Kriisi.

Voiko joku vähän isompien lasten vanhempi kertoa, miten elämä tästä jatkuu? Tajusin, etten minä nykyään edes tunne kotikaupunkini keskustaa, kun käyn siellä korkeintaan kerran kuussa. Ja silloinkin lähinnä vain pikaisesti pisteessä B täsmäreissulla (luultavasti ostamassa puuteria tai läpikulkumatkalla kohti Albertinkadun ampumarataa) ennen paluutani pisteeseen A eli kotiin.

Kun silloin nuorena, lapsettomana ja opiskelijana tuli vietettyä jokseenkin kaikki aika siellä kantakaupungissa: rauhallista haahuilua ylioppilastalon, Unicafén ja Stockmannin välimaastossa. Herranen aika, Stockmann! Milloinkahan minä olen viimeksi edes käynyt Stockmannilla? Kun nykyään kaikki tulee ostettua kehätien varren automarketeista tai sitten Pikku Huopalahden lähikaupoista. Nyt kun talomme alakerrassa on kauan kaivattu kukkakauppakin.

Vieläkö minä joku päivä lorvailen keskustassa, istuskelen kahvilassa ja piipahdan heräteostoksilla? Kävelen puistossa ja katselen ohikulkijoita? Tutkin näyteikkunoita ja ostan ylihintaisia täytettyjä patonkeja? Käyn elokuvissa ilman etukäteissuunnittelua? Tai ylipäänsä käyn elokuvissa?

Onko tämä taas mahdollista, kun lapset ovat kouluiässä? Vai olenko tuomittu lähiöelämään loppuiäkseni? Kunnes eläkeläisenä siirryn palvelutaloon?