Liian kovat vaatimukset?

Eurovaalikamppailuni tuntuu vain kiihtyvän: en edelleenkään voi oikein hyväksyä, että jättäisin ääneni käyttämättä. Kuitenkaan yksikään vaihtoehto ei vain sovi. Aina hetkeksi saatan harkita jotakin puoluetta ja ehdokasta, mutta sitten tulee esiin jotain, minkä vuoksi koko puolue on pannassa. Jokin puolueen edustaja, jolla on typeriä mielipiteitä, tai sitten puoluejohdon virallinen typeränympäripyöreä lässynlässynlausunto. Olen vastannut vaalikoneisiin monella tavalla ja saanut kärkikymmenikköön ehdokkaita lähes kaikista puolueista. Vain yksi asia on pysynyt vakiona: pahnanpohjimmaisena on aina ollut köyhiä ja kommunisteja. Mitä tämä nyt sanoo minusta?

Vaadinko minä sittenkin liikaa? Eikö ole aika naurettavaa olettaa, että jossakin puolueessa kaikki ihmiset olisivat järkeviä tai edes suunnilleen kanssani samaa mieltä asioista? Sellainen vaatimushan lamauttaisi edustuksellisen demokratian.

Olen minä havaitsevinani myös jonkinlaista elitismiä tässä äänestyspäätöksessäni: saatan sinänsä kannattaa joitain ajatuksia ja toivoa mahdollisimman monen äänestävän niiden puolesta, mutta koen oman ääneni aivan liian arvokkaaksi niin epävarmoihin kohteisiin tuhlattavaksi. Minusta olisi oikeasti aika hauska nähdä niin vihreät kuin persutkin vaalivoitossa, mutta en kai minä nyt omaa ääntäni kummallekaan antaisi! Kukkaislapset ja homofoobikot, ei kiitos.

En voi taipua äänestämään mitään Lex Nokia ja Lex Karpela -puoluetta. Vasemmistoliitto sen sijaan hetken aikaa oikeasti houkutteli, ja googlailinkin huhujen mukaan hirmuiseksi natsiksi leimatun vasuriehdokkaan nimeä. Sellainenhan ehdokas voisi sopia juuri minun dissonanssivaatimuksiini! Mutta Kansan Uutisista löytämäni mamuaiheinen keskustelunpätkä oli argumenteiltaan aika eltaantunutta, joten sisuunnuin pitämään ääneni kaukana siitä poppoosta. Vai mitä sanotte tällaisesta avarakatseisesta näkemyksestä:

Mielestäni "en ole rasisti mutta..." ihmiset eivät ole ensinkään kaikki samanlaisia.

Todella jyrkkä ero on moraalissa.

Osa on sellaisia, sanoisinko että heidän ainoa syntinsä on se että he ovat kasvaneet valtamedian vaikutuksen alla kykenemättä kyseenalaistamaan sitä mitä syötetään.
Ehkäpä toiseksi synniksi pitäisi lukea vielä se että he eivät ole kyenneet näkemään kriittisesti "Me ja He" henkeä jota viljellään mm. urheilun avulla.

Jos heille asiallisesti, mieluummin vieläpä ystävällisesti osoittaa asioiden luonteen, sanoma menee kyllä perille.

Kokonaan toinen luku ovat ne rasistit joka aloittavat puheensa "en ole rasisti" saadakseen enemmän uskottavuutta rasistisille näkemyksilleen.
Kun vika on moraalin vajavuudessa, mikään moraalinen perustelu ei mene perille, eikä kyllä mikään mukaan.

Tämä on vähän niin kuin psykoanalyysiä: joko tunnustat, että sinulla on ongelma, jolloin sinulla on ongelma, tai sitten kiistät ongelman, jolloin sinulla on selvästikin ongelma sekä siihen liittyvä voimakas defenssi. Rasismia ei siis saa kieltää, joskaan myöntämisestäkään ei varmasti seuraa mitään hyvää. Entä olenko minä naiivi vai moraaliton? Valinta ei ole helppo.

Ei, ei minulla sittenkään ole liian kovia vaatimuksia. Maailma vain on liian huono.