Lueskelin tässä aamulla vähän jälkijunassa perjantain Hesaria, ja erityisen kiinnostavaa oli lukea taiteilijoiden ja muiden tekijänoikeustuloilla ja apurahoilla elävien kehnosta sosiaaliturvasta. Jutussa haastateltiin äitiyslomalle jääneitä muusikoita, jotka järkyttyivät saatuaan vain minimipäivärahaa: tekijänoikeusmaksuja ja apurahaa kun ei lasketa tuloiksi päivärahaa määriteltäessä. Kuitenkin sama raha on kätevästi tuloa verokarhun käydessä kylässä sekä työttömyysturvan kilahtaessa tilille. Jos tämä ristiriita pitää paikkansa, on se mielestäni pöyristyttävää ja poskettoman epäoikeudenmukaista. (Lyhyempi versio jutusta täällä.)
Paperiversion lopussa oli mielenkiintoinen yksityiskohta. Kuvaston toiminnanjohtaja Kristel Nybondas antaa ymmärtää, että ryhtymällä yrittäjiksi taiteilijat voisivat turvata selustansa hieman paremmin. Ainakin plakkarissa olisi pakollinen eläkevakuutus, joka nostaa myös sosiaalietuuksia. Nybondasin mukaan kaikki taiteilijat eivät kuitenkaan uskalla heittäytyä yrittäjiksi, koska se riskeeraisi työttömyysturvan. Hyvä on, tämän voin ymmärtää.
Mutta sävel- ja sanataiteilija Heidi Puurulan mielestä on kyseenalaista vaatia luovan työn tekijöitä ryhtymään yrittäjiksi, sillä "harvan arvot vastaavat yrittäjyyttä tai kylmää liiketaloutta. Kulttuurintekijäthän ylläpitävät pikemminkin yhteiskunnan henkisiä arvoja."
Häh? Siis taiteilija ei voi olla yrittäjä, koska sellainen ei vastaa hänen arvojaan? Millaista arvomaailmaa yrittäjyys siis oikein Puurulan mielestä edustaa? Hassu minä, kun olen ollut havaitsevinani varsin erilaisista lähtökohdista toimivia yrityksiä. Olen ollut kuulevinani, että on kovinkin hipahtavia ja maailmanparantamiseen keskittyviä yrityksiä, ja sitten on niitä tupakkafirmoja ja muita riistäjiä. Nyt niitä sitten yhdistääkin jokin erityisen kylmä yrittäjyysarvomaailma?
Onko se kylmyys siis sitä, että ajatellaan rahanmenoa ja -tuloa ja yritetään minimoida ensimmäinen ja maksimoida viimeinen? Jos tämä on niin kovasti vastoin taiteilijan arvoja, niin taiteilija ei varmaankaan kovin pahastu siitä, ettei saakaan maksimoitua sitä äitiyspäivärahaansa? Vai edustaako äitiyspäiväraha pehmeitä ja pörröisiä euroja, kun taas jokaisen yrittäjän tulo koostuu kovista ja kylmistä euroista?
Tämä argumentaatio muistuttaa mielestäni sitä mussutusta, että avoparit eivät voi periä toisiaan samalla tavalla kuin avioparit; ja oli aviopareilla kai muitakin taloudellisia etuja. Naimisiin ei kuitenkaan haluta mennä, kun se on niin typerä patriarkaalinen instituutio. Testamentin kirjoittaminenkin on, tiätsä, jotenkin morbidia.
Niin, no, pakkohan ei tosiaan ole, mutta seurauksia silläkin valinnalla on.
Paperiversion lopussa oli mielenkiintoinen yksityiskohta. Kuvaston toiminnanjohtaja Kristel Nybondas antaa ymmärtää, että ryhtymällä yrittäjiksi taiteilijat voisivat turvata selustansa hieman paremmin. Ainakin plakkarissa olisi pakollinen eläkevakuutus, joka nostaa myös sosiaalietuuksia. Nybondasin mukaan kaikki taiteilijat eivät kuitenkaan uskalla heittäytyä yrittäjiksi, koska se riskeeraisi työttömyysturvan. Hyvä on, tämän voin ymmärtää.
Mutta sävel- ja sanataiteilija Heidi Puurulan mielestä on kyseenalaista vaatia luovan työn tekijöitä ryhtymään yrittäjiksi, sillä "harvan arvot vastaavat yrittäjyyttä tai kylmää liiketaloutta. Kulttuurintekijäthän ylläpitävät pikemminkin yhteiskunnan henkisiä arvoja."
Häh? Siis taiteilija ei voi olla yrittäjä, koska sellainen ei vastaa hänen arvojaan? Millaista arvomaailmaa yrittäjyys siis oikein Puurulan mielestä edustaa? Hassu minä, kun olen ollut havaitsevinani varsin erilaisista lähtökohdista toimivia yrityksiä. Olen ollut kuulevinani, että on kovinkin hipahtavia ja maailmanparantamiseen keskittyviä yrityksiä, ja sitten on niitä tupakkafirmoja ja muita riistäjiä. Nyt niitä sitten yhdistääkin jokin erityisen kylmä yrittäjyysarvomaailma?
Onko se kylmyys siis sitä, että ajatellaan rahanmenoa ja -tuloa ja yritetään minimoida ensimmäinen ja maksimoida viimeinen? Jos tämä on niin kovasti vastoin taiteilijan arvoja, niin taiteilija ei varmaankaan kovin pahastu siitä, ettei saakaan maksimoitua sitä äitiyspäivärahaansa? Vai edustaako äitiyspäiväraha pehmeitä ja pörröisiä euroja, kun taas jokaisen yrittäjän tulo koostuu kovista ja kylmistä euroista?
Tämä argumentaatio muistuttaa mielestäni sitä mussutusta, että avoparit eivät voi periä toisiaan samalla tavalla kuin avioparit; ja oli aviopareilla kai muitakin taloudellisia etuja. Naimisiin ei kuitenkaan haluta mennä, kun se on niin typerä patriarkaalinen instituutio. Testamentin kirjoittaminenkin on, tiätsä, jotenkin morbidia.
Niin, no, pakkohan ei tosiaan ole, mutta seurauksia silläkin valinnalla on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti