Vieroitusoireita

Niin mukavaa kuin polkupyöräilykaudesta siirtyminen raitiovaunu-, bussi- ja junakauteen onkin, liittyy siihen myös vieroitusoireita ja vaikeuksia luopua totutuista tavoista. En ole yhtään pahoillani tunnin pidemmistä yöunista, mutta käveleminen ottaa kyllä todella koville.

Jalan etenemisen hitauden ei pitäisi tulla yllätyksenä, mutta tuli se silti. Miten voi olla, että bussipysäkki on lähes näköpiirissä, mutta silti sinne saa tarpoa monta minuuttia? Sehän on ihan tuossa heti!

Tapaan myös edelleen kaartaa kotipihastani pyöräkaistalle, kunnes muistan asemani kevyen liikenteen hierarkiassa ja palaan nolona takaisin hidastelijoiden kaistalle. Risteyksissä yritän kaikin voimin pitää käsivarteni kyljen vieressä, vaikka mieli tekisi osoittaa sillä ryhdikkäästi kohti kääntymissuuntaani.

Olen jo kerran huomannut jyrkkää ylämäkeä kivutessani, että käsi alkoi hapuilla kohti pienempää vaihdetta. Onnekseni vauhdin hiljentämiseen puolestaan liittyy myös polkemisen lopettaminen, muuten varmaan juoksisin autotielle ja ihmettelisin, miksen löydä käsijarrua mistään.

Luultavasti tämä flunssakin on mustasukkaisen polkupyöräni kosto. Mitäs menin hiplaamaan sitä kuntosalin crosstraineria, vaikka kotona olisi ollut odottamassa aito, oma pyörä ja terveellistä raitista ilmaa.