Repikööt harpyijat minut kappaleiksi, mutta mielestäni yksi Helsingin hienoimpia paikkoja on ihan oikeasti Pasilan silta. Tavallisena päivänä armoton viima kalvaa luita ja vuodattaa silmät rutikuiviksi, mutta esimerkiksi tänään synkkä ilma seisoikin paikallaan ja sumu verhosi koko näkymän.
Ja mikä näkymä se on! Päättymättömiä ratakiskoja leveänä vuona etelään ja pohjoiseen, harmaa talorintama kaukana idässä ja lännessä. Hylätty varikko, jossain ikuisesti saavuttamattomassa etäisyydessä keskustan siluetti. Kolhoa rautaa, piestyä puuta, mykkiä betoniseiniä. Kaunis dystopia.
Lopuksi vielä asiaankuulumaton tietoisku: vaikka maailmankaikkeuden paras levy on, kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, Radioheadin OK Computer, ei maailmankaikkeuden paras biisi kuitenkaan löydy tältä levyltä vaan hieman vanhemmalta Bends-levyltä.
Ja mikä näkymä se on! Päättymättömiä ratakiskoja leveänä vuona etelään ja pohjoiseen, harmaa talorintama kaukana idässä ja lännessä. Hylätty varikko, jossain ikuisesti saavuttamattomassa etäisyydessä keskustan siluetti. Kolhoa rautaa, piestyä puuta, mykkiä betoniseiniä. Kaunis dystopia.
Lopuksi vielä asiaankuulumaton tietoisku: vaikka maailmankaikkeuden paras levy on, kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, Radioheadin OK Computer, ei maailmankaikkeuden paras biisi kuitenkaan löydy tältä levyltä vaan hieman vanhemmalta Bends-levyltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti