Vähän glamouria, kiitos

Mellaa odottaessamme pohdimme hetken aikaa, pitäisikö meidän mennä yksityiselle lääkärille 4D-ultraääneen. Tavalliseen julkisen puolen 2D-ultraan verrattuna siinä olisi mm. se hyvä puoli, että sikiön sukupuoli saataisiin melko suurella varmuudella selville. Julkisellahan puolella sitä ei missään nimessä suostuta selvittämään, mikä lie moisen tympeyden syy. Ja olisihan se kiva nähdä jo etukäteen vauvan kasvonpiirteitä sekä saada DVD:lle naperon liikkeitä jo ennen syntymää.

Tuolloin kuitenkin päätimme, ettemme me sellaisesta ryhdy maksamaan. Eihän nyt rakkaan lapsen sukupuolella voi olla niin paljon väliä, että maksaisimme parisataa euroa vain saadaksemme tietää sen pari kuukautta etukäteen.

Tällä kertaa ajattelimme kuitenkin mennä. Miksiköhän? No, se voisi olla kivaa. Nyt minä oikeasti haluan tietää sen sukupuolen! Ei sillä, että sukupuolella olisi väliä, mutta kun se nimien keksiminen on niin vaikeaa. Yksi pojan nimi olisi Mellalta jäänyt säästöön, mutta toisen tytön nimen keksiminen (tai siis kolmannen ja neljännen) olisi jo aikamoinen ponnistus. Olisi hauska tietää, onko se nyt edes välttämätöntä.

Ei tuo sukupuolen selvittäminen ole ainoa syy. Toinen syy on se, että tähänkin raskauteen pitäisi saada vähän jotain glamouria. Ihan totta! Tämä on niin paljon arkisempaa kuin edellinen.

Esikoista odottaessani kävelin kaikkialla niin ylpeänä isosta mahastani, että olisi voinut luulla minun olevan kautta aikojen ensimmäinen raskaana oleva nainen. Kaveripiirissäkään ei silloin vielä ollut kovin paljon muita vauvoja, joten koin olevani monesti huomion keskipisteenä.

Tällä kertaa tämä kaikki onkin jo vanhaa tuttua tavaraa, ja koko touhu on vaarassa jäädä vain sivutoimiseksi pikkubisnekseksi. Tuossahan tuo vauva kasvaa rauhassa itsekseen, turha tässä on minun hössöttää. Mutta kun minä haluaisin hössöttää!

Sydänäänistä on kulunut jo niin paljon aikaa, etten oikein enää muistakaan millaiset ne olivat. Vauvan potkuja taas en vielä tunne vähään aikaan, joten onkos tuo nyt ihme, jos rääpäle jää vähän taka-alalle. Vatsa on toki turvonnut ja paha olo jatkuu, mutta sehän on enemmän minua kuin sitä lasta. Se on ihan minun oma vatsalaukkuni joka aika ajoin päätyy sinne pöntön pohjalle, ei siinä paljon kontaktia vauvaan oteta. Ja turvotuskin on ihan muuta kuin kasvavaa lasta.

Joten Mella, jos joku päivä olet mustasukkainen pikkusisaruksesi 4D-DVD:stä: älä suotta ole. Sinun odottamisesi oli ihan riittävän hurjaa ilman elokuvatehosteitakin!

Loppuun on toki laitettava disclaimer, ettei tule liian hurjaa vaikutelmaa: Emme me toki ole hankkimassa toista lasta vain siksi, että raskaana nyt vain oli niin kiva olla. Kyllä tämä itse lapsi on ihan oikeasti kovin toivottu ja minäkin hyvin onnellinen tilanteesta. Mutta pakkohan näitä kokemuksia on vertailla, ihmisiä tässä ollaan. Todellisuus synnytyksen jälkeen on vielä jotain aivan muuta...

Työ vai perhe, äitiysloma vai toimisto?

Kun nyt kerran vanhemmuuden syyllisyydestä tuli puhetta, niin entäs sitten työelämän syyllisyys? Olen jo toista kertaa jäämässä samasta työpaikasta äitiyslomalle, tällä kertaa vieläpä edellistä mukavammasta tehtävästä. Tottahan toki siitäkin tuntee pienoisen piston sydämessään, vaikkei pitäisi.

Edelliseltä lomalta palattuani sain siis ylennyksen ja pääsin mukavan tiimin esimieheksi. Työ on ollut miellyttävämpää kuin osasin odottaakaan, enkä usko kyllästyvänikään hommiini ihan pian. Lomalle on kuitenkin vuodenvaihteessa jäätävä, vaikka työssä olen mielestäni vasta pääsemässä vauhtiin.

Asiaa pahentaa vielä se, että nykyisessä pestissäni on ollut juuri moninaisten äitiyslomien vuoksi viime vuosina kova vaihtuvuus. En kehtaisi ajatella olevani itse korvaamaton tai edes suuresti ikävöity (tai jos ajattelenkin, en ainakaan tunnusta sitä tässä blogissa:), mutta jonkinlainen pysyvyys olisi kuitenkin varmaan tehnyt tiimille hyvää.

Ajatuksenamme on kuitenkin ollut, että tehdään lapset nopeasti pois alta ja vieläpä niin, että ikäero jää mahdollisimman pieneksi. Loppujen lopuksi se lienee kuitenkin työnteon ja peräti uran kannalta sopivampaa: eipä tarvitse sitten enää tämän jälkeen miettiä äitiyslomailua. Nuorena se on vitsa väännettävä, ja niin edelleen.

Ja onhan tämäkin kuitenkin todellisuudessa ohi aika pian. En aio jäädä pitkälle lomalle: viimeksikin olin poissa kahdeksan kuukautta, mikä oli ehdottomasti tarpeeksi. Samaa olen nytkin suunnitellut, eli ensi vuoden elokuussa palaisin jo takaisin pöytäni taakse. Kaipa tuo työelämä on muutenkin ikuisessa murroksessa, ja nuori työvoimamme on jo tottunut hoitamaan hommansa myllerrysten keskellä.

Mitä tulee varsinaisesti perheen ja työn yhdistämiseen, se ei ole toistaiseksi ollut oikeasti ongelma. Nykyinen työni ei ole erityisen stressaavaa, ellei siitä itse sellaista tee. Ja vaikka parjaankin aina välillä yliopistolaisten kurjia työsuhteita, on Erikin vapaamuotoinen ja joustava työ ollut kullanarvoinen etu tämän pienen perheen pyörittämisessä. Itse olen joutunut olemaan hyvin vähän pois töistä Mellan menojen vuoksi, kun Erik on voinut säätää omia työaikojaan tarpeen mukaan.

Eli mitä minä tässä valitan? No, ei mikään koskaan ole täydellistä. Valintoja, valintoja, huoh. Kun haluaisi yhtä aikaa sekä tehdä töitä että hoitaa perhettä. Kai nämä ovat nyt sitten niitä ruuhkavuosia.

Vanhemmuuden tunne numero 1: Syyllisyys

Kun nyt tuli mainittua tuosta raskauden tunneskaalasta, lienee paikallaan sanoa sananen lyhyen vanhemmuuteni tunteesta numero 1, syyllisyydestä. Vaikka sitä tietenkin kokee kaikenlaisia iloja ja riemuja lapsen kanssa, tuntuu se syyllisyys löytyvän aina kaikesta taustalta. Pääseeköhän siitä missään vaiheessa eroon? Ei varmaankaan.

Mellan kohdalla se on ollut jo aivan selvää: koskaan ei voi tehdä mitään niin hyvin, etteikö mielessä kaihertaisi aina epäilys. Kaikki päätökseni äitinä saattavat vaikuttaa vahingollisesti pienen ihmistaimen kehitykseen! Miten sellaisen vastuun voi edes kantaa?

Jos väsyneenä ja pahantuulisena tiuskaisen jotain kiukuttelevalle Mellalle, hyökyvät itsesyytökset heti päälle. Missä on se kärsivällinen ja rakastava äiti, joka ymmärtää lastaan ja osaa tukea tiukan paikan tullen? Jos taas en kiellä tuhmailevaa ja rajojaan koettelevaa pikkuneitiä tarpeeksi jämerästi, koen itseni selkärangattomaksi ja välinpitämättömäksi kasvattajaksi.

Jos luen sanomalehteä ja annan Mellan leikkiä tyytyväisenä itsekseen lattialla, kulutan potentiaalista laatuaikaa kelvottomalla tavalla. Minunhan pitäisi riemuita jokaisesta vapaahetkestä lapseni kanssa ja liittyä mukaan leikkiin!

Ei edes aloiteta keskustelua sopivasta vaipanvaihtovälistä, yksivuotiaalle soveltuvasta ruokavaliosta, ulkoilun riittävästä määrästä, täysimetyksen kestosta eikä todellakaan päivähoidosta.

Mutta kyllä se syyllisyys näköjään raskauteenkin liittyy. Huomasin yllätyksekseni, että toista lasta odottaessani poden hirvittävää syyllisyyttä Mellan erityisaseman pilaamisesta. Erik saa turhaan vakuutella sisarusten tärkeyttä ja myönteistä vaikutusta, minä voin vain ajatella Mella-neidin mustasukkaisuutta ja karmeaa järkytystä, kun yhtäkkiä joku pieni paskahousu vie kaiken hänelle kuuluvan huomion. Eihän noin pieni lapsi voi olla valmis jakamaan äitiä ja isää toisen kanssa! Mitä me olemme menneet tekemään?

Asiaa ei ole helpottanut se, että Mellasta on raskausaikanani tullut aivan äidin tyttö. Aiemmin isin syli oli jopa mukavampi kuin äidin, mutta nyt aina väsyneenä ja herkistyneenä neiti haluaa lohtua nimenomaan äidiltä. Toisen vanhemman äkillinen suosiminen saattaa kyllä olla osa neidin nykyistä kehitysvaihetta, mutten yllättyisi, jos raskaudellakin olisi merkitystä. Noin pieni ihminen on varmaan kuitenkin vielä aikuisia enemmän vaistojensa orja, ja saattaa hyvinkin jollain tasolla vaikkapa haistaa varsin merkittävät hormonaaliset muutokset äidissään. Evoluution myötä tullut käyttäytymiskoodi sitten napsahtaa päälle ja neiti ryhtyy taistelemaan äidistään kilpailua odotellessa. Näin minä olen sen järkeillyt, nimim. keittiöevoluutiopsykologi.

No, ne useaan otteeseen mainitut sydänäänet lievittivät kielteisiä tunteita hieman. Nyt meille onkin tulossa ihminen, ei vain rakkaan esikoisemme julma kilpailija. Mutta toki vähän sitäkin. Mitäköhän tästä oikein tulee?

Kirotut ilmaispalvelut!

Kirottu Blogilista, kirottu Gmail! Nyt jostain syystä Blogilista on päättänyt olla tunnistamatta blogini päivitystä, ja mikäs sen mukavampaa. Voin painaa vaikka kuinka vimmatusti tarkistusnappulaa, ja lopputuloksena aina sama: Blogia ei päivitetty. Ai ei päivitetty?! Hei haloo, tulkaas nyt vaikka lukemaan itse, hiton tunarit! Joojoo, olen yrittänyt myös lisätä viisi välimerkkiä tekstin sekaan. Ei auttanut.

Ja se saamarin Gmail! Muistatte ehkä, kun kirosin Bloggerin lakanneen lähettämästä ilmoituksia saapuneista kommenteista. No ei se (poikkeuksellisesti sillä kertaa, kirottu Blogger!) ollutkaan Bloggerin vika, vaan postiohjelmani. Olin hiljattain siirtynyt Gmailin käyttöön, ja arvatkaapas mitä: se ryökäle tulkitsi kaikki Bloggerin lähettämät viestit roskapostiksi ja heitti ne suoraan spämmikansioon.

Aivan, Googlen omistama sähköpostiohjelma tulkitsee Googlen omistaman blogiohjelman lähettämät viestit roskapostiksi. Ja kun surkuttelin ongelmaani eräässä Googlen keskusteluryhmässä, tuli sieltäkin ryhmästä lähetetty viesti suoraan roskapostikansioon.

Tämä on sitten varmaan sitä synergiaa! Way to go, Google!

Mikään, toistan, ei siis mikään, ole ärsyttävämpää kuin toimimaton ohjelma tai tekninen vimpain. Ja kun kyse on ilmaispalvelusta, ei ole edes teknistä tukea, jolle kirkua kurkku suorana rahoille vastinetta. Saamari!

Toisella kerralla kaikki on toisin

Nyt tässä on ehtinyt vähän aikaa jo makustella raskautta, vol. 2.0. Hämmästyttävää on, miten erilaiselta kaikki tuntuu tällä toisella kierroksella. Koko homma lähti liikkeelle aika rauhallisesti: positiivinen testitulos oli lähinnä laimean kiinnostava, ja raskauden melkein unohti siinä aivan alussa. Vähän se hirvittikin: miten tämä nyt on näin pieni juttu? Eikö sen pitäisi tuntua paljon majesteetillisemmalta?

Kovin kauaa asia ei kuitenkaan pysynyt enää taka-alalla, nimittäin pahoinvointi iski päälle ja lujaa. Mellaa odottaessani olin aika kurjassa kunnossa Kuubassa, mutta tämä on ollut vielä pahempaa. Ja ennen kaikkea tämä on kestänyt jo ainakin kuukauden, eikä loppua näy.

Ja sitten se turvotus. Tänään olen töissäkin jo äitiysvaatteissa, kun tavalliset eivät mahdu päälle mukavasti. Mikäs siinä, sitä vauvamahaa minulla ehkä onkin ollut eniten ikävä. Mutta kun nyt ei ole kyse siitä oikeasta vauvamahasta! Tämä turvotus vaihtelee päivittäin, kuumalla ilmalla ja väsyneenä vatsa paisuu, ja viileämmän jakson ja hyvän levon jälkeen äitiysvaatteet taas roikkuvat kummallisesti päällä. Ei viimeksi ollut mitään tällaista! Kaikenlainen turvotus on minulle täysin vierasta. Paitsi nyt.

Jos alkuosa tätä taivalta on ollut vähemmän hehkeä ja valovoimainen, niin ne sydänäänet eilen tuntuivat muuttavan kaiken. Tai, no, kyllä illalla taas oksetti, mutta jotenkin mielessä oli jokin naksahtanut. Tähän mennessä turpoavassa vatsassa on kulkenut mukana jonkinlainen tuntematon olio, Mellan tuleva kilpailija. Eilisten vahvojen sydänäänien jälkeen kehossani onkin elävä, pieni ihminen, perheenjäsen. Eivät ne edelliset sydänäänet niin erikoiselta tuntuneet! Tai edes se ensimmäinen ultra.

Sydän lyö pum pum pum

Kyllä, Jari Sillanpää on saanut kunnian päästä otsikkooni tänään. Miksikö? No, koska sydän tosiaan puskuttaa vahvasti kuin juna.

Kävimme tänään koko perheen voimin lääkärissä, tosin vain minut tutkittiin. Vatsani läpi kuunneltiin sydänääniä, ja siellähän se pikkuruinen lihas jyskytti terveenä ja voimakkaana. Jostain syystä tätä oli niin liikuttavaa kuunnella, että purskahdin myöhemmin itkuun bussissa matkalla töihin. Riemunitkuun siis tietenkin!

Mellasta on siis tulossa isosisko, laskettu aika on 8.2.2008. Kehoni muistaa vielä hyvin edellisen raskauden ja lämpimät ilmat turvottavat reippaasti, joten perheenlisäys näkyy päällekin päin. Viime viikonloppuna piti jo käyttää äitiysvaatteita, tällä viikolla tavalliset ovat vielä juuri ja juuri mahtuneet. Aikamoista sahausta tämä kyllä on.

Lehmusmies sanoo hei hei

Tämä on taas näitä aamukahvi-väärään-kurkkuun-ellei-se-olisi-jo-juotu-uutisia: Till Lindemann jättää Rammsteinin. Tässä ei joku Tarjan ja Tuomaksen ero tunnu miltään, miten tästä voi enää jatkaa normaalia elämää?

Muuttopäivä lähestyy

Jotenkin se aika hurahti niin, että muuttohan on jo parin viikon päästä. Pakkaamista ei ole vielä edes aloitettu, mutta se on harkittua: tilaamme muuttolaatikoiden kotiinkuljetuksen muutamaa päivää ennen ja vietämme intensiivisen pakkaussession muuttoa edeltävänä viikonloppuna. Erilaisia paperiläjiä on toki jo lajiteltu, ja muuttoon on uhrattu paljon ajatustyötä. Toisaalta, mihinkähän minä en uhraisi paljon ajatustyötä?

Vähän huolestuttaa tiukka aikataulu: uuden kämpän remonttia tehdään ilmeisesti yötä päivää, ja silti avaimet on luvattu luovuttaa meille vasta "johonkin aikaan tiistaina" 31.7. Nykyiseen asuntoomme muuttavan kanssa on sentään saatu sovittua, että loppusiivouksen voi jättää seuraavalle päivälle. Eli kolmiomme sisältö pitäisi siirtää neliöömme yhden illan ja yön aikana.

Tätä voikin pitää avoimena muuttokutsuna: Tervetuloa auttamaan tavaroiden kantamisessa joko Sörnäisissä tai Pikku Huopalahdessa tiistaina 31.7.2007 iltapäivästä alkaen. Ilmainen jumppatuokio tiedossa kaikille halukkaille, painotus lihaskunnon ylläpidossa.

Mies- ja naislaulajista

Suzanne Vega olisi tulossa Suomeen, ja minä jo innoissani varaamassa lippuja verkkokaupasta. Jäljellä tosin oli vain seisomapaikkoja (mistä lähtien Kulttuuritaloon on myyty seisomapaikkoja?), mutta mitäs siitä. No, tajusin sitten kuitenkin pian, että naikkosen konsertti sattuu juuri keskelle kesälomamme toista puoliskoa, vieläpä Erikin synttärijuhlien aikaan. Ei sitten.

Tästäpä tuleekin mainio aasinsilta päivän teemaan, eli mies- ja naislaulajiin. Arvatkaapa nimittäin mitä? Suzanne Vega on levyhyllyni ainoa naislaulaja. Joo joo joo, nyt sitten valistuneemmat muistuttavat, että entäs se Alanis Morissette. No, minäkin olin joskus vihainen, villapaitoja käyttävä teinityttö. Ihminen muuttuu.

Siis varteenotettavista levyistäni Suzanne Vegan on ainoa, jonka päälaulaja on nainen. Taustalla ja erilaisissa duetoissa (etenkin Nick Caven kanssa) heitä toki löytyy enemmänkin, mutta heidän nimillään levyä ei ole myyty. Minulla on kyllä ollut mielessä joitakin potentiaalisia naisartisteja, mutta nämä ajatukset eivät koskaan ole realisoituneet kaupan tiskillä. Vaikkapa Kate Bush ja Tori Amos ovat jääneet aina ostamatta, kun jokin mieslevy on mennyt edelle.

Mietitäänpäs musiikillista historiaani. Lapsena fanitin ensimmäistä oikeaa poikabändiä, New Kids on the Blockia. Sille ei saa nauraa, olin kymmenvuotias. Sen jälkeen ryhdyin kuuntelemaan miesbändi Queeniä, kunnes tilalle tulivat Gordon "Mies" Sumnerin eli Stingin ohella mm. miesbändit Nirvana ja Pearl Jam. Lukion alkuaikoina kuuntelin hetken miehistä koostuvia brittibändejä, olipa minulla myös Bob "Mies" Dylan ja Eric "Mies" Clapton -kaudet. Lukion lopulla innostuin miesbändeistä Cure ja Depeche Mode, ja lukion lopulla kuvaan astui myös miesbändi Rammstein.

Suomalaisiakin artisteja olen toki kuunnellut, suosikkeihini kuuluvat mm. Ismo "Mies" Alanko, "Mies"-CMX, "Mies"-YUP, Sir "Mies" Elwoodin Hiljaiset Värit, Maj "Mies" Karma, "Mies"-Pohjannaula ja 22-"Mies"-Pistepirkko.

Erik on pilkannut minua tästä syrjinnästä jo vuosikausia, sitä ennen en oikeastaan itse edes tajunnut sitä. Syrjintäni ulottuu myös huonon musiikin puolelle: siinä missä huonoa musiikkia tekevä mies on vähän säälittävä, hieman koominenkin, huonoa musiikkia tekevät naiset ovat vastenmielisiä ja raivostuttavia ämmiä. Mikähän siinä oikein on?

Musiikkiin ja muuhun ilmaisuun voi kai katsojana suhtautua useammallakin tavalla. Samaistuminen olisi kai yksi vaihtoehto: kokisin jonkun laulajan puhuvan minun suullani, minua liikuttavista asioista. Voisin kotona kaikessa rauhassa laulaa mukana ja ajatella, että "niin totta!". No, se ei taida olla minun tapani suhtautua musiikkiin (paitsi silloin teininä sen Alanis Morissetten kanssa, älkää nyt enää muistuttako siitä. Teiniajan synnit pitäisi antaa anteeksi.)

Sen sijaan minä haluan ajatella, että laulaja esiintyy juuri minulle. Aivan niin. Minä olen yksin kotona kuunnellessani se ainoa, merkittävin yleisö. Ei laulujen tarvitse käsitellä minua (herranen aika sentään, jos vaikkapa Rammsteinin biisit käsittelisivät minua), mutta niiden täytyy kohdistua minulle.

Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että esiintyjien pitäisi olla jotenkin puoleensavetäviä, ei kyse ole siitä. Eivät laulajat ole minulle todellisia hahmoja, vaan jotain päänsisäistä maailmaani. Siellä minä olen pääosassa ja kaikki muut statisteja, sori vaan. En minä kauheasti käy keikoillakaan, kun en niistä oikeista tyypeistä niin paljon välitä. Sitä paitsi keikoillahan on muita ihmisiä, jotka luulevat olevansa tasa-arvoisia kuuntelijoita kanssani.

Mikä siinä Suzanne Vegassa sitten toimii, en osaa sanoa. Mutta pitäisiköhän minun olla mustasukkainen, kun Erikkin pitää daamin musiikista?

Ei terveisiä Saksasta

Taisin jollain tapaa luvata antaa kuulua itsestämme Saksanmaalta, mutta toisin kävi. Ei sillä, etteikö siellä olisi ollut aikaa ja tilaisuutta blogata, mutta eipä vain missään vaiheessa hotsittanut. Se oli lomaa se! Erik piti jopa kännykkänsä suurimman osan ajasta kiinni, minä sentään muistin useimpina (ilta)päivinä avata omani muutamaksi tunniksi. Sähköpostit luin puolentoista viikon aikana kerran ohimennen, yhteenkään en vastannut. Muuten tämä intternetin avara maailma sai tulla toimeen ilman minua.

Erik oli toki tässäkin suhteessa minua radikaalimpi: mies ei lukenut postejaan kertaakaan kolmen viikon loman aikana. Eipä siellä juuri mitään luettavaa kai olisi ollutkaan: tämänpäiväisen raportin mukaan inboxistaan löytyi reilut 700 roskapostiviestiä ja 20 oikeaa viestiä. Kukapa sellaista nyt jaksaisi lomallaan katsella. Minun postirintamallani oli huomattavasti rauhallisempaa, olen aseistautunut kaikilla mahdollisilla filttereillä.

Päivät Saksassa menivät jokseenkin näin: Mella herättää meidät n. klo 10, aamiaista syödään heti ellei suihku siinä vaiheessa vielä kiinnosta. Kahvin, sämpylän, hillon ja nutellan parissa menee noin tunti. Sitten makoilemaan sohvalle tai sängylle kirja kädessä. Parin tunnin päästä Mella pitää taas ruokkia ja laittaa päiväunille. Neidin unien aikana voi makoilla sohvalla kirja kädessä.

Päiväunien jälkeen pitää taas syödä jotain. Sen jälkeen voi mennä sohvalle tai sängylle kirja kädessä. Jossain vaiheessa on taas nälkä, ja saatetaan juoda iltateetä. Mella laitetaan yöpuulle, jonka jälkeen aikuiset voivat vielä jäädä muutamaksi tunniksi sohvalle lukemaan kirjaa. Unille lähdetään n. klo 00-01. Joinain päivinä pitää toki käydä ostamassa kaupasta lisää ruokaa.

Tämä kaikki on keskimäärin mahdollista, kun on tarpeeksi silmäpareja Mellan perässä. Vaikka jonkun aikuisen täytyykin viihdyttää neitiä koko ajan, valtaosan ajasta voi silti käyttää lööbailuun. (Erik saattaa olla eri mieltä asiasta, mutta tämä onkin minun blogini.)

No, kyllä kaksi päivää sentään meni myös muulla tavalla, nimittäin shoppailemalla Berliinissä. Sellainen on mahdollista myös hieman varattomampana (niin kuin me), kun yöpyä saa kuitenkin ilmaiseksi Erikin veljen luona ja muutaman metropysäkin päästä löytyy viiden kerroksen korkuinen megakirppis. Se on takuuvarma kohde jokaisella Berliinin vierailulla, aina on tarttunut jotain mukaan.

Eli vinkiksi Berliinin-matkailijoille: matkustakaa U5-junalla (ruskea linja) pysäkille Frankfurter Tor ja nouskaa ylös pohjoiseen Petersburger Strassen puolelta. Siinä vaiheessa isoa Humanaa on mahdoton missata, jos vähänkään vilkaisee oikeaan suuntaan. Saman pysäkin eteläpuolella, Boxhagener Strassella, on myös pieni ja sympaattinen goottikauppa (siis selvästi pienempi ja selvästi sympaattisempi kuin mainstream-kohteeksi noussut ja jo uusiin tiloihin levittäytynyt X-Tra Prenzlauer Bergissä), mutta se on ehkä vähemmän mielenkiintoinen kohde muille kuin Jonnalle.

No niin, mutta näiden matkailuvinkkien myötä olen tainnut raportoida lomastani jo riittävästi. Katsotaan, mitä seuraavaksi tulee mieleen raapustaa. Keinuvan Saksan-paluulaivan öisessä hiljaisuudessa päässä muhi jos minkälaisia ideoita, mutta harvoinpa sellaisia ideoita tulee oikeasti toteutettua. Yksi toteuttamiskelpoisemmista ajatuksista liittyy mies- ja naislaulajiin, kenties sellainen merkintä on siis tulossa jossain vaiheessa.

Terveisiä sateiselta Saarijärveltä

Poikkeuksellinen tapaus Suomessa: juhannuksen alla oli viileää, ja tänään sataa vettä. Juhannusviikonloppu oli kuitenkin kuin unelma, aurinko paahtoi ja vesi oli lämmintä. Ei voi valittaa!

Mökin kattoremontti tuli hoidettua hyvin, ei toki kiitos minun (tai, no, vahdinhan minä ihan hienosti Mellaa Erikin ja pappani huhkiessa peltien parissa). Sittemmin onkin ehditty peräti rentoutua, saunoa ja uida. Mitäs sitä mökillä muutakaan. Erik on hakannut puita ja minä olen tiskannut astioita.

Keskiviikkona suuntaamme sitten kohti Saksaa. Mellan matkapahoinvointi on osoittautunut kinkkiseksi tapaukseksi, ja meidän pitikin muuttaa matkasuunnitelmiamme lennosta. Laivamatka Ruotsiin, koko päivän mittainen ajomatka Tukholmasta Trelleborgiin ja uusi laivamatka Trelleborgista Sassnitziin saavat tällä kertaa jäädä, neiti kun ei pysty istumaan niin pitkää tovia autossa. Tämän sijaan ajammekin vain Helsinkiin ja loikkaamme Rostockiin matkaavaan laivaan. Moisesta reissusta kiskotaan toki riistohinta, mutta mitäpä sitä ei pienokaisensa hyvinvoinnin eteen tekisi. Kunhan ei sitten kärsi merisairaudestakin!

Seuraavan kerran minusta kuuluukin sitten varmaan Saksassa, näitä Saarijärven kirjaston palveluja kun ei tule ihan joka päivä käytettyä.

Mella ja mansikat

Tässä se paljon luvattu mansikansyöntivideo. Syöminen jatkui edelleen, mutta eiköhän tuo riitä näytiksi.

Loma on sitten alkanut, tänään oli viimeinen työpäivä ja huomenna hurautamme kohti Keski-Suomea ja kesämökkiä. Siellä sitten odottaa kattoremontti... Eli se siitä lomasta. Juhannuksen jälkeen körötellään sitten Saksaan, ehkä siellä ehtii rentoutua.

Tärppäsihän se

Anna tuossa alempana kommentissa kyseli, että tärppäsikö. No, tärppäsihän se, vaikka päätöksenteko olikin suunnattoman vaikeaa. Eli kävimme eilen katsomassa sitä Saton neliötä Pikku Huopalahdessa ja päätimme ottaa sen.

Tuskaa se kyllä teki, ja asiaa puitiin iltamyöhään asti. Täydellinenhän se ei ole, toisin kuin meidän nykyisemme oli silloin, kun se valittiin. Tuossa uudessa kämpässä ei ole saunaa, sen parveke ei ole lasitettu, sen keittiö ei ole kiinteästi olohuoneen yhteydessä, sen porraskäytävästä ei pääse suoraan parkkihalliin ja ennen kaikkea sen makuuhuoneet ovat hyvin pieniä ja vuokra sietokykymme ylärajalla.

Mutta sen sijainti on kuitenkin töideni ja päiväkodin kannalta erinomainen, ympäristö lapsiystävällistä ja viihtyisää, Alepa ja R-kioski löytyvät läheltä, huoneita on riittävä määrä, olohuone on kohtuullisen kokoinen, riittävän suuri parveke ja kaksi vessaa löytyvät, yhden makuuhuoneen yhteydessä on vaatehuone, keittiö on tilava, talossa on vaunujen mentävä hissi, asunto on jo nyt kelvollisessa kunnossa ja heinäkuussa tapahtuvan remontin jälkeen ilmeisesti erinomaisessa kunnossa, ylimmän kerroksen päätyhuoneistossa on vain yksi seinänaapuri ja yksi alakerran naapuri, talo on kuulemma rauhallinen ja äänieristys erinomainen (nykyisen asukkaan pianonsoitto ei kuulemma ole kuulunut seinänaapuriin!). Lisäksi Saton takuuvuokra on mitättömän pieni, tuo kämpän vuokra on kuitenkin yhä sietokykymme sisällä eikä päällekkäistä vuokraa tarvitsisi maksaa ainoaltakaan kuukaudelta.

Saton yhteyshenkilömme on paikalla vasta maanantaina, joten emme voi vielä tällä viikolla vahvistaa päätöstämme heille. Maanantaina täytyy vielä varmistaa, että asunnolla on oma kellarikomero: sitä unohdimme kysyä nykyisiltä asukkailta vierailumme aikana. Mutta ei kai miltään kerrostaloasunnolta puutu kellari- tai ullakkokomeroa? Sehän on vähän kuin puuttuisi vesihana!

Muutto on siis näillä näkymin heinä-elokuun vaihteessa, tervetuloa kantoavuksi!

Pikku Huopalahden paluu

Se lupaamani video Mellan mansikansyönnistä vain viipyy, vuorokauden tunnit kun tuntuvat kummasti vähentyneen viime aikoina. Nyt kahden viikon ajan olen vielä poikkeuksellisen kiinni, kun menin ja ilmoittauduin uintitekniikkakurssille. Kun en malttanut odottaa syksyyn, päädyin sitten tällaiselle kahden viikon intensiivikurssille: joka arki-ilta 60 minuuttia polskuttelua juuri ennen nukkumaanmenoa. Kummasti se lohkaisee pois koko vapaan illan.

Mutta niin, asiaan, eli Pikku Huopalahteen. Asunnonetsintä on jälleen saanut uuden käänteen: tällä kertaa Sato on tarjonnut meille neliötä Pikku Huopalahdesta. Hinta on kova ja 90 neliötä aika vähän tehottomassa pohjassa, mutta ainakin asunnon luvataan olevan oikein hyvässä kunnossa. Ja Pikku Huopalahdestahan tosiaan kestäisi töihin ja päiväkotiin kumpaankin vain puolet nykyisestä ajasta. Toivottavasti tuo Martsan aiempi kommentti Pikku Huopalahden laatuongelmista ei päde tähän taloon.

Huomenna käymme katsomassa tätä asuntoa, saas nähdä mitä vikaa keksimme tällä kertaa... Saunaahan siinä ei ole, parveke kylläkin. Ylin kerros ja hissi. Hmm. Sehän kuulostaa kuitenkin ihan kelvolliselta, eikö totta?

Kevätväsymystä ei ole olemassa

En muista, että olisin koskaan kärsinyt kevätväsymyksestä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että uuvuttaa poikkeuksellisen paljon. Samalla en kuitenkaan saa öisin nukuttua kunnolla, kun on jotenkin liian valoisaa.

Töissäkin huomaa olevansa jotenkin nuutunut ja vetämätön. Niin paljon kuin aiemmin hehkutinkin niitä kehityskeskustelujani, alkavat ne kyllä hiljalleen jo painaa. Tottahan toki ne ovat loppuun saakka mielenkiintoisia ja tärkeitä, mutta tasapuolinen keskustelu lähes 20 ihmisen kanssa lyhyessä ajassa on kuitenkin henkisesti jotenkin väsyttävää: Kenenkään kohdalla kun ei ole kuitenkaan varaa herpaantua ja heittää lekkeriksi.

Siihen päälle meillä on nyt sitten rekrytointi taas käynnissä, eli omien nykyisten työntekijöideni lisäksi rupattelen myös potentiaalisten esmerkläisten kanssa. Siinä onkin juttua kerrakseen.

No, en silti muuta mielipidettäni siitä, että juuri tällaiset puolet ovat työssäni parasta. Eihän sitä voi aina olla pirteä, vaikka olisikin unelmatyössä. Ja siintäähän kesäloma vain kahden viikon päässä!

Tarkoittaako tämä sitä, että kevätväsymys on kuin onkin todellinen ilmiö? Vai onko kaikki pelkkää sattumaa?

Loppuun pieni lupaus: Mella sai eilen syödä elämänsä ensimmäistä kertaa tuoreita mansikoita, enkä ole ikinä nähnyt tyttöä yhtä onnellisena mistään syömisestään. Tästä on olemassa todisteita videon muodossa, ja yritän saada pätkän tänne blogiinkin jossain vaiheessa.

Tulipa nähtyä taas yksi asunto

Käytiin tänään sitten viimein katsomassa sitä kaupungin kämppää Pikku Huopalahdessa. Alue oli aivan ihanaa, ja tämänpäiväinen aurinkoinen helle oli juuri oikeanlainen sää sen vehreän puutarhakaupungin läpi talsimiseen. Asunnon sijainti on siis työ- ja päiväkotimatkojen kannalta ihanteellinen.

Piha oli myös kiva, lapsia oli hirveästi ja leikkipaikkoja löytyi. Talossa oli vaunujen mentävä hissi. Itse asunnon pohja tiedettiin jo etukäteen oikein hyväksi, ja 95 neliötä oli kokona mainio. Saunaa ei ollut, mutta se ei ollut suuri miinus. Vastineeksi kämpästä löytyikin sitten oikein iso parveke, johon mahtuisi kaikenmoista huonekalua ruokapöydän lisäksi.

Ja ne maisemat! Okei, ehkä meidän nykyisiä 11. kerroksen merinäkymiämme ei helpolla peitota, mutta aika lähelle tämä asunto tuli: Viidennestä kerroksesta iso kulmaikkuna avasi silmien eteen puistonäkymät ja ennen kaikkea Pikku Huopalahden meren. Kaukana horisontissa lahden takana näkyi sitten korkeita talojakin, eli urbaania ja idylliä juuri sopivassa suhteessa. Mitä muuta voisi vaatia?

Niin, no, vaikkapa hyvää kuntoa. Talo on rakennettu vuonna 1996, se on siis vain kolme vuotta meidän nykyistä taloamme vanhempi. Vaikea uskoa, kun asuntoa katseli sisältä päin. Muovilattiat olivat hyvin tahraiset, seinät olivat lommoilla ja jopa katto oli likainen. Yksikään kaapinovi ei ollut kunnolla kiinni, monet kahvat olivat irronneet ja haljenneet tai ainakin tahmeita. Kylpyhuoneen peilikaappi oli täysin ruosteessa, ja keittiön kuivauskaappi niin saastainen ettei sinne voisi ikinä laittaa astioita.

Mitä ihmettä siinä talossa on tapahtunut? Miten reilussa kymmenessä vuodessa saa kämpän tuollaiseen kuntoon? Miten joka ikinen kaapinovi on voitu saada irti? Miten kylpyhuoneen peilikaapin ja astiakaapin voi saada tuossa ajassa ruostumaan? Miten joka ikisen huoneen seinä voi olla murentunut ja paikattu vain hätäisesti hieman alkuperäisestä poikkeavan sävyisellä maalilla?

Huomenna aionkin soittaa kaupungille ja sanoa, että ilman remonttia ja kaikkien kaappien vaihtoa me emme tuota asuntoa huoli. Kaupunki tuskin tekee ehdottamaamme remonttia, joten emme me nyt sitten olekaan muuttamassa Pikku Huopalahteen.

Ei tämä taas yhden mahdollisuuden menettäminen niin harmita, mutta yleisesti surettaa tuon asunnon puolesta. Kaikki puitteet olivat niin mainioita, alue niin ihana ja kämpän pohjaratkaisu niin hyvä. Tuntuu suoranaiselta turhuudelta rakentaa talo tuollaiseen paikkaan ja sitten päästää muuten miellyttävät asunnot repsahtamaan niin täysin. Vai onko talo alun perinkin rakennettu niin huonolaatuisista materiaaleista, ettei niiden voida odottaakaan kestävän yli kymmentä vuotta? Jokin mättää.

Asunnonetsintä tuottaa jälleen tuloksia?

Hihii, jännittävää: kaupunki on tarjonnut meille asuntoa Pikku Huopalahdesta. Onkohan se hyvä? Ainakin vuokra on kohtuullinen, kaupungin kämpästä kun on kyse. Raporttia tulee siinä vaiheessa, kun paikka on käyty katsastamassa.

Yksivuotiaana kaikki on toisin

Yksi kokonainen vuosi on mukavan pyöreä luku ajatella, senpä vuoksi varmaan lukuisissa lastenhoito-oppaissa tämä ikä on merkittävä vedenjakaja. Lukuisia uusia asioita saa tehdä maagisen vuoden tultua täyteen, ja joistakin vanhoista on luovuttava. Sitten on tietenkin kaikenlaista kehitykseen liittyvää muutosta, jotka kyllä heilahtelevat paljon lapsesta toiseen mutta ajoittuvat jokseenkin yksivuotissynttärien tienoille.

Tässäpä siis on lista muutamista asioista, jotka näyttävät muuttuvan yhden vuoden iässä.
Vauva. Rivien välistä lukiessa näyttää siltä, ettei yksivuotias ole enää vauva vaan pikkulapsi. Miksi muuten puhuttaisiin "vauvavuodesta" yksikössä? Meidän perheemme vauvojen lukumäärä romahtikin siis kerralla nollaan.

Päivähoito. Kelan vanhempainpäiväraha loppuu lapsen ollessa n. 10 kuukauden ikäinen, erilaisilla kesälomilla ja muilla järjestelyillä vauvan saa kohtuullisen helposti pidettyä kotona melkein vuoden vanhaksi asti. Mella meni päiväkotiin tasan 11 kuukauden ikäisenä.

Maito. Äidinmaidon saa vaihtaa lehmänmaitoon noin vuoden iässä, ja Mellastakin on jo tullut maitosyöppö. Imetys sinänsä on erittäin kuuma peruna, vähemmistö äideistä taitaa imettää lastaan enää vuoden ikäiseksi ja sitäkin pienempi (mutta varsin intohimoinen) vähemmistö jatkaa vielä taaperoikäisen lapsen imetystä. Minun päämääräni oli imettää vuoden vanhaksi asti, ja näin tein. Nyt se on ohi. Ehdottomasti haikeaa.

Ruoka. Vuoden ikäinen lapsi saa oppaiden mukaan jo syödä samaa ruokaa kuin muutkin perheenjäsenet, kunhan suolan ja mausteiden määrä on alhainen. Myös hunaja ja pinaatti ovat nyt sallittuja. No, mausteita Mella ei kyllä erityisemmin pelkää, pimuhan söisi esimerkiksi sinihomejuustoa paljaaltaan jos saisi. Suolaa pyrimme käyttämään mahdollisimman vähän. Kaikki syömämme ruoka tuntuu Mella-ahmatille maistuvan, yleensä tyttö yllättää meidät joka ilta valtaisalla ruokahalullaan. Päiväkodistakin kuuluu pelkkiä kehuja neidin syömätavoista.

Kävely. Lapset oppivat kävelemään hutarasti kai keskimäärin vuoden ikäisenä. Ainakin Mella tepastelee nyt jo oikein innokkaasti, kuten tekevät pari muutakin samanikäistä naperoa päiväkodissa.

Potta. Kuivaksi oppimiseen lienee vielä paljon aikaa, vaikka intohimoisimmat pottahurjastelijat ovatkin huhujen mukaan päässeet vaipoista jo hyvissä ajoin ennen ensimmäisen vuotensa päättymistä. Moni lapsi tuntuu kuitenkin potan varovaista harjoittelua varten juuri vuoden vanhana, näin myös Mella. Neiti onkin jo vääntänyt muutamat pisut keltaiseen pottaansa, toki täysin vahingossa.

Vauvauinti. Eilen oli Mellan viimeinen vauvauinti. Vuoden täytettyään naperot ovat valmiita uimareita, tai eivät ainakaan mahdu enää vauvauintiryhmään. Edessä onkin sitten visiitti oikeaan uimahalliin, oikeaan lastenaltaaseen. Haikeaa, mutta jännittävää.

Asunnonetsintä jatkuu kuumeisena

Vaikken ole aiheesta pitkään aikaan blogannutkaan, ei teema ole elämästämme mihinkään kadonnut: asunto on yhä hakusessa. Kävin tänään katsomassa ilmoituksen perusteella kiehtovaa vuokrakämppää. Ja miltäs kuulostaisi: 102 neliötä, 4 huonetta ja alkovi, avokeittiö ja iso ruokailutila, Sörnäisissä, vuonna 1910 rakennetussa mutta muutama vuosi sitten peruskorjatussa talossa, kohtuuhintaan. Sauna ja parveke siitä kyllä puuttuivat, vaikka pohja olikin aivan ihana. Talo vaikutti oikein yhteisölliseltä, ja välittäjä (tai siis ilmeisesti omistavan firman edustaja) kehui yhtiön pihabileitä.

No en toki ollut ainoa kämppää tutkaileva, eikä tuo asunto taida meille tulla. Siihen kun haluttaisiin asukkaat viimeistään kesäkuun alusta, kun taas meidän nykyisemme irtisanomisaika päästäisi meidät muuttamaan vasta heinäkuun alusta. Me emme ole niin epätoivoisia, että maksaisimme päällekkäin kahta vuokraa: onhan tässä vielä aikaa odottaa ja ihmetellä. Kyllä jotain vielä tulee vastaan.

Rupeaakohan jossain vaiheessa kaduttamaan, kun päästää tämän käsistään? No, siinä ei kuitenkaan tosiaan ollut sitä parveketta eikä saunaa. Ja me kun vasta muutama päivä sitten ostimme sen terassilämmittimenkin.

Mella 1 vuotta ja äitienpäivä

Ei nyt ihan sama päivä, mutta sama viikonloppu sentään: juhlaan riittää aihetta. Eilen lauantaina juhlittiin Mellan 1-vuotispäivää ja tänään on sitten äitienpäivä. Mellan juhlissa oli mukavasti ihmisiä ja lahjoja tuli. Kuten yksivuotissynttäreillä on tavanomaista, juhlakalu nautti ennen kaikkea lahjapapereiden repimisestä ja yleisen kaaoksen aiheuttamisesta. Oheinen kuva yrittää kertoa juuri tätä: Mella sekalaisen sotkun keskellä.

Mitäpä juhlista muuta nyt osaisi raportoida, mitään erityistä ei tapahtunut vaan kaikki sujui mainiosti. Mella ei ollut edes pienin läsnäolija, paikalla kun oli myös kahdeksanviikkoinen Peter-poika. Tämä jälkimmäinen jäikin aikuisten kanssa vielä katsomaan euroviisuja siinä vaiheessa, kun väsähtänyt synttärisankari peiteltiin sänkyyn.

Ennen nukkumaanmenoaan Mella-neiti ehti kuitenkin mm. syödä Sacher-kakkua, joka olikin pimun synttärikakku. Naama mustana se rääpäle vain mussutti menemään, ja sama meno jatkui tänäänkin kakuntähteiden kanssa. Juustokakku ei sentään kelvannut aivan yhtä hyvin.

Äitienpäivä onkin sitten mennyt rauhallisemmin ja ihan perhepiirissä pienen kävelyretken ja synttärirääppiäisten merkeissä. Sainpa Mellalta pienen taimen ja kortin, joita lapsukaiset olivat päiväkodissa taiteilleet. Vaikka kortin suurin panostus lieneekin jonkun hoitajan, kyllä siinä on selvästi nähtävissä Mellankin sotkuinen kädenjälki.

Hyötyliikuntaa eskoahojen makuun

Tällä viikolla meidänkin perheemme on päässyt harrastamaan hyötyliikuntaa oikein olan takaa. Armaan tornitalomme hissi paukahti nimittäin rikki tiistaina ja on siitä lähtien ollut suljettuna. Ei sitä kuitenkaan kukaan korjaa, Koneen paku kävi naapurin mukaan kuulemma hetken aikaa seisomassa pihalla ja ihmettelemässä tilannetta. Huomenna perjantaina korjauksen on luvattu valmistuvan, odotamme jännityksellä milloin se sitten oikein alkaa.

Mikä lie eskoaho siellä istuukaan niiden varaosien tai ammattitaitoisten työmiesten päällä, selvältä ilkivallaltahan tämä viivyttely tuntuu. Saadaan läskit karistettua köyhälistön lanteilta ja huonokuntoiset vanhukset päästettyä pois päiviltä sydänkohtauksen turvin, vuokratalostahan on kuitenkin kysymys. Oletteko koskaan yrittäneet päästä yhdenteentoista kerrokseen vauvan, tarharepun, oman työkassin ja parin kauppakassin kanssa ilman hissiä? No, rehellisyyden nimissä en minäkään, Erik on nimittäin hoitanut tämän puolen hissirikon aikana. Minä tyydyn raahaamaan omaa maallista tomumajaani kohti pilviä, siinäkin on ihan riittävästi haastetta.

Sataa sataa ropisee, kele kele pum

Eilen oli aika hemmetin kurja ilma, ellette sattuneet huomaamaan. Kummasti se heijastui kaikkeen, vaikka työpäivä sinänsä meni (kai) ohi ihan kunnialla. Aamulla kyllä jo vähän ripsi matkalla sporapysäkille, ja tietenkin se sateenvarjo oli unohtunut kotiin.

Niin. Se sateenvarjo siis oli unohtunut kotiin. Eikä työpäivän päättyessä taivaalta enää ripsinytkään, vaan siellä satoi. Ei sentään rakeita, niin kuin aiemmin päivällä, mutta inhaa, märkää, kylmää vettä.

Ja oli myös kiire, piti hakea Mella päivähoidosta, tiputtaa matkan varrella Erikin hoitoon ja ehtiä vesijuoksuun Urheilutalolle. Aikataulu oli kyllä sinänsä kunnossa, lähdin töistä juuri sellaiseen aikaan että ehdin Urheilutalolle juuri sopivasti. En joutuisi odottamaan mutten olisi myöhässäkään.

Niin, se saamarin sade. Päiväkodissa ulkoillaan aina iltapäivisin siihen aikaan, kun lapsia tullaan hakemaan kotiin. Mella on toisin sanoen puettu ja tavarat pakattu siinä vaiheessa, kun minä tulen paikalle. Siitä sitten vain nostan tytön vaunuun ja lähden köpöttelemään kotiin. Helppoa ja nopeaa.

Mutta se hemmetin sade: eivätpä ne kakarat sitten olleetkaan ulkona, kun siellä satoi. Sen sijaan vilkkaat pikkupirpanat joutuivat jäämään kuiviin sisätiloihin, ja Mellan kiukkuinen huuto kuului jo ulko-ovelle. Juuri kun oli kiire, piti luopua omista märistä ulkovaatteista, napata suoraa kurkkua huutava vihainen tyttö kainaloon ja ryhtyä pukemaan rimpuilevalle äkäpussille ulkovaatteita päälle.

Onnistuin kuitenkin, jotenkin. Mella ei kuitenkaan ollut tyytyväinen yhtään mihinkään, vaan raivosi vaunuissa istuessaan. Liikkeellä ollessamme tyttö vajosi pahantuuliseen ja hiljaiseen apatiaan ja näytti vaunuissa rötköttäessään lähinnä hiekkasäkiltä. Mutta auta armias, jos piti pysähtyä vaikkapa liikennevaloihin: ei, sellainen ei pikkuprinsessalle sopinut. Siispä pitää huutaa.

Tässä vaiheessa sitä vettä tulikin sitten jo enemmän kuin aiemmin, ja olimme Mellan kanssa jo molemmat likomärkiä. Piti ottaa bussi loppumatkaksi, ettemme olisi myöhästyneet. Bussissahan joudutaan olemaan paikallaan, mikä ei Mellalle kelvannut. Piti huutaa. Onneksi bussista päästiin kuitenkin pian takaisin vesisateeseen.

Urheilutalon edessä nähtiin sitten isukki, kunhan Mella oli ensin jonkin aikaa raivonnut pysähtymisen vuoksi. Heti kun Erik oli näköpiirissä, tytön ryhti parani ja se pieni piru alkoi hymyillä ja käyttäytyä kuin enkeli.

Minä lähdin vesijuoksuun, Erik vei muodonmuutoksen kokeneen tytön kotiin. Urheilin, kävin suihkussa, föönasin hiukset kuivaksi. Astuin ulos vesisateeseen, se niistä kuivista hiuksista. Vaatteet sentään eivät olleet ehtineet kuivua pukukopissa mytyssä, joten niiden kastumisesta ei tarvinnut välittää. Hyinen viima piiskasi vettä naamaan vaakasuorasti, nilkat olivat jäisen vesikouran puristuksissa.

Kotona kuulin Erikiltä, että Mella oli syönyt oikein nätisti ja käyttäytynyt muutenkin esimerkillisesti. No, onneksi typykkä sentään tajusi äidin tulleen kotiin ja ryhtyi huutamaan ja kiukuttelemaan. Ei suostunut enää syömäänkään.

Uimakassi ei pysynyt jäätyneissä näpeissä, hiustenkuivaaja ei millään meinannut mahtua ulos pienen kassin suusta eikä töpseli suostunut asettumaan pistorasiaan ilman muutamaa kirousta. Hiukset eivät toisella kuivaamisella tietenkään asettunut yhtä hyvin kuin uimahallilla, eivätkä villasukat lämmittäneet tarpeeksi nopeasti. Mella jatkoi kiukutteluaan oven takana, onneksi kylpyhuoneen oven sentään sai lukkoon.

No, onneksi tänään on uusi päivä. Tosin täksikin päiväksi luvattiin vesisadetta. Ai niin, ja huomiseksi.

Kuinkakohan monta taksimatkaa Sörnäisistä Vantaankoskelle ehtii ajaa firman luottokortilla, ennen kuin joku kiinnittää asiaan huomiota?

Keskustelemme ja kehitymme

Että on ihanaa olla töissä! Ja onneksi Mellakin alkaa olla niin hyvässä kunnossa, että Erik pääsee huomenna omiin töihinsä ja Mella päiväkotiin.

Minä olenkin nyt päässyt viimein käynnistämään Vantaankosken pääkallopaikalla kehityskeskustelut oman poppooni kanssa. Pitkään olenkin sitä jo odottanut, alun alkaen lörpöttelyt oli tarkoitus hoitaa jo helmikuussa. Aikataulu kuitenkin levisi käsiin samalla kun nilkka levisi jalkoihin (har har) ja jouduin sairaslomalle.

Ihmisten kanssa työskentely tässä hommassa onkin ehkä se paras puoli. Työhaastattelijana olen ehtinyt jo suorastaan rutinoitumaan, mutta eilen vedin elämäni ihka ensimmäisen kehityskeskustelun. Kun työporukka koostuu n. 20 eläväisestä ja monella taholla hääräävästä ihmisestä, on heidän menemistensä ja toiveidensa kartoitus aika vaikeaa ilman järjestelmällistä läpikäyntiä ja henkilökohtaisia keskusteluja. En tiedä, mitä arvon mediaseuraajat keskusteluilta odottavat, toivottavasti ne hyödyttävät heidän työtään edes melkein yhtä paljon kuin minun.

Nyt tuntuu suorastaan siltä, että kaikenmaailman lomia on liikaakin. Päivätkin hurahtavat niin nopeasti, ettei pääse kuin vähän alkuun kaikesta siitä mitä haluaisi töissä ehtiä tekemään. Ei voi valittaa.

Karhunpoika oksentaa

Mella-neidin sairastelu se vain jatkuu. Torstaina pipiys vaikutti vain perusflunssalta, mutta nyt tyttönen on oksennellut jo pari päivää eikä mikään ruoka pysy sisällä. Vettäkään ei voi antaa kuin 10-20 ml kerralla muutaman minuutin välein, jottei se tule heti ulos.

Vaatteita ja paperia on kulunut, yksi iso oksennus kun tuntuu vievän melkein puolet paperirullasta. Paitoja ja housuja taas on kertynyt likasankoon jo iso pino. Jotenkin sen pahemmilta tuhoilta olemme välttyneet, eli aikuisten vaatteet tai yksikään sängyistä ei ole saastunut, vaikka neiti tykkääkin uupumuksensa keskellä kiehnätä ja köllöttää vieressämme pehmeillä alustoilla.

Nyt oli sitten minun vuoroni jäädä kotiin hoitamaan pienokaista, näillä näkymin vielä huomennakin. No, onpa tämäkin sitten koettu, vaikken moista elämystä kyllä mitenkään innolla ole odottanut. Onneksi Mella on kuitenkin väsymyksestään ja pahasta olostaan huolimatta hurjan hyväntuulinen, joten tunnen oloni suorastaan tarpeelliseksi rapsuttaessani hymyilevänä makoilevan tytön selkää. Ihanaa, että on sentään mahdollista jäädä töistä kotiin hoitamaan lapsirassukkaa.

Karhunpoika sairastaa

Kyllä huomaa, että päiväkotiarki on alkanut: eilen Mella sairastui elämänsä ensimmäisen kerran. Koskaan pimulla ei ole ollut mitään tautia, mitä nyt joskus nenä vähän vuotanut. Eilen aamulla tytölle nousi elämänsä ensimmäinen kuume, jota vielä ryyditti mahdollisesti liiallisesta lehmänmaidon nauttimisesta aiheutunut ripuli. Erik on nyt sitten tänään toista päivää hoitamassa meidän pientä karhunpentuamme.

Oli kyllä aivan outoa nähdä tuo napero korkeassa kuumeessa (pahimmillaan 39,9 astetta). Yleensä niin eläväinen ja vaikeasti suitsittava ympäriinsäkipittäjä makasi nyt vain raukeana sylissä silmät lurpsahdellen. Saipa äiti nyt kerrankin tyydytettyä läheisyydentarpeensa, kun sai silitellä ja pusutella isoa vauvaansa yllin kyllin.

Mikään kamala hätä Mellalla ei kyllä ollut eikä ole, väsymyksestä huolimatta tyttö oli kuitenkin hyväntuulinen ja kikatteli aina kun vain jaksoi. Ja Panadol-suppo teki suoranaisia ihmeitä, sillä loppuillasta pimu olikin jo oma entinen itsensä (eli kirjahylly ja sanomalehdet olivat taas vaarassa).

Karu arki alkoi

Kommenteissa tuli kysymys päiväkotikuulumisista, ja onhan niistä ollut tarkoitus kirjoittaa jo jonkin aikaa. Jotenkin heti on muka olevinaan kiire, kun palasin töihin. En ehtinyt olla Vantaankoskella kuin viitisen tuntia, mutta mieli siirtyi jo hulinaan.

Ei tässä nyt oikeasti ole ollut niin kiire, mutta kai sitä pitää jotenkin priorisoida ajankäyttöään. Kun nyt jatkossa istuu taas sen kahdeksan tuntia koneen ääressä, ei tee mieli enää juuri komputoida kotona. Ei edes blogata. Mutta eihän tähänkään nyt oikeasti niin paljon aikaa mene, etteikö kuulumisista voisi kirjoitella.

Se niistä selityksistä. Ollaanpas nyt sitten vähän tehokkaampia ja yritetään päästä asiaan. Mella siis jäi torstaina ensimmäisen kerran yksinään päiväkotiin, kun taas minä painuin kampaajalle. Tyttö ei edes itkenyt jätettäessä, ja muutenkin päivä meni kuulemma todella hyvin. Samoin eilen perjantaina.

Hiljainen se pimu on kuulemma ollut, hyvin rauhallinen. Päivän aikana pakkautunut energia onkin sitten purkautunut iltaisin kotona, kun Mella on ollut todella hyväntuulinen ja riemusta hihkuen riehunut jo pari iltaa. No, eiköhän neiti jossain vaiheessa uskalla päästää itseään irti myös päiväkodissa.

Keskiviikon ja torstain välinen yö oli minun osaltani aika levoton, itkeskelin ja valvoin oikeastaan läpi yön. Tuntui niin pahalta viedä oma pieni lapsi pois! Jostain syystä torstaina päiväkodilta lähtiessäni en kuitenkaan purskahtanut itkuun, vaan olo oli suorastaan helpottunut. Olikin yhtäkkiä aika kivaa, että edessä oli muutama tunti omaa aikaa. En vielä ollut töissä, mutten enää hoitanut Mellaakaan.

Erik sitten haki Mellan torstaina hoidosta, ja ilmakin oli kaunis. Huojentunut ja tyytyväinen olo sen kuin jatkui, kun tyttö ei ollutkaan itkuinen vaan kovin iloinen. Siinä kaikessa riemussa tuli sitten avattua terassikausikin, kun Helsinginkadulla oli tyyntä ja aurinkoista eikä Mella ehtinyt kyllästyä ollenkaan koko tuopin aikana.

Seuraavaksi lähdemme Mellan herättyä tarkastamaan Karhupuiston meiningin. Aurinko paistaa edelleen, ja Pelle Miljoonan pitäisi esiintyä pian. Mikäs siinä on ollessa.

Kävelyä, mämmiä ja hoitopaikkoja

Alkuun pakollinen raportti, joka edellisestä tekstistä unohtui: Mella otti ensimmäiset askelensa ilman tukea mökillä viime maanantaina, siis viikko sitten. Jo aiemmin neiti oli ottanut yksittäisiä askelia pöydältä hyllylle ja sylistä sohvalle jne., mutta viikko sitten pimu otti kokonaista kolme tai neljä askelta (tarkasta määrästä on hieman epäselvyyttä) kohti takkatulta. Älkää huolestuko, takan edessä oli kyllä penkki, joka esti pimua pääsemästä lähelle liian kuumia paikkoja.

Sittemmin tuota tepastelua onkin harjoiteltu ahkerasti.

Seuraava teema. Reilu viikko sitten, pallogrillikauden avajaisissa, söin pikkuisen mämmiä ihan vain perinteiden pakosta. Joka vuosi minä sitä maistan, tai siis lähinnä sotken hieman mämmiä kerman ja sokerin joukkoon. Joka vuosi muistan taas, että enhän minä edes pidä mämmistä. Joka vuosi kuitenkin odotan, että ehkä tänä vuonna yhtäkkiä huomaankin nauttivani tuosta suuresta herkusta.

Arvatkaapas mitä. Tänä vuonna minä oikeasti sitten huomasin pitäväni mämmistä! En vielä sillä ensimmäisellä maistiaiskerralla, mutta sitten Keski-Suomessa mummolassa maistaessani. Mutta arvatkaapas mikä on vielä ihmeellisempää. Mella suorastaan rakastaa mämmiä! Eikä typykkä edes saanut joukkoon kermaa tai ainuttakaan sokerimurusta. Siitä se pimu vain pisteli menemään, suoraan lusikalla pakkauksesta. Söi vaikka kuinka paljon.

Niinpä meidän piti heti Helsinkiin palattuamme ostaa ihan itse kokonainen mämmilaatikko. Siinä sitten istuimme kolmestaan Mellan ja Erikin kanssa ja söimme koko boksin yhdellä istumalla. Jo on aikoihin eletty.

Sitten vielä yhteen asiaan, eli hoitoon. Mellan päiväkotiaika alkaa tällä viikolla, ja se kouristaa sydämestä. Keskiviikkona menen tytön kanssa joksikin aikaa katselemaan meininkiä, torstaina ja perjantaina pimu taas jätetään päiväkotiin jo muutamaksi tunniksi ihan yksinään. Tuntuu niin hurjalta, vaikka Mella onkin todella sopeutuvainen lapsi.

Koin pienen hoitoherätyksen tuossa pääsiäisen alla, kun kävimme isäni luona. Isä toisti jo aiemmin tekemänsä ehdotuksen, että voisimme joskus jättää Mellan heille hoitoon ja vaikka yöksikin. Ajatus tuntui tuolloin suorastaan järkyttävältä, eiväthän nyt kunnolliset vanhemmat voi lähteä hurvittelemaan keskenään ja jättää lastaan hoitoon ihan vieraaseen paikkaan.

Kunnes sitten vasta kotimatkalla tuli mieleen, että ehkä Mellan mummola (pappala?) ei sittenkään ole ihan vieras paikka. Jos nyt tarkemmin ajattelen, niin kyllä tässä maailmassa varmaan lapset ovat ennenkin olleet mummolassa hoidossa, jopa ihan yötä. Ehkä se ei olekaan niin luonnotonta. Ehkäpä on jopa Mellan oikeus käydä välillä vähän papankin luona, olla jopa yötä. Ehkä vanhemmuutemme ja suhteemme lapseemme kestää sen, että tytöllä voi olla hyvä suhde myös muihin sukulaisiin.

Tästä riemastuneena ryhdyin jo suunnittelemaan kaikkea, mitä joskus kesällä ehtisikään Keski-Suomessa tehdä kun Mella on papan luona kylässä. Voisi esimerkiksi, öö, syödä yhden aterian keskeytyksettä. Muulloinkin kuin päiväuniaikaan. Tai olisikohan ensi kesänä jossain hyvää kesäteatteri-puskafarssia?

Kaupungin syke ja kaukolämpö

On harvinaisen miellyttävää olla taas kotona. Viime yönä palasimme muutaman päivän mökkireissultamme, emmekä hetkäkään liian aikaisin. Olihan se kiva nähdä taas mökkipahasta talven jälkeen, tai no, talven "jälkeen", sanoisinko ennemminkin talvella. Avotakka ei juurikaan lämpöä pitänyt ja kun yhtenä yönä mittari valahti -10 asteeseen, ei peiton alla hytistessä juuri naurattanut. Mella saatiin pidettyä lämpimänä toppahaalarin avulla, mutta kiukkuinenhan se tyttö oli ison osan ajasta kun haalarissa on aika vaikea liikkua.

Jatkossa ei sitten tarvitsekaan lähteä ekstremeilemään tuonne erämaahan ainakaan Mellan ollessa kovin pieni. Odotan kuitenkin jo innolla vähän kesäisempiä ilmoja, tämänviikkoisen jälkeen mökillä osaakin arvostaa Suomen kesälle tyypillisiä +10 asteen lämpötiloja. Plussan puolella sentään! Ehkä Mellallekin riittäisi villapaita, muistaakseni kesäisin ei joka ilta edes tarvitse lämmittää takkaa.

Näillä näkymin seuraava mökkivisiitti onkin sitten kesäkuussa, jolloin Erik ja pappani, Mellan isopappa, uusivat tönön peltikaton. Juhannukseksi pitäisi remontin valmistua, jotta yöttömästä yöstä voidaan nauttia rauhassa. Uusi laiturikin taitaa siinä vaiheessa jo maata paikoillaan, mutta pihamaan myllerrys laajempaa nurmikenttää varten lienee vielä kesken.

Se takatalvi tuli Helsinkiinkin, mutta jotenkin se ei osaa nyt haitata ollenkaan. Sisällä kun on joka tapauksessa lämmintä!

Pakkasmaille

Eilen alkoi kesä, sillä kokoonnuimme porukalla Latokartanoon grillailemaan vartaita, kanafileitä ja makkaroita. Eihän se tuuli nyt ollut aivan lämpimämmästä päästä, mutta takki päällä oli silti ihan mukava istuskella Service-Loimiston takapihalla auringossa.

Lämpimille ilmoille voi nyt kuitenkin sanoa hyvästit, sillä kohta lähdemme köröttelemään kohti Saarijärveä ja ikiomaa mökkiämme. Alkavalle viikolle onkin luvattu kylmenevää ilmaa koko Suomeen, ja Keski-Suomessa onkin odotettavissa pakkasta ympäri vuorokauden. Takkapuuta menee varmaan paljon.

Ensimmäistä kertaa olemme vastuussa mökkeröisen kevätsiivouksesta, joka onkin puheiden mukaan aika iso urakka. Talvisaikaan talopahanen toimii paikallisen hiirikannan kotina, joten kevään ensimmäisellä vierailulla pitää siivota kaikki papanat pois, pestä kaikki lattiat ja kaappien hyllyt sekä kiehauttaa astiat. Ennen tätä projektia ei Mellaa uskalla viedä taloon ollenkaan, mikäli myyräkuumeelta haluaa välttyä. Näin on ainakin mummo teroittanut, emmekä me kai ryhdy riskinottoon tässä asiassa.

Tämä taitaa valitettavasti tarkoittaa sitä, että Erik joutuu yksinään siivoamaan mökin kuntoon minun vahtiessani Mellaa mummolassa. Saas nähdä, mitä siitäkin tulee. Ensimmäinen yö vietetään nyt kuitenkin mummolan lämmitettyjen seinien suojassa, ja varsinainen mökkivierailu alkaa vasta huomenna maanantaina.

Keväteuforiaa Kalliossa

Tepastelin juuri tukka märkänä Kallion Urheilutalon uimahallista Hesaria pitkin ruokakaupan kautta kotiin. Aurinko paistoi ja ilma tuntui linnunmaidolta, yhtään ei paleltanut vaikka hiukset tippuivat vettä ja kesätakin alla oli vain ohut teepaita. Itse asiassa olo oli oikein mainio, mikä osaltaan saattoi toki johtua auringon lisäksi myös varsin sadistisesta vesijuoksusessiosta.

Olenko se vain minä, vai onko tämä auringonvalo ja lämpö vallannut kaikki muutkin ihmiset? Hesari oli täynnä päiväkävelyllä olevaa porukkaa tai sitten vain aurinkoisilla nurkilla nautiskelevia hengaajia. Deekut istuivat kalliolla ja portailla onnellisina mäyräkoirat vierellään, nuori kansa taas oli pukeutunut kirkkaisiin vaatteisiin ja siristeli silmiään hymyillen.

Ruokakauppaan mennessäni korkeintaan 20-vuotias nuori mies piti minulle ovea auki, vaikka olin liikkeellä ihan ilman Mellaa. Kaupassa toisiinsa vahingossa törmäilevät ihmiset pyytelivät kohteliaasti anteeksi, eikä kukaan yrittänyt väkisin tunkea läpi liian pienistä raoista. Kassalla ei tuntunut olevan mitään kiirettä liikuttaa tavaroita hihnoilla, mikä ei kuitenkaan ollenkaan haitannut asiakkaita.

Siinä katua talsiessani pohdiskelin tätä asuntodilemmaa. Minä olen aina viihtynyt Kalliossa ja Sörnäisissä, ja mielelläni jäisinkin tänne asumaan. Ihannetaloni voisikin olla vaikka se kirjavaksi maalattu kerrostalo, jonka kivijalassa on Irjan Kukkakauppa. Minä haluan kivijalkakauppoja.

Mutta eipä täällä Kalliossa ole juuri noita isoja perheasuntoja, varsinkaan niissä taloissa, joiden kivijalassa on kukkakauppa. Toisaalta olisi myös ihanaa, jos talon sisäpihalla olisi iso ja turvallinen leikkipaikka lapsille, puhumattakaan vehreistä puistonäkymistä ja linnunlaulusta. Parveke on tietenkin aivan must, riittävän iso kesäistä ruokapöytää varten.

Unelma on tällä hetkellä melkein totta. Pihapiirimme on täynnä leikkiviä lapsia ja niitä puitakin löytyy. Kivijalkaa tai kukkakauppaa ei aivan omassa talossa ole, mutta korttelin, parin päässä kuitenkin. Tämän saman pihapiirin taloissa on 4-5 huoneen asuntoja, ja sellaisen saaminen olisikin lähinnä lottovoitto. Tosin päiväkotimatka olisi yhä inhottavan pitkä, mutta ehkä siihenkin keksisi jonkin ratkaisun. Kenties Mella ei saisikaan loppuelämän mittaisia traumoja, vaikka päiväkoti vaihtuisi sopivan paikan vapautuessa jostain lähempää.

Toistaiseksi aion kuitenkin nauttia keväisestä kivikaupungista Kallio-Sörnäinen.

Kakkukekkeriraportti vanhukselta

Noita vuosia tuli täytettyä tuossa perjantaina, ja sen kunniaksi leivoin pienelle yleisölle läjän kakkuja lauantaiksi. Etukäteen olin huolissani siitä, riittäisivätkö neljä kakkuani kaikille. Juhlapäivän aamuna viimeistä, kuvassakin esiintyvää täytekakkua väsätessäni tajusin, että kyllä ne riittivät. Yli puolet jäikin yli, mutta eipä syöjiä ollutkaan kovin montaa.

Nyt sitten vähän myöhässä laitan kekkereillä lupaamani reseptit ja kehnot valokuvat kaiken kansan saataville. En kuitenkaan kuormita tätä blogia pitkällisillä reseptillä, vaan asiasta kiinnostuneet voivat käydä katsomassa ne tämän linkin takaa.

Sieltä löytyvät siis ohjeet Sacher-kakkuun, juustokakkuun ja mokkakakkuun. Täytekakun reseptiä en vaivautunut kirjoittamaan, se kun olisi aika triviaalia... Kananmunaa, sokeria, jauhoja, kermaa, rahkaa, täytettä. Taitaa kuulua yleissivistykseen.

Täällä on muuten jo ihan kevätkesä! Eilen kävelin paitahihasillani Mellan kanssa Kumpulaan ja takaisin, ja huomasin sukat+tennarit-yhdistelmän liian kuumaksi. Olisi pitänyt laittaa jo sandaalit! Tänään en kuitenkaan taida uskaltautua vauva-uintiin pelkin sandaalein varustettuna, illalla auringonlaskun tienoilla palaaminen taitaa kuitenkin sujua hieman viileämmissä merkeissä.

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa

Sepäs vaikuttikin liian hyvältä ja ennen kaikkea helpolta ollakseen totta. Käytiin eilen viimein katsomassa sitä paljon puhuttua Länsi-Pasilan kämppää, ja päätettiin olla ottamatta sitä vastaan. Olin mielestäni käynyt läpi kaikki skenaariot, enkä tietojeni pohjalta keksinyt etukäteen mitään mikä olisi estänyt meitä kelpuuttamasta tuota asuntoa. Käynnissä olevan remontin ansiosta asunto tulisi olemaan hyväkuntoinen, sen pohjaratkaisu oli meille sopiva, sijainti erinomainen ja vuokra kohtuullinen.

Mikä sitten mätti? Hissi. Ei tullut aiemmin mieleenkään, ettei talossa välttämättä olisi hissiä. Eikä siellä sellaista ollut. Asunto oli kahdessa ylimmässä eli 4- ja 5-kerroksessa, mutta sinne olisi pitänyt nousta portaita pitkin. Vaikka raskaiden huonekalujen kanto olisikin saattanut hammasta purren onnistua sen yhden muuton ajan, ei päivittäinen kauppareissu lastenvaunujen kanssa olisi tullut kyseeseen. Hissittömissä taloissa lapsiperheet kaiketi jättävät vaunut alakertaan, mutta tuossa rapussa haisi myös tupakka enkä minä halua kuljettaa Mellaa tunkkaisissa kieseissä.

Kyllä pääsi pieni kyynel ja toinenkin tirahtamaan eilen, kun tajusin suunnitelmiemme kaatuneen. Minä olin jo niin riemuinnut sadan metrin päiväkotimatkasta ja lyhentyneestä työmatkastani, olimmepa me jopa ehtineet ostaa vuodesohvan tulevaa vierashuonetta varten! No, hyperalennusmyynnistä hommattu pilkkahintainen sohva oli ehkä kuitenkin hyvä kauppa, joskus lähiaikoina tässä varmaan ollaan joka tapauksessa johonkin isompaan kämppään muuttamassa. Mutta tuolla parvekkeella paketissa lojuessaan sohvapolo vain muistuttaa romuttuneista Pasila-haaveista...

Hyvin nukutun yön jälkeen pettymys ei kuitenkaan ole enää niin suuri. Uuden asunnon etsimistä jatketaan, mutta nyt ei pidetä niin kamalaa kiirettä. Kyllähän sinne Pasilaan täältäkin kävelee ihan mielellään näin keväällä ja kesällä, ja ilmojen huonontuessa olemme varmaan löytäneet jo jotain muuta. Pääsemmepä vielä nauttimaan nykyisestä Sörnäistenrannan kolmiosta, joka on ehkä hienoin kämppä jossa olen ikinä asunut ja ehkä tulen ikinä asumaankaan.

Näinköhän tästä blogista on tulossa myös asunnonetsintäblogi? Saas nähdä. Jos näitä juttuja alkaa tulla enemmänkin, täytyy ehkä luoda niille oma kategoria...

Yksityisiä ympäristörikoksia

Taas kerran Ilkka sohaisi paikkaan, joka herättää minussa ajatuksia ja tällä kertaa syyllisyydentuntojakin: energiankulutukseen ja yksittäisten ihmisten energiatekoihin. Näin vaalipäivänä epätoivo tuntuukin ottavan vallan: mielestäni ajattelen ympäristöasioita ainakin silloin tällöin ja haluan toki taata puhtaan tulevaisuuden myös jälkikasvulleni. Kuitenkaan tämä ei juurikaan näy käytännön elämässäni. En oikeasti ole tiedostava kuluttaja.

Listataanpa esineitä, joita perheemme omistaa enemmän tai vähemmän turhaan luontoa tuhoten. Toisaalta voisin myös listata turhakkeita, joiden hankintaa olemme enemmän tai vähemmän vakavissamme pohtineet.

Omistamiamme energiatuholaisia:

• auto. Vihulainen numero yksi. Se ostettiin jo siinä vaiheessa, kun harkitsimme kesämökkimme ostamista. Möksälle kun ei pääse julkisilla eikä se oikein kätevää olisikaan jälkikasvun tavaramäärän kanssa. Kaupungissa emme kuitenkaan käytä rakkinetta juuri ollenkaan (=käsien pesu).
• tietokone. Tämän omistaminen ei nyt ehkä ole se pahin mahdollinen ympäristörikos, mutta sen 24/7-päälläpitäminen taitaa olla jo vähän typerämpää.
• ikivanha kierrätyskeskuksesta ostettu pesukone. Energialuokka varmaan jotain ÖÖÖ.
• astianpesukone. Millaista olisikaan elämä ilman tätä? Yhtä tuskaa ja perheriitaa.
• sauna. Tätä tosin käytämme ehkä neljä kertaa vuodessa.
• mikroaaltouuni. Pesukoneen tapaan mahdollisimman kivikautista mallia. Lähes kaikki Mellan ruuat on tehty isompina satseina ja pakastettu pienissä annosastioissa, joten mikroamme laulatetaan lukuisia kertoja päivässä neidin joka ainoalla aterialla.
• Lisäbonuksena mainittakoon se, että pimeään talviaikaan haluan ehdottomasti pitää kaikkia mahdollisia sähkövaloja päällä aina kun olen kotona valveilla. Muuten rupeaa ahdistamaan. Energiansäästölamppuja meille ei tietenkään ole ainaisista puheista huolimatta hankittu.

Ikään kuin tämä ei riittäisi, olemme harkinneet ainakin seuraavien esineiden hankkimista:

• kuivausrumpu. Se siitä kestovaippojen tuomasta ympäristöhyödystä, kun niiden kuivaus olisi luvattoman kätevää rummun avulla!
• terassilämmitin. Miten ihanaa olisikaan istua parvekkeella iltaisin sisävaatteissa viinilasin äärellä jo huhtikuussa ja vielä lokakuussa? Rikosta pahentaa se, että mahdollisen tulevan asuntomme parveke ei ole edes lasitettu, joten lämpö pääsisi aika tehokkaasti karkaamaan.
• taulutelevisio/videotykki. Onneksi digiänkyrä minussa aikoo jättää television katselun kokonaan kunnes hyviä sarjoja ja elokuvia voi ostaa suoraan netistä kohtuuhinnalla. Kohtuuhinta = max 4€/elokuva ja 15€/tv-sarjan kokonainen kausi.

Kumpikaan lista ei varmasti ole lähelläkään kattavaa, mutta antaa jotain suuntaa. Näistä sattuneista syistä kyynikko minussa alkaa uskoa väittämään, ettei valistuneella kulutuksella ole merkitystä. Jollain tavallahan sitä pitää omatuntoaan varjella!

Pasila?

Otsikon voi nähdä viittaavan Yle TV2:n mainioon ja väärinymmärrettyyn animaatiosarjaan, mutta tällä kertaa se kuitenkin tarkoittaa jotain muuta. Edellisessä tekstissä ryhdyin etsimään asuntoa Länsi-Pasilasta, tämänkertaisessa tekstissä puolestaan kerron sellaisen mahdollisesti löytyneen.

Meille on tarjottu vastaremontoitua, valitettavasti kylläkin saunatonta neliötä aivan Mellan päiväkotia vastapäätä. Alkuviikosta pitäisi mennä katsomaan kämppää, pohjaratkaisua olemmekin jo tutkaileet netissä. Päätös pitäisi sitten tehdä viimeistään tiistaina.

Onko tämä uuden kaupunginosasuhteen alku? En olekaan koskaan ennen asunut Helsingissä radan sillä puolen, vaan tähän mennessä olen majaillut vain Vallila-Sörnäinen-Kallio-akselilla. Kerta se on ensimmäinenkin, ja minun työmatkanikin lyhenisi hieman. Päiväkotimatkasta puhumattakaan. Erikin työmatka pitenisi hieman mutta taittuisi yhä nykyiseen tapaan apostolinkyydillä. Keskustaan jaksaisi yhä kävellä.

Jäämme odottamaan jännityksellä, niin varmasti lukijanikin.

Päiväkotiaika lähestyy

Kauan siinä meni, mutta nyt Mellalle on viimein osoitettu paikka päiväkodista. Alkuun tuli aikamoinen järkytys, tapahtui nimittäin pahin mahdolinen: pikkuneitimme on sijoitettu niin kauas kotoamme kun vain mahdollista poistumatta hallinnolliselta päiväkotialueeltamme. Toisin sanoen Mella viedään kuukauden kuluttua päiväkotiin Länsi-Pasilaan, 3,5 kilometrin päähän. Älyttömältähän se tuntuu: kilometrin säteellä olisi toistakymmentä päiväkotia ja meidät lähetetään 50 minuutin kävelymatkan päähän. Se on myös aivan väärässä suunnassa Erikin työmatkaa ajatellen, minulle se sopii hieman paremmin kun junalla kuljen.

Eilen kuulimme tästä hoitopaikasta, ja tunteet kyllä aaltoilivat kovasti. Varsinkin Erikin oli vaikea ymmärtää näin kehnoa ratkaisua, enkä minäkään kauhean iloinen ollut. Epätoivoakin oli ilmassa, kun laskeskelimme jo ennestään pitkien työmatkojen uutta pituutta. Emmehän me ehtisi tulevaisuudessa edes nähdä toisiamme, kun koko valveillaoloaika menee töihin ja työmatkoihin! Kun vielä lyhennämme hieman Mellan hoitopäivää käymällä töissä vähän eri aikoihin, ei yhteistä kotiaikaa todellakaan jää paljon.

No, tilanne nyt kuitenkin on mitä on. Tänään kävimme tutustumassa kyseiseen päiväkotiin, eikä paikassa sinänsä ole mitään vikaa. Hoitajat olivat kaikki oikein mukavia, tilat näyttivät viihtyisiltä ja päiväkodin ympäristö on oikeasti aivan ihana: piha rajoittuu suoraan Keskuspuistoon eikä autoteitä ole lähistöllä. Päiväkodista käydäänkin kuulemma lasten kanssa paljon retkellä Keskuspuistossa. Pääsee Mellakin näkemään mäntyjä! Kurreista, jänöpupuista ja hepoista puhumattakaan.

Tilannetta yritetään nyt sitten ratkaista sillä tavalla, että etsimme asuntoa (Länsi-)Pasilasta. Muutenkin on ollut puhetta, että pitäisi saada vähän lisää tilaa. Tähän kolmioon muuttaessamme tiesimme jo raskaudesta eli Mellan tulo oli varsinainen muuton syy, mutta asiaa salaillakseni valehtelin vain haluavani vieras- ja maalaushuoneen. Tai, no, eihän se vale ollut: minä todellakin haluan ylimääräisen huoneen, jonne voisin Mellaa pelkäämättä levittää kaikki maalaustarvikkeeni. Mellan syntymän jälkeen en olekaan pensseliin tarttunut. Joten nyt sitten olemme oikeasti etsimässä asuntoa, jossa tällainen ylimääräinen huone olisi.

Siis: jos satut tietämään vapaan 4h+k+p(+s) -vuokrakämpän Pasilassa, kerro heti meille. Olemme luotettavia ja siistejä vuokralaisia, Mellakaan ei itke oikeastaan koskaan!

Kaappi, sämpylöitä ja poliittista lähestymistä

Tärkein ensin, eli siinäpä meidän uusi hieno astiakaappimme! Eilinen ilta oli silkkaa riemua, kun pääsin järjestelemään uusiksi kaikki keittiökaappimme ja siirtämään tavaroita upouuteen kaunottareemme. Astiakaapin tarve on tiedostettu jo pitkään ja ihanteellista sellaista on metsästetty syksystä asti, nyt päätimme kerralla sitten rykäistä. Ah, on se vain hieno!

Naistenpäivän kunniaksi olen tänään piiiitkästä aikaa päässyt leipomaan sämpylöitäkin, ja Mellakin on katsellut uteliaana vierestä. Tietää tyttö tästä lähtien, mikä on naisen paikka. Heh. Kun minun äitiyslomani päättyi ja Erikin vauvaloma alkoi, oli minun tarkoitus opettaa miekkoselle tämä sämpylöiden leipomisen jalo taito. Ei sitä sitten koskaan tullut kuitenkaan tehtyä, eikä meillä olekaan ollut itseleivottuja sämpylöitä sitten joulunpyhien.

Sitten vielä kolmas asia. Minua suuresti huvitti nähdä, mitä posti tänään kantoi kotiin Erikin nimellä. Kokoomuksen kansanedustajaehdokas Sanna Perkiö lähestyy insinöörikollegojaan ja toivoo heidän ääniään: Sanna painottaa kirjeessään insinöörikunnan merkitystä Suomen hyvinvoinnin rakentamisessa ennen ja nyt.

Ihan kiva, Sanna, mutta nyt tuli kyllä huti kahdestakin syystä:

1) Erik ei ole insinööri, vaikka TEKin jäsen onkin. Valitettavan monella tuntuukin olevan se harhaluulo, että kaikki TEKin jäsenet ovat insinöörejä. Nope.

2) Erik ei ole Suomen kansalainen eikä siis oikeutettu äänestämään eduskuntavaaleissa.

No, ehkä suurin osa Sannan kirjeistä meni ihan oikeaan paikkaan, mutta kyllähän tuo nyt vähän huvittaa. Voin melko varmasti luvata, ettei kirje voittanut Erikin ääntä :)

Kevätkuu kevätkuu kevätkuu!

Hah! Viime vuonna Erik pääsi ivallisesti nauramaan minun vaahdotessani maaliskuun ja kevätkuun yhtäläisyyttä. Pieni kertaus: Maaliskuuhan on siis aivan selvästi kevätkuu, siinä missä kesäkuu (6.) on kesäkuu ja syyskuu (9.) on syyskuu. Joulukuukin (12.) olisi talvikuu ellei olisi joulukuu, joten tottahan toki maaliskuu (3.) on kevätkuu. Sitä paitsi minä olen syntynyt maaliskuussa, ja silloin tuli kevät!

Tadaa! Aurinko paistaa, parvekkeen ovi ja olohuoneen ikkuna ovat auki. Lintujen laulu on alkanut kivikaupungissakin ja aurinko paahtaa lämpömittarin liian kuumaksi kertomaan todellista asiaintilaa.

Tämä nautinto alkoi jo maanantaina, kun hoidin työasioita ja kävelin siinä samalla kahdeksan kilometriä ympäri kaupunkia. Aurinko paistoi koko ajan ja kadut olivat jo sulat! Ei enää märkiä sukkia! Eilen tiistaina tuli pieni takaisku lumiräntäsateen muodossa, mutta tänään ollaan taas ruodussa.

Juu juu, kyllä minä tiedän että se pakkanen tulee vielä takaisin ja toukokuussa sataa räntää. Mutta juuri nyt on kevät! Asuntomme on valoisa kuin päivänhattara, kaiuttimissa soi Nick Cave, Mella nukkuu kauneusuniaan ja upouusi astiakaappimme saapuu parin tunnin sisällä. Mikä voisi enää olla paremmin? Niin, ei mikään.

Toimistokulttuuria

Tänään Hesarin kulttuurisivuilla kirjoitettiin toimistojen sisustushistoriasta ja erityisen paljon nykyään entistä suositummasta avokonttorista. Maisemakonttorit tuntuvat herättävän paljon porua ja vastustustakin, ainakin perinteisestä huonetoimistosta yhteiseen tilaan siirtyminen tuntuu vaativan vähintään ammattitaitoista muutosjohtajuutta. Avokonttorissa työskentelevät valittavat ainakin keskittymisen vaikeutta ja yksityisyyden puutetta.

Meidän firmassamme kaikki istuvat toimitusjohtajaa myöten samassa avokonttorissa. Saattaahan joku siitäkin napista, mutta kyllä minun käsittääkseni suurin osa pitää sitä oikeana ratkaisuna meidän työssämme: homma vaatii varsin jatkuvaa kommunikointia. Itse en oikeasti osaisi kuvitellakaan työntekoa muunlaisessa ympäristössä. Jossain kesätyössä olen joutunut istumaan toimistohuoneessa aivan yksin, ja se olikin kaikista työkokemuksistani kurjin. Tarvitsen ympärilleni sitä avokonttorin sosiaalista pörinää. Vaikken itse edes osallistuisi käynnissä oleviin keskusteluihin, tuntuu hyvältä olla niiden ympäröimänä.

Mutta kai se riippuu oikeasti työn laadusta. Keskittymistä vaativat asiantuntijatehtävät saattavat ihan oikeasti vaatia keskeytyksetöntä hiljaisuutta ja täysin omaa rauhaa. Minun hommani eivät kuitenkaan ole sellaisia, vaan rikkonainen päiväni koostuu varsin pienistä tehtävistä. Vaikka istuisin omassa huoneessani rauhassa, kävisi ovi niin tiuhaan etten muutenkaan pystyisi keskittymään pitkään.

Niin pitkälle minäkään en kuitenkaan menisi, että ilolla luopuisin omasta työpisteestäni. Nythän nouseva trendi ainakin työorientoituneiden talouslehtien sivuilla tuntuu olevan sellainen, että työntekijöiden pitäisi tarpeen mukaan liikkua saumattomasti kokoushuoneen, sähköpostikoneiden ja puhelinpisteen välillä salkku kainalossaan. Sen verran perusturvallisuuden tarvetta minulla kuitenkin on, että haluan rakentaa pienen pesän sinne oman työpöytäni ympäristöön. Sermistä löytyy Mellan valokuvia ja hauskoja sarjakuvia, näytön taustakuvana on tietenkin Mella ja hyllyssä majailevat kaikki omat kansioni ja paperini juuri minunlaisessani (epä)järjestyksessä. Useaan paikkaan jakautunut työpäivä tarkoittaisikin minun kohdallani lähinnä enemmän koloja, joihin unohtaa ja hukata tavaroita.

Kun sain tämän viimeisimmän ylennyksen esimieheksi, nostin itsevaltaisesti turvallisuudentunnettani kantamalla yhden ylimääräisen hyllyn pöytäni viereen. Olihan hyllylle tarvetta: kaikenlaisen paperin ja muun sälän määrä on uusien töiden myötä lisääntynyt, eikä entinen säilytystilani olisi mitenkään riittänyt. Mutta onhan siinä tilaani rajaavassa hyllyssä myös jotain tuoreen esimiehen statuslisää. Tämä on minun pöytäni, tuossa menee minun reviirini raja. Tule vain kylään, mutta tiedä, että tämä on minun työpisteeni. Tunnistat sen noista valokuvista, noista villasukista, tästä paperikasasta ja tuosta kahvikupista. Eikä pidä unohtaa kovia kokenutta viherkasviani.

Nyt lomalla ollessani taidan oikeasti ikävöidä kahvikuppiani. Ostin sen Depeche Moden konserista Hartwall Areenalta syyskuussa 1998. Ah. (Tässä vaiheessa olisi turhaa rikkoa mielikuvaa toteamalla, että oikeasti juon siitä mukista vain vettä. Kahvia juon huomattavasti vähemmän muistorikkaasta mutta yhtä kokoa suuremmasta astiasta. Sitä se ikä teettää: kofeiiniannokset kasvavat.)

Lauantai, jollaisia pitäisi olla enemmän

Tämä lauantai on ollut erityisen hyödyllinen ja mukava. Aamulla oli tentti, joka ei ollut liian vaikea. Vaikka tietenkään tentti sinänsä ei ole mitenkään ihana asia, sen päättyminen saa aina aikaan ihanan helpotuksen tunteen: viikkojen, usein kuukausienkin luku-urakka on taas ohi. Tätä riemua ei yhtään laimenna se, että kävin heti tentin jälkeen hakemassa kirjastosta luettavaa seuraavaa tenttiä varten: Principles of Corporate Finance. Minä odotan jo sormet syyhyten pääsyäni yrityslainojen, merkintäantien ja osingonjaon maailmaan! Ihan totta! Tämä ei ole sarkasmia!

Opiskeluepisodin jälkeen kävin sitten tutustumassa kenkäalennusmyynteihin, mutten kuitenkaan edes sovittanut mitään. Vielä pari päivää sitten olisi kyllä ollut varaa ostaa vaikka mitä kivaa popoa, mutta sitten menimme ostamaan Indiq Livingistä astiakaapin. Huoh... Mutta on se vaan samperin komea kaappi!

Sittemmin olen tämän päivän aikana ehtinyt, Erikin avustuksella toki, leipoa kaksi pellillistä pitsaa ja yhden Sacher-kakun. Pitsaa on jo maistettu ja hyvää se on, niin kuin aina, Sacher puolestaan vasta jäähtyy parvekkeella. Mutta sekä taikinaa, marmeladia että kuorrutusta tuli tekovaiheessa kyllä naukkailtua, joten mitään kovin pahaa sieltä ei taida olla tulossa. Ja ennen kaikkea kakusta tuli todella hienon näköinen! Harva asia näyttää lumoavammalta kuin pitkin kuperaa kakkua valuva paksu suklaakuorrute.

Miiiiksei aina voi olla lauantai, lauantailauantai?

Kotirouvan paluu

Viikonloppu tuntui vielä aivan tavalliselta viikonlopulta, mitä nyt leivoin tavallista enemmän. Stockmannin ja Stellan Konditorian kakkukiistan inspiroimana halusin itsekin kokeilla Sans Rival -kakkua, mutta ei ehkä olisi kannattanut: hirveä työ ja aika äklö lopputulos. Voita voi kuin voikin olla liikaa. Sunnuntaina piti sitten paikkailla lauantain pettymystä ja väsästä äkkiä unelmatorttu. Se ei mene koskaan pilalle ainakaan maun puolesta, ulkonäkö sitten voikin olla vähän mitä sattuu.

Tänään se sitten alkoi, nimittäin lähes seitsenviikkoinen loma. Äitiysloman ajalta kertynyttä kesä- ja talvilomaa on viimein aika hoitaa pois. Erik palasi juuri äsken töihin ja minä yritän muistella, miten sen vauvan kanssa kotona ollaankaan. Tämän loman jälkeen höppänämme meneekin sitten päivähoitoon.

Aivan eri tyttöhän tuo Mella on nyt kuin kolme kuukautta sitten, jolloin viimeksi olin pimun kanssa kotona päivät. Tuolloin neiti vasta lähinnä maisteli kiinteitä ruokia, pääravintoa oli kuitenkin rintamaito. Nyt tyttö syö jo valtavia annoksia erinäisiä mössöjä ja vähän isompiakin paloja, ja rintamaitoa annetaan enää lähinnä muodon ja läheisyyden vuoksi iltaisin. Ja osaahan tuo nykyään viihdyttää itseään pidempään kuin silloin ennen. Tätäkin voin kirjoitella rauhassa kun tyttö harjoittelee seisomista sohvaa vasten.

Vähän kyllä jännittää. Ikävöiköhän Mella kovasti isäänsä?

Mella, filmitähti

Ei näköjään Youtube ymmärrä pystyssä kuvattua kuvaa, no, katsellaan sitten leveää Mellaa. Tällä tavalla meillä syödään.

Sitten pakollinen Mella-raportti: sunnuntaina neiti nousi ensimmäisen kerran omin avuin seisomaan tukea vasten. Puolivahingossa typykkä myös irrotti otteensa tuesta ja seisoi joitain sekunteja aivan itsekseen. Se oli kuitenkin niin hämmentävä kokemus, että pimu vähän säikähti ja lensi takamukselleen.

Sittemmin sitä seisomaan nousua on harjoiteltu jo enemmänkin.

Tavataanko Viattomuuden puistossa vai kansan olohuoneessa?

Helsingissä kehitys kehittyy taas kovaa vauhtia, tulevaisuutta visioidaan ja kaupunkikuvaa parannetaan. Kaupunkilaisille ja turisteille luodaan uusia tapahtumia ja kokonaisia toiminnan muotoja. Vai mitä? Ainakin verbaalisella tasolla.

Hiljattain pääsimme lukemaan Helsingin kaupungin Euroviisu-suunnitelmista. Kaupungista tehdään elävä ja vilkas esimerkiksi perustamalla Kamppiin EuroVillage, mmm, kuinka kansainvälistä. Mutta tärkein, suoranainen kaupungin sydän, löytyy Senaatintorilta: matkustajien ja kaupunkilaisten oma olohuone. Ihanaa! Taas yksi julkinen olohuone, jossa voimme mutkattomasti kohdata toisiamme ja levähtää keskellä hektistä elämäämme.

Tänään Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi Töölönlahden uusista suunnitelmista. Musiikkitalon ja Finlandiatalon viereen ollaan perustamassa Finlandiapuistoa, joka toki ajatuksena on kannatettava. Kyllähän tuo Finlandiatalon parkkipaikan ympäristo muistuttaa tällä hetkellä lähinnä joutomaata.

Suunnitelman luovuutta ja elävyyttä kuvastanevat puiston eri alueille annetut nimet: Runoilijoiden puisto, Romanttinen puisto ja Viattomuuden puisto, muutamia mainitakseni. Minä palan halusta sopia treffit Viattomuuden puistoon! Heti sen jälkeen, kun olen kansalaisten olohuoneessa yöpaidassani sohvalla maaten kaivanut nenääni Mellan möyriessä vaipatta ympäri tämän olohuoneen lattiaa. Tai siis minkä olohuoneen?

Siis pliis. Kuka näitä nimiä oikein keksii? Kaupunginsuunnitteluvirasto? Arkkitehdit? Puisto-osaston kesätyöntekijät? Apurahatta jääneet runoilijat? Vaikka nyt jätettäisiin kokonaan huomioimatta 500 000 asukkaan kävelykaupunkiin perustettu ammattikorkeakoulu Metropolia, tulee pyhää Sylviä ikävä.

Opetetaanko tätä julkisten tilojen nimeämisen taitoa kenties kaupunkimaantieteilijöille? Vai onko kyseessä jo korkeamman henkisen tason retoriikka?

Sallikaa minulle pieni kyyninen hetkeni. Aivan kaikkea tämäkään mediaseuraaja ei lukemastaan lehdestä kakistelematta niele.

Ai onko resursseilla väliä?

Eilen menin kipeän nilkkani kanssa ensimmäisen kerran töihin, tosin aloitin aamuni vierailemalla työterveyshoitajalla. Mokoma nilkka kun oli yhä halvatun turvonnut ja hemmetin kipeä, ei oikeastaan tuntunut parantuneen lainkaan. Oli suorastaan kipeämpi kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

Hoitaja laittoi jalkaan liimasiteen ja kummasteli, miten en ollut saanut sidettä jo Marian päivystyksestä. Antoivat vain sen lastan, jota en kipujen vuoksi kuitenkaan pystynyt käyttämään. Lisäksi hoitaja käski minut keskustaan lääkärin pakeille, meidän toimipisteessämme kun ei maanantaisin ole lääkärin vastaanottoa.

Tänä aamuna kävinkin sitten Sanomatalossa työterveyslääkärillä kertomassa, että olo onkin jo kummasti parantunut: liimaside oli tehnyt taikoja. Lääkäri katseli jalkaa vähän tarkemmin ja jutusteli mukavia, laittoi sitten vielä uuden siteen (vähän vähemmän tiukan kuin se edellinen, etteivät varpaat aivan turpoa sinipunaisiksi) ja lähetti takaisin töihin.

Lääkärit ja hoitajat olivat Marian sairaalassa kyllä kovin mukavia, mutta vähän liukuhihnallahan siellä päivystyksessä lauantai-iltana edettiin. Ensin jonotin pari kolme tuntia, seuraavaksi pääsin röntgeniin ja lopulta sairaslomalappu kourassa ja kepit kyynärpäissä pikapikaa kotiin lepäilemään.

Työterveyspuolella sitten oikeasti väänneltiin ja tutkittiin sitä nilkkaa, sainpa mukavalta lääkäriltä vielä pienen anatomian oppitunnin nilkan monenlaisista nivelsiteistä ja niiden tyypillisimmistä vammoista. Vielä maanantaina luulin meneväni lääkärille lähinnä hakemaan sairaslomaa, mutta tiistaiaamuna lomalle ei tuntunutkaan minkäänlaista tarvetta.

Kun en vielä maanantaiaamuna pystynyt varaamaan kipeälle nilkalle ollenkaan, nyt pystyn jo kävelemään muutamia askelia aivan ilman kyynärsauvoja. Kun liimasiteen ansiosta uskalsi viimein ryhtyä varaamaan jalalle painoa, on paraneminen lähtenyt kovaan vauhtiin.

Vaikka lääkäreiltä löytyy tuota ammattitaitoa varmasti niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella, niin kyllä hoidon laadussa taitaa selvästi näkyä tuo ero resursseissa. Leppoisaan jutusteluun ei taida olla aikaa, kun käytävillä omaa vuoroaan odottaa kokonainen armeija päihderiippuvaisia sekä liukkailla keleillä jalkojaan ja lonkkiaan ruhjoneita poloja.

Mutta kun se julkisen puolen resurssipula on niin selvä asia, niin selittäkääpä tämä: miksi minulle annettiin Marian päivystyksessä omaksi nilkan aircast-lasta, joka on minun tapauksessani kuitenkin käyttökelvoton? Työterveyslääkäri kertoi lastan maksavan 90 euroa, liimasiderulla taas ei taida montaa euroa kustantaa. Korkeintaan parinkymmenen euron hintaiset kepit täytyy kyllä palauttaa sairaalaan.

Aion kyllä keppejä palauttaessani ottaa lastan mukaan, josko he huolisivat sen hyvin vähän käytettynä takaisin.

(Vielä pakollinen Mella-päivitys: neidillä on nykyään kaksi jo hyvin erottuvaa ja erittäin terävää hammasta alhaalla. Yläikenetkin kovasti pullottavat, josko sieltäkin tulisi jotain.)

Tervetuloa viestintäalalle!

Firmassamme on parasta aikaa käynnissä rekrytointi, ja minä olenkin kahlannut hiljattain läpi isoa pinoa työhakemuksia. Tarjolla on yksi määräaikainen, mahdollisesti myös osa-aikainen pesti, joka on houkuttanut lähemmäs 100 hakemusta enemmän tai vähemmän viestinnästä ja mediasta kiinnostuneilta ihmisiltä. Sata hakemusta on todella paljon varsin pienelle ja tuntemattomalle yritykselle, kun työkin on määräaikaista ja ilmoituksessa suunnattu erityisesti opiskelijoille.

Hakemusten määrä on kasvanut minun työssäoloaikanani, mutta näyttääpä myös laatu paranevan. Nytkin joukossa oli niin paljon sopivalta kuulostavia kandidaatteja, että oikein hirvittää. Läheskään kaikkia hyvältä tuntuvia ei voi edes kutsua haastatteluun, palkkaamisesta puhumattakaan. Tuntuu suorastaan julmalta siirtää aivan hyvä hakemus ei-pinoon, mutta kun ei niitä työpaikkoja nyt ole meilläkään pilvin pimein tarjolla.

Viestintä ja media taitavat olla erityisen houkuttelevia aloja, ehkä jopa mediaseksikkäitä, heh. Toimittajaksi haluava joutunee alkuvaiheessa heittämään hyvästit vakituiselle ja hyvin palkatulle työsuhteelle, sen verran kova hinku varsinkin pääkaupunkiseudun suuriin medioihin taitaa olla. Eikä muihinkaan viestinnällisiin työpaikkoihin vain marssita sisään: jokaista tiedottajan pestiäkin taitaa hakea valtava massa. Ja näköjään myös mediaseuraajan paikkaa.

Mikäköhän siinä mediassa ja viestinnässä on niin hohdokasta? Siistiä sisätyötä, mutta onhan sellaista muillakin aloilla. No, täällähän minäkin olen, mutta lähinnä sattumalta. Olin valmistumassa ja tarvitsin töitä, ja juuri silloin oli tarjolla samankaltainen pesti kuin mihin nyt olen etsimässä ihmistä. Sitten vain osumalla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan olen päässyt vähän etenemäänkin urallani. Haluaisin ajatella sen johtuvan ennen kaikkea omasta pätevyydestäni, mutta kyllähän hyvällä tuurillakin on ollut paljon tekemistä asian kanssa.

Tuuri astuu kuvaan siinä vaiheessa, kun mietin palkkaisinko nyt itseni tähän työhön. Siis itseni sellaisena, kuin olin kolme vuotta sitten työtä hakiessani. Ei minkäänlaista viestinnällistä kokemusta, lähinnä pientä harrastelukirjoittamista. Kun nykyisillä hakijoilla on lähes poikkeuksetta yliopistotutkinto joko kokonaan tai lähes valmis joko viestinnästä tai suomen kielestä sekä paljon työkokemusta mediasta ja tiedottamisesta. Onko työtilanne muuttunut tosiaan näin radikaalisti kolmessa vuodessa, vai oliko minut palkanneella henkilöllä vain poikkeuksellisen paljon munaa ottaa joku filosofia-fysiikka-matematiikka-taustainen kokematon työntekijä remmiin? Yleissivistys on tietenkin tärkeää, mutta nykyisiltä akateemisilta hakijoilta löytyy yleissivistyksen ohella yleensä myös niitä oikeita opintoja ja työkokemusta.

Ei voi muuta sanoa, kuin että hirvittää. Mitäköhän tästä kaikesta vielä tulee? Pitäisiköhän älytä poistua alalta ennen kuin giljotiini napsahtaa? Minne tämän jälkeen?

Ikäkriisejä ja ympäristön odotuksia

Ilkka kirjoitti jo jokin aika sitten kolmenkympin kriisistä ja biologisen kellon tikityksestä. Että aikuistuminen ei ole oikein muodikasta eikä aina niin houkuttelevaakaan, mutta jossain vaiheessa se lapsenteko ja vakiintuminen on nostettava esiin jos yleensä sellaista suunnittelee. Ja olenpa minäkin päässyt todistamaan kaveripiirissä avioliitto- ja vauvavastaisen mielipiteen vaivihkaista pehmenemistä :).

Minusta olisi kauhean kiva osallistua tuohon keskusteluun, olenhan minä juuri siinä samaisessa iässä. Mutta mitä annettavaa minulla oikeasti olisi tähän puheenaiheeseen? Opintoni ovat päättyneet, minulla on kiva vakituinen työ ja toimiva vakituinen parisuhde, oikein avioliitto. Lapsikin pykättiin normi-iässä, 27-vuotiaana. Löytyy auto ja kesämökki, omistusasuntoa ei sentään ihan vielä. (Helsingin hinnoilla ei ehkä koskaan...)

Tyypillinen akateeminen nuori aikuinen kliseen mukaan herää 40-vuotiaana siihen, ettei enää olekaan nuorisoa muttei ole sitä perhettäkään vielä perustanut. Minä sitten kai herään näin 27-vuotiaana siihen, että miten onkin tullut tehtyä kaikki juuri niin kuin opaskirjassa käsketään. Naimisiin mennessänikin otin miehen sukunimen, enkä pitänyt omaani. Taidanpa olla yhteiskunnallisten vaatimusten orjallinen toteuttaja!

Paitsi etten ole, ihan totta. Kihloihin menimme hetken huumassa mutta huolellisen keskustelun tuloksena, ja onneksemme se huuma olikin pidempikestoinen. Naimisiin menimme pitkän harkinnan (ja rahankeruun) jälkeen, lapsikin oli syvästi pohdittu ja haluttu. Eikä harkinta tarkoittanut yhteiskunnallisten olojen kartoitusta vaan oman tunne-elämämme ja toiveidemme luotausta.

Hassua, miten vaikealta tuntuu perustella edes itselleen sitä, että voi haluta jotain niin hyväksyttyä kuin normielämä. Joka päivä lehdestä saa lukea pätkätöiden yleistymisestä, syntyvyyden laskusta, sitoutumispeloista ja kevytsuhteista. Ehkä uusi normi löytyykin jo noista? Voinko hyvällä omallatunnolla nauttia omista konservatiivisista valinnoistani? Kun en minä ihan oikeasti halua lähteä kiertämään Aasiaa reppu selässä, kerätä rahaa maalaamalla muotokuvia jonkin eurooppalaisen vanhankaupungin mukulakivikadulla, haalia irtosuhteita, vetää kännejä keskellä viikkoa (ainakaan kovin usein) tai kokoontua samanmielisten naisten kanssa haukkumaan nykyajan miestä nössöydestä / väkivaltaisuudesta / metroudesta / konservatiivisuudesta / mieheydestä. Oikeasti minusta on ihan kiva syödä perunamuusia ja perjantai-iltana Mellan nukkumaanmenon jälkeen katsoa vähän tositelevisiota tai Galacticaa.

Tarinoita sairasvuoteelta

Kiitoksia osanotoista, on tämä rampailu aika ankeaa. Kipu on kyllä onneksi vähän helpottanut: vielä eilen sunnuntaina aamulla itkin tuskasta mutta nyt nilkka on liikkumattomana aika siedettävä. Niin kauan kuin makaan paikallani jalka tyynypinon päällä, on kaikki melko hyvin. No, lukuunottamatta jatkuvasta makaamisesta puutuvaa takamusta. Mutta auta armias, kun pitäisi vessaan päästä: tuo paisunut nilkaksikin pilkattu pallo ei kestä yhtään veren pakkautumista, vaan koko sääri leimahtaa liekkeihin. Lääkärin mukaan minun pitäisi jo varata hieman painoa tälle kipeälle jalalle, mutta enhän minä edes voi laskea sitä napaa alemmas ilman kipukohtausta!

Eikä se lääkäri tosiaan mitään särkylääkettä määrännyt. Kysäisi vain, että onko minulla kotona mitään. Kerroin kaapin perältä löytyvän vielä raskaudenaikaisia panadoleja, ja niillä pitäisi lääkärin mukaan sitten pärjätä. No, eipä niistä kyllä lauantaina ja sunnuntaina tuntunut juuri apua olevan, tai mistä minä tiedän kuinka kamalalta olisi tuntunut ilman niitäkään nappeja.

Typerää tämä nilkan varominen joka tapauksessa on. Eilen Erik ja Mella menivät pulkkamäkeen, ja minä jäin sohvalle makaamaan. Huomenna Erik ja Mella menevät vauvauintiin, minä jään sohvalle makaamaan.

Onneksi ei ihan toimettomana tarvitse olla. Kuin kaikkea tätä pahaa ennakoiden otin perjantaina hieman töitä kotiin, ja nyt olenkin sitten hoitanut hommia sohvalla maaten. Ja olenpa ehtinyt myös lukea muuten laiminlyötyjä blogejakin. Vaan enpä usko, että ihan viikkoa jaksan tätä menoa. Pitäisiköhän paneutua siihen kesken jääneeseen Dyyni-trilogiaan? Ensimmäisen kirjan luin äitiyslomalla ennen Mellan syntymää, mutta pimun tulon jälkeen ei kaunokirjallisuuteen oikein ole riittänyt aikaa. Jonkin verran aloittelin ensimmäistä jatko-osaa, mutta se ei vaikuta läheskään niin hyvältä kuin ensimmäinen teos. Innostus vähän lopahti.

Ja onneksi Mellastakin on seuraa. Ihana kiljuja! Miten voikaan noin pieni pakkaus ehtiä joka paikkaan. Erityisen hauskaa seurattavaa Mellan meno on, kun en itse pysty seuraamaan perässä. Lokoilen tässä sohvalla ja huudan Erikille aina, kun pimu lähestyy uhkaavasti levyhyllyä/sähköjohtoja/viherkasvia/sanomalehtiä. Kai sitä voisi aikansa kehnomminkin viettää.

"Tehtäisiinkö tänään jotain kivaa?"

Tänään oli aamulla ihan sellainen fiilis, että tekisi mieli tehdä jotain kivaa. Mennä jonnekin kivaan paikkaan. Lähdimme sitten kaupungille hoitamaan välttämättömiä ostoksia, ja vähän niitä turhiakin. Olihan mukava auringonpaistekin.

Päivä ei ollut ehtinytkään pitkälle, kun piipahdimme ruotsalaisen vaateketjun lastenvaateliikkeeseen Aleksilla. Olin ilmeisesti liian innoissani ruskeasta vauvapiposta, kun onnistuin horjahtamaan salakavalan vinon kynnyksen kohdalla ja taittamaan nilkkani.

Siinä lattialla istuskellessani ja kylmägeelia puristaessani en ajatellut, että olisi mitenkään kurjasti käynyt. Kohta tästä noustaan ja lähdetään kotiin. No, varmuuden vuoksi päätimme kuitenkin lähteä Marian sairaalaan esittelemään kovaa vauhtia lihaisaksi ilmapalloksi muuttuvaa jalkaani. Urheana neitokaisena nousin kolmosen ratikkaan vaihtaakseni Mariaan vievään kasiin Apollonkadulla, mutta eipä se kasi sitten kulkenutkaan juuri tänään. Onneksi bussi 8X korvasi viheiläisen raitiovaunun, tosin reippaasti myöhässä (minkä ansiosta kyydissä oli *todella* aggressiivisia töölöläissetiä ja -tätejä).

Eipä sille nilkalle kovin kummasti käynyt, mikään ei murtunut. Pieni nyrjähdys, lasta vain paikalleen ja kotiin viikoksi makoilemaan.

Mutta kun se sattuu! Aijaijai! Olen minä kaikenlaisia niveliä elämäni aikana nyrjäytellyt, muttei mikään ole näin paljon sattunut. Ja tämän sanon tietoisena siitä, että olen synnyttänyt. Supistustenkin välillä oli sentään taukoja, ja itse ponnistusvaihe kesti alle puoli tuntia. Tämä vain jatkuu ja jatkuu!

Meillä ei sitten tänä yönä nukuta. Huoh...

Hammas! (Tällä kertaa ihan oikeasti)

Jo melkein neljä kuukautta sitten julistin täällä, että Mellan ensimmäinen hammas olisi tulossa. No, silloin olin väärässä, mitä lie kuvittelin näkeväni. Mutta eilen Erik soitti juuri kun olin leikkaamassa leipää Amican lounasjonossa ja kertoi, että lusikka kalisee Mellan suussa.

Pääsin sitten itsekin kokeilemaan illalla, ja aivan hammasmainen kolinahan sieltä kuului. Mitään ei vielä näkynyt (eikä pimu kyllä suostu pitämään suutaan edes auki pyydettäessä), mutta kyllä siellä ohuen ikenen alla selvästikin tapahtuu jo kummia.

Sen ihmeemmin Mella ei kyllä ole hampailuaan oirehtinut, mitä nyt söi ruokansa erityisen hyvin ja kiltisti eilen. Ehkä se huuto tulee vasta myöhemmin.

Sunnuntai = pulkkapäivä

Eilen Mella pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa pulkkamäkeen. Tai, no, se oli ihan vain tavallinen hiekkatienpätkä Viikissä kummipariskunnan kotipihassa, mutta mäki mikä mäki ja pulkalla sitä mentiin.

Valokuviakin otettiin, tosin vain huterasti istuvasta tytöstä. Jäi sitten räpsäisemättä todiste siitä hölmöäkin hölmömmän näköisestä asetelmasta, jossa Mella pötkötti sinisessä pulkassa selällään ketarat levällään. Asento ei ympäristöstään kiinnostunutta tyttöä nimittäin kovin pitkään miellyttänyt, ja naama oli aika hapan. Valokuvia ei kuitenkaan nyt tähän hätään ole käden ulottuvilla, eli joudutte tyytymään mielikuvitukseenne.

Vaan entäs se pienen pieni pätkä, jonka neiti pysyi istuallaan ja viiletti mäkeä alas! Voi sitä riemua tytön kasvoilla! Ennen seuraavaa viikonloppua täytyy käydä ostamassa ihan kunnon vauvapulkka, jossa pienempikin hurjapää voi selkänojan ja turvavöiden ansiosta istua tukevasti pystyssä.

Itsekin pääsin laskemaan hieman mäkeä matkalla bussipysäkille. Erik päätti kiskaista minut vauhtiin pitkin autotietä, ja tietenkin hiljaisella tiellä kulki juuri silloin yksi henkilöauto. Onneksi auton nopeus oli alhainen ja kuski päätti vielä varmuuden vuoksi kiertää minut mahdollisimman kaukaa. Kyytiläiset tuijottivat menoani kuitenkin pitkään, on kai aikuinen nainen pulkan kyydissä kohtalaisen harvinainen näky maantiellä.

Matkakuumetta

En tiedä oliko se Ilkka Malmbergin kirjoittama HS Kuukausiliitteen juttu rahtilaivamatkasta yli Atlantin vaiko vain Hesarin lauantain matkailusivujen juttu Portugalista, mutta minuun on nyt iskenyt matkakuume. Vielä reilu vuosi sitten se oli jokapäiväinen vaiva, mutta mahan kasvaessa ja varsinkin Mellan syntymän jälkeen matkustusinto on ajoittain suorastaan kuollut.

Mellan suunnitteluvaiheessa puhuimme kyllä kovasti Erikin kanssa, että emme anna perheenlisäyksen katkaista sujuvaa matkailuharrastustamme. Lapsen kanssa ei ehkä lähdetä ihan entisenlaisiin paikkoihin entisenlaisella varustuksella, mutta kyllähän lapsenkin kanssa nyt voi matkustaa! Eikä matkakohteen tarvitse olla mikään turistihotelli, vaan meidän keskiluokkaistunutta versiotamme reppumatkailusta voi harrastaa myös alaikäisten kanssa.

Niin, kai se teoriassa on näin, mutta ajatus jatkuvasti nälkäänsä tai märkää vaippaansa itkevästä vauvasta tien päällä on tuntunut lähinnä kammottavalta tässä viime kuukausien aikana. Vaan eipä enää! Nyt olen päättänyt, että matkalle pitäisi päästä. Jos tässä jämähtää vain kotioloihin pariksi vuodeksi, ei enää uskalla lainkaan lähteä liikkeelle lapsen kanssa. Pitäisi nyt vain avata se pää ja lähteä luottavaisin mielin liikkeelle. Pienen harjoittelun jälkeen se paras selviytymisasenne yleensä löytyy, kun muistaa odottaa lomamatkalta kaikenlaisia yllätyksiä. Eikös juuri niiden yllätysten takia matkalle lähdetäkin?

Tämä matkakuume ja suuri ilmestykseni ei kuitenkaan toistaiseksi vielä johda toimenpiteisiin kahdesta syystä: a) työt, b) raha. Mutta mielennurkassa se siemen itää. Jos nyt pääsisimme sinne Färsaarille, minne meinasimme mennä ennen kuin päädyimmekin Kuubaan. Vai pitäisikö aloittaa huokeammasta, tutummasta ja helpommasta autoajelusta Saksaan Ruotsin kautta ja takaisin Baltian läpi? Vai jaksaisiko sitä körötellä ihan Portugaliin tai Italiaan asti? Entä jos viimeinkin viipyisi Sloveniassa paria tuntia pidemmänkin ajan? Nyt kun siellä voi maksaa euroillakin, heh.

Uusi harrastus?

Kävin eilen kokeilemassa vesijuoksua, kuka tietää, ehkä olen löytänyt uuden harrastuksen. Koomisen näköistä puuhaahan se on, mutta sen monimutkaisuus yllätti. Vaikkei maailma olekaan menettänyt minussa loistavaa tanssijaa, olen aina pitänyt koordinaatiokykyäni kohtuullisena. Silti oli varsin kinkkistä muistaa yhtä aikaa pitää vartaloa suorana ja leukaa pystyssä, potkia juuri oikealla tavalla ja vielä kauhoa käsillä vettä oikeassa rytmissä. Ja sehän tuntui ihan oikealta liikunnalta!

Niin hauskaa kuin juoksu olikin, enpä taida onnistua raahaamaan Erikiä koskaan mukaan. Aivan sosiaalisista syistä voi olla vaikea suostutella hieman alle 30-vuotiasta miestä n. 30-50-vuotiaista naisista koostuvaan liikuntaryhmään. No, onhan se hyvä, että Mellalle on hoitaja minun juoksujeni aikana.

Aamun hyvä uutinen

Joskus se Kauppalehti osaa yllättää myönteisestikin, niin kuin tänä aamuna. Mitä mieltä sitten poliittisista asioista ja EK:sta yleensä voikin olla, tänään tämä uutinen ilahdutti.

Ympäristöteknologian osaajana Suomi voi olla kokoaan suurempi
vaikuttaja

Keskiviikko 10.1.2007, Kauppalehti, Uutiset, sivu 9

Suomen osuus maailman kasvihuonepäästöistä on alle 0,3 prosenttia. Suomalaiset yritykset ovat jo huippuluokkaa energiatehokkuudessaan ja vähäpäästöisyydessään.
Kovin paljon enempää ei maailman mittakaavassa voida tehdä.

Suomella voi kuitenkin EK:n mukaan olla kokoaan suurempi rooli
ympäristöteknologian kehittäjänä. Järjestön mukaan Suomen tulisi tähdätä
ilmasto- ja energiateknologian huippuosaajaksi.

Saman toiveen esitti viime viikolla uusi ympäristöministeri Stefan Wallin.

- Suomen on nyt tartuttava tilaisuuteen ja panostettava vahvoihin osaamisalueisiinsa. Niitä ovat
esimerkiksi energiatehokkuus, yhdistetty sähkön ja lämmön tuotanto, bioenergia ja jätehuolto, sanoi EK:n johtava asiantuntija Riitta Larnimaa.

Riskirahaa vain alkuvaiheeseen

Ympäristöteknologian yritykset kärsivät samoista ongelmista kuin muutkin pk-yritykset. Riskirahaa ei ole alkuvaiheen jälkeen. Maailmalle pitäisi ponnistaa suoraan ja se on vaikeaa, jos Suomessa tehdyt pilottihankkeet puuttuvat.

EK:n mukaan valtion tiede- ja teknologianeuvoston esille nostama energia- ja ympäristöalan strateginen osaamiskeskittymä tulisi saada nopeasti liikkeelle. Toimitusjohtaja Leif Fagernäsin mukaan seuraava looginen askel on Tekesin ympäristöteknologiaan suuntaamien tuotekehityssatsausten kasvattaminen.

- Ilmastonäkökulma tulee kytkeä osaksi muuta innovaatiotoimintaa. Ilmastopolitiikka on yhä selvemmin energia- ja elinkeinopolitiikkaa, muistutti Riitta Larnimaa.

Hämmentyneelle lukijalle annan pienen tulkintavihjeen: olisiko minulla kenties ilmakehäfyysikon vaimona oma lehmä ojassa? Onhan varsin mukavaa kuulla valtakunnallisten vaikuttajien toivovan lisäpanostuksia oman miehen alalle...