Minulla on aina ollut sisäsyntyinen tarve nauraa vitseille, ja ennen kaikkea tylyille ja potentiaalisesti loukkaaville vitseille. Olen pitänyt nauramiskykyä jotenkin itseisarvoisena, joten huumorintajun ja -sietokyvyn laajentaminen on ollut mielestäni aina tavoiteltavaa.
Lisäksi minulla on ollut lapsesta saakka taipumusta viihtyä paremmin poikien ja miesten keskellä kuin akkalaumassa. Tästä on seurannut se, että asemoin itseni hyväksi jätkäksi ja hekotan idiooteille sovinistisille vitseille silloinkin kun ei yhtään naurattaisi vaan kyyneltä pukkaisi. Sen sijaan herttaisille kynsienlakkaus- ja topakoille onnemiehetniinputkiaivoja-vitseille en jostain syystä kuitenkaan edes teeskentele nauravani, vaan yksinkertaisesti pitkästyn ja alan silmäillä seiniä.
Jokin raja tuli kuitenkin vastaan opiskeluvuosina. Löysin itseni eräänkin kerran nuorena fyysikonalkuna huoneesta, jossa oli minun lisäkseni läsnä vain nörttipoikia. En muista millainen vitsi siinä murjaistiin, mutta sen muistan, että joukossa heräsi harmistus siitä, ettei paikalla ollut ainuttakaan naista kommentoimassa käytetyn huumorin tasoa.
Voin vakuuttaa, että se korpeaa vielä tänäkin päivänä. Aivan noin hyvä jätkä minäkään en halua olla.
Olen kyllä edelleen sitä mieltä, ettei vitseistä suuttumalla useinkaan saa aikaan mitään hyvää. Jos jokin läppä ei naurata, pyrin loukkaantumisen sijaan vain ohittamaan sen ja kiinnittämään huomioni jonnekin muualle. Mutta toiminko näin vain tehdäkseni elämästäni hieman helpompaa ja hauskempaa vaiko ainoastaan ylläpitääkseni hyvää jätkyyttäni? Vai ovatko ne erottamattomasti sama asia?
Mitähän siitäkin tulisi, jos minä joskus sanoisin loukkaantuvani jostain vitsistä? Jos minä en kestäisikään nauramista itselleni tai jollekin edustamalleni ryhmälle? Jos minä haluaisinkin vilpitöntä kunnioitusta enkä piikittelyä?
Muuttuisinko hyvästä jätkästä nalkuttavaksi ämmäksi? Ja olisiko elämä sen muutoksen jälkeen huonompaa?
Lisäksi minulla on ollut lapsesta saakka taipumusta viihtyä paremmin poikien ja miesten keskellä kuin akkalaumassa. Tästä on seurannut se, että asemoin itseni hyväksi jätkäksi ja hekotan idiooteille sovinistisille vitseille silloinkin kun ei yhtään naurattaisi vaan kyyneltä pukkaisi. Sen sijaan herttaisille kynsienlakkaus- ja topakoille onnemiehetniinputkiaivoja-vitseille en jostain syystä kuitenkaan edes teeskentele nauravani, vaan yksinkertaisesti pitkästyn ja alan silmäillä seiniä.
Jokin raja tuli kuitenkin vastaan opiskeluvuosina. Löysin itseni eräänkin kerran nuorena fyysikonalkuna huoneesta, jossa oli minun lisäkseni läsnä vain nörttipoikia. En muista millainen vitsi siinä murjaistiin, mutta sen muistan, että joukossa heräsi harmistus siitä, ettei paikalla ollut ainuttakaan naista kommentoimassa käytetyn huumorin tasoa.
Voin vakuuttaa, että se korpeaa vielä tänäkin päivänä. Aivan noin hyvä jätkä minäkään en halua olla.
Olen kyllä edelleen sitä mieltä, ettei vitseistä suuttumalla useinkaan saa aikaan mitään hyvää. Jos jokin läppä ei naurata, pyrin loukkaantumisen sijaan vain ohittamaan sen ja kiinnittämään huomioni jonnekin muualle. Mutta toiminko näin vain tehdäkseni elämästäni hieman helpompaa ja hauskempaa vaiko ainoastaan ylläpitääkseni hyvää jätkyyttäni? Vai ovatko ne erottamattomasti sama asia?
Mitähän siitäkin tulisi, jos minä joskus sanoisin loukkaantuvani jostain vitsistä? Jos minä en kestäisikään nauramista itselleni tai jollekin edustamalleni ryhmälle? Jos minä haluaisinkin vilpitöntä kunnioitusta enkä piikittelyä?
Muuttuisinko hyvästä jätkästä nalkuttavaksi ämmäksi? Ja olisiko elämä sen muutoksen jälkeen huonompaa?
Vaikea kysymys, johon vastaan toistelemalla itsestäänselvyyksiä.
VastaaPoistaJos kavereiden kesken loukkaamattomaksi tarkoitettu vitsi loukkaa, ollaan jossain kommunikaatioketjun osasessa epäonnistuttu. Joko loukkaantuja ei ole osannut kommunikoida tarpeeksi selvästi, mistä asioista saadaan leikkiä laskea, tai sitten loukkaaja ei ole ko. kommunikointia ymmärrettävässä muodossa vastaanottanut. Tällöin on tietysti kommunikoitava selvemmin äänenpainoin, vaan sepä onkin vaikea temppu se. Jutun voi tietysti töksäyttää alleviivattuna pöydälle ("Mä en ole yksi jätkistä etkä saatanan nilkki koskaan enää vihjaa siihen suuntaankaan"), jolloin ei voitane enää väittää kommunikoinnin olevan tehotonta. Vaan tällaisen varsin lohkaremaisen kommunikointimodulin sulattaminen vaatiikin sitten varsin paljon vastaanottajalta, ettei homma mene häneksi.
Tähän esimerkkinä kertomaasi tilanteeseen voisin tietysti alentuvasti todeta, että sehän riittää, että itse tiedät ettet ole yksi jätkistä, vaan se ei kaiketi ole a) sinulle uutinen b) homman pointti eikä c) mitenkään toteuttamiskelpoinen ratkaisu, joten en totea.
Pitkällä tähtäimellä (terkkuja äikänopelle) on ehdottoman tärkeää saada viiteryhmänsä sisäistämään ne asiat, joista ei leikkiä lasketa, ihan kaikkien viihtyvyyden takaamiseksi. Tätä kohti kannattaa kuitenkin ponnistella pääosin muualla kuin humalassa, koskapa siellä ihmiset eivät ole ihan herkimmillään tajuamisen suhteen. Jos jatkuvasti nielee enemmän kuin pystyy sulattamaan, joutuu jossain vaiheessa oksentamaan koko kepapin pöydälle, ja se jos mikä pilaa tunnelman.
Unohdin lisätä tähän vielä sen komplikaation, että mikä yhtenä päivänä naurattaa, saattaa seuraavana päivänä vituttaa. Se on tämä naisellinen ailahtelevaisuus.
VastaaPoistaYritä siinä sitten tehdä viiteryhmälle selväksi missä mennään.
Nyt sä vaadit viiteryhmältä melko paljon.
VastaaPoistaHiukankin yksinkertaisempi viiteryhmä, ja ne ei saa tuosta kiinni edes sormenpäillä. Fiksumpi viiteryhmä taas yksinkertaistaa, ja saattaa soveltaa esim. Pareto-metodia (riittää, kun juttu naurattaa 80% ajasta), jolloin sä saatat olla kiukkuinen ehkä 10% ajasta. Tämä on useissa tieteellisissä tutkimuksissa todettu parhaaksi mahdolliseksi käytännössä saavutettavissa olevaksi lopputulokseksi.
Mä luulen, että mä olen tässä lähinnä kerjäämässä itselleni oikeutta vetää herneitä nenään yllättävissä tilanteissa ja päästä siitä kuin koira veräjästä.
VastaaPoistaJoskus olisi vain kiva loukkaantua kunnolla ja paiskoa ovia teatraalisesti, mutta kun mä en ikinä kehtaa.
OK, täten myönnän hakijalle luvan vetää herneitä nenään yllättävissä tilanteissa.
VastaaPoistaKaunis ajatus, muttei kukaan oikeasti anna kenellekään lupaa sellaiseen. Ei oikeisiin hernenvetoihin ilman oikeita seurauksia.
VastaaPoistaKannattaa lukea päätös uudestaan.
VastaaPoista