysyä metatasolla tässäkin keskustelussa.

Toistan hieman aiemmin sanomaani, mutta vain, koska en osannut mielestäni taannoin kiteyttää asiaani kunnolla. Nythän on olemassa useita ihmisiä, jotka voitonriemuisina kertovat eronneensa kirkosta sen tai tämän tai jonkin muun kohun vuoksi, vastalauseena. Minun mielestäni sellaisessa ei ole yhtään mitään kehuskeltavaa; kovinkin inhimillistä ja hyväksyttävää, muttei mitään, mitä pitäisi rinta rottingilla julistaa.

Kirkon paikoittain hyvinkin nuiva näkemys homonstelusta ei ole mikään uutinen, eikä sen pitäisi tulla yllätyksenä kirkon jäsenille nytkään. Jos joku ihan oikeasti nyt ensimmäisen kerran tajuaa, ettei kirkon maailmankuva sittenkään sovi yhteen omansa kanssa, en pitäisi sitä kamalan terävänä havaintona. Onneksi olkoon siitä, että olet saanut pääsi mediamyllytyksen vauhdittamana järjestykseen, muttet sinä siitä mitään aplodeja saa. Osa meistä pystyi siihen ihan yksin jo kauan sitten.

Jos taas eroaminen ei johtunut siitä, etteikö kirkon tarjoama kokonaisuus olisi oikea, vaan ainoastaan tämä yksi palanen ei osunut kohdalleen, on kyse vain laiskuudesta. Jos edelleen uskot kirkon ydinsanomaan, olisi sen säilymisen kannalta parempi yrittää muuttaa pytinkiä sisältä käsin. Se on kuitenkin raskas taistelu, eikä ketään yksilöä voi mielestäni sellaiseen velvoittaa. On lupa väsyä ja lopettaa. Mutta älä nyt herran jestas kierrä kehuskelemassa omalla laiskuudellasi! Osoita sen sijaan kunnioitusta niille, jotka vielä jaksavat yrittää muuttaa asioita.

Kitkerä tekee katkeraksi

Hesarin mukaan nyt on osoitettu, että kitkerän juoman lipitys tekee mielestäkin kitkerän. Tässä on nyt tietenkin toimittaja hieman oikonut raflaavaa juttua tehdäkseen; kitkerästä mielestä ei tutkimuksen abstraktissa sinänsä puhuta, vaan kyse on moraalisista arvostuksista. Toimittajan mukaan mieli siis on kitkerä, jos kovin jyrkästi tuomitsee toisten tekosia. Ei ehkä aivan tieteellinen tulkinta, mutta kelvatkoon tämän kerran.

Sekä Hesarin jutussa että tutkimuksen abstraktissa jäi häiritsemään kitkeryyden ja pahanmakuisuuden samaistaminen; tai oikeammin puhuttiin suorastaan vastenmielisyydestä. Mutta eihän kitkerä ole läheskään kaikkien mielestä pahaa! Olisikin siis kiinnostava tietää, todettiinko nimenomaan pahan maun tekevän ihmisistä pahantuulisempia (ylläripylläri), vai onko erityisesti kitkerillä mauilla, koehenkilön subjektiivisista mieltymyksistä riippumatta, mielipiteitä jyrkentävä vaikutus?

En olisi oma itseni, ellen alkaisi pohtia tämänkin tutkimustuloksen havaittavuutta omassa elämässäni. Onhan esimerkiksi olutmakuni siirtynyt viimeisten vuosien aikana Leffen kaltaisista sokeroiduista belgialaisista juurikin kitkerään vivahtavien olusien suuntaan. Samaan aikaan arvopohjani on tainnut nuivistua, joskin myös libertarisoitua. Olenko nyt kitkerämpi kuin Leffestä nauttiessani?

Ja millä tavalla arvovalintoihini vaikuttaa se tavaton mielihyvä, jonka juuri sopivan kipakasti potkaisevan ennestään tuntemattoman panimotuotteen ensihörppy nostattaa?

Kauppa verissä

Kävin tänään elämäni ensimmäistä kertaa kirpputorilla myyjän ominaisuudessa; tähän mennessä maailmaa on tullut tarkkailtua yksinomaan pöydän ostavalta puolelta. Keikka oli alkamassa uhkaavasti: kaveri sairastui juuri parahultaisesti ja joutui jättämään koko päivän väliin, ja minä olin tietenkin nallina kalliolla täynnä pyhää vihaa kohti kohtuutonta maailmaa. Olin varma, että päivästä tulee hirvittävä, olihan se jo etukäteen stressannut niin paljon.

Mutta vaikka olin kuinka vakaasti etukäteen päättänyt vihaavani koko päivää, eihän sellaisesta mitään tullut. Siellä oli yksinkertaisesti vain niin kivaa, yksinkin. Ei siinä kovin montaa kertaa ehtinyt takalistoaan penkkiin painaa kun kauppa se vain kävi niin hyvin. Ihmiset kyllä ostavat mitä ihmeellisimpiä asioita, vieläpä ilosta säihkyvin silmin. Ja sitten toisaalta kovinkin kiinnostaviksi arvioimani tavarat eivät välttämättä liikkuneet yhtään.

Kun taktikoin viimeiselle tunnille valikoidun ilmaisjakolaatikon sekä kuljetin session päätteeksi yhden nyssäkän kaverille ja toisen hyväntekeväisyyslaatikkoon, ei kotiin jäänyt takaisin tuotavaksi kuin jokunen satunnainen esine. Rahapussi sen sijaan painoi jo kovastikin.

Hemmetti kun oli hauskaa.

Terveisiä ruotsalaispapoille

He ovat tänään Korjaamolla, minä en. No, ei kai kaikkea voi saada. Silti, parasta juuri nyt, ainakin ruotsalaisten pappojen sarjassa.

Lähtölaskenta

Lentoliput on nyt ostettu: sinivalkoiset siivet lähtevät heti ensimmäisenä arkena pääsiäisen jälkeen. Siinä on sitten pitkä viikonloppu aikaa tyhjentää kämppää, roudata kamoja ympäri Suomea uusiin koteihin ja ehkä viettää vaikkapa läksiäisiä.

Lisäksi Kelalta tuli myönteinen päätös sosiaaliturvahakemukseen: perheemme on Kiinan-vuosienkin aikana osallinen Suomen sosiaaliturvasta. Päätös on tietenkin taloudellisesti tärkeä; vaikkei työttömyyskorvausta tai kotihoidontukea ulkomailla saakaan, jatkuu lapsilisän maksu ja äitiyspäivärahatkin tulisivat, jos pyörtäisi kaikki aiemmat päätöksensä ja ryhtyisi vielä kerran lisääntymään. En ajatellut, mutta onhan se hyvä tietää.

Mutta taloudellisen turvan lisäksi päätös lämmitti mieltä ihan periaatteellisellakin tasolla. On mukavaa, että olemme vielä tavallaan osa Suomea; kotimaa ei ole hylännyt meitä, meidät muistetaan, meitä ajatellaan.

Yhdeksän viikkoa.

Paheksun

Aika heikoissa kantimissa oli journalismi viime vuonna, kun katselee joitakin Suuren journalistipalkinnon saajaehdokkaita. Ylen homoilta? Ilta-Sanomien historialehdet? Siis se Ylen "täl puolel ois nää uskikset, tol puolel noi hipit ja muut homot, nonii eiksookin ihan kauheeta miten tyhmii mielipiteitä noilla muilla on" homoilta ja ne Ilta-Sanomien "Marski ei ollu homo mutsis oli", "kansan syvien rivien verellä ja hiellä on vapautesi lunastettu, senkin kiittämätön hippi" historialehdet?

Lehdessä nuo voisivat tietty olla ihan varteenotettavia ehdokkaita, kuuluivathan ne läpyskän viimevuotisiin ehdottomiin suosikkiaiheisiin.

To do -listan ääreltä

Oikein pyöristettynä muuttoon on enää kaksi kuukautta, ja sehän on ihan järjettömän vähän, siis suorastaan huomenna. Lähestulkoon samana vuodenaikana nyt kuitenkin, tai ainakin nykyisen vuodenajan välittömässä läheisyydessä.

Myönnän, että hieman hirvittää virallisten vahvistusten puuttuminen: Kiinasta ei ole vieläkään tullut virallista kutsua, eikä työsopimusta ole vielä allekirjoitettu. Kokemustemme mukaan tällainen ei toki akateemisissa työsuhteissa ole mitenkään poikkeuksellista; harvinaisempaa olisi, jos työsopimus olisi allekirjoitettu peräti ennen työsuhteen alkamista. Mutta tämä nyt on kuitenkin Kiina eikä Helsinki, emmekä me tunne Kiinan akatemiaa niin kuin tunnemme Helsingin.

Siitä huolimatta asiat edistyvät. Olen saanut opiskeltua pikkaisen mandariiniakin, mikäli podcastingien kuuntelemista työmatkoilla voidaan kutsua opiskeluksi. Ja miksei voitaisi.

Eteinen taas täyttyi tänään suurista matkalaukuista, ja myöhemmin illalla pitää ehkä koetäyttää sellainen. Vielä kun saa matkalaukkuvaa'an ostettua, voi alkaa muodostaa jo jonkinlaista käsitystä siitä, miten paljon tavaraa laukuilla saa roudattua.

Auton myyminen tuntuu tällä hetkellä ylivoimaisimmalta: edes vempaimen vieminen pesulaan ei oikein irtoaisi tämän arjen keskellä, saati sitten jonkinlaiset myyntitoimenpiteet. Ostakaa hyvä auto, vähän ajettu auto? Pitäisi varmaan oikeasti aktivoitua sen suhteen.

Ja sitten pitäisi myydä hääpuku. Ei sitä oikein kirpparille viitsisi roudata. Ostakaa hyvä hääpuku, musta hääpuku?

Kelaan on sentään lähetetty hakemus Suomen sosiaaliturvaan jäämisestä; verovirastosta on selvitetty tuleva verotusmaa (Kiina) ja rukattu kevään verokorttia sen mukaisesti (hyvin alhainen prosentti). Rokotuksia on otettu käsivarret ja reidet täyteen (Lääkelaitoksen erityisluvalla), ja lapset ovat jo oppineet kirkumaan ja rimpuilemaan hysteerisesti nähdessään Postitalon matkailuklinikan. Ja juu, monen monta rokotusta on vielä jäljellä - eikä niitä kata mikään vakuutus. Auts, niin kovin monella tasolla.

Niin paljon työtä, niin vähän aikaa - ja silti niin kamalan pitkä odotus siihen varsinaiseen lähtöön.

Täyslikvidointi

Tällä viikolla saimme jälleen yhden aivan liian kalliin muuttotarjouksen - ei ole kyllä halpaa kuljettaa maallista omaisuuttaan mantereelta toiselle. 6000 euroa? Kamoon! Sitä hetken aikaa surtuamme päätimme, että ei sitten, tana. Pitäkää tunkkinne.

Niin paljon kuin ajatus kaiken omaisuuden myymisestä / kierrätyksestä stressasikin, raja se on minunkin mukavuuteni hinnalla. Niinpä päätimme sitten haistattaa muuttofirmoille pitkät ja luopua kaikesta, mitä emme saa lentokoneella matkatavaroissa vietyä.

(No, myönnän kyllä, että olemme nyt lipsumassa yhden postitse tai kuriirin avulla lähetettävän kirjapaketin suuntaan - mutta siinä se!)

Nyt on sitten feisbukissa enemmän tai vähemmän alustavasti käyty jo omaisuudesta kauppaa. Toisaalta samoihin aikoihin saksalainen verkkokauppa menetti neljä tilavaa matkalaukkua ja sai tilalle tukun rahaa. Tavaroiden likvidointi alkoi siis uusien tavaroiden ostamisella. No, eiköhän se tästä ala vähenemäänkin.

Tämän kaiken jälkeen se iski ensimmäisen kerran: pakokauhu. Nuo viinilasit! Lempilasini! Tuo ihana kaappi! Lempikaappini! Tämä onkin siis totta. Ne eivät enää kuulu minulle, jotain on peruuttamattomasti muuttumassa.

Missä välissä minä oikein keksin jonnekin Kiinaan lähteä?! Ilman kaikkia tuttuja ja turvallisia tavaroitani?! Kenen idea tämä nyt oikein oli?!

Kuinka monta kieltä on liikaa?

Hesari kirjoitti jokunen päivä sitten harvinaisen sopivaan aikaan lasten monikielisyydestä - aihe kun on juuri viime päivinä pohdituttanut kovasti. Aivan meidän ongelmaamme lehdestä ei valitettavasti ratkaisua löytynyt. Haluaisin nimittäin tietää, missä vaiheessa lasten kielten omaksumisessa tulee raja vastaan eli milloin se alkaa olla jo haitallista. Vai onko koskaan?

Mukelommehan ovat jo lähtökohtaisesti kaksikielisiä, kun isänsä on saksalainen ja minä, no, näettehän te. Nyt kun mennään Kiinaan, niin tietenkin kiinan kieli tulee osaksi repertuaaria. Tyttäret ovat näillä näkymin menossa umpikiinalaiseen päiväkotiin, ja kyllähän paikallinen kodinhoitajakaartikin puhuu pelkkää mandariinia. Kolme kieltä tulee siis olemaan välttämättömyys.

Kiinan-reissu on nykytiedon mukaan kaksivuotinen, muttemme ole sulkeneet pois ajatusta maahan jäämisestä tai jopa kiertolaiselämästä: postdoc-pestejä kun kotifasistille tulisi jatkossakin, jos vain ottaisi vastaan - ja maa voisi olla sitten jotain ihan muuta. Australia ja Kanada ovat jo aiemmin vilahtaneet listalla, ja onhan noita muitakin.

Saksalaisia kouluja löytyy hyvin monesta paikasta, Nanjingistakin, mutta englanninkielisiä sitäkin paremmin. Joten kannattaisikohan meidän laittaa riiviömme heti alusta lähtien suosiolla englanninkieliseen kouluun?

Esikoisen kohdalla se tarkoittaisi jo ensi syksyä, Kiinassa ja hyvin monessa muussakin maassa kun jonkinlainen koulutie alkaa jo viisivuotiaana. Kai se olisi hyvä työntää tuokin tuosta sinne opintoputkeen, jotta siirtymä mahdolliseen uuteen maahan olisi hieman helpompi eikä koulukieli enää vaihtuisi.

Mutta kaksi uutta kieltä kerralla, 3- ja 5-vuotiaille? Eikö se ole aika paljon jo silkan kulttuurishokin päälle?

Onko kenelläkään omakohtaisia kokemuksia tai linkkejä hyviin tarinoihin? Minä kun en ihan oikeasti tiedä.

Irtaimiston kohtalonhetkiä

Tänään kävi paikalla muuttofirman mies tutkimassa irtaimistoamme Kiinan-muuttotarjousta varten. Hyvä, että tutkivat, saadaan sitten realistisempi käsitys tavaran volyymistä ja muuton kustannuksista. Kyllä se tutkinnan perusteellisuus kuitenkin hämmästytti.

Nyt on sitten avattu jokainen kaappi ja vetolaatikko ja arvottu, mitä kaikkea sieltä mukaan oltaisiin ottamassa. Tuo paperipino ei ole tärkeä, nämä sukat täällä laatikossa kyllä otetaan, ja juukyllänerintaliivitkinlaitatkojosenlaatikonkiinni. Mutta kyllä siinä koki jotain ihmeellistä vallan tunnetta jakaessaan tuomioita hetken mielijohteesta. Ai tuo kippo? Mukaan! Tuo maljakko? Pois! Tämä pöytä? Ei jatkoon! Tuo kaappi? No olkoon, mukaan vain.

Nyt kun on muuttosedälle luvattu, että tuota ja tuota ja tuota ei oteta mukaan, niin on pidettävä pää kylmänä jatkossakin. Yksi ruokapöytä menee mökille, mutta pienempi olisi tarjolla halukkaille. Yksi kirjahylly? Kaksi seinähyllyä? Muita sekalaisia hyllyviritelmiä? Yksi jatkettava lastensänky? Kehnot stereot? Pornonpunainen vuodesohva? Makuuhuoneen lipastoja? Vauvan hoitopöytä? Leluja? Pieneksi jääneitä lastenvaatteita?

Nyt olisi tavaraa, heh, vaikka muille jakaa.

Paikallisesta palvelukulttuurista

Alakerrassamme on liikehuoneisto, jonka vuokralaiset ovat vaihtuneet tiheään tahtiin; paikassa on sijainnut mm. kampaamo, kauneushoitola ja suutari. Nyt siellä on koko perheeni suureksi riemuksi pyöräkorjaamo/pyöräkauppa. Ihan hirveästi ei ole puljun ovipumppu kuitenkaan laulanut, sillä kaveri on ohimennen vilkaistuna yleensä lähinnä istuskellut tiskin takana.

Jos asiakas kävelee sisään ja näyttää, että katso, on pyörä pipi, ei pyörä kulje, on osa katki, mitä yrittäjältä tavataan odottaa? Monen uskoisin sanovan, notta jätäs pyörä vain minulle, kyllä minä hoidan sen kuntoon. Sitten voitaisiin ehkä alkaa neuvotella työn hinnasta, jos asiakas on sillä tavalla tiedostava.

Mutta näköjään voi tehdä niinkin, että pyytää asiakasta viemään pyörän takaisin kotiinsa, purkamaan sen osiin ja tuomaan vain sen rikki menneen osan yrittäjälle tutkittavaksi. Siinä sitten asiakas kiroilee, ähisee ja lopulta kädet mustana saa rikkinäisen osan separoitua - kymmenen minuuttia puodin sulkeutumisen ja yrittäjän kotiutumisen jälkeen.

Tulee mieleen, että olisi tämän ehkä voinut hoitaa kaikkien osapuolten kannalta paremminkin.

Hiusongelma

Minulla on hiusongelma. Taannoin ajelemani tukka on kasvamassa kovaa vauhtia takaisin, mikä ei kuitenkaan itsessään ole minkäänlainen ongelma; kivahan sitä lämmikettä on taas pään päälle saada. Ongelma on se, minkä muodon hiukset kasvaessaan ottavat: muutaman sentin mittainen pääkarvoitukseni asettuu luonnostaan siistiksi irokeesiksi keskelle päälakeani.

Ongelma ei missään nimessä ole se, ettenkö pitäisi irokeesista; päinvastoin, ihan hauskahan se on. Ongelma on se, että pääni näyttää laitetulta. Minusta saa vaikutelman, että olen aamulla huolellisesti vahannut hiukseni ja taivutellut ne suortuva suortuvalta siistiksi irokeesiksi - sen sijaan että olisin täysin huoleton, suorastaan vastuuntunnoton, mitä tulee pään ulkopuolisiin asioihin.

Tämä ei vetele.

Stressi 2.0

Valitin näköjään stressistä viime marraskuussa, vähänpä silloin sellaisesta tiesin. No, hyvä on, kyllä silloin taisi olla enemmän akuuttia tekemistä kuin nyt. Mutta henkisesti taisin olla silloin vähän paremmin kartalla kuin nyt.

En ole oikeastaan koskaan kärsinyt varsinaisesta stressistä, en ainakaan koskaan ennen. Totta kai hermoja on kiristänyt, on ahdistanut ja väsyttänyt, sellaista tavanomaista. Mutta nyt en ole noin viikkoon saanut öisin nukuttua kuin satunnaisia pieniä pätkiä, ja päivisin on sitten veto poissa ja mieli maassa. Töistä tultuani vain makaan sohvalla lamaantuneena, kunnes on aika siirtyä sänkyyn makaamaan lamaantuneena.

Stressiin kyllä löytyy syitä töistä, mutta tilannetta ei ainakaan helpota lähestyvä muutto. Tähän asti Kiinaan lähtö on ollut se hauska kaukana tulevaisuudessa siintävä mullistus, josta on lähinnä voinut vain haaveilla. Nyt varsinainen muuttotapahtuma lienee noin kolmen kuukauden päästä, joten tässä vaiheessa täytyisi jo oikeasti alkaa tehdä jotain sen eteen. Pitäisi selvittää rokotusasiat, verotusasiat, kilpailuttaa muuttofirmoja, hankkia vakuutuksia, myydä auto ja muuta irtaimistoa, etsiä varastoa mahdollisesti Suomeen jääville tavaroille...

Tavallisesti minä hoidan meillä tällaiset käytännön asiat, mutta onnekseni kotifasisti on tunnistanut saamattoman olotilani ja ottanut jo johdon käsiinsä useissa edellä mainituissa tehtävissä.

Älkää käsittäkö väärin: olen edelleen pähkinöinä muutosta. Kun nyt vain saisi jossain vaiheessa vähän nukuttua.

Uusi alku

Uusi hiustyylini on äänestävän kansan mukaan ennen kaikkea myönnytys sujuvalle maastossa etenemiselle, joskin telaketjutkin saivat kannatusta. Avoimissa vastauksissa ehdotettiin lisäksi partakoneen heiluneen ihan vain hupimielessä, mutta arveltiin myös bloggaajan vain kaivanneen jotain uutta. Mikä ei ole yhtään pöllömpi vastaus, jos sallitaan tylsäksi heittäytyminen.

Vanhan värjätyn tukan ajaminen pois symbolisoi melko puhtaasti uutta alkua; enhän minä enää edes tiennyt, minkä väriset hiukseni oikeasti ovat! Ja kuinka siistiä olisi, jos siellä olisi oikeasti jo harmaita joukossa! No, en sellaisia ole ainakaan vielä sängestä bongannut, vaikka olenkin kyllä etsinyt.

Uusi alku on tietenkin parhaillaan laajempikin teema elämässäni, muutenkin kuin vuoden vaihtumisen ansiosta. Nyt kun joulu tuli hoidettua pois alta, on seuraava merkittävämpi tapahtuma sitten sellainen vähäpätöinen episodi kuin muutto Kiinaan.

Vaeltelen ympäri asuntoani ja hykertelen miettiessäni, kuinka tuostakin esineestä pääsee kohta eroon. Ja tuosta, ja tietenkin tuosta! Ajatelkaa, autokin menee kaupaksi! Tuo vanha televisio elektroniikkaromuksi! Nuo huonekalut huutonettiin! Kaikki tämä turha kuorrutus ympärillä, kaikki se leikataan pian irti!

Ja Kiinassa sen tilalle tulee jotain ihan uutta, josta en tiedä vielä mitään. Kiinalaisia huonekaluja. Kiinalaisia vaatteita. Kiinalaisia astioita. Kiinalaisia verhoja. Kiinalaisia mausteita. Syömäpuikkoja. Teekannuja. Ja mitä muuta siellä nyt onkaan.

Uusi alku on ajatuksena huumaava, mutta tietenkin se myös pelottaa. Ennen kaikkea sen vuoksi, ettei minun elämässäni ole tarvetta millekään uudelle alulle. Minulla on toimiva parisuhde, onnelliset lapset, hyviä ystäviä, kiva kotikaupunki ja kiinnostava työ. Mitä järkeä on sekoittaa pakkaa, kun kaikki on kerran niin hyvin?

Olen yrittänyt rauhoitella itseäni toteamalla, että muuttaminen kaukomaille vaikkapa tylsän parisuhteen pelastamiseksi olisi aika paljon huonompi ajatus. Että muutoksesta selviää ehkä täysjärkisenä juuri sen ansiosta, ettei ole pohjalla kyteviä ongelmia.

Sen näkee sitten.

Rahaa ilmaan

Ostin tänä vuonna elämäni ensimmäisen kerran raketteja. No okei, silloin yhtenä uutena vuotena Saksassa ostettiin pari paukkua porukalla, mutta se olikin ulkomailla (=eksoottisia kulttuureja, joita pitää suvaita) ja vieraskoreutta (=isäntä osti, pitihän meidän liittyä kohteliaisuudesta seuraan). Viime vuonna lapset katselivat niin innoissaan ikkunan takaa pauketta, että tänä vuonna päätimme sitten räiskytellä itse. Tiedättehän, for the children.

Mutta kyllä minä jo sieltä kaupasta paljastavan muovipussini kanssa hiippaillessani tajusin, että pieleen meni. Ei tällaista tee nykyaikainen valveutunut kansalainen. Bussissa kotimatkalla nolotti; täällä minä huitelen reilun metrin ostoksineni kuin mikäkin raggari, moisten turhakkeiden kanssa vien tilaa kunnon kansalaisilta.

Ja sitten se alkoi: hyvät ihmiset valuivat Facebook-ryhmiin, joissa luvataan olla ampumatta rahaa ilmaan ja antaa summa sen sijaan hyväntekeväisyyteen. Onhan se tuhlausta, ja saastuttaa, ja eläimetkin säikkyvät.

On turha todeta itselleen, että sen kerran vuodessa sijoitettavan kolmenkympin sijaan enemmän merkitystä olisi loppuvuoden teoilla. Koska enhän minä muulloinkaan tee mitään. Ei myöskään kannata viisastella ja kysyä kuinka paljon hyvät ihmiset käyttävät vuodessa vaikkapa alkoholiin, tuohon turhaan nautintoaineeseen, josta on vieläpä niin paljon harmia koko yhteiskunnalle (ja niille lapsille ja eläimille).

Sillä muutaman sekunnin mittaisen roskaavan ja äänekkään paketin lähettäminen taivaalle on mitä vahvin symboli kaikelle turhalle.

Lupaan ajatella tätä laukaistessani sitä viimeistä isoa paukkua. Tai, no, mitä minä tässä hurskastelen, paskat minä mitään lupaan.

Talvitukka

Toteutin viime viikonloppuna pitkäaikaisen haaveeni ja ajelin pääni kaljuksi. No, okei, sentin sängeksi, mutta kuitenkin. Miksi näin? En minä tiedä. Olen aina ihmetellyt naiseuteen liitettyä voimakasta tunnesidettä omaan päälakikarvoitukseen ja julistanut, että minun tukalleni saa tehdä ihan mitä vain identiteettini kärsimättä. Kuitenkaan en ollut koskaan ajellut päätäni, joten sanat kaikuivat onttouttaan.

Erikoisuudentavoittelu ja oman jääräpäisyytensä todistelu on kuitenkin pöhkö syy, ja psykoanalyyttisessä hengessä olenkin vakuuttunut talvitukalleni löytyvän susirumuuden lisäksi muitakin syitä. Rakas lukija, auta ja kerro, mikä on todellinen syy tummien kutrieni katoamiselle.

(Syötteenlukijaa käyttävät: Juu, tämä on taas näitä polleja, jotka eivät näy lukijoissa aina ollenkaan, tai ainakaan oikein. Koittakaa kestää, ja tulkaa vaikka taas pyörähtämään täällä varsinaisella sivulla. Täällä on oikeasti tosi kivaa, uskokaa pois.)

Kuinka kolonialisteja tehdään

Käytin taas hiljattain pienen tuokion selvittääkseni itselleni, mihin tällä hetkellä satunkaan uskomaan ja miksi. Lähinnä pallottelin mielessäni sellaisia detaljeja kuin ydinarvoja, kulttuurirelativismia ja valkoisen miehen taakkaa. Se ei ole ilta eikä mikään, jota pieni arvokeskustelu ei piristäisi. Joskin päädyin hieman kiusalliseen lopputulokseen, sillä kaikista maailman ismeistä olen näköjään päätynyt nykyään kolonialismiin.

Tämä käy ilmi näin:

1. Minulla on joitain tarkemmin listaamattomia ydinarvoja, joista tärkein yksilön vapaus päättää omasta elämästään (tietenkin niissä rajoissa, ettei se loukkaa muiden vastaavaa oikeutta). En ole itse asiassa varma, onko minulla tämän lisäksi muita ydinarvoja, joten riittäköön tämä yksi ainakin toistaiseksi.

2. Ydinarvo tarkoittaa minulle jotain sellaista, joka yhdistää kaikkia ihmisiä. Jos en luottaisi arvooni näin kovasti, en pitäisi sitä ydinarvona. Ydinarvo ei välttämättä kuitenkaan yhdistä kaikkia ihmisiä sillä tavalla, että kaikki olisivat asiasta samaa mieltä. Mutta ne, jotka eivät ole samaa mieltä, ovat väärässä.

3. Jos arvo ei läpäise tätä ketjua, ei kyse ole ydinarvosta vaan perifeerisemmästä kulttuurisidonnaisesta arvosta. Kulttuurisidonnaisia ovat esim. erilaiset preferenssit, tottumukset ja mielihyvää tuottavat asiat sekä käytännössä toimiviksi havaitut tavat.

4. Isänmaallisuuspohdintojani seuranneet ovat ehkä jo huomanneet, etten pidä (edes kansallis-)valtioita juuri minään, en ainakaan lähellekään niin merkityksellisinä yksikköinä kuin ihmisyksilöitä. Kansallisvaltioiden suvereniteettikin on arvona vain hyttysen ininää megafonista huudettujen yksilönoikeuksien rinnalla: en näe minkäänlaista moraalista ongelmaa kaukaistenkin valtioiden asioihin puuttumiseen, jos koen näiden yhteisöjen toimivan ydinarvojeni vastaisesti. Päinvastoin, koska koen ydinarvojeni koskevan koko ihmiskuntaa, pidän puuttumista velvollisuutena.

5. Tiedostan, että ydinarvoista eri mieltä olevat saattavat puolustaa omia vääriä arvojaan yhtä raivokkaasti kuin minä omiani. Se johtaa luonnollisesti konflikteihin. Olen kuitenkin optimisti ja evolutionisti, joten jos kerran uskon ydinarvojeni olevan parhaita, täytyy minun myös uskoa niiden päihittävän kilpailevat arvot ennemmin tai myöhemmin. Miten se käytännössä tapahtuu ja millä aikataululla, en tietenkään osaa edes arvata, koska olen lähinnä teoreettisesti suuntautunut.

6. Tiedostan myös, että ydinarvon "yksilön vapaus päättää omasta elämästään" väkisin istuttaminen sen kiistäviin yhteisöihin ja yksilöihin on jo lähtökohtaisesti ristiriitaista. Selitän tämän itselleni niin, että ne kyllä kiittävät minua, kunhan tajuavat, mitä ovat olleet vailla. Toinen tapa selittää tämä itselleen on viitata jonkinlaiseen ryhmähurmokseen, joka tukahduttaa jokaisessa ihmisessä sisällä piilossa olevan kaipuun vapauteen. Käytännössä nämä selitykset on kuitenkin tehty jo kohdassa 2, kun arvo on hyväksytty ydinarvoksi.

7. Tämä kai tekee minusta röyhkeän kolonialistin. Olkoon näin, sillä se säilyttää kuitenkin sädekehäni idealistina.

8. Tästä lähtökohdasta on erityksen kiinnostavaa ja hiukan pelottavaa muuttaa kommunistis-kapitalistiseen Kiinaan.