Tunteellisuudesta

Olin teininä kylmä ja tunteeton, mitä tuli populaarikulttuurin kuluttamiseen. Kauhu- ja splatterelokuvat maistuivat, draama kyllästytti eikä mikään nyt ainakaan koskettanut. Vähitellen sitä on vanhemmiten pehmentynyt, ja lastentulo on viimeistään hapertanut koko pään. Luulin aikoinani, että saippuaoopperamaisille juonenkäänteille itkeminen loppuu raskauden tai viimeistään imetyksen päätyttyä, mutta luulin väärin.

Kun sitten menin viimein ostamaan itselleni mp3-soittimen, sain huomata ylitunteellisuuden koskevan musiikkiakin. Moni aiemmin hyvältä tai jopa hauskalta tuntunut biisi on nykyään aivan liian ahdistava ja surullinen, kun se tulee tulppakuulokkeilla jotenkin liian lähelle. Ja kyse on nimenomaan sanoituksista - niistä saa liian hyvin selvää.

Ehdottomalla kieltolistalla on ennen niin paljon levylautasellani pyörinyt Nick Caven Murder Ballads, ilmiselvistä syistä. Johnny Cashia olen yrittänyt kuunnella, viimeksi tänään, mutta nyyhkyttelyksihän se menee. American neloselta kuuntelee vielä hyvin ykkösbiisin The Man Comes Around, ja jostain syystä Hurtkaan ei yhtään satu. Mutta kyyneleet lähtevät virtaamaan Give My Love to Rose -kipaleen kohdalla, ja I Hung My Head on jo musertava, vaikka Sting-laina onkin.

Edellä esitetty on vielä jossain määrin hyväksyttävää: ovathan Cave ja Cash riipaisevia tarinankertojia. Mutta liian pitkälle mentiin siinä vaiheessa, kun en enää pystynyt kuuntelemaan Rammsteiniakaan silmien kostumatta.

Otetaan nyt vaikka Mutter-albumi. Mein Herz Brennt - ei lapsia saa pelotella! Mutter on jo aika rajua kamaa, ei tuollaista hylätyksi tulemisen tunnetta voi ihminen kestää. Ja joku voisi ehkä nauraa itseensä rakastuneelle Zwitterille, mutta minä näen vain yksinäisen friikin, joka yrittää epätoivoisesti löytää lämpöä julmasta maailmasta.

Ja maan povessa makaavasta lapsesta kertovaan Spieluhriin ei sitten edes mennä. Sitä kappaletta ei saa enää ikinä soittaa minun läheisyydessäni. Sen rinnalla pakahduttavasta ikävästä ja vanhenemisesta runoileva Nebel on letkajenkkaa.