Laadukasta menoa

Olin pelännyt, että edellisen onnistuneen ampumakerran jälkeen tulisi romahdus, kun palaan surkealle tasolleni. Ei tullut. Olin aiempaakin parempi.

Vaatimustasoa pitää todellakin nostaa: enää tavoitteeksi ei riitä se, että reiät tulevat mustalle osuudelle, aniharva kun eksyi enää valkoiselle. No, pari meni aika rumastikin ulkokehälle, mutta ne ammuttiinkin kuuma hylsy rintsikoissa (nytpä tiedän, mitä paitaa en enää ikinä laita päälleni radalle - auuuh).

Itse asiassa nyt meni jo niin tasaisen hyvin, että alkoi olla jo melkein tylsää. Okei, pitää pyrkiä sitten saamaan pelkkiä ysejä ja kymppejä. Tai sitten pitää kokeilla isompaa kaliiberia, mutta Mutkaprojektin kannalta se ei voi olla ainakaan kovin pitkäaikainen ratkaisu. Vaikeinta tuloksen parantamisessa taas on se, että olen nyt oppinut olemaan ajattelematta liikaa: kudit menevät tauluun nätisti, kun olen ihan vain rennosti ja teen mitä teen, mutta alitajuisesti. On vaikea parantaa suoritusta, kun ei tiedosta, mitä tekee.

Kysäisinpä muuten nyt HSC:n reippailta nuorilta miehiltä pistooliluvan hankkimisesta. Olivat sitä mieltä, että poliisitäti on puhunut palturia vaatiessaan kahden vuoden mittaista harrastusta. Kuulemma juksaavat vain, jotta mahdollisimman harva vaivautuisi oikeasti hakemaan lupaa. No, sillä ei taida lopulta olla väliä, koska vuoden päästä voimassa lienee jo uusi laki, joka sitten ainakin vaatii sen kaksi vuotta.

Ampumapäiväkirja on nyt kuitenkin aloitettu, ja mikä parasta: HSC:n poijjaat tosiaankin lupasivat kuitata menneetkin käynnit vihkooni, kun visiiteistä kerran löytyy jo puumerkit sarjakortistani.

Miten hyvänsä radalla sitten meneekin, aika rentouttavalta tuo puuha nykyään tuntuu. Yleensä käyn ampumassa arkisin töiden jälkeen, joten käytännössä sessiota on aina edeltänyt sekalainen pää kolmantena jalkana paikasta toiseen juokseminen. Astun radalle stressaantuneena ja lyhytpinnaisena, mutta tulen ulos huomattavasti vapautuneempana ja tyytyväisempänä. Eihän sellaista harrastusta voi vain lopettaa.