Saatatte muistaa koko perhettämme vaivanneen mahatautiepisodin muutaman viikon takaa. Mahatauti, oksennustauti, millä nimellä sitä kutsutaankaan - mielestäni kyseessä on yksi vihoviimeisimmistä taudeista päällä maan. Ei vaarallinen, mutta oireiltaan erittäin tuskallinen. Muistaakseni kuvailin sitä synkimpinä hetkinään pahemmaksi kuin synnytys, ja se on jo jotain.
Jostain syystä lapsilla näyttää olevan taito muistella kaikkea hyvällä, tai ainakin oppia kurjistakin kokemuksista käteviä niksejä. Jos minulla on vielä lieviä traumoja siitä taannoisesta viikonlopusta, ottaa Mella puolestaan ilon irti muistoistaan.
Rakkaalla esikoisellamme oli taudin ajan iso saavi sängyn vieressä, ja kulkipa saavi neidin mukana myös päiväsaikaan sohvan ja ruokapöydän viereenkin. Nykyäänkin tyttö keksii välillä kaivaa saavin esiin ja raahata sen tuolinsa viereen, mikäli ei jostain syystä haluaisi syödä lautastaan tyhjäksi tai istua nätisti paikallaan loppuruokailun ajan. Siinä uhmaikäisemme sitten roikkuu, pää 50 litran ämpärissä epätoivoisesti kakisten, josko sieltä vaikka tulisi oksennus. Jostain syystä sitä oksua ei koskaan kuitenkaan kuulu, ja jälkiruokakin kyllä kysyttäessä maittaisi.
Jos tämä ei vielä naurata ruokailijoita riittävästi, ei pikkusisko näemmä halua jäädä pekkaa pahemmaksi. Viikkojen ajan isosiskonsa puuhia seurattuaan Neilikkamme raahasi eilen itse esiin samaisen saavin, joka on lähes yhtä korkea kuin tyttökin. Juuri parhaaseen hampaidenpesuaikaan taapero työnsi päänsä siihen samaan oksuämpäriin ja yritti aivan isosiskoaan matkien itsekin kakistella jotain ulos.
Ei sieltä tullut räkää kummempaa, ja hampaat piti silti pestä. Mutta luulen näytelmän toistuvan siitä huolimatta useampana iltana tästä eteenpäin, sen verran kippurassa äiti ja isä nauroivat ja tytön silmät loistivat aina yökkäilyjen välillä.
Osuvasti meillä onkin nyt viikonloppuna pienimuotoinen juhlaillallinen. Tervetuloa vieraat!
Jostain syystä lapsilla näyttää olevan taito muistella kaikkea hyvällä, tai ainakin oppia kurjistakin kokemuksista käteviä niksejä. Jos minulla on vielä lieviä traumoja siitä taannoisesta viikonlopusta, ottaa Mella puolestaan ilon irti muistoistaan.
Rakkaalla esikoisellamme oli taudin ajan iso saavi sängyn vieressä, ja kulkipa saavi neidin mukana myös päiväsaikaan sohvan ja ruokapöydän viereenkin. Nykyäänkin tyttö keksii välillä kaivaa saavin esiin ja raahata sen tuolinsa viereen, mikäli ei jostain syystä haluaisi syödä lautastaan tyhjäksi tai istua nätisti paikallaan loppuruokailun ajan. Siinä uhmaikäisemme sitten roikkuu, pää 50 litran ämpärissä epätoivoisesti kakisten, josko sieltä vaikka tulisi oksennus. Jostain syystä sitä oksua ei koskaan kuitenkaan kuulu, ja jälkiruokakin kyllä kysyttäessä maittaisi.
Jos tämä ei vielä naurata ruokailijoita riittävästi, ei pikkusisko näemmä halua jäädä pekkaa pahemmaksi. Viikkojen ajan isosiskonsa puuhia seurattuaan Neilikkamme raahasi eilen itse esiin samaisen saavin, joka on lähes yhtä korkea kuin tyttökin. Juuri parhaaseen hampaidenpesuaikaan taapero työnsi päänsä siihen samaan oksuämpäriin ja yritti aivan isosiskoaan matkien itsekin kakistella jotain ulos.
Ei sieltä tullut räkää kummempaa, ja hampaat piti silti pestä. Mutta luulen näytelmän toistuvan siitä huolimatta useampana iltana tästä eteenpäin, sen verran kippurassa äiti ja isä nauroivat ja tytön silmät loistivat aina yökkäilyjen välillä.
Osuvasti meillä onkin nyt viikonloppuna pienimuotoinen juhlaillallinen. Tervetuloa vieraat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti