Itsenäisyyspäivän merkeissä olen yrittänyt viritellä itsestäni esiin jonkinlaista isänmaallisuuden tunnetta, mutta ei se helpolla irtoa. Kuten olen moneen otteeseen todennut, en ole kovin isänmaallinen. Identiteetissäni selvästi korkeammalla sijalla ovat vaikkapa äitiys, naiseus, akateemisuus, työnteko ja jopa helsinkiläisyys, vaikka olenkin junantuoma.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että minulla olisi jotain Suomea ja suomalaisia vastaan tai että jollain tavalla häpeäisin suomalaisuuttani. Se on vain jäänyt jotenkin etäiseksi ja vähäpätöiseksi ominaisuudeksi itsessäni; viiteryhmäksi, jonka kanssa en tunne kovinkaan merkittävää yhteenkuuluvuutta. Tiedostan olevani juridisesti osa Suomea, ja olen ihan tyytyväinen siihen, millaisessa yhteiskunnassa elän. Arvostan sitä, että saan käydä töissä, laittaa lapseni turvalliseen julkiseen päiväkotiin ja kulkea pimeilläkin kaduilla pelkäämättä. On hienoa voida harrastaa bloggaamista, maalaamista, pyöräilyä ja ampumista sekä juoda kaljaa ja syödä lihaa. On myös ihan mukavaa, että kasvissyöntiä harjoittaville ystävillenikin löytyy riittävästi murua rinnan alle.
Tämä kaikki on kuitenkin ennemminkin osa länsimaalaisuutta kuin jotain erityistä suomalaisuutta, ja länsimaalaiseksi identifioinkin itseni mielelläni. Mitä sellaista Suomessa on, mitä en mistään muualta lännestä saisi? En ole kova saunomaan, ja kyllähän niitä löylyhuoneita muistakin maista löytyy. Salmiakki ei kuulu herkkuihini, sataprosenttinen ruisleipä kylläkin. Sitäkin kuitenkin kuulemma löytyy muualta. Ja voisiko identiteettini lopulta ripustautua jonkin niin triviaalin asian kuin ruisleivän varaan? Pidän kuitenkin myös belgialaisista oluista, mutten koe sielunyhteyttä belgialaisiin tämän vuoksi.
Olen alkanut uskoa, että isänmaallisuudessa on kyse nimenomaan tunteesta, joka ylittää kaikki lueteltavissa olevat syyt ja argumentit. Kaiken hyvän suomalaisen listaaminen ei riitä, jos en vain saa otetta siitä tunnetilasta. Minulle kaikki ne suomalaisen yhteiskunnan hyvät piirteet ovat toisistaan irrallisia mukavia asioita, koska en vain kykene yhdistämään niitä keskenään joksikin abstraktiksi suomalaisuudeksi.
Voi olla, että asuminen ulkomailla toisi tämän tunteen esiin: koti-ikävä on helposti havaittavissa, ja ehkä se voisi kohdistua kokonaiseen valtioon, jos olisin riittävän pitkään poissa. Mutta ainakaan toistaiseksi en ole sellaista kokenut.
Joka tapauksessa aion katsoa tänään Yle Areenalta kättelyä, tai ainakin laittaa mekkogaalan pyörimään taustalle tätä tavallista lapsiperheen elämää pyörittäessäni. Tänä vuonna yritän painaa kaiken kyynisyyden taustalle ja kuunnella, sanoisiko joku jotain oikeasti liikuttavaa vastaukseksi kysymykseen "mitä itsenäisyys merkitsee Teille". Jollakulla täytyy olla siihen rehellinen ja valaiseva vastaus. Jonkun täytyy oikeasti uskoa siihen ja löytää sen kuvailemiseen sanat, joita minäkin ymmärrän.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että minulla olisi jotain Suomea ja suomalaisia vastaan tai että jollain tavalla häpeäisin suomalaisuuttani. Se on vain jäänyt jotenkin etäiseksi ja vähäpätöiseksi ominaisuudeksi itsessäni; viiteryhmäksi, jonka kanssa en tunne kovinkaan merkittävää yhteenkuuluvuutta. Tiedostan olevani juridisesti osa Suomea, ja olen ihan tyytyväinen siihen, millaisessa yhteiskunnassa elän. Arvostan sitä, että saan käydä töissä, laittaa lapseni turvalliseen julkiseen päiväkotiin ja kulkea pimeilläkin kaduilla pelkäämättä. On hienoa voida harrastaa bloggaamista, maalaamista, pyöräilyä ja ampumista sekä juoda kaljaa ja syödä lihaa. On myös ihan mukavaa, että kasvissyöntiä harjoittaville ystävillenikin löytyy riittävästi murua rinnan alle.
Tämä kaikki on kuitenkin ennemminkin osa länsimaalaisuutta kuin jotain erityistä suomalaisuutta, ja länsimaalaiseksi identifioinkin itseni mielelläni. Mitä sellaista Suomessa on, mitä en mistään muualta lännestä saisi? En ole kova saunomaan, ja kyllähän niitä löylyhuoneita muistakin maista löytyy. Salmiakki ei kuulu herkkuihini, sataprosenttinen ruisleipä kylläkin. Sitäkin kuitenkin kuulemma löytyy muualta. Ja voisiko identiteettini lopulta ripustautua jonkin niin triviaalin asian kuin ruisleivän varaan? Pidän kuitenkin myös belgialaisista oluista, mutten koe sielunyhteyttä belgialaisiin tämän vuoksi.
Olen alkanut uskoa, että isänmaallisuudessa on kyse nimenomaan tunteesta, joka ylittää kaikki lueteltavissa olevat syyt ja argumentit. Kaiken hyvän suomalaisen listaaminen ei riitä, jos en vain saa otetta siitä tunnetilasta. Minulle kaikki ne suomalaisen yhteiskunnan hyvät piirteet ovat toisistaan irrallisia mukavia asioita, koska en vain kykene yhdistämään niitä keskenään joksikin abstraktiksi suomalaisuudeksi.
Voi olla, että asuminen ulkomailla toisi tämän tunteen esiin: koti-ikävä on helposti havaittavissa, ja ehkä se voisi kohdistua kokonaiseen valtioon, jos olisin riittävän pitkään poissa. Mutta ainakaan toistaiseksi en ole sellaista kokenut.
Joka tapauksessa aion katsoa tänään Yle Areenalta kättelyä, tai ainakin laittaa mekkogaalan pyörimään taustalle tätä tavallista lapsiperheen elämää pyörittäessäni. Tänä vuonna yritän painaa kaiken kyynisyyden taustalle ja kuunnella, sanoisiko joku jotain oikeasti liikuttavaa vastaukseksi kysymykseen "mitä itsenäisyys merkitsee Teille". Jollakulla täytyy olla siihen rehellinen ja valaiseva vastaus. Jonkun täytyy oikeasti uskoa siihen ja löytää sen kuvailemiseen sanat, joita minäkin ymmärrän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti