Vaikka olenkin nyttemmin tainnut julistautua ateistiksi, löytyy menneisyydestäni uskonnollinen kasvatus ja vieläpä tausta seurakuntanuorena. Pienestä pitäen opin taivaat ja helvetit, synnit ja anteeksiannot, rukoukset ja johdatukset.
Älkää nyt ymmärtäkö väärin: vaikka herätysliikkeestä onkin kyse, ei kasvatukseni ollut koskaan vanhoillista helvetin liekkiä ja raamatulla päähän lyömistä. Meillä oltiin aina vähän rennompia ja uusitestamentillisempia. Minulla ei siis ole minkäänlaisia menneisyyden traumoja käsiteltävänä, vaan ihan mukavia muistoja.
Kuitenkin jo lapsena ajatus helvetistä ja taivaasta pelotti. Tietenkin helvetti oli pelottava ajatus, mutta ihan samalla tavalla myös taivas: ikuisesti muuttumaton iankaikkisuus ei pienen lapsen mielessä kuulostanut kovinkaan tavoiteltavalta asialta, vaikka sitä sellaisena kaupattiin. En kuitenkaan tunnustanut kenellekään näitä ajatuksiani.
Aikuisuuden kynnyksellä tämä epämääräinen vastenmielisyys alkoi jäsentyä paremmin. Tajusin, etten mitenkään voi käsittää, miten iankaikkinen absoluuttinen onnellisuus tai onnettomuus voisi olla edes mahdollista. Kutsukaa romantikoksi tai kliseiden kierrättäjäksi, mutta uskoakseni ihmisen tunteet muodostuvat nimenomaan kontrasteista. Pelkkä onni ei tunnu onnelta, ja jokaiseen tuskaan turtuu. Ei ehkä heti, mutta joskus.
Niinpä päättelinkin itsekseni, että lopulta helvetti ja taivas ovat yksi ja sama asia. Homeroksen manala vaikutti huomattavasti uskottavammalta kuin kristinuskon tuonpuoleiset: harmaita haamuja vaeltelemassa päämäärättömästi. Minulla ei ole psykologista tarvetta toivoa itselleni sellaista kohtaloa.
Valehtelisin jos väittäisin, ettei olisi lohdullista uskoa tapaavansa kaikki edesmenneet ja tulevat edesmenneet rakkaat jossain onnellisessa paikassa tuonpuoleisessa. Mutta minkäs teet.
Älkää nyt ymmärtäkö väärin: vaikka herätysliikkeestä onkin kyse, ei kasvatukseni ollut koskaan vanhoillista helvetin liekkiä ja raamatulla päähän lyömistä. Meillä oltiin aina vähän rennompia ja uusitestamentillisempia. Minulla ei siis ole minkäänlaisia menneisyyden traumoja käsiteltävänä, vaan ihan mukavia muistoja.
Kuitenkin jo lapsena ajatus helvetistä ja taivaasta pelotti. Tietenkin helvetti oli pelottava ajatus, mutta ihan samalla tavalla myös taivas: ikuisesti muuttumaton iankaikkisuus ei pienen lapsen mielessä kuulostanut kovinkaan tavoiteltavalta asialta, vaikka sitä sellaisena kaupattiin. En kuitenkaan tunnustanut kenellekään näitä ajatuksiani.
Aikuisuuden kynnyksellä tämä epämääräinen vastenmielisyys alkoi jäsentyä paremmin. Tajusin, etten mitenkään voi käsittää, miten iankaikkinen absoluuttinen onnellisuus tai onnettomuus voisi olla edes mahdollista. Kutsukaa romantikoksi tai kliseiden kierrättäjäksi, mutta uskoakseni ihmisen tunteet muodostuvat nimenomaan kontrasteista. Pelkkä onni ei tunnu onnelta, ja jokaiseen tuskaan turtuu. Ei ehkä heti, mutta joskus.
Niinpä päättelinkin itsekseni, että lopulta helvetti ja taivas ovat yksi ja sama asia. Homeroksen manala vaikutti huomattavasti uskottavammalta kuin kristinuskon tuonpuoleiset: harmaita haamuja vaeltelemassa päämäärättömästi. Minulla ei ole psykologista tarvetta toivoa itselleni sellaista kohtaloa.
Valehtelisin jos väittäisin, ettei olisi lohdullista uskoa tapaavansa kaikki edesmenneet ja tulevat edesmenneet rakkaat jossain onnellisessa paikassa tuonpuoleisessa. Mutta minkäs teet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti