Vanhemmuus on tehnyt tepposet tunne-elämälleni: tiedossahan on, etten pysty katsomaan nykyään enää minkäänlaisia kauhuelokuvia (elinikäiset traumat + painajaiset + hysteeriset mökkiyöt) enkä pahintakaan saippuaa, jossa jotain ikävää tapahtuu vähänkään aikuista pienemmille ihmisille.
Tilanne oli luonnollinen raskausaikoina, mutta kuvittelin palaavani entiselleni hormoniryöpytyksen tasaannuttua. Joko olen siirtynyt suoraan seuraavaan hormoniaallokkoon (vaihdevuodet?) tai sitten yliherkkyydestäni on tullut pysyvä olotila. Tämän kanssa on nyt sitten kai vain elettävä.
Jonkinlainen pohjanoteeraus tapahtui kuitenkin eilen, kun pyöräilin kuulokkeet päässä kotiin. Pitkästä aikaa kuuntelin Rammsteinia, ja sainkin huomata saksankielen kuullunymmärtämiseni nousseen jo sille tasolle, etten enää voi olla ymmärtämättä saksankielistä musisointiakaan, vaikka kuinka yrittäisin keskittyä polkemiseen ja pään nytkyttämiseen.
Jo Mein Hertz Brennt herätti ikävän tunteen: siinähän mainittiin kuollut lapsi! Miten en ollut tuohonkaan kiinnittänyt aiemmin huomiota? Ja sydäntä riipaisi suunnattomasti, kun Mutter-kipaleessa äidittä syntynyt laboratoriofriikki suree katkerana tuntemattomaksi jäänyttä äidinrakkautta.
Jättipotti tuli kuitenkin Spieluhrin käynnistyessä: kokonainen kappale maan kylmässä povessa yksinään makaavasta lapsesta. Miten kukaan voi kuunnella mitään sellaista? Taisi kyynelkin tirahtaa, ja loppumatkalla olikin sitten lähes masentunut olo.
Olisi voinut luulla, että reteänperverssi Zwitter itseensä rakastuneine kaksineuvoisine päähenkilöineen olisi tuonut hymyn kasvoille. Aluksi biisi toki vähän kevensikin tunnelmaa, kunnes tajusin, että näennäisen itseriittoisuuden ja itsevarmuuden alla on kuitenkin yhteisönsä hyljeksimä poloinen, joka vastoin puheitaan varmasti kaipaa toisen ihmisen lämpöä ja kosketusta. Jotakuta, joka hyväksyisi kummajaisen sellaisena kuin hän on syntynyt.
Onnekseni pyörämatka päättyikin jo ennen levyn lopetusbiisin Nebel alkua: vuosikymmeniä sitten kuollutta kumppaniaan ja viimeistä suudelmaansa muisteleva vanhus olisi todennäköisesti käynnistänyt suoranaisen tulvan.
Tilanne oli luonnollinen raskausaikoina, mutta kuvittelin palaavani entiselleni hormoniryöpytyksen tasaannuttua. Joko olen siirtynyt suoraan seuraavaan hormoniaallokkoon (vaihdevuodet?) tai sitten yliherkkyydestäni on tullut pysyvä olotila. Tämän kanssa on nyt sitten kai vain elettävä.
Jonkinlainen pohjanoteeraus tapahtui kuitenkin eilen, kun pyöräilin kuulokkeet päässä kotiin. Pitkästä aikaa kuuntelin Rammsteinia, ja sainkin huomata saksankielen kuullunymmärtämiseni nousseen jo sille tasolle, etten enää voi olla ymmärtämättä saksankielistä musisointiakaan, vaikka kuinka yrittäisin keskittyä polkemiseen ja pään nytkyttämiseen.
Jo Mein Hertz Brennt herätti ikävän tunteen: siinähän mainittiin kuollut lapsi! Miten en ollut tuohonkaan kiinnittänyt aiemmin huomiota? Ja sydäntä riipaisi suunnattomasti, kun Mutter-kipaleessa äidittä syntynyt laboratoriofriikki suree katkerana tuntemattomaksi jäänyttä äidinrakkautta.
Jättipotti tuli kuitenkin Spieluhrin käynnistyessä: kokonainen kappale maan kylmässä povessa yksinään makaavasta lapsesta. Miten kukaan voi kuunnella mitään sellaista? Taisi kyynelkin tirahtaa, ja loppumatkalla olikin sitten lähes masentunut olo.
Olisi voinut luulla, että reteänperverssi Zwitter itseensä rakastuneine kaksineuvoisine päähenkilöineen olisi tuonut hymyn kasvoille. Aluksi biisi toki vähän kevensikin tunnelmaa, kunnes tajusin, että näennäisen itseriittoisuuden ja itsevarmuuden alla on kuitenkin yhteisönsä hyljeksimä poloinen, joka vastoin puheitaan varmasti kaipaa toisen ihmisen lämpöä ja kosketusta. Jotakuta, joka hyväksyisi kummajaisen sellaisena kuin hän on syntynyt.
Onnekseni pyörämatka päättyikin jo ennen levyn lopetusbiisin Nebel alkua: vuosikymmeniä sitten kuollutta kumppaniaan ja viimeistä suudelmaansa muisteleva vanhus olisi todennäköisesti käynnistänyt suoranaisen tulvan.
Hassua. Pari päivää takaperin mietin, että arvaisikohan katsoa The Reflecting Skinin uudestaan. Hieno elokuvahan se kyllä, mutta nyt voisi olla enemmän tunnelatausta. Tämä tuli taas mieleen Jake's Closetista. Ihan katsottava pätkä sekin vaikkei ensinmainitun veroinen olekaan.
VastaaPoista