Olen jo jonkin aikaa vääntänyt vitsiä kolmenkympin kriisistäni, mutta älkää antako sen hämätä: kyllä tässä ihan oikeastikin kriiseillään. Tosin kriisiksi tämä on omastakin näkökulmastani aika leppoisa, ellei peräti viihdyttävä.
Oikeastaan olennaisin asia, mitä kolmenkympin tienoilla on tapahtunut, on häpeän tunteen radikaali väheneminen. Vielä pari vuotta sitten nolostelin selvästi enemmän kaikkea tekemääni typeryyttä, nyt taas en osaa punastua juuri mistään. Kyllähän sitä välillä miettii, että pitikö tuokin nyt sitten sinne blogiin kirjoittaa, mutta koska mistään ei näytä seuraavan mitään kovin traagista, häpeä haihtuu ilmaan eikä enää palaa.
Ikäkriiseissä kai pitäisi olla kyse vanhenemisen pelosta, mutta minä en ole sellaista vielä itsessäni havainnut. Minusta on oikein mukava vanheta, elämä kun tuntuu muuttuvan aina vain paremmaksi vuosi vuodelta. Muiden ihmisten vanhenemiskertomuksista olen jo aiemminkin ollut ymmärtävinäni, että juuri häpeä ja itsensä liian vakavasti ottaminen ovat yleisemminkin ongelmia, jotka kutistuvat iän myötä.
En haluaisi suin surminkaan palata nuoruuteen, jossa piti yrittää pitää kieli keskellä suuta ja antaa itsestään fiksu, kiinnostava tai ainakin sivistynyt vaikutelma kokeakseen hyväksyntää. Enhän minä toki täysin häpeästä ja estoista vapaa nytkään ole, mutta kuitenkin huomattavasti rennompi kuin joskus ennen. Oikeastaan hirvittääkin ajatella, mitä typerää sitä tuleekin tehtyä vaikka viiden vuoden päästä. Entä neljänkymmenen vuoden päästä? Jos itsekritiikki vähenee tätä tahtia, kuinka hullu sitä onkaan seitsemänkymppisenä?
No, ehkä jossain vaiheessa tulee sitten palauttava notkahdus. Sitä odotellessa.
Oikeastaan olennaisin asia, mitä kolmenkympin tienoilla on tapahtunut, on häpeän tunteen radikaali väheneminen. Vielä pari vuotta sitten nolostelin selvästi enemmän kaikkea tekemääni typeryyttä, nyt taas en osaa punastua juuri mistään. Kyllähän sitä välillä miettii, että pitikö tuokin nyt sitten sinne blogiin kirjoittaa, mutta koska mistään ei näytä seuraavan mitään kovin traagista, häpeä haihtuu ilmaan eikä enää palaa.
Ikäkriiseissä kai pitäisi olla kyse vanhenemisen pelosta, mutta minä en ole sellaista vielä itsessäni havainnut. Minusta on oikein mukava vanheta, elämä kun tuntuu muuttuvan aina vain paremmaksi vuosi vuodelta. Muiden ihmisten vanhenemiskertomuksista olen jo aiemminkin ollut ymmärtävinäni, että juuri häpeä ja itsensä liian vakavasti ottaminen ovat yleisemminkin ongelmia, jotka kutistuvat iän myötä.
En haluaisi suin surminkaan palata nuoruuteen, jossa piti yrittää pitää kieli keskellä suuta ja antaa itsestään fiksu, kiinnostava tai ainakin sivistynyt vaikutelma kokeakseen hyväksyntää. Enhän minä toki täysin häpeästä ja estoista vapaa nytkään ole, mutta kuitenkin huomattavasti rennompi kuin joskus ennen. Oikeastaan hirvittääkin ajatella, mitä typerää sitä tuleekin tehtyä vaikka viiden vuoden päästä. Entä neljänkymmenen vuoden päästä? Jos itsekritiikki vähenee tätä tahtia, kuinka hullu sitä onkaan seitsemänkymppisenä?
No, ehkä jossain vaiheessa tulee sitten palauttava notkahdus. Sitä odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti