Hesarin sunnuntaisivujen pääjuttu kertoo, että Suomesta on tullut 2000-luvulla aiempaa konservatiivisempi; lehti puhuu suoranaisesta uuskonservatiivisuudesta. Etenkin nuoret ovat nykyään mukavuudenhaluisia, kun ennen oltiin vielä radikaaleja ja yritettiin pelastaa maailma.
Artikkeli on tietenkin hurjan kiinnostava, mutta jotenkin liukas kuin saippua. Monesti teksti tuntui kuvailevan juuri minua:
Touché!
Toisaalta en ole kuitenkaan hankkimassa turvalaitteita enkä erityisemmin pelkää rikollisuutta ja väkivaltaa. Räikeän väärältä tuntuu myös ajatus naisten paikasta kotona lasten kanssa, mutta kieltämättä tilastot tukevat näkemystä Suomesta kotiäitiyhteiskuntana. Minä en tunne ketään, joka myöntäisi ajattelevansa näin, mutta silti valtaosa äideistä tosiaan on kotona sen kolme vuotta.
Ärsyyntymiskynnys taas nousi, kun konservatiivisuudeksi nimettiin miesasialiikkeen nousu feminismin rinnalle, päivitelläänpä artikkelissa myös valkoisten heteromiesten viimeaikaista suosiota - se perussuomalaisten vaalimenestys katsokaas.
Eniten artikkelissa jääkin ihmetyttämään, mitä oikein tarkoitetaan konservatiivisuudella. Minä kun en käsitettä ainakaan tuon jutun perusteella oikein osannut jäsentää, ja samassa rytäkässä tarjottiin sitten vielä sen päälle rakennettua uuskonservatiivisuutta. Siis mitä minä nyt olen, jos tunnistan tuosta aatekimarasta omiakin piirteitäni? Olen laiska parantamaan maailmaa mutta innokas puhumaan aiheesta; toisaalta minultakin löytyvät värisuorasta avioliitto, kaksi lasta, auto, kesämökki ja vakiduuni.
Mutta minä en pidä lapsia hoitavia miehiä puistattavina (kuten etusivun nostatukseen poimittu esimerkkitapaus, 23-vuotias suomalaisnainen), en kavahda homoja enkä ole poiminut koti-uskonto-isänmaa -kolmiosta omaan käyttööni muuta kuin sen kodin.
Olenko siis konservatiivi, uuskonservatiivi, pehmoradikaali vai väliinputoaja?
Artikkeli on tietenkin hurjan kiinnostava, mutta jotenkin liukas kuin saippua. Monesti teksti tuntui kuvailevan juuri minua:
"Muutoshaluttomuus ei kuitenkaan tarkoita sisäänlämpiävyyttä. Kotisohvalla istuu utelias, maailman menosta huolestunut suomalainen. --- Kiinnostus maailman ongelmia kohtaan näyttää kuitenkin jäävän usein puheen tasolle. --- Lisääntynyt kiinnostus maailman asioita kohtaan tarkoittaa, että halutaan uutta tietoa. Suomalaisten huoli maailman tilanteesta purkautuu ennemmin nettikeskusteluissa kuin lähimmäisten auttamisena."
Touché!
Toisaalta en ole kuitenkaan hankkimassa turvalaitteita enkä erityisemmin pelkää rikollisuutta ja väkivaltaa. Räikeän väärältä tuntuu myös ajatus naisten paikasta kotona lasten kanssa, mutta kieltämättä tilastot tukevat näkemystä Suomesta kotiäitiyhteiskuntana. Minä en tunne ketään, joka myöntäisi ajattelevansa näin, mutta silti valtaosa äideistä tosiaan on kotona sen kolme vuotta.
Ärsyyntymiskynnys taas nousi, kun konservatiivisuudeksi nimettiin miesasialiikkeen nousu feminismin rinnalle, päivitelläänpä artikkelissa myös valkoisten heteromiesten viimeaikaista suosiota - se perussuomalaisten vaalimenestys katsokaas.
Eniten artikkelissa jääkin ihmetyttämään, mitä oikein tarkoitetaan konservatiivisuudella. Minä kun en käsitettä ainakaan tuon jutun perusteella oikein osannut jäsentää, ja samassa rytäkässä tarjottiin sitten vielä sen päälle rakennettua uuskonservatiivisuutta. Siis mitä minä nyt olen, jos tunnistan tuosta aatekimarasta omiakin piirteitäni? Olen laiska parantamaan maailmaa mutta innokas puhumaan aiheesta; toisaalta minultakin löytyvät värisuorasta avioliitto, kaksi lasta, auto, kesämökki ja vakiduuni.
Mutta minä en pidä lapsia hoitavia miehiä puistattavina (kuten etusivun nostatukseen poimittu esimerkkitapaus, 23-vuotias suomalaisnainen), en kavahda homoja enkä ole poiminut koti-uskonto-isänmaa -kolmiosta omaan käyttööni muuta kuin sen kodin.
Olenko siis konservatiivi, uuskonservatiivi, pehmoradikaali vai väliinputoaja?
Heh, taas mennään :)
VastaaPoistaHei, ei tartte lukea, jos ei kiinnosta! Toiset meistä hoitaa tän identiteetinetsinnän hartaasti ja huolella.
VastaaPoista