Sosiaalinen media, uuh

Oikeasti. Jos joudun lukemaan vielä yhdenkin artikkelin Facebookista tai Jaikusta, menetän itsehillintäni. Sosiaalinen media my ass.

Olen ilmeisesti vanhenemassa, sillä huomaan olevani jäärä jo hyvin monessa asiassa. Digijääryytenihän onkin jo tuttu aihe, mutta olen ehdottomasti myös sosiaalisen median jäärä. Jostain syystä asiaa sen kummemmin ajattelematta kirjauduin vuosia takaperin LinkedIniin, mutta koskaan en ole osannut olla siellä aktiivinen. Lähinnä vain vastannut myöntävästi niihin harvoihin yhteydenottoihin. Eipä siitä haittaakaan voi olla, vai?

Facebookiinkin sain kutsun joskus, ja kävin heti katsomassa mistä nyt on kyse. Mutta eihän siellä ollut mitään nähtävää: edes esittelykierrosta ei ollut olemassa, ensin piti rekisteröityä ja vasta sitten ilmeisesti kerrottaisiin, mistä on kyse. No kyllähän sitä nyt on tietenkin uutisten ja kuulopuheiden perusteella jonkinlainen kuva muodostettu, mutta silti: miten kyseenalaista voikaan olla rekisteröitymisen edellyttäminen edes koko palvelun hahmottamiseksi. Tuolla hetkellä päätin että ei kiitos.

Sittemmin olen ollut hetki hetkeltä tyytyväisempi, ettei ole tullut siihenkään hurahdettua. Jos ei mistään muusta syystä, niin ihan vain yleisen vastustamisen riemusta. Juuri tästä on kyse jääryydessä: voimakas kielteinen tunne jotain asiaa kohtaan, oli kunnollista syytä tai ei. Se tekee jääränä olosta juuri niin nautinnollisen.

Jos on Facebook jäänyt minulle etäiseksi, niin vieläkin huonommin tiedän, mistä on kyse Jaikussa. Ainakaan en ole keksinyt tälle yyberhypertrendikkäälle (ai miten niin trendikäs? No katsokaa nyt vaikka kuvia niistä Piilaaksoon muuttaneista jaikulaisista trendipelleistä ja kysykää sitten uudestaan. Vai olisiko se peräti passé, kun niin moni lehtikin siitä jo kirjoittaa?) isovelipalvelulle mitään funktiota omassa elämässäni. Mistä ihmeestä tämä kaikki kohkaus oikein tulee? Haloo, maailma?

Totta puhuen olen hiljalleen ja ajoittain alkanut olla suorastaan internetjäärä: onkohan tästä hienosta valtaväylästä sittenkin enemmän haittaa kuin hyötyä? En lue oikeastaan mitään keskustelupalstoja, mutta satunnaisesti jonkin blogilinkin kautta saattaa sellaisille joutua. Joskus, hyvin harvoin, ehkä jopa hakeudun jonkin mielenkiintoisen keskustelunaiheen pariin.

Ja aina se tulee: pettymys, järkytys ja suoranainen shokki. Keitä nämä taunot täällä oikein ovat? Miksi ihmeessä nettikeskustelut ovat pelkkää soopaa? Solvauksia, täydellistä luetunymmärtämättömyyttä, pahanilkisyyttä, päämäärätöntä jankkausta. Onko tämä hieno intternetti pehmittänyt ihmisten aivot, vai ovatko ne seinähullut vain päässeet nyt ulos piilopirteistään bittiavaruuteen? Kumpi hyvänsä onkin sitten totuus, voiko sitä pitää hyvänä kehityksenä?

Kuitenkin hoidan oikeastaan melkein kaikki mahdolliset käytännön asiani verkossa, vain ruokaostokset hoituvat täysin ilman netin apua. Joskus saatan kyllä tarkistaa netistä kauppojen aukioloaikoja. En minä varmaan osaisi elää ilman sähköpostia, ja on tämä bloggaaminenkin hauskaa. Eli ollaankohan tässä sitten kuitenkin voiton puolella? Rehellisesti sanottuna: en ole varma. Niin paha mieli joistakin oikein vinoutuneista keskusteluista tulee. Jos kohta maailma onkin paha paikka, en aina haluaisi sitä tiedostaa. Tässähän pitää jatkossa surffata silmät kiinni, kädet korvilla kovaan ääneen laulaen "laalaalaalaalaalaalaalaaenkuulemitäänlaalaalaalaa".

Ei sillä, että juuri tänään olisin törmännyt johonkin tympeään. Tulipahan vain mieleen. Kehityksen rattaita ei voi pysäyttää, huoh.

H-hetki lähestyy varkain

Äitiysloma se sitten alkoi jo viikko sitten, ja yksi joulu ehti mennä ohi. En ole vielä oikein päättänyt, olenko suunnattoman haikea: tulihan tuota vuoden suosikkijuhlaani odotettua oikeastaan jo elokuusta asti. Aina olen joulusta pitänyt, ja jostain syystä aikuisiällä vielä vuosi vuodelta enemmän. Joitakin se naurattaa, mutta naurakaa pois.

Tänä vuonna odotin joulua jo senkin vuoksi, että samaan aikaan sijoittui tuo äitiysloman alku. Mikäpä mukavampi tapa viettää läheiskeskeistä juhlaa, toisaalta mikäpä mukavampi tapa juhlistaa äitiysloman alkamista. Ja minun mielestäni aivan kaikkea pientäkin pitää tosiaan juhlistaa: edellinen äitiyslomani alkoi syntymäpäivänäni, mikäs sen sopivampaa. Silloinkin piti juhlia.

Nyt onkin sitten taas jotain uutta odoteltavaa, ja ajattelinkin, ettei jouluhaikeus tänä vuonna iske. Olisihan tässä yksi lapsi tulossa. No, kyllähän tuota nurkassa hohtavaa joulukuusta katselee vähän surumielisenä, ja tänään syötiin viimeiset jouluruuatkin pois. Vuosi seuraavaan tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta, varsinkin, kun silloin pitäisi olla jo kaksi melko isoa taaperoa jaloissa pyörimässä. Sehän on ihan jostain eri elämästä!

Pitkin syksyä olen välillä ihmetellyt, miten tämä raskaus on mielessä niin kamalan vähän. Jos vastaan olisi tullut tuttuja ihmisiä vuosien takaa, en ole edes varma, olisinko muistanut mainita raskauden osana kuulumisiani. No, ehkä sentään olisin, mutta ei se ole ollut asia, jota haluaisin jatkuvasti kailottaa kaikelle maailmalle. Toisin oli esikoisen kohdalla.

Onhan se tietenkin täysin luonnollista, mutta silti se jotenkin hämmentää. Entä jos minä en olekaan henkisesti valmis perheenlisäykseen, kun en ole osannut asiaa ajatella? Jos se uuden vauvan tuleminen onkin sitten kamala shokki? Siinähän olisi selvä paikka synnytyksen jälkeiselle masennukselle, jos ei ole oma mieli siististi kasassa jo etukäteen.

Erikin kanssa tätä pohdin, eikä yksiselitteistä vastausta löytynyt. Siis vastausta siihen, onko tämä edes ongelma, saati siihen, mitä sille voisi tehdä. Erik heitti kyllä yhden hyvän selityksen tämän raskauden taustalle jäämiselle: synnytyksen odotus. Edellistä kokemusta rikkaampana voin omasta puolestani sanoa, että synnytys on yksi kamalimpia asioita, joita keskivertonainen hyvinvointivaltiossa joutuu kokemaan. Saavat painua sanonko minne sellaiset, jotka tulevat hehkuttamaan sen kokemuksen ainutlaatuista ja kauneutta: aivan silkkaa pakokauhua ne tunnit ovat. Melkein mitä tahansa olisin ollut valmis tekemään, jos koko jutun olisi voinut perua siinä vaiheessa. Eri asia on sitten se, mitä sen pahimman jälkeen tapahtuu ja oliko se sen arvoista. Oli se.

Niin näkyy kuitenkin nainen hormoneistaan rakentuneen, että todella nopeasti tuollaiset muistot katoavat mielestä. Kyllähän minä siis noin niin kuin älyllisellä tasolla muistan edelleen, että se oli hirveää. Mutta ei se minua mitenkään ahdista, eikä tuleva synnytys pelota pätkääkään. Jotenkin ne kielteiset tunteet ovat vain pyyhkiytyneet kokonaan pois, mistä osaan kiittää nappiin mennyttä evoluutiota. Jotenkin sitä kuvittelee jälleen kerran, että eihän se nyt sittenkään mitään ja äkkiähän se on lopulta kuitenkin ohi.

Mutta niin, siihen Erikin teoriaan. Jos kerran hormonien-tai-minkä-lie vaikutuksesta olen suodattanut pois kaikki synnytykseen liittyvät negatiiviset tunteet, ehkä se sama sokea piste sattuu peittämään vähän muutakin ympäriltään. Kuten nyt vaikka ylipäänsä uuden lapsen tulon. Kun ei tule ajatelleeksi lähestyvää synnytystä, ei oikein osaa ajatella sitä lastakaan. Tunteita on pelissä varsin vähän.

No, tuon keskustelun jälkeen vauva on kuitenkin pyörinyt jo paljon enemmän mielessä. Työkiireet ovat jääneet taakse eikä joulukaan enää valtaa mieltä, joten nyt on tilaa ajatella aivan uusia asioita. Viimeisen parin päivän (ja itse asiassa yönkin) aikana olenkin sitten ajatellut melkein ainoastaan tätä uutta vauvaa ja lähestyvää synnytystä, ja jostain syystä jokseenkin pelkästään riemuisan odottavalla mielellä. Tunnehan alkaa olla jo ihan sama kuin edellisen odotuksen viime metreillä!

Laskettuun aikaan on vielä kuusi viikkoa, mutta minulla alkaa olla jo polttava tarve pakata sairaalakassi valmiiksi. Sitä ennen täytyy ainakin käydä ostamassa jokin hyvä mutta riittävän kevyt (niin fyysisesti kuin sisällöllisestikin) kirja luettavaksi. Ja ne Mellalle pieneksi jääneet vaatteet täytyy taas kaivaa esiin laatikosta.

Nimeäkin on mietitty kovasti. Toinen nimi on jo kaiketi päätetty, ensimmäistä harkitaan. Yksi mainio ehdokas pulpahtikin tänään esiin, mutta voi, kun siihen kauniiseen nimeen liittyy hieman liian synkkä tragedia. Kuinka hurjilla tarinoilla voi tuoreen ihmisen nimeä rasittaa? Emme me haluaisi aivan munatonta nimeä antaa vaikka tytöstä kyse olisikin (merkitykseltään jotain tyyliin "kaunis", "lempeä", "uskollinen"), mutta rajansa kaikella.

Sitten lopputarkennus: eihän se tytön tuleminen toki millään lailla varmaa ole, ehkä korkeintaan hitusen todennäköisempää kuin toisin päin. Mutta pojalle onkin olemassa nimi vielä edelliseltä kierrokselta, joten sillä ei tarvitse päätään vaivata.

Tulipa kirjoitettua, on tainnut olla taukoa. Toivottavasti jatkossa ei olisi yhtä pitkiä välejä, ja onhan nyt sentään "loma". Mutta mistäs sitä koskaan tietää, ei pidä ottaa stressiä edes bloggaamisesta. Hyvin annosteltu lusmuilu on kaiken A ja O.

Välihuomio: viimeinen työpäivä

Hoppua on pitänyt, joulu ja kaikkea. Huomioitakoon nyt kuitenkin tässä vaiheessa ihan kuin ohimennen, että on muuten viimeinen työpäivä käynnissä. Siis viimeinen ennen äitiysloman alkua. Tämän pitäisi olla jo tuttua edelliseltä kerralta, mutta jotenkin tuntuu vain entistä omituisemmalta. Vaikea käsittää, että seuraavaan 7-8 kuukauteen ei tule tännekään enää rämmittyä.

Kuten kaikki hyvät työntekijät, olen sairastumassa flunssaan juuri näin loman aluksi. Viime joulunakin olin muuten flunssassa. Mikäs siinä, kun vain ei tule pahaa sellaista. Toivottavasti Mella ei saa tartuntaa.

Takaisin töihin, vielä niihin viimeisiin.

Mainion viikon erinomainen päätös

Viime viikko oli jollain tapaa ratkaiseva, ainakin työn suhteen. Viikon aikana sain päätökseen lukuisia pidempiaikaisia projekteja, osan jopa hieman etuajassa. Henkisesti vaikeinta taisi olla rekrytoinnin loppuun saattaminen: piti soittaa "ei kiitos" -puhelut kaikille haastatelluille mutta palkkaamatta jääneille. Ikävää oli toki myös "ei kiitos" -sähköpostin lähettäminen kaikille muille, mutta se on kuitenkin aika persoonaton kontakti.

Viikon edetessä huomasin yöunienikin paranevan, ja perjantaina oli suorastaan voitonriemuinen olo viimeisenkin projektin valmistuessa iltapäivästä. Koko viikonloppu menikin yhtä riehakkaissa merkeissä, mikä kyllä saattoi osittain johtua myös palkkapäivästä ja joululahjashoppailusta.

Jos työviikko oli mennyt mainiosti, niin täytyy kyllä myöntää myös viikonlopun päättyneen erinomaisesti. Yleensähän kaikki miellyttävät sääilmiöt osuvat työaikaan, jolloin niistä ei Sanomalan seinien sisällä erityisemmin pääse nauttimaan. Nyt kuitenkin sunnuntaiaamu avautui silmien edessä hämmästyttävän valkeana ja lumisena: yöllä oli satanut sitten oikein kunnon läjä sitä valkoista tavaraa!

Aamiaisen jälkeen pakkasimmekin Mellan pulkkaan ja lähdimme laskemaan mäkeä. Neiti oli toki täysin hämmentynyt siitä lumen määrästä, mutta nautti hurjista vauhdeista isäpapan vetämänä. Lumi lähti sulamaan jo kotiin palatessamme, joten aika onnellinen saa olla sopivasta ajoituksesta. Saattoihan kyseessä olla joulukuun ainoa kunnollinen talvi(aamu)päivä.

Loppuun täytyy vielä lisätä pakollinen Mella-raportti: nyt voidaan jo olla varmoja siitä, että neiti on sanonut ensimmäisen sanansa. Jo pitkäänhän Mella on osannut sanoa "kakka", mutta se sana on tarkoittanut kakan ja pissan lisäksi myös mm. vaippaa, alushousuja, ihmisen jalkoväliä sekä kaikenlaisia tahroja ja sotkuja pöydällä, lattialla ja vaatteilla. Mella on myös jo pitkään sanonut "hauva" sekä saksaksi saman asian "Wauwau", mutta niidenkin kohdalla voidaan väittää Mellan ennemmin matkivan koiran haukkumista kuin käyttävän sanoja koiran nimenä.

Näiden lisäksi Mella on osannut matkia esitettyjä sanoja, ja on osannut mm. osoittaa kukkaa ja sanoa "kukka". Nämä merkitykset ovat kuitenkin unohtuneet nopeasti matkimistilanteen jälkeen.

Mutta nyt pieni pimumme on jo usean päivän ajan sanonut selvällä suomen kielellä "kenkä" ja tarkoittanut nimenomaan kenkää. Kuten naisen kuuluu, on Mella tietenkin loputtoman kiinnostunut kaikenlaisista kengistä. Aiemminkin tyttö on mielestäni osannut sanoa jotain ke-alkuista tarkoittaessaan kenkää, mutta nyt lausuminen on kehittynyt niin pitkälle, että perheen ulkopuolisetkin varmasti ymmärtäisivät sanan merkityksen. Se on kenkä, ihan selvästi.

Kuukausi lomaan

Tasan kuukauden päästä on ensimmäinen äitiyslomani päivä (no, talvilomallahan se alkaa, mutta kuitenkin). Jotenkin vaikea uskoa: missä välissä nämäkin kuukaudet oikein vilahtivat ohi?

Muistelisin, että Mellaa odottaessani oli työmoraali aika alhaalla: ajatukset olivat viimeisen kuukauden ajan jossain aivan muualla kuin työpaikalla. Nyt tilanne on aivan päinvastainen, eli teen työtä täyttä häkää ja aivan innoissani. Ennemminkin tuntuu siltä, että on niin paljon kaikkea tehtävää, ettei oikein osaisi lopettaakaan. Kuinkahan kivuliasta on sitten yhtäkkiä siirtyä kotiin?

Tämä yksilö on ollut edellistä vilkkaampi, ja myös ennakoivia supistuksia on ollut paljon enemmän kuin Mellan kanssa. Tähän tietoon, keskimääräisiin synnytystilastoihin, ultraäänimittauksiin, äidinvaistoon ja silkkaan itseriittoiseen kaikkitietävyyteen perustaen uskaltaisin ennustaa naperon syntyvän tällä kertaa noin viikkoa ennen laskettua aikaa. Mellahan tuli reilun viikon jäljessä, kuten olin odottanutkin. Kyllähän minä nyt tällaiset asiat tiedän, vaikkei Erik suostu sitä uskomaankaan.

Toinen etunimistä on jo päätetty, ensimmäisestä taas ei ole vielä hajuakaan. Tuleekohan tässä kiire?

Pari viikkoa pähkinänkuoressa

Kun ei ole tullut löydettyä aikaa tännekään kirjoittamiseen, on elämä lipunut ohi täysin raportoimatta. Ja sehän ei missään nimessä käy päinsä. Koska olen tiivistämisen ammattilainen, tulee tässä lista asioista, joita viime aikoina on tapahtunut / kuulunut.

Hääpäivä. Torstaina vietimme Erikin kanssa hääpäiväämme, ja kävimme sen kunniaksi syömässä Solnassa. Saattoipa olla ensimmäinen kerta (ainakin naismuistiin), kun annoin tippiä ravintolassa Suomessa. Tarjoilijat olivat miellyttäviä ja ruoka jumalaisen hyvää. Ei voi kuin suositella, hinta-laatusuhde oli siellä kyllä kohdallaan.

Flunssa. Mella-neiti sai taas jostain jonkin pöpön, ja vietti viikon kotona potien. Minäkin olin pari päivää pois töistä, mutta pääasiassa pimun hoidosta vastasi Erik. Korvatulehdus ei sentään uusiutunut, ja kuumeen tuloksena oli myös kolme uutta poskihammasta. Ei huono saldo: nyt purukalustosta löytyy yhteensä 13 yksilöä.

Työnteko. Erik totesi joskus viime viikolla, että minä olen selvästi vähemmän stressaantunut saadessani tehdä ylitöitä. Niin se taitaa olla, tosin Mellan flunssallakin oli osansa asiassa: ei tarvinnut käydä iltapäivisin päiväkodissa vaan senkin ajan saattoi viettää töissä. Tulikin luettua läpi reilut 120 työhakemusta, muiden asioiden ohella. Kello nakuttaa luvattoman nopeasti silloin, kun on kivaa ja erityisen mielekästä tekemistä töissä.

Viikonloppu. Sikäli kun ajatukset sai viikonlopuksi irti työasioista, ne liitelivät kohti joulua. Taisin käydä elämäni ensimmäistä kertaa autolla ostoksilla automarketissa (siis ensimmäistä kertaa aikuisena, ilman omia vanhempia): oli asiaa sinne uuteen Viikin Prismaan. Mikä pelottavinta, se oli oikein hyvä kokemus: autolla pääsi kivasti parkkihalliin heti sisäänkäynnin viereen, kaupassa oli leveät käytävät useammankin perheen samoiluun ja shoppailu oli rentoa. Olipa paikalla joulupukki ja piparitarjoiluakin, joten Mellakin pysyi tyytyväisenä koko visiitin ajan. No, ehkä tästä ei olla kuitenkaan tekemässä tapaa.

Jouluhuuma. Sieltä automarketista piti sitten muiden asioiden ohella ostaa myös joulukrääsää, eihän sille mitään voinut. Joulutunnelma alkaa olla jo katossa, vaikka on vasta marraskuu. Nyt meillä onkin sitten joulutähti keittiön ikkunassa ja jouluvalot parvekkeella. Niin, ja onhan tuossa ulko-ovessakin pieni tähtikoriste. Joulutorttujakin on jo syöty: Mella on jo oppinut syömään ensin hillon, sitten vasta loput tortusta.

Pää pensaaseen vai tiedonvälityksen etulinjaan?

Tänään töissä koneen ääressä istuessaan on saanut pohtia, kuinka tarkkaan haluaa ajankohtaisia asioita seurata. Refresh-nappula on ollut aika ahkerassa käytössä, kun on tullut seurattua Jokelan koulun ammuskelutapauksen kehitystä.

Sitä tuntee olonsa aivan raatokärpäseksi: mikä toisten tragedian seuraamisessa on niin kiinnostavaa? Toisaalta aivan kaikkea ei pystykään seuraamaan: sain linkin ilmeisesti ammuskelijan itse kuvaamaan youtube-videoon. Ehdin jo kytkeä kuulokkeet koneeseen, kunnes päätin jättää sittenkin katsomatta. Nykyisessä hormonaalisessa tilassani olen jo riittävän sekaisin, kiitos.

Tässä olisi nyt tilaisuus päivitellä ja jeesustella maailman menoa sekä moittia nykyajan vanhemmuutta ja koulujen riittämättömiä kurinpidollisia valtuutuksia. No, hoitakoon nettikeskustelijat nämä puolet, minä en viitsi, kiitos vain.

Voisin ehkä painaa pääni pensaaseen. Se ei tunnukaan yhtään huonolta vaihtoehdolta.

Mistä tietää että on hulina päällä?

No tietenkin siitä, ettei blogissa tapahdu mitään pitkään aikaan. Tällä kertaa kiireet ovat olleet työperäisiä, eli on tullut painettua pitkää päivää jo jonkin aikaa. Työajalla ei ole voinut kuvitellakaan bloggaavansa, kahvitaukojakaan on aivan turha pitää. Kotona ei sitten ole virtaa edes vilkaista tietokoneeseen, joten sähköpostien lukeminenkin on jäänyt aika vähäiseksi. Kollektiiviset pahoittelut siis kaikille, joille en ole vastannut. Kyse ei ole mistään henkilökohtaisesta.

Töissä ei meno taida rauhoittua, mutta toistaiseksi olen silti lopettanut ylitöiden teon. Eipä niitä ylitöitä meillä oikein hyvällä katsotakaan, mutta satunnaisesti teen ihan mielelläni pidempää päivää. Jotenkin adrenaliini lähtee virtaamaan ihan eri tavalla, kun ahertaa jonkin aikaa sata lasissa. Sellainen sopii minulle, kunhan lepotauko on näköpiirissä. Ja minähän tiedän jo irtoavani työelämästä jouluna, joten mikäs tässä on paahtaessa.

Oman lisänsä tähän hulinaan tekee se, että meillä on taas käynnissä mediaseuraajan rekrytointi näin minun lomani alla. Tai siis olisi, kunhan saisin uudenkarhean rekrytointityökalun toimimaan, mur. Mikä siinä on, että elämää helpottavat uudet ohjelmat niin usein tekevät yksinkertaisista asioista entistä vaikeampia? No, oli miten oli, tervetuloa vain hakemaan, kaikki sanomalehdille sydämensä menettäneet. Kyllä se hakemuslomakekin saadaan ihan kohta toimimaan.

Se on täällä nyt

Joulunalusaika siis. Ihan totta. Tänään on ainakin Vantaankoskella satanut räntää, ja sehän on melkein kuin ensilumi, vaikkei olekaan. Mutta todella selvän merkin lähestyvästä joulusta bongasin eilen hakiessani kunnostetut talvisaappaani suutarilta: suutarisetä pakkasi poponi jouluteemalla koristeltuun muovikassiin. Ja se oli ihan uusi, rullasta irrotettu kassi, eikä mikään rypistynyt jäänne viime joululta.

Ja saahan ruokakaupoistakin jo glögiä, mutta se taitaa kuulua valikoimiin lähes ympäri vuoden.

En malta odottaa! Tänä jouluna Mella varmaan ymmärtää jo jotain, tai osaa ainakin arvostaa lahjoja. Ja pipareita! Ja joulutorttuja! Kynttilöitä ei varmaan uskalla polttaa kovin paljon. Ja kuinkakohan monta kiloa havunneuloja Mella ehtiikään joulunpyhien aikana syödä? Nämä asiat taitavat vaatia suunnittelua.

Minun sonera minun kodissa

Eikö tätä kehitystä voi pysäyttää: tanskalainen Nordic Real Estate Partners aikoo haastaa Suomen suurimmat vuokra-asuntoyhtiöt perustamalla Minun Koti -nimisen yhtiön. Ja minä kun kuvittelin, että Minun Sonera olisi ollut vain kurja yksittäistapaus!

Meidän perheessämme ei käytetä Soneran liittymiä, enkä aio kuuna päivänä muuttaa Minun Kotiin jos vain mitenkään voin sitä välttää. Samperi vie, jotenkinhan näitä on vastustettava.

En ehdi ajatella, ajan nyt autoa

Mikä loppumaton suo aukeaisikin, jos ryhtyisi pohtimaan autonratin vaikutusta ihmisen aggressioon ja ajattelukykyyn. Ehkä ei kannata mennä ihan sinne asti, mutta pieniä huomioita täytyy silloin tällöin tehdä. Jotkut, toivottavasti harvinaiset yksilöt, ilmeisesti kuitenkin kokevat rajun tiputuksen ÄO:ssaan istahtaessaan ratin taakse. Tai ehkä he ovat muutenkin ääliöitä, mutta pistävät liikenteessä paremmin silmään ison peltilehmänsä ansiosta.

Meidän keittiömme ikkunasta näkyy raitiovaunupysäkki, ja onkin jotenkin rentouttavaa istuskella pöydän ääressä ja katsoa sporan nytkytystä. Yksi kummallinen ilmiö on tullut kuitenkin todistettua jo hyvin monta kertaa, viimeksi tänään: raitiovaunun perässä ajavat hermorauniot. Ikkunamme alla oleva tie on sen verran kapea ja raitiovaunupysäkin jälkeen tulee risteys ja mutka, joten yleensä autot eivät lähde ohittamaan pysäkille seisahtunutta vaunua vaan odottavat kiltisti sen liikkeellelähtöä.

Vaan aivan kaikki eivät selvästikään siedä tätä odotusta, sillä jokunen sankari painaa äänimerkkiä raitiovaunun pysähtyessä. Ihan totta! Autot tööttäävät kiukkuisena sporalle, joka seisahtuu poimimaan ihmisiä kyytiin pysäkiltä.

Siinä vaiheessa ei voi kuin ihmetellä, millaisia toimenpiteitä nämä kuljettajat toivovat näkevänsä. Uskovatko he, että sporakuski ymmärtää ajattelemattomuutensa ja jatkaa sittenkin täyttä vauhtia pysäkin ohi, jättäen ihmiset odottamaan seuraavaa vaunua? Vai uskovatkohan he, että kuski kurvaa vaununsa pois kiskoilta ja väistää kiireistä autoilijaa vaikkapa siihen jalkakäytävälle?

Pipi löytyy korvasta ja leuasta

Minä palasin tänään Vantaankoskelle lopettelemaan tynkätyöviikkoani, kun Erik jäi vuorostaan kotiin Mellaa hoitamaan. Pikkupimun kuume on jo hieman laskenut pahimmista yli 40 asteen lukemista, mutta eilisenä lisäbonuksena ilmeni korvatulehdus. Oli kai aika jo sekin kokea, totesi Lastenklinikan lääkäri eilen illalla päivystyksessä. Olemme kuulemma hyvin onnekkaita, kun ehdimme hoitaa lasta puolitoista vuotta ilman ainuttakaan korvatulehdusta.

Nyt typykkä sitten nautiskelee viikon ajan antibioottia, mikä tietenkin ahdistaa minua. Tästäkö se kierre nyt sitten alkaa? Mutta eipä sitä tuskaista huutoa kyllä voi vierestäkään seurata, totta kai se pitää lääkitä pois, jotta tyttö pääsee edes joskus ensi viikolla nukkumaan.

Ihan kuin monta viikkoa nuhaa ja yskää, viisi päivää korkeaa kuumetta ja lopulta jälkitautina korvatulehdus eivät riittäisi, pimu näyttää myös pukkaavan hammasta ulos. Tämän kuumeen aikana on jo noussut yksi poskihammas alas oikealle, ja Erikin raportin mukaan myös alavasemmalla pullottaisi jo kovasti. Se ei ainakaan ole tehnyt olosta yhtään helpompaa, veikkaan ma. Voi pieniä ihmisiä, kasvu tekee kipeää.

Kolme päivää kotona lasta hoitamassa ei totisesti ollut mitään lomaa, varsinkaan siinä vaiheessa, kun korvien kipeys alkoi viedä tytöltä kaikki unet. Mutta niin sitä vain huomaa olevansa tänään töissä paljon virkeämpi ja motivoituneempi, pahoista univeloista huolimatta. Ilmeisesti olin juuri nyt pienen tauon puutteessa, ja se tarve tuli täytettyä. Tämä on ollut tehokas ja hyvä työpäivä, ainakin toistaiseksi. Niinpä kehtaankin käyttää tovin jopa bloggaamiseen.

Jotain hyvää kaikessa.

Musiikkimaun erilaisuudesta

Erilaisuus on rikkautta, mutta kyllähän se on joskus vähän rasittavaakin. Niin kuin vaikka silloin, kun väsyttävän päivän jälkeen alakerran naapuri päättää kuunnella Mambaa. Siis päättää, että mekin kuuntelemme Mambaa yhdessä hänen kanssaan.

Sellaisina hetkinä askel käy raskaaksi, ja kantapää saattaa osua tavallista useammin päkiää ennen lattiaan. Ehdotinpa Mellalle myös leikkiä kattilankansien kanssa, mutta Mella on päättänytkin olla juuri sellaisena hetkenä siivosti. Ehkä Mella pitää Mambasta, mikä ei tiedä hyvää tuleville vuosille.

Pipinä jälleen

Siis Mella, en minä. "Jälleen" sen vuoksi, että onhan tämä jo neidin elämän toinen flunssa. Eikä edellisestä ole edes puolta vuotta. No, sellaista lienee päiväkotilapsen arki.

Pimumme on köhinyt ja niiskutellut jo viikkokausia, mutta nyt sunnuntaina nousi kuume. Päiväkodissa on kuulemma ollut paljon pöpöjä liikkellä, mutta saattoi lauantaisilla tupareillammekin olla jotain tekemistä asian kanssa: jo valmiiksi heikentynyt vastustuskyky joutui ehkä ylikierroksille kaikkien niiden uusien ihmisten tuomien uusien pöpöjen keskellä. Vaan eipä se ole vaarallista, hyvä vain, jos saa sairastettua pois.

Täytyy vain toivoa, ettei vieraisiin lukeutunut puolivuotias pikkupoika saanut samaa tautia.

Erik oli sitten töistä pois maanantain ja minä jäin tänään kotiin, huominenkin menee vielä minulta Mella-neidin kaitsemiseen. En ryhdy valehtelemaan: on ihan kiva olla kotona. Yleensä se on Erik, joka joustaa omista töistään Mellan vuoksi, mutta nyt oli viimein minunkin vuoroni. Eihän se mies saa väitöskirjaansa ikinä valmiiksi, jos joutuu koko ajan vain huolehtimaan pikkulapsestaan vaimonsa juostessa Vantaankoskella.

Mella on myös melko helppoa seuraa kuumeisena: eihän se polo jaksa muuta kuin makoilla vieressä. Toisaalta särkylääke vie kuumeen helposti pois, jolloin Mella sitten vaatiikin jatkuvaa viihdytystä. Neidillä onkin nyt menossa kirjakausi: käytännössä kaikki valveillaoloaika menee pahvikirjojen katseluun ja lukemiseen. Syntymäpäivälahjaksi saatu Tiitiäisen runolelu on osoittautunut suursuosikiksi, sen verran kiehtovaa alkaa suomen kieli pikkuneidin mielestä näköjään olla. Onneksi meillä on myös pino Erikin vanhoja saksankielisiä lastenkirjoja.

Heti kun tästä kotiarestista pääsee, täytyy kyllä käydä ostamassa lisää runokirjoja. Ne samat vanhat alkavat jo hieman uuvuttaa kaikkia muita paitsi Mellaa.

Viihteellä askel oikeaan suuntaan

Olen tainnut täälläkin paasata joskus siitä, että internetin kautta katsottavan television olisi parasta kehittyä, jotta minutkin saataisiin taas tv-kanavien asiakkaaksi. Tämä reaktioni tulee nyt vähän myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan: Nelosella on otettu hentoinen askel mielestäni oikeaan suuntaan.

Eli Nelonen siis ryhtyy jatkossa tarjoamaan muutamasta suositusta sarjastaan uusimpia jaksoja netin kautta vain viikkoa niiden USA:n ensi-illan jälkeen. Lisäbonuksena jaksot on tuoreudestaan huolimatta peräti tekstitetty suomeksi.

Jo oli aikakin, vai mitä. Tosin ei tämäkään palvelu tule saamaan minua asiakkaakseen: jaksot ovat mielestäni huiman kalliita (3 euroa kappale, laskekaapa siitä hinta jollekin 25-osaiselle Lostille) ja kukin jakso löytyy valikoimista vain kuuden viikon ajan. Sitten kun kokonaisen kauden voi katsoa kerralla putkeen kohtuulliseen kokonaishintaan, alan minäkin jo harkita.

Mutta, kuten sanottu, tämä tuntuu nyt kuitenkin parannukselta siihen entiseen. Hesarin printtiuutisessa Nelonen kertoi harkitsevansa tämän kokeilun jälkeen mainosrahoitusta, jolloin palvelusta tulisi kuluttajalle peräti ilmainen. Sepä vasta olisikin jo houkuttelevaa! Tosin aina löytynee ankaria mainosten vastustajia, jotka olisivat valmiita maksamaan kovaakin hintaa ohjelmiensa "puhtaudesta". Olisikohan kumpikin yleisö mahdollista tyydyttää?

Ruskaretkellä Keski-Suomessa

Tuli piipahdettua pikaisesti Keski-Suomessa viikonloppuna, kävimme nimittäin laittamassa mökin talvikuntoon. Kevään hyisestä visiitistä viisastuneena päätimme pitää vierailun mahdollisemman lyhyenä ja vain käydä hoitamassa välttämättömimmät.

Olisi se sitten pitänyt arvata, että kun näin kielteisin mielin on liikkeellä, niin aika mökillä osoittautuukin varsin mukavaksi. Olisihan siellä sittenkin viihtynyt toisenkin yön, ei tullut edes yhtään kylmä. Säätila oli mukava, sunnuntaina suorastaan hämmästyttävän kaunis: kyllä se auringonpaisteinen ruska vain on hienoa katseltavaa. Ja ilma tuoksui niin puhtaalta ja raikkaalta!

Pois piti kuitenkin tulla, jotta pääsi taas tänään töihin.

Erik muuten menetti eilen irokeesinsa pienen taivuttelun jälkeen. Se on sitä perherealismia: irokeesin olemassaolon oikeutus on, että sen saa edes joskus nostettua pystyyn. Työssäkäyvällä perheenisällä (tai ehkä ennemmin työssäkäyvällä ja raskauden uuvuttamalla kampaajalla eli perheenäidillä) ei ole kuitenkaan käytännössä koskaan aikaa luoda hienoja kampauksia, tokkopa olisivat edes tiukimmat kuituvahat saaneet sitä yli 20 sentin mittaista pehkoa siivosti ylös. Nyt Erik-polo joutuu tyytymään ihan tavallisiin kynittyihin hiuksiin, toki varsin epäsiisteihin sellaisiin. Ja minä tykkään!

Filmitähti taas kuvassa

Takana on nyt toinenkin ultra, jonka tuloksia voitte ihailla ohessa. Kätilöopiston muuttuneen käytännön mukaisesti saimme myös valistuneen arvauksen naperon mahdollisesta sukupuolesta, vaikka pirpana aktiivisesti yrittikin pinkoa karkuun tirkistelijöitä ja oli muutenkin jatkuvasti liikekannalla. Suttuisiahan nuo näkymät ovat, ja sukupuoliveikkaukset ovat aina erittäin epävarmoja. Mutta ehkä nyt voidaan ajatella, että mahdollisuus olisi heilahtanut 50 %:sta piirun verran... tyttöön päin.

Eli nyt pitää sitten pinnistellä ja keksiä kaksi uutta tytönnimeä, huh huh. Toisaalta nyt saattaa kaikille Mellan pieneksi jääneille mekoille löytyä sittenkin vielä käyttöä. No, saapi nähdä.

Sukupuolen ohella myös tulevasta persoonallisuudesta on käyty tiukkaa spekulaatiota. Tämänkertainen olio kun on tuntunut isosiskoaan vilkkaammalta jo kohdussa ollessaan, tutkimustilanteetkin ovat olleet haastavia rääpäleen pyöriessä vimmaisesti ympäri. Jos ei asento jatkuvasti vaihdu, ainakin pää nytkyy koko ajan tai käsi heiluu johonkin suuntaan.

Mella on ollut rauhallinen tyttö myöhemminkin, tarkoittaakohan tämä nyt sitten sitä, että pikkusisaruksessa (-siskossa?) onkin sitten jo enemmän pitelemistä? Tämä on ainakin suuri pelkoni nyt, kun elämä onkin ollut mukavan seesteistä.

Ensi perjantaina raskaus onkin sitten jo laskennallisesti puolivälissä, ja olo on jo, no, ihan kuin raskaana olisi. Listataanpas nyt muutamia havaittuja oireita:

Maha on jo iso ja se tuntuu, nivelet ovat herkkinä ja alavatsan lihakset väsyvät nopeasti. Kävely on vielä sujuvaa ja juoksukin taittuu, mutta vähänkin pidemmän kävelylenkin jälkeen uuvuttaa normaalia enemmän.

Närästys on päässyt kunnolla vauhtiin, mutta onneksi närästyslääkkeet sentään ovat sallittuja... Olinkin ostanut megapaketin Rennietä hyllyyn odottamaan jo ennen kuin tämä viimeisin raskaus oli edes käynnistynyt: sen verran oli edellisestä kerrasta oppinut.

Myös kuorsaus on ollut häpeällisenä kiusana jo pidemmän aikaa, Erik-polo. Onneksi yöt sentään menevät rauhallisesti aina, kun muistan vain pysyä kyljelläni. Se on ehkä jotenkin kaikista vaivoista ärsyttävin: kuinka viehättäväksi voi tuntea itsensä, jos öisin ääntelehtii kuin pahainen porsas?

Joka yö pitää myös herätä vessaan, eli uni on varsin katkonaista. Tilannetta ei helpota se, että Mellakin on jostain syystä nukkunut viime viikkoina melko huonosti. Siksipä väsyttääkin lähes koko ajan, viime yönä sain sentään nukuttua kymmenen tuntia. Helpotus!

Kahleet on poistettu!

Muistattehan sekoilumme Elisan kanssa? Kaunis tarinamme alkaa toki jo vuosien takaa asiakkuussuhteen syntyessä, mutta varsinainen seikkailumme käynnistyy muutostamme eli heinä-elokuun vaihteesta. Tuolloinhan Elisa kertoi siirtäneensä laajakaistaliittymän uuteen osoitteeseen, mutta ei sieltä töpselistä kyllä ainakaan tiedon valtamerta tullut.

Kuukausi lukuisien puhelinsoittojen ja Simply Red -jonotustoistojen jälkeen liittymä viimein toimi, mutta meidän suhteemme Elisaan ei: irtisanoin liittymän päivää ennen korjauksen päättymistä, kun en enää jaksanut odottaa. Sitä ennen olimme jo hankkineet Welholta kaapeliliittymän.

Irtisanoessani ilmoitin, etten aio maksaa irtisanomisajan laskua, enkä todellakaan tuota elokuun maksua saamatta jääneestä netistä. Ilmeisesti asiakaspalvelussa oli vielä elokuun puolella kesäapulaisten aikaa, sillä kyseinen neitokainen ei uskaltanut luvata minulle mitään. Laskun eräpäivää siirrettiin kyllä eteenpäin, jotta asia ehdittäisiin selvitellä. Puhelinnumeroni otettiin ylös ja luvattiin soittaa ihan pian takaisin.

Eivät soittaneet muutamaan päivään. Soitin perään, ottivat taas numeron ylös ja lupasivat soittaa pian takaisin, kunhan ovat selvittäneet, johtuiko laajakaistan toimimattomuus heistä vai meistä. Me kyllä tiesimme jo, että heistä.

Tänään, kaksi viikkoa viimeisimmän "soitamme ihan kohta perään" -puhelun jälkeen sain tekstiviestin, jossa kerrottiin vian korjaantuneen keskuksen kaapelinvaihdolla. Mitä se sitten tarkoittaakaan, joka tapauksessa keskus oli Elisan, ei meidän.

Se oli sitten se puhelu, kai, se tekstiviesti.

Päätin hoitaa asian viimein kuntoon, kun on nyt oikein teknisen tuen ilmoitus vian syystä. Ja voitteko uskoa: Asia on nyt (ilmeisesti) hoidettu!

Soitin tuttuun asiakaspalvelunumeroon, ja tuttuun tapaan jouduin kuuntelemaan kahteen kertaan alkulitanian ("jos asiasi koskee matkapuheluita, paina yksi; jos kotipuhelun hintamuutosta, paina kaksi; jos muita asioita, paina kolme; *KOLME!! KOLME!!* om du vill ha betjäning på svenska, tryck fyra; if you want service in English, press five; *KOLME!! KOLME!!*), sillä vielä tähän maailmanaikaan ohjelma ei ole ikinä ensimmäisellä vimmaisellä rämpytyksellä tunnistanut valintaani. Jonotusajaksi luvattiin alle kahdeksan minuuttia, mutta meni yli kymmenen. No, pikkuasioita, pikkuasioita.

Selitin taas kerran juurta jaksain tämän kaiken juurta jaksain, ja ensimmäistä kertaa puhelimen päässä tuntui olevan ihminen, joka itsekin halusi jo saada asian päätökseen. Hän lupasi kuolettaa kaikki jäljellä olevat laskumme, ja, ai niin, irtisanoa liittymämme. Kumpikaan niistä elokuun lopulla puhelimeen vastanneista aroista kesätyöläisistä ei ollut saanut merkittyä liittymäämme irtisanotuksi, vaikka tämä olikin mielestäni kummankin puhelun tarkoitus.

Loppu hyvin, kaikki hyvin: osaan ulkoa pari Simply Redin ja Jamiroquain hittibiisiä, olen viettänyt tuntikausia puhelimessa puhuen murto-osan siitä ajasta tusinan Elisan työntekijän kanssa ja lopulta saanut vastapuolen uskomaan, ettemme ole heille enää mitään velkaa. Olemme vapaita, vapaita!

(No, kännykkäliittymäni on kyllä edelleen Elisan, mutta se onkin firman nimissä enkä minä joudu vastaamaan laskuista.)

Mikä tänään ärsyttää

Tänä aamuna nousin selvästikin väärällä jalalla sängystä, sillä koko aamu on ollut silkkaa pienten raivokohtausten hillitsemistä. Tässä muutamia asioita, jotka ovat ärsyttäneet minua silmittömästi tänä aamuna:

aivastaminen. Syksynuha on nyt kestänyt jo viikkokausia, ja hampaiden peseminen on melko vaikeaa aamuisten aivastuskohtauksien aikana.

kaatunut netti. Juuri kun piti tarkistaa netistä ajankohtainen säätiedotus, verkko oli kaatunut. Ei ollut aikaa sekä syödä aamiaista että ryhtyä tappelemaan kenkkuilevan modeemin kanssa, joten kiskoin Erikin ylös sängystä korjaamaan asian. Jos olen onnekas, Erik on unohtanut koko asian nukahdettuaan melkein heti uudestaan.

bussikuski. Joka aamu tervehdin bussikuskia, lähes joka aamu ratin takana on se sama partajeesus. Ikinä en saa häneltä vastausta.

samalla pysäkillä pois jäävät matkustajat. Mikä hemmetin kiire teilläkin nyt on, pitääkö sitä nyt mennä puoli kilometriä ennen oikeaa pysäkkiä seisomaan siihen oven eteen ja rimputtamaan nappulaa. Ehtii sitä myöhemminkin, katsokaa vaikka minua. Hiton aamustressaajat.

Kauppalehden yliopistosanasto. Kauppalehti kertoo tänään Helsingin ja Espoon kiistelevän siitä, voiko huippuyliopisto sijaita kolmella eri campuksella yhden sijaan. Kun kerran Helsingin yliopistokin sijaitsee neljällä campuksella, niin miksei huippuyliopistokin? Ovatko kaikki Cauppalehden toimittajat opiskelleet collegessa, vai mistäköhän tämä American puheenparsi oikein tulee?

kolumnistin valokuva lehdessä. Mitä sinäkin siinä tuijotat, tekopirteänä maanantaiaamuna? Tuokin kuva on ihan varmaan otettu joskus iltapäivästä. Laittaisit edes meikkiä! Hitto vie, että voi näyttää typerältä.

vauhtiraidat vessanpöntössä. Miten voi olla niin vaikeaa siivota jälkiään?! Jokaisessa vessakopissa on harja niitä sinunkin vauhtiraitojasi varten, kyse ei siis ole koriste-esineestä tai saniteetillis-teknillisen koulutuksen vaativasta monimutkaisesta instrumentista.

kello. Lounasaika ei ole vielä lähelläkään! Kele.

Kuka tarvitsee joulupukkia kun on luottokortteja?

Joulu tuli aikaisin tänä vuonna, kiitos Messieurs Visan ja MasterCardin. Vanhan astianpesukoneen kanssa ei enää voinut elää, joten eilen keittiössämme lonksutteli uutuuttaan kiiltelevä apk. Tänään taas en voinut enää vastustaa kiusausta eli Amazonin entisestäänkin laskeneita hintoja, ja päätin tilata kerralla kaikki loput puuttuvat Lucifer-sarjakuvat.

Ajatelkaas nyt: hinta 10 dollaria kappale (no okei, postikulut mukaanlukien 15 dollaria). Suomessa nuo ovat parinkympin paremmalla puolella, usein jopa lähempänä kolmeakymppiä. Niin siis parinkymmenen euron, ja kyllähän me kaikki tiedämme euron dollarikurssin nykytilan.

Olemme onnistuneet elämään viime aikoina siivosti ja säästämään hieman rahaa. Mikäs sen parempi palkinto kuin sen kaiken tuhlaaminen lyhyellä ajanjaksolla ja lisäksi vielä luottokorttilaskun fenomenaalinen pidentäminen!

Näin suuresta tuhlaamisen riemusta pitäisi kai jo tuntea syyllisyyttä.

P.S. Miina kyseli tuossa alempana, miten iltamme ulkona meni. En ole oikein kehdannut sanoa asiaan mitään: eihän se sitten mennyt mitenkään. Lusmuilu voitti, päätimme lopulta kuitenkin jäädä kotiin. Siis minä päätin. Vietimme lopulta kuitenkin mieluummin illan kotisohvalla lastenvahtiemme seurassa. Voin kyllä vakuuttaa, että kivaa oli.

Lehmät lentävät

Lehmät lentävät ja helvetti jäätyy, arvatkaapas mitä minä olen tekemässä? Ettepäs arvanneetkaan! Olen lähdössä perjantaina ulos. Siis oikeastaan suorastaan Ulos. Ihan ihmisten ilmoille baariin kuuntelemaan livemusiikkia. Edellisestä kerrasta onkin jo reippaasti yli vuosi... ja sitä edellistä kertaa en edes muista.

Kun nyt kerrankaan ei ollut muuta menoa eikä oikein mitään tekosyytä ja häissämme soittanut Nazca ilmaantui Klub Kalman esiintyjäksi. Voisi olla aika kiskoa newrocksit jalkaan (vai olivatkohan ne jo liian pahasti rikki?), mustista mustin makeupstoreluomiväri silmiin ja... hmmm... vaikkapa se Wienistä ostettu nahkapanta kaulaan.

No, tässä on kyllä vielä monta päivää aikaa muuttaa mielensä ja valita sittenkin mieluummin rauhallinen koti-ilta. Rauhallisissa koti-illoissa ei nimittäin ole mitään vikaa, ne ovat itse asiassa mahdollisesti parhaita asioita maailmassa. Ja tietenkin lapsenvahtimme makaa tällä hetkellä kotonaan flunssassa, joten epävarmuustekijöitä on yhä ilmassa.

Hah! Elämää.

Täällä sitä ollaan, valtaväylällä

Teimme niin kuin uhosin, eli marssimme tänään Welhoon ja hankimme uuden laajakaistan. Ja täällä sitä onkin sitten jo hyvän aikaa selailtu blogeja, joiden pariin en ole kuukauteen päässyt. Ah tätä autuutta! Elisan vikatutkinta saa rauhassa porskuttaa omia aikojaan.

Olen ollut liian hyvällä tuulella soittaakseni Elisaan ja irtisanoakseni vanhan palvelun: sitä varten pitää kerätä kiukkua, jotta osaan inttää tarpeeksi vakuuttavasti. (Tosin se 20 minuutin välein alusta käynnistyvä odotusmusiikkiluuppi hoitaa luultavasti asian puolestani: taas Simply Rediä ja Topi Sorsakoskea.) Mutta Welholla oli sen verran hyvä tarjous, ettei ole katastrofi, vaikkemme pääsisikään pyristelemään irti Elisan irtisanomisajasta: Welholta saimme kaksi ensimmäistä kuukautta ilmaiseksi (ja vielä langattoman kaapelimodeemin kaupan päälle, aiemmat modeemimme olivatkin vain puhelinverkkoon sopivia ADSL-vimpaimia).

Tästä tuli nyt tällainen anti-Elisa-pro-Welho-mainos, mikä on erityisen epäilyttävää, kun Welho on vieläpä oman konsernin firma. Mutta olen juuri nyt niin tyytyväinen, etten jaksa välittää moisesta!

Paluu kivikauteen

Tai, no, siltä ainakin joskus tuntuu, näin internetittä. Eli emme vieläkään ole, lähes kuukauden odotuksen jälkeen, saaneet nettilittymäämme toimimaan. Ja nyt Elisan tekninen tuki ei enää edes vastaa puheluihin ukkosen aiheuttamien vaurioiden vuoksi. Epäselväksi on jäänyt, onko puhelinpalvelu mennyt rikki salamoinnissa vai onko siellä vain lukuisten vikailmoitusten vuoksi niin kova ruuhka, etteivät työntekijät ehdi viettämään aikaansa puhelimessa. Kumpikin tuntuu oudolta: eiväthän ne puhelintyöntekijät ole sähkömiehiä, eli ei heitä kai ole kentälle lähetetty. Mutta kuinka pitkään puhelinvaihde voi oikein olla rikki? Siitä kovasta ukkosmyrskystä kuitenkin on jo pari päivää.

Ehkä Elisa on vain työntänyt pään pensaaseen ja yrittää piileskellä, kunnes kukaan ei enää yritäkään ottaa yhteyttä.

No, aina välillä tähän netittömyyteen tuntuu melkein tottuvan, mutta sitten joskus taas tulee kamalia verenpaineraivokohtauksia. Nyt yritän päättää, miltä tällä hetkellä tuntuu.

Rakas Joulupukki

Jossain vaiheessa tavaranhimo yltyy sietämättömäksi. Ikävää on, jos se sattuu tapahtumaan samanaikaisesti vuokran tuntuvan nousun yhteydessä ja äitiysloman laskevien ansioiden jo siintäessä. Mutta minkäs sitä haluilleen voi. Rakas Joulupukki, jos luet blogiani, tulethan meille jo syyskuussa!

Haluan:

uuden sängyn. Nykyinen on vain 140-senttinen ja kovaääninen risa runkopatja, jossa tulee ison mahan ja pienen vauvan kanssa toivottoman ahdasta. Öisin ei tulekaan enää oikein nukuttua.

mp3-soittimen. Pitkään sinnittelin konkreettisemmin lähestyttävien cd-levyjen kanssa, mutta muuton myötä mokomien pölynkerääjien varastoiminen ei enää houkuta. Ongelma on, että soittimeen tulisi mahtua mielellään useita tuhansia biisejä, jotta voisin käyttää sitä levyhyllyn korvikkeena. Ja sehän maksaa.

Lucifer-sarjakuvia. Aloitin kirjojen keräämisen ennen Mellan syntymää, ja kaikkiaan 11 teoksesta hyllystäni löytyy vasta neljä ensimmäistä. Mutta sitten lapsi tuli, vapaa-aika ja rahat menivät.

verhot keittiöön. Iltapalalla tuntee istuvansa akvaariossa, kun yöpaitasillaan katselee ulos pimenevälle Korppaanmäentielle isosta ikkunasta kirkkaasti valaistusta huoneesta. Miten ihmeessä sopivien verhojen löytäminen voi olla niin vaikeaa?

uuden astianpesukoneen. Nykyinen saattaa aina välillä päättää olla toimimatta, ennen kuin Erik on äheltänyt pari tuntia sen kimpussa. Jossain vaiheessa taikatemput eivät varmaan enää toimi.

ihania, kauniita uusia äitiysvaatteita. Vaatehuoneen tangot täyteen. Joka päivä eri asu päällä töihin kunnes äitiysloma alkaa.

Lopuksi vielä bonuksena haluan lisää tunteja vuorokauteen. Moni asia ratkeaisi sillä: tuolla vapaa-ajalla voisi rentoutua, jolloin ylenpalttinen tavarahimo ehkä rauhoittuisi. Ellei rauhoitu, voisi tuon lisäajan käyttää vaikka ylimääräiseen työntekoon ja rahan ansaitsemiseen.

Koettelemuksia toisensa perään

Eipä ole oikein ollut aikaa kirjoittaa tänne. Ensin oltiin tietenkin mökillä, jossa ei todellakaan ole nettiä. Sitten tultiin kotiin, jossa ei valitettavasti ole nettiä. Sitten olen ollut töissä, jossa ei todellakaan ole aikaa.

[Huokaus]

Niin, nettiliittymän käyttöönotto on ollut yhtä koettelemusta toisensa perään. Jo heti muuton jälkeen oli ilmeistä, ettei liittymä Elisan lupauksista huolimatta toimi. Siitä alkoi sitten päättymätön puheluketju, joka ei ole tuntunut johtavan mihinkään. Kuukausi alkaa olla kohta lopussa, eikä liittymä vieläkään toimi.

Olemme puhuneet useaan otteeseen Elisan kanssa. Olemme puhuneet Saton edustajan kanssa. Olemme puhuneet huoltoyhtiön kanssa. Olemme puhuneet huoltomiehen kanssa. Meillä on käyty ja puhelimessa on luvattu tutkia pistokkeita, mutta "jotenkin ei vain ole ollut vielä aikaa" ja "tässä on ollut kovaa ruuhkaa".

Eilen sain viimein huoltoyhtiön asiakaspalvelun kautta kuin ihmeen kaupalla kiinni jälleen uuden ihmisen, mikä lie vastaava huoltopäällikkö olikaan. Hän oli puhelun perusteella ensimmäinen, joka edes ymmärsi ongelman. Elisalla vain jumitetaan teknisen tuen ruudun takana ("kyllä kaiken pitäisi tämän mukaan toimia, oletteko varma, ettei se modeemin DSL-valo todellakaan pala?") ja huoltoyhtiössä säikähdetään kaikkea internet-sanalla alkavaa ("Teillä oli kuulemma jokin ATK-ongelma?").

Eilen puhelimessa ollut henkilö tiesi kuitenkin heti, miten asiassa pitää edetä, ja onkin jo ottanut tänään yhteyttä ja tuntunut panneen tuulemaan. Nyt on ensimmäistä kertaa tunne, että homma taitaa vielä ratketa. Ehkä jopa tällä viikolla.

No mitäs muuta sitten kuuluu. Loma meni, ilmat olivat fantastiset. Raskauspahoinvointi on rauhoittunut, vaikkei kokonaan poistunut. Mella on oppinut kiipeämään aina vain vaikeampiin paikkoihin, ja nukkuu nykyään jo isojen lasten sängyssä huoneen ovi auki. Tämä tarkoittaa sitä, että neiti saattaa keskellä yötä päättää nousta seikkailemaan asunnossamme ja purskahtaa itkuun sohvalla, kun ei enää löydä pimeässä takaisin huoneeseensa.

Töihin palasin loman jälkeen eilen, ja hommia tosiaan riittäisi. Onneksi riittää innostustakin, syksy on jotenkin aina ollut kaikenlaisen uuden alku. Opiskelujakin voisi taas virittää käyntiin, jos joskus saisi kotiin sen netin ja voisi selailla verkon opinto-oppaita sekä tenttikirjojen saatavuutta kirjastoissa.

Miten moni asia nykyään riippuukin toimivasta internetyhteydestä!

Ai niin, Erik täytti 30 vuotta. Pilkkasin häntä siitä liki tauotta. Odotan kostoa parin vuoden päästä.

Pikamerkintä: potku

Ennen kuin ehdin varsinaisesti tämän blogin ääreen, pikainen raportti: se potkii! Viikonlopun aikana varmistuin siitä, että vatsani hennot tuntemukset taitavat olla perheen pienimmän liikettä. Nyt pikkukakara potkii jo vimmatusti, liekö innostunut aamukahvistani.

Hellettä mökillä

On ollut aika onnekas kesälomapätkä näin elokuussa, helle on nimittäin hellinyt meitä mökillä. Saunaa ei ole tehnyt mieli lämmittää, sillä 28 astetta varjossa on ollut aivan riittävän lämmintä. Pulahdukset 23-asteiseen veteen ovat kuitenkin vähän virkistäneet, mikä helpotus!

Tänään mökille tulee sitten vieraita Helsingistä, ja säiden on luvattu pysyvän hyvänä vielä ainakin viikonlopun ajan. Ei voi valittaa! No, paitsi joskus on jo vähän liiankin kuumaa ja aurinko paistaa naamaan ruokaillessa. Mutta mikäs pakko se on ulkona syödä, voihan sitä mennä viileään sisälle.

Juuri nyt ei oikeasti ole edes mielessä muuta kuin järvi ja aurinko. Siispä jätetään turinat sikseen, ehkä sateet tulevat ja huuhtovat kesähömpän vielä loman aikana. Eihän mitään autuutta voi loputtomiin riittää.

Irtiotto muutosta

Lähtö kesämökille jäi maanantaille, uudessa kodissa kun oli niin paljon tehtävää. Ihan hyvällä mielellä siis siirsimme suunnitelmia, ei tehnyt mieli jättää kämppää aivan kaaostilaan. Ja kun perjantaina ostamamme pesutornikin luvattiin toimittaa vasta maanantaina, oli meillä hyvä tekosyy jäädä vielä ripustelemaan verhoja ja asentamaan hyllyjä seiniin.

Koti näyttää nyt jo oikeasti ihan kodilta, perjantain ostosreissu oli erittäin tuloksellinen. Yksi iso kaappi eteiseen, yksi kaappi keittiöön, arkiruokapöytä keittiöön (se vanha iso pöytä meni olohuoneen puolelle juhlaruokapöydäksi) ja se pesutorni tekivät paljon. Tavarat saatiin pois lattialta ja normaali elämä on taas mahdollista. Saatoimme jopa laittaa ruokaa viikonloppuna, ajatella!

Vielä pitää hankkia kaikenlaisia pieniä esineitä, lähinnä verhoja, mattoja ja lamppuja. Taulutkaan eivät vielä ole seinillä, mutta ne ovat pääasiassa kuitenkin jo olemassa ja paikat on suunniteltu. Arvatkaapas mitä? Olohuoneessamme on nyt iso tummanpunainen verho. Ei, tämä ei ole vitsi. Siellä se roikkuu, ja oikein hyvin sopii. Erityisen hyvin uskon sen sopivan miljööseen siinä vaiheessa, kun punataustainen triptyykki ripustetaan sen viereen seinälle.

Vieras-/maalaushuoneessa taas on punainen vuodesohva, ajatella. Sen seuraksi olin ajatellut hommata kaikkea kirjavaa, esimerkiksi kirkkaanvihreät verhot. Siellä on sitten hyvä inspiroitua maalaamaan, kaiken väripaljouden keskellä.

Vaalean puun värinen ruokapöytä keittiössä kyllä näytti hieman oudolta tummaan tottuneelle. Ajattelimmekin hieman pehmittää vaikutelmaa hankkimalla mustaruskeat verhot ja maton... Yhdistelmä vaikuttaa lupaavalta.

Mutta nyt voisi lähteä kesäloman viettoon, mökillä on kuulemma lämmintä nyt.

Toisen ensimmäinen kuva

Arvatkaapas kuka siinä. Niinpä niin, perheen pienin. Tänään oli ensimmäinen ultra, ja voimme lopulta huokaista helpotuksesta: ei siellä tosiaan ole kuin yksi pienokainen. Ei tarvitse hankkia kaksosrattaita.

Kaikki oli muutenkin ultrassa hyvin, joten eipä juuri ole raportoitavaakaan. Eipä sillä, että olisi aikaakaan raportoida: tässähän pitäisi tehdä töitä eikä turista netissä. Kohta alkaa sitten viimeinen pätkä kesälomaa, eli nyt pitäisi vielä vähän rutistaa.

Voipi olla, ettei minusta kuulu mitään ennen jotain satunnaista vierailua Saarijärven kirjastossa. Meillä pitäisi, siis PITÄISI olla kotona toimiva nettiliittymä (kertoo Elisa), mutta kun ei ole: se DSL-valo ei vain mene päälle, piste. Olen hyvin pessimistinen sen suhteen, että vialle löytyisi selitys viikonloppuna ennen loman alkua. No, pitää sitä kai aikuisen ihmisen pärjätä ilman sellaista hienoa viestintäyhteyttä. Hätätilassa voi blogata vaikka kännykällä, jos nyt kovin pahat vieroitusoireet tulevat.

Ai niin, sen verran täytyy kertoa ultrasta, että Kätilöopistolta kerrottiin käytäntöjen muuttuneen viime viikolla. Nykyään vanhemmille kerrotaankin lapsen sukupuoli, jos se vain ongelmitta ja selvästi kuvista näkyy. Aikaa tihrusteluun ja jalkovälin metsästykseen ei toki tolkuttomasti käytetä, mutta kohtuullisin vaivoin asiasta saattaa päästä selvyyteen.

Laitamme nyt sitten odotuksemme rakenneultraan: ehkä saammekin sieltä vielä kiinnostavia uutisia!

Koti on siirtynyt

Osa muutosta on nyt hoidettu, eli tavarat on siirretty uuteen osoitteeseen, vanha kämppä on siivottu ja avaimet luovutettu. Urakka ei kuitenkaan ole lähelläkään loppua (paitsi ehkä ajallisesti), kaikkiaan 75 muuttolaatikosta nimittäin vasta 20 on tyhjennetty. No, sinänsä 20 laatikon tyhjennys näin varhaisessa vaiheessa on toki jo ihan vakuuttava saavutus, mutta kun kuolonviiva lähestyy: muuttofirma tulee hakemaan kaikki laatikot joskus huomisen päivän aikana, eli loput 55 on tyhjennettävä vielä tänä iltana.

Miten minusta tuntuu, että meillä on tänä yönä isoja tavarakasoja ympäri lattioita...? Ei taida 55 laatikollista tavaraa löytää hyllypaikkaa yhden illan aikana.

No, huomenna on viimeinen työpäivä ennen kahden viikon lomarupeamaa. Sitten voi ottaa taas vähän rennommin! Ja kunhan vähän on kotia siistitty, jätämme muuttotyömaan taakse ja siirrymme mökille lekottelemaan. Kahden viikon aikana päätehtäväni on pitää Erik pois työnteosta, mikä vaatiikin jo aikamoisia ponnistuksia. Joitain myönnytyksiä olen joutunut tekemään jo etukäteen, se kompostoiva biovessa taitaa kuitenkin olla aika tärkeä hankinta.

Niin, kiitokset kaikille muuttoavustajille! Homma sujui varsin jouhevasti, ja se valkoinen pöytäkin löytyi yömyöhään vanhan asunnon autohallista... Erik sai sen roudattua uuteen kotiin vielä saman vuorokauden puolella.

Kirotut ilmaispalvelut, osa 2

Vasta hiljattain pääsin moittimasta Blogilistaa ja Googlea, kun armas Google iskee jälleen. Blogger päätti tällä viikolla, että tämä minun blogini on roskapostiblogi, ja lukitsi sen. Blogia sai kyllä lukea, mutta uusia tekstejä ei voinut julkaista. En tiedä, kuinka pitkään tämä oli lukittuna, huomasin sen vasta eilen yrittäessäni julkaista alla olevaa merkintää.

Ja voitte uskoa, että otti päähän. Mikä ihme on saanut Bloggerin spämmirobotin uskomaan, että tämä blogi on roskapostia?! No, muutamia teorioita minulla on. Koomisin niistä on se, ettei Blogger ymmärrä suomea: yksi Bloggerin määritelmistä spämmiblogeille on "nonsense language". Mutta ilmeisestikään kaikkia suomenkielisiä blogeja ei Bloggerissa ole lukittu, joten ehkä siitä ei ole kyse...

Realistisempi vaihtoehto voisi olla se, että sain pari viikkoa sitten useita spämmikommentteja yhteen postiin. Poistin kommentit kyllä heti, ja lopulta suljin kommentointimahdollisuuden kokonaan siitä kyseisestä merkinnästä. Siitä on kuitenkin tosiaan tuo pari viikkoa aikaa, eikä spämmejä ole sen jälkeen näkynyt. Miksi roskapostirobotti nyt päätti lukita blogini? En ymmärrä.

Ehkä ikävin vaihtoehto tuli mieleen, kun näin Bloggerin tukisivuilla mahdollisuuden ilmiantaa roskapostiblogeja. Ehkä joku on päättänyt purkaa pahaa oloaan muihin ja ilmoittanut Bloggerille minun blogini osoitteen. Voisin kuvitella, että juuri nuo ilmiannetut blogit ensisijaisesti lukitaan ja toissijaisesti tutkitaan.

Epämiellyttävä käytäntö, yhtä kaikki. Typerintä oli se, että lukituksen havaittuani sain lähettää kaavakkeella valituksen ja pyynnön blogin avaamisesta. Heti kaavakkeen lähetettyäni sain automaattisen vastauksen, jossa pyydettiin kovasti anteeksi blogini aiheetonta lukitsemista. Viestissä todettiin, että selvästikään kyse ei ollut spämmiblogista, kun kerran reagoin siihen lähettämällä kaavakkeen. Automaattinen roskapostiblogi kun ei olisi voinut tehdä sitä.

No miksi ihmeessä Blogger ei voinut sitten avata blogiani heti silloin automaattisesti? Sen sijaan kerrottiin, että joku Bloggerin henkilökuntaan kuuluvista käy henkilökohtaisesti tarkistamassa, onko blogini roskapostia vai ei. Tähän saattaa kuulemma mennä useita päiviä. Epätodellista!

No, ei siihen sentään mennyt edes kokonaista vuorokautta. Mutta kyllä alkaa sappi kiehua!

Niin, joo, sain muuten Blogilistalta vastauksen valitukseeni, josta blogissanikin mainitsin. Ystävällisesti ja asiallisesti sieltä pahoiteltiin, ja kerrottiin päivitysongelmien vaivaavan Blogilistalla usein muitakin Bloggerin blogeja. Miten en ole tästä enää yhtään yllättynyt...

Vähän glamouria, kiitos

Mellaa odottaessamme pohdimme hetken aikaa, pitäisikö meidän mennä yksityiselle lääkärille 4D-ultraääneen. Tavalliseen julkisen puolen 2D-ultraan verrattuna siinä olisi mm. se hyvä puoli, että sikiön sukupuoli saataisiin melko suurella varmuudella selville. Julkisellahan puolella sitä ei missään nimessä suostuta selvittämään, mikä lie moisen tympeyden syy. Ja olisihan se kiva nähdä jo etukäteen vauvan kasvonpiirteitä sekä saada DVD:lle naperon liikkeitä jo ennen syntymää.

Tuolloin kuitenkin päätimme, ettemme me sellaisesta ryhdy maksamaan. Eihän nyt rakkaan lapsen sukupuolella voi olla niin paljon väliä, että maksaisimme parisataa euroa vain saadaksemme tietää sen pari kuukautta etukäteen.

Tällä kertaa ajattelimme kuitenkin mennä. Miksiköhän? No, se voisi olla kivaa. Nyt minä oikeasti haluan tietää sen sukupuolen! Ei sillä, että sukupuolella olisi väliä, mutta kun se nimien keksiminen on niin vaikeaa. Yksi pojan nimi olisi Mellalta jäänyt säästöön, mutta toisen tytön nimen keksiminen (tai siis kolmannen ja neljännen) olisi jo aikamoinen ponnistus. Olisi hauska tietää, onko se nyt edes välttämätöntä.

Ei tuo sukupuolen selvittäminen ole ainoa syy. Toinen syy on se, että tähänkin raskauteen pitäisi saada vähän jotain glamouria. Ihan totta! Tämä on niin paljon arkisempaa kuin edellinen.

Esikoista odottaessani kävelin kaikkialla niin ylpeänä isosta mahastani, että olisi voinut luulla minun olevan kautta aikojen ensimmäinen raskaana oleva nainen. Kaveripiirissäkään ei silloin vielä ollut kovin paljon muita vauvoja, joten koin olevani monesti huomion keskipisteenä.

Tällä kertaa tämä kaikki onkin jo vanhaa tuttua tavaraa, ja koko touhu on vaarassa jäädä vain sivutoimiseksi pikkubisnekseksi. Tuossahan tuo vauva kasvaa rauhassa itsekseen, turha tässä on minun hössöttää. Mutta kun minä haluaisin hössöttää!

Sydänäänistä on kulunut jo niin paljon aikaa, etten oikein enää muistakaan millaiset ne olivat. Vauvan potkuja taas en vielä tunne vähään aikaan, joten onkos tuo nyt ihme, jos rääpäle jää vähän taka-alalle. Vatsa on toki turvonnut ja paha olo jatkuu, mutta sehän on enemmän minua kuin sitä lasta. Se on ihan minun oma vatsalaukkuni joka aika ajoin päätyy sinne pöntön pohjalle, ei siinä paljon kontaktia vauvaan oteta. Ja turvotuskin on ihan muuta kuin kasvavaa lasta.

Joten Mella, jos joku päivä olet mustasukkainen pikkusisaruksesi 4D-DVD:stä: älä suotta ole. Sinun odottamisesi oli ihan riittävän hurjaa ilman elokuvatehosteitakin!

Loppuun on toki laitettava disclaimer, ettei tule liian hurjaa vaikutelmaa: Emme me toki ole hankkimassa toista lasta vain siksi, että raskaana nyt vain oli niin kiva olla. Kyllä tämä itse lapsi on ihan oikeasti kovin toivottu ja minäkin hyvin onnellinen tilanteesta. Mutta pakkohan näitä kokemuksia on vertailla, ihmisiä tässä ollaan. Todellisuus synnytyksen jälkeen on vielä jotain aivan muuta...

Työ vai perhe, äitiysloma vai toimisto?

Kun nyt kerran vanhemmuuden syyllisyydestä tuli puhetta, niin entäs sitten työelämän syyllisyys? Olen jo toista kertaa jäämässä samasta työpaikasta äitiyslomalle, tällä kertaa vieläpä edellistä mukavammasta tehtävästä. Tottahan toki siitäkin tuntee pienoisen piston sydämessään, vaikkei pitäisi.

Edelliseltä lomalta palattuani sain siis ylennyksen ja pääsin mukavan tiimin esimieheksi. Työ on ollut miellyttävämpää kuin osasin odottaakaan, enkä usko kyllästyvänikään hommiini ihan pian. Lomalle on kuitenkin vuodenvaihteessa jäätävä, vaikka työssä olen mielestäni vasta pääsemässä vauhtiin.

Asiaa pahentaa vielä se, että nykyisessä pestissäni on ollut juuri moninaisten äitiyslomien vuoksi viime vuosina kova vaihtuvuus. En kehtaisi ajatella olevani itse korvaamaton tai edes suuresti ikävöity (tai jos ajattelenkin, en ainakaan tunnusta sitä tässä blogissa:), mutta jonkinlainen pysyvyys olisi kuitenkin varmaan tehnyt tiimille hyvää.

Ajatuksenamme on kuitenkin ollut, että tehdään lapset nopeasti pois alta ja vieläpä niin, että ikäero jää mahdollisimman pieneksi. Loppujen lopuksi se lienee kuitenkin työnteon ja peräti uran kannalta sopivampaa: eipä tarvitse sitten enää tämän jälkeen miettiä äitiyslomailua. Nuorena se on vitsa väännettävä, ja niin edelleen.

Ja onhan tämäkin kuitenkin todellisuudessa ohi aika pian. En aio jäädä pitkälle lomalle: viimeksikin olin poissa kahdeksan kuukautta, mikä oli ehdottomasti tarpeeksi. Samaa olen nytkin suunnitellut, eli ensi vuoden elokuussa palaisin jo takaisin pöytäni taakse. Kaipa tuo työelämä on muutenkin ikuisessa murroksessa, ja nuori työvoimamme on jo tottunut hoitamaan hommansa myllerrysten keskellä.

Mitä tulee varsinaisesti perheen ja työn yhdistämiseen, se ei ole toistaiseksi ollut oikeasti ongelma. Nykyinen työni ei ole erityisen stressaavaa, ellei siitä itse sellaista tee. Ja vaikka parjaankin aina välillä yliopistolaisten kurjia työsuhteita, on Erikin vapaamuotoinen ja joustava työ ollut kullanarvoinen etu tämän pienen perheen pyörittämisessä. Itse olen joutunut olemaan hyvin vähän pois töistä Mellan menojen vuoksi, kun Erik on voinut säätää omia työaikojaan tarpeen mukaan.

Eli mitä minä tässä valitan? No, ei mikään koskaan ole täydellistä. Valintoja, valintoja, huoh. Kun haluaisi yhtä aikaa sekä tehdä töitä että hoitaa perhettä. Kai nämä ovat nyt sitten niitä ruuhkavuosia.

Vanhemmuuden tunne numero 1: Syyllisyys

Kun nyt tuli mainittua tuosta raskauden tunneskaalasta, lienee paikallaan sanoa sananen lyhyen vanhemmuuteni tunteesta numero 1, syyllisyydestä. Vaikka sitä tietenkin kokee kaikenlaisia iloja ja riemuja lapsen kanssa, tuntuu se syyllisyys löytyvän aina kaikesta taustalta. Pääseeköhän siitä missään vaiheessa eroon? Ei varmaankaan.

Mellan kohdalla se on ollut jo aivan selvää: koskaan ei voi tehdä mitään niin hyvin, etteikö mielessä kaihertaisi aina epäilys. Kaikki päätökseni äitinä saattavat vaikuttaa vahingollisesti pienen ihmistaimen kehitykseen! Miten sellaisen vastuun voi edes kantaa?

Jos väsyneenä ja pahantuulisena tiuskaisen jotain kiukuttelevalle Mellalle, hyökyvät itsesyytökset heti päälle. Missä on se kärsivällinen ja rakastava äiti, joka ymmärtää lastaan ja osaa tukea tiukan paikan tullen? Jos taas en kiellä tuhmailevaa ja rajojaan koettelevaa pikkuneitiä tarpeeksi jämerästi, koen itseni selkärangattomaksi ja välinpitämättömäksi kasvattajaksi.

Jos luen sanomalehteä ja annan Mellan leikkiä tyytyväisenä itsekseen lattialla, kulutan potentiaalista laatuaikaa kelvottomalla tavalla. Minunhan pitäisi riemuita jokaisesta vapaahetkestä lapseni kanssa ja liittyä mukaan leikkiin!

Ei edes aloiteta keskustelua sopivasta vaipanvaihtovälistä, yksivuotiaalle soveltuvasta ruokavaliosta, ulkoilun riittävästä määrästä, täysimetyksen kestosta eikä todellakaan päivähoidosta.

Mutta kyllä se syyllisyys näköjään raskauteenkin liittyy. Huomasin yllätyksekseni, että toista lasta odottaessani poden hirvittävää syyllisyyttä Mellan erityisaseman pilaamisesta. Erik saa turhaan vakuutella sisarusten tärkeyttä ja myönteistä vaikutusta, minä voin vain ajatella Mella-neidin mustasukkaisuutta ja karmeaa järkytystä, kun yhtäkkiä joku pieni paskahousu vie kaiken hänelle kuuluvan huomion. Eihän noin pieni lapsi voi olla valmis jakamaan äitiä ja isää toisen kanssa! Mitä me olemme menneet tekemään?

Asiaa ei ole helpottanut se, että Mellasta on raskausaikanani tullut aivan äidin tyttö. Aiemmin isin syli oli jopa mukavampi kuin äidin, mutta nyt aina väsyneenä ja herkistyneenä neiti haluaa lohtua nimenomaan äidiltä. Toisen vanhemman äkillinen suosiminen saattaa kyllä olla osa neidin nykyistä kehitysvaihetta, mutten yllättyisi, jos raskaudellakin olisi merkitystä. Noin pieni ihminen on varmaan kuitenkin vielä aikuisia enemmän vaistojensa orja, ja saattaa hyvinkin jollain tasolla vaikkapa haistaa varsin merkittävät hormonaaliset muutokset äidissään. Evoluution myötä tullut käyttäytymiskoodi sitten napsahtaa päälle ja neiti ryhtyy taistelemaan äidistään kilpailua odotellessa. Näin minä olen sen järkeillyt, nimim. keittiöevoluutiopsykologi.

No, ne useaan otteeseen mainitut sydänäänet lievittivät kielteisiä tunteita hieman. Nyt meille onkin tulossa ihminen, ei vain rakkaan esikoisemme julma kilpailija. Mutta toki vähän sitäkin. Mitäköhän tästä oikein tulee?

Kirotut ilmaispalvelut!

Kirottu Blogilista, kirottu Gmail! Nyt jostain syystä Blogilista on päättänyt olla tunnistamatta blogini päivitystä, ja mikäs sen mukavampaa. Voin painaa vaikka kuinka vimmatusti tarkistusnappulaa, ja lopputuloksena aina sama: Blogia ei päivitetty. Ai ei päivitetty?! Hei haloo, tulkaas nyt vaikka lukemaan itse, hiton tunarit! Joojoo, olen yrittänyt myös lisätä viisi välimerkkiä tekstin sekaan. Ei auttanut.

Ja se saamarin Gmail! Muistatte ehkä, kun kirosin Bloggerin lakanneen lähettämästä ilmoituksia saapuneista kommenteista. No ei se (poikkeuksellisesti sillä kertaa, kirottu Blogger!) ollutkaan Bloggerin vika, vaan postiohjelmani. Olin hiljattain siirtynyt Gmailin käyttöön, ja arvatkaapas mitä: se ryökäle tulkitsi kaikki Bloggerin lähettämät viestit roskapostiksi ja heitti ne suoraan spämmikansioon.

Aivan, Googlen omistama sähköpostiohjelma tulkitsee Googlen omistaman blogiohjelman lähettämät viestit roskapostiksi. Ja kun surkuttelin ongelmaani eräässä Googlen keskusteluryhmässä, tuli sieltäkin ryhmästä lähetetty viesti suoraan roskapostikansioon.

Tämä on sitten varmaan sitä synergiaa! Way to go, Google!

Mikään, toistan, ei siis mikään, ole ärsyttävämpää kuin toimimaton ohjelma tai tekninen vimpain. Ja kun kyse on ilmaispalvelusta, ei ole edes teknistä tukea, jolle kirkua kurkku suorana rahoille vastinetta. Saamari!

Toisella kerralla kaikki on toisin

Nyt tässä on ehtinyt vähän aikaa jo makustella raskautta, vol. 2.0. Hämmästyttävää on, miten erilaiselta kaikki tuntuu tällä toisella kierroksella. Koko homma lähti liikkeelle aika rauhallisesti: positiivinen testitulos oli lähinnä laimean kiinnostava, ja raskauden melkein unohti siinä aivan alussa. Vähän se hirvittikin: miten tämä nyt on näin pieni juttu? Eikö sen pitäisi tuntua paljon majesteetillisemmalta?

Kovin kauaa asia ei kuitenkaan pysynyt enää taka-alalla, nimittäin pahoinvointi iski päälle ja lujaa. Mellaa odottaessani olin aika kurjassa kunnossa Kuubassa, mutta tämä on ollut vielä pahempaa. Ja ennen kaikkea tämä on kestänyt jo ainakin kuukauden, eikä loppua näy.

Ja sitten se turvotus. Tänään olen töissäkin jo äitiysvaatteissa, kun tavalliset eivät mahdu päälle mukavasti. Mikäs siinä, sitä vauvamahaa minulla ehkä onkin ollut eniten ikävä. Mutta kun nyt ei ole kyse siitä oikeasta vauvamahasta! Tämä turvotus vaihtelee päivittäin, kuumalla ilmalla ja väsyneenä vatsa paisuu, ja viileämmän jakson ja hyvän levon jälkeen äitiysvaatteet taas roikkuvat kummallisesti päällä. Ei viimeksi ollut mitään tällaista! Kaikenlainen turvotus on minulle täysin vierasta. Paitsi nyt.

Jos alkuosa tätä taivalta on ollut vähemmän hehkeä ja valovoimainen, niin ne sydänäänet eilen tuntuivat muuttavan kaiken. Tai, no, kyllä illalla taas oksetti, mutta jotenkin mielessä oli jokin naksahtanut. Tähän mennessä turpoavassa vatsassa on kulkenut mukana jonkinlainen tuntematon olio, Mellan tuleva kilpailija. Eilisten vahvojen sydänäänien jälkeen kehossani onkin elävä, pieni ihminen, perheenjäsen. Eivät ne edelliset sydänäänet niin erikoiselta tuntuneet! Tai edes se ensimmäinen ultra.

Sydän lyö pum pum pum

Kyllä, Jari Sillanpää on saanut kunnian päästä otsikkooni tänään. Miksikö? No, koska sydän tosiaan puskuttaa vahvasti kuin juna.

Kävimme tänään koko perheen voimin lääkärissä, tosin vain minut tutkittiin. Vatsani läpi kuunneltiin sydänääniä, ja siellähän se pikkuruinen lihas jyskytti terveenä ja voimakkaana. Jostain syystä tätä oli niin liikuttavaa kuunnella, että purskahdin myöhemmin itkuun bussissa matkalla töihin. Riemunitkuun siis tietenkin!

Mellasta on siis tulossa isosisko, laskettu aika on 8.2.2008. Kehoni muistaa vielä hyvin edellisen raskauden ja lämpimät ilmat turvottavat reippaasti, joten perheenlisäys näkyy päällekin päin. Viime viikonloppuna piti jo käyttää äitiysvaatteita, tällä viikolla tavalliset ovat vielä juuri ja juuri mahtuneet. Aikamoista sahausta tämä kyllä on.

Lehmusmies sanoo hei hei

Tämä on taas näitä aamukahvi-väärään-kurkkuun-ellei-se-olisi-jo-juotu-uutisia: Till Lindemann jättää Rammsteinin. Tässä ei joku Tarjan ja Tuomaksen ero tunnu miltään, miten tästä voi enää jatkaa normaalia elämää?

Muuttopäivä lähestyy

Jotenkin se aika hurahti niin, että muuttohan on jo parin viikon päästä. Pakkaamista ei ole vielä edes aloitettu, mutta se on harkittua: tilaamme muuttolaatikoiden kotiinkuljetuksen muutamaa päivää ennen ja vietämme intensiivisen pakkaussession muuttoa edeltävänä viikonloppuna. Erilaisia paperiläjiä on toki jo lajiteltu, ja muuttoon on uhrattu paljon ajatustyötä. Toisaalta, mihinkähän minä en uhraisi paljon ajatustyötä?

Vähän huolestuttaa tiukka aikataulu: uuden kämpän remonttia tehdään ilmeisesti yötä päivää, ja silti avaimet on luvattu luovuttaa meille vasta "johonkin aikaan tiistaina" 31.7. Nykyiseen asuntoomme muuttavan kanssa on sentään saatu sovittua, että loppusiivouksen voi jättää seuraavalle päivälle. Eli kolmiomme sisältö pitäisi siirtää neliöömme yhden illan ja yön aikana.

Tätä voikin pitää avoimena muuttokutsuna: Tervetuloa auttamaan tavaroiden kantamisessa joko Sörnäisissä tai Pikku Huopalahdessa tiistaina 31.7.2007 iltapäivästä alkaen. Ilmainen jumppatuokio tiedossa kaikille halukkaille, painotus lihaskunnon ylläpidossa.

Mies- ja naislaulajista

Suzanne Vega olisi tulossa Suomeen, ja minä jo innoissani varaamassa lippuja verkkokaupasta. Jäljellä tosin oli vain seisomapaikkoja (mistä lähtien Kulttuuritaloon on myyty seisomapaikkoja?), mutta mitäs siitä. No, tajusin sitten kuitenkin pian, että naikkosen konsertti sattuu juuri keskelle kesälomamme toista puoliskoa, vieläpä Erikin synttärijuhlien aikaan. Ei sitten.

Tästäpä tuleekin mainio aasinsilta päivän teemaan, eli mies- ja naislaulajiin. Arvatkaapa nimittäin mitä? Suzanne Vega on levyhyllyni ainoa naislaulaja. Joo joo joo, nyt sitten valistuneemmat muistuttavat, että entäs se Alanis Morissette. No, minäkin olin joskus vihainen, villapaitoja käyttävä teinityttö. Ihminen muuttuu.

Siis varteenotettavista levyistäni Suzanne Vegan on ainoa, jonka päälaulaja on nainen. Taustalla ja erilaisissa duetoissa (etenkin Nick Caven kanssa) heitä toki löytyy enemmänkin, mutta heidän nimillään levyä ei ole myyty. Minulla on kyllä ollut mielessä joitakin potentiaalisia naisartisteja, mutta nämä ajatukset eivät koskaan ole realisoituneet kaupan tiskillä. Vaikkapa Kate Bush ja Tori Amos ovat jääneet aina ostamatta, kun jokin mieslevy on mennyt edelle.

Mietitäänpäs musiikillista historiaani. Lapsena fanitin ensimmäistä oikeaa poikabändiä, New Kids on the Blockia. Sille ei saa nauraa, olin kymmenvuotias. Sen jälkeen ryhdyin kuuntelemaan miesbändi Queeniä, kunnes tilalle tulivat Gordon "Mies" Sumnerin eli Stingin ohella mm. miesbändit Nirvana ja Pearl Jam. Lukion alkuaikoina kuuntelin hetken miehistä koostuvia brittibändejä, olipa minulla myös Bob "Mies" Dylan ja Eric "Mies" Clapton -kaudet. Lukion lopulla innostuin miesbändeistä Cure ja Depeche Mode, ja lukion lopulla kuvaan astui myös miesbändi Rammstein.

Suomalaisiakin artisteja olen toki kuunnellut, suosikkeihini kuuluvat mm. Ismo "Mies" Alanko, "Mies"-CMX, "Mies"-YUP, Sir "Mies" Elwoodin Hiljaiset Värit, Maj "Mies" Karma, "Mies"-Pohjannaula ja 22-"Mies"-Pistepirkko.

Erik on pilkannut minua tästä syrjinnästä jo vuosikausia, sitä ennen en oikeastaan itse edes tajunnut sitä. Syrjintäni ulottuu myös huonon musiikin puolelle: siinä missä huonoa musiikkia tekevä mies on vähän säälittävä, hieman koominenkin, huonoa musiikkia tekevät naiset ovat vastenmielisiä ja raivostuttavia ämmiä. Mikähän siinä oikein on?

Musiikkiin ja muuhun ilmaisuun voi kai katsojana suhtautua useammallakin tavalla. Samaistuminen olisi kai yksi vaihtoehto: kokisin jonkun laulajan puhuvan minun suullani, minua liikuttavista asioista. Voisin kotona kaikessa rauhassa laulaa mukana ja ajatella, että "niin totta!". No, se ei taida olla minun tapani suhtautua musiikkiin (paitsi silloin teininä sen Alanis Morissetten kanssa, älkää nyt enää muistuttako siitä. Teiniajan synnit pitäisi antaa anteeksi.)

Sen sijaan minä haluan ajatella, että laulaja esiintyy juuri minulle. Aivan niin. Minä olen yksin kotona kuunnellessani se ainoa, merkittävin yleisö. Ei laulujen tarvitse käsitellä minua (herranen aika sentään, jos vaikkapa Rammsteinin biisit käsittelisivät minua), mutta niiden täytyy kohdistua minulle.

Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että esiintyjien pitäisi olla jotenkin puoleensavetäviä, ei kyse ole siitä. Eivät laulajat ole minulle todellisia hahmoja, vaan jotain päänsisäistä maailmaani. Siellä minä olen pääosassa ja kaikki muut statisteja, sori vaan. En minä kauheasti käy keikoillakaan, kun en niistä oikeista tyypeistä niin paljon välitä. Sitä paitsi keikoillahan on muita ihmisiä, jotka luulevat olevansa tasa-arvoisia kuuntelijoita kanssani.

Mikä siinä Suzanne Vegassa sitten toimii, en osaa sanoa. Mutta pitäisiköhän minun olla mustasukkainen, kun Erikkin pitää daamin musiikista?

Ei terveisiä Saksasta

Taisin jollain tapaa luvata antaa kuulua itsestämme Saksanmaalta, mutta toisin kävi. Ei sillä, etteikö siellä olisi ollut aikaa ja tilaisuutta blogata, mutta eipä vain missään vaiheessa hotsittanut. Se oli lomaa se! Erik piti jopa kännykkänsä suurimman osan ajasta kiinni, minä sentään muistin useimpina (ilta)päivinä avata omani muutamaksi tunniksi. Sähköpostit luin puolentoista viikon aikana kerran ohimennen, yhteenkään en vastannut. Muuten tämä intternetin avara maailma sai tulla toimeen ilman minua.

Erik oli toki tässäkin suhteessa minua radikaalimpi: mies ei lukenut postejaan kertaakaan kolmen viikon loman aikana. Eipä siellä juuri mitään luettavaa kai olisi ollutkaan: tämänpäiväisen raportin mukaan inboxistaan löytyi reilut 700 roskapostiviestiä ja 20 oikeaa viestiä. Kukapa sellaista nyt jaksaisi lomallaan katsella. Minun postirintamallani oli huomattavasti rauhallisempaa, olen aseistautunut kaikilla mahdollisilla filttereillä.

Päivät Saksassa menivät jokseenkin näin: Mella herättää meidät n. klo 10, aamiaista syödään heti ellei suihku siinä vaiheessa vielä kiinnosta. Kahvin, sämpylän, hillon ja nutellan parissa menee noin tunti. Sitten makoilemaan sohvalle tai sängylle kirja kädessä. Parin tunnin päästä Mella pitää taas ruokkia ja laittaa päiväunille. Neidin unien aikana voi makoilla sohvalla kirja kädessä.

Päiväunien jälkeen pitää taas syödä jotain. Sen jälkeen voi mennä sohvalle tai sängylle kirja kädessä. Jossain vaiheessa on taas nälkä, ja saatetaan juoda iltateetä. Mella laitetaan yöpuulle, jonka jälkeen aikuiset voivat vielä jäädä muutamaksi tunniksi sohvalle lukemaan kirjaa. Unille lähdetään n. klo 00-01. Joinain päivinä pitää toki käydä ostamassa kaupasta lisää ruokaa.

Tämä kaikki on keskimäärin mahdollista, kun on tarpeeksi silmäpareja Mellan perässä. Vaikka jonkun aikuisen täytyykin viihdyttää neitiä koko ajan, valtaosan ajasta voi silti käyttää lööbailuun. (Erik saattaa olla eri mieltä asiasta, mutta tämä onkin minun blogini.)

No, kyllä kaksi päivää sentään meni myös muulla tavalla, nimittäin shoppailemalla Berliinissä. Sellainen on mahdollista myös hieman varattomampana (niin kuin me), kun yöpyä saa kuitenkin ilmaiseksi Erikin veljen luona ja muutaman metropysäkin päästä löytyy viiden kerroksen korkuinen megakirppis. Se on takuuvarma kohde jokaisella Berliinin vierailulla, aina on tarttunut jotain mukaan.

Eli vinkiksi Berliinin-matkailijoille: matkustakaa U5-junalla (ruskea linja) pysäkille Frankfurter Tor ja nouskaa ylös pohjoiseen Petersburger Strassen puolelta. Siinä vaiheessa isoa Humanaa on mahdoton missata, jos vähänkään vilkaisee oikeaan suuntaan. Saman pysäkin eteläpuolella, Boxhagener Strassella, on myös pieni ja sympaattinen goottikauppa (siis selvästi pienempi ja selvästi sympaattisempi kuin mainstream-kohteeksi noussut ja jo uusiin tiloihin levittäytynyt X-Tra Prenzlauer Bergissä), mutta se on ehkä vähemmän mielenkiintoinen kohde muille kuin Jonnalle.

No niin, mutta näiden matkailuvinkkien myötä olen tainnut raportoida lomastani jo riittävästi. Katsotaan, mitä seuraavaksi tulee mieleen raapustaa. Keinuvan Saksan-paluulaivan öisessä hiljaisuudessa päässä muhi jos minkälaisia ideoita, mutta harvoinpa sellaisia ideoita tulee oikeasti toteutettua. Yksi toteuttamiskelpoisemmista ajatuksista liittyy mies- ja naislaulajiin, kenties sellainen merkintä on siis tulossa jossain vaiheessa.

Terveisiä sateiselta Saarijärveltä

Poikkeuksellinen tapaus Suomessa: juhannuksen alla oli viileää, ja tänään sataa vettä. Juhannusviikonloppu oli kuitenkin kuin unelma, aurinko paahtoi ja vesi oli lämmintä. Ei voi valittaa!

Mökin kattoremontti tuli hoidettua hyvin, ei toki kiitos minun (tai, no, vahdinhan minä ihan hienosti Mellaa Erikin ja pappani huhkiessa peltien parissa). Sittemmin onkin ehditty peräti rentoutua, saunoa ja uida. Mitäs sitä mökillä muutakaan. Erik on hakannut puita ja minä olen tiskannut astioita.

Keskiviikkona suuntaamme sitten kohti Saksaa. Mellan matkapahoinvointi on osoittautunut kinkkiseksi tapaukseksi, ja meidän pitikin muuttaa matkasuunnitelmiamme lennosta. Laivamatka Ruotsiin, koko päivän mittainen ajomatka Tukholmasta Trelleborgiin ja uusi laivamatka Trelleborgista Sassnitziin saavat tällä kertaa jäädä, neiti kun ei pysty istumaan niin pitkää tovia autossa. Tämän sijaan ajammekin vain Helsinkiin ja loikkaamme Rostockiin matkaavaan laivaan. Moisesta reissusta kiskotaan toki riistohinta, mutta mitäpä sitä ei pienokaisensa hyvinvoinnin eteen tekisi. Kunhan ei sitten kärsi merisairaudestakin!

Seuraavan kerran minusta kuuluukin sitten varmaan Saksassa, näitä Saarijärven kirjaston palveluja kun ei tule ihan joka päivä käytettyä.

Mella ja mansikat

Tässä se paljon luvattu mansikansyöntivideo. Syöminen jatkui edelleen, mutta eiköhän tuo riitä näytiksi.

Loma on sitten alkanut, tänään oli viimeinen työpäivä ja huomenna hurautamme kohti Keski-Suomea ja kesämökkiä. Siellä sitten odottaa kattoremontti... Eli se siitä lomasta. Juhannuksen jälkeen körötellään sitten Saksaan, ehkä siellä ehtii rentoutua.

Tärppäsihän se

Anna tuossa alempana kommentissa kyseli, että tärppäsikö. No, tärppäsihän se, vaikka päätöksenteko olikin suunnattoman vaikeaa. Eli kävimme eilen katsomassa sitä Saton neliötä Pikku Huopalahdessa ja päätimme ottaa sen.

Tuskaa se kyllä teki, ja asiaa puitiin iltamyöhään asti. Täydellinenhän se ei ole, toisin kuin meidän nykyisemme oli silloin, kun se valittiin. Tuossa uudessa kämpässä ei ole saunaa, sen parveke ei ole lasitettu, sen keittiö ei ole kiinteästi olohuoneen yhteydessä, sen porraskäytävästä ei pääse suoraan parkkihalliin ja ennen kaikkea sen makuuhuoneet ovat hyvin pieniä ja vuokra sietokykymme ylärajalla.

Mutta sen sijainti on kuitenkin töideni ja päiväkodin kannalta erinomainen, ympäristö lapsiystävällistä ja viihtyisää, Alepa ja R-kioski löytyvät läheltä, huoneita on riittävä määrä, olohuone on kohtuullisen kokoinen, riittävän suuri parveke ja kaksi vessaa löytyvät, yhden makuuhuoneen yhteydessä on vaatehuone, keittiö on tilava, talossa on vaunujen mentävä hissi, asunto on jo nyt kelvollisessa kunnossa ja heinäkuussa tapahtuvan remontin jälkeen ilmeisesti erinomaisessa kunnossa, ylimmän kerroksen päätyhuoneistossa on vain yksi seinänaapuri ja yksi alakerran naapuri, talo on kuulemma rauhallinen ja äänieristys erinomainen (nykyisen asukkaan pianonsoitto ei kuulemma ole kuulunut seinänaapuriin!). Lisäksi Saton takuuvuokra on mitättömän pieni, tuo kämpän vuokra on kuitenkin yhä sietokykymme sisällä eikä päällekkäistä vuokraa tarvitsisi maksaa ainoaltakaan kuukaudelta.

Saton yhteyshenkilömme on paikalla vasta maanantaina, joten emme voi vielä tällä viikolla vahvistaa päätöstämme heille. Maanantaina täytyy vielä varmistaa, että asunnolla on oma kellarikomero: sitä unohdimme kysyä nykyisiltä asukkailta vierailumme aikana. Mutta ei kai miltään kerrostaloasunnolta puutu kellari- tai ullakkokomeroa? Sehän on vähän kuin puuttuisi vesihana!

Muutto on siis näillä näkymin heinä-elokuun vaihteessa, tervetuloa kantoavuksi!

Pikku Huopalahden paluu

Se lupaamani video Mellan mansikansyönnistä vain viipyy, vuorokauden tunnit kun tuntuvat kummasti vähentyneen viime aikoina. Nyt kahden viikon ajan olen vielä poikkeuksellisen kiinni, kun menin ja ilmoittauduin uintitekniikkakurssille. Kun en malttanut odottaa syksyyn, päädyin sitten tällaiselle kahden viikon intensiivikurssille: joka arki-ilta 60 minuuttia polskuttelua juuri ennen nukkumaanmenoa. Kummasti se lohkaisee pois koko vapaan illan.

Mutta niin, asiaan, eli Pikku Huopalahteen. Asunnonetsintä on jälleen saanut uuden käänteen: tällä kertaa Sato on tarjonnut meille neliötä Pikku Huopalahdesta. Hinta on kova ja 90 neliötä aika vähän tehottomassa pohjassa, mutta ainakin asunnon luvataan olevan oikein hyvässä kunnossa. Ja Pikku Huopalahdestahan tosiaan kestäisi töihin ja päiväkotiin kumpaankin vain puolet nykyisestä ajasta. Toivottavasti tuo Martsan aiempi kommentti Pikku Huopalahden laatuongelmista ei päde tähän taloon.

Huomenna käymme katsomassa tätä asuntoa, saas nähdä mitä vikaa keksimme tällä kertaa... Saunaahan siinä ei ole, parveke kylläkin. Ylin kerros ja hissi. Hmm. Sehän kuulostaa kuitenkin ihan kelvolliselta, eikö totta?

Kevätväsymystä ei ole olemassa

En muista, että olisin koskaan kärsinyt kevätväsymyksestä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että uuvuttaa poikkeuksellisen paljon. Samalla en kuitenkaan saa öisin nukuttua kunnolla, kun on jotenkin liian valoisaa.

Töissäkin huomaa olevansa jotenkin nuutunut ja vetämätön. Niin paljon kuin aiemmin hehkutinkin niitä kehityskeskustelujani, alkavat ne kyllä hiljalleen jo painaa. Tottahan toki ne ovat loppuun saakka mielenkiintoisia ja tärkeitä, mutta tasapuolinen keskustelu lähes 20 ihmisen kanssa lyhyessä ajassa on kuitenkin henkisesti jotenkin väsyttävää: Kenenkään kohdalla kun ei ole kuitenkaan varaa herpaantua ja heittää lekkeriksi.

Siihen päälle meillä on nyt sitten rekrytointi taas käynnissä, eli omien nykyisten työntekijöideni lisäksi rupattelen myös potentiaalisten esmerkläisten kanssa. Siinä onkin juttua kerrakseen.

No, en silti muuta mielipidettäni siitä, että juuri tällaiset puolet ovat työssäni parasta. Eihän sitä voi aina olla pirteä, vaikka olisikin unelmatyössä. Ja siintäähän kesäloma vain kahden viikon päässä!

Tarkoittaako tämä sitä, että kevätväsymys on kuin onkin todellinen ilmiö? Vai onko kaikki pelkkää sattumaa?

Loppuun pieni lupaus: Mella sai eilen syödä elämänsä ensimmäistä kertaa tuoreita mansikoita, enkä ole ikinä nähnyt tyttöä yhtä onnellisena mistään syömisestään. Tästä on olemassa todisteita videon muodossa, ja yritän saada pätkän tänne blogiinkin jossain vaiheessa.

Tulipa nähtyä taas yksi asunto

Käytiin tänään sitten viimein katsomassa sitä kaupungin kämppää Pikku Huopalahdessa. Alue oli aivan ihanaa, ja tämänpäiväinen aurinkoinen helle oli juuri oikeanlainen sää sen vehreän puutarhakaupungin läpi talsimiseen. Asunnon sijainti on siis työ- ja päiväkotimatkojen kannalta ihanteellinen.

Piha oli myös kiva, lapsia oli hirveästi ja leikkipaikkoja löytyi. Talossa oli vaunujen mentävä hissi. Itse asunnon pohja tiedettiin jo etukäteen oikein hyväksi, ja 95 neliötä oli kokona mainio. Saunaa ei ollut, mutta se ei ollut suuri miinus. Vastineeksi kämpästä löytyikin sitten oikein iso parveke, johon mahtuisi kaikenmoista huonekalua ruokapöydän lisäksi.

Ja ne maisemat! Okei, ehkä meidän nykyisiä 11. kerroksen merinäkymiämme ei helpolla peitota, mutta aika lähelle tämä asunto tuli: Viidennestä kerroksesta iso kulmaikkuna avasi silmien eteen puistonäkymät ja ennen kaikkea Pikku Huopalahden meren. Kaukana horisontissa lahden takana näkyi sitten korkeita talojakin, eli urbaania ja idylliä juuri sopivassa suhteessa. Mitä muuta voisi vaatia?

Niin, no, vaikkapa hyvää kuntoa. Talo on rakennettu vuonna 1996, se on siis vain kolme vuotta meidän nykyistä taloamme vanhempi. Vaikea uskoa, kun asuntoa katseli sisältä päin. Muovilattiat olivat hyvin tahraiset, seinät olivat lommoilla ja jopa katto oli likainen. Yksikään kaapinovi ei ollut kunnolla kiinni, monet kahvat olivat irronneet ja haljenneet tai ainakin tahmeita. Kylpyhuoneen peilikaappi oli täysin ruosteessa, ja keittiön kuivauskaappi niin saastainen ettei sinne voisi ikinä laittaa astioita.

Mitä ihmettä siinä talossa on tapahtunut? Miten reilussa kymmenessä vuodessa saa kämpän tuollaiseen kuntoon? Miten joka ikinen kaapinovi on voitu saada irti? Miten kylpyhuoneen peilikaapin ja astiakaapin voi saada tuossa ajassa ruostumaan? Miten joka ikisen huoneen seinä voi olla murentunut ja paikattu vain hätäisesti hieman alkuperäisestä poikkeavan sävyisellä maalilla?

Huomenna aionkin soittaa kaupungille ja sanoa, että ilman remonttia ja kaikkien kaappien vaihtoa me emme tuota asuntoa huoli. Kaupunki tuskin tekee ehdottamaamme remonttia, joten emme me nyt sitten olekaan muuttamassa Pikku Huopalahteen.

Ei tämä taas yhden mahdollisuuden menettäminen niin harmita, mutta yleisesti surettaa tuon asunnon puolesta. Kaikki puitteet olivat niin mainioita, alue niin ihana ja kämpän pohjaratkaisu niin hyvä. Tuntuu suoranaiselta turhuudelta rakentaa talo tuollaiseen paikkaan ja sitten päästää muuten miellyttävät asunnot repsahtamaan niin täysin. Vai onko talo alun perinkin rakennettu niin huonolaatuisista materiaaleista, ettei niiden voida odottaakaan kestävän yli kymmentä vuotta? Jokin mättää.

Asunnonetsintä tuottaa jälleen tuloksia?

Hihii, jännittävää: kaupunki on tarjonnut meille asuntoa Pikku Huopalahdesta. Onkohan se hyvä? Ainakin vuokra on kohtuullinen, kaupungin kämpästä kun on kyse. Raporttia tulee siinä vaiheessa, kun paikka on käyty katsastamassa.

Yksivuotiaana kaikki on toisin

Yksi kokonainen vuosi on mukavan pyöreä luku ajatella, senpä vuoksi varmaan lukuisissa lastenhoito-oppaissa tämä ikä on merkittävä vedenjakaja. Lukuisia uusia asioita saa tehdä maagisen vuoden tultua täyteen, ja joistakin vanhoista on luovuttava. Sitten on tietenkin kaikenlaista kehitykseen liittyvää muutosta, jotka kyllä heilahtelevat paljon lapsesta toiseen mutta ajoittuvat jokseenkin yksivuotissynttärien tienoille.

Tässäpä siis on lista muutamista asioista, jotka näyttävät muuttuvan yhden vuoden iässä.
Vauva. Rivien välistä lukiessa näyttää siltä, ettei yksivuotias ole enää vauva vaan pikkulapsi. Miksi muuten puhuttaisiin "vauvavuodesta" yksikössä? Meidän perheemme vauvojen lukumäärä romahtikin siis kerralla nollaan.

Päivähoito. Kelan vanhempainpäiväraha loppuu lapsen ollessa n. 10 kuukauden ikäinen, erilaisilla kesälomilla ja muilla järjestelyillä vauvan saa kohtuullisen helposti pidettyä kotona melkein vuoden vanhaksi asti. Mella meni päiväkotiin tasan 11 kuukauden ikäisenä.

Maito. Äidinmaidon saa vaihtaa lehmänmaitoon noin vuoden iässä, ja Mellastakin on jo tullut maitosyöppö. Imetys sinänsä on erittäin kuuma peruna, vähemmistö äideistä taitaa imettää lastaan enää vuoden ikäiseksi ja sitäkin pienempi (mutta varsin intohimoinen) vähemmistö jatkaa vielä taaperoikäisen lapsen imetystä. Minun päämääräni oli imettää vuoden vanhaksi asti, ja näin tein. Nyt se on ohi. Ehdottomasti haikeaa.

Ruoka. Vuoden ikäinen lapsi saa oppaiden mukaan jo syödä samaa ruokaa kuin muutkin perheenjäsenet, kunhan suolan ja mausteiden määrä on alhainen. Myös hunaja ja pinaatti ovat nyt sallittuja. No, mausteita Mella ei kyllä erityisemmin pelkää, pimuhan söisi esimerkiksi sinihomejuustoa paljaaltaan jos saisi. Suolaa pyrimme käyttämään mahdollisimman vähän. Kaikki syömämme ruoka tuntuu Mella-ahmatille maistuvan, yleensä tyttö yllättää meidät joka ilta valtaisalla ruokahalullaan. Päiväkodistakin kuuluu pelkkiä kehuja neidin syömätavoista.

Kävely. Lapset oppivat kävelemään hutarasti kai keskimäärin vuoden ikäisenä. Ainakin Mella tepastelee nyt jo oikein innokkaasti, kuten tekevät pari muutakin samanikäistä naperoa päiväkodissa.

Potta. Kuivaksi oppimiseen lienee vielä paljon aikaa, vaikka intohimoisimmat pottahurjastelijat ovatkin huhujen mukaan päässeet vaipoista jo hyvissä ajoin ennen ensimmäisen vuotensa päättymistä. Moni lapsi tuntuu kuitenkin potan varovaista harjoittelua varten juuri vuoden vanhana, näin myös Mella. Neiti onkin jo vääntänyt muutamat pisut keltaiseen pottaansa, toki täysin vahingossa.

Vauvauinti. Eilen oli Mellan viimeinen vauvauinti. Vuoden täytettyään naperot ovat valmiita uimareita, tai eivät ainakaan mahdu enää vauvauintiryhmään. Edessä onkin sitten visiitti oikeaan uimahalliin, oikeaan lastenaltaaseen. Haikeaa, mutta jännittävää.

Asunnonetsintä jatkuu kuumeisena

Vaikken ole aiheesta pitkään aikaan blogannutkaan, ei teema ole elämästämme mihinkään kadonnut: asunto on yhä hakusessa. Kävin tänään katsomassa ilmoituksen perusteella kiehtovaa vuokrakämppää. Ja miltäs kuulostaisi: 102 neliötä, 4 huonetta ja alkovi, avokeittiö ja iso ruokailutila, Sörnäisissä, vuonna 1910 rakennetussa mutta muutama vuosi sitten peruskorjatussa talossa, kohtuuhintaan. Sauna ja parveke siitä kyllä puuttuivat, vaikka pohja olikin aivan ihana. Talo vaikutti oikein yhteisölliseltä, ja välittäjä (tai siis ilmeisesti omistavan firman edustaja) kehui yhtiön pihabileitä.

No en toki ollut ainoa kämppää tutkaileva, eikä tuo asunto taida meille tulla. Siihen kun haluttaisiin asukkaat viimeistään kesäkuun alusta, kun taas meidän nykyisemme irtisanomisaika päästäisi meidät muuttamaan vasta heinäkuun alusta. Me emme ole niin epätoivoisia, että maksaisimme päällekkäin kahta vuokraa: onhan tässä vielä aikaa odottaa ja ihmetellä. Kyllä jotain vielä tulee vastaan.

Rupeaakohan jossain vaiheessa kaduttamaan, kun päästää tämän käsistään? No, siinä ei kuitenkaan tosiaan ollut sitä parveketta eikä saunaa. Ja me kun vasta muutama päivä sitten ostimme sen terassilämmittimenkin.

Mella 1 vuotta ja äitienpäivä

Ei nyt ihan sama päivä, mutta sama viikonloppu sentään: juhlaan riittää aihetta. Eilen lauantaina juhlittiin Mellan 1-vuotispäivää ja tänään on sitten äitienpäivä. Mellan juhlissa oli mukavasti ihmisiä ja lahjoja tuli. Kuten yksivuotissynttäreillä on tavanomaista, juhlakalu nautti ennen kaikkea lahjapapereiden repimisestä ja yleisen kaaoksen aiheuttamisesta. Oheinen kuva yrittää kertoa juuri tätä: Mella sekalaisen sotkun keskellä.

Mitäpä juhlista muuta nyt osaisi raportoida, mitään erityistä ei tapahtunut vaan kaikki sujui mainiosti. Mella ei ollut edes pienin läsnäolija, paikalla kun oli myös kahdeksanviikkoinen Peter-poika. Tämä jälkimmäinen jäikin aikuisten kanssa vielä katsomaan euroviisuja siinä vaiheessa, kun väsähtänyt synttärisankari peiteltiin sänkyyn.

Ennen nukkumaanmenoaan Mella-neiti ehti kuitenkin mm. syödä Sacher-kakkua, joka olikin pimun synttärikakku. Naama mustana se rääpäle vain mussutti menemään, ja sama meno jatkui tänäänkin kakuntähteiden kanssa. Juustokakku ei sentään kelvannut aivan yhtä hyvin.

Äitienpäivä onkin sitten mennyt rauhallisemmin ja ihan perhepiirissä pienen kävelyretken ja synttärirääppiäisten merkeissä. Sainpa Mellalta pienen taimen ja kortin, joita lapsukaiset olivat päiväkodissa taiteilleet. Vaikka kortin suurin panostus lieneekin jonkun hoitajan, kyllä siinä on selvästi nähtävissä Mellankin sotkuinen kädenjälki.

Hyötyliikuntaa eskoahojen makuun

Tällä viikolla meidänkin perheemme on päässyt harrastamaan hyötyliikuntaa oikein olan takaa. Armaan tornitalomme hissi paukahti nimittäin rikki tiistaina ja on siitä lähtien ollut suljettuna. Ei sitä kuitenkaan kukaan korjaa, Koneen paku kävi naapurin mukaan kuulemma hetken aikaa seisomassa pihalla ja ihmettelemässä tilannetta. Huomenna perjantaina korjauksen on luvattu valmistuvan, odotamme jännityksellä milloin se sitten oikein alkaa.

Mikä lie eskoaho siellä istuukaan niiden varaosien tai ammattitaitoisten työmiesten päällä, selvältä ilkivallaltahan tämä viivyttely tuntuu. Saadaan läskit karistettua köyhälistön lanteilta ja huonokuntoiset vanhukset päästettyä pois päiviltä sydänkohtauksen turvin, vuokratalostahan on kuitenkin kysymys. Oletteko koskaan yrittäneet päästä yhdenteentoista kerrokseen vauvan, tarharepun, oman työkassin ja parin kauppakassin kanssa ilman hissiä? No, rehellisyyden nimissä en minäkään, Erik on nimittäin hoitanut tämän puolen hissirikon aikana. Minä tyydyn raahaamaan omaa maallista tomumajaani kohti pilviä, siinäkin on ihan riittävästi haastetta.

Sataa sataa ropisee, kele kele pum

Eilen oli aika hemmetin kurja ilma, ellette sattuneet huomaamaan. Kummasti se heijastui kaikkeen, vaikka työpäivä sinänsä meni (kai) ohi ihan kunnialla. Aamulla kyllä jo vähän ripsi matkalla sporapysäkille, ja tietenkin se sateenvarjo oli unohtunut kotiin.

Niin. Se sateenvarjo siis oli unohtunut kotiin. Eikä työpäivän päättyessä taivaalta enää ripsinytkään, vaan siellä satoi. Ei sentään rakeita, niin kuin aiemmin päivällä, mutta inhaa, märkää, kylmää vettä.

Ja oli myös kiire, piti hakea Mella päivähoidosta, tiputtaa matkan varrella Erikin hoitoon ja ehtiä vesijuoksuun Urheilutalolle. Aikataulu oli kyllä sinänsä kunnossa, lähdin töistä juuri sellaiseen aikaan että ehdin Urheilutalolle juuri sopivasti. En joutuisi odottamaan mutten olisi myöhässäkään.

Niin, se saamarin sade. Päiväkodissa ulkoillaan aina iltapäivisin siihen aikaan, kun lapsia tullaan hakemaan kotiin. Mella on toisin sanoen puettu ja tavarat pakattu siinä vaiheessa, kun minä tulen paikalle. Siitä sitten vain nostan tytön vaunuun ja lähden köpöttelemään kotiin. Helppoa ja nopeaa.

Mutta se hemmetin sade: eivätpä ne kakarat sitten olleetkaan ulkona, kun siellä satoi. Sen sijaan vilkkaat pikkupirpanat joutuivat jäämään kuiviin sisätiloihin, ja Mellan kiukkuinen huuto kuului jo ulko-ovelle. Juuri kun oli kiire, piti luopua omista märistä ulkovaatteista, napata suoraa kurkkua huutava vihainen tyttö kainaloon ja ryhtyä pukemaan rimpuilevalle äkäpussille ulkovaatteita päälle.

Onnistuin kuitenkin, jotenkin. Mella ei kuitenkaan ollut tyytyväinen yhtään mihinkään, vaan raivosi vaunuissa istuessaan. Liikkeellä ollessamme tyttö vajosi pahantuuliseen ja hiljaiseen apatiaan ja näytti vaunuissa rötköttäessään lähinnä hiekkasäkiltä. Mutta auta armias, jos piti pysähtyä vaikkapa liikennevaloihin: ei, sellainen ei pikkuprinsessalle sopinut. Siispä pitää huutaa.

Tässä vaiheessa sitä vettä tulikin sitten jo enemmän kuin aiemmin, ja olimme Mellan kanssa jo molemmat likomärkiä. Piti ottaa bussi loppumatkaksi, ettemme olisi myöhästyneet. Bussissahan joudutaan olemaan paikallaan, mikä ei Mellalle kelvannut. Piti huutaa. Onneksi bussista päästiin kuitenkin pian takaisin vesisateeseen.

Urheilutalon edessä nähtiin sitten isukki, kunhan Mella oli ensin jonkin aikaa raivonnut pysähtymisen vuoksi. Heti kun Erik oli näköpiirissä, tytön ryhti parani ja se pieni piru alkoi hymyillä ja käyttäytyä kuin enkeli.

Minä lähdin vesijuoksuun, Erik vei muodonmuutoksen kokeneen tytön kotiin. Urheilin, kävin suihkussa, föönasin hiukset kuivaksi. Astuin ulos vesisateeseen, se niistä kuivista hiuksista. Vaatteet sentään eivät olleet ehtineet kuivua pukukopissa mytyssä, joten niiden kastumisesta ei tarvinnut välittää. Hyinen viima piiskasi vettä naamaan vaakasuorasti, nilkat olivat jäisen vesikouran puristuksissa.

Kotona kuulin Erikiltä, että Mella oli syönyt oikein nätisti ja käyttäytynyt muutenkin esimerkillisesti. No, onneksi typykkä sentään tajusi äidin tulleen kotiin ja ryhtyi huutamaan ja kiukuttelemaan. Ei suostunut enää syömäänkään.

Uimakassi ei pysynyt jäätyneissä näpeissä, hiustenkuivaaja ei millään meinannut mahtua ulos pienen kassin suusta eikä töpseli suostunut asettumaan pistorasiaan ilman muutamaa kirousta. Hiukset eivät toisella kuivaamisella tietenkään asettunut yhtä hyvin kuin uimahallilla, eivätkä villasukat lämmittäneet tarpeeksi nopeasti. Mella jatkoi kiukutteluaan oven takana, onneksi kylpyhuoneen oven sentään sai lukkoon.

No, onneksi tänään on uusi päivä. Tosin täksikin päiväksi luvattiin vesisadetta. Ai niin, ja huomiseksi.

Kuinkakohan monta taksimatkaa Sörnäisistä Vantaankoskelle ehtii ajaa firman luottokortilla, ennen kuin joku kiinnittää asiaan huomiota?