Sattumaa vai viestejä tuonpuoleisesta?

Huomasin tänään ilokseni, että HSC:llä voi nykyään maksaa liikuntaseteleilläkin. Vielä muinoin meidänkin firmamme tarjosi meille ahkerille työntekijöille sellaisia, ja niitä on jäänyt minunkin käsilaukkuuni pyörimään.

Laskin setelien arvon, ja huomasin niitä löytyvän 88 euron edestä. Luitte oikein.

Uhmaanko kohtaloa tai muita herkästi suuttuvia voimia, jos räiskin 88 eurolla?

Ilmoitusluontoisia asioita

Repikööt harpyijat minut kappaleiksi, mutta mielestäni yksi Helsingin hienoimpia paikkoja on ihan oikeasti Pasilan silta. Tavallisena päivänä armoton viima kalvaa luita ja vuodattaa silmät rutikuiviksi, mutta esimerkiksi tänään synkkä ilma seisoikin paikallaan ja sumu verhosi koko näkymän.

Ja mikä näkymä se on! Päättymättömiä ratakiskoja leveänä vuona etelään ja pohjoiseen, harmaa talorintama kaukana idässä ja lännessä. Hylätty varikko, jossain ikuisesti saavuttamattomassa etäisyydessä keskustan siluetti. Kolhoa rautaa, piestyä puuta, mykkiä betoniseiniä. Kaunis dystopia.

Lopuksi vielä asiaankuulumaton tietoisku: vaikka maailmankaikkeuden paras levy on, kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, Radioheadin OK Computer, ei maailmankaikkeuden paras biisi kuitenkaan löydy tältä levyltä vaan hieman vanhemmalta Bends-levyltä.

Retoriikasta

Olen selaillut ajankulukseni poikkeuksellisen vanhoja lehtiä, ja tarttuipa käteeni viimeperjantainen Uutispäivä Demari. Poliittiset lehdet ovat kenties parasta luettavaa ikinä, ja nytkin osui silmään hauska artikkeli.

STTK:n Mikko Mäenpää ehdottaa, että SDP uudistaisi hieman kielenkäyttöään. Mäenpään mielestä toveri-sanan käytöstä voitaisiin jo luopua, eikä Puoluettakaan ehkä kannattaisi enää nykyään kirjoittaa isolla peellä.

Ymmärrän vallan mainiosti Mäenpään murheet, olenhan minä itsekin huomannut, että kovin väkevä retoriikka alkaa puistattaa ja kääntää pois liturgian ääreltä ennen kuin edes sisäistän itse asiaa. Taistolaislaulut ovat luonnollisesti aivan ihania, mutta nostan automaattisesti piikit pystyyn törmätessäni asiatekstiin uusliberalistisesta ja kapitalistisesta maailmanjärjestyksestä, solidaarisuudesta, työläisen ja proletariaatin sorrosta, luokkataistelusta, vallankumouksesta ja porvariston huonoista unista. Eikö nyt saanutkaan nauraa?

Kuten tarkkaavaisimmat lukijat ovat varmaan jo huomanneet, louskutan leukojani herkemmin kuin vaivaudun oikeasti perehtymään asioihin. Siitäpä syystä minulle selvisi vasta joskus viime keväänä, että on olemassa sellainenkin yhteenliittymä kuin Sosialistinen internationaali, johon SDP:kin kuuluu. En voinut olla tirskumatta, ja itse aihetta käsittelevä uutinen meni ihan ohi.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että minua naurattavat nykyään myös mm. termit työväki, toivo, kannustavuus, tietoyhteiskunta, yhteiskuntavastuu, elinkeinoelämä, nuorukainen, uussuomalainen, kantasuomalainen, han-suomalainen, leijona, saimaannorppa, kestävä kehitys, eettinen kuluttaminen, moniarvoisuus, yksiarvoisuus, homogeenisyys, heterogeenisyys, valinnanvapaus, mielipiteenvapaus, sananvapaus sekä kansalaisjournalismi.

Ja tiedättekö mitä? Nauraminen on kivaa. Nauraminen on ihan ok. Kyllä nauraa saa.

Joulun odotuksesta

Tänä vuonna esikoinen näyttää olevan ensimmäistä kertaa täysillä mukana tässä joulutohinassa. Neiti on saatu jo peloteltua hyvin tunnelmaan, sillä näin marraskuun puolivälin lähestyessä hän viettää jo ison osan päivästä ikkunan ääressä etsien tonttuja. Etsintä on luonnollisesti turhaa, sillä ensinnäkin tontut ovat lapsille näkymättömiä, toiseksi ne ovat niin pieniä ja nopeita, etteivät aikuisetkaan niitä usein ehdi nähdä ennen kuin keksipussilla on jo käyty varkaissa. Sinnikkäästi Mella on kuitenkin rekrytoinut pikkusiskonsakin vahtimaan ikkunoita, jos punanuttu nyt kuitenkin vähän vilahtaisi.

Vietettyään eilen kokonaisen päivän tonttuja tarkkaillen ja joulukalenterista haaveillen sai esikoinen lopulta raivokohtauksen. Hän ei jaksa, ei suostu odottamaan joulua! Ei pieneltä voi vaatia niin paljon! Isänsä muistutti kuitenkin, että jos ei joulua odota, ei joulu tule lainkaan. Mella yritti ehdottaa, että eikö riitä, että äiti, isi ja pikkusisko odottavat joulua, ja hän lopettaa odottamisen? Vaan ei, silloinhan joulu tulisi vain loppuperheelle, eikä lainkaan Mellalle.

Pienen murjotuksen jälkeen esikoinen ryhtyi taas vastentahtoisesti odottamaan joulua.

Hyvin ovat siis pullamme uunissa.

Mistä tietää, että on päiväuniaika

Tämä on nyt jotain iljettävän imelää ja ainakin lapsettomien näkökulmasta kulunutta ja kliseistä, mutta kerronpa kuitenkin: On pakahduttavaa, kun vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen, liian lyhyet yöunet nukkunut kärttyisä lapsi komentaa äitinsä tiukkaan äänensävyyn sohvalle ("Ittu!"). Sitten neiti käy hirveällä tohinalla hakemassa sängystään unirievut (kyllä, ne molemmat) sekä uninallensa ja kiipeää sohvalle istumaan äitinsä syliin hajareisin ja toteaa "Kukku!".

Seuraavaksi neiti etsii unirievuista ne kaikkein märimmät ja saastaisimmat nurkat, tunkee ne takahampaidensa väliin narskutettavaksi ja pudottaa ylävartalonsa raskaasti äidin vatsan päälle. Kiehnää siinä muutaman sekunnin löytääkseen mukavimman asennon, korjaa otettaan nallesta ja sulkee lopulta silmänsä.

Aasiakkaita

Aasiakas.netin tarinoiden joukkoon on näemmä eksynyt todellinen helmi. Ikävää tietenkin, jos tyttörukkaa tilanne itketti, mutta... [pidättää nauruaan, kunnes ei enää kykene ja purskahtaa hervottomaan hekotukseen]

Taivaista ja helveteistä

Vaikka olenkin nyttemmin tainnut julistautua ateistiksi, löytyy menneisyydestäni uskonnollinen kasvatus ja vieläpä tausta seurakuntanuorena. Pienestä pitäen opin taivaat ja helvetit, synnit ja anteeksiannot, rukoukset ja johdatukset.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: vaikka herätysliikkeestä onkin kyse, ei kasvatukseni ollut koskaan vanhoillista helvetin liekkiä ja raamatulla päähän lyömistä. Meillä oltiin aina vähän rennompia ja uusitestamentillisempia. Minulla ei siis ole minkäänlaisia menneisyyden traumoja käsiteltävänä, vaan ihan mukavia muistoja.

Kuitenkin jo lapsena ajatus helvetistä ja taivaasta pelotti. Tietenkin helvetti oli pelottava ajatus, mutta ihan samalla tavalla myös taivas: ikuisesti muuttumaton iankaikkisuus ei pienen lapsen mielessä kuulostanut kovinkaan tavoiteltavalta asialta, vaikka sitä sellaisena kaupattiin. En kuitenkaan tunnustanut kenellekään näitä ajatuksiani.

Aikuisuuden kynnyksellä tämä epämääräinen vastenmielisyys alkoi jäsentyä paremmin. Tajusin, etten mitenkään voi käsittää, miten iankaikkinen absoluuttinen onnellisuus tai onnettomuus voisi olla edes mahdollista. Kutsukaa romantikoksi tai kliseiden kierrättäjäksi, mutta uskoakseni ihmisen tunteet muodostuvat nimenomaan kontrasteista. Pelkkä onni ei tunnu onnelta, ja jokaiseen tuskaan turtuu. Ei ehkä heti, mutta joskus.

Niinpä päättelinkin itsekseni, että lopulta helvetti ja taivas ovat yksi ja sama asia. Homeroksen manala vaikutti huomattavasti uskottavammalta kuin kristinuskon tuonpuoleiset: harmaita haamuja vaeltelemassa päämäärättömästi. Minulla ei ole psykologista tarvetta toivoa itselleni sellaista kohtaloa.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei olisi lohdullista uskoa tapaavansa kaikki edesmenneet ja tulevat edesmenneet rakkaat jossain onnellisessa paikassa tuonpuoleisessa. Mutta minkäs teet.

Asioita, joita voi tehdä kotona, kun kuumetta on kestänyt jo kolme viikkoa

Syödä aamupalaa.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei merkittäviä tapahtumia.

Vilkuilla päivän blogimerkinnät syötteenlukijasta.

Lukea aamun lehti.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei merkittäviä tapahtumia.

Väsyä lehden lukemiseen, siirtyä sänkyyn.

Maata sängyssä ja odottaa, että uni tulisi.

Nousta ylös lukemaan loput lehdestä.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei merkittäviä tapahtumia.

Maata sohvalla ja odottaa, että uni tulisi.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei tapahtumia.

Kiertää läpi kaikki jo luetut blogit siinä toivossa, että joku olisi kommentoinut jotain.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei tapahtumia.

Syödä lounasta.

Kiertää blogit läpi uudelleen siinä toivossa, että joku olisi tällä välin kommentoinut jotain.

Lukea uutiset verkkolehdistä.

Lukea kommentit verkkolehdistä. Kyllästyä niihin toisella sivulla.

Maata sohvalla ja odottaa, että uni tulisi.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei merkittäviä tapahtumia.

Avata Spotify vain todetakseen, että korvat alkavat humista musiikista. Sitä paitsi mieleen ei tule mitään kuuntelemisen arvoista artistia.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei tapahtumia.

Keksiä tikusta asiaa, jotta voisi lähettää sähköposteja ystäville ja puolitutuille.

---

Kävin tänään kirjastossa lainaamassa kotimaista kaunokirjallisuutta katkaistakseni kierteen. Saa nähdä, miten siinä käy.

Äh.

Ammuin sitten ensimmäistä kertaa HSC:llä ysimillisellä. No, eipä tarvinnut lähteä kovin omahyväisenä ulos - reisillehän se meni. Tai no kyllähän minä tauluun osuin ja mustallekin aina välillä, mutta taisi reilut puolet mennä pikkupisteille. Ihan sama mitä temppuja tein ja mitä neuvoja noudatin, aina ne reiät ilmestyivät vasemmalle alaviistoon. Todella rumasti vasemmalle alaviistoon.

Joojoo, vedä siitä liipaisimesta hitaasti, älä ennakoi pauketta äläkä varsinkaan kiihdytä loppuvaiheessa. Ja joojoo, vedä kohti tähtäävää silmää äläkä kaaressa. Hei kyllä minä tiedän, sanokaa se näille tottelemattomille käsilleni.

Näköjään minulla ei myöskään ole mitään tuntumaa siihen, miten osumat onnistuvat. Kaksikakkosella sentään tiedän heti laukauksen jälkeen tauluun katsomatta, menikö hyvin vai ei. Tuolla ysimillisellä taulu oli yllätyksiä täynnä joka kerta.

Jos olo ei vielä tämän session jälkeen ollut tarpeeksi tympeä, tuli yhden paikallisen ohjaajan kanssa puhe practicalista ja aseluvista. Kovasti hän oli sitä mieltä, ettei minun kannata nyt säntäillä sen ysimillisen hakemuksen kanssa, vaan hankkia ihan kiltisti vain ensin se kaksikakkonen ja siirtyä isompaan vasta sen jälkeen. Practicalistakin saa tietenkin enemmän irti, jos osaisi ensin ampua sillä ysimillisellä.

Minä ja minun kärsivällisyyteni tunnetaan. Juuri nyt ei ole yhtään kivaa.

Omistavan luokan kärsimyksistä

Mutkaprojekti on tässä kuumeessa kotona maatessa alkanut hieman hirvittää. Ei sillä, etteikö oma mutka todellakin olisi harrastuksen kannalta kiva. Mutta minä olen aika huono omistaja; liittynee väitettyyn punikkiuteeni. En omista asuntoa, enkä edes hirmuisesti kaipaisi sellaista ristikseni. Vaikka viihdyn mainiosti nykyisessä vuokrakämpässäni, on mukava tietää, että tarvittaessa voi vaihtaa asumusta nopeasti ja vaivattomasti.

Kesämökki kyllä löytyy, mutta sekin ostettiin pakkoraossa: mörskä tuli pitää suvussa, joten veriside oli omistuskammoa vahvempi. Autokin on, koska muuten mökille ei pääsisi mitenkään. Onneksi se on kuitenkin halpa ja pieni. Siis se auto. No, niin kyllä on mökkikin.

Ei minulla mitään omistamista vastaan sinänsä ole, ei materiaan sitoutuminen mitenkään hirvitä. Mutta laiskana ihmisenä en millään jaksaisi pitää huolta omastani. Kesämökillä on pakko aina tehdä jotain remppaa, ja vaikka kotifasisti pääasiassa hoitaakin sen puolen, rassaa se minua silti. Minä lokoilisin mieluiten vain laiturilla ja antaisin muiden huolehtia käytännön asioista ja niistä lapsista. Onneksi paikka on kuitenkin niin rakas, että omistussuhde päätyy voiton puolelle.

Autoonhan minä en juuri koskekaan, paitsi hansikaslokeron karttoihin ja pelkääjän puolen penkkiin. Kotifasisti hoitaa renkaanvaihdot, tankkaamiset, pesemiset, vuosihuoltoon viennit ja sen sellaiset. No, minä sentään maksan vakuutusmaksut.

Mutta ihan oikeasti, minä en pidä huolta edes polkupyörästäni! Kotifasistihan se oli, joka viime viikonloppuna vaihtoi alleni nastarenkaat. Joskus sentään pumppaan renkaisiin ilmaa ihan omin pikku kätösin, mutta kotifasisti taitaa tehdä sitäkin minua useammin. Onneni on, että nyt talvella fillarini on yhteiskäytössä päiväkotimatkalla, joten kotifasisti kyllä pitää sen hyvässä kunnossa.

Eksyin jollekin epämääräiselle asetarvikesivustolle, ja tajusin, mihin olen ryhtymässä. Aseöljyä! Aserasvaa! Puhdistusnarua! Puhdistuspyyhkeitä! Pistoolikoteloita! Lipaskoteloita! Tämähän on vähän kuin jos ostaisi viattomasti lipun hyvään leffaan, mutta joutuisi paikan päällä väkisin ostamaan vielä paukkumaissia (inhoan), spritea (inhoan), salmiakkia (inhoan) ja kirpeitä hedelmäkarkkeja (rajansa kaikella).

Toivottavasti kotifasisti innostuu näpertämisestä.

Unelmia Punavuoressa

Aamiaispöydässä Hesarin C-osaa selaillessani täyttyi joku mitta: luin artikkelin (saatavilla vain maksulliselta puolelta) punavuorelaisesta naiskaksikosta, joka on perustanut Facebookistakin löytyvän yhteisön alueelle sijoitettavan vastaanottokeskuksen asukkaiden integroimiseksi, vai miten se retoriikka nyt meneekään. Se täyttynyt mitta ei kuitenkaan ollut mokutuskukkaispuhemitta, vaan kyynisyysmitta: ei tarvinnut lukea juttua pitkällekään, kun jo arvasin, miten moisten ajatusten päälle syljetään vaikkapa Hommafoorumilla (artikkeli luettavissa siellä myös kokonaisuudessaan ilmaiseksi).

Kyllähän tällaiset stereotyyppiset reilut kolmekymppiset, naispuoliset ja sosiaalisia tieteitä verovaroilla tutkivat maailmanparantajat ovat lapsellisen helppo kohde perusnetsille; toinen helppo kohde on vastaanottokeskus Helsingin kalliissa ytimessä. Ja että jalkapalloa somalin kanssa - eeeeeivoiollatottamitähömppää!

Anteeksi nyt vain, mutta en minäkään jaksa joka päivä niellä tätä kyynisyyden katkeraa keittoa. Maahanmuuttopolitiikkamme saattaa olla syvältä, Punavuori saattaa olla kehno paikka vastaanottokeskukselle. Suuri osa turvapaikanhakijoista saattaa olla liikkeellä asiattomin perustein, ehkä jopa rikollisin mielin. Mistäs minä tietäisin.

Mutta jos se keskus nyt siellä Rööperissä joka tapauksessa nököttää, keneltä on pois se, että muutama maailmanparantaja yrittää luoda kosmista yhteyttä kulmille ilmestyviin uusiin naamoihin? Kun ilmeisesti verovarojakaan touhuun ei olla syytämässä. Mitä jos muutaman ihmisen elämänlaatu oikeasti paranee, ja muutama maahanmuuttaja vaikkapa sopeutuu paremmin tutustuessaan paikallisiin? Mitä jos vaikkapa vain yksikin potentiaalinen rikollinen luopuu suunnitelmistaan, kun ei viitsikään ryöstää tuttuaan?

Voihan olla, että mitään tällaista kaunista ei tapahdu. Voi olla, että hattaratädeille nauretaan päin naamaa ja ruusunpunaiset unelmat vaihtuvat kylmään todellisuuteen. Mutta eikö se ole jokaisen itseään kunnioittavan maahanmuuttokriitikon toivekin? Lisää nuivia maailmaan?

Antakaa toisten edes yrittää.

(Ei hätää, en minä siihen FB-ryhmään kuulu. Se ei sovi lainkaan tyyliini.)

Parasta syksyssä

Joskus saattaa tehdä mieli tirauttaa pari kyyneltä liian kiireisen, liian varhain alkaneen, liian myöhään päättyneen ja liian puolikuntoisena suoritetun työpäivän päätteeksi. Itkulta voi kuitenkin välttyä, mikäli sattumalta on se päivä, kun vaahterat tiputtavat suuren osan lehdistään keltaiseksi kahluumereksi katujen varsille.

Pelottavista harrastuksista

On myönnettävä, että kolmenkympin kriisiini on olennaisena osana kuulunut pelottavien asioiden kokeileminen. Jos mieleenne tulee nyt murrosikä ja lapsellinen rajojen etsiminen, ette ole aivan hakoteillä. Motiivini eivät ole olleet kovin kummoisia, tosin luulisin tässä iässä ja elämäntilanteessa osaavani kuitenkin suodattaa oikeasti vaaralliset ja vahingolliset asiat pois testauslistaltani.

Alun perin ampuminenkin oli sekä hyvä läppä että jotain varsin pelottavaa. Sitten vain sattui käymään niin, että se osoittautuikin mukavaksi ja koukuttavaksi puuhaksi. Enää tähtäily tutulla radalla tuttujen ratamestareiden turvallisen valvonnan alaisuudessa ei ole millään tavalla pelottavaa.

Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että olisi aika tehdä jotain pelottavampaa. Lueskelin tuoreimmasta Hesarin Kuukausiliitteestä aseharrastusta käsittelevää reportaasia, jossa ainakin minun punavihreään citysilmääni annettiin SRA- ja Practical-harrastuksista aika sotahullu kuva (JH-a mainittu). Itseironisesti tosin päästettiin SRA-harrastajia edustamaan nainen, mutta hänen harvinaisuuttaan (ja sotilasarvoaan) kyllä muistettiin jutussa painottaa.

En voi väittää pelkääväni kyseisessä harrastuksessa miesvoittoisuutta, minähän olen aina viihtynyt mainiosti miesseurassa. Sen sijaan minua oikeasti ahdistaa ajatus siitä, että olisin ainoa armeijan käymätön - ja että tällä kokemuksella olisi oikeasti relevanttia merkitystä. Ne kaikki puhuvat siellä jotain ihme armeijaläppää, josta en pääse lainkaan kärryille. En ymmärrä annettuja ohjeita enkä pysy joukon perässä. Ja taas kaikki nauravat minulle.

Kuulostaa siis erittäin potentiaaliselta seuraavalta kokeilulta.

Tosin jos haluaisin oikeasti tehdä jotain pelottavaa ja rikkoa rajojani, minun pitäisi ajaa autoa. Toisin kuin annan ymmärtää, en nimittäin osaa lainkaan ajaa. Toki minulla on ajokortti, hommasin sen heti täysi-ikäistyttyäni. Kakkosvaiheen suoritin heti puolen vuoden kuluttua tästä, minkä jälkeen ei sitten olekaan tullut ajettua.

No okei, olen minä tainnut pari kertaa kokeilla fiiattiamme. Mutta viime kerrasta onkin jo useampi vuosi, ja silloinkin auto joutui hinaukseen. Vaikkei se ollutkaan millään tavalla minun syytäni vaan puhdasta sattumaa, oli kokemus sen verran traumaattinen, ettei ohjauspyörä ole sittemmin houkutellut. Viime kesänä kotifasisti istutti minut ratin taakse, jotta voisi itse työntää penkkaan jumiutunutta autoa minun ohjatessani. Kokeilu hyllytettiin kuitenkin siinä vaiheessa, kun kysyin, mitä ne kaikki polkimet siellä lattiassa oikein olivatkaan.

Minä muistan, etten ollut lainkaan huono kuski silloin 18-kesäisenä. Tästä on kuitenkin herttaisen vähän apua, jos 30-kesäisenä painaa kaasua jarrun sijaan. Ehkä minun pitäisikin panostaa muutamaan ajo-opetustuntiin, kotifasistia en nimittäin ihan kotirauhan ja avioliittomme jatkuvuuden vuoksi huoli opettajakseni.

Viiden päivän flunssa

Miksi kiilapuut ja pellavakangas ovat lopussa juuri, kun olen kotona flunssakaranteenissa? Miksi heiveröisen naisihmisen pitäisi koko ajan rampata keskustan taidetarvikeliikkeissä ja kantaa painavat puunpalat ja valtavat kangasrullat omilla hennoilla käsivarsillaan kotiin?

Miksi niiden tilaaminen netistä maksaa niin julmetun paljon?

Miksi mökkihöperyys iskee viiden päivän flunssan aikana tasapuolisesti lapsiin ja aikuisiin? Miksi kuumeisetkin lapset kiipeilevät pitkin seiniä ja kuivaksi oppineet pissailevat sänkyihin silkkaa ilkeyttään? Miksi keuhkot kaipaavat ulkoilmaa mutta muuttuvat verimössöksi saadessaan pienenkin annoksen sitä? Miksi kaikki sanoma- ja aikakauslehdet on jo luettu päiviä sitten? Miksi kukaan ei taaskaan tee netissä mitään kiinnostavaa?

Miksi tuhmat lapset vaativat päästä syliin, kun niitä yrittää torua? Miksi tekee koko ajan mieli syödä, muttei kuitenkaan ole yhtään nälkä kun ruoka on nenän edessä? Miksi kaikki hyvät tv-sarjat on jo tullut nähtyä?

Miksi ulkona on koko ajan pimeää? Miksei voi olla lunta JA pitkät päivät? Tai edes jompikumpi?

Miksi kaikki hyvät levyt on jo kuunneltu puhki, eikä mikään uusi tunnu kiinnostavalta? Miksi sekä meteli että hiljaisuus sattuvat korviin?

Huomenna takaisin töihin, tai järki menee.

Havainnollisesta oppimisesta

Olen jokaisen innokkaan pedagogin inhokkioppilas: en ole havainnollinen oppija. Minä olin kyllä vielä peruskoulussa se kiltti tyttö, joka viittasi aina ja istui opettajan määräämällä paikalla. Lukiossa aloinkin sitten olla se tyttö, joka väärensi huoltajan nimen poissaololappuun ja nukahti saksan tunnilla verhon taakse. Englannin ja ruotsin kursseilta sain vapautuksen, kun lupasin kirjoittaa kullakin kielellä esitelmän. Kun vaihteli opettajaa tarpeeksi paljon, saattoi kierrättää vanhoja esitelmiä eri kursseilla.

Yliopistolla olin se, joka kävi ensimmäisellä luennolla ilmoittautumassa ja seuraavan kerran näytti naamaansa tentissä. Läsnäolopakollisilla luennoilla kävin täsmälleen sen vaaditun määrän, istuin takarivissä ja joko nukuin, luin tenttikirjaa tai piirsin.

olen oppinut asiat aina parhaiten lukemalla ne kirjasta kaikessa rauhassa. Luennot ovat tavatonta ajanhukkaa, niillä kun jankataan asioita, jotka omaksun huomattavasti nopeammin lukemalla. Tai vaihtoehtoisesti en ymmärrä luennolla mitään, vaan tajuan vasta etsittyäni saman tiedon tenttikirjasta. Erinäiset kuvat ja arkielämän esimerkit taas ovat parhaimmillaan turhaa rautalankaa ja pahimmillaan myötähäpeää herättävän kömpelöitä.

Tämä päivä on mennyt flunssaillessa kotona, joten kerrankin on ollut aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä muulloin ei ehdi. Koska en millään kyennyt ymmärtämään, mitä se IPSC/Practical nyt oikeasti on, vietin pari tuntia katsellen YouTubesta asiaa käsitteleviä videoita. Niiden perusteella totesin, että kyllä se nyt ainakin hauskalta näyttää. Tosin mikä tahansa hosuminen ja huitominen vaikuttaa ajatuksen tasolla hauskalta, kun joutuu de facto vain makaamaan sohvalla potemassa.

Mutta sitten luin tämän (pdf) ja tämän (pdf), ja aloin ensimmäisen kerran tajuta, mitä niissä videoissa oikein tapahtuu. Ei, tämä ei ole vitsi, luin todellakin ne säännöt läpi. Kyllä, ihan kokonaan. Ja kyllä, nyt minä todellakin haluan kokeilla tuota.

Nyt sitten vain ihmetyttää, että mitä minä sillä nakskakkosella teen, practicaliin kun vaadittaisiin ysimillinen. Sellaista taas ei kuitenkaan taida ensimmäiseksi aseeksi saada. Ja kallistakin sillä ampuminen on verrattuna proletariaatiin puoli-ilmaisiin 22-patruunoihin.

No, huominen päivä menee näillä näkymin vielä sairastellessa. Ehkä kaikki ratkeaa silloin.

Häpeästä

Olen jo jonkin aikaa vääntänyt vitsiä kolmenkympin kriisistäni, mutta älkää antako sen hämätä: kyllä tässä ihan oikeastikin kriiseillään. Tosin kriisiksi tämä on omastakin näkökulmastani aika leppoisa, ellei peräti viihdyttävä.

Oikeastaan olennaisin asia, mitä kolmenkympin tienoilla on tapahtunut, on häpeän tunteen radikaali väheneminen. Vielä pari vuotta sitten nolostelin selvästi enemmän kaikkea tekemääni typeryyttä, nyt taas en osaa punastua juuri mistään. Kyllähän sitä välillä miettii, että pitikö tuokin nyt sitten sinne blogiin kirjoittaa, mutta koska mistään ei näytä seuraavan mitään kovin traagista, häpeä haihtuu ilmaan eikä enää palaa.

Ikäkriiseissä kai pitäisi olla kyse vanhenemisen pelosta, mutta minä en ole sellaista vielä itsessäni havainnut. Minusta on oikein mukava vanheta, elämä kun tuntuu muuttuvan aina vain paremmaksi vuosi vuodelta. Muiden ihmisten vanhenemiskertomuksista olen jo aiemminkin ollut ymmärtävinäni, että juuri häpeä ja itsensä liian vakavasti ottaminen ovat yleisemminkin ongelmia, jotka kutistuvat iän myötä.

En haluaisi suin surminkaan palata nuoruuteen, jossa piti yrittää pitää kieli keskellä suuta ja antaa itsestään fiksu, kiinnostava tai ainakin sivistynyt vaikutelma kokeakseen hyväksyntää. Enhän minä toki täysin häpeästä ja estoista vapaa nytkään ole, mutta kuitenkin huomattavasti rennompi kuin joskus ennen. Oikeastaan hirvittääkin ajatella, mitä typerää sitä tuleekin tehtyä vaikka viiden vuoden päästä. Entä neljänkymmenen vuoden päästä? Jos itsekritiikki vähenee tätä tahtia, kuinka hullu sitä onkaan seitsemänkymppisenä?

No, ehkä jossain vaiheessa tulee sitten palauttava notkahdus. Sitä odotellessa.

Profiloitumisesta

Tämähän on siis se sama Heli Järvinen, joka tuossa taannoin heitti kärrynpyöriä siitä riemusta, että Suomessa päästiin soveltamaan jumalanpilkkapykälää. En väitä, että minulla olisi tarjota valmiiksi viritelty, taiteilijoita ja kuluttajia miellyttävä ansaintalogiikka nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän tilalle, mutta ainakaan tuon vihreän naisen malli ei nyt oikein kolahda. Järvinen on profiloitumassa aika... kiinnostavaksi poliitikoksi.

Nämä tällaiset ulostulot eivät ole enää hetkeen vastanneet sitä positiivisviritteistä mielikuvaa, joka minulla on aiemmin vihreistä ollut. Onko puolueesta oikeasti tulossa (vai ovatko he aina olleet?) lähinnä taantumuksellinen voima, vai onko tässä nyt vain yksi hörhö äänessä? Puhuuko Järvinen vain omalla suullaan, vai edustaako hän Vihreiden Naisten tai peräti koko puolueen näkemyksiä?

Niin sympaattista ja luovuutta ylläpitävää kuin erilaiset mielipiteet yhden kirjavan puolueen sisällä ovatkin, minunkin erilaisuuden sietokyvylläni on rajat. Vähän hirvittäisi äänestää puoluetta, jonka sisällä ääni voi mennä ihan minkä tahansa mielipiteen taakse.

Riitapukarit

Jälkikasvumme keskinäinen suhde näyttää siirtyneen seuraavaan vaiheeseen. Aiemminhan Neila on kurittanut isosiskoaan aika rankallakin kädellä, kun taas Mella on ollut niin neuvottoman suojelevainen, ettei ole tehnyt juuri muuta kuin kannellut vanhemmilleen.

Nyt kuopus näyttää kuitenkin saavuttaneen esikoisen silmissä riittävän fyysisen ja psyykkisen kypsyyden, tai sitten mitta on muuten vain täynnä: riitapukareita saa olla yhtenään irrottamassa toisistaan ja puhalluksia saa jakaa joka sodan jälkeen tasaisesti kummallekin. Sähköisyyttä ei ole yhtään vähentänyt se, että pimut ovat viime viikkoina sairastelleet ja viettäneet huomattavan paljon aikaa neljän seinän sisällä keskenään.

Niin rasittavaa kuin tappelijoiden kaitseminen onkin, tuntuu nykytilanne huomattavasti terveemmältä kuin se aiempi pikkurikollinen vastaan marttyyri -asetelma. Ja rehellisyyden nimissä on painotettava sitä, että kyllä neidit viettävät kuitenkin enemmän aikaa iloisesti keskenään leikkien kuin tapellen.

Tasapuolinen ei kahden eri-ikäisen siskoksen suhde toki vieläkään ole: Neila on yhä paljon Mellaa julmempi ja verenhimoisempi, kun taas Mellan iskut ja potkut ovat huomattavasti tehokkaampia ja osuvat paremmin maaliin. Toisaalta Mella suojelee ja valvoo siskoaan yhä: ennustamme tytölle uraa joko vartijana tai poliisina. Mella haaveileekin työstä moottoripyörä- tai ratsupoliisina. Ihan niin kuin äitinsäkin lapsena.

Jotain kivaa tekemistä

Hetkittäin Suurta Mutkaprojektia varjostaa hienoinen epätoivo: kaksi vuotta pistoolikoulutaulun rei'ittämistä kuulostaa aika turruttavalta puuhalta, jos sitä alkaa vähänkin ajatella. Jotain vaihtelua olisi kiva saada, mutta uskaltaako tässä edes ruveta testailemaan eri kaliibereja ja pyssytyyppejä, kun pitäisi kai olla kahden vuoden loputtua säännöllistä näyttöä harrastuksesta juuri sillä hakemuksen mutkalla?

Kun enää ei tarvitse ihan niin paljon säätää ammunnan perusasioiden kanssa, paitsi silloin kun kaikki värikynät satunnaisesti lentävät rasiasta, alkaa tehdä mieli jo jotain enemmän. Joku kurssi, miksei vaikkapa joku kilpailukin!

Mutta mille kurssille sitä muka pääsisi ilman omaa asetta? HSC:llä on tänäkin syksynä kiinnostava turvallisen ampujan kurssi, johon vaaditaan tietenkin se oma ase. Ja onko monellakin kisapaikalla tapana pitää nättejä pyssyjä rivissä proletariaatin vapaasti poimittavaksi?

Vinkkejä otetaan vastaan, huonojakin.

Joulujoulujoulujoulujoulu

En ymmärrä ihmisiä, jotka nyrpistelevät joululle ja aina vain aikaistuvalle joulusesongille. Jos minä saisin päättää, joulusesonkia vietettäisiin heinäkuusta asti. Tuossa tammikuussa alkaa sellainen kausi, että joulusuklaat, joulukuuset ja joulupiparit pursuavat jo korvista, mutta juhannukseen mennessä siitä on aina ennenkin selvitty.

Minä olen jo pohtinut joululahjoja, laulanut joululauluja ja miettinyt joululeivonnaisia. Jouluvalojahan meidän parvekkeelta ei ole viime joulun jälkeen pois otettukaan, mutta kai sitä pitää uudet silti hommata. Työkaveri kertoi jo varanneensa joulupukin, ja kyseisen pukin kalenteri oli varaushetkellä kuulemma jo lähes täynnä. Tai siis, äh, pukkihan ehtii kaikkialle, mutta kuitenkin.

Pikkujoulujakin täytyy suunnitella jo täyttä päätä. Olen ainakin puolittain luvannut järjestää kaveriporukalle jonkinlaiset pippalot, lisäksi pitää tietenkin pykätä omalle työtiimille särvin- ja virvokesessio eikä pidä unohtaa Kokko & Herrmann Private Consultingin henkilökunnan ja sidosryhmien virallista joulujuhlaa.

Niin että te kaikki, jotka vastasitte naama happamena tuohon Hesarin päivän kysymykseen: hajoilkaa. Täältä suunnasta kuuluu nyt parin kuukauden ajan armotonta jouluveisuuta.