Itku pitkästä ilosta

Pitikin mennä sirkuttamaan, tietäähän sen, ettei mitään iloa pitkään kestä. Jos nyt vaikka lähdetään liikkeelle siitä, että pari kertaa männävuosina sijoiltaan mennyt polveni ei ole yhtä ihastunut pyöräilyyn kuin minä itse: koko päivä on mennyt ontuessa, kun aamulla piti tuskastakin huutaen päästä pyörällä töihin. Onneksi sentään työterveyshoitaja on empaattinen ja varasi ajan huolehtivalle työterveyslääkärille, toivottavasti lekuri osaa tehdä taikatemppuja jo toistakymmentä vuotta elämääni kurjistaneelle nivelelle.

Jotta tämä ei olisi tarpeeksi kurjaa, tuli sitten tällainenkin uutinen. Huhujahan noista yyteistä oli jo kuulunut, mutta on se aina erityisen rumaa virallisesta lähteestä luettuna. Pitäisi varmaan olla iloinen, ettei kukaan ole toistaiseksi irtisanomassa ja lomauttamassa, mutta kyllä niillä lomarahoillakin on joka vuosi ollut aika akuuttia käyttöä. Että kivat vaan.

Ja kirsikkana kermavaahdossani kuulin vielä, että firman jokavuotinen reipashenkinen kevätretki järjestetään tänä vuonna vasta kesälomani jo alettua. Tiedän kyllä, että kyyniset lukijani korkeintaan sylkäisevät firmojen yhteishengenkohotustapahtumia päin, mutta minä olen oikeasti pitänyt näistä retkistä. Varsinkin silloin kerran, kun päästiin melomaan. Ja nytkin olisi päästy merelle.

Onkin osuvaa, että juuri tänään lähden töiden jälkeen pitkästä aikaa (?) hukuttamaan murheeni erääseen itäisen kantakaupungin ravitsemusliikkeeseen. Tosin ihan pienesti vain, huomennahan on kukonlaulun aikaan päiväkodin äitienpäiväaamiainen.