Kaikkien blogikirjoitusten äiti

Koska minulla on pakonomainen tarve miellyttää mutta liian hajanainen mieli keksiäkseni sopivasti rajattua kohderyhmää miellyttämiselleni, yritän kovasti räpiköidä eri suuntiin. Seuraavassa pyrin huomioimaan kaikki mieleen tulevat kohderyhmät ja kirjoittamaan jotain heitä lämmittävää. Jos juuri Sinun viiteryhmäsi jäi puuttumaan, kerro ihmeessä, niin lisään senkin joukkoon.

Perheelliset, sukulaiset ja kummit

Muksujen tarhakuvat tulivat eilen! Jostain käsittämättömästä syystä kultainen aviomieheni ei kuitenkaan tajunnut kuvien merkittävyyttä hakiessaan lapsukaisia eilen päiväkodista, vaan unohti mainita niistä minun saapuessani kotiin virkistävän Oman Ajan jälkeen. Vasta tänä aamuna näppärä esikoiseni herättyään näytti avaamattomat kuoret, joita ehdin hätäisesti vilkaista ennen bussiin juoksemista.

Suloisiahan ne ovat, ja aivan itsensä näköisiä. No okei, Neila oli toisessa yksityiskuvassa kyllä omituisen vakava, mutta toisessa hymyä sitten löytyikin. Kaveri- ja sisaruskuvat tulevat valitettavasti vasta myöhemmin, joten vielä en päässyt havainnoimaan esikoisen ja hänen miespuolisen tarhakaverinsa välien sähköisyyttä saati siskosten tukkanuottaa.

Fasistit ja turkulaiset

Pääsin eilen ampumaan poikkeuksellisen fasistisessa seurassa, kun Turun pimeiden kujien paikallisjulkkis Jänö oli tutustumassa pääkaupunkiin. Oma zenini tietenkin hajoaa aina täysin yleisön läsnäollessa, joten ei enempää siitä omasta maalitaulustani.

Kanin piti tietenkin osoittelevasti ampua jatkuvasti oikealta ohi, ihan kuin asia ei olisi tullut jo aiemmin selväksi. Jossain vaiheessa surkea osumatarkkuus kuitenkin kävi korpeamaan miestä niin, että tämä ryhtyi säälittävästi urputtamaan jotain vinosta tähtäimestä. Ratamestareilla oli onneksi sen verran tilannetajua, että nyökyttelivät myötäilevästi ja ennaltaehkäisivät näin pahemmankin raivokohtauksen ja murjotuksen.

Eivät kuitenkaan ajatelleet mokomat minun loppuiltaani: sitä riemua ja uhoahan saatiin sitten kuunnella pikkutunneille asti liian monen Lagavulin-ryypyn ryydittämänä. Matkalainen saatiin kuitenkin illan päätteeksi nostettua bussin kyytiin ja bussikuskikin kuulemma heivasi sammahtaneen miehen päätepysäkillä ulos pakkaseen tokenemaan. Lienee turha sanoakaan, että jäivät sitten ne lasten tuliaiset turkulaiselta ostamatta.

Punavihreät ja maailmanparantajat

Postilaatikossani lilluu Veripalvelun sähköposti, jossa muistutetaan verenluovutuksen tärkeydestä juhlapyhinäkin. Veripalvelun kotisivuilta käy ilmi, että juuri minun verityyppiäni tarvittaisiin nyt kipeästi. Edellisestä luovutuksesta onkin jo riittävästi aikaa.

Jos ovat monet aatteet sekoittaneet pääni ja menettäneet uskottavuutensa, verenluovutuksen merkitykseen pystyn yhä uskomaan. Hyvä on, siihenkin liittyy epäilyttäviä piirteitä, kun vaikkapa homomiesten veri ei kelpaa. Verta kuitenkin tarvitaan yksiselitteisesti, joten sen luovuttaminen on niitä viimeisiä asioita, joissa tunnen tekeväni jotain oikein.

Joten nyt olkapäälläni istuu koko ajan pieni nalkuttava omatunto, kun en saa aikaiseksi lähteä luovuttamaan. Eilen olisi ollut tilaisuus vuodattaa jopa turkulaista verta pääkaupungin tantereella, mutta ajatus pulpahti mieleeni vasta kun veri oli jo saastunut mallastuotteella.

Työkaverit

On taas se aika vuodesta, kun tuntee olonsa vähän typeräksi työpöydän äärellä hepeneissä ja korsetissa istuessaan. Mutta kun pikkujoulut kerran alkavat heti työpäivän päätyttyä, ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin pynttäytyä jo aamusta. Tietenkin olisi voinut tulla töihin tavallista aikaisemmin, roudata kassissa vaihtovaatteet ja meikit ja valmistautua työpäivän lopuksi täällä Vantaankoskella. Mutta kuka sellaista nyt jaksaisi? Etenkin, kun huomioidaan kappaleessa Fasistit ja turkulaiset kuvaillut tapahtumat edellisenä iltana.

Kilpailuhenkiset kanssabloggaajat

Olen menettämässä otettani: kriisini junnaa paikallaan eikä mitään tuoretta kerrottavaa enää oikein ole. Kuinka kauan blogosfääri voi sietää naista, joka vain jauhaa sitä samaa eikä edisty lainkaan? Eihän sellaista jaksa kukaan lukea, saati kommentoida. Yli neljän vuoden bloggaamisen jälkeen olisi tietenkin ihan kunniallista vetäytyä eläkkeelle tai ainakin pitää taukoa, mutta rehellisyyden nimissä en pysty sellaiseen ainakaan nyt, vaikka yön pimeinä tunteina moista harkitsenkin. Väännän täällä varmaan vielä silloinkin, kun ainoa lukijani olen minä itse ja koko kommenttifunktio on poistettu tarpeettomana.