Tutkivasta journalismista

Sen lisäksi, että olen leikkinyt elitistiä yhden jos toisenkin tieteenalan äärellä, tapaan nyrpistellä nenääni myös kaikenkarvaisten journalististen "tutkimusten" kohdalla. Toki en odota tutkivan journalismin täyttävän tiukkoja tieteellisyyden kriteerejä, yleensähän median tarkoitus on vain herättää keskustelua. Ja hyvä niin.

Tässä taannoin mutisin itsekseni ja vähän kotifasistinkin kuullen, että voisivat ne toimittajat kuitenkin vähän varoa, millaisia johtopäätöksiä tutkimuksistaan vetävät. Viime viikolla Hesari julkaisi paperilehdessään uutisen otsikolla "HS-ohitustesti: Kiire kasvanut maanteillä" (sorry, juttua ei löydy maksuttomalta verkkosivulta, joten ei linkkiä). Toimittaja oli ajellut Helsingistä Ouluun ja takaisin ensimmäisen kerran viime keväänä ja nyt taas tänä syksynä. Kummallakin reissulla tutkiva journalisti körötteli täsmälleen nopeusrajoitusten mukaan ja laski, kuinka moni auto ohitti hänet matkan varrella. Koska nyt syksyllä ylinopeudella ohittajia oli useita enemmän kuin silloin keväällä, päätteli lehti valtakunnallisen liikennekulttuurin muuttuneen selvästi kärsimättömämmäksi näinä kuukausina.

Juu, ihan kiva, että nopeusrajoituksista, ylinopeuksista ja liikennekulttuurista ylipäänsä keskustellaan. Mutta jos nyt kuitenkin hillittäisiin vähän niitä päätelmiä.

Mutta oikeasti Hesarin liikennekulttuurin tutkimusyksikkö voisi saada Suomen Akatemian huippuyksikköstatuksen, jos vertailukohdaksi otetaan Ilta-Sanomien todennäköisyyslaskennan tutkimusyksikkö. Sanalla sanoen epätodellista.

Jäätelöaiheinen pulma

Meidän lähi-Alepastamme saa sekä Valion että Ingmanin vaniljajäätelöitä. Näistä kahdesta Valion on selvästi paremman makuista, joten korkeammasta hinnasta huolimatta ostan aina sitä. Jostain käsittämättömästä syystä Valion litran jäätelöpaketit on kuitenkin pakattu niin luovasti, ettei pakkauksen sulkeminen korkkaamisen jälkeen onnistu ilman erityislahjakkuutta hienomotoriikan saralla. Ingman sentään luottaa perinteiseen ja kelvolliseksi todettuun pakkausmetodologiaan.

Eikä kannata nyt viisastella, että paketti pitää sitten syödä kerralla tyhjäksi. Joskus, varsinkin isommalla porukalla, yksi paketti ei riitä, vaan pitää korkata toinenkin. Jossain vaiheessa aina törmätään siihen, että maha täyttyy ennen paketin tyhjenemistä. Jopa se jälkiruokamaha.

Maailmassa on virhe.

Ahdistaako lähestyvä joulu?

ILMOITUS

Joulun aika on perinteisesti raskas, jos mieltä painavat henkilökohtaiset ongelmat. Oletko ajautunut elämässäsi umpikujaan? Onko läheiselläsi pulma, johon haluaisit löytää ratkaisun?

Kokko & Herrmann Private Consulting on erikoistunut henkilökohtaisten ongelmien ratkaisuun mullistavalla 14 askeleen ohjelmallaan. Jos haluat elämäsi kuntoon jouluksi, nyt on oikea aika käynnistää ohjelma! Joulun kunniaksi tarjoamme 20 %:n alennuksen kaikista marraskuun aikana laadituista ohjelmista.

KHPC ratkaisee joululahjaongelmasi, sillä meiltä saat myös lahjakortteja. Kun ostat lahjakortin viimeistään 23.12., saat kaupan päälle valintasi mukaan joko sijoitusvinkkejä, äidillisiä elämänohjeita tai isän kädestä.

ILMOITUS

Suuren Hylsyongelman ratkaisu ja sen poliittiset seuraukset

Eilisessä ammuskelusessiossa ratkesi jo jonkin aikaa askarruttanut palovammaongelma. Hylsythän ovat alkaneet pääsääntöisesti lentää kaula-aukostani sisään samalla, kun ampumatarkkuuteni on kokenut selvän kvali- ja kvantitatiivisen parannuksen. Olen siis mitä ilmeisimmin löytänyt itselleni sopivimman ampuma-asennon, joka pysyy kierros kierrokselta samanlaisena ilman sen kummempaa yrittämistä. Tämän asennon haittapuolia ovat sitten ne palovammat.

Onneksi ongelman ratkaisu ei edellyttänyt asennon vaihtoa vaan jotain vieläkin typerryttävämmän yksinkertaista: ratamestari kehotti siirtymään aavistuksen verran joko oikealle tai vasemmalle. Harmonian ystävänä olen ampuessani luontevasti seisonut keskellä omaa rataani, ja hylsy on kimmonnut koppini seinästä juuri oikeassa kulmassa kaulalleni. Vain pieni muutos aseen ja kopin seinän välisessä etäisyydessä riitti suuntaamaan hylsyt turvallisempiin paikkoihin.

Niin mitättömältä kuin tämä tilanne saattaakin päällisin puolin vaikuttaa, sitä suurempi symbolinen merkitys siihen sisältyy. Täydellisen neutraalisuuden aika oli ohi ja minun oli pakko tehdä ratkaisu: siirrynkö oikealle vai vasemmalle?

Itse tilanteessa en harkinnut hetkeäkään, vaan astuin suoraan vasemmalle.

Onko peli nyt sitten menetetty? Vai pitäisikö minun seuraavalla kerralla koettaa ampua keskustan oikealta puolelta? Voiko vanhoista tottumuksista luopua jos kovasti yrittää?

Lisää symboliikkaa löytyi sitten maalitaulusta: pettämätön reikälogiikka paljasti, että tähtään elämässäni liian matalalle ja olen vasemmalle kallellaan. Joku muu voisi perustella kumpaakin tendenssiä sillä, että eilisessä aseessa oli totuttua jäykempi liipaisin ja minä olen oikeakätinen. Itse en kuitenkaan lankea tällaisiin triviaaleihin johtopäätöksiin. On asennemuutoksen paikka.

Energiaminimi eli kuinka fysiikka ja arkitodellisuus törmäävät

Leivoin lasten tarkkaillessa kaakaopalloja (äitini reseptissä pallukoita tosin nimitetään vielä neekeripalloiksi, mutta eihän sellaista termiä voi nykylapselle opettaa), ja sehän oli suunnattoman jännittävää seurattavaa: vähän kuin äiti tekisi hiekkakakkuja.

Mellaa pohditutti ennen kaikkea, miksi niistä tulee palloja. Vaikka filosofi olenkin, en ole opiskellut lainkaan estetiikkaa, joten en lähtenyt hakemaan selitystä minkään visuaalisen harmonian suunnalta. Onneksi paikalla oli myös kotifyysikko, joka kertoi mönjän hakeutuvan energiaminimiin.

Minusta on kuitenkin kyseenalaista puhua energiaminimistä, kun kyseessä on 200 g margariinia, 3 dl sokeria, 2 rkl vanilliinisokeria, 6 dl kaurahiutaleita, 6 rkl kaakaota ja loraus kylmää espressoa. No, ehkä minimiä oli se, ettei kaapista tällä kertaa löytynyt yhtään kookoshiutaleita.

Virkamiehelle kunnia, joka hänelle kuuluu

Katso! Maailma ei ole yksinomaan paha paikka. Jossain on vielä kolo, josta löytyy ajatteleva ihminen. Siis tietenkin joku muukin kuin minä.

Ei-ihq-päivä

Muistatteko taannoisen ihq-päivän? Tänään on sen vastakohta. Todella typerä päivä.

Keräsin pari tuntia lasten leluja ympäri kämppää ja lajittelin niitä oikeisiin laatikoihin. Tartteeko niitä hemmetin pehmoleluja kylvää aina niihin pölyisimpiin paikkoihin? Ja mistä hitosta niitä wc-paperihylsyjä sikiää tätä vauhtia? Miksi ne eivät ole pahviroskiksessa vaan joka halvatun sängyn, sohvan ja pöydän alla?

Luin Nyt-liitteestä idioottia juttua varusmiesten ja sivareiden juhlinnasta. Klanipäät siinä vain kolisevat yhteen kun häthätää täysi-ikäiset jannut kuolaavat stripparin päälle, läikyttelevät tuoppejaan ja uhoavat sodasta. Pitkätukkaiset sivarit taas ovat niin saakelin älykkäitä, herkkiä ja itseironisia, mitä nyt vähän kuppia kaadetaan ja pössysaaresta haaveillaan. Mätämunia senkin lehden toimitus täynnä.

Ruuassa on katkarapuja, enkä minä siedä katkarapuja. Mikä pahinta, katkarapujen käyttö oli oma ideani. Yritän katsokaas kovasti laajentaa tajuntaani ja oppia arvostamaan katkarapuja. Hitto mikä neronleimaus sekin.

Kukaan ei ole muistanut laittaa olutta kylmään.

Kuopus ei sitten näköjään ehtinyt ajoissa sinne potalle. Kyllä, iso hätä.

Jack Bauerin seikkailut käyvät kausi kaudelta typerämmiksi, eikä seiskakaudella näköjään edes teeskennellä, että taustalla kulkisi jokin tarina. Ja joojoo, YK on yksi pelkurimainen lapsi ja eurooppalaiset neitejä, hohhoijaa keksikääpäs jo jotain uutta. Tahtoo True Bloodin takaisin.

Mitä säkin siinä toljotat?

Muumituksesta

Anulla oli selvästikin paha päivä. Aluksi purskahdin nauruun, sillä teksti ei tuntunut erityisemmin pureutuvan kipukohtiin vaan ilmentävän kirjoittajansa rankemmanpuoleista muumitusta, jota hän ei enää saa järkevästi artikuloitua. Tuollaistahan minä harrastan itsekin, eikä sitä kukaan taida tosissaan ottaa. Naisen viha on komeaa seurattavaa.

Mutta sitten alkoi kuitenkin minuakin muumittaa, niin kuin näiden tekstien kohdalla usein käy. Ja sitten alkoi kummastuttaa se, että miksi tämä nyt minua niin korpeaa. Miksi ihmeessä minä otan tällaiset henkilökohtaisesti? Miksi minä välitän siitä, muumittaako rynkkypaitojen näkeminen Anua tai ketä tahansa muuta tuntematonta ihmistä?

Pitäisi olla ilmiselvää, että ylilyöntejä ja suutahtaneita purkauksia tulee multikulti-propellipääsodan kummaltakin laidalta. Mutta jostain syystä propellipäiden kukkahattupunaviherempaattiomankulttuurinhalveksuja-puuskat eivät oikeastaan koskaan ärsytä: joko ne naurattavat tai sitten ohitan ne vain olankohautuksella. Kaikenlaista sitä näköjään maailmaan mahtuu.

Mutta nämä punavihreät, oman sukupolveni edustajat! Ai että ottaa päähän joka kerta, kun sieltä tulee jotain tällaista. Sinänsä voisin vallan hyvin ottaa itseeni kummastakin kritiikistä: Kyllä, minä olen kukkahattupunaviherempaatti, joka ei oikein osaa liputtaa isänmaallisuuden puolesta. Ja kyllä, minä olen sitä porukkaa, joka ei kannata pakkoruotsia ja joka on tyytyväinen Jussi Halla-ahon aikaansaamasta pörinästä. Rynkkypaitaa minulla ei tosin ole, enkä sellaista taida halutakaan. Ja Mamba on jotain rikollista.

Miksi minua suututtaa enemmän näiden anujen epäreilu kritiikki kuin propellipäiden epäreilu kritiikki? Johtuuko se siitä, että minä samaistun helpommin helsinkiläiseen naistoimittajaan kuin nuivaan, keski-ikäistyvään mieheen? Ottaisin siis enemmän tosissaan oman sisäryhmäni (heh, heh, heh) edustajan kommentit?

Toisaalta kyse voisi olla myös siitä, etten arvosta vääristelevää spekulointia motiiveillani. Voin myöntää propellipäille, että oikeasti haluan pelastaa maailman, haluan uskoa parempaan huomiseen ja ihmisten lähtökohtaiseen tasa-arvoon. Voin myöntää senkin, että silkkaa naiiviuttani ja ajattelemattomuuttani voin hyvinkin olla monessa asiassa väärässä, kun en ole vaivautunut ottamaan selvää faktoista.

Mutta minä en suostu myöntämään anuille, että kaikkien näiden pohdintojeni taustalla on synkeästä sielustani kumpuava rasismi ja kaikenlaisen toiseuden sokea viha, jonka vain piilotan pseudoälykkään, argumentaatiota muistuttavan saivartelun alle. Minä en arvosta sitä, että henkiset ponnisteluni mitätöidään vain epämääräisellä viittauksella alhaiseen ihmisluontooni.

Julkiselta yksityiselle

Olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut pohtia, olenko aivan idiootti: maksamme itsemme vuosittain kipeäksi muksujemme hoitokuluvakuutuksista, vaikka käytämme pelkästään julkisia palveluja. Emme ole kertaakaan vieneet kumpaakaan rääpälettä yksityiselle, kun oma terveysasema on niin mukavan lähellä ja sieltä on aina saanut nopeasti aikoja ja miellyttävää kohtelua. Vakuutuksesta huolimatta pitäisi yksityisestä kuitenkin maksaa se omavastuu, joten miksi vaivautua?

Onneksi en ehtinyt pitää itseäni vielä riittävän tyhmänä, jotta olisin mennyt irtisanomaan vakuutukset. Kiitos iki-ihanan hyksnyksin, hinin ja miksi kaikeksi sitä possunuhaa nyt kutsutaankaan, meillä ei olekaan enää omaa terveysasemaa: lähipuljustamme tehtiin Helsingin virallinen sikainfluenssasairaala, ja meidän arkipäiväiset terveysasiamme suoritetaan diasporassa.

Asumme Länsi-Helsingissä, joten ei, ei kiitos, en halua lähteä puolitoistavuotiaan silmä- ja korvatulehduspotilaan kanssa Itäkeskukseen keskellä parasta päiväuniaikaa. Perille pääsisi näköjään vajaassa tunnissa sompailemalla ensin keskustaan ja istumalla sitten loppumatkan metrossa.

Ai olisiko tarjolla aika myös Vallilasta? Ai sekin kivasti päiväuniaikaan? Sinnekin pääsee kivasti vaihtamalla bussia ensin keskustassa, eikä mene kuin kolme varttia? Juu, ei kiitos, kiitos hei.

Jos sitten kuitenkin menisi tuohon muutaman pysäkin päähän Töölöön Mehiläiseen, jossa vieläpä sattuu olemaan lastenosasto erikseen. Kätevästi näköjään ajanvaraus onnistuu netissäkin, koko päivälle kivasti aikoja 20 minuutin välein. Otetaanpas tuosta tuommoinen, johon ehditään sopivasti äidin aamukahvin jälkeen.

Tämä on nyt kai sitä alueellista epätasa-arvoisuutta. No, onneksi en koe itseäni kovin päähänpotkituksi. Koska valtakunta lienee hyksnyksin vallassa tästä hamaan tulevaisuuteen, taidamme mekin jättäytyä yksityisen terveydenhuollon pariin tästä hamaan tulevaisuuteen. Itselläkin kun on toimiva työterveyshuolto, ja kotifasisti taas ei koskaan sairastu.

Pedagogiikka, tieteiden hovinarri?

Hesarin vieraskynä on lehden parhaimpia palstoja: siellä voi tulla vastaan ihan mitä tahansa. Hiljattain oli se Ahtisaaren pro pakkoruotsi -teksti, ja nyt on sitten pro tunnustuksellinen* uskonnonopetus à la uskonnonpedagogiikan ja -didaktiikan asiantuntijat Antti Räsänen ja Lassi Pruuki.

Minun on tunnustettava, etten pysty suhtautumaan asiaan täysin neutraalisti ja kiihkottomasti: oma ateistinen näkökulmani puskee väkisinkin läpi. On itsestään selvää, etten kannata tunnustuksellista uskonnonopetusta, vaan pitäisin kovinkin paljon jostain yleisemmästä uskontotiedon opetuksesta. Pidettäköön tätä sitten ennakkoasenteena, jota en käsittele faktana jota en ole perustellut itselleni tutkimuksiin vaan ihan omiin fiiliksiini vedoten.

Kirjoittajat väittävät mm., ettei uskonnoton ihminen voi ymmärtää muita uskontoja; tulisi sisäistää ensin oma (?) uskontonsa, ennen kuin voi käydä mielekästä dialogia muiden uskontojen edustajien kanssa. Tästä aiheesta saisin jaariteltua niin pitkän ja polveilevan merkinnän, että hyppään sen kokonaan yli ja siirryn varsinaiseen kummastukseeni:

"Uskontotiedon vaarana on kuitenkin aineen rajautuminen pelkästään uskontojen kuvailuun ja luokitteluun. Tällöin uskontotieto edustaisi koulukasvatuksessa aivan uudentyyppistä oppiainetta. Siinä pysyttäydyttäisiin vain tiedossa, kun yleensä oppiaineissa tavoitellaan myös kokonaispersoonan, tunteiden, asenteiden ja toiminnan ulottuvuutta.

Ajatus pelkkien tietojen opiskelusta on utopistinen: modernin oppimistutkimuksen valossa se ei ole mahdollista eikä edes toivottavaa. Tietoa ei koskaan opiskella tai opita puhtaana, vaan se liittyy aina emootioihin, asenteisiin ja toimintavalmiuksiin."

Ihan oikeasti! Tietoon perustuva opetus olisi jotain aivan uudentyyppistä? Hyvä on, voin kyllä ymmärtää, että oppilaan persoonaa ja emootioita halutaan jotenkin hyödyntää oppimisprosessissa. Mutta millä tavalla se onnistuu vaikkapa fysiikan kaavoja tai valtioiden pääkaupunkeja päntätessä, jos se ei kuitenkaan onnistu uskonnollisia aatesuuntauksia luokiteltaessa? Mikä ihme olisi tämä mystinen ero uskontotiedon ja muiden reaaliaineiden välillä? Puhumattakaan vaikka uskontotieteestä ja matematiikasta?

Onko tämä nyt sitten sitä pedagogiikkaa? En ole ikinä lukenut alaa, joten en haluaisi sännätä tuomitsemaan asiantuntijoiden näkemyksiä. Mutta ihan tällaisen maallistuneen maallikon näkökulmasta tuo kuulostaa aikamoiselta hölynpölyltä.

Pitääkö minun nyt alkaa lukea pedagogiikkakin humpuukitieteiden joukkoon, vai onko kyse tärähtäneistä yksittäistapauksista? Vai enkö minä vain ymmärrä?


*kirjoittajat eivät itse mainitse puolustavansa nimenomaan tunnustuksellista uskonnonopetusta, mutta Hesari käyttää termiä omassa väliotsikossaan kommenttipalstalla.

Vaaleanpunaisia unelmia

Aivan järkyttävää, että pientä, suloista, pörröistä kaupunkieläintä voidaan noin häpäistä. Täyttykööt unenne hirveillä painajaisilla viattomuuden kuolemasta, jos julkeatte lämmetä pupuenergialla!

Oikeastihan ne pitäisi täyttää ja antaa lapsille pehmoleluiksi syödä adoptoida.

"Onko se todella totta? Se järkyttää varmasti monia."

Kotielämää

Kotona flunssaisten lasten kanssa. Lapset kiltisti päiväunilla, kahvi kupissa, muumitus nousussa. Miten voi olla näin tylsää? Missä kaikki jännittävät uutistapahtumat? Missä kaikki kiinnostavat ja pitkät blogikirjoitukset, joita yleensä ei ehdi lukea? Miksei kukaan tee mitään? Miksi naamakirjassakin on niin hiljaista?

Ovatko kaikki muut töissä? Miksi ne juuri tänään eivät lusmua kahvitunnilla ja viihdytä minua?

Kotielämä ei sovi minulle.

Wc-paperirullasta

Nykyään perheissä tuskin riidellään enää hammastahnatuubin puristamisesta, kun jokseenkin kaikki tahnat on taidettu pakata sellaisiin korkillaan seisoviin, muotoonsa palautuviin pötköihin. Sen sijaan wc-paperirullan oikeaoppisesta pyörimissuunnasta on perinteisen käsityksen mukaan kiistelty.

Pitääkö tämä kuitenkaan paikkaansa? Omien kokemusteni mukaan mitään tällaista todellista koulukuntaerottelua ei ole olemassa. On olemassa kaltaisiani ihmisiä, jotka vaativat saada rullansa kuvassa esitetyllä tavalla eli niin, että se paperi roikkuu siististi ja helposti saatavilla siinä rullan edessä. Sitten tiedän ihmisiä, joita asia ei voisi vähempää kiinnostaa ja jotka survovat rullan telineeseen miten sattuu.

Onko kukaan koskaan oikeasti tavannut ihmistä, joka nimenomaan vaatii, että paperin on roikuttava seinän puolella?

Poikana olemisesta

Lehdissä on viime aikoina puhuttu kovasti lasten sukupuolineutraalista kasvatuksesta. Osuvasti samaan aikaan esikoistyttömme on ryhtynyt kapinoimaan omaa sukupuoltaan vastaan, sillä hän on jo parin viikon ajan inttänyt ensin haluavansa olla poika ja sitten olevansa poika ("O-len! Äiti lupas et mä voin olla!" "No ei kyllä tainnut luvata." "Joo-o, lupasi!").

Poikana olemisessa on Mellan mielestä paljon hyviä puolia:

-Poikia ei tarvitse silittää, kun ne menevät nukkumaan. Pojat vain sulkevat silmänsä kiltisti ja nukahtavat heti.

-Pojat saavat pissata seisaaltaan.

-Pojat tykkäävät tytöistä.

-Pojat laittavat ruokaa.

-Pojat eivät tarvitse hyviä perusteita millekään, kuten esimerkiksi halulleen olla poikia.

Laadukasta menoa

Olin pelännyt, että edellisen onnistuneen ampumakerran jälkeen tulisi romahdus, kun palaan surkealle tasolleni. Ei tullut. Olin aiempaakin parempi.

Vaatimustasoa pitää todellakin nostaa: enää tavoitteeksi ei riitä se, että reiät tulevat mustalle osuudelle, aniharva kun eksyi enää valkoiselle. No, pari meni aika rumastikin ulkokehälle, mutta ne ammuttiinkin kuuma hylsy rintsikoissa (nytpä tiedän, mitä paitaa en enää ikinä laita päälleni radalle - auuuh).

Itse asiassa nyt meni jo niin tasaisen hyvin, että alkoi olla jo melkein tylsää. Okei, pitää pyrkiä sitten saamaan pelkkiä ysejä ja kymppejä. Tai sitten pitää kokeilla isompaa kaliiberia, mutta Mutkaprojektin kannalta se ei voi olla ainakaan kovin pitkäaikainen ratkaisu. Vaikeinta tuloksen parantamisessa taas on se, että olen nyt oppinut olemaan ajattelematta liikaa: kudit menevät tauluun nätisti, kun olen ihan vain rennosti ja teen mitä teen, mutta alitajuisesti. On vaikea parantaa suoritusta, kun ei tiedosta, mitä tekee.

Kysäisinpä muuten nyt HSC:n reippailta nuorilta miehiltä pistooliluvan hankkimisesta. Olivat sitä mieltä, että poliisitäti on puhunut palturia vaatiessaan kahden vuoden mittaista harrastusta. Kuulemma juksaavat vain, jotta mahdollisimman harva vaivautuisi oikeasti hakemaan lupaa. No, sillä ei taida lopulta olla väliä, koska vuoden päästä voimassa lienee jo uusi laki, joka sitten ainakin vaatii sen kaksi vuotta.

Ampumapäiväkirja on nyt kuitenkin aloitettu, ja mikä parasta: HSC:n poijjaat tosiaankin lupasivat kuitata menneetkin käynnit vihkooni, kun visiiteistä kerran löytyy jo puumerkit sarjakortistani.

Miten hyvänsä radalla sitten meneekin, aika rentouttavalta tuo puuha nykyään tuntuu. Yleensä käyn ampumassa arkisin töiden jälkeen, joten käytännössä sessiota on aina edeltänyt sekalainen pää kolmantena jalkana paikasta toiseen juokseminen. Astun radalle stressaantuneena ja lyhytpinnaisena, mutta tulen ulos huomattavasti vapautuneempana ja tyytyväisempänä. Eihän sellaista harrastusta voi vain lopettaa.

Arkiesineiden käytettävyydestä

Minusta on vähintäänkin kummallista, että kaukosäätimet ovat sellaisia kuin ovat. Enkä nyt tarkoita niiden epämääräisiä nappuloita, vaan patterikoteloa.

Oletus varmastikin on, että moista käteen sopivaa laitetta käytetään lähinnä sohvalla ja nojatuolissa. Tuolloin vempain asetetaan usein sohvapöydän reunalle tai, mikä pahinta, käsinojalle. Jos sohvalla istuu henkilö, jonka katse on kohdistunut jonnekin muualle kuin käsinojaan, on jokainen käsinojalle asetettu esine varsin herkkä putoamaan lattialle.

Jos kaukosäädin putoaa lattialle, mitä yleensä tapahtuu? Patterikotelon kansi napsahtaa kevyesti irti ja patterit putoavat ulos. Patterithan ovat pyöreitä, eikö totta? Ja tilanne siis oli päällä sohvan välittömässä läheisyydessä. No mitäköhän niille pattereille tässä tilanteessa tapahtuu? Kyllä, ne vierivät sohvan alle; yleensä vielä sinne kulmasohvan perimmäiseen nurkkaan seinän viereen.

Onko ihan mahdotonta kehittää patterikoteloon kantta, joka ei irtoa pienestä kolahduksesta? Uskon insinöörien kykenevän mahduttamaan tuotteeseen tämän ominaisuuden niin, ettei patterinvaihdosta kuitenkaan synny tuskastuttavaa operaatiota. Eikö meillä ole näitä aaltoyliopistoja juuri tähän tarkoitukseen?

Kritiikin vastaanottamisesta

Minulla on hypoteesi (meinasin kirjoittaa teoria, kunnes tieteenfilosofi minussa nosti etusormen vihaisesti pystyyn) kritiikin vastaanottamisesta. Väitän, että päättäjien kyky käsitellä omista mielipiteistä poikkeavaa palautetta rapistuu melko suoraviivaisesti sen mukaan, mitä tunnetummaksi poliitikko tulee. Asia valkeni minulle aivan äkillisesti, pelkästään omiin subjektiivisiin tuntoihini pohjautuen.

Koska me nettifanaatikot ja muutkin palautteenantajat olemme niin samperin aktiivisia, saa jokainen hiukankin julkisuuteen päätynyt hahmo luultavasti paljon niin myönteistä kuin kielteistäkin huomiota mielipiteilleen. Itse en juuri haukkuja saa, mutta silloin kun saan, otan perinpohjaisesti itseeni. Jos moitteita alkaisi tulla paljon, pitäisi oppia olemaan välittämättä.

Selviytyäkseen edes jotenkin vihakirjeiden ja ivallisten blogikirjoitusten suosta joutuu politiikonalku siis tukkimaan korvansa vastalauseilta jo varhain. Ihan sama, mitä suustaan päästää, haukkuja tulee joka tapauksessa. Korkeintaan valittajat vaihtuvat.

Lohdutonta. Kukaan korkeaan julkiseen asemaan päässyt ei siis kuuntele enää muita kuin samanmielisiä. Eikä kyse ole ylpistymisestä tai vallanhimosta, vaan itsesuojelusta. Enhän minäkään kuuntelisi.

Vieroitusoireita

Niin mukavaa kuin polkupyöräilykaudesta siirtyminen raitiovaunu-, bussi- ja junakauteen onkin, liittyy siihen myös vieroitusoireita ja vaikeuksia luopua totutuista tavoista. En ole yhtään pahoillani tunnin pidemmistä yöunista, mutta käveleminen ottaa kyllä todella koville.

Jalan etenemisen hitauden ei pitäisi tulla yllätyksenä, mutta tuli se silti. Miten voi olla, että bussipysäkki on lähes näköpiirissä, mutta silti sinne saa tarpoa monta minuuttia? Sehän on ihan tuossa heti!

Tapaan myös edelleen kaartaa kotipihastani pyöräkaistalle, kunnes muistan asemani kevyen liikenteen hierarkiassa ja palaan nolona takaisin hidastelijoiden kaistalle. Risteyksissä yritän kaikin voimin pitää käsivarteni kyljen vieressä, vaikka mieli tekisi osoittaa sillä ryhdikkäästi kohti kääntymissuuntaani.

Olen jo kerran huomannut jyrkkää ylämäkeä kivutessani, että käsi alkoi hapuilla kohti pienempää vaihdetta. Onnekseni vauhdin hiljentämiseen puolestaan liittyy myös polkemisen lopettaminen, muuten varmaan juoksisin autotielle ja ihmettelisin, miksen löydä käsijarrua mistään.

Luultavasti tämä flunssakin on mustasukkaisen polkupyöräni kosto. Mitäs menin hiplaamaan sitä kuntosalin crosstraineria, vaikka kotona olisi ollut odottamassa aito, oma pyörä ja terveellistä raitista ilmaa.

Jokainen vitsi ei toimikaan

Tuossa taannoin pohdiskelin, olenko valitsemassa poliittista suuntautumistani ihan vain huumorin perusteella: kuinka pinnallista, että ajaudun ajattelemaan vakavista asioista samalla tavalla lähinnä sellaisten tahojen kanssa, jotka sattuvat kertomaan minua naurattavia vitsejä. Niinkö helppo minä olen?

Nyt olen huomannut, etteivät kaikki vitsit sittenkään naurata, vaikka ne olisivat tyylillisesti juuri minulle räätälöityjä. Nimittäin aiemmin liian neutraaliksi ja vain hailakan punavihreäksi tuomitsemani Lehti on sittenkin ottanut raisummin kantaa, ja minusta läppä oli vain tympeä. En siis nauranut muodollisesti hyvälle vitsille, koska en ole samaa mieltä vitsin sisällöstä!

Joku toinen voisi tietenkin pitää tätä lähinnä huolestuttavana merkkinä kyvyttömyydestäni nauraa itselleni. Onhan se tietenkin noinkin, mutta kaikessa selkärangattomuudessani olen tyytyväinen löytäessäni edes jotain rajoja hekotukselleni.

Tosin kyllä se vähän nolottaakin. Olenko minä oikeasti ottamassa jo kantaa? Vieläpä asiassa, joka ei ole itsestäänselvä? En kai sentään. Tässä kuitenkin puhutaan vain huumorista. Voin vielä kiistää kaiken.

Tunteellisuudesta

Olin teininä kylmä ja tunteeton, mitä tuli populaarikulttuurin kuluttamiseen. Kauhu- ja splatterelokuvat maistuivat, draama kyllästytti eikä mikään nyt ainakaan koskettanut. Vähitellen sitä on vanhemmiten pehmentynyt, ja lastentulo on viimeistään hapertanut koko pään. Luulin aikoinani, että saippuaoopperamaisille juonenkäänteille itkeminen loppuu raskauden tai viimeistään imetyksen päätyttyä, mutta luulin väärin.

Kun sitten menin viimein ostamaan itselleni mp3-soittimen, sain huomata ylitunteellisuuden koskevan musiikkiakin. Moni aiemmin hyvältä tai jopa hauskalta tuntunut biisi on nykyään aivan liian ahdistava ja surullinen, kun se tulee tulppakuulokkeilla jotenkin liian lähelle. Ja kyse on nimenomaan sanoituksista - niistä saa liian hyvin selvää.

Ehdottomalla kieltolistalla on ennen niin paljon levylautasellani pyörinyt Nick Caven Murder Ballads, ilmiselvistä syistä. Johnny Cashia olen yrittänyt kuunnella, viimeksi tänään, mutta nyyhkyttelyksihän se menee. American neloselta kuuntelee vielä hyvin ykkösbiisin The Man Comes Around, ja jostain syystä Hurtkaan ei yhtään satu. Mutta kyyneleet lähtevät virtaamaan Give My Love to Rose -kipaleen kohdalla, ja I Hung My Head on jo musertava, vaikka Sting-laina onkin.

Edellä esitetty on vielä jossain määrin hyväksyttävää: ovathan Cave ja Cash riipaisevia tarinankertojia. Mutta liian pitkälle mentiin siinä vaiheessa, kun en enää pystynyt kuuntelemaan Rammsteiniakaan silmien kostumatta.

Otetaan nyt vaikka Mutter-albumi. Mein Herz Brennt - ei lapsia saa pelotella! Mutter on jo aika rajua kamaa, ei tuollaista hylätyksi tulemisen tunnetta voi ihminen kestää. Ja joku voisi ehkä nauraa itseensä rakastuneelle Zwitterille, mutta minä näen vain yksinäisen friikin, joka yrittää epätoivoisesti löytää lämpöä julmasta maailmasta.

Ja maan povessa makaavasta lapsesta kertovaan Spieluhriin ei sitten edes mennä. Sitä kappaletta ei saa enää ikinä soittaa minun läheisyydessäni. Sen rinnalla pakahduttavasta ikävästä ja vanhenemisesta runoileva Nebel on letkajenkkaa.