Wanted: Onnistumisen elämyksiä

Viime aikoina yksi jos toinenkin tekeminen on alkanut maistua puulta ihan siitä syystä, etten vain osaa. Tapanani ei ole nykertää pitkään taulujen yksityiskohtien parissa, mutta nyt maalaushuoneessa nököttää tekele, joka ei vain millään tule valmiiksi. Siinä on pielessä oikeastaan ihan kaikki: värit, sommitelma ja yksityiskohdat. Lisäksi eri elementit eivät sovi tyylillisesti lainkaan yhteen, ja koko taulun ideakin on aika kökkö.

Viime vuosina maalausharrastukseni onkin tuottanut lähinnä pettymyksiä. Viimeisin taulu(sarja), johon olen ollut tyytyväinen, on neljä vuotta sitten maalaamani triptyykki. Sen jälkeen on tullut pelkkää keskinkertaista kuraa omalla keskinkertaisella asteikollanikin mitattuna.

Jos katselen vanhempia tauluja vaikka tuolta 90-luvulta asti, ovat ne toki teknisesti kömpelöitä, mutta niissä on jotain vilpitöntä ja raikasta. Nykyisistä tauluistani puuttuu se sielu, jonka vielä nuorena osasin vangita kuvaksi.

Ampuminenkin alkaa käydä turhauttavaksi. Osaanhan minä toki paljon enemmän kuin vuosi sitten, ja silloin tällöin tulee sessioita, joihin olen itse varsin tyytyväinen. Mutta kehitys on kovin hidasta ja onnistuminen liian haurasta. Ei ole kovin kestävää, jos hyvät osumat ja iloinen mieli edellyttävät harmonista ympäristöä ja häiriötekijöiden täydellistä poissaoloa. Minkäänlaiseen agilityammuntaan ei ole mahdollisuuksia tällä tupeloinnilla, ja jos pienikin päänaukominen huonoista osumista vie maun koko touhusta pitkäksi aikaa, ei minulla ole mitään asiaa talvisotaäijien keskelle.

Kaiken kukkuraksi osallistuin tänä aamuna kohtaukseen, josta varmaan taas kirjoitetaan lehdissä otsikolla "suomalaiset tylyjä toisilleen bussissa". Aamubussiini oli tyrkyllä äiti kaksosrattaiden kanssa ja hän kysyi minulta, pääsisikö tällä bussilla hänen määränpäähänsä. Sönkötin unenpöppörössä jotain epämääräistä bussin reitistä, eikä vinkistä ollut äitipololle mitään apua.

Seuraavaksi hän tiedusteli kovaan ääneen bussin ovenraosta, josko joku muu osaisi auttaa. Vastaukseksi hän sai vain jonkun teinitytön haistattelut siitä, miten hänellä on kiire kouluun ja naikkosen pitäisi nyt joko nousta bussiin tai antaa sen mennä. Äiti nousi bussiin ja ryhtyi itku kurkussa soittamaan ohjeita kännykällään.

Tragedia tässä on se, että minä oikeasti tiesin, missä hänen olisi kannattanut jäädä pois löytääkseen määränpäähänsä. Sen keksiminen vain kesti jonkin aikaa, minkä jälkeen pähkäilin vielä olisiko minulla karttaa ja, koska ei ollut, miten selittää reitti äitipololle käsiä huitomalla. Tämä kaikki kesti kuitenkin niin kauan aikaa, että äiti oli jo ehtinyt pettyä ihmiskuntaan ja poistua kyydistä väärällä pysäkillä.

Niin että ei tässä ihan kamalan hyviä ihmisiä olla.