Huonouden multihuipennus

Synninteko ei sitten ollutkaan aivan niin nautinnollista kuin olin toivonut: ensimmäinen ampumakerta sitten elokuisen pienoiskivääri- ja haulikkokokemuksen meni aika penkin alle. Kyse ei siis ole vain siitä, että reikiä meni liian vähän mustaan osaan ja liian paljon valkoiseen osaan; varsinainen häpeä koostui siitä, etten näköjään enää osannut edes käsitellä pistoolia. Vedin lukkoa taakse väärässä kohtaa, sujautin lippaan paikoilleen liian huolimattomasti ja unohdin poistaa sen ennen kuin aloin ronklata kesken kaiken jumiutunutta asetta. Olin sählätessäni käsittämättömän hidas, enkä sitten saanut tarpeeksi aikaa keskittyä jokaiseen laukaukseen.

Koska minä en kuitenkaan ole huono, on turha syytellä minua tästä kurjuudesta. sen sijaan useita erilaisia selityksiä ongelmille löytyy, ja totuus lieneekin jonkinlainen yhdistelmä seuraavista:

Kurja ase. Meni jumiin lähes joka kierroksella. Kukaan ei voi olla niin huono, joten se oli aseen syy. Vanha, huonosti huollettu, muumi jo syntyessään tai muuten epäkelpo.

Luokattomat patruunat. Jostain syystä minulle ilmeisesti sujautettiin tiskin takaa viallisia patruunoita. Ehkä ne olivat magneettisia, vai miksi muuten ne tuntuivat koko ajan puuroutuvan yhteen pesässä?

Seuralaiseni. Minähän en koskaan ammu kovin hyvin seurassa, koska silloin ei voi olla tarpeeksi zen vaan pitää harjoittaa small talkkia. Sitä paitsi ensimmäistä kertaa radalla käyvä tietenkin tupeloi ja kerää ympärilleen keskittymistä häiritsevän parven opettajia ihan siihen viereiselle luukulle.

Opettaja. Tartte tulla antamaan niitä neuvoja, että tee kaikki aina samassa järjestyksessä ja muista kurkistaa pesään. Ja niin hemmetin ystävälliseen ja kärsivälliseen sävyyn! Kai siinä nyt tulee miellyttämistarve ja suorituspaineita ihan kenelle tahansa, ja yritäpä sitten keskittyä ampumiseen sellaisten odotusten edessä.

Eräs turkulainen ampumaharrastaja. Kahdellakin tapaa: Ensinnäkin taannoinen lähempi tuttavuus kivääreihin ja haulikkoihin selvästikin tyhjensi kokonaan muistini. Kun viimeinen kosketus aseeseen on ollut pumppuhaulikon ryskyttäminen, niin kai sitä nyt vähän rutinoimattomampi ihminen on sormi suussa kun pitäisi taas osata lipastaa piskuisia kaksikakkosia. Toisaalta se typerä yllytys ampua nopeampaa nopeampaa hei älä nyt ole noin hidas pitääkö tässä ottaa aikaa kamoon vähän kilpailuhenkeä oli kyllä vihoviimeinen karhunpalvelus. Zenini on kadonnut.

Eikä siinä vielä kaikki: kotimatkalla raitiovaunukuskikin kääntyi minua vastaan. Täysin viattomasti ja lainkuuliaisesti olin menossa maksamaan matkani kortinlukijalla, kun vaunu aivan varoittamatta kääntyi mutkassa ja heitti minut päin lippulaitetta. Nyt on sitten kaulassa mustelma, leuassa ruhje ja sielussa haava. Baaritappelussako tässä on oltu vai mitä?

Loppuviikon on pakko mennä jo paremmin.