Taannoinen keskustelunpätkä taiteen tulkinnoista sai minut pohtimaan yleisemminkin suhtautumistani taiteeseen, ja keksin ainakin yhden selityksen sille, miksi minä tulkitsen taidetta niin kuin tulkitsen: minulle taiteella on pelkkä välinearvo, ei mitään itseisarvoa. En minä kiistä, etteikö taiteella voisi jollain mystisellä yleisinhimillisellä tasolla olla itseisarvoa, mutta minulle henkilökohtaisesti ei.
Taideteosta haluan tulkita usein taiteilijan motiiveista lähtien, koska itse taideteos on minulle merkityksetön mutta ihminen sen takana kiinnostava. Joskus sitten olen toki kiinnostunut itse teoksesta ja kaivan esiin omia tulkintojani, mutta silloin tavoite taas on löytää jotain itsestäni ja taideteos on jälleen vain väline tähän tutkiskeluun.
Ilmiselvää on, että omat tauluni ovat minulle nimenomaan pelkkiä välineitä. Ei nyt pidä kuvitella, että jokainen maalaamani taulu olisi jonkinlainen trauman ilmentymä, kyllä maalaamisella on vähemmän dramaattisiakin merkityksiä. Olen minä maalannut ihan vain sellaisestakin syystä, että haluan seinälleni jotain pirteän väristä. Jotkut kuvat taas ovat uuden tekniikan kokeilua, sillä ainahan on kiva oppia jotain. Oppiminen onkin itseisarvo. (Vai onko sittenkään?)
Luonnostelin eilen uuden version taannoisen lintutrilogian päätösosaan, kuvia tänne tulee siinä vaiheessa, kun saan maalattuakin jotain. Näillä näkymin olen tekemässä uuden version myös keskimmäisestä osasta, joten kai siitä ensimmäisestäkin pitää ihan vain harmonian vuoksi tehdä toinen versio. Mutta sitä ennen pitää ratkaista puuttuvien kiilapuiden ja puuttuvan kankaan ongelma.
Taideteosta haluan tulkita usein taiteilijan motiiveista lähtien, koska itse taideteos on minulle merkityksetön mutta ihminen sen takana kiinnostava. Joskus sitten olen toki kiinnostunut itse teoksesta ja kaivan esiin omia tulkintojani, mutta silloin tavoite taas on löytää jotain itsestäni ja taideteos on jälleen vain väline tähän tutkiskeluun.
Ilmiselvää on, että omat tauluni ovat minulle nimenomaan pelkkiä välineitä. Ei nyt pidä kuvitella, että jokainen maalaamani taulu olisi jonkinlainen trauman ilmentymä, kyllä maalaamisella on vähemmän dramaattisiakin merkityksiä. Olen minä maalannut ihan vain sellaisestakin syystä, että haluan seinälleni jotain pirteän väristä. Jotkut kuvat taas ovat uuden tekniikan kokeilua, sillä ainahan on kiva oppia jotain. Oppiminen onkin itseisarvo. (Vai onko sittenkään?)
Luonnostelin eilen uuden version taannoisen lintutrilogian päätösosaan, kuvia tänne tulee siinä vaiheessa, kun saan maalattuakin jotain. Näillä näkymin olen tekemässä uuden version myös keskimmäisestä osasta, joten kai siitä ensimmäisestäkin pitää ihan vain harmonian vuoksi tehdä toinen versio. Mutta sitä ennen pitää ratkaista puuttuvien kiilapuiden ja puuttuvan kankaan ongelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti