Kulmakunnan kauhu

Minusta on tullut juuri sellainen pyöräilijä, joista olen aiemmin varoitellut. Muutos on ollut vaivihkaista, mutta tähän on nyt tultu.

Kotimatkallani on eräs oikein miellyttävä mäki, usean sadan metrin mittainen, joten siinä ehtii päästä mukavasti vauhdin hurmaan ennen äkillistä jarrutusta, 90 asteen käännöstä ja sukeltamista alikulkutunneliin. Eilen satuin olemaan liikkeellä tavallista myöhemmin eli ruuhka-aikaan, ja tämä mäkikin oli täynnä väkeä.

Kuvitelkaa tilanne: kaksi nuorehkoa miestä kävelee rinta rinnan mäkeä alas, minä näen heidät parinsadan metrin päässä lähtiessäni laskemaan samaista rinnettä. Samalla näen, että mäen puolivälissä pakertaa ylöspäin naama punaisena hikinen naispyöräilijä. Väylällä ei mahdu rinnakkain kahta kävelijää ja kahta pyöräilijää, joten mikäli ajoitus on oikein kelju, joutuu joku väistämään tai kärsimään.

En paina jarrua ennen kuin on aivan pakko, päätin - minun vauhtiani ette vie. Minulla on mieskaksikkoon vielä muutama kymmenen metriä kun puuskuttava naispyöräilijä alkaa jo olla heidän kohdallaan. Hah! Minä tein sen! En joutunut jarruttamaan!

Kovassa vauhdissa pyörä ei kuitenkaan letkeällä ajotyylilläni käänny kovinkaan nopeasti, vaan ajolinjat ovat hyvin sulavia ja loivia. Niinpä koukkasinkin mieskaksikon ja naispyöräilijän välistä hieman ennakoitua myöhemmin, ja livahdin suunnatonta vauhtiani toisen nuorukaisen olkapäätä hipoen takaisin tien oikealle laidalle.

Ajolinjani jatkui tietenkin yhtä sulavana, ja olin jo kaukana, kun tajusin, mitä oli tapahtunut. Kehenkään ei ollut sattunut, mutta mikäli korvani eivät olisi olleet mp3-soittimen huumaavan pauhun tukkimat, olisin varmasti kuullut likaisia herjauksia; jos olisin pystynyt vauhdissa kääntämään päätäni, olisin todennäköisesti nähnyt nyrkkiä puitavan. Sen sijaan jatkoin nokkavan näköisenä kulkuani synkkään tunneliin.

Siinä minä olin, hyväntahtoisena mutta vauhdin sokaisemana. Parhaatkin meistä lankeavat.