Ei meidän lapset kyllä ikinä, vaan ne naapurin

Kahden kuukauden päästä olisi paluu töihin, eikä se taida olla yhtään liian varhain. Olen nimittäin huomannut olevani allerginen äideille, tai ainakin laumoissa liikkuville äideille. Ruuhkautuva leikkipuisto on pelottava paikka: näin kesäisin siellä jaetaan joka päivä ilmainen lounas pikkupilteille, ja vaahtosammutinta pyöriikin joka puolella aina keskipäivällä. Ei siinä mitään, ne muksut ovat oikeasti aika kivoja. Mutta voi niitä äitejä!

Jo joulun alla olin muutaman käyntikerran jälkeen tunnistanut paikan ydinjoukon: ne tietyt äidit, joilla on ne samanikäiset esikoiset (Mellaa puolisen vuotta vanhempia) ja saman ikäiset kuopukset (Neilaa jokunen kuukausi vanhempia), ja joilla on kaikilla samanhenkiset vaunut ja niissä esikoisille seisomalaudat. Ne äidit olivat niitä, jotka kaikkein kovaäänisimmin juttelevat ja huutelevat puistossa toisilleen ja lapsilleen ja jotka eivät koskaan puhu oman joukkonsa ulkopuolisille (ainakaan oma-aloitteisesti). Toisin sanoen siinä missä muut vanhemmat heittävät smalltalkkia lähistöllä hengailevien tuntemattomienkin kanssa, nämä eliittimammat muodostavat oman tiiviin sisäpiirinsä. No, onneksi nämä mutsit ovat sentään häviävä vähemmistö puiston muuten kirjavassa asiakaskunnassa.

Nyt puistoruokailun aikaan tämä ydinjoukko erottuu sillä tavalla, että mammat menevät jo hyvissä ajoin istumaan puiston ainoan pöytäryhmän ympärille ja varaavat koko köörille paikat. Lisäksi ruuanhaku on organisoitu niin, että yksi tai kaksi mammoista juoksee jakelun alkaessa heti jonon kärkeen ja hakee koko poppoolle murkinat.

Eipä siinä mikään, järkeväähän se on yhden hakea monelle sapuskaa, ja toisaalta kivahan se on kaveriporukassa istua pöydän äärellä. On niitä 2-3-vuotiaita muksuja siinä porukassa kuitenkin niin paljon, että pöytäryhmä natisee liitoksistaan: mistään vajaakäytöstä ei voi puhua. Meitä muita ei haittaa nurtsilla viltin päällä istuskelu, se on oikeasti aika idyllistä.

Mutta tänään kävi kyllä jo hiukan närästämään yksi tapaus: kaksi alakouluikäistä tyttöä rohkeni istua kahden mamman viereen pöydän äärelle. Eivät istuneet kauaa: äipät pyysivät tyttöjä siirtymään vaikkapa portaille syömään, he kun ovat varaamassa niitäkin paikkoja omille lapsilleen ja näiden mahdollisesti paikalle tuleville kavereille. Tytöt hieman hämmästyivät, mutta siirtyivät kyllä kiltisti pois.

Itsekin jouduin kyllä subjektiksi eräässä "ei meidän lapset" -tapahtumassa. Yhden eliittimamman vajaa kolmevuotias muksu purskahti keinussa itkuun, ja Mella seisoi tämän vieressä. Kukaan ei nähnyt, mitä oli tapahtunut, joten vallan hyvin itku saattoi johtua keinun itselleen haluavasta Mellasta. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun meidän napero vaatii voimakeinoin (heh, kaksivuotiaan "voima"keinoin) jotain itselleen.

Muksun eliittimude juoksee paikalle hätääntyneenä ja huudahtaa: "löikö se poika sinua?!" Ei siis sillä, että sekään äiti tietäisi mitä on tapahtunut, mutta kai se "poika" oli lyönyt kun kerran sattuu seisomaan siinä lähellä kun oma auringonpaiste itkee. Oma päivänvalonsa osasi kyllä puhua, eikä missään vaiheessa sanonut että Mella olisi mitään kurjaa tehnyt tai että mihinkään sattui, valitti vain haluavansa pois keinusta kun ei itse päässyt. Tässä vaiheessa Mellakin jo tihrustaa itkua, enkä minä tiedä mitä tehdä. En haluaisi olla mikään "ei meidän lapset sellaista ikinä" -äiti vaan torua tiukasti aiheesta, mutta en haluaisi myöskään huutaa pelästyneelle kaksivuotiaalle ilman syytä. Tyydyin sitten vain puolivillaisesti kieltämään Mellalta riitelyn ja käskin antamaan muidenkin keinua.

Episodini eliittiäidin kanssa oli ohi, edes katsekontaktia ei tarvittu kun luksusmutsi pelasti itkevän tytön tätä pienemmän "pojan" väkivallalta. Mella taas hiljeni koko loppuajaksi ja muisteli itkuisena tapahtunutta vielä päiväunille mentäessä.

Summa summarum: lapset kivoja, äitien kanssa vaikeampi löytää yhteistä säveltä. Ja ennen kaikkea: mitä minun kehityksestäni kertoo se, että ajattelen päivät pitkät tällaisia asioita ja kirjoitan niistä vielä blogiinkin?

Erik, tervetuloa estradille. Treenaa jo valmiiksi lauseita "ei voinut olla meidän lapsi", "löikö se ilkeä lapsi sinua?", "isi on tässä, älä enää itke" sekä "voisitteko siirtyä, olemme varanneet tämän penkin tällä kivenmurikalla". Ai niin, ja laita Mellalle mekko päälle, vain pojilla on maastohousut maastossa.

Myytävänä

Myytävänä yksi kaksivuotias ja yksi nelikuinen lapsi. Alennusta, jos ostat molemmat. Tarjoukset sähköpostiin.

Suomen kesä

On tämä Suomen kesä vain hieno. Tänään on syytä olla erityisen tyytyväinen mm. näistä syistä:

• Se itsestäänselvin: aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä, ainakin parvekkeella. Sen pidemmällä en ole ehtinyt käymäänkään.
  
• Pikkusisko vei tänään Mellan puolestani leikkipuistoon, joten minä sain vapaan aamun ja lokoilin parvekkeella kirja kädessä Neilan nukkuessa vieressä vaunuissa.
• Pikkusisko on muuttanut Helsinkiin, joten hänet voi nakittaa entistä useammin vahtimaan kakaroitamme.
• Pikkusiskon uuden kämpän alakerrassa on leipomo ja lähistöllä suklaakauppa. Sielläkin tulee siis varmaan vierailtua usein.
  
• Ensi viikonlopuksi on luvattu lämmintä, ja sopivasti tiedossa onkin sekä viikonloppu mökillä että yhdet yo-juhlat. Pikkusiskon.
  
• Häitäkin olisi tulossa, ja ainahan on kiva pynttäytyä.
• Erikin kesälomaan on enää puolitoista kuukautta.
• Lapsemme ovat fiksuja ja filmaattisia, ehkä peräti kaikkia muita muksuja fiksumpia ja filmaattisempia. Vasta-argumentit ovat turhia.
  
• Kaikki nyt vain on yksinkertaisesti fantsua. Vasta-argumentit ovat turhia.
  

PPP eli palautuspullopaniikki

Iski PPP. Opin nimittäin vasta aivan hiljattain erään olennaisen seikan näistä uusista kierrätysmuovisista palautuspulloista: pullokone tunnistaa ne etiketin viivakoodilla, joten etiketittömät pullot lentävät koneesta suoraan roskikseen eikä niistä saa panttia takaisin.

WTF?! Minulla on lähes pakonomainen tarve repiä etiketit irti kaikenlaisista virvoitus- ja alkoholipulloista, joita vain kädessäni pääsen pitelemään. Se tapahtuu huomaamattani, tosin en ole tähän mennessä pitänyt sitä kontrolloimisen arvoisena asiana.

Jos joku ei pode samaa, sinänsä kuitenkin yleistä ja tunnistettavaa vaivaa, ovat etiketit kuitenkin vaarassa: kastuneesta pullosta etiketti lähtee helposti. Ja minun yhden siideripullon mittaisen kokemukseni perusteella näistä uusista pulloista etiketti irtoaa helpommin kuin vanhoista, nimittäin ainakin siinä kyseisessä pullossa oli liukas muovinen etiketti liukasta muovipintaa vasten ja liimaa vain yhdessä kohdassa.

Tämä Palpan uusi hieno systeemi tarkoittaa siis minun kohdallani sitä, että entistä useampi limpparipullo on nyt sitten sekajätettä vastoin tahtoani.

Great. Täytyy ryhtyä harrastamaan tölkkejä, yäk.

Mellan jännittävä päivä

Eilinen taisi olla Mellalle varsin jännittävä päivä. Ensin bongattiin iso leija matkalla leikkipuistosta kotiin, ja illalla näimme ikkunastamme valtavan kuumailmapallon tulevan ihan kohti. Erik ja Mella lähtivätkin sitten oikein ulos katsomaan, kuinka tämä pallo laskeutui juuri sille samaiselle nurmikentälle, jolla se leijakin havaittiin.

Minulla on tunne, että näistä puhutaan vielä pitkään. Paljon pidempään kuin kaikista niistä vaatteista, joita Mellalle tänään ostettiin.

Herrmannin perheen päiväohjelma

Sikäli kun kukaan voi kuvitella olevansa kiinnostunut, julkaistaan tässä nyt Herrmannin perheen tavanomainen päiväohjelma. Voivat sitten työtaakkansa alla uupuvat ja huonosti nukkuvien lapsukaisten vanhemmat kadehtia äitiyslomalaisen helppoa elämää, heh.

n. klo 9 Mella kipittää makuuhuoneeseen herättämään äidin. Neila on joko juuri imetetty tai sitten herää Mellan mekastukseen ja ryhtyy vaatimaan maitoa. Tämän jälkeen kolmikkomme siirtyy aamiaiselle. Äiti lukee rauhassa lehden ja juo aamukahvin, Mella vaatii vieressä kovaan ääneen hiekkalaatikkoa ja Neila harkitsee kitisemistä. Kuopus ei kuitenkaan ehdi kitistä, kun aamiainen on viimein ohi ja äiti päättää imettää jälleen.

n. klo 11-12 kolmikkomme lähtee ulos. Viime aikoina se on tarkoittanut äidin liikuntatuokiota: Neila nukkuu vaunuissa ja Mella istuu äidin selässä kantorinkassa maisemia katsellen, äiti taas harppoo ympäriinsä veren maku suussa. Joskus pysähdytään katselemaan kukkia ja eläimiä, esimerkiksi tänään käytiin Ruskeasuon talleilla heppoja ihailemassa. Kävelylenkit päättyvät usein läheiseen leikkipuistoon, paitsi jos on jo myöhä ja Mellalla nälkä ja väsy.

n. klo 13-14 Mella syö kotona lounasta. Päivän hektisin kohta: yhtä aikaa nälkäänsä ja väsymystään huutavat Mella ja Neila, ja äiti joutuu tekemään tiukkoja valintoja eli priorisoimaan lastensa hädät. Joskus ruokaa saa ensin Mella, joskus Neila. Äidin nälkä jää auttamatta viimeiseksi ongelmaksi.

Heti lounaan jälkeen Mella menee päiväunille. Äiti pääsee syömään ja Neila laitetaan parvekkeelle nukkumaan. Pienen valituksen ja tuttirumban jälkeen Neila suostuukin nukahtamaan, ja äidin lokoisa vapaahetki alkaa. Mella nukkuu pari tuntia, Neila sitäkin pidempään.

Klo 17 perheen isä saapuu töistä, ja illan pääruokahetki on edessä. Sitä ennen pitää toki herättää Neila parvekkeelta ja imettää. Imetys juuri ennen illallista ei kuitenkaan yleensä auta: Neila kitisee useimmiten koko ruokailun ajan. Loppuilta meneekin valveilla kitinän ja tiheiden imetysten tahdissa, oikein väsyneenä päivänä Neila saattaa toki vielä torkahtaa hetkiseksi mutta herää pian taas huutaen. Tällä välin Mella väsyttää isänsä vaatimalla leikki- ja juoksuseuraa.

klo 21 koko perhe syö iltapalaa. Neila pääasiassa kitisee, Mella taas alkaa olla hysteerisen väsynyt ja pelleilee ruokapöydässä. Äitikin on useimmiten hysteerinen, joten Mella ja äiti purskahtelevat nauruun ja vääntelevät naamojaan koko iltapalan ajan. Isi yrittää pitää tilanteen kasassa ja samalla tyynnytellä hämmentynyttä pikkuvauvaa.

Iltapalan jälkeen pestään Mellan hampaat, vaihdetaan yöpaita ja luetaan iltaruno. Mella viedään sänkyyn, jossa hän ei kuitenkaan ainakaan puoleen tuntiin suostu olemaan vaan vaeltaa aina vain uudelleen ovelle vaatimaan vettä, pottaa tai iltapusuja. Poikkeuksetta tässä vaiheessa myös itketään ja kieltäydytään uhmakkaasti menemästä nukkumaan. Tavaroita heitellään oveen.

Neila saa vielä pari kertaa tissiä, äiti ja isi käyvät vuorollaan suihkussa. Neila nukahtaa n. klo 23, äiti ja isi valvovat vielä puoleenyöhön. Neila herää yöllä viiden maissa syömään, erityisen nälkäisinä öinä kolmelta ja uudestaan vielä seitsemältä. Sitten kello tuleekin jo taas yhdeksän ja uusi päivä käynnistyy edellisen kaltaisena. Viikonloppuisin Mella tosin herää kiusallaan hieman tavallista aiemmin ja menee nukkumaan myöhemmin.

Mella on osoittautunut yllättävän itsenäiseksi, ja osaa viihdyttää itseään ja jopa pikkusiskoaan päivän suvantohetkinä. Nykyään pystyn jo hyvinkin esim. laittamaan ruokaa keittiössä ilman suoraa näköyhteyttä olohuoneen sohvalla pelleileviin siskoksiin: Mella ei tee tahallaan mitään pahaa, vaan pitää huolta siskostaan. Neila kyllä rääkäisee, jos Mella on vahingossa liian kovakourainen. Silloin minä ehdin paikalle ja Mellakin on jo osannut perääntyä.

En malta odottaa sitä päivää, kun nuo kaksi oikeasti leikkivät keskenään! Silloinhan meitä vanhempia tarvitaan enää vain ruuanlaittoon, eiksje?

Esikoisen juhlintaa

Ehti näköjään taas vierähtää tovi, ei ole kyllä oikein ollut aikaa kirjoitella. Mitäköhän tässä välissä olisi ollut? No, ihan tavallista elämää vain. Tai, no, vähän tietenkin juhlaakin. Oli vappu, jota saatiin viettää poikkeuksellisen komeissa ilmoissa. Aattona juhlittiin ystävien kanssa kotona (lähinnä parvekkeella), vappupäivänä taas lähdettiin pidennetyksi viikonlopuksi mökille. Ja voi sitä mökkireissua! Täysi kesä toukokuun alussa! Syötiin aamiaista rannassa ja pakoiltiin auringonpaahdetta puun varjoissa. Oli vaikea uskoa, että jäät olivat kuulemma lähteneet järvestä vasta pari päivää aiemmin, eikä alkuviikosta ollut kuulemma päässyt autolla perille lumikinosten vuoksi... No, eipä sinne järveen kyllä nytkään vielä uskaltanut.

Eilen oli sitten Mella-neidin syntymäpäivä, ja uhmaikäinen täytti komeat kaksi vuotta. Paikalle kutsuttiin hyvin pieni määrä ihmisiä syömään, ja kyllähän pirpana paistatteli kaikessa siinä huomiossa. Minäkin onnistuin ylittämään itseni, tein nimittäin elämäni ensimmäisen marsipaanikuorrutteisen kakun. Olin jonkin googletuksen kautta sattunut mm. Kinuskikissan leivontablogiin, ja kiitettävän havainnollisten ohjeiden avulla ajattelin sitten itsekin kokeilla moista taidemuotoa. En ikinä ollut ajatellut sitä omana puuhanani, mutta sehän olikin tavattoman hauskaa ja yllättävän helppoa. Olen saattanut löytää uuden harrastuksen, joskin em. blogin tasoon lienee vielä matkaa.

No, ei tästä nyt kuitenkaan ole tulossa leivontablogia, vaikka Mellan kakku onkin päätynyt tekstin tämänkertaiseksi kuvitukseksi. Ihan rehellisyyden nimissä kuva on räpsäisty siltä puolelta, missä olivat tummimmat kaakaojauhetahrat ja pahin kurttu marsipaanihupussa. Eikä tuosta retroksi ajatellusta kukkakuviostakaan oikein saa selvää, kun kakku olikin läpimitaltaan pienempi kuin olin kaulitessa silmämääräisesti arvioinut... Mutta se onkin vasta ensimmäinen, tästä voi vain kehittyä!

Lyhyestä virsi kaunis, Neila nimittäin marisee parvekkeella. Ei osaa kuopus nukkua, vaikka äiti käskee. Onneksi yleisesti ottaen pimun unenlahjat ovat varsin äitiystävälliset, mistä aiheesta täytyykin joskus laittaa vaikkapa ihan oma kirjoituksensa.

Kiinnostavia uutisia

Viime aikoina Hesari on ollut kovin itsereflektiivinen Online-toimituksen blogissa, ja uutisten kiinnostavuuttakin on sivuttu. Itsekin olen tässä parin päivän aikana ohimennen miettinyt, että milläköhän perusteella minuakin eri uutiset kiinnostavat tai ovat kiinnostamatta.

Nimittäin tämä Espanjan bussionnettomuus on jotenkin yllättänyt nurkan takaa. Ensimmäisen kerran näin uutisen selaimeni aloitussivulla eli räätälöidyllä Google.fi-sivulla, johon tulee mm. verkko-Hesarin uutisia RSS-syötteenä. Suomalaisia kuoli bussiturmassa Espanjassa? Jaa, ei erityisemmin kiinnostanut enkä linkkiä klikannut.

Seuraavana päivänä yllätyin sitten, kun Hesarin A-osa tuntui pyhitetyn tälle uutiselle. En minä vain otsikon perusteella tajunnut, että kyse oli näinkin megaluokan tapahtumasta. Oikein ulkoministerit, pääministerit ja presidentitkin kommentoimassa, kriisitiedotusta ja kaikkea. Tsunami revisited.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, ilman muuta inha onnettomuus on mielestäni kamala tragedia kaikille niille, joita se koskettaa. Mutta kun se ei kosketa minua, enkä minä kuvitellut sen koskettavan näin montaa muutakaan suomalaista. Tottahan toki tuollainen asia kuuluu lehtiin, mutta itse olisin kuvitellut löytäväni uutisen jostain sivun A8 alalaidasta. No, minä en olekaan ammattitoimittaja, ja sen kyllä huomaa (?).

Olin aina jotenkin kuvitellut, että olen hyvin tyypillinen uutisten kuluttaja. Vaikken ikinä ostakaan iltapäivälehtiä aikakausjuorulehdistä puhumattakaan, luen kuitenkin kevyitä ja viihdyttäviä uutisia netistä ja viihteellistyvästä paperi-Hesaristani. Skippaan tylsästi otsikoidut kuntauudistusartikkelit, mutta saatan tarttua toimittajan aiheesta kirjoittamaan, nasevasti otsikoituun kommenttiin. Kanervan ja Vanhasen tekstarit sekä Ruususen kirjauutiset luen, tunnustan lukeneeni myös Paris Hilton -raportit kuvatekstejä myöten. Jokelan tapahtumia seurasin mahdollisimman reaaliajassa, tsunamin ja WTC-iskujen kaltaiset megatapahtumat pökerryttävät mittakaavallaan viikkokausien ajan.

Mutta miksei minua kiinnosta bussiturma Malagassa? Yhden teorian keksin: iso osa suomalaisista on käynyt etelänlomalla, jos ei Malagassa, niin kuitenkin hyvin samanlaisissa tunnelmissa jossain muualla siellä päin. Minä taas en ole koskaan ollut etelänlomalla, enkä millään muullakaan pakettimatkalla. Edes tilauslennolla en ole ikinä ollut, kaikki reissuni ovat olleet omatoimisia reittimatkoja.

Konginkankaan bussionnettomuus nimittäin aikoinaan kyllä kiinnosti: kyseinen tienpätkä sijaitsee lapsuuteni maisemissa, ja olivathan uhritkin aika lähellä omaa ikääni. Ehkä virtaset ja salmiset avasivatkin sormet syyhyten aamulehtensä ja yrittivät muistella, oliko se koskisten Malagan-reissu juuri nyt vai vasta ensi viikolla. Ehkä kuvissa näkyy tuttuja?

Tulipa sekin mieleen, että jos Zerkalon bussi kolaroisi vastaavalla tavalla jossain Venäjän korvessa, seurattaisiinko sitä samalla intensiteetillä mediassa? Itse tarttuisin kuitenkin siihen uutiseen huomattavasti Malaga-tapaturmaa nopeammin. Olisiko siellä tuttuja? Ajatella, tuolla se Erikkin silloin oli.

Onneksi minun ei tarvitse päättää, mitkä uutiset ovat tärkeitä ja mitkä eivät.

Talo täynnä sairasvuoteita

Meidän perheessä on nyt ryhdytty sairastamaan: Erik sai flunssan viime viikolla ja valitti kurkkuaan sekä vuotavaa nenäänsä useamman päivän ajan. Mellalle nousi kuume lauantai-iltana, ja nenä onkin vuotanut paksua töhnää siitä asti. Pahnanpohjimmaisena pikkuruinen Neila-neiti nostatti niinikään kuumeen lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, päätyipä peräti yli 39 asteeseen.

Parikuiselle vauvalle moinen on jo hälyttävää, joten sunnuntaina vietinkin sitten ison osan päivästä Lastenklinikalla nyyttini kanssa. Rääpäleestä otettiin veri- ja pissanäytteitä, mittailtiin kuumetta useaankin kertaan mutta ennen kaikkea istuskeltiin ruuhkaisessa jonotushuoneessa. Lopputulos: korvatulehdus molemmissa korvissa, antibioottikuuri ja särkylääkkeet päälle.

Neiti on kyllä ollut hyväntuulinen ja yllättävän terveen oloinen, enpä olisi arvannut, että korvista mitään ikävää löytyisi. Jo kahden kuukauden ikäisenä! Voi surku.

Täällä sitä sitten istuskellaan sairaiden tyttösten kanssa sisällä, kun ulkona alkaisi olla upea kevät. Sadeilmat alkavat varmaan sitten siinä vaiheessa, kun neidit ovat parantuneet.

Niin, minunkin nenäni vuotaa. Mutta ei sen vakavampaa.

Terve Saksa, heihei ilmakehä

Varattiin tuossa juuri lentoliput Saksaan, pitäähän sitä päästä käyttämään lapsia toisessa kotimaassaan etteivät aivan vieraannu. Neilalle visiitti on ymmärrettävästi ensimmäinen, muttei Mellakaan ole sitten viime kesän siellä piipahtanut. Nyt olutmaa kutsuu heinä-elokuun vaihteessa.

Viime vuosina nämäkin reissut on tehty omalla autolla ja laivalla, ja viimeksi olenkin ollut lentokoneessa syyskuun 2005 Kuuban-matkalla. Sen jälkeen olen itseeni tyytyväisenä julistanut boikotoivani lentämistä milloin mistäkin syystä. Täysin järjettömät turvatoimet ja säännöt ovat yksi välttelyn syy, ekologisuus on puolestaan mitä mainioin peruste nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Ei sillä, että oikeasti olisin niin hieno ihminen. Tähän mennessä autoilu ja laivailu on vain ollut meille sopivampaa ja halvempaa: paikan päällä on kuitenkin oltava auto, kun Erikin isä asuu täysin korvessa kaiken julkisen liikenteen saavuttamattomissa. Autoon myös mahtuu valtavasti tavaraa, jota lapsiperhe tarvitsee (?).

Nyt laivaliput ovat kuitenkin kallistuneet niin paljon, että halvat lennot ja autonvuokraus paikan päällä on jo perheellemme se edullisempi vaihtoehto. Enkä voi väittää jääväni kaipaamaan laivojen ylihinnoiteltuja eineksiä ja nuhjuisia hyttejä, joissa joutuu tuhlaamaan tuntikausia (ellei peräti vuorokausia) vähäistä loma-aikaa. Sitä paitsi Mella rakastaa lentokoneita, ja on varmaan aivan riemuissaan päästessään ensimmäistä kertaa sellaisen kyytiin. Varasimmekin heti koneesta ikkunapaikan pikkuneidillemme.

Vähän kyllä hirvittää tuo tuleva turvatarkastus: en ole tosiaan lentänyt ollenkaan sen jälkeen, kun nämä kaiken maailman nestesäännöt tulivat. Ilmeisesti se toilettilaukku täytyy sitten nykyään pakata ruumaan, vaikka aina ennen olen halunnut pitää sen käsimatkatavaroissa: jos matkalaukut jäävät matkasta, on mukana sentään hammastahna ja deodorantti. Ja tietenkin meikit, onkos se huulipuna nykyään nestettä? Onneksi Neilan maidon suhteen olemme sentään omavaraisia, miten se sääntö korvikemaidon kanssa olikaan? Pitikö pakkausten olla avattuja vai miten...? Ja Mellan vesimuki täytyy ilmeisesti viedä turvatarkastuksesta läpi tyhjänä ja muistaa käydä täyttämässä vasta kentällä vessassa, tai jotain. Ettei Mella vain kaappaa konetta, meinaan.

Onkohan banaani nestettä? Miten saan riisuttua vyönsolkeni pois, jos kannan samalla Neilaa kantoliinassa? Piipittävätköhän silmälasini metallinpaljastimessa senkin jälkeen, kun vyö on otettu pois? Entä jos housut tippuvat? Onkohan Neilan tutti vaarallinen ase? Piipittääköhän tuttihihnan metalliosa? Entä kestovaippojen nepparit?

Lentäminen on stressaavaa. Toivottavasti edes maisemat ovat hienoja.

Päivän älynväläys

Arvatkaapas mitä minä juuri tajusin? Minulla on kaksi lasta! Vastahan minä eilen (tai ainakin vastaavan lyhyen ajanjakson sisällä) olin itsetietoinen lukiolainen matkalla Suureen Pääkaupunkiin opiskelemaan. Missä välissä tämä kaikki on oikein tapahtunut?! Enhän minä edes ole niin kamalan vanhakaan.

Aika hauskaa.

Yleisön pyynnöstä: Neila hymyilee

Kun nyt kerran kaivattiin todistusaineistoa siitä Neilan hymystä. Saattaapa ääniraidalla kuulua pieni naurahduskin.

Hymy!

Ei, en viittaa otsikollani hiljattain kaiken kansan tietoisuuteen palanneeseen juorulehteen enkä sen perustajan vaimoon, vaan ihan siihen ilmeeseen. Neila on nimittäin väännellyt kasvojaan jo muutaman päivän siihen malliin, että olen alkanut pitää neidin ilmeitä hymynä. Tänään olen lopulta varma asiasta: Neila hymyilee!

Enää se muikistelu ei nimittäin ole täysin satunnaista. Jos olen hetken aikaa pois huoneesta ja palaan takaisin, kutittelen Neilan poskia ja leukaa ja hymyilen itse leveästi, saan ison ihanan hampaattoman hymyn vastaukseksi. Sama toistuu, jos katoan taas hetkeksi näkyvistä ja palaan paijailemaan pikkuvauvaani.

On muuten satumaisen kaunis, se Neilan hymy. Sydämiä särkevä.

Joitakin asioita, joita kaipaan

Saako näitä edes kertoa liittämättä mukaan disclaimeria: "Tietenkin olen pohjimmiltani onnellinen enkä missään nimessä kadu valintojani, mutta kaikessa on huonot puolensa ja äitikin saa väsyä"..?

• pidennetty viikonloppuloma jossakin eurooppalaisessa kaupungissa
• ex tempore -leffakäynnit
• ravintolaillalliset
• shoppailu
• päiväkävelyt ihmisten ilmoilla (=keskustassa) omaan tahtiin, mahdollisesti tähän oheen liitetty piipahdus kivan näköisessä kahvilassa
• brunssit kavereiden kesken
• tuntikausien istuminen olutterassilla auringonpaisteessa
• älylliset keskustelut aikuisten kanssa auringon laskettua
• kirjan lukeminen aamuyöhön ja nukkuminen pitkään seuraavana aamuna
• läpi yön kestävät tv-sarjamaratonit ja jälleen nukkuminen pitkään seuraavana aamuna
• nukkuminen pitkään viikonloppuaamuisin
• siisti sisätyö korkokengät jalassa
• leluvapaa olohuone

Uhma päällä

Jo aiemmin lupailin Mellan uhmaiän alkaneen, ja näin tuntuu todella käyneen. Neidistä on tulossa suoranainen maanvaiva, kun taas pikkusisko on alkanut jo kehittää miellyttävää päivärytmiä ja olla kaikin puolin low management toisen kuukauden itkuisuudesta huolimatta. Yksi asia on kuitenkin kaiken uhmakkuuden keskelläkin hyvin: Mella ei kohdista aggressioitaan tai oikeastaan mitään kielteistä Neilaan, vaan ainoastaan meihin vanhempiin. Tästä huolimatta osa uhmasta on varmasti toki seurausta pikkusiskon tulosta. Koska minä olen Erikiä enemmän kiinni vauvanhoidossa, on Erik joutunut pahimman uhmavyörytyksen kohteeksi: sääliksi käy katsella vierestä.

Mella manifestoi uhmaansa taantumalla jo opituissa taidoissa, esim. tällä tavoin:

Nukkuminen. Mella-neiti pamauttaa makuuhuoneemme oven auki pahimmillaan useita kertoja yössä ja vaatii kovaäänisesti isiä leikkimään, käyttämään potalla tai yksinkertaisesti viemään takaisin sänkyyn. Mella nukkuukin nykyään yönsä huonommin kuin Neila, vaikka oppi yöheräämisistä pois jo muutaman kuukauden ikäisenä. Lisäksi Mellan nukuttaminen illalla on huomattavasti työläämpää kuin Neilan, ovesta kun täytyy juosta aina vain uudelleen ja uudelleen ulos, jotta isi voi juosta kiinni ja kantaa hysteerisesti kikattavan lapsen takaisin sänkyyn. Ja mitä kovempaa komennetaan, sitä kovempaa Mella kikattaa.

Pottailu. Joulun tienoilla Mella-typykkä oppi kuin taikaiskusta potan salat, ja on ollut jo käytännössä päiväkuiva. Ei kuitenkaan enää. Satunnaisia karkailuja ei voi edes pitää aina vahinkoina: eräänäkin oikein kiukkuisena päivänä pimu lähetettiin kolmen tunnin sisällä kolmasti omaan huoneeseensa rauhoittumaan, ja kolmasti neiti sitten pissasi kostoksi sänkyyn. Ei tuon ikäisellä ole noin tiheää pissatarvetta, varsinkaan, kun juuri sitä ennen oli käyty potalla.

Syöminen. Tuon ikäinen on toki osannut jo pitkän aikaa syödä itse, vaikka aikamoinen sotku siitä ruokalajista riippuen useimmiten tulee. Viime aikoina Mellushka on kuitenkin ollut aivan liian laiska lusikoidakseen itse murkinaansa, joten häntä täytyy nykyisin syöttää ruokapöydässä. Tosin itse en ole yksinkertaisesti suostunut sitä tekemään, eli päiväsaikaan Mella joutuu syömään itse tai olemaan vaihtoehtoisesti ruuatta. Erik heltyy helpommin ja Mella tietää sen: iltaisin isi saa toimia syöttökoneena.

Tämän kaiken temppuilun päälle tulee tietenkin se tavanomainen kiukuttelu: ei ole harva se päivä, kun joudun kantamaan raivopäisen kakaran hiekkalaatikolta päiväunille. Tyyninä hetkinään Mella sitten esittelee yhtä lempisanoistaan, "huutaa", ja paheksuu syvästi muita huutavia lapsia. Meillä kun ei koskaan tehdä sellaista.

Pahoin pelkään, ettei huippua (pohjaa?) ole vielä enää saavutettu. Kuinkas pitkään tätä nyt kestikään..?

5-sormijärjestelmää kaivataan

Olen nopea kirjoittamaan, mikäli saan käyttää 10-sormijärjestelmää. Nyt alkaakin välillä näyttää siltä, että bloggaajan urani jatkuvuus on kiinni uuden kirjoitusmetodin oppimisesta: pitäisi kehittää jonkinlainen 5-sormijärjestelmä. Neila on nimittäin niin paha sylivauva, ettei kahta kättä ole oikeastaan koskaan vapaana.

En minä muista Mellan olleen samanlainen. Neila parkuu ja parkuu, mutta heti syliin päästyään nukahtaa tyytyväisenä. Kaikkein parasta on, jos pää saa vielä retkottaa epäergonomisesti maata kohti ja pikkuruisen käsivarren saa työnnettyä äidin kainaloon. Rääpäleellä ei siis ole mitään hätää huutaessaan, kunhan vain haluaa vähän parempaa palvelua.

Aina välillä yritän huijata ja laskea neidin sohvalle heti, kun kuorsaus alkaa kuulua käsivarrelta. Silloin tällöin harhautus onnistuukin parin minuutin ajan, kunnes Neilikka herää ja tajuaa tulleensa petetyksi. Täytyy vain toivoa, että kohta perheen pieninkin alkaa harjoitella kaikenlaisia uusia liikkeitä, jolloin syli on jo aivan liian tylsä paikka ja kierimiseen soveltuva lattia paljon jännittävämpi.

Olisihan tässä voinut tosiaan kirjoitella useamminkin, jos olisi ollut käsiä vapaana. Olenhan minä Neilan syntymän jälkeen ehtinyt jo käymään kerran Kalliossa baarissa sekä kerran yksissä tupareissa ja jatkoilla tumtum-yökerhossa pilkkuun asti. Minä, imeväisikäisen äiti. Niin, ja olihan tässä yhdet nimiäisjuhlatkin, jotka menivät hyvin siitä huolimatta että jostain käsittämättömästä syystä jännitin niitä etukäteen kamalasti.

Jotenkin ei vain saa sanoja taipumaan mitenkään fiksuun tai kiinnostavaan muotoon. Kuka nyt oikeasti jaksaisi lukea raportteja hiekkalaatikolta, nimiäisjuhlista tai säyseästä baari-illasta? Tai varmasti jaksaisi, jos äitiydestä pöhöttyneet aivoni saisivat muodostettua niistä hilpeitä tapahtumia. Kirjoituksissa kun muoto taitaa mennä sisällön ohi, mitä viihdyttävyyteen tulee. Ihan oikeasti. Joten ehkä en juuri nyt yritä sen kummemmin, kun ei pää taivu.

Sanonpahan vain, että oli muuten hemmetin hieno kevätilma tänä aamuna hiekkalaatikolla, tuli oikein toiveikas olo. Joku päivä ei tarvita enää toppahaalareita! Potalla voi käydä ilman suurempaa akrobatiaa! Joskus voi jopa imettää ulkona! Kun se päivä koittaa, toivotan kaikki tutut ja tuntemattomat piknikille Pikku Huopalahden rantanurmikoille. Ne ovat aika kivoja kesällä.

Viihdettä ja kaiken maailman hömpötyksiä

Minäkin olen näköjään vedettävissä mukaan kaikenlaisiin blogimaailman hömpötyksiin, kun ei näin kotiäitinä ole fiksumpaakaan ajateltavaa.

Kiitos Pintaliitoblogin, sekä tietenkin Helsingin Sanomien. Tämä ei ole kuitenkaan minkäänlainen kannanotto mihinkään suuntaan, tietenkään.

Netti vie, netti tuo

Ensin alkuun: kirous, kirous, kirous. Osaan niin kovin sujuvasti painaa Ctrl-A ja heti perään Ctrl-C (ja tietenkin jatkotoimenpiteenä toisaalla Ctrl-V), mutta mitäs sitten, kun sillä toisella kerralla painaakin vahingossa liian hiljaa sitä Ctrl-nappulaa ja saakin aikaan pelkän pienen c-kirjaimen? Siinä vaiheessa pitäisi hillitä itsensä ja kaikessa rauhassa painaa Ctrl-Z, eikä suinkaan pyyhkiä sitä c-kirjainta ja/tai painaa Ctrl-V ja sen jälkeen vasta ryhtyä harkitsemaan asioita.

No, kuitenkin. Kirjoitetaan sitten uusiksi koko roska, tulikivenkatkun kera.

Piti sanomani, että luinpa eilen taas kerran hauskan anti-Facebook-artikkelin Hesarista (linkki maksulliseen digilehteen). Mokomaa yhteisöpalvelua verrattiin osuvasti Hotel Californiaan: you can check out any time you want, but you can never leave. Tarkoittaen siis, että profiili ei näennäisestä poistamisesta huolimatta katoakaan palvelimelta minnekään. No, minuahan se ei ulkopuolisena kosketa, hehe. Erik on tosin absurdisti veikannut, että kyllä minäkin vielä kuluvan vuoden aikana sinne päädyn. Hah! Sehän nähdään!

Jos kohta netissä joskus vähän pelottaa, on siellä kyllä välillä hauskaakin. Olen aika arka tekemään oikeasti ostoksia verkossa, vaikka käytännössä muodostankin ison osan ostopäätöksistäni verkon avulla ja käyn vain varmuuden vuoksi hypistelemässä konkreettista tavaraa ja luovuttamassa rahani fyysisesti liikkeessä (tai, no, siis sirukortin avulla). Nyt olen kuitenkin vuorokauden sisällä langennut jo kahdesti: eilen ostin netistä kangasta uusia verhoja varten, tänään taas ratkesin Lehden ensimmäiseen paperinumeroon. Viimeksimainittu ei tosin ole vielä täysin varmasti realisoitumassa, mutta eiköhän Lehden ennakkotilaustavoite täyty määräaikaan mennessä.

Neilan nimiäiset ovat jo puolentoista viikon päästä, ja hommia on jäljellä hurjasti. Onneksi Mellan kummitäti sentään lupasi ommella ne verhot, minun maailman huonoimmalla ompelukoneellani kun pystytään lähinnä silpomaan kankaita tunnistamattomiksi mytyiksi. Mutta kohta meillä on kevät!

Zombeja Pikku Huopalahdessa

Niin jännittävää kuin se olisikin, ne zombit ovat kyllä ihan vain minä ja Erik. Tai, no, tulihan tuo Planet Terror katsottua vähän aikaa sitten, mutta ei sen kummempaa. Me täällä vaellamme silmäpusseissa ja pidämme kiinni elämänsyrjästä epämääräisen päivärytmin ohessa.

Nyt on tosin ollut kaksi lupaavampaa yötä: Neila on nukkunut useampia 2-4 tunnin pätkiä, ja jopa juuri yöaikaan. Sitä ennen menikin viikko niin, että typykkä malttoi olla yöllä hiljaa 15-30 minuuttia kerrallaan. Kaikki muu aika pitikin sitten roikkua kiinni tississä. (Moisessa käytöksessä on kyllä se hyvä puoli, että tänään neuvolatäti punnitsi kotikäynnillään tytön reippaasti syntymäpainoaan pulskemmaksi, mikä on mainio saavutus 8 päivässä.)

Noin viikon ajan saimme nukuttua keskimäärin kaksi tuntia vuorokaudessa, mutta nyt aletaan jo saavuttaa inhimillisiä 6-7 tunnin lukemia. Katkonaisiahan ne unet vielä ovat, mutta nyt sentään ehtii jo nukahtaa ja hyvinkin.

Synnytyksen spinaalipuudutus ilmeisesti aiheutti aika hurjan päänsäryn, mikä sekin varjosti kovasti ensimmäisiä päiviä kotona. Ihka ensimmäinen yö synnytyksen jälkeen omassa sängyssä olikin jatkuvasti ruokaa vaativan vauvan ja apokalyptisen päänvihlonnan vuoksi lähinnä painajaismainen, ja mielialakin oli ensi päivinä lähinnä synkeä. Vaan kyllä se elämä on tästä vähitellen alkanut voittaa, ja arkitodellisuus alkaa tuntua taas mahdolliselta. Täytyy vain toivoa, että uusi lapsiperhe-elämä löytää hyvän rytmin ennen Erikin isyysvapaan päättymistä. Vielä tällä hetkellä olisin aika pulassa, jos joutuisin taiteilemaan kotona yksinäni näiden kahden kanssa.

Älkää siis ihmetelkö, jos näitä päivityksiä ei aina kuulu. Tai jos niistä ei löydy oikein sisältöä. Yhteys ulkopuoliseen todellisuuteen on vielä hauras.

Kotoisia kuulumisia

Nyt on ehditty olla jo yli vuorokausi kotona, mutta eipä ole oikein hotsittanut tulla koneen ääreen istumaan... Univelkaa on kertynyt valtavasti, ja sitkeä päänsärkykin vaivasi vielä pitkälle tähän päivään asti.

Perheen kuopus syntyi keskiviikkoaamuna eli 20.2.2008 klo 5.12 Kätilöopistolla. Nimeltään tämä 3510 grammaa syntyessään painanut ja 51 senttimetrin mittainen kaunotar on Neila Natalia Herrmann. Raivostuttavat 12 päivää lasketun ajan jälkeen suvaitsi tytär saapua, sentään kohteliaasti yli kolme tuntia ennen äitiyspoliklinikalta varattua yliaikaisseurantaa. Kotiin tultiin sitten eilen perjantaina iltapäivällä. Torstaina olisin itse ollut jo kovasti lähdössä eikä se uudelleensynnyttäjälle niin ennenkuulumatonta olisi ollutkaan, mutta pikkuneidin alkutaipaleen hieman kehnojen happiarvojen vuoksi meitä haluttiin pitää vielä hetki tarkkailussa. Ei mitään hätää siis, mutta näitä tylsiä rutiininomaisia käytäntöjä. No, kotona ollaan nyt kuitenkin.

Kuten odottaa saattaa, hormonivyörytys on jo alkanut eli pää on aivan sekaisin. En pysty päättämään, olisinko euforisessa tilassa, onnellisen energinen, täydessä paniikissa, totaalisen ahdistunut vaiko kenties masentunut. Itkun syitä on turha lähteä etsimään, onhan edessämme suunnattoman kaunis lapsi ja käsittämätömän pelottava tulevaisuus.

Nyt kun takana on kaksi synnytystä, koko tapahtumaan suhtautuu jotenkin täysin eri tavalla kuin sen yhden jälkeen. Nyt tämän toisen kokemuksen perusteella osaan sitten sanoa, että ilmeisesti ensimmäinen synnytys oli aikamoinen shokki. Vaikka kuinka yritti olla realisti, ei siihen kipuun sitten kuitenkaan millään tavalla pystynyt valmistautumaan. Toisella kerralla sen sitten jo tiesi, eikä se sekoittanut pasmoja niin kokonaan.

Jos ensimmäisessä synnytyksessä tein täysin ummikkona juuri niin kuin kätilö käski, tällä kertaa puolestaan itse ennemmin kerroin kätilölle mitä nyt aion tehdä ja milloin se vauva oikein on tulossa. Älkää ymmärtäkö väärin, mainiostihan se ensimmäinen synnytyskin meni ja hyvin minua siellä ohjattiin. Mutta nyt toisella kerralla oli yllättävän valtauttavaa huomata tietävänsä itse parhaiten, miten missäkin vaiheessa toimia. Lopputulos: heti synnytyksen jälkeen tuntui fyysisesti siltä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. No joo, väsytti tietenkin, mutta mihinkään ei sattunut. Ainuttakaan tikkiä ei tarvittu, kun yhtään minkäänlaista repeämääkään ei tullut.

Toinen synnytys oli siis kaikin puolin helpompi kuin ensimmäinen, koko 3-tuntisesta sairaalassa vietetystä osuudesta ensimmäinen puolisko meni itse asiassa suorastaan hihittelyn merkeissä ilokaasun ja hämärää läppää heittelevän kätilön ansiosta. Mutta eihän siitä mihinkään pääse: se kipu on lopulta jotain aivan kamalaa ja sietämätöntä, ja vain hullu kokeilisi moista useammin kuin kerran.

Ja lopulta ehkä kaikkein raivostuttavin vaihe oli se soutaminen ja huopaaminen ennen sairaalaan lähtöä. Koko tiistai-illan ajan supisteli kipeästi, mutta epäsäännöllisesti. Jossain vaiheessa Mellan kummisetäkin oli jo hommattu paikalle lapsenvahdiksi, mutta supistusten hidastuttua hänet lähetettiin takaisin kotiinsa. Siitä ei sitten mennytkään enää kauaa, kun mies piti hälyttää uudelleen paikalle: supistuksista tulikin yhtäkkiä säännöllisiä ja entistä kipeämpiä. No, palkintona siitä kaikesta turhauttavasta kärvistelystä olin sentään jo 6 cm auki sairaalaan saapuessani, toisin sanoen synnytys oli jo pitkällä käynnissä eikä ponnistusvaihetta tarvinnut enää kauan odottaa.

Valopilkkuja keskellä helmikuuta

Tämä päivä oli ehkä jonkinlainen valopilkku keskellä tätä kaikkea, mikä on jossain mielessä hieman aliarvioivastikin sanottu: tämä päivähän on hehkunut kuin, no, aurinko. Ilma on ollut käsittämättömän upea: eilisestä lumimyräkästä oli vielä jäljellä ohut puhtaanvalkoinen kerros kaikkialla, aurinko kimalteli täysin pilvettömältä sinitaivaalta, lämpötila oli himpun verran miinuksella ja merituuli nipisti poskia, mutta toisaalta aurinko lämmitti jo mukavasti tummia vaatteita.

Upeaahan tuossa ilmassa oli talsia Mella-neidin kanssa ulkona, varsinkin, kun täällä päin on oikein miellyttäviä kävelyreittejä. Ihasteltiin siinä sitten välillä meren rannassa penkillä istuen lokkeja ja sorsia, ja jotenkin Mellakin tuntui olevan poikkeuksellisen onnellisella tuulella. Vaikka ainahan Mella on hyväntuulinen; ehkä heijastin neitiin omaa mielialaani.

Tämän upean päivän ansiosta en ole oikeastaan yhtään harmitellut eilisiltaista pettymystä. Eilen nimittäin alkoivat kipeät supistukset, jotka vain kipeytyivät ja tihenivät puolentoista tunnin ajan. Kyllä siinä alkoi ajatus lentää kohti synnytyssairaalaa, kun polttoja tuli jo neljän minuutin välein eikä mukavaa asentoa niiden aikana enää löytynyt. Mutta niin ne vain alkoivat sitten hiljalleen harventua, joten päätin napata särkylääkkeen ja mennä nukkumaan (mikä oli Kätilöopiston päivystäjän ohje kun ensimmäistä kertaa luulin lähteväni Mellaa synnyttämään). Uni tuli hyvin, eli se siitä.

Kuten jokseenkin kuukauden ajan, supisteluja on tänäänkin tullut satunnaisesti koko päivän ajan. Eilisillasta lähtien jokainen supistus on kuitenkin ollut kipeä, mitä voi tietenkin pitää edistyksenä, jos nyt jotain hyvää haluaa siitäkin löytää. Säännöllisiä ne eivät toistaiseksi ole, mutta näin iltaa kohden aina vain kipeämpiä.

Toisin sanoen voisihan tässä olla toivoa: ehkä jo ensi yönä? Niinhän Mellankin kanssa kävi: väärä hälytys edellisenä iltana ja tositilanne vuorokautta myöhemmin. Myös huomisesta lääkärintarkastuksesta voisi olla iloa: joskus ilmeisesti ihan vain tavallinen sisätutkimus voi katkaista kamelin selän ja sysätä hilkulla olevan synnytyksen käyntiin.

Luulisi tosin, että tähän ikään mennessä olisi oppinut olemaan toivomatta liikoja.

Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa

Äitiysneuvolakäynnit tuli sitten viime perjantaina hoidettua tämän mamman osalta. Nyt siirryn Kätilöopiston äitiyspoliklinikan asiakkaaksi, ja keskiviikkoaamulle (12 päivää jälkeen lasketun ajan) on sovittu ensimmäinen yliaikaistarkastus. Kuunnellaan sydänääniä, toivon mukaan myös ultrataan ja katsotaan pitäisikö jotain tehdä.

Tuskin kuitenkaan sielläkään mitään päätetään, vaikka enhän minä näistä jutuista tiedä kun ei ole aiempaa kokemusta. Mellankin kohdalla yliaikaiskontrolli oli jo ehditty varata, mutta rääpäle sentään suvaitsi putkahtaa spontaanisti ennen kuin jouduin menemään sinne. Nyt en usko vastaavanlaiseen onnekkaaseen sattumaan.

Jossain vaiheessahan se lapsi sieltä ulos pakotetaan, mutten elättele toiveita kovinkaan pikaisesta käynnistyksestä. Oloni on mitä mainioin, lapsikin on voinut koko ajan erinomaisesti, olen uudelleensynnyttäjä ja edellinen kakara oli yli nelikiloinen ja tuli silti sujuvasti ulos. Toisin sanoen tuskin ammattilaisilla on kovinkaan korkeaa motivaatiota lähteä keinotekoiseen käynnistykseen vielä lähiaikoina. Kai sitä pidetään jotenkin viimeisenä oljenkortena.

Jee.

Olen onnistunut edelleen välttelemään puhelimeen vastaamista. Joskus olen lähettänyt soittajalle tekstiviestin perään, mummolle en sitäkään, kun en ole varma osaako hän edes lukea niitä. Tilanne jatkunee samanlaisena maailman tappiin.

Kiinni

Tänään oli neuvola, ja terkkaria nauratti meidät nähdessään. Ei se viime viikollakaan enää odottanut meidän saapuvan paikalle, ja vielä yllättyneempi oli tänään. Niin, no, niinpä.

Vauva on kuulemma laskeutunut ja pää kiinnittynyt lantioon. Enkä minä ollut huomannut mitään. Sydänääniä taas ei voitu heti alkaa kuuntelemaan, kun oli käynnissä oikein tiukka supistus. Enkä minä huomannut mitään, koko supistusta. Onhan noita nyt ennenkin nähty. Lopulta oli kuitenkin tasaiset ja rauhalliset sydänäänet, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä lapsi ei lähtenyt heti juoksemaan pois anturin alta. Mihinkäs se olisi lähtenytkään, pää jumissa poloinen.

No, pään kiinnittyminen tarkoittaa nyt sitä, ettei ambulanssia tarvitsekaan tilata vaikka lapsivesi menisi. Ihan omalla autolla saa sairaalaan raahautua. Sitten joskus teoreettisessa tulevaisuudessa.

Verenpaine oli ihan hitusen verran noussut, ollen kuitenkin edelleen minulle tyypillisen matala. Kuulemma usein synnytyksen alla verenpaine nousee.

Itse kukin saa nähdä näissä tiedoissa merkkejä vaikka mihin, minen enää jaksa hössöttää.

Viime päivien saldo

Lauantai:

• Sämpylöitä (tripla-annos eli kuusi pellillistä: 1,5 litraa kättä lämpöisempää maitoa, kolme pussia kuivahiivaa, iso loraus siirappia, mausteita oman maun mukaan (esim. suola, pippuri, chiliseos, provencale, timjami), kolme kourallista kaurahiutaleita, sämpyläjauhoja käsituntumalla n. kolmisen kiloa, sikana oliiviöljyä (desi? puolitoista?). Vaivaa taikina, anna nousta. Muotoile sämpylät, laita päälle juustosiivuja tai suola-pippuriseosta. Paista 225 asteessa 10-15 minuuttia.)
• Kaakaopalloja (tupla-annos: 200 grammaa margariinia, kaksi kuppia sokeria, neljä kuppia kaurahiutaleita, kaksi ruokalusikallista vanilliinisokeria, kuusi ruokalusikallista kaakaojauhetta, iso loraus (desi?) kylmää espressoa. Pyörittele kookoshiutaleissa.)
• Vitutusta (Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä.)

Sunnuntai:

• Päiväkävely (Pue päälle lämpimästi, koska alle 2-vuotiaan kävelytahdilla tulee muuten kylmä. Etsi jokin kiva reitti, jota et ole vielä kulkenut. Mäet ovat hyviä, myös purot. Sorsat piristävät.)
• Pastakastike seuraavan päivän lounaaksi (400 grammaa jauhelihaa, pari sipulia silputtuna, tölkki tomaattisosetta, tölkki tomaattipyrettä, pari ruokalusikallista aurinkokuivattuja tomaatteja, mausteita maun mukaan (esim. provencale, rosmariini, timjami, persilja) Lämmitä kattilassa.)
  
• Vitutusta (tupla-annos: Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä. Vastaa puheluun, jossa kysytään, joko olet synnyttänyt.)

Maanantai:

• Vitutusta (tripla-annos: Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä. Pelkää oksentavasi palanneen aamupahoinvoinnin vuoksi. Mene leikkipuistoon sateella, tuo kotiin märän hiekan kuorruttama alle 2-vuotias.)

Tänään.

Laskettu aika. Neuvolakin oli ("siellä se ylhäällä liikkuu, ei näytä pitävän kiirettä"). Tiedoksi vain, että puhelin on sitten äänettömällä: tänään ei oteta vastaan "no, mikäs on vointi" -tiedusteluja. Tekstiviestejä saa tietenkin kuka vain lähettää, mutta vastauksia odotellessa ei kannata pidättää henkeään.

Täällä edelleen

Ajattelin vain uteliaille kertoa, ettei ole mitään kerrottavaa. Täällä sitä edelleen kökitään, kotosalla maha pinkeänä. Mella uhmailee eikä enää suostu nukkumaan niin kuin kiltit lapset, mikä hieman pelottaa: millainen protestivyöry onkaan edessä siinä vaiheessa, kun talossa on toinenkin tuhmuri? Eikö niiden vaikeuksien pitänyt sentään alkaa vasta silloin?

No, saa nähdä. Eilen valvoin pari tuntia puolenyön maissa, kun tuli pikkuruisia vaimeita supistuksia. Ajattelin jo, että olisikohan lähtö samana yönä edessä. Aivan vastikkeetontahan sellainen ennustelu oli, mutta kuitenkin. Tänään on sitten jo useamman tunnin ajan supistellut ihan hiljaa ja melkein huomaamatta, mutta aika tiheään ja säännöllisesti. Se voi tarkoittaa jotain, tai voi toisaalta olla tarkoittamatta yhtään mitään.

Ei uutisia. Älkää pidätelkö henkeänne.

Taival jatkuu vaikka askel painaa

Nyt viimeisen viikon aikana on ollut jo vähän raskaampaa tämä olo, vaikken sinänsä koe olevani huonossa kunnossa. Liitoskipuja on kuitenkin ilmaantunut, ilmeisesti vauva on nyt ryhtynyt sahaamaan ylös ja alas harkitessaan lopullista laskeutumista. Eipä ole rääpäleen pää kuitenkaan vieläkään kiinnittynyt lantioon, eikä välttämättä teekään ennen kuin synnytys jo käynnistyy. Tämä tarkoittaa sitä, että jos lapsivedet kotioloissa menevät (niin kuin kävi Mellan tapauksessa), täytyy hakeutua makuuasentoon ja soittaa ambulanssikyyti sairaalaan. No, olisihan se varmaan kokemus sekin, ensimmäistä kertaa ambulanssissa. Kun ei kuitenkaan mikään hengenhätä olisi, ettei tarvitsisi olla oikeasti mistään huolissaan.

Supistelut ovat kuitenkin loppuneet, ja koko odottaminen maistuu entistä enemmän puulta. Siihen on tullut jo tympäännyttyä sen verran, ettei minkäänlainen dramaattinen lopputulema vaikuta enää todennäköiseltä. Erik on kuunnellut epäuskoisena, kun minä yritän selittää uskovani tämän mahan tästä vain hiljalleen unohtuvan ja hiipuvan pois. Hiljalleen kaikki raskausoireet katoavat, ja kesään mennessä mahani on huomaamatta kutistunut entiselleen. Eikä kukaan enää muista, että jossain vaiheessa odotetiin perheenlisäystä. Koko homma vain... haihtuu vähitellen pois.

Toisin sanoen, jos aiemmin ajattelin todella paljon lähestyvää synnytystä, nyt koko juttu on jo ihan passé. So last week. Ketä enää kiinnostaa? Vanha juttu. Ja kaiken lisäksi jo kertaalleen koettu. Ei jaksa enää pinnistää.

Tuntuu, että ajatuksenjuoksu hidastuu samaa tahtia askelen myötä. Sain kreivin aikaan nastat kumisaappaideni pohjaan, tänään olisikin ollut varmaan hengenlähtö lähellä keskuspuistossa ilman liukuesteitä. Hidasta nytkytystä se meno nastojenkin kanssa oli, kävi Mellallakin rattaissa jo aika pitkäksi kun äiti se vain matelee. Ja kotona sitten ei meinaa enää päästä tuolista ylös, lihakset ovat sanoneet sopimuksen irti.

Ei se niin erityisesti ärsytä tai harmita, vähän vain kyllästyttää. Hohhoijaa.

Niin siihen laskettuun aikaan on tänään tasan viikko. Erikin mukaan lapsi syntyy ensi viikolla, ja mies onkin päättänyt mennä maanantaista lähtien joka päivä autolla töihin. Saa sitten samalla napattua Kumpulasta lastenvahdin mukaan, "kun" soitto tulee.

Sieltä mitään tule.

Odotus alkaa jo tympäistä

Nyt on vajaat kaksi viikkoa jäljellä laskettuun aikaan, ja odotus alkaa jo maistua puulta. Jo viikon ajan on ollut päivittäisiä harjoitussupistuksia, mutta niin kovin vaimeita, ettei niistä oikein toivoa saa. Neuvolatäti kutsui niitä lohduttavasti "lähtölaskennaksi", mutta mitäpä sekään tarkoittaa? Kyllähän se lähtölaskenta käynnistyi jo yhdeksisen kuukautta sitten. Tässä voi silti mennä vielä viikkoja.

Jotenkin tuntuu siltä kuin koko elämä olisi standby-tilassa tämän loppuodotuksen vuoksi. Ei oikeasti voi tehdä mitään pidemmän tähtäimen suunnitelmia, kun ei mistään tiedä mitään. Alkaa tuntea jo olonsa hieman mökkihöperöksi, vaikka toki käymme Mellan kanssa päivittäin ulkona. Ystäviä vain ei tule oikein nähtyä, mikä siihenkin sitten on syynä. No, ainakin se, ettei oikeasti voi sopia mitään tapaamisia pidemmän ajan päähän. Tänään kovasti yritin soitella meille vieraita illaksi, mutta harvapa muutaman tunnin varoitusajalla olisi lauantai-iltana vapaa. Niin, paitsi me. Kun ei voi mitään suunnitellakaan. Ja kun melkein kenelläkään muulla ei ystäväpiirissä ole lapsia, eivät aikataulut vain osu yksiin ilman etukäteissuunnitteluja.

Ei vain nyt jaksaisi enää miettiä koko juttua. Tulisi nyt vain ulos ja olisi sillä selvä. Voisi alkaa taas elää tätä elämäänsä, tai sitä uutta elämäänsä. Jotain elämää.

Minä ja mammat

Mellan kanssa viimeksi äitiyslomaillessani en käynyt missään äiti- tai perhetapaamisissa: minähän olin tytön kanssa kotona vain 6-kuukautiseksi asti, eikä neiti niin pienenä vielä kaivannut minkäänlaista aktiviteettia. Äidille olisi ehkä tehnyt hyvää nähdä vähän muitakin ihmisiä päiväsaikaan, mutta jotenkin en vain koskaan saanut itseäni liikkeelle. Erikiä me taisimme kyllä käydä aika usein katsomassa töissä, sinne kun oli juuri sopivan mittainen kävelymatka edellisestä asunnosta. Ja tietenkin pienen vauvan kanssa oli helppo kierrellä myös keskustassa ja kaupoissa.

Nyt Mella on kuitenkin jo sen ikäinen, että tarvitsee vähän enemmän seuraa tai ainakin puuhasteltavaa. Minäkin olen päättänyt ryhtyä torjumaan synnytyksenjälkeistä masennusta (tai siis sitä lievempää babybluesia) jo etukäteen, ja olen vähän käynyt ihmisten ilmoilla leikittämässä Mellaa. Pari kertaa on käyty läheisessä leikkipuistossa muiden perheiden (lue: äitien ja lasten, isiä ei missään näy) joukossa ja tänään käytiin MLL:n perhekahvilassa.

Aiemmin olen vältellyt tällaisia tilanteita ihan vain siitä syystä, etten jotenkin usko osaavani samaistua muihin äiteihin. En haluaisi jämähtää keskustelemaan kakkavaipoista, kävelemään ja puhumaan oppimisista sekä muista lapsiperheiden vakioaiheista: enhän minä ole identiteetiltäni mikään kotiäiti. Tälläkin kertaa olen palaamassa töihin lapsen täyttäessä puoli vuotta, ja pidänkin työntekoa aika määrittävänä tekijänä elämässäni. En minä osaa olla hoitovapaalla elävien pirttihirmujen kanssa! Erikhän se on meillä ennemminkin se kotivanhempi, vaikka työ on hänellekin tärkeää.

Stereotypioistahan siinä varmaan on kyse, mutta jostain ne kliseetkin syntyvät. En vain ole aiemmin uskaltanut testata ennakkoluulojeni paikkansapitävyyttä. Niinä parina kertana kun olemme leikkipuiston hiekkalaatikolle menneet, on Mellalla ollut kyllä kovin hauskaa, mutta minä olen seurannut äitisisäpiirin jutustelua hieman varauksellisesti. Kaikki ovat kyllä ystävällisiä ainakin noin pintapuolisesti, mutta ei minua ole innostanut lyöttäytyä varsinaisesti kenenkään juttusille. Äipät tuntuvat siellä puistossa tuntevan toisensa jo pidemmältä ajalta, ja puheenaiheet ovat (silti vai juuri siksi?) ihan vain perheasioita: kuka hankkii kuinkakin monta lasta ja millaisia heidän pilttiensä rutiinit ovat. No, ihan kiva.

Tämänpäiväinen perhekahvila olikin sitten tässä valossa todella yllättävän myönteinen kokemus. Sielläkin varmaan muut tunsivat toisensa jo etukäteen, mutta silti muut äitylit tulivat heti ovelta asti juttelemaan ja saivat kaltaiseni aloittelijan tuntemaan alusta asti olonsa tervetulleeksi. Ja niinpä sitä minäkin istuskelin puolitoista tuntia puhumassa lasten kehitysvaiheista... Samaistumista helpotti varmasti se, että paikalta löytyi toinenkin suomalais-saksalainen pikkunapero. Siinä sitten saatoimme vertailla kokemuksia ja näkemyksiä kaksikielisen ja -kulttuurisen lapsen kasvattamisesta Pikku Huopalahdessa. Ja Mella katsoi monttu auki, kun kuuli yhtäkkiä ympäriltään saksaa vaikkei isi ollut edes paikalla.

Saapa nähdä, miten tässä jatkossa hörhöytyy. Lupaan pitää kotiäitiyteen yhä riittävän henkisen etäisyyden, vaikka päätyisinkin viettämään aikaa muiden kotona oleskelevien äitien kanssa. Eihän sieluaan nyt ihan täysin saa myydä.

Pitkästä aikaa pensseli kädessä

Eilen maalasin taas pitkästä aikaa taulua, mutta laiskuuttani en ole saanut räpsäistyä siitä valokuvaa tänne plokiin. Ehkä sitten, kun se valmistuu... Joskus hamassa tulevaisuudessa. Samaista taulua minä nyt maalasin, mitä joskus taannoin luonnostelin ja blogissakin esittelin.

Oikeasti, enpä olisi uskonut, että näin pitkä tauko tulee. Nyt oli meinaan ensimmäinen kerta, kun maalasin Mellan olemassaolon aikana. Ihan totta! Melkein kaksi vuotta. Ei kyllä tuntunut siltä, äkkiä tämä aika on näköjään mennyt.

Aina ennen maalaaminen on ollut hyvä keino olla ihan vain itsekseen omien ajatustensa kanssa, kyseessä on siis ollut erittäin henkilökohtainen tapahtuma. Joskus nuorempana toki maalasin porukassakin joitain kertoja, mutta pääasiassa kyse on ollut aina omasta rauhasta sopivan musiikin tahdittamana.

Eilen kuitenkin halusin antaa Mellan pyöriä ympärillä ja katsella puuhiani, ja pahimpia sotkuja estämään tarvittiin tietenkin Erik lastenlikaksi. Ja yllättävän hyvin sekin meni, ei haitannut yhtään, vaikka ympärillä oli uteliasta yleisöä. Aiemmin niin intiimi puuha näkyy sopivan myös perhetapahtumaksi. No, eiköhän siitä mene uutuudenviehätys, eli tuskin Mella nyt kamalan usein jaksaa katsella äitinsä tuhruilua.

On tuo hyörinä ympärillä kyllä yleensäkin ihan tervetullutta. Voisi luulla, että sohvalla makaava väsähtänyt odottaja kaipaisi hetken hiljaisuutta saadakseen unen päästä kiinni, mutta itse asiassa ei. Jos olen illalla kovin uupunut ja kaipaan lepohetkeä, haluan nimenomaan maata sohvalla ja kuunnella Mellan ja Erikin mekastusta. Makuuhuoneen suojissa en ikinä nukahtaisi, mutta sohvalla Mellan jumppamattona uni tulee silmään alta aikayksikön. Jotenkin se kaikki touhuaminen rauhoittaa.

Pitäisiköhän jossain vaiheessa ryhtyä maalaamaan jo Mellankin kanssa? Sormiväreillä meillä on toki taiteiltukin, mutta omia akryylimaalejani ja pensseleitäni en ole Mellalle vielä antanut. Mutta eivät ne kai niin vaarallisia ole, vesiliukoisiahan ne? Eikä Mella enää nykyään laita asioita suuhunsa, korkeintaan niistä tulisi sotkua. Pitää varmaan kokeilla ja vuorata maalaushuoneen lattia kokonaan sanomalehdillä.

Note to self: käy ostamassa mustaa akryylimaalia, jostain syystä vanha putkilo oli syöpynyt puhki (?!) eikä se tummanvihreästä ja poltetusta siennasta sekoitettu korvike ollut tarpeeksi väritöntä.

Uhmaikä alkoi tänään

En tiedä, mihin aikaan virallisten opaskirjojen mukaan alkaa ensimmäinen uhmaikä, mutta meillä se alkoi tänään. Kyllähän Mellalla on hiljalleen alkanut kasvaa oma tahto, jota välillä demonstroidaan ponnekkaastikin. Mutta varsinaista uhmaa ei ole mielestäni vielä ollut, vaan mahdolliset kiukunpurkaukset ovat olleet säännösteltyjä ja lyhytkestoisia.

Tänään neiti on ollut poikkeuksellisen omatoiminen koko päivän ajan, mutta käyttäytyi kuitenkin päiväsaikaan siivosti. Mitä nyt vähän sotki mysliä kulhon ympärille, sehän nyt on vain normaalia. Mutta Erikin saavuttua kotiin on omatoimisuus muuttunut suunnitelmalliseksi rikollisuudeksi: pimu vain säntäilee tuhmuudesta toiseen. Kun neiti on häädetty pois keittiön laatikoilta, riiviö siirtyy kirjahyllyyn. Kun meikkeihin ei saa koskea, käydään siivouskaapilla. Ja koko ajan siinä välissä lyödään, raavitaan, potkitaan ja purraan isiä, koska se on hauska leikki, ainakin kikatuksen perusteella. Ja paras vitsi on "ei", mikään ei naurata niin paljon kuin sen sanan kuuleminen.

Viime päivinä pottatouhuissa on ollut huimaa kehitystä: nyt pottaan tehdään pisuja jo päivittäin, eli tyttö on jo selvästi ymmärtänyt, mistä siinä on kyse. Tänään niitä lätäköitä on kuitenkin alkanut ilmestyä kaikkialle muualle paitsi pottaan. Erik on ilmeisesti kantanut Mellan liian monta kertaa huoneeseensa rauhoittumaan, sillä neiti tuli naama pokkana lorottamaan isin jalkaa pitkin. Kyse oli ilmiselvästi ihan silkasta kostosta, pottakin nimittäin sijaitsi alle metrin päässä. Tästä tyttö siirtyi jatkamaan pisutteluaan sähköjohtojen päälle, säilyttäen edelleen uhmakkaan katsekontaktin isäänsä.

Summa summarum: yhtenäkään yksittäisenä päivänä ei tässä kotitaloudessa ole todistettu yhtä tiivistä tuhmailua. Mellan uhmaikä siis alkoi 17.1.2008, kun tyttö on himpun päälle vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen.

Lisäys 18.1.: Unohdin kokonaan mainita yhden huomionarvoisen tuhmuuden, johon Mella kykeni eilen. Neidin tuoreimpiin taitoihin kuuluu myös ovien avaaminen, mistä rohkaistuneena tyttö uskaltaa nykyään myös sulkeutua yksinään ovien taakse. Olemme jo oppineet, että jos Mella sulkee oven perässään, on mielessä jotain kiellettyä. Eilen kuulimmekin paukahduksen, ja totesimme Mellan taas kerran sulkeutuneen omaan huoneeseensa. Kävi ilmi, että typykkä oli käynyt vaivihkaa nappaamassa eteisestä käsilaukkuni ja mennyt penkomaan sitä salassa omaan piiloonsa.

Eihän tuollaisesta voi oikeasti edes suuttua, niin vaikuttavia nämä juonittelut ovat.

Mielessä vain se yksi asia

Lauantaina tuli oikein parin tunnin ajan säännöllisiä mutta heikkoja ennakoivia supistuksia, ja ajtukset kääntyivät entistä tiukemmin kohti tulevaa synnytystä. Mellaa odottaessani en päässyt tällaisista supistussessioista nauttimaan ennen kuin synnytys oli jo muutaman päivän päässä, mutta eihän se toki tarkoita, että olisin nyt lähdössä lähiaikoina Kätilöopistolle. Moni taitaa saada niitä ennakoivia supistuksia jo pian puolivälin jälkeen, ja ovatpa ne joillakin jopa oikein kipeitä. Itselläni ne hädin tuskin tuntuivat, mutta rauhassa sohvalla istuessa kuitenkin pääsin niitä seuraamaan.

Mellaa odottaessani en koskaan ollut kiinnostunut lukemaan toisten ihmisten synnytyskertomuksia, eikä tällainen naisten sotakeskustelu ole tähänkään asti järin innostanut. Ei siksi, että se ajatus pelottaisi: jotenkin muiden henkilökohtaiset kokemukset eivät vain mitenkään ole minua liikuttaneet. Enpä ole ollut kiinnostunut selittämään omiakaan kokemuksiani ummet lammet, kun se tuntuu ihan vain minun, Erikin ja Mellan väliseltä asialta. Tuskin se nyt ketään muuta kiinnostaisikaan, vai?

Nyt huomasin kuitenkin viettäväni ison osan sunnuntaita netissä lueskellen kaikennäköisiä tarinoita synnyttämisestä. Ja mieliala oli aika herkkä, itkukin pääsi. Ei mikään surun tai pelon itku, vaan ihan silkka liikutuksen itku. On aivan erilaista lukea synnytyskertomuksia nyt, kun itselläkin on jo yksi kokemus takana. Siinä ei oikeastaan lue muiden kokemuksista, vaan yrittää löytää yhtymäkohtia omiin elämyksiinsä. Ja Mellan syntymän muisteleminen liikuttaa kyllä edelleen aika helposti, vaikka itse tapahtumassa olinkin lähinnä turta: ne tunteet tulivat vasta myöhemmin, valokuvia katsellessa.

Tuli nyt sitten elettyä taas mahdollisimman yksityiskohtaisesti se, mitä salissa on tapahtunut. Tietenkin kuvittelen myös tarkkaan sen, miten tämä seuraava synnytys menee. Mellaa odottaessani en juurikaan pähkäillyt synnytyksen kulkua etukäteen, kun ei siitä ollut harmainta aavistustakaan. Teoriassa tietenkin tiesin eri vaiheet, mutta eihän sitä todellisuutta vain voinut kuvitella. Mutta nyt taas luulen muka tietäväni tarkkaankin, miten se voi mennä. Siis nimenomaan VOI mennä.

Onkohan huono asia, että on niin selvät käsitykset yhdenlaisesta synnytyksestä? Se toinenhan voi olla jotain aivan muuta. Ehkä toinen synnytys tuleekin sitten suorastaan shokkina, kun on kuvitellut tietävänsä millainen se on, ja sitten se yllättääkin? Olisiko parempi mennä sinne täysin ummikkona? Mutta mahdotontahan se on kieltää itseään ajattelemasta tulevaa.

No, ainakaan ei yhtään pelota, ei vieläkään. Lähinnä suututtaa ja ärsyttää se, että todennäköisesti pitää vielä odottaa monen monituista viikkoa. Minä voisin mennä jo heti. Tällä hetkellä on vaikea innostua jostain muusta, haluaisin hoitaa nyt tämän jutun pois alta ja miettiä sitten vasta muutakin elämää. Kuka jaksaa laittaa jotain ruokaa, kun voisi olla synnyttämässä uutta ihmistä?

Varoitus: teksti sisältää paljaita rintoja

Kohta tämäkin itsellinen nainen muuttuu taas vähäksi aikaa maidontuotantolaitokseksi, kun uusi jälkikasvu ilmaantuu rinnoille roikkumaan. Mellan imettäminen oli loppujen lopuksi varsin vaivatonta ja mukavaa, vaikka oli se kyllä mukava lopettaakin: jotenkin sitovaahan se on.

Mellan kohdalla kaikkein mukavinta oli se, että selvisin koko vuoden mittaisesta (juuri niin, minä imetin noin vuoden ajan, te kiinnostuneet) elämänvaiheesta tutustumatta ollenkaan aiheesta käytyyn keskusteluun. Kyllähän minä siis tiesin, että on olemassa varsin kiihkoilevia ja syyllistäviä näkemyksiä imetyksen oikeasta kestosta, mutta sinänsä imetystapahtumaan liittyvään (netti)keskusteluun en tutustunut.

Minulle tuli siis oikeasti vasta imetyksen loputtua (tai ainakin loppupuolella) täysin uutena tietona se, että julkisilla paikoilla imettäminen oikeasti häiritsee aika montaa ihmistä. Tai ehkä nämä asiasta kiusaantuneet vain ovat tavallista äänekkäämpiä intternetissä, mutta jotenkin ne satunnaiset kommentit virtuaalimaailmassa tuntuvat nimenomaan vastustavan julki-imetystä. Mielenkiintoista on myös se, että jostain syystä julki-imetys häiritsee nimenomaan naisia, ei miehiä.

Tällä blogilla nyt ei ole kovin laajaa lukijakuntaa, joten ei tässä varmaan mitään aivan ihmeellistä keskustelua saada käyntiin. Ja onhan tämä aihe ilmeisesti kulunut, vaikka minä en näihin keskusteluihin olekaan niin paljon osallistunut.

Mutta ihan oikeasti, häiritseekö julkisella paikalla imettäminen tosiaan enemmistöä? Ketä, ja miksi?

No, kyllähän sitä saattaa joskus jostain vähän nolostua, ja voin ymmärtää, että ehkä kaikki äidit eivät häveliäisyyttään kehtaa paljastaa itseään väenpaljoudessa. Mutta suomalaisessa saunakulttuurissa en silti voi käsittää varsinaista pahastumista, korkeintaan pienen nolostuksen ja hämmennyksen. Eihän sitä tissiä tarvitse tuijottaa, jos se nolostuttaa!

Julkisia paikkoja on tietenkin monenlaisia, eikä sitä ehkä tarvitse siinä kaikkein näkyvimmällä paikalla kaivaa rintavarustustaan esiin. Kyllähän se vauva pystyy paremmin keskittymäänkin, jos vetäydytään vähän syrjemmälle. Mutta kaikkialla ei ole mahdollisuutta vetäytyä syrjään, eikö kaikkialle siis saa mennä?

Itse olen imettänyt ainakin Unicafessa (sellaisessa pienemmässä sivuhuoneessa, jossa usein hoidetaan lapsia kahvittelun ohessa), ruokaravintolassa (kyllä, ihan pöydässä kesken ruokailun, kun ei siellä ollut parempaakaan tilaa tarjolla), kahvilassa, tavaratalossa (vieläpä miestenosaston nojatuolissa, siellä kun on yleensä enemmän tilaa ja rauhallisempaa kuin naistenosastolla), puistossa ja pankissa. Kaikkialla hakeudun ensisijaisesti rauhalliseen nurkkaan ja käännän tuolin vielä niin, että saan olla mahdollisimman itsekseni. En kuitenkaan millään lailla siitä syystä, ettei kenenkään tarvitsisi minua katsella, vaan yksinomaan suodakseni ruokailevalle lapselle hieman rauhaa ja nopeuttaakseni siten koko toimenpidettä. Olisihan toki ihanaa, jos jokaisessa kaupassa olisi takahuone imettäville ja jokaisen ravintolan WC-tiloissa penkki vauvan ruokkimista varten, mutta näin nyt vain ei ole.

Tiedän, että näissä lapsiin liittyvissä keskusteluissa kaikkein vihatuimpiin argumentteihin kuuluu tämä klassinen "ei voi tietää, jos ei ole kokemusta omista lapsista". Tässä tapauksessa julki-imetyksen vastustajien kohdalla en kuitenkaan osaa oikein kuvitella muutakaan selitystä: eivätkö he tosiaan ymmärrä, mistä on kyse?

Mikä olisi vaihtoehto julki-imetykselle? Ei, nälkäistä pikkuvauvaa ei voi jättää imettämättä tai siirtää ruokailua siihen, että päästään kotiin. Pienivatsainen nälkäinen vauva ei voi odottaa esim. tuntia, vaan ruokaa on annettava heti. Ja olisiko se ravintolatunnelman tai vaikka muiden pankkissa jonottavien mielenrauhan kannalta muka parempi, jos pieni palosireeni huutaisi kovenevalla äänellä tunnin ajan nälkäänsä? Saattaisi tulla murhaavia katseita siinäkin tapauksessa, ellei peräti heitettäisi ulos koko tilasta.

Olisiko vaihtoehtona sitten äidin jääminen kotiin? Vuoden aikana ei sitten käydä ravintolassa (tämän voi kestää, en minäkään oikeasti imettänyt ravintolapöydässä kuin kerran: mutta silloin olikin hääpäivämme, ja halusimme juhlistaa sitä. Päästäkää koirat irti.), ei muissa kaupoissa kuin lähiruokakaupassa (äidit ja vauvat eivät tarvitse vaatteita, hehän lämpiävät keskinäisestä rakkaudesta), ei pankissa (perheelliset eivät ota lainaa, sijoita tai avaa tilejä) eikä ulkona, vaikka ilma olisi kaunis. Kaiken kaikkiaan imettävä äiti+lapsi-yksikkö ei lähde pois neljän seinän sisältä yli kahden tunnin mittaisiksi ajoiksi, jotta ruokahuolto olisi turvattu säädylliseen malliin. Samalla voitaisiin kuitenkin lisätä mielenterveystyön määrärahoja ja valmistautua synnytyksenjälkeisen masennuksen räjähdysmäiseen lisääntymiseen.

Ei vain voi ymmärtää. Voisiko joku selittää tämänkin? Olisi kivaa, jos voisin toisenkin lapsen kohdalla imettää yhtä vapautuneesti ja rentoutuneesti kuin ensimmäisen. Kunpa en olisi ikinä avannut tätä kirottua intternettiä ja joutunut kohtaamaan maailman pahuutta silmästä silmään...

Sosiaalisen median paluu

Ainakin Miina huomasi taannoisen puhinani sosiaalisesta mediasta, ja raapusti aiheesta tekstin omaankin plokiinsa. Kiukustuneena sainkin huomata sen vähäisenkin keskustelun aiheesta valuneen tätä myötä Miinan sivuille, pah. Tätä tämä sosiaalinen media nyt sitten on, prkl. Jatkanpa itsepintaisesti aiheesta.

Kuten kunnon poliitikon kuuluukin, ottaa Miina teemaan hienoisesti pehmeämmän otteen. Itse en ole poliittinen eläin, mutta vesitänpä minäkin aiempaa puhinaani: kyllä, minullekin on tullut LinkedInin kautta yksi ilahduttava yhteenotto vuosien takaiselta tuttavalta, sivuttiinpa jopa työasioita. Mutta onhan tuo aika turhaksi jäänyt. Eikä LinkedIn ehkä kuitenkaan ole se minun puhinani pääkohde, se kun ei koskaan ole saanut valtaisaa ihq-konsensusta taakseen ainakaan minun lukemissani lehdissä.

Facebookkiinkaan en pääasiassa tutustu ihan vain jääräpäisyyttäni, hitto vie, tuollaisesta hullutuksesta on pysyttävä kaukana. Aivan varmasti siellä voisi olla hauskaakin, mutta se ei ole se pointti. Minä - en - vain - voi - sietää - sitä - mediakohkaamista. Haluaisin jo uuden totuuden, kiitos.

Mutta mitä Ilkankin kehumaan Jaikuun tulee, siinä kohtaa en taivu: olen niin vanhanaikainen, etten edes selitysten jälkeen voi ymmärtää, miten siitä voi olla enemmän kuin marginaalista iloa. Jaiku vaatinee täysin erilaista elämäntyyliä, sellaista, johon minä en ole oppinut. Minua ei haittaa, vaikken tiedäkään kaikkien kavereideni senhetkistä olinpaikkaa ja fiilistä. Jos se minua kiinnostaa, osaan ihan itse ottaa yhteyttä ja kysyä. Aika usein ei kuitenkaan edes kiinnosta. Toisaalta olisi kyllä hauskaa, jos Erikissä olisi jokin mikrosiru, jonka avulla olisin koko ajan täysin tietoinen hänen menemisistään ja ajatuksistaan. Erikistä se ei kuitenkaan olisi kuulemma yhtään hauskaa.

Koska Jaiku on minulle vieläkin käsittämättömämmän turha, se mediamyllytys ottaa pattiin sitäkin enemmän. Okei, Facebook on niin iso juttu kun kerran "kaikki" ovat siellä, mikä sitten olikaan muna ja mikä kana. Mutta hyötyynsä nähden nämä "mullonmageetrillitjasiistilätsä"-tyypit ovat todella paljon esillä. Liiketoiminnastahan siinä on tietenkin kyse, ainakin niissä lehdissä, joissa asiaa hypetetään: kyllähän nyt Googlen uusi ostos Pohjolan perukoilla ylittää uutiskynnyksen. Mutta kun minä en vain ymmärrä, mitä ne kaikki siinä näkevät. Millaista maailmaa näillä 28-vuotiaalle liian moderneilla palveluilla oikein rakennetaan?

No, kunhan Mella tuosta vähän kasvaa, saa hän selittää nämä asiat minulle. Siihen mennessä röyhistelen rintaani, sillä meilläpäeikatsotadigiteeveetävaanvietetäännykyäänpaljonenemmänlaatuaikaa.

Niin, se flunssa tuli. Hauska olo, pää vähän leijuu. Huomaako sen?

Myöhempi lisäys: Jostain syystä unohtui tästä kaikesta sanoa se, mikä eniten ottaa pannuun: se taikasana "verkostoituminen". Vuoden viimeisessä Talouselämässä käsiteltiin trendejä, ja tietenkin mainittiin myös Facebook ja Jaiku. Löytyipä lehdestä myös raivostuttava artikkeli verkostoitumisesta. Notta tiedätte sitten valita kaveripiirinne siihen malliin, että ura urkenee. Se on tärkeää!

Kerrottiinpa kyseisessä artikkelissa myös, täysin ilman lähdeviitteitä, että eräässäkin tutkimuksessa todettiin lukuisia puolituttuja omaavien opiskelijoiden työllistyneen paremmin kuin muutaman sydänystävän haalineiden. Sen kummemmin ei sitten pohdittu, oliko hyvän työllistymisen syy tosiaankin hyvänpäiväntuttujen verkosto vai voisivatko vain tietynlaiset ihmiset käydä hyvin kaupaksi niin pintapuolisissa verkostoissa kuin työpaikoillakin. Johtopäätös: hanki puolituttuja, saat työpaikan. Olit millainen työntekijä ja ihminen hyvänsä. Parisuhteeseen panostaminen sen sijaan heijastuu kielteisesti työmarkkinoilla, notta tiedät.

Kuukausi jäljellä

Tänään on tasan kuukausi laskettuun aikaan, ja olen niin seremoniallista tyyppiä, että tällaiset merkkipaalut on noteerattava. Kuten moneen kertaan on todettu, elättelen toki itse toiveajattelua ennen laskettua aikaa syntyvästä naperosta, onhan kyseessä jo iso mötikkä. Tosin Mellakin oli koko ajan iso mötikkä, ja syntyi sitten 8 päivää lasketun ajan jälkeen reippaasti yli nelikiloisena. Eli mitäpä tässä turhia ennustelemaan, vaikka vedonlyönti Erikin kanssa onkin käynnissä.

En minä aikaista synnytystä sen takia toivo, että tämä raskaana oleminen olisi jotenkin erityisen tukalaa. Itse asiassa kumpikin raskauteni on tainnut olla varsin helppo, tosin tässä toisessa oli kyllä alkuvaiheessa oikein viheliäs pahoinvointi. Mutta kun siitä selvittiin, on kaikki mennyt aika hyvin. Eihän tässä nyt mihinkään urheilusuorituksiin olla ryhtymässä eli juokseminen ei tulisi mieleenkään, mutta kyllä ihan tavallinen kävely ja muu oleminen ja eläminen onnistuu aivan hyvin. Käveleminen onkin ihanaa, nyt kun lomalla pääsee ulos päivänvalon aikaankin.

Mellalle on kovasti selitetty, että äidin mahan sisällä on vauva. Viesti onkin mennyt jollain tavalla perille, ja neiti haluaakin aina muutaman minuutin välein kurkistaa paitani alle ja katsoa vauvaa. Tai siis Babyä, saksaksi Mella on sen sanan oppinut. Kyseessä onkin yksi harvoista sanoista, jotka Mella sanoo saksaksi. Muuten suomen kieli jyrää täysin.

Mella on myös viime aikoina kiinnostunut huomattavasti aiempaa enemmän kaikenlaisista vauvoista: jokaiset lastenvaunut herättävät innostusta ja sanomalehdistäkin bongataan vauvakuvia. Mella on myös hyvin perillä siitä, että makuuhuoneessamme majaileva kehto on vauvan sänky.

Toisaalta Mella kuvittelee myös, että hänenkin vatsassaan on vauva. Toisin sanoen tuskin pirpanamme osaa kuvitellakaan, että jonain päivänä äidin maha tyhjenee ja vauva muuttaa meille asumaan. Vaikka tätäkin on toki yritetty monasti kertoa. Voi kun voisi tietää, mitä liikkuu vuoden ja lähes kahdeksan kuukauden ikäisten lasten mielessä!

Tositoimissa

Tänään Erik meni ensimmäistä kertaa joululoman jälkeen töihin, eli minä olen vasta tänään ensimmäistä päivää ihan vain Mellan kanssa keskenäni. Tämä tarkoittaa siis sitä, että äitiysloma on varsinaisesti alkanut vasta tänään.

Kyllä se hirvittikin, eilen olin jo ihan paniikissa: mitä jos siitä ei tulekaan mitään, jos Mella vain ikävöi isäänsä ja päiväkotiaan ja inhoaa olla minun kanssani kahdestaan. Mitä jos minä olenkin ihan huono, en jaksa olla kärsivällinen enkä keksi riittävästi tekemistä. Edellisestä kotiäitiydestä on kuitenkin jo reippaasti yli vuosi, ja Mella on nykyään jo aivan eri tyttö kuin silloin. Miten me nyt saamme tunnit kulumaan?

No, puoli päivää on nyt takana, ja kivaa on ollut. Mella on kyllä aivan jatkuvasti kysellyt isänsä perään, ja ulkona ollessamme luuli jokaista ohikulkijaa isäkseen. Se kyllä vähän kirpaisi... Mutta lähinnä neiti vaikuttaa hämmentyneeltä, ei kuitenkaan pettyneeltä tai surulliselta. Eipähän vain oikein ymmärrä, mitä täällä on tekeillä.

Sitten kun pimu on jo tottunut tähän elämäntilanteeseen, putkahtaakin jostain yksi lapsi lisää. Vieläpä sellainen tylsä, jonka kanssa ei voi yhtään leikkiä. Voi meidän pikkuista esikoistamme, miten elämä onkaan niin täynnä muutoksia. Eikä se taida tästä yhtään tasaantuakaan, se meno. Miten sitä pieni ihminen pysyy perässä?

Minulla on suuria suunnitelmia äitiysloman ajaksi: Mella oppii siistiksi eli lelut kerätään leikin jälkeen pois, hampaat pestään jatkossa mukisematta ja rimpuilematta, potalla tehdään muutakin kuin pelleillään ja pikkusiskoa/-veljeä kohdellaan kiltisti ja rakastavasti. Ja joka päivä käydään tietenkin säännöllisesti haukkaamassa happea, sisällä sitten maalaillaan sormiväreillä ja tehdään kaikenlaista muutakin kehittävää.

Yeah, right.

Viime yönä ehdin jo panikoida tulevaa synnytystäkin: miten Mellan hoito oikein järjestyy? Kummien kanssa on kyllä jo sovittu, että he päivystävät vuorokauden ympäri kriittisten viikkojen aikana, ja aika nopeastihan he Viikistä pääsevät tänne Mellaa vahtimaan. Mutta entä jos heillä sattuisikin olemaan jokin este silloin? Sitten pitäisi jättää Erik Mellan luo ja lähteä yksinään synnyttämään, koska tuskin kukaan muu olisi Mellalle riittävän tuttu ja turvallinen hoitaja: neitiähän ei ole kukaan muu kaitsinut, paitsi tietenkin päiväkotilaiset.

Mutta ehkä paniikkia ei kannata lietsoa vielä näin etukäteen. Se menee niin kuin se menee, luulisin. Sen verran kuitenkin alkaa olla jo odottava mieliala, että Kätilöopistolle mukaan otettava kassi on jo pakattu: kirja, puhtaat sukat ja alusvaatteet, imetysliivejä, liivinsuojuksia, kantoliina, vauvan sisä- ja ulkovaatteet sekä shampanjapullo ja kaksi skumppalasia. Shampoot ja hammasharjat pakataan sitten vasta lähdön koittaessa. Siinä se taitaa sitten ollakin. Olen valmis!

Sosiaalinen media, uuh

Oikeasti. Jos joudun lukemaan vielä yhdenkin artikkelin Facebookista tai Jaikusta, menetän itsehillintäni. Sosiaalinen media my ass.

Olen ilmeisesti vanhenemassa, sillä huomaan olevani jäärä jo hyvin monessa asiassa. Digijääryytenihän onkin jo tuttu aihe, mutta olen ehdottomasti myös sosiaalisen median jäärä. Jostain syystä asiaa sen kummemmin ajattelematta kirjauduin vuosia takaperin LinkedIniin, mutta koskaan en ole osannut olla siellä aktiivinen. Lähinnä vain vastannut myöntävästi niihin harvoihin yhteydenottoihin. Eipä siitä haittaakaan voi olla, vai?

Facebookiinkin sain kutsun joskus, ja kävin heti katsomassa mistä nyt on kyse. Mutta eihän siellä ollut mitään nähtävää: edes esittelykierrosta ei ollut olemassa, ensin piti rekisteröityä ja vasta sitten ilmeisesti kerrottaisiin, mistä on kyse. No kyllähän sitä nyt on tietenkin uutisten ja kuulopuheiden perusteella jonkinlainen kuva muodostettu, mutta silti: miten kyseenalaista voikaan olla rekisteröitymisen edellyttäminen edes koko palvelun hahmottamiseksi. Tuolla hetkellä päätin että ei kiitos.

Sittemmin olen ollut hetki hetkeltä tyytyväisempi, ettei ole tullut siihenkään hurahdettua. Jos ei mistään muusta syystä, niin ihan vain yleisen vastustamisen riemusta. Juuri tästä on kyse jääryydessä: voimakas kielteinen tunne jotain asiaa kohtaan, oli kunnollista syytä tai ei. Se tekee jääränä olosta juuri niin nautinnollisen.

Jos on Facebook jäänyt minulle etäiseksi, niin vieläkin huonommin tiedän, mistä on kyse Jaikussa. Ainakaan en ole keksinyt tälle yyberhypertrendikkäälle (ai miten niin trendikäs? No katsokaa nyt vaikka kuvia niistä Piilaaksoon muuttaneista jaikulaisista trendipelleistä ja kysykää sitten uudestaan. Vai olisiko se peräti passé, kun niin moni lehtikin siitä jo kirjoittaa?) isovelipalvelulle mitään funktiota omassa elämässäni. Mistä ihmeestä tämä kaikki kohkaus oikein tulee? Haloo, maailma?

Totta puhuen olen hiljalleen ja ajoittain alkanut olla suorastaan internetjäärä: onkohan tästä hienosta valtaväylästä sittenkin enemmän haittaa kuin hyötyä? En lue oikeastaan mitään keskustelupalstoja, mutta satunnaisesti jonkin blogilinkin kautta saattaa sellaisille joutua. Joskus, hyvin harvoin, ehkä jopa hakeudun jonkin mielenkiintoisen keskustelunaiheen pariin.

Ja aina se tulee: pettymys, järkytys ja suoranainen shokki. Keitä nämä taunot täällä oikein ovat? Miksi ihmeessä nettikeskustelut ovat pelkkää soopaa? Solvauksia, täydellistä luetunymmärtämättömyyttä, pahanilkisyyttä, päämäärätöntä jankkausta. Onko tämä hieno intternetti pehmittänyt ihmisten aivot, vai ovatko ne seinähullut vain päässeet nyt ulos piilopirteistään bittiavaruuteen? Kumpi hyvänsä onkin sitten totuus, voiko sitä pitää hyvänä kehityksenä?

Kuitenkin hoidan oikeastaan melkein kaikki mahdolliset käytännön asiani verkossa, vain ruokaostokset hoituvat täysin ilman netin apua. Joskus saatan kyllä tarkistaa netistä kauppojen aukioloaikoja. En minä varmaan osaisi elää ilman sähköpostia, ja on tämä bloggaaminenkin hauskaa. Eli ollaankohan tässä sitten kuitenkin voiton puolella? Rehellisesti sanottuna: en ole varma. Niin paha mieli joistakin oikein vinoutuneista keskusteluista tulee. Jos kohta maailma onkin paha paikka, en aina haluaisi sitä tiedostaa. Tässähän pitää jatkossa surffata silmät kiinni, kädet korvilla kovaan ääneen laulaen "laalaalaalaalaalaalaalaaenkuulemitäänlaalaalaalaa".

Ei sillä, että juuri tänään olisin törmännyt johonkin tympeään. Tulipahan vain mieleen. Kehityksen rattaita ei voi pysäyttää, huoh.

H-hetki lähestyy varkain

Äitiysloma se sitten alkoi jo viikko sitten, ja yksi joulu ehti mennä ohi. En ole vielä oikein päättänyt, olenko suunnattoman haikea: tulihan tuota vuoden suosikkijuhlaani odotettua oikeastaan jo elokuusta asti. Aina olen joulusta pitänyt, ja jostain syystä aikuisiällä vielä vuosi vuodelta enemmän. Joitakin se naurattaa, mutta naurakaa pois.

Tänä vuonna odotin joulua jo senkin vuoksi, että samaan aikaan sijoittui tuo äitiysloman alku. Mikäpä mukavampi tapa viettää läheiskeskeistä juhlaa, toisaalta mikäpä mukavampi tapa juhlistaa äitiysloman alkamista. Ja minun mielestäni aivan kaikkea pientäkin pitää tosiaan juhlistaa: edellinen äitiyslomani alkoi syntymäpäivänäni, mikäs sen sopivampaa. Silloinkin piti juhlia.

Nyt onkin sitten taas jotain uutta odoteltavaa, ja ajattelinkin, ettei jouluhaikeus tänä vuonna iske. Olisihan tässä yksi lapsi tulossa. No, kyllähän tuota nurkassa hohtavaa joulukuusta katselee vähän surumielisenä, ja tänään syötiin viimeiset jouluruuatkin pois. Vuosi seuraavaan tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta, varsinkin, kun silloin pitäisi olla jo kaksi melko isoa taaperoa jaloissa pyörimässä. Sehän on ihan jostain eri elämästä!

Pitkin syksyä olen välillä ihmetellyt, miten tämä raskaus on mielessä niin kamalan vähän. Jos vastaan olisi tullut tuttuja ihmisiä vuosien takaa, en ole edes varma, olisinko muistanut mainita raskauden osana kuulumisiani. No, ehkä sentään olisin, mutta ei se ole ollut asia, jota haluaisin jatkuvasti kailottaa kaikelle maailmalle. Toisin oli esikoisen kohdalla.

Onhan se tietenkin täysin luonnollista, mutta silti se jotenkin hämmentää. Entä jos minä en olekaan henkisesti valmis perheenlisäykseen, kun en ole osannut asiaa ajatella? Jos se uuden vauvan tuleminen onkin sitten kamala shokki? Siinähän olisi selvä paikka synnytyksen jälkeiselle masennukselle, jos ei ole oma mieli siististi kasassa jo etukäteen.

Erikin kanssa tätä pohdin, eikä yksiselitteistä vastausta löytynyt. Siis vastausta siihen, onko tämä edes ongelma, saati siihen, mitä sille voisi tehdä. Erik heitti kyllä yhden hyvän selityksen tämän raskauden taustalle jäämiselle: synnytyksen odotus. Edellistä kokemusta rikkaampana voin omasta puolestani sanoa, että synnytys on yksi kamalimpia asioita, joita keskivertonainen hyvinvointivaltiossa joutuu kokemaan. Saavat painua sanonko minne sellaiset, jotka tulevat hehkuttamaan sen kokemuksen ainutlaatuista ja kauneutta: aivan silkkaa pakokauhua ne tunnit ovat. Melkein mitä tahansa olisin ollut valmis tekemään, jos koko jutun olisi voinut perua siinä vaiheessa. Eri asia on sitten se, mitä sen pahimman jälkeen tapahtuu ja oliko se sen arvoista. Oli se.

Niin näkyy kuitenkin nainen hormoneistaan rakentuneen, että todella nopeasti tuollaiset muistot katoavat mielestä. Kyllähän minä siis noin niin kuin älyllisellä tasolla muistan edelleen, että se oli hirveää. Mutta ei se minua mitenkään ahdista, eikä tuleva synnytys pelota pätkääkään. Jotenkin ne kielteiset tunteet ovat vain pyyhkiytyneet kokonaan pois, mistä osaan kiittää nappiin mennyttä evoluutiota. Jotenkin sitä kuvittelee jälleen kerran, että eihän se nyt sittenkään mitään ja äkkiähän se on lopulta kuitenkin ohi.

Mutta niin, siihen Erikin teoriaan. Jos kerran hormonien-tai-minkä-lie vaikutuksesta olen suodattanut pois kaikki synnytykseen liittyvät negatiiviset tunteet, ehkä se sama sokea piste sattuu peittämään vähän muutakin ympäriltään. Kuten nyt vaikka ylipäänsä uuden lapsen tulon. Kun ei tule ajatelleeksi lähestyvää synnytystä, ei oikein osaa ajatella sitä lastakaan. Tunteita on pelissä varsin vähän.

No, tuon keskustelun jälkeen vauva on kuitenkin pyörinyt jo paljon enemmän mielessä. Työkiireet ovat jääneet taakse eikä joulukaan enää valtaa mieltä, joten nyt on tilaa ajatella aivan uusia asioita. Viimeisen parin päivän (ja itse asiassa yönkin) aikana olenkin sitten ajatellut melkein ainoastaan tätä uutta vauvaa ja lähestyvää synnytystä, ja jostain syystä jokseenkin pelkästään riemuisan odottavalla mielellä. Tunnehan alkaa olla jo ihan sama kuin edellisen odotuksen viime metreillä!

Laskettuun aikaan on vielä kuusi viikkoa, mutta minulla alkaa olla jo polttava tarve pakata sairaalakassi valmiiksi. Sitä ennen täytyy ainakin käydä ostamassa jokin hyvä mutta riittävän kevyt (niin fyysisesti kuin sisällöllisestikin) kirja luettavaksi. Ja ne Mellalle pieneksi jääneet vaatteet täytyy taas kaivaa esiin laatikosta.

Nimeäkin on mietitty kovasti. Toinen nimi on jo kaiketi päätetty, ensimmäistä harkitaan. Yksi mainio ehdokas pulpahtikin tänään esiin, mutta voi, kun siihen kauniiseen nimeen liittyy hieman liian synkkä tragedia. Kuinka hurjilla tarinoilla voi tuoreen ihmisen nimeä rasittaa? Emme me haluaisi aivan munatonta nimeä antaa vaikka tytöstä kyse olisikin (merkitykseltään jotain tyyliin "kaunis", "lempeä", "uskollinen"), mutta rajansa kaikella.

Sitten lopputarkennus: eihän se tytön tuleminen toki millään lailla varmaa ole, ehkä korkeintaan hitusen todennäköisempää kuin toisin päin. Mutta pojalle onkin olemassa nimi vielä edelliseltä kierrokselta, joten sillä ei tarvitse päätään vaivata.

Tulipa kirjoitettua, on tainnut olla taukoa. Toivottavasti jatkossa ei olisi yhtä pitkiä välejä, ja onhan nyt sentään "loma". Mutta mistäs sitä koskaan tietää, ei pidä ottaa stressiä edes bloggaamisesta. Hyvin annosteltu lusmuilu on kaiken A ja O.

Välihuomio: viimeinen työpäivä

Hoppua on pitänyt, joulu ja kaikkea. Huomioitakoon nyt kuitenkin tässä vaiheessa ihan kuin ohimennen, että on muuten viimeinen työpäivä käynnissä. Siis viimeinen ennen äitiysloman alkua. Tämän pitäisi olla jo tuttua edelliseltä kerralta, mutta jotenkin tuntuu vain entistä omituisemmalta. Vaikea käsittää, että seuraavaan 7-8 kuukauteen ei tule tännekään enää rämmittyä.

Kuten kaikki hyvät työntekijät, olen sairastumassa flunssaan juuri näin loman aluksi. Viime joulunakin olin muuten flunssassa. Mikäs siinä, kun vain ei tule pahaa sellaista. Toivottavasti Mella ei saa tartuntaa.

Takaisin töihin, vielä niihin viimeisiin.

Mainion viikon erinomainen päätös

Viime viikko oli jollain tapaa ratkaiseva, ainakin työn suhteen. Viikon aikana sain päätökseen lukuisia pidempiaikaisia projekteja, osan jopa hieman etuajassa. Henkisesti vaikeinta taisi olla rekrytoinnin loppuun saattaminen: piti soittaa "ei kiitos" -puhelut kaikille haastatelluille mutta palkkaamatta jääneille. Ikävää oli toki myös "ei kiitos" -sähköpostin lähettäminen kaikille muille, mutta se on kuitenkin aika persoonaton kontakti.

Viikon edetessä huomasin yöunienikin paranevan, ja perjantaina oli suorastaan voitonriemuinen olo viimeisenkin projektin valmistuessa iltapäivästä. Koko viikonloppu menikin yhtä riehakkaissa merkeissä, mikä kyllä saattoi osittain johtua myös palkkapäivästä ja joululahjashoppailusta.

Jos työviikko oli mennyt mainiosti, niin täytyy kyllä myöntää myös viikonlopun päättyneen erinomaisesti. Yleensähän kaikki miellyttävät sääilmiöt osuvat työaikaan, jolloin niistä ei Sanomalan seinien sisällä erityisemmin pääse nauttimaan. Nyt kuitenkin sunnuntaiaamu avautui silmien edessä hämmästyttävän valkeana ja lumisena: yöllä oli satanut sitten oikein kunnon läjä sitä valkoista tavaraa!

Aamiaisen jälkeen pakkasimmekin Mellan pulkkaan ja lähdimme laskemaan mäkeä. Neiti oli toki täysin hämmentynyt siitä lumen määrästä, mutta nautti hurjista vauhdeista isäpapan vetämänä. Lumi lähti sulamaan jo kotiin palatessamme, joten aika onnellinen saa olla sopivasta ajoituksesta. Saattoihan kyseessä olla joulukuun ainoa kunnollinen talvi(aamu)päivä.

Loppuun täytyy vielä lisätä pakollinen Mella-raportti: nyt voidaan jo olla varmoja siitä, että neiti on sanonut ensimmäisen sanansa. Jo pitkäänhän Mella on osannut sanoa "kakka", mutta se sana on tarkoittanut kakan ja pissan lisäksi myös mm. vaippaa, alushousuja, ihmisen jalkoväliä sekä kaikenlaisia tahroja ja sotkuja pöydällä, lattialla ja vaatteilla. Mella on myös jo pitkään sanonut "hauva" sekä saksaksi saman asian "Wauwau", mutta niidenkin kohdalla voidaan väittää Mellan ennemmin matkivan koiran haukkumista kuin käyttävän sanoja koiran nimenä.

Näiden lisäksi Mella on osannut matkia esitettyjä sanoja, ja on osannut mm. osoittaa kukkaa ja sanoa "kukka". Nämä merkitykset ovat kuitenkin unohtuneet nopeasti matkimistilanteen jälkeen.

Mutta nyt pieni pimumme on jo usean päivän ajan sanonut selvällä suomen kielellä "kenkä" ja tarkoittanut nimenomaan kenkää. Kuten naisen kuuluu, on Mella tietenkin loputtoman kiinnostunut kaikenlaisista kengistä. Aiemminkin tyttö on mielestäni osannut sanoa jotain ke-alkuista tarkoittaessaan kenkää, mutta nyt lausuminen on kehittynyt niin pitkälle, että perheen ulkopuolisetkin varmasti ymmärtäisivät sanan merkityksen. Se on kenkä, ihan selvästi.

Kuukausi lomaan

Tasan kuukauden päästä on ensimmäinen äitiyslomani päivä (no, talvilomallahan se alkaa, mutta kuitenkin). Jotenkin vaikea uskoa: missä välissä nämäkin kuukaudet oikein vilahtivat ohi?

Muistelisin, että Mellaa odottaessani oli työmoraali aika alhaalla: ajatukset olivat viimeisen kuukauden ajan jossain aivan muualla kuin työpaikalla. Nyt tilanne on aivan päinvastainen, eli teen työtä täyttä häkää ja aivan innoissani. Ennemminkin tuntuu siltä, että on niin paljon kaikkea tehtävää, ettei oikein osaisi lopettaakaan. Kuinkahan kivuliasta on sitten yhtäkkiä siirtyä kotiin?

Tämä yksilö on ollut edellistä vilkkaampi, ja myös ennakoivia supistuksia on ollut paljon enemmän kuin Mellan kanssa. Tähän tietoon, keskimääräisiin synnytystilastoihin, ultraäänimittauksiin, äidinvaistoon ja silkkaan itseriittoiseen kaikkitietävyyteen perustaen uskaltaisin ennustaa naperon syntyvän tällä kertaa noin viikkoa ennen laskettua aikaa. Mellahan tuli reilun viikon jäljessä, kuten olin odottanutkin. Kyllähän minä nyt tällaiset asiat tiedän, vaikkei Erik suostu sitä uskomaankaan.

Toinen etunimistä on jo päätetty, ensimmäisestä taas ei ole vielä hajuakaan. Tuleekohan tässä kiire?

Pari viikkoa pähkinänkuoressa

Kun ei ole tullut löydettyä aikaa tännekään kirjoittamiseen, on elämä lipunut ohi täysin raportoimatta. Ja sehän ei missään nimessä käy päinsä. Koska olen tiivistämisen ammattilainen, tulee tässä lista asioista, joita viime aikoina on tapahtunut / kuulunut.

Hääpäivä. Torstaina vietimme Erikin kanssa hääpäiväämme, ja kävimme sen kunniaksi syömässä Solnassa. Saattoipa olla ensimmäinen kerta (ainakin naismuistiin), kun annoin tippiä ravintolassa Suomessa. Tarjoilijat olivat miellyttäviä ja ruoka jumalaisen hyvää. Ei voi kuin suositella, hinta-laatusuhde oli siellä kyllä kohdallaan.

Flunssa. Mella-neiti sai taas jostain jonkin pöpön, ja vietti viikon kotona potien. Minäkin olin pari päivää pois töistä, mutta pääasiassa pimun hoidosta vastasi Erik. Korvatulehdus ei sentään uusiutunut, ja kuumeen tuloksena oli myös kolme uutta poskihammasta. Ei huono saldo: nyt purukalustosta löytyy yhteensä 13 yksilöä.

Työnteko. Erik totesi joskus viime viikolla, että minä olen selvästi vähemmän stressaantunut saadessani tehdä ylitöitä. Niin se taitaa olla, tosin Mellan flunssallakin oli osansa asiassa: ei tarvinnut käydä iltapäivisin päiväkodissa vaan senkin ajan saattoi viettää töissä. Tulikin luettua läpi reilut 120 työhakemusta, muiden asioiden ohella. Kello nakuttaa luvattoman nopeasti silloin, kun on kivaa ja erityisen mielekästä tekemistä töissä.

Viikonloppu. Sikäli kun ajatukset sai viikonlopuksi irti työasioista, ne liitelivät kohti joulua. Taisin käydä elämäni ensimmäistä kertaa autolla ostoksilla automarketissa (siis ensimmäistä kertaa aikuisena, ilman omia vanhempia): oli asiaa sinne uuteen Viikin Prismaan. Mikä pelottavinta, se oli oikein hyvä kokemus: autolla pääsi kivasti parkkihalliin heti sisäänkäynnin viereen, kaupassa oli leveät käytävät useammankin perheen samoiluun ja shoppailu oli rentoa. Olipa paikalla joulupukki ja piparitarjoiluakin, joten Mellakin pysyi tyytyväisenä koko visiitin ajan. No, ehkä tästä ei olla kuitenkaan tekemässä tapaa.

Jouluhuuma. Sieltä automarketista piti sitten muiden asioiden ohella ostaa myös joulukrääsää, eihän sille mitään voinut. Joulutunnelma alkaa olla jo katossa, vaikka on vasta marraskuu. Nyt meillä onkin sitten joulutähti keittiön ikkunassa ja jouluvalot parvekkeella. Niin, ja onhan tuossa ulko-ovessakin pieni tähtikoriste. Joulutorttujakin on jo syöty: Mella on jo oppinut syömään ensin hillon, sitten vasta loput tortusta.

Pää pensaaseen vai tiedonvälityksen etulinjaan?

Tänään töissä koneen ääressä istuessaan on saanut pohtia, kuinka tarkkaan haluaa ajankohtaisia asioita seurata. Refresh-nappula on ollut aika ahkerassa käytössä, kun on tullut seurattua Jokelan koulun ammuskelutapauksen kehitystä.

Sitä tuntee olonsa aivan raatokärpäseksi: mikä toisten tragedian seuraamisessa on niin kiinnostavaa? Toisaalta aivan kaikkea ei pystykään seuraamaan: sain linkin ilmeisesti ammuskelijan itse kuvaamaan youtube-videoon. Ehdin jo kytkeä kuulokkeet koneeseen, kunnes päätin jättää sittenkin katsomatta. Nykyisessä hormonaalisessa tilassani olen jo riittävän sekaisin, kiitos.

Tässä olisi nyt tilaisuus päivitellä ja jeesustella maailman menoa sekä moittia nykyajan vanhemmuutta ja koulujen riittämättömiä kurinpidollisia valtuutuksia. No, hoitakoon nettikeskustelijat nämä puolet, minä en viitsi, kiitos vain.

Voisin ehkä painaa pääni pensaaseen. Se ei tunnukaan yhtään huonolta vaihtoehdolta.

Mistä tietää että on hulina päällä?

No tietenkin siitä, ettei blogissa tapahdu mitään pitkään aikaan. Tällä kertaa kiireet ovat olleet työperäisiä, eli on tullut painettua pitkää päivää jo jonkin aikaa. Työajalla ei ole voinut kuvitellakaan bloggaavansa, kahvitaukojakaan on aivan turha pitää. Kotona ei sitten ole virtaa edes vilkaista tietokoneeseen, joten sähköpostien lukeminenkin on jäänyt aika vähäiseksi. Kollektiiviset pahoittelut siis kaikille, joille en ole vastannut. Kyse ei ole mistään henkilökohtaisesta.

Töissä ei meno taida rauhoittua, mutta toistaiseksi olen silti lopettanut ylitöiden teon. Eipä niitä ylitöitä meillä oikein hyvällä katsotakaan, mutta satunnaisesti teen ihan mielelläni pidempää päivää. Jotenkin adrenaliini lähtee virtaamaan ihan eri tavalla, kun ahertaa jonkin aikaa sata lasissa. Sellainen sopii minulle, kunhan lepotauko on näköpiirissä. Ja minähän tiedän jo irtoavani työelämästä jouluna, joten mikäs tässä on paahtaessa.

Oman lisänsä tähän hulinaan tekee se, että meillä on taas käynnissä mediaseuraajan rekrytointi näin minun lomani alla. Tai siis olisi, kunhan saisin uudenkarhean rekrytointityökalun toimimaan, mur. Mikä siinä on, että elämää helpottavat uudet ohjelmat niin usein tekevät yksinkertaisista asioista entistä vaikeampia? No, oli miten oli, tervetuloa vain hakemaan, kaikki sanomalehdille sydämensä menettäneet. Kyllä se hakemuslomakekin saadaan ihan kohta toimimaan.

Se on täällä nyt

Joulunalusaika siis. Ihan totta. Tänään on ainakin Vantaankoskella satanut räntää, ja sehän on melkein kuin ensilumi, vaikkei olekaan. Mutta todella selvän merkin lähestyvästä joulusta bongasin eilen hakiessani kunnostetut talvisaappaani suutarilta: suutarisetä pakkasi poponi jouluteemalla koristeltuun muovikassiin. Ja se oli ihan uusi, rullasta irrotettu kassi, eikä mikään rypistynyt jäänne viime joululta.

Ja saahan ruokakaupoistakin jo glögiä, mutta se taitaa kuulua valikoimiin lähes ympäri vuoden.

En malta odottaa! Tänä jouluna Mella varmaan ymmärtää jo jotain, tai osaa ainakin arvostaa lahjoja. Ja pipareita! Ja joulutorttuja! Kynttilöitä ei varmaan uskalla polttaa kovin paljon. Ja kuinkakohan monta kiloa havunneuloja Mella ehtiikään joulunpyhien aikana syödä? Nämä asiat taitavat vaatia suunnittelua.

Minun sonera minun kodissa

Eikö tätä kehitystä voi pysäyttää: tanskalainen Nordic Real Estate Partners aikoo haastaa Suomen suurimmat vuokra-asuntoyhtiöt perustamalla Minun Koti -nimisen yhtiön. Ja minä kun kuvittelin, että Minun Sonera olisi ollut vain kurja yksittäistapaus!

Meidän perheessämme ei käytetä Soneran liittymiä, enkä aio kuuna päivänä muuttaa Minun Kotiin jos vain mitenkään voin sitä välttää. Samperi vie, jotenkinhan näitä on vastustettava.

En ehdi ajatella, ajan nyt autoa

Mikä loppumaton suo aukeaisikin, jos ryhtyisi pohtimaan autonratin vaikutusta ihmisen aggressioon ja ajattelukykyyn. Ehkä ei kannata mennä ihan sinne asti, mutta pieniä huomioita täytyy silloin tällöin tehdä. Jotkut, toivottavasti harvinaiset yksilöt, ilmeisesti kuitenkin kokevat rajun tiputuksen ÄO:ssaan istahtaessaan ratin taakse. Tai ehkä he ovat muutenkin ääliöitä, mutta pistävät liikenteessä paremmin silmään ison peltilehmänsä ansiosta.

Meidän keittiömme ikkunasta näkyy raitiovaunupysäkki, ja onkin jotenkin rentouttavaa istuskella pöydän ääressä ja katsoa sporan nytkytystä. Yksi kummallinen ilmiö on tullut kuitenkin todistettua jo hyvin monta kertaa, viimeksi tänään: raitiovaunun perässä ajavat hermorauniot. Ikkunamme alla oleva tie on sen verran kapea ja raitiovaunupysäkin jälkeen tulee risteys ja mutka, joten yleensä autot eivät lähde ohittamaan pysäkille seisahtunutta vaunua vaan odottavat kiltisti sen liikkeellelähtöä.

Vaan aivan kaikki eivät selvästikään siedä tätä odotusta, sillä jokunen sankari painaa äänimerkkiä raitiovaunun pysähtyessä. Ihan totta! Autot tööttäävät kiukkuisena sporalle, joka seisahtuu poimimaan ihmisiä kyytiin pysäkiltä.

Siinä vaiheessa ei voi kuin ihmetellä, millaisia toimenpiteitä nämä kuljettajat toivovat näkevänsä. Uskovatko he, että sporakuski ymmärtää ajattelemattomuutensa ja jatkaa sittenkin täyttä vauhtia pysäkin ohi, jättäen ihmiset odottamaan seuraavaa vaunua? Vai uskovatkohan he, että kuski kurvaa vaununsa pois kiskoilta ja väistää kiireistä autoilijaa vaikkapa siihen jalkakäytävälle?

Pipi löytyy korvasta ja leuasta

Minä palasin tänään Vantaankoskelle lopettelemaan tynkätyöviikkoani, kun Erik jäi vuorostaan kotiin Mellaa hoitamaan. Pikkupimun kuume on jo hieman laskenut pahimmista yli 40 asteen lukemista, mutta eilisenä lisäbonuksena ilmeni korvatulehdus. Oli kai aika jo sekin kokea, totesi Lastenklinikan lääkäri eilen illalla päivystyksessä. Olemme kuulemma hyvin onnekkaita, kun ehdimme hoitaa lasta puolitoista vuotta ilman ainuttakaan korvatulehdusta.

Nyt typykkä sitten nautiskelee viikon ajan antibioottia, mikä tietenkin ahdistaa minua. Tästäkö se kierre nyt sitten alkaa? Mutta eipä sitä tuskaista huutoa kyllä voi vierestäkään seurata, totta kai se pitää lääkitä pois, jotta tyttö pääsee edes joskus ensi viikolla nukkumaan.

Ihan kuin monta viikkoa nuhaa ja yskää, viisi päivää korkeaa kuumetta ja lopulta jälkitautina korvatulehdus eivät riittäisi, pimu näyttää myös pukkaavan hammasta ulos. Tämän kuumeen aikana on jo noussut yksi poskihammas alas oikealle, ja Erikin raportin mukaan myös alavasemmalla pullottaisi jo kovasti. Se ei ainakaan ole tehnyt olosta yhtään helpompaa, veikkaan ma. Voi pieniä ihmisiä, kasvu tekee kipeää.

Kolme päivää kotona lasta hoitamassa ei totisesti ollut mitään lomaa, varsinkaan siinä vaiheessa, kun korvien kipeys alkoi viedä tytöltä kaikki unet. Mutta niin sitä vain huomaa olevansa tänään töissä paljon virkeämpi ja motivoituneempi, pahoista univeloista huolimatta. Ilmeisesti olin juuri nyt pienen tauon puutteessa, ja se tarve tuli täytettyä. Tämä on ollut tehokas ja hyvä työpäivä, ainakin toistaiseksi. Niinpä kehtaankin käyttää tovin jopa bloggaamiseen.

Jotain hyvää kaikessa.

Musiikkimaun erilaisuudesta

Erilaisuus on rikkautta, mutta kyllähän se on joskus vähän rasittavaakin. Niin kuin vaikka silloin, kun väsyttävän päivän jälkeen alakerran naapuri päättää kuunnella Mambaa. Siis päättää, että mekin kuuntelemme Mambaa yhdessä hänen kanssaan.

Sellaisina hetkinä askel käy raskaaksi, ja kantapää saattaa osua tavallista useammin päkiää ennen lattiaan. Ehdotinpa Mellalle myös leikkiä kattilankansien kanssa, mutta Mella on päättänytkin olla juuri sellaisena hetkenä siivosti. Ehkä Mella pitää Mambasta, mikä ei tiedä hyvää tuleville vuosille.

Pipinä jälleen

Siis Mella, en minä. "Jälleen" sen vuoksi, että onhan tämä jo neidin elämän toinen flunssa. Eikä edellisestä ole edes puolta vuotta. No, sellaista lienee päiväkotilapsen arki.

Pimumme on köhinyt ja niiskutellut jo viikkokausia, mutta nyt sunnuntaina nousi kuume. Päiväkodissa on kuulemma ollut paljon pöpöjä liikkellä, mutta saattoi lauantaisilla tupareillammekin olla jotain tekemistä asian kanssa: jo valmiiksi heikentynyt vastustuskyky joutui ehkä ylikierroksille kaikkien niiden uusien ihmisten tuomien uusien pöpöjen keskellä. Vaan eipä se ole vaarallista, hyvä vain, jos saa sairastettua pois.

Täytyy vain toivoa, ettei vieraisiin lukeutunut puolivuotias pikkupoika saanut samaa tautia.

Erik oli sitten töistä pois maanantain ja minä jäin tänään kotiin, huominenkin menee vielä minulta Mella-neidin kaitsemiseen. En ryhdy valehtelemaan: on ihan kiva olla kotona. Yleensä se on Erik, joka joustaa omista töistään Mellan vuoksi, mutta nyt oli viimein minunkin vuoroni. Eihän se mies saa väitöskirjaansa ikinä valmiiksi, jos joutuu koko ajan vain huolehtimaan pikkulapsestaan vaimonsa juostessa Vantaankoskella.

Mella on myös melko helppoa seuraa kuumeisena: eihän se polo jaksa muuta kuin makoilla vieressä. Toisaalta särkylääke vie kuumeen helposti pois, jolloin Mella sitten vaatiikin jatkuvaa viihdytystä. Neidillä onkin nyt menossa kirjakausi: käytännössä kaikki valveillaoloaika menee pahvikirjojen katseluun ja lukemiseen. Syntymäpäivälahjaksi saatu Tiitiäisen runolelu on osoittautunut suursuosikiksi, sen verran kiehtovaa alkaa suomen kieli pikkuneidin mielestä näköjään olla. Onneksi meillä on myös pino Erikin vanhoja saksankielisiä lastenkirjoja.

Heti kun tästä kotiarestista pääsee, täytyy kyllä käydä ostamassa lisää runokirjoja. Ne samat vanhat alkavat jo hieman uuvuttaa kaikkia muita paitsi Mellaa.