Netti vie, netti tuo

Ensin alkuun: kirous, kirous, kirous. Osaan niin kovin sujuvasti painaa Ctrl-A ja heti perään Ctrl-C (ja tietenkin jatkotoimenpiteenä toisaalla Ctrl-V), mutta mitäs sitten, kun sillä toisella kerralla painaakin vahingossa liian hiljaa sitä Ctrl-nappulaa ja saakin aikaan pelkän pienen c-kirjaimen? Siinä vaiheessa pitäisi hillitä itsensä ja kaikessa rauhassa painaa Ctrl-Z, eikä suinkaan pyyhkiä sitä c-kirjainta ja/tai painaa Ctrl-V ja sen jälkeen vasta ryhtyä harkitsemaan asioita.

No, kuitenkin. Kirjoitetaan sitten uusiksi koko roska, tulikivenkatkun kera.

Piti sanomani, että luinpa eilen taas kerran hauskan anti-Facebook-artikkelin Hesarista (linkki maksulliseen digilehteen). Mokomaa yhteisöpalvelua verrattiin osuvasti Hotel Californiaan: you can check out any time you want, but you can never leave. Tarkoittaen siis, että profiili ei näennäisestä poistamisesta huolimatta katoakaan palvelimelta minnekään. No, minuahan se ei ulkopuolisena kosketa, hehe. Erik on tosin absurdisti veikannut, että kyllä minäkin vielä kuluvan vuoden aikana sinne päädyn. Hah! Sehän nähdään!

Jos kohta netissä joskus vähän pelottaa, on siellä kyllä välillä hauskaakin. Olen aika arka tekemään oikeasti ostoksia verkossa, vaikka käytännössä muodostankin ison osan ostopäätöksistäni verkon avulla ja käyn vain varmuuden vuoksi hypistelemässä konkreettista tavaraa ja luovuttamassa rahani fyysisesti liikkeessä (tai, no, siis sirukortin avulla). Nyt olen kuitenkin vuorokauden sisällä langennut jo kahdesti: eilen ostin netistä kangasta uusia verhoja varten, tänään taas ratkesin Lehden ensimmäiseen paperinumeroon. Viimeksimainittu ei tosin ole vielä täysin varmasti realisoitumassa, mutta eiköhän Lehden ennakkotilaustavoite täyty määräaikaan mennessä.

Neilan nimiäiset ovat jo puolentoista viikon päästä, ja hommia on jäljellä hurjasti. Onneksi Mellan kummitäti sentään lupasi ommella ne verhot, minun maailman huonoimmalla ompelukoneellani kun pystytään lähinnä silpomaan kankaita tunnistamattomiksi mytyiksi. Mutta kohta meillä on kevät!

Zombeja Pikku Huopalahdessa

Niin jännittävää kuin se olisikin, ne zombit ovat kyllä ihan vain minä ja Erik. Tai, no, tulihan tuo Planet Terror katsottua vähän aikaa sitten, mutta ei sen kummempaa. Me täällä vaellamme silmäpusseissa ja pidämme kiinni elämänsyrjästä epämääräisen päivärytmin ohessa.

Nyt on tosin ollut kaksi lupaavampaa yötä: Neila on nukkunut useampia 2-4 tunnin pätkiä, ja jopa juuri yöaikaan. Sitä ennen menikin viikko niin, että typykkä malttoi olla yöllä hiljaa 15-30 minuuttia kerrallaan. Kaikki muu aika pitikin sitten roikkua kiinni tississä. (Moisessa käytöksessä on kyllä se hyvä puoli, että tänään neuvolatäti punnitsi kotikäynnillään tytön reippaasti syntymäpainoaan pulskemmaksi, mikä on mainio saavutus 8 päivässä.)

Noin viikon ajan saimme nukuttua keskimäärin kaksi tuntia vuorokaudessa, mutta nyt aletaan jo saavuttaa inhimillisiä 6-7 tunnin lukemia. Katkonaisiahan ne unet vielä ovat, mutta nyt sentään ehtii jo nukahtaa ja hyvinkin.

Synnytyksen spinaalipuudutus ilmeisesti aiheutti aika hurjan päänsäryn, mikä sekin varjosti kovasti ensimmäisiä päiviä kotona. Ihka ensimmäinen yö synnytyksen jälkeen omassa sängyssä olikin jatkuvasti ruokaa vaativan vauvan ja apokalyptisen päänvihlonnan vuoksi lähinnä painajaismainen, ja mielialakin oli ensi päivinä lähinnä synkeä. Vaan kyllä se elämä on tästä vähitellen alkanut voittaa, ja arkitodellisuus alkaa tuntua taas mahdolliselta. Täytyy vain toivoa, että uusi lapsiperhe-elämä löytää hyvän rytmin ennen Erikin isyysvapaan päättymistä. Vielä tällä hetkellä olisin aika pulassa, jos joutuisin taiteilemaan kotona yksinäni näiden kahden kanssa.

Älkää siis ihmetelkö, jos näitä päivityksiä ei aina kuulu. Tai jos niistä ei löydy oikein sisältöä. Yhteys ulkopuoliseen todellisuuteen on vielä hauras.

Kotoisia kuulumisia

Nyt on ehditty olla jo yli vuorokausi kotona, mutta eipä ole oikein hotsittanut tulla koneen ääreen istumaan... Univelkaa on kertynyt valtavasti, ja sitkeä päänsärkykin vaivasi vielä pitkälle tähän päivään asti.

Perheen kuopus syntyi keskiviikkoaamuna eli 20.2.2008 klo 5.12 Kätilöopistolla. Nimeltään tämä 3510 grammaa syntyessään painanut ja 51 senttimetrin mittainen kaunotar on Neila Natalia Herrmann. Raivostuttavat 12 päivää lasketun ajan jälkeen suvaitsi tytär saapua, sentään kohteliaasti yli kolme tuntia ennen äitiyspoliklinikalta varattua yliaikaisseurantaa. Kotiin tultiin sitten eilen perjantaina iltapäivällä. Torstaina olisin itse ollut jo kovasti lähdössä eikä se uudelleensynnyttäjälle niin ennenkuulumatonta olisi ollutkaan, mutta pikkuneidin alkutaipaleen hieman kehnojen happiarvojen vuoksi meitä haluttiin pitää vielä hetki tarkkailussa. Ei mitään hätää siis, mutta näitä tylsiä rutiininomaisia käytäntöjä. No, kotona ollaan nyt kuitenkin.

Kuten odottaa saattaa, hormonivyörytys on jo alkanut eli pää on aivan sekaisin. En pysty päättämään, olisinko euforisessa tilassa, onnellisen energinen, täydessä paniikissa, totaalisen ahdistunut vaiko kenties masentunut. Itkun syitä on turha lähteä etsimään, onhan edessämme suunnattoman kaunis lapsi ja käsittämätömän pelottava tulevaisuus.

Nyt kun takana on kaksi synnytystä, koko tapahtumaan suhtautuu jotenkin täysin eri tavalla kuin sen yhden jälkeen. Nyt tämän toisen kokemuksen perusteella osaan sitten sanoa, että ilmeisesti ensimmäinen synnytys oli aikamoinen shokki. Vaikka kuinka yritti olla realisti, ei siihen kipuun sitten kuitenkaan millään tavalla pystynyt valmistautumaan. Toisella kerralla sen sitten jo tiesi, eikä se sekoittanut pasmoja niin kokonaan.

Jos ensimmäisessä synnytyksessä tein täysin ummikkona juuri niin kuin kätilö käski, tällä kertaa puolestaan itse ennemmin kerroin kätilölle mitä nyt aion tehdä ja milloin se vauva oikein on tulossa. Älkää ymmärtäkö väärin, mainiostihan se ensimmäinen synnytyskin meni ja hyvin minua siellä ohjattiin. Mutta nyt toisella kerralla oli yllättävän valtauttavaa huomata tietävänsä itse parhaiten, miten missäkin vaiheessa toimia. Lopputulos: heti synnytyksen jälkeen tuntui fyysisesti siltä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. No joo, väsytti tietenkin, mutta mihinkään ei sattunut. Ainuttakaan tikkiä ei tarvittu, kun yhtään minkäänlaista repeämääkään ei tullut.

Toinen synnytys oli siis kaikin puolin helpompi kuin ensimmäinen, koko 3-tuntisesta sairaalassa vietetystä osuudesta ensimmäinen puolisko meni itse asiassa suorastaan hihittelyn merkeissä ilokaasun ja hämärää läppää heittelevän kätilön ansiosta. Mutta eihän siitä mihinkään pääse: se kipu on lopulta jotain aivan kamalaa ja sietämätöntä, ja vain hullu kokeilisi moista useammin kuin kerran.

Ja lopulta ehkä kaikkein raivostuttavin vaihe oli se soutaminen ja huopaaminen ennen sairaalaan lähtöä. Koko tiistai-illan ajan supisteli kipeästi, mutta epäsäännöllisesti. Jossain vaiheessa Mellan kummisetäkin oli jo hommattu paikalle lapsenvahdiksi, mutta supistusten hidastuttua hänet lähetettiin takaisin kotiinsa. Siitä ei sitten mennytkään enää kauaa, kun mies piti hälyttää uudelleen paikalle: supistuksista tulikin yhtäkkiä säännöllisiä ja entistä kipeämpiä. No, palkintona siitä kaikesta turhauttavasta kärvistelystä olin sentään jo 6 cm auki sairaalaan saapuessani, toisin sanoen synnytys oli jo pitkällä käynnissä eikä ponnistusvaihetta tarvinnut enää kauan odottaa.

Valopilkkuja keskellä helmikuuta

Tämä päivä oli ehkä jonkinlainen valopilkku keskellä tätä kaikkea, mikä on jossain mielessä hieman aliarvioivastikin sanottu: tämä päivähän on hehkunut kuin, no, aurinko. Ilma on ollut käsittämättömän upea: eilisestä lumimyräkästä oli vielä jäljellä ohut puhtaanvalkoinen kerros kaikkialla, aurinko kimalteli täysin pilvettömältä sinitaivaalta, lämpötila oli himpun verran miinuksella ja merituuli nipisti poskia, mutta toisaalta aurinko lämmitti jo mukavasti tummia vaatteita.

Upeaahan tuossa ilmassa oli talsia Mella-neidin kanssa ulkona, varsinkin, kun täällä päin on oikein miellyttäviä kävelyreittejä. Ihasteltiin siinä sitten välillä meren rannassa penkillä istuen lokkeja ja sorsia, ja jotenkin Mellakin tuntui olevan poikkeuksellisen onnellisella tuulella. Vaikka ainahan Mella on hyväntuulinen; ehkä heijastin neitiin omaa mielialaani.

Tämän upean päivän ansiosta en ole oikeastaan yhtään harmitellut eilisiltaista pettymystä. Eilen nimittäin alkoivat kipeät supistukset, jotka vain kipeytyivät ja tihenivät puolentoista tunnin ajan. Kyllä siinä alkoi ajatus lentää kohti synnytyssairaalaa, kun polttoja tuli jo neljän minuutin välein eikä mukavaa asentoa niiden aikana enää löytynyt. Mutta niin ne vain alkoivat sitten hiljalleen harventua, joten päätin napata särkylääkkeen ja mennä nukkumaan (mikä oli Kätilöopiston päivystäjän ohje kun ensimmäistä kertaa luulin lähteväni Mellaa synnyttämään). Uni tuli hyvin, eli se siitä.

Kuten jokseenkin kuukauden ajan, supisteluja on tänäänkin tullut satunnaisesti koko päivän ajan. Eilisillasta lähtien jokainen supistus on kuitenkin ollut kipeä, mitä voi tietenkin pitää edistyksenä, jos nyt jotain hyvää haluaa siitäkin löytää. Säännöllisiä ne eivät toistaiseksi ole, mutta näin iltaa kohden aina vain kipeämpiä.

Toisin sanoen voisihan tässä olla toivoa: ehkä jo ensi yönä? Niinhän Mellankin kanssa kävi: väärä hälytys edellisenä iltana ja tositilanne vuorokautta myöhemmin. Myös huomisesta lääkärintarkastuksesta voisi olla iloa: joskus ilmeisesti ihan vain tavallinen sisätutkimus voi katkaista kamelin selän ja sysätä hilkulla olevan synnytyksen käyntiin.

Luulisi tosin, että tähän ikään mennessä olisi oppinut olemaan toivomatta liikoja.

Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa

Äitiysneuvolakäynnit tuli sitten viime perjantaina hoidettua tämän mamman osalta. Nyt siirryn Kätilöopiston äitiyspoliklinikan asiakkaaksi, ja keskiviikkoaamulle (12 päivää jälkeen lasketun ajan) on sovittu ensimmäinen yliaikaistarkastus. Kuunnellaan sydänääniä, toivon mukaan myös ultrataan ja katsotaan pitäisikö jotain tehdä.

Tuskin kuitenkaan sielläkään mitään päätetään, vaikka enhän minä näistä jutuista tiedä kun ei ole aiempaa kokemusta. Mellankin kohdalla yliaikaiskontrolli oli jo ehditty varata, mutta rääpäle sentään suvaitsi putkahtaa spontaanisti ennen kuin jouduin menemään sinne. Nyt en usko vastaavanlaiseen onnekkaaseen sattumaan.

Jossain vaiheessahan se lapsi sieltä ulos pakotetaan, mutten elättele toiveita kovinkaan pikaisesta käynnistyksestä. Oloni on mitä mainioin, lapsikin on voinut koko ajan erinomaisesti, olen uudelleensynnyttäjä ja edellinen kakara oli yli nelikiloinen ja tuli silti sujuvasti ulos. Toisin sanoen tuskin ammattilaisilla on kovinkaan korkeaa motivaatiota lähteä keinotekoiseen käynnistykseen vielä lähiaikoina. Kai sitä pidetään jotenkin viimeisenä oljenkortena.

Jee.

Olen onnistunut edelleen välttelemään puhelimeen vastaamista. Joskus olen lähettänyt soittajalle tekstiviestin perään, mummolle en sitäkään, kun en ole varma osaako hän edes lukea niitä. Tilanne jatkunee samanlaisena maailman tappiin.

Kiinni

Tänään oli neuvola, ja terkkaria nauratti meidät nähdessään. Ei se viime viikollakaan enää odottanut meidän saapuvan paikalle, ja vielä yllättyneempi oli tänään. Niin, no, niinpä.

Vauva on kuulemma laskeutunut ja pää kiinnittynyt lantioon. Enkä minä ollut huomannut mitään. Sydänääniä taas ei voitu heti alkaa kuuntelemaan, kun oli käynnissä oikein tiukka supistus. Enkä minä huomannut mitään, koko supistusta. Onhan noita nyt ennenkin nähty. Lopulta oli kuitenkin tasaiset ja rauhalliset sydänäänet, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä lapsi ei lähtenyt heti juoksemaan pois anturin alta. Mihinkäs se olisi lähtenytkään, pää jumissa poloinen.

No, pään kiinnittyminen tarkoittaa nyt sitä, ettei ambulanssia tarvitsekaan tilata vaikka lapsivesi menisi. Ihan omalla autolla saa sairaalaan raahautua. Sitten joskus teoreettisessa tulevaisuudessa.

Verenpaine oli ihan hitusen verran noussut, ollen kuitenkin edelleen minulle tyypillisen matala. Kuulemma usein synnytyksen alla verenpaine nousee.

Itse kukin saa nähdä näissä tiedoissa merkkejä vaikka mihin, minen enää jaksa hössöttää.

Viime päivien saldo

Lauantai:

• Sämpylöitä (tripla-annos eli kuusi pellillistä: 1,5 litraa kättä lämpöisempää maitoa, kolme pussia kuivahiivaa, iso loraus siirappia, mausteita oman maun mukaan (esim. suola, pippuri, chiliseos, provencale, timjami), kolme kourallista kaurahiutaleita, sämpyläjauhoja käsituntumalla n. kolmisen kiloa, sikana oliiviöljyä (desi? puolitoista?). Vaivaa taikina, anna nousta. Muotoile sämpylät, laita päälle juustosiivuja tai suola-pippuriseosta. Paista 225 asteessa 10-15 minuuttia.)
• Kaakaopalloja (tupla-annos: 200 grammaa margariinia, kaksi kuppia sokeria, neljä kuppia kaurahiutaleita, kaksi ruokalusikallista vanilliinisokeria, kuusi ruokalusikallista kaakaojauhetta, iso loraus (desi?) kylmää espressoa. Pyörittele kookoshiutaleissa.)
• Vitutusta (Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä.)

Sunnuntai:

• Päiväkävely (Pue päälle lämpimästi, koska alle 2-vuotiaan kävelytahdilla tulee muuten kylmä. Etsi jokin kiva reitti, jota et ole vielä kulkenut. Mäet ovat hyviä, myös purot. Sorsat piristävät.)
• Pastakastike seuraavan päivän lounaaksi (400 grammaa jauhelihaa, pari sipulia silputtuna, tölkki tomaattisosetta, tölkki tomaattipyrettä, pari ruokalusikallista aurinkokuivattuja tomaatteja, mausteita maun mukaan (esim. provencale, rosmariini, timjami, persilja) Lämmitä kattilassa.)
  
• Vitutusta (tupla-annos: Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä. Vastaa puheluun, jossa kysytään, joko olet synnyttänyt.)

Maanantai:

• Vitutusta (tripla-annos: Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä. Pelkää oksentavasi palanneen aamupahoinvoinnin vuoksi. Mene leikkipuistoon sateella, tuo kotiin märän hiekan kuorruttama alle 2-vuotias.)

Tänään.

Laskettu aika. Neuvolakin oli ("siellä se ylhäällä liikkuu, ei näytä pitävän kiirettä"). Tiedoksi vain, että puhelin on sitten äänettömällä: tänään ei oteta vastaan "no, mikäs on vointi" -tiedusteluja. Tekstiviestejä saa tietenkin kuka vain lähettää, mutta vastauksia odotellessa ei kannata pidättää henkeään.

Täällä edelleen

Ajattelin vain uteliaille kertoa, ettei ole mitään kerrottavaa. Täällä sitä edelleen kökitään, kotosalla maha pinkeänä. Mella uhmailee eikä enää suostu nukkumaan niin kuin kiltit lapset, mikä hieman pelottaa: millainen protestivyöry onkaan edessä siinä vaiheessa, kun talossa on toinenkin tuhmuri? Eikö niiden vaikeuksien pitänyt sentään alkaa vasta silloin?

No, saa nähdä. Eilen valvoin pari tuntia puolenyön maissa, kun tuli pikkuruisia vaimeita supistuksia. Ajattelin jo, että olisikohan lähtö samana yönä edessä. Aivan vastikkeetontahan sellainen ennustelu oli, mutta kuitenkin. Tänään on sitten jo useamman tunnin ajan supistellut ihan hiljaa ja melkein huomaamatta, mutta aika tiheään ja säännöllisesti. Se voi tarkoittaa jotain, tai voi toisaalta olla tarkoittamatta yhtään mitään.

Ei uutisia. Älkää pidätelkö henkeänne.

Taival jatkuu vaikka askel painaa

Nyt viimeisen viikon aikana on ollut jo vähän raskaampaa tämä olo, vaikken sinänsä koe olevani huonossa kunnossa. Liitoskipuja on kuitenkin ilmaantunut, ilmeisesti vauva on nyt ryhtynyt sahaamaan ylös ja alas harkitessaan lopullista laskeutumista. Eipä ole rääpäleen pää kuitenkaan vieläkään kiinnittynyt lantioon, eikä välttämättä teekään ennen kuin synnytys jo käynnistyy. Tämä tarkoittaa sitä, että jos lapsivedet kotioloissa menevät (niin kuin kävi Mellan tapauksessa), täytyy hakeutua makuuasentoon ja soittaa ambulanssikyyti sairaalaan. No, olisihan se varmaan kokemus sekin, ensimmäistä kertaa ambulanssissa. Kun ei kuitenkaan mikään hengenhätä olisi, ettei tarvitsisi olla oikeasti mistään huolissaan.

Supistelut ovat kuitenkin loppuneet, ja koko odottaminen maistuu entistä enemmän puulta. Siihen on tullut jo tympäännyttyä sen verran, ettei minkäänlainen dramaattinen lopputulema vaikuta enää todennäköiseltä. Erik on kuunnellut epäuskoisena, kun minä yritän selittää uskovani tämän mahan tästä vain hiljalleen unohtuvan ja hiipuvan pois. Hiljalleen kaikki raskausoireet katoavat, ja kesään mennessä mahani on huomaamatta kutistunut entiselleen. Eikä kukaan enää muista, että jossain vaiheessa odotetiin perheenlisäystä. Koko homma vain... haihtuu vähitellen pois.

Toisin sanoen, jos aiemmin ajattelin todella paljon lähestyvää synnytystä, nyt koko juttu on jo ihan passé. So last week. Ketä enää kiinnostaa? Vanha juttu. Ja kaiken lisäksi jo kertaalleen koettu. Ei jaksa enää pinnistää.

Tuntuu, että ajatuksenjuoksu hidastuu samaa tahtia askelen myötä. Sain kreivin aikaan nastat kumisaappaideni pohjaan, tänään olisikin ollut varmaan hengenlähtö lähellä keskuspuistossa ilman liukuesteitä. Hidasta nytkytystä se meno nastojenkin kanssa oli, kävi Mellallakin rattaissa jo aika pitkäksi kun äiti se vain matelee. Ja kotona sitten ei meinaa enää päästä tuolista ylös, lihakset ovat sanoneet sopimuksen irti.

Ei se niin erityisesti ärsytä tai harmita, vähän vain kyllästyttää. Hohhoijaa.

Niin siihen laskettuun aikaan on tänään tasan viikko. Erikin mukaan lapsi syntyy ensi viikolla, ja mies onkin päättänyt mennä maanantaista lähtien joka päivä autolla töihin. Saa sitten samalla napattua Kumpulasta lastenvahdin mukaan, "kun" soitto tulee.

Sieltä mitään tule.

Odotus alkaa jo tympäistä

Nyt on vajaat kaksi viikkoa jäljellä laskettuun aikaan, ja odotus alkaa jo maistua puulta. Jo viikon ajan on ollut päivittäisiä harjoitussupistuksia, mutta niin kovin vaimeita, ettei niistä oikein toivoa saa. Neuvolatäti kutsui niitä lohduttavasti "lähtölaskennaksi", mutta mitäpä sekään tarkoittaa? Kyllähän se lähtölaskenta käynnistyi jo yhdeksisen kuukautta sitten. Tässä voi silti mennä vielä viikkoja.

Jotenkin tuntuu siltä kuin koko elämä olisi standby-tilassa tämän loppuodotuksen vuoksi. Ei oikeasti voi tehdä mitään pidemmän tähtäimen suunnitelmia, kun ei mistään tiedä mitään. Alkaa tuntea jo olonsa hieman mökkihöperöksi, vaikka toki käymme Mellan kanssa päivittäin ulkona. Ystäviä vain ei tule oikein nähtyä, mikä siihenkin sitten on syynä. No, ainakin se, ettei oikeasti voi sopia mitään tapaamisia pidemmän ajan päähän. Tänään kovasti yritin soitella meille vieraita illaksi, mutta harvapa muutaman tunnin varoitusajalla olisi lauantai-iltana vapaa. Niin, paitsi me. Kun ei voi mitään suunnitellakaan. Ja kun melkein kenelläkään muulla ei ystäväpiirissä ole lapsia, eivät aikataulut vain osu yksiin ilman etukäteissuunnitteluja.

Ei vain nyt jaksaisi enää miettiä koko juttua. Tulisi nyt vain ulos ja olisi sillä selvä. Voisi alkaa taas elää tätä elämäänsä, tai sitä uutta elämäänsä. Jotain elämää.

Minä ja mammat

Mellan kanssa viimeksi äitiyslomaillessani en käynyt missään äiti- tai perhetapaamisissa: minähän olin tytön kanssa kotona vain 6-kuukautiseksi asti, eikä neiti niin pienenä vielä kaivannut minkäänlaista aktiviteettia. Äidille olisi ehkä tehnyt hyvää nähdä vähän muitakin ihmisiä päiväsaikaan, mutta jotenkin en vain koskaan saanut itseäni liikkeelle. Erikiä me taisimme kyllä käydä aika usein katsomassa töissä, sinne kun oli juuri sopivan mittainen kävelymatka edellisestä asunnosta. Ja tietenkin pienen vauvan kanssa oli helppo kierrellä myös keskustassa ja kaupoissa.

Nyt Mella on kuitenkin jo sen ikäinen, että tarvitsee vähän enemmän seuraa tai ainakin puuhasteltavaa. Minäkin olen päättänyt ryhtyä torjumaan synnytyksenjälkeistä masennusta (tai siis sitä lievempää babybluesia) jo etukäteen, ja olen vähän käynyt ihmisten ilmoilla leikittämässä Mellaa. Pari kertaa on käyty läheisessä leikkipuistossa muiden perheiden (lue: äitien ja lasten, isiä ei missään näy) joukossa ja tänään käytiin MLL:n perhekahvilassa.

Aiemmin olen vältellyt tällaisia tilanteita ihan vain siitä syystä, etten jotenkin usko osaavani samaistua muihin äiteihin. En haluaisi jämähtää keskustelemaan kakkavaipoista, kävelemään ja puhumaan oppimisista sekä muista lapsiperheiden vakioaiheista: enhän minä ole identiteetiltäni mikään kotiäiti. Tälläkin kertaa olen palaamassa töihin lapsen täyttäessä puoli vuotta, ja pidänkin työntekoa aika määrittävänä tekijänä elämässäni. En minä osaa olla hoitovapaalla elävien pirttihirmujen kanssa! Erikhän se on meillä ennemminkin se kotivanhempi, vaikka työ on hänellekin tärkeää.

Stereotypioistahan siinä varmaan on kyse, mutta jostain ne kliseetkin syntyvät. En vain ole aiemmin uskaltanut testata ennakkoluulojeni paikkansapitävyyttä. Niinä parina kertana kun olemme leikkipuiston hiekkalaatikolle menneet, on Mellalla ollut kyllä kovin hauskaa, mutta minä olen seurannut äitisisäpiirin jutustelua hieman varauksellisesti. Kaikki ovat kyllä ystävällisiä ainakin noin pintapuolisesti, mutta ei minua ole innostanut lyöttäytyä varsinaisesti kenenkään juttusille. Äipät tuntuvat siellä puistossa tuntevan toisensa jo pidemmältä ajalta, ja puheenaiheet ovat (silti vai juuri siksi?) ihan vain perheasioita: kuka hankkii kuinkakin monta lasta ja millaisia heidän pilttiensä rutiinit ovat. No, ihan kiva.

Tämänpäiväinen perhekahvila olikin sitten tässä valossa todella yllättävän myönteinen kokemus. Sielläkin varmaan muut tunsivat toisensa jo etukäteen, mutta silti muut äitylit tulivat heti ovelta asti juttelemaan ja saivat kaltaiseni aloittelijan tuntemaan alusta asti olonsa tervetulleeksi. Ja niinpä sitä minäkin istuskelin puolitoista tuntia puhumassa lasten kehitysvaiheista... Samaistumista helpotti varmasti se, että paikalta löytyi toinenkin suomalais-saksalainen pikkunapero. Siinä sitten saatoimme vertailla kokemuksia ja näkemyksiä kaksikielisen ja -kulttuurisen lapsen kasvattamisesta Pikku Huopalahdessa. Ja Mella katsoi monttu auki, kun kuuli yhtäkkiä ympäriltään saksaa vaikkei isi ollut edes paikalla.

Saapa nähdä, miten tässä jatkossa hörhöytyy. Lupaan pitää kotiäitiyteen yhä riittävän henkisen etäisyyden, vaikka päätyisinkin viettämään aikaa muiden kotona oleskelevien äitien kanssa. Eihän sieluaan nyt ihan täysin saa myydä.

Pitkästä aikaa pensseli kädessä

Eilen maalasin taas pitkästä aikaa taulua, mutta laiskuuttani en ole saanut räpsäistyä siitä valokuvaa tänne plokiin. Ehkä sitten, kun se valmistuu... Joskus hamassa tulevaisuudessa. Samaista taulua minä nyt maalasin, mitä joskus taannoin luonnostelin ja blogissakin esittelin.

Oikeasti, enpä olisi uskonut, että näin pitkä tauko tulee. Nyt oli meinaan ensimmäinen kerta, kun maalasin Mellan olemassaolon aikana. Ihan totta! Melkein kaksi vuotta. Ei kyllä tuntunut siltä, äkkiä tämä aika on näköjään mennyt.

Aina ennen maalaaminen on ollut hyvä keino olla ihan vain itsekseen omien ajatustensa kanssa, kyseessä on siis ollut erittäin henkilökohtainen tapahtuma. Joskus nuorempana toki maalasin porukassakin joitain kertoja, mutta pääasiassa kyse on ollut aina omasta rauhasta sopivan musiikin tahdittamana.

Eilen kuitenkin halusin antaa Mellan pyöriä ympärillä ja katsella puuhiani, ja pahimpia sotkuja estämään tarvittiin tietenkin Erik lastenlikaksi. Ja yllättävän hyvin sekin meni, ei haitannut yhtään, vaikka ympärillä oli uteliasta yleisöä. Aiemmin niin intiimi puuha näkyy sopivan myös perhetapahtumaksi. No, eiköhän siitä mene uutuudenviehätys, eli tuskin Mella nyt kamalan usein jaksaa katsella äitinsä tuhruilua.

On tuo hyörinä ympärillä kyllä yleensäkin ihan tervetullutta. Voisi luulla, että sohvalla makaava väsähtänyt odottaja kaipaisi hetken hiljaisuutta saadakseen unen päästä kiinni, mutta itse asiassa ei. Jos olen illalla kovin uupunut ja kaipaan lepohetkeä, haluan nimenomaan maata sohvalla ja kuunnella Mellan ja Erikin mekastusta. Makuuhuoneen suojissa en ikinä nukahtaisi, mutta sohvalla Mellan jumppamattona uni tulee silmään alta aikayksikön. Jotenkin se kaikki touhuaminen rauhoittaa.

Pitäisiköhän jossain vaiheessa ryhtyä maalaamaan jo Mellankin kanssa? Sormiväreillä meillä on toki taiteiltukin, mutta omia akryylimaalejani ja pensseleitäni en ole Mellalle vielä antanut. Mutta eivät ne kai niin vaarallisia ole, vesiliukoisiahan ne? Eikä Mella enää nykyään laita asioita suuhunsa, korkeintaan niistä tulisi sotkua. Pitää varmaan kokeilla ja vuorata maalaushuoneen lattia kokonaan sanomalehdillä.

Note to self: käy ostamassa mustaa akryylimaalia, jostain syystä vanha putkilo oli syöpynyt puhki (?!) eikä se tummanvihreästä ja poltetusta siennasta sekoitettu korvike ollut tarpeeksi väritöntä.

Uhmaikä alkoi tänään

En tiedä, mihin aikaan virallisten opaskirjojen mukaan alkaa ensimmäinen uhmaikä, mutta meillä se alkoi tänään. Kyllähän Mellalla on hiljalleen alkanut kasvaa oma tahto, jota välillä demonstroidaan ponnekkaastikin. Mutta varsinaista uhmaa ei ole mielestäni vielä ollut, vaan mahdolliset kiukunpurkaukset ovat olleet säännösteltyjä ja lyhytkestoisia.

Tänään neiti on ollut poikkeuksellisen omatoiminen koko päivän ajan, mutta käyttäytyi kuitenkin päiväsaikaan siivosti. Mitä nyt vähän sotki mysliä kulhon ympärille, sehän nyt on vain normaalia. Mutta Erikin saavuttua kotiin on omatoimisuus muuttunut suunnitelmalliseksi rikollisuudeksi: pimu vain säntäilee tuhmuudesta toiseen. Kun neiti on häädetty pois keittiön laatikoilta, riiviö siirtyy kirjahyllyyn. Kun meikkeihin ei saa koskea, käydään siivouskaapilla. Ja koko ajan siinä välissä lyödään, raavitaan, potkitaan ja purraan isiä, koska se on hauska leikki, ainakin kikatuksen perusteella. Ja paras vitsi on "ei", mikään ei naurata niin paljon kuin sen sanan kuuleminen.

Viime päivinä pottatouhuissa on ollut huimaa kehitystä: nyt pottaan tehdään pisuja jo päivittäin, eli tyttö on jo selvästi ymmärtänyt, mistä siinä on kyse. Tänään niitä lätäköitä on kuitenkin alkanut ilmestyä kaikkialle muualle paitsi pottaan. Erik on ilmeisesti kantanut Mellan liian monta kertaa huoneeseensa rauhoittumaan, sillä neiti tuli naama pokkana lorottamaan isin jalkaa pitkin. Kyse oli ilmiselvästi ihan silkasta kostosta, pottakin nimittäin sijaitsi alle metrin päässä. Tästä tyttö siirtyi jatkamaan pisutteluaan sähköjohtojen päälle, säilyttäen edelleen uhmakkaan katsekontaktin isäänsä.

Summa summarum: yhtenäkään yksittäisenä päivänä ei tässä kotitaloudessa ole todistettu yhtä tiivistä tuhmailua. Mellan uhmaikä siis alkoi 17.1.2008, kun tyttö on himpun päälle vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen.

Lisäys 18.1.: Unohdin kokonaan mainita yhden huomionarvoisen tuhmuuden, johon Mella kykeni eilen. Neidin tuoreimpiin taitoihin kuuluu myös ovien avaaminen, mistä rohkaistuneena tyttö uskaltaa nykyään myös sulkeutua yksinään ovien taakse. Olemme jo oppineet, että jos Mella sulkee oven perässään, on mielessä jotain kiellettyä. Eilen kuulimmekin paukahduksen, ja totesimme Mellan taas kerran sulkeutuneen omaan huoneeseensa. Kävi ilmi, että typykkä oli käynyt vaivihkaa nappaamassa eteisestä käsilaukkuni ja mennyt penkomaan sitä salassa omaan piiloonsa.

Eihän tuollaisesta voi oikeasti edes suuttua, niin vaikuttavia nämä juonittelut ovat.

Mielessä vain se yksi asia

Lauantaina tuli oikein parin tunnin ajan säännöllisiä mutta heikkoja ennakoivia supistuksia, ja ajtukset kääntyivät entistä tiukemmin kohti tulevaa synnytystä. Mellaa odottaessani en päässyt tällaisista supistussessioista nauttimaan ennen kuin synnytys oli jo muutaman päivän päässä, mutta eihän se toki tarkoita, että olisin nyt lähdössä lähiaikoina Kätilöopistolle. Moni taitaa saada niitä ennakoivia supistuksia jo pian puolivälin jälkeen, ja ovatpa ne joillakin jopa oikein kipeitä. Itselläni ne hädin tuskin tuntuivat, mutta rauhassa sohvalla istuessa kuitenkin pääsin niitä seuraamaan.

Mellaa odottaessani en koskaan ollut kiinnostunut lukemaan toisten ihmisten synnytyskertomuksia, eikä tällainen naisten sotakeskustelu ole tähänkään asti järin innostanut. Ei siksi, että se ajatus pelottaisi: jotenkin muiden henkilökohtaiset kokemukset eivät vain mitenkään ole minua liikuttaneet. Enpä ole ollut kiinnostunut selittämään omiakaan kokemuksiani ummet lammet, kun se tuntuu ihan vain minun, Erikin ja Mellan väliseltä asialta. Tuskin se nyt ketään muuta kiinnostaisikaan, vai?

Nyt huomasin kuitenkin viettäväni ison osan sunnuntaita netissä lueskellen kaikennäköisiä tarinoita synnyttämisestä. Ja mieliala oli aika herkkä, itkukin pääsi. Ei mikään surun tai pelon itku, vaan ihan silkka liikutuksen itku. On aivan erilaista lukea synnytyskertomuksia nyt, kun itselläkin on jo yksi kokemus takana. Siinä ei oikeastaan lue muiden kokemuksista, vaan yrittää löytää yhtymäkohtia omiin elämyksiinsä. Ja Mellan syntymän muisteleminen liikuttaa kyllä edelleen aika helposti, vaikka itse tapahtumassa olinkin lähinnä turta: ne tunteet tulivat vasta myöhemmin, valokuvia katsellessa.

Tuli nyt sitten elettyä taas mahdollisimman yksityiskohtaisesti se, mitä salissa on tapahtunut. Tietenkin kuvittelen myös tarkkaan sen, miten tämä seuraava synnytys menee. Mellaa odottaessani en juurikaan pähkäillyt synnytyksen kulkua etukäteen, kun ei siitä ollut harmainta aavistustakaan. Teoriassa tietenkin tiesin eri vaiheet, mutta eihän sitä todellisuutta vain voinut kuvitella. Mutta nyt taas luulen muka tietäväni tarkkaankin, miten se voi mennä. Siis nimenomaan VOI mennä.

Onkohan huono asia, että on niin selvät käsitykset yhdenlaisesta synnytyksestä? Se toinenhan voi olla jotain aivan muuta. Ehkä toinen synnytys tuleekin sitten suorastaan shokkina, kun on kuvitellut tietävänsä millainen se on, ja sitten se yllättääkin? Olisiko parempi mennä sinne täysin ummikkona? Mutta mahdotontahan se on kieltää itseään ajattelemasta tulevaa.

No, ainakaan ei yhtään pelota, ei vieläkään. Lähinnä suututtaa ja ärsyttää se, että todennäköisesti pitää vielä odottaa monen monituista viikkoa. Minä voisin mennä jo heti. Tällä hetkellä on vaikea innostua jostain muusta, haluaisin hoitaa nyt tämän jutun pois alta ja miettiä sitten vasta muutakin elämää. Kuka jaksaa laittaa jotain ruokaa, kun voisi olla synnyttämässä uutta ihmistä?

Varoitus: teksti sisältää paljaita rintoja

Kohta tämäkin itsellinen nainen muuttuu taas vähäksi aikaa maidontuotantolaitokseksi, kun uusi jälkikasvu ilmaantuu rinnoille roikkumaan. Mellan imettäminen oli loppujen lopuksi varsin vaivatonta ja mukavaa, vaikka oli se kyllä mukava lopettaakin: jotenkin sitovaahan se on.

Mellan kohdalla kaikkein mukavinta oli se, että selvisin koko vuoden mittaisesta (juuri niin, minä imetin noin vuoden ajan, te kiinnostuneet) elämänvaiheesta tutustumatta ollenkaan aiheesta käytyyn keskusteluun. Kyllähän minä siis tiesin, että on olemassa varsin kiihkoilevia ja syyllistäviä näkemyksiä imetyksen oikeasta kestosta, mutta sinänsä imetystapahtumaan liittyvään (netti)keskusteluun en tutustunut.

Minulle tuli siis oikeasti vasta imetyksen loputtua (tai ainakin loppupuolella) täysin uutena tietona se, että julkisilla paikoilla imettäminen oikeasti häiritsee aika montaa ihmistä. Tai ehkä nämä asiasta kiusaantuneet vain ovat tavallista äänekkäämpiä intternetissä, mutta jotenkin ne satunnaiset kommentit virtuaalimaailmassa tuntuvat nimenomaan vastustavan julki-imetystä. Mielenkiintoista on myös se, että jostain syystä julki-imetys häiritsee nimenomaan naisia, ei miehiä.

Tällä blogilla nyt ei ole kovin laajaa lukijakuntaa, joten ei tässä varmaan mitään aivan ihmeellistä keskustelua saada käyntiin. Ja onhan tämä aihe ilmeisesti kulunut, vaikka minä en näihin keskusteluihin olekaan niin paljon osallistunut.

Mutta ihan oikeasti, häiritseekö julkisella paikalla imettäminen tosiaan enemmistöä? Ketä, ja miksi?

No, kyllähän sitä saattaa joskus jostain vähän nolostua, ja voin ymmärtää, että ehkä kaikki äidit eivät häveliäisyyttään kehtaa paljastaa itseään väenpaljoudessa. Mutta suomalaisessa saunakulttuurissa en silti voi käsittää varsinaista pahastumista, korkeintaan pienen nolostuksen ja hämmennyksen. Eihän sitä tissiä tarvitse tuijottaa, jos se nolostuttaa!

Julkisia paikkoja on tietenkin monenlaisia, eikä sitä ehkä tarvitse siinä kaikkein näkyvimmällä paikalla kaivaa rintavarustustaan esiin. Kyllähän se vauva pystyy paremmin keskittymäänkin, jos vetäydytään vähän syrjemmälle. Mutta kaikkialla ei ole mahdollisuutta vetäytyä syrjään, eikö kaikkialle siis saa mennä?

Itse olen imettänyt ainakin Unicafessa (sellaisessa pienemmässä sivuhuoneessa, jossa usein hoidetaan lapsia kahvittelun ohessa), ruokaravintolassa (kyllä, ihan pöydässä kesken ruokailun, kun ei siellä ollut parempaakaan tilaa tarjolla), kahvilassa, tavaratalossa (vieläpä miestenosaston nojatuolissa, siellä kun on yleensä enemmän tilaa ja rauhallisempaa kuin naistenosastolla), puistossa ja pankissa. Kaikkialla hakeudun ensisijaisesti rauhalliseen nurkkaan ja käännän tuolin vielä niin, että saan olla mahdollisimman itsekseni. En kuitenkaan millään lailla siitä syystä, ettei kenenkään tarvitsisi minua katsella, vaan yksinomaan suodakseni ruokailevalle lapselle hieman rauhaa ja nopeuttaakseni siten koko toimenpidettä. Olisihan toki ihanaa, jos jokaisessa kaupassa olisi takahuone imettäville ja jokaisen ravintolan WC-tiloissa penkki vauvan ruokkimista varten, mutta näin nyt vain ei ole.

Tiedän, että näissä lapsiin liittyvissä keskusteluissa kaikkein vihatuimpiin argumentteihin kuuluu tämä klassinen "ei voi tietää, jos ei ole kokemusta omista lapsista". Tässä tapauksessa julki-imetyksen vastustajien kohdalla en kuitenkaan osaa oikein kuvitella muutakaan selitystä: eivätkö he tosiaan ymmärrä, mistä on kyse?

Mikä olisi vaihtoehto julki-imetykselle? Ei, nälkäistä pikkuvauvaa ei voi jättää imettämättä tai siirtää ruokailua siihen, että päästään kotiin. Pienivatsainen nälkäinen vauva ei voi odottaa esim. tuntia, vaan ruokaa on annettava heti. Ja olisiko se ravintolatunnelman tai vaikka muiden pankkissa jonottavien mielenrauhan kannalta muka parempi, jos pieni palosireeni huutaisi kovenevalla äänellä tunnin ajan nälkäänsä? Saattaisi tulla murhaavia katseita siinäkin tapauksessa, ellei peräti heitettäisi ulos koko tilasta.

Olisiko vaihtoehtona sitten äidin jääminen kotiin? Vuoden aikana ei sitten käydä ravintolassa (tämän voi kestää, en minäkään oikeasti imettänyt ravintolapöydässä kuin kerran: mutta silloin olikin hääpäivämme, ja halusimme juhlistaa sitä. Päästäkää koirat irti.), ei muissa kaupoissa kuin lähiruokakaupassa (äidit ja vauvat eivät tarvitse vaatteita, hehän lämpiävät keskinäisestä rakkaudesta), ei pankissa (perheelliset eivät ota lainaa, sijoita tai avaa tilejä) eikä ulkona, vaikka ilma olisi kaunis. Kaiken kaikkiaan imettävä äiti+lapsi-yksikkö ei lähde pois neljän seinän sisältä yli kahden tunnin mittaisiksi ajoiksi, jotta ruokahuolto olisi turvattu säädylliseen malliin. Samalla voitaisiin kuitenkin lisätä mielenterveystyön määrärahoja ja valmistautua synnytyksenjälkeisen masennuksen räjähdysmäiseen lisääntymiseen.

Ei vain voi ymmärtää. Voisiko joku selittää tämänkin? Olisi kivaa, jos voisin toisenkin lapsen kohdalla imettää yhtä vapautuneesti ja rentoutuneesti kuin ensimmäisen. Kunpa en olisi ikinä avannut tätä kirottua intternettiä ja joutunut kohtaamaan maailman pahuutta silmästä silmään...

Sosiaalisen median paluu

Ainakin Miina huomasi taannoisen puhinani sosiaalisesta mediasta, ja raapusti aiheesta tekstin omaankin plokiinsa. Kiukustuneena sainkin huomata sen vähäisenkin keskustelun aiheesta valuneen tätä myötä Miinan sivuille, pah. Tätä tämä sosiaalinen media nyt sitten on, prkl. Jatkanpa itsepintaisesti aiheesta.

Kuten kunnon poliitikon kuuluukin, ottaa Miina teemaan hienoisesti pehmeämmän otteen. Itse en ole poliittinen eläin, mutta vesitänpä minäkin aiempaa puhinaani: kyllä, minullekin on tullut LinkedInin kautta yksi ilahduttava yhteenotto vuosien takaiselta tuttavalta, sivuttiinpa jopa työasioita. Mutta onhan tuo aika turhaksi jäänyt. Eikä LinkedIn ehkä kuitenkaan ole se minun puhinani pääkohde, se kun ei koskaan ole saanut valtaisaa ihq-konsensusta taakseen ainakaan minun lukemissani lehdissä.

Facebookkiinkaan en pääasiassa tutustu ihan vain jääräpäisyyttäni, hitto vie, tuollaisesta hullutuksesta on pysyttävä kaukana. Aivan varmasti siellä voisi olla hauskaakin, mutta se ei ole se pointti. Minä - en - vain - voi - sietää - sitä - mediakohkaamista. Haluaisin jo uuden totuuden, kiitos.

Mutta mitä Ilkankin kehumaan Jaikuun tulee, siinä kohtaa en taivu: olen niin vanhanaikainen, etten edes selitysten jälkeen voi ymmärtää, miten siitä voi olla enemmän kuin marginaalista iloa. Jaiku vaatinee täysin erilaista elämäntyyliä, sellaista, johon minä en ole oppinut. Minua ei haittaa, vaikken tiedäkään kaikkien kavereideni senhetkistä olinpaikkaa ja fiilistä. Jos se minua kiinnostaa, osaan ihan itse ottaa yhteyttä ja kysyä. Aika usein ei kuitenkaan edes kiinnosta. Toisaalta olisi kyllä hauskaa, jos Erikissä olisi jokin mikrosiru, jonka avulla olisin koko ajan täysin tietoinen hänen menemisistään ja ajatuksistaan. Erikistä se ei kuitenkaan olisi kuulemma yhtään hauskaa.

Koska Jaiku on minulle vieläkin käsittämättömämmän turha, se mediamyllytys ottaa pattiin sitäkin enemmän. Okei, Facebook on niin iso juttu kun kerran "kaikki" ovat siellä, mikä sitten olikaan muna ja mikä kana. Mutta hyötyynsä nähden nämä "mullonmageetrillitjasiistilätsä"-tyypit ovat todella paljon esillä. Liiketoiminnastahan siinä on tietenkin kyse, ainakin niissä lehdissä, joissa asiaa hypetetään: kyllähän nyt Googlen uusi ostos Pohjolan perukoilla ylittää uutiskynnyksen. Mutta kun minä en vain ymmärrä, mitä ne kaikki siinä näkevät. Millaista maailmaa näillä 28-vuotiaalle liian moderneilla palveluilla oikein rakennetaan?

No, kunhan Mella tuosta vähän kasvaa, saa hän selittää nämä asiat minulle. Siihen mennessä röyhistelen rintaani, sillä meilläpäeikatsotadigiteeveetävaanvietetäännykyäänpaljonenemmänlaatuaikaa.

Niin, se flunssa tuli. Hauska olo, pää vähän leijuu. Huomaako sen?

Myöhempi lisäys: Jostain syystä unohtui tästä kaikesta sanoa se, mikä eniten ottaa pannuun: se taikasana "verkostoituminen". Vuoden viimeisessä Talouselämässä käsiteltiin trendejä, ja tietenkin mainittiin myös Facebook ja Jaiku. Löytyipä lehdestä myös raivostuttava artikkeli verkostoitumisesta. Notta tiedätte sitten valita kaveripiirinne siihen malliin, että ura urkenee. Se on tärkeää!

Kerrottiinpa kyseisessä artikkelissa myös, täysin ilman lähdeviitteitä, että eräässäkin tutkimuksessa todettiin lukuisia puolituttuja omaavien opiskelijoiden työllistyneen paremmin kuin muutaman sydänystävän haalineiden. Sen kummemmin ei sitten pohdittu, oliko hyvän työllistymisen syy tosiaankin hyvänpäiväntuttujen verkosto vai voisivatko vain tietynlaiset ihmiset käydä hyvin kaupaksi niin pintapuolisissa verkostoissa kuin työpaikoillakin. Johtopäätös: hanki puolituttuja, saat työpaikan. Olit millainen työntekijä ja ihminen hyvänsä. Parisuhteeseen panostaminen sen sijaan heijastuu kielteisesti työmarkkinoilla, notta tiedät.

Kuukausi jäljellä

Tänään on tasan kuukausi laskettuun aikaan, ja olen niin seremoniallista tyyppiä, että tällaiset merkkipaalut on noteerattava. Kuten moneen kertaan on todettu, elättelen toki itse toiveajattelua ennen laskettua aikaa syntyvästä naperosta, onhan kyseessä jo iso mötikkä. Tosin Mellakin oli koko ajan iso mötikkä, ja syntyi sitten 8 päivää lasketun ajan jälkeen reippaasti yli nelikiloisena. Eli mitäpä tässä turhia ennustelemaan, vaikka vedonlyönti Erikin kanssa onkin käynnissä.

En minä aikaista synnytystä sen takia toivo, että tämä raskaana oleminen olisi jotenkin erityisen tukalaa. Itse asiassa kumpikin raskauteni on tainnut olla varsin helppo, tosin tässä toisessa oli kyllä alkuvaiheessa oikein viheliäs pahoinvointi. Mutta kun siitä selvittiin, on kaikki mennyt aika hyvin. Eihän tässä nyt mihinkään urheilusuorituksiin olla ryhtymässä eli juokseminen ei tulisi mieleenkään, mutta kyllä ihan tavallinen kävely ja muu oleminen ja eläminen onnistuu aivan hyvin. Käveleminen onkin ihanaa, nyt kun lomalla pääsee ulos päivänvalon aikaankin.

Mellalle on kovasti selitetty, että äidin mahan sisällä on vauva. Viesti onkin mennyt jollain tavalla perille, ja neiti haluaakin aina muutaman minuutin välein kurkistaa paitani alle ja katsoa vauvaa. Tai siis Babyä, saksaksi Mella on sen sanan oppinut. Kyseessä onkin yksi harvoista sanoista, jotka Mella sanoo saksaksi. Muuten suomen kieli jyrää täysin.

Mella on myös viime aikoina kiinnostunut huomattavasti aiempaa enemmän kaikenlaisista vauvoista: jokaiset lastenvaunut herättävät innostusta ja sanomalehdistäkin bongataan vauvakuvia. Mella on myös hyvin perillä siitä, että makuuhuoneessamme majaileva kehto on vauvan sänky.

Toisaalta Mella kuvittelee myös, että hänenkin vatsassaan on vauva. Toisin sanoen tuskin pirpanamme osaa kuvitellakaan, että jonain päivänä äidin maha tyhjenee ja vauva muuttaa meille asumaan. Vaikka tätäkin on toki yritetty monasti kertoa. Voi kun voisi tietää, mitä liikkuu vuoden ja lähes kahdeksan kuukauden ikäisten lasten mielessä!

Tositoimissa

Tänään Erik meni ensimmäistä kertaa joululoman jälkeen töihin, eli minä olen vasta tänään ensimmäistä päivää ihan vain Mellan kanssa keskenäni. Tämä tarkoittaa siis sitä, että äitiysloma on varsinaisesti alkanut vasta tänään.

Kyllä se hirvittikin, eilen olin jo ihan paniikissa: mitä jos siitä ei tulekaan mitään, jos Mella vain ikävöi isäänsä ja päiväkotiaan ja inhoaa olla minun kanssani kahdestaan. Mitä jos minä olenkin ihan huono, en jaksa olla kärsivällinen enkä keksi riittävästi tekemistä. Edellisestä kotiäitiydestä on kuitenkin jo reippaasti yli vuosi, ja Mella on nykyään jo aivan eri tyttö kuin silloin. Miten me nyt saamme tunnit kulumaan?

No, puoli päivää on nyt takana, ja kivaa on ollut. Mella on kyllä aivan jatkuvasti kysellyt isänsä perään, ja ulkona ollessamme luuli jokaista ohikulkijaa isäkseen. Se kyllä vähän kirpaisi... Mutta lähinnä neiti vaikuttaa hämmentyneeltä, ei kuitenkaan pettyneeltä tai surulliselta. Eipähän vain oikein ymmärrä, mitä täällä on tekeillä.

Sitten kun pimu on jo tottunut tähän elämäntilanteeseen, putkahtaakin jostain yksi lapsi lisää. Vieläpä sellainen tylsä, jonka kanssa ei voi yhtään leikkiä. Voi meidän pikkuista esikoistamme, miten elämä onkaan niin täynnä muutoksia. Eikä se taida tästä yhtään tasaantuakaan, se meno. Miten sitä pieni ihminen pysyy perässä?

Minulla on suuria suunnitelmia äitiysloman ajaksi: Mella oppii siistiksi eli lelut kerätään leikin jälkeen pois, hampaat pestään jatkossa mukisematta ja rimpuilematta, potalla tehdään muutakin kuin pelleillään ja pikkusiskoa/-veljeä kohdellaan kiltisti ja rakastavasti. Ja joka päivä käydään tietenkin säännöllisesti haukkaamassa happea, sisällä sitten maalaillaan sormiväreillä ja tehdään kaikenlaista muutakin kehittävää.

Yeah, right.

Viime yönä ehdin jo panikoida tulevaa synnytystäkin: miten Mellan hoito oikein järjestyy? Kummien kanssa on kyllä jo sovittu, että he päivystävät vuorokauden ympäri kriittisten viikkojen aikana, ja aika nopeastihan he Viikistä pääsevät tänne Mellaa vahtimaan. Mutta entä jos heillä sattuisikin olemaan jokin este silloin? Sitten pitäisi jättää Erik Mellan luo ja lähteä yksinään synnyttämään, koska tuskin kukaan muu olisi Mellalle riittävän tuttu ja turvallinen hoitaja: neitiähän ei ole kukaan muu kaitsinut, paitsi tietenkin päiväkotilaiset.

Mutta ehkä paniikkia ei kannata lietsoa vielä näin etukäteen. Se menee niin kuin se menee, luulisin. Sen verran kuitenkin alkaa olla jo odottava mieliala, että Kätilöopistolle mukaan otettava kassi on jo pakattu: kirja, puhtaat sukat ja alusvaatteet, imetysliivejä, liivinsuojuksia, kantoliina, vauvan sisä- ja ulkovaatteet sekä shampanjapullo ja kaksi skumppalasia. Shampoot ja hammasharjat pakataan sitten vasta lähdön koittaessa. Siinä se taitaa sitten ollakin. Olen valmis!

Sosiaalinen media, uuh

Oikeasti. Jos joudun lukemaan vielä yhdenkin artikkelin Facebookista tai Jaikusta, menetän itsehillintäni. Sosiaalinen media my ass.

Olen ilmeisesti vanhenemassa, sillä huomaan olevani jäärä jo hyvin monessa asiassa. Digijääryytenihän onkin jo tuttu aihe, mutta olen ehdottomasti myös sosiaalisen median jäärä. Jostain syystä asiaa sen kummemmin ajattelematta kirjauduin vuosia takaperin LinkedIniin, mutta koskaan en ole osannut olla siellä aktiivinen. Lähinnä vain vastannut myöntävästi niihin harvoihin yhteydenottoihin. Eipä siitä haittaakaan voi olla, vai?

Facebookiinkin sain kutsun joskus, ja kävin heti katsomassa mistä nyt on kyse. Mutta eihän siellä ollut mitään nähtävää: edes esittelykierrosta ei ollut olemassa, ensin piti rekisteröityä ja vasta sitten ilmeisesti kerrottaisiin, mistä on kyse. No kyllähän sitä nyt on tietenkin uutisten ja kuulopuheiden perusteella jonkinlainen kuva muodostettu, mutta silti: miten kyseenalaista voikaan olla rekisteröitymisen edellyttäminen edes koko palvelun hahmottamiseksi. Tuolla hetkellä päätin että ei kiitos.

Sittemmin olen ollut hetki hetkeltä tyytyväisempi, ettei ole tullut siihenkään hurahdettua. Jos ei mistään muusta syystä, niin ihan vain yleisen vastustamisen riemusta. Juuri tästä on kyse jääryydessä: voimakas kielteinen tunne jotain asiaa kohtaan, oli kunnollista syytä tai ei. Se tekee jääränä olosta juuri niin nautinnollisen.

Jos on Facebook jäänyt minulle etäiseksi, niin vieläkin huonommin tiedän, mistä on kyse Jaikussa. Ainakaan en ole keksinyt tälle yyberhypertrendikkäälle (ai miten niin trendikäs? No katsokaa nyt vaikka kuvia niistä Piilaaksoon muuttaneista jaikulaisista trendipelleistä ja kysykää sitten uudestaan. Vai olisiko se peräti passé, kun niin moni lehtikin siitä jo kirjoittaa?) isovelipalvelulle mitään funktiota omassa elämässäni. Mistä ihmeestä tämä kaikki kohkaus oikein tulee? Haloo, maailma?

Totta puhuen olen hiljalleen ja ajoittain alkanut olla suorastaan internetjäärä: onkohan tästä hienosta valtaväylästä sittenkin enemmän haittaa kuin hyötyä? En lue oikeastaan mitään keskustelupalstoja, mutta satunnaisesti jonkin blogilinkin kautta saattaa sellaisille joutua. Joskus, hyvin harvoin, ehkä jopa hakeudun jonkin mielenkiintoisen keskustelunaiheen pariin.

Ja aina se tulee: pettymys, järkytys ja suoranainen shokki. Keitä nämä taunot täällä oikein ovat? Miksi ihmeessä nettikeskustelut ovat pelkkää soopaa? Solvauksia, täydellistä luetunymmärtämättömyyttä, pahanilkisyyttä, päämäärätöntä jankkausta. Onko tämä hieno intternetti pehmittänyt ihmisten aivot, vai ovatko ne seinähullut vain päässeet nyt ulos piilopirteistään bittiavaruuteen? Kumpi hyvänsä onkin sitten totuus, voiko sitä pitää hyvänä kehityksenä?

Kuitenkin hoidan oikeastaan melkein kaikki mahdolliset käytännön asiani verkossa, vain ruokaostokset hoituvat täysin ilman netin apua. Joskus saatan kyllä tarkistaa netistä kauppojen aukioloaikoja. En minä varmaan osaisi elää ilman sähköpostia, ja on tämä bloggaaminenkin hauskaa. Eli ollaankohan tässä sitten kuitenkin voiton puolella? Rehellisesti sanottuna: en ole varma. Niin paha mieli joistakin oikein vinoutuneista keskusteluista tulee. Jos kohta maailma onkin paha paikka, en aina haluaisi sitä tiedostaa. Tässähän pitää jatkossa surffata silmät kiinni, kädet korvilla kovaan ääneen laulaen "laalaalaalaalaalaalaalaaenkuulemitäänlaalaalaalaa".

Ei sillä, että juuri tänään olisin törmännyt johonkin tympeään. Tulipahan vain mieleen. Kehityksen rattaita ei voi pysäyttää, huoh.

H-hetki lähestyy varkain

Äitiysloma se sitten alkoi jo viikko sitten, ja yksi joulu ehti mennä ohi. En ole vielä oikein päättänyt, olenko suunnattoman haikea: tulihan tuota vuoden suosikkijuhlaani odotettua oikeastaan jo elokuusta asti. Aina olen joulusta pitänyt, ja jostain syystä aikuisiällä vielä vuosi vuodelta enemmän. Joitakin se naurattaa, mutta naurakaa pois.

Tänä vuonna odotin joulua jo senkin vuoksi, että samaan aikaan sijoittui tuo äitiysloman alku. Mikäpä mukavampi tapa viettää läheiskeskeistä juhlaa, toisaalta mikäpä mukavampi tapa juhlistaa äitiysloman alkamista. Ja minun mielestäni aivan kaikkea pientäkin pitää tosiaan juhlistaa: edellinen äitiyslomani alkoi syntymäpäivänäni, mikäs sen sopivampaa. Silloinkin piti juhlia.

Nyt onkin sitten taas jotain uutta odoteltavaa, ja ajattelinkin, ettei jouluhaikeus tänä vuonna iske. Olisihan tässä yksi lapsi tulossa. No, kyllähän tuota nurkassa hohtavaa joulukuusta katselee vähän surumielisenä, ja tänään syötiin viimeiset jouluruuatkin pois. Vuosi seuraavaan tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta, varsinkin, kun silloin pitäisi olla jo kaksi melko isoa taaperoa jaloissa pyörimässä. Sehän on ihan jostain eri elämästä!

Pitkin syksyä olen välillä ihmetellyt, miten tämä raskaus on mielessä niin kamalan vähän. Jos vastaan olisi tullut tuttuja ihmisiä vuosien takaa, en ole edes varma, olisinko muistanut mainita raskauden osana kuulumisiani. No, ehkä sentään olisin, mutta ei se ole ollut asia, jota haluaisin jatkuvasti kailottaa kaikelle maailmalle. Toisin oli esikoisen kohdalla.

Onhan se tietenkin täysin luonnollista, mutta silti se jotenkin hämmentää. Entä jos minä en olekaan henkisesti valmis perheenlisäykseen, kun en ole osannut asiaa ajatella? Jos se uuden vauvan tuleminen onkin sitten kamala shokki? Siinähän olisi selvä paikka synnytyksen jälkeiselle masennukselle, jos ei ole oma mieli siististi kasassa jo etukäteen.

Erikin kanssa tätä pohdin, eikä yksiselitteistä vastausta löytynyt. Siis vastausta siihen, onko tämä edes ongelma, saati siihen, mitä sille voisi tehdä. Erik heitti kyllä yhden hyvän selityksen tämän raskauden taustalle jäämiselle: synnytyksen odotus. Edellistä kokemusta rikkaampana voin omasta puolestani sanoa, että synnytys on yksi kamalimpia asioita, joita keskivertonainen hyvinvointivaltiossa joutuu kokemaan. Saavat painua sanonko minne sellaiset, jotka tulevat hehkuttamaan sen kokemuksen ainutlaatuista ja kauneutta: aivan silkkaa pakokauhua ne tunnit ovat. Melkein mitä tahansa olisin ollut valmis tekemään, jos koko jutun olisi voinut perua siinä vaiheessa. Eri asia on sitten se, mitä sen pahimman jälkeen tapahtuu ja oliko se sen arvoista. Oli se.

Niin näkyy kuitenkin nainen hormoneistaan rakentuneen, että todella nopeasti tuollaiset muistot katoavat mielestä. Kyllähän minä siis noin niin kuin älyllisellä tasolla muistan edelleen, että se oli hirveää. Mutta ei se minua mitenkään ahdista, eikä tuleva synnytys pelota pätkääkään. Jotenkin ne kielteiset tunteet ovat vain pyyhkiytyneet kokonaan pois, mistä osaan kiittää nappiin mennyttä evoluutiota. Jotenkin sitä kuvittelee jälleen kerran, että eihän se nyt sittenkään mitään ja äkkiähän se on lopulta kuitenkin ohi.

Mutta niin, siihen Erikin teoriaan. Jos kerran hormonien-tai-minkä-lie vaikutuksesta olen suodattanut pois kaikki synnytykseen liittyvät negatiiviset tunteet, ehkä se sama sokea piste sattuu peittämään vähän muutakin ympäriltään. Kuten nyt vaikka ylipäänsä uuden lapsen tulon. Kun ei tule ajatelleeksi lähestyvää synnytystä, ei oikein osaa ajatella sitä lastakaan. Tunteita on pelissä varsin vähän.

No, tuon keskustelun jälkeen vauva on kuitenkin pyörinyt jo paljon enemmän mielessä. Työkiireet ovat jääneet taakse eikä joulukaan enää valtaa mieltä, joten nyt on tilaa ajatella aivan uusia asioita. Viimeisen parin päivän (ja itse asiassa yönkin) aikana olenkin sitten ajatellut melkein ainoastaan tätä uutta vauvaa ja lähestyvää synnytystä, ja jostain syystä jokseenkin pelkästään riemuisan odottavalla mielellä. Tunnehan alkaa olla jo ihan sama kuin edellisen odotuksen viime metreillä!

Laskettuun aikaan on vielä kuusi viikkoa, mutta minulla alkaa olla jo polttava tarve pakata sairaalakassi valmiiksi. Sitä ennen täytyy ainakin käydä ostamassa jokin hyvä mutta riittävän kevyt (niin fyysisesti kuin sisällöllisestikin) kirja luettavaksi. Ja ne Mellalle pieneksi jääneet vaatteet täytyy taas kaivaa esiin laatikosta.

Nimeäkin on mietitty kovasti. Toinen nimi on jo kaiketi päätetty, ensimmäistä harkitaan. Yksi mainio ehdokas pulpahtikin tänään esiin, mutta voi, kun siihen kauniiseen nimeen liittyy hieman liian synkkä tragedia. Kuinka hurjilla tarinoilla voi tuoreen ihmisen nimeä rasittaa? Emme me haluaisi aivan munatonta nimeä antaa vaikka tytöstä kyse olisikin (merkitykseltään jotain tyyliin "kaunis", "lempeä", "uskollinen"), mutta rajansa kaikella.

Sitten lopputarkennus: eihän se tytön tuleminen toki millään lailla varmaa ole, ehkä korkeintaan hitusen todennäköisempää kuin toisin päin. Mutta pojalle onkin olemassa nimi vielä edelliseltä kierrokselta, joten sillä ei tarvitse päätään vaivata.

Tulipa kirjoitettua, on tainnut olla taukoa. Toivottavasti jatkossa ei olisi yhtä pitkiä välejä, ja onhan nyt sentään "loma". Mutta mistäs sitä koskaan tietää, ei pidä ottaa stressiä edes bloggaamisesta. Hyvin annosteltu lusmuilu on kaiken A ja O.

Välihuomio: viimeinen työpäivä

Hoppua on pitänyt, joulu ja kaikkea. Huomioitakoon nyt kuitenkin tässä vaiheessa ihan kuin ohimennen, että on muuten viimeinen työpäivä käynnissä. Siis viimeinen ennen äitiysloman alkua. Tämän pitäisi olla jo tuttua edelliseltä kerralta, mutta jotenkin tuntuu vain entistä omituisemmalta. Vaikea käsittää, että seuraavaan 7-8 kuukauteen ei tule tännekään enää rämmittyä.

Kuten kaikki hyvät työntekijät, olen sairastumassa flunssaan juuri näin loman aluksi. Viime joulunakin olin muuten flunssassa. Mikäs siinä, kun vain ei tule pahaa sellaista. Toivottavasti Mella ei saa tartuntaa.

Takaisin töihin, vielä niihin viimeisiin.

Mainion viikon erinomainen päätös

Viime viikko oli jollain tapaa ratkaiseva, ainakin työn suhteen. Viikon aikana sain päätökseen lukuisia pidempiaikaisia projekteja, osan jopa hieman etuajassa. Henkisesti vaikeinta taisi olla rekrytoinnin loppuun saattaminen: piti soittaa "ei kiitos" -puhelut kaikille haastatelluille mutta palkkaamatta jääneille. Ikävää oli toki myös "ei kiitos" -sähköpostin lähettäminen kaikille muille, mutta se on kuitenkin aika persoonaton kontakti.

Viikon edetessä huomasin yöunienikin paranevan, ja perjantaina oli suorastaan voitonriemuinen olo viimeisenkin projektin valmistuessa iltapäivästä. Koko viikonloppu menikin yhtä riehakkaissa merkeissä, mikä kyllä saattoi osittain johtua myös palkkapäivästä ja joululahjashoppailusta.

Jos työviikko oli mennyt mainiosti, niin täytyy kyllä myöntää myös viikonlopun päättyneen erinomaisesti. Yleensähän kaikki miellyttävät sääilmiöt osuvat työaikaan, jolloin niistä ei Sanomalan seinien sisällä erityisemmin pääse nauttimaan. Nyt kuitenkin sunnuntaiaamu avautui silmien edessä hämmästyttävän valkeana ja lumisena: yöllä oli satanut sitten oikein kunnon läjä sitä valkoista tavaraa!

Aamiaisen jälkeen pakkasimmekin Mellan pulkkaan ja lähdimme laskemaan mäkeä. Neiti oli toki täysin hämmentynyt siitä lumen määrästä, mutta nautti hurjista vauhdeista isäpapan vetämänä. Lumi lähti sulamaan jo kotiin palatessamme, joten aika onnellinen saa olla sopivasta ajoituksesta. Saattoihan kyseessä olla joulukuun ainoa kunnollinen talvi(aamu)päivä.

Loppuun täytyy vielä lisätä pakollinen Mella-raportti: nyt voidaan jo olla varmoja siitä, että neiti on sanonut ensimmäisen sanansa. Jo pitkäänhän Mella on osannut sanoa "kakka", mutta se sana on tarkoittanut kakan ja pissan lisäksi myös mm. vaippaa, alushousuja, ihmisen jalkoväliä sekä kaikenlaisia tahroja ja sotkuja pöydällä, lattialla ja vaatteilla. Mella on myös jo pitkään sanonut "hauva" sekä saksaksi saman asian "Wauwau", mutta niidenkin kohdalla voidaan väittää Mellan ennemmin matkivan koiran haukkumista kuin käyttävän sanoja koiran nimenä.

Näiden lisäksi Mella on osannut matkia esitettyjä sanoja, ja on osannut mm. osoittaa kukkaa ja sanoa "kukka". Nämä merkitykset ovat kuitenkin unohtuneet nopeasti matkimistilanteen jälkeen.

Mutta nyt pieni pimumme on jo usean päivän ajan sanonut selvällä suomen kielellä "kenkä" ja tarkoittanut nimenomaan kenkää. Kuten naisen kuuluu, on Mella tietenkin loputtoman kiinnostunut kaikenlaisista kengistä. Aiemminkin tyttö on mielestäni osannut sanoa jotain ke-alkuista tarkoittaessaan kenkää, mutta nyt lausuminen on kehittynyt niin pitkälle, että perheen ulkopuolisetkin varmasti ymmärtäisivät sanan merkityksen. Se on kenkä, ihan selvästi.

Kuukausi lomaan

Tasan kuukauden päästä on ensimmäinen äitiyslomani päivä (no, talvilomallahan se alkaa, mutta kuitenkin). Jotenkin vaikea uskoa: missä välissä nämäkin kuukaudet oikein vilahtivat ohi?

Muistelisin, että Mellaa odottaessani oli työmoraali aika alhaalla: ajatukset olivat viimeisen kuukauden ajan jossain aivan muualla kuin työpaikalla. Nyt tilanne on aivan päinvastainen, eli teen työtä täyttä häkää ja aivan innoissani. Ennemminkin tuntuu siltä, että on niin paljon kaikkea tehtävää, ettei oikein osaisi lopettaakaan. Kuinkahan kivuliasta on sitten yhtäkkiä siirtyä kotiin?

Tämä yksilö on ollut edellistä vilkkaampi, ja myös ennakoivia supistuksia on ollut paljon enemmän kuin Mellan kanssa. Tähän tietoon, keskimääräisiin synnytystilastoihin, ultraäänimittauksiin, äidinvaistoon ja silkkaan itseriittoiseen kaikkitietävyyteen perustaen uskaltaisin ennustaa naperon syntyvän tällä kertaa noin viikkoa ennen laskettua aikaa. Mellahan tuli reilun viikon jäljessä, kuten olin odottanutkin. Kyllähän minä nyt tällaiset asiat tiedän, vaikkei Erik suostu sitä uskomaankaan.

Toinen etunimistä on jo päätetty, ensimmäisestä taas ei ole vielä hajuakaan. Tuleekohan tässä kiire?

Pari viikkoa pähkinänkuoressa

Kun ei ole tullut löydettyä aikaa tännekään kirjoittamiseen, on elämä lipunut ohi täysin raportoimatta. Ja sehän ei missään nimessä käy päinsä. Koska olen tiivistämisen ammattilainen, tulee tässä lista asioista, joita viime aikoina on tapahtunut / kuulunut.

Hääpäivä. Torstaina vietimme Erikin kanssa hääpäiväämme, ja kävimme sen kunniaksi syömässä Solnassa. Saattoipa olla ensimmäinen kerta (ainakin naismuistiin), kun annoin tippiä ravintolassa Suomessa. Tarjoilijat olivat miellyttäviä ja ruoka jumalaisen hyvää. Ei voi kuin suositella, hinta-laatusuhde oli siellä kyllä kohdallaan.

Flunssa. Mella-neiti sai taas jostain jonkin pöpön, ja vietti viikon kotona potien. Minäkin olin pari päivää pois töistä, mutta pääasiassa pimun hoidosta vastasi Erik. Korvatulehdus ei sentään uusiutunut, ja kuumeen tuloksena oli myös kolme uutta poskihammasta. Ei huono saldo: nyt purukalustosta löytyy yhteensä 13 yksilöä.

Työnteko. Erik totesi joskus viime viikolla, että minä olen selvästi vähemmän stressaantunut saadessani tehdä ylitöitä. Niin se taitaa olla, tosin Mellan flunssallakin oli osansa asiassa: ei tarvinnut käydä iltapäivisin päiväkodissa vaan senkin ajan saattoi viettää töissä. Tulikin luettua läpi reilut 120 työhakemusta, muiden asioiden ohella. Kello nakuttaa luvattoman nopeasti silloin, kun on kivaa ja erityisen mielekästä tekemistä töissä.

Viikonloppu. Sikäli kun ajatukset sai viikonlopuksi irti työasioista, ne liitelivät kohti joulua. Taisin käydä elämäni ensimmäistä kertaa autolla ostoksilla automarketissa (siis ensimmäistä kertaa aikuisena, ilman omia vanhempia): oli asiaa sinne uuteen Viikin Prismaan. Mikä pelottavinta, se oli oikein hyvä kokemus: autolla pääsi kivasti parkkihalliin heti sisäänkäynnin viereen, kaupassa oli leveät käytävät useammankin perheen samoiluun ja shoppailu oli rentoa. Olipa paikalla joulupukki ja piparitarjoiluakin, joten Mellakin pysyi tyytyväisenä koko visiitin ajan. No, ehkä tästä ei olla kuitenkaan tekemässä tapaa.

Jouluhuuma. Sieltä automarketista piti sitten muiden asioiden ohella ostaa myös joulukrääsää, eihän sille mitään voinut. Joulutunnelma alkaa olla jo katossa, vaikka on vasta marraskuu. Nyt meillä onkin sitten joulutähti keittiön ikkunassa ja jouluvalot parvekkeella. Niin, ja onhan tuossa ulko-ovessakin pieni tähtikoriste. Joulutorttujakin on jo syöty: Mella on jo oppinut syömään ensin hillon, sitten vasta loput tortusta.

Pää pensaaseen vai tiedonvälityksen etulinjaan?

Tänään töissä koneen ääressä istuessaan on saanut pohtia, kuinka tarkkaan haluaa ajankohtaisia asioita seurata. Refresh-nappula on ollut aika ahkerassa käytössä, kun on tullut seurattua Jokelan koulun ammuskelutapauksen kehitystä.

Sitä tuntee olonsa aivan raatokärpäseksi: mikä toisten tragedian seuraamisessa on niin kiinnostavaa? Toisaalta aivan kaikkea ei pystykään seuraamaan: sain linkin ilmeisesti ammuskelijan itse kuvaamaan youtube-videoon. Ehdin jo kytkeä kuulokkeet koneeseen, kunnes päätin jättää sittenkin katsomatta. Nykyisessä hormonaalisessa tilassani olen jo riittävän sekaisin, kiitos.

Tässä olisi nyt tilaisuus päivitellä ja jeesustella maailman menoa sekä moittia nykyajan vanhemmuutta ja koulujen riittämättömiä kurinpidollisia valtuutuksia. No, hoitakoon nettikeskustelijat nämä puolet, minä en viitsi, kiitos vain.

Voisin ehkä painaa pääni pensaaseen. Se ei tunnukaan yhtään huonolta vaihtoehdolta.

Mistä tietää että on hulina päällä?

No tietenkin siitä, ettei blogissa tapahdu mitään pitkään aikaan. Tällä kertaa kiireet ovat olleet työperäisiä, eli on tullut painettua pitkää päivää jo jonkin aikaa. Työajalla ei ole voinut kuvitellakaan bloggaavansa, kahvitaukojakaan on aivan turha pitää. Kotona ei sitten ole virtaa edes vilkaista tietokoneeseen, joten sähköpostien lukeminenkin on jäänyt aika vähäiseksi. Kollektiiviset pahoittelut siis kaikille, joille en ole vastannut. Kyse ei ole mistään henkilökohtaisesta.

Töissä ei meno taida rauhoittua, mutta toistaiseksi olen silti lopettanut ylitöiden teon. Eipä niitä ylitöitä meillä oikein hyvällä katsotakaan, mutta satunnaisesti teen ihan mielelläni pidempää päivää. Jotenkin adrenaliini lähtee virtaamaan ihan eri tavalla, kun ahertaa jonkin aikaa sata lasissa. Sellainen sopii minulle, kunhan lepotauko on näköpiirissä. Ja minähän tiedän jo irtoavani työelämästä jouluna, joten mikäs tässä on paahtaessa.

Oman lisänsä tähän hulinaan tekee se, että meillä on taas käynnissä mediaseuraajan rekrytointi näin minun lomani alla. Tai siis olisi, kunhan saisin uudenkarhean rekrytointityökalun toimimaan, mur. Mikä siinä on, että elämää helpottavat uudet ohjelmat niin usein tekevät yksinkertaisista asioista entistä vaikeampia? No, oli miten oli, tervetuloa vain hakemaan, kaikki sanomalehdille sydämensä menettäneet. Kyllä se hakemuslomakekin saadaan ihan kohta toimimaan.

Se on täällä nyt

Joulunalusaika siis. Ihan totta. Tänään on ainakin Vantaankoskella satanut räntää, ja sehän on melkein kuin ensilumi, vaikkei olekaan. Mutta todella selvän merkin lähestyvästä joulusta bongasin eilen hakiessani kunnostetut talvisaappaani suutarilta: suutarisetä pakkasi poponi jouluteemalla koristeltuun muovikassiin. Ja se oli ihan uusi, rullasta irrotettu kassi, eikä mikään rypistynyt jäänne viime joululta.

Ja saahan ruokakaupoistakin jo glögiä, mutta se taitaa kuulua valikoimiin lähes ympäri vuoden.

En malta odottaa! Tänä jouluna Mella varmaan ymmärtää jo jotain, tai osaa ainakin arvostaa lahjoja. Ja pipareita! Ja joulutorttuja! Kynttilöitä ei varmaan uskalla polttaa kovin paljon. Ja kuinkakohan monta kiloa havunneuloja Mella ehtiikään joulunpyhien aikana syödä? Nämä asiat taitavat vaatia suunnittelua.

Minun sonera minun kodissa

Eikö tätä kehitystä voi pysäyttää: tanskalainen Nordic Real Estate Partners aikoo haastaa Suomen suurimmat vuokra-asuntoyhtiöt perustamalla Minun Koti -nimisen yhtiön. Ja minä kun kuvittelin, että Minun Sonera olisi ollut vain kurja yksittäistapaus!

Meidän perheessämme ei käytetä Soneran liittymiä, enkä aio kuuna päivänä muuttaa Minun Kotiin jos vain mitenkään voin sitä välttää. Samperi vie, jotenkinhan näitä on vastustettava.

En ehdi ajatella, ajan nyt autoa

Mikä loppumaton suo aukeaisikin, jos ryhtyisi pohtimaan autonratin vaikutusta ihmisen aggressioon ja ajattelukykyyn. Ehkä ei kannata mennä ihan sinne asti, mutta pieniä huomioita täytyy silloin tällöin tehdä. Jotkut, toivottavasti harvinaiset yksilöt, ilmeisesti kuitenkin kokevat rajun tiputuksen ÄO:ssaan istahtaessaan ratin taakse. Tai ehkä he ovat muutenkin ääliöitä, mutta pistävät liikenteessä paremmin silmään ison peltilehmänsä ansiosta.

Meidän keittiömme ikkunasta näkyy raitiovaunupysäkki, ja onkin jotenkin rentouttavaa istuskella pöydän ääressä ja katsoa sporan nytkytystä. Yksi kummallinen ilmiö on tullut kuitenkin todistettua jo hyvin monta kertaa, viimeksi tänään: raitiovaunun perässä ajavat hermorauniot. Ikkunamme alla oleva tie on sen verran kapea ja raitiovaunupysäkin jälkeen tulee risteys ja mutka, joten yleensä autot eivät lähde ohittamaan pysäkille seisahtunutta vaunua vaan odottavat kiltisti sen liikkeellelähtöä.

Vaan aivan kaikki eivät selvästikään siedä tätä odotusta, sillä jokunen sankari painaa äänimerkkiä raitiovaunun pysähtyessä. Ihan totta! Autot tööttäävät kiukkuisena sporalle, joka seisahtuu poimimaan ihmisiä kyytiin pysäkiltä.

Siinä vaiheessa ei voi kuin ihmetellä, millaisia toimenpiteitä nämä kuljettajat toivovat näkevänsä. Uskovatko he, että sporakuski ymmärtää ajattelemattomuutensa ja jatkaa sittenkin täyttä vauhtia pysäkin ohi, jättäen ihmiset odottamaan seuraavaa vaunua? Vai uskovatkohan he, että kuski kurvaa vaununsa pois kiskoilta ja väistää kiireistä autoilijaa vaikkapa siihen jalkakäytävälle?

Pipi löytyy korvasta ja leuasta

Minä palasin tänään Vantaankoskelle lopettelemaan tynkätyöviikkoani, kun Erik jäi vuorostaan kotiin Mellaa hoitamaan. Pikkupimun kuume on jo hieman laskenut pahimmista yli 40 asteen lukemista, mutta eilisenä lisäbonuksena ilmeni korvatulehdus. Oli kai aika jo sekin kokea, totesi Lastenklinikan lääkäri eilen illalla päivystyksessä. Olemme kuulemma hyvin onnekkaita, kun ehdimme hoitaa lasta puolitoista vuotta ilman ainuttakaan korvatulehdusta.

Nyt typykkä sitten nautiskelee viikon ajan antibioottia, mikä tietenkin ahdistaa minua. Tästäkö se kierre nyt sitten alkaa? Mutta eipä sitä tuskaista huutoa kyllä voi vierestäkään seurata, totta kai se pitää lääkitä pois, jotta tyttö pääsee edes joskus ensi viikolla nukkumaan.

Ihan kuin monta viikkoa nuhaa ja yskää, viisi päivää korkeaa kuumetta ja lopulta jälkitautina korvatulehdus eivät riittäisi, pimu näyttää myös pukkaavan hammasta ulos. Tämän kuumeen aikana on jo noussut yksi poskihammas alas oikealle, ja Erikin raportin mukaan myös alavasemmalla pullottaisi jo kovasti. Se ei ainakaan ole tehnyt olosta yhtään helpompaa, veikkaan ma. Voi pieniä ihmisiä, kasvu tekee kipeää.

Kolme päivää kotona lasta hoitamassa ei totisesti ollut mitään lomaa, varsinkaan siinä vaiheessa, kun korvien kipeys alkoi viedä tytöltä kaikki unet. Mutta niin sitä vain huomaa olevansa tänään töissä paljon virkeämpi ja motivoituneempi, pahoista univeloista huolimatta. Ilmeisesti olin juuri nyt pienen tauon puutteessa, ja se tarve tuli täytettyä. Tämä on ollut tehokas ja hyvä työpäivä, ainakin toistaiseksi. Niinpä kehtaankin käyttää tovin jopa bloggaamiseen.

Jotain hyvää kaikessa.

Musiikkimaun erilaisuudesta

Erilaisuus on rikkautta, mutta kyllähän se on joskus vähän rasittavaakin. Niin kuin vaikka silloin, kun väsyttävän päivän jälkeen alakerran naapuri päättää kuunnella Mambaa. Siis päättää, että mekin kuuntelemme Mambaa yhdessä hänen kanssaan.

Sellaisina hetkinä askel käy raskaaksi, ja kantapää saattaa osua tavallista useammin päkiää ennen lattiaan. Ehdotinpa Mellalle myös leikkiä kattilankansien kanssa, mutta Mella on päättänytkin olla juuri sellaisena hetkenä siivosti. Ehkä Mella pitää Mambasta, mikä ei tiedä hyvää tuleville vuosille.

Pipinä jälleen

Siis Mella, en minä. "Jälleen" sen vuoksi, että onhan tämä jo neidin elämän toinen flunssa. Eikä edellisestä ole edes puolta vuotta. No, sellaista lienee päiväkotilapsen arki.

Pimumme on köhinyt ja niiskutellut jo viikkokausia, mutta nyt sunnuntaina nousi kuume. Päiväkodissa on kuulemma ollut paljon pöpöjä liikkellä, mutta saattoi lauantaisilla tupareillammekin olla jotain tekemistä asian kanssa: jo valmiiksi heikentynyt vastustuskyky joutui ehkä ylikierroksille kaikkien niiden uusien ihmisten tuomien uusien pöpöjen keskellä. Vaan eipä se ole vaarallista, hyvä vain, jos saa sairastettua pois.

Täytyy vain toivoa, ettei vieraisiin lukeutunut puolivuotias pikkupoika saanut samaa tautia.

Erik oli sitten töistä pois maanantain ja minä jäin tänään kotiin, huominenkin menee vielä minulta Mella-neidin kaitsemiseen. En ryhdy valehtelemaan: on ihan kiva olla kotona. Yleensä se on Erik, joka joustaa omista töistään Mellan vuoksi, mutta nyt oli viimein minunkin vuoroni. Eihän se mies saa väitöskirjaansa ikinä valmiiksi, jos joutuu koko ajan vain huolehtimaan pikkulapsestaan vaimonsa juostessa Vantaankoskella.

Mella on myös melko helppoa seuraa kuumeisena: eihän se polo jaksa muuta kuin makoilla vieressä. Toisaalta särkylääke vie kuumeen helposti pois, jolloin Mella sitten vaatiikin jatkuvaa viihdytystä. Neidillä onkin nyt menossa kirjakausi: käytännössä kaikki valveillaoloaika menee pahvikirjojen katseluun ja lukemiseen. Syntymäpäivälahjaksi saatu Tiitiäisen runolelu on osoittautunut suursuosikiksi, sen verran kiehtovaa alkaa suomen kieli pikkuneidin mielestä näköjään olla. Onneksi meillä on myös pino Erikin vanhoja saksankielisiä lastenkirjoja.

Heti kun tästä kotiarestista pääsee, täytyy kyllä käydä ostamassa lisää runokirjoja. Ne samat vanhat alkavat jo hieman uuvuttaa kaikkia muita paitsi Mellaa.

Viihteellä askel oikeaan suuntaan

Olen tainnut täälläkin paasata joskus siitä, että internetin kautta katsottavan television olisi parasta kehittyä, jotta minutkin saataisiin taas tv-kanavien asiakkaaksi. Tämä reaktioni tulee nyt vähän myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan: Nelosella on otettu hentoinen askel mielestäni oikeaan suuntaan.

Eli Nelonen siis ryhtyy jatkossa tarjoamaan muutamasta suositusta sarjastaan uusimpia jaksoja netin kautta vain viikkoa niiden USA:n ensi-illan jälkeen. Lisäbonuksena jaksot on tuoreudestaan huolimatta peräti tekstitetty suomeksi.

Jo oli aikakin, vai mitä. Tosin ei tämäkään palvelu tule saamaan minua asiakkaakseen: jaksot ovat mielestäni huiman kalliita (3 euroa kappale, laskekaapa siitä hinta jollekin 25-osaiselle Lostille) ja kukin jakso löytyy valikoimista vain kuuden viikon ajan. Sitten kun kokonaisen kauden voi katsoa kerralla putkeen kohtuulliseen kokonaishintaan, alan minäkin jo harkita.

Mutta, kuten sanottu, tämä tuntuu nyt kuitenkin parannukselta siihen entiseen. Hesarin printtiuutisessa Nelonen kertoi harkitsevansa tämän kokeilun jälkeen mainosrahoitusta, jolloin palvelusta tulisi kuluttajalle peräti ilmainen. Sepä vasta olisikin jo houkuttelevaa! Tosin aina löytynee ankaria mainosten vastustajia, jotka olisivat valmiita maksamaan kovaakin hintaa ohjelmiensa "puhtaudesta". Olisikohan kumpikin yleisö mahdollista tyydyttää?

Ruskaretkellä Keski-Suomessa

Tuli piipahdettua pikaisesti Keski-Suomessa viikonloppuna, kävimme nimittäin laittamassa mökin talvikuntoon. Kevään hyisestä visiitistä viisastuneena päätimme pitää vierailun mahdollisemman lyhyenä ja vain käydä hoitamassa välttämättömimmät.

Olisi se sitten pitänyt arvata, että kun näin kielteisin mielin on liikkeellä, niin aika mökillä osoittautuukin varsin mukavaksi. Olisihan siellä sittenkin viihtynyt toisenkin yön, ei tullut edes yhtään kylmä. Säätila oli mukava, sunnuntaina suorastaan hämmästyttävän kaunis: kyllä se auringonpaisteinen ruska vain on hienoa katseltavaa. Ja ilma tuoksui niin puhtaalta ja raikkaalta!

Pois piti kuitenkin tulla, jotta pääsi taas tänään töihin.

Erik muuten menetti eilen irokeesinsa pienen taivuttelun jälkeen. Se on sitä perherealismia: irokeesin olemassaolon oikeutus on, että sen saa edes joskus nostettua pystyyn. Työssäkäyvällä perheenisällä (tai ehkä ennemmin työssäkäyvällä ja raskauden uuvuttamalla kampaajalla eli perheenäidillä) ei ole kuitenkaan käytännössä koskaan aikaa luoda hienoja kampauksia, tokkopa olisivat edes tiukimmat kuituvahat saaneet sitä yli 20 sentin mittaista pehkoa siivosti ylös. Nyt Erik-polo joutuu tyytymään ihan tavallisiin kynittyihin hiuksiin, toki varsin epäsiisteihin sellaisiin. Ja minä tykkään!

Filmitähti taas kuvassa

Takana on nyt toinenkin ultra, jonka tuloksia voitte ihailla ohessa. Kätilöopiston muuttuneen käytännön mukaisesti saimme myös valistuneen arvauksen naperon mahdollisesta sukupuolesta, vaikka pirpana aktiivisesti yrittikin pinkoa karkuun tirkistelijöitä ja oli muutenkin jatkuvasti liikekannalla. Suttuisiahan nuo näkymät ovat, ja sukupuoliveikkaukset ovat aina erittäin epävarmoja. Mutta ehkä nyt voidaan ajatella, että mahdollisuus olisi heilahtanut 50 %:sta piirun verran... tyttöön päin.

Eli nyt pitää sitten pinnistellä ja keksiä kaksi uutta tytönnimeä, huh huh. Toisaalta nyt saattaa kaikille Mellan pieneksi jääneille mekoille löytyä sittenkin vielä käyttöä. No, saapi nähdä.

Sukupuolen ohella myös tulevasta persoonallisuudesta on käyty tiukkaa spekulaatiota. Tämänkertainen olio kun on tuntunut isosiskoaan vilkkaammalta jo kohdussa ollessaan, tutkimustilanteetkin ovat olleet haastavia rääpäleen pyöriessä vimmaisesti ympäri. Jos ei asento jatkuvasti vaihdu, ainakin pää nytkyy koko ajan tai käsi heiluu johonkin suuntaan.

Mella on ollut rauhallinen tyttö myöhemminkin, tarkoittaakohan tämä nyt sitten sitä, että pikkusisaruksessa (-siskossa?) onkin sitten jo enemmän pitelemistä? Tämä on ainakin suuri pelkoni nyt, kun elämä onkin ollut mukavan seesteistä.

Ensi perjantaina raskaus onkin sitten jo laskennallisesti puolivälissä, ja olo on jo, no, ihan kuin raskaana olisi. Listataanpas nyt muutamia havaittuja oireita:

Maha on jo iso ja se tuntuu, nivelet ovat herkkinä ja alavatsan lihakset väsyvät nopeasti. Kävely on vielä sujuvaa ja juoksukin taittuu, mutta vähänkin pidemmän kävelylenkin jälkeen uuvuttaa normaalia enemmän.

Närästys on päässyt kunnolla vauhtiin, mutta onneksi närästyslääkkeet sentään ovat sallittuja... Olinkin ostanut megapaketin Rennietä hyllyyn odottamaan jo ennen kuin tämä viimeisin raskaus oli edes käynnistynyt: sen verran oli edellisestä kerrasta oppinut.

Myös kuorsaus on ollut häpeällisenä kiusana jo pidemmän aikaa, Erik-polo. Onneksi yöt sentään menevät rauhallisesti aina, kun muistan vain pysyä kyljelläni. Se on ehkä jotenkin kaikista vaivoista ärsyttävin: kuinka viehättäväksi voi tuntea itsensä, jos öisin ääntelehtii kuin pahainen porsas?

Joka yö pitää myös herätä vessaan, eli uni on varsin katkonaista. Tilannetta ei helpota se, että Mellakin on jostain syystä nukkunut viime viikkoina melko huonosti. Siksipä väsyttääkin lähes koko ajan, viime yönä sain sentään nukuttua kymmenen tuntia. Helpotus!

Kahleet on poistettu!

Muistattehan sekoilumme Elisan kanssa? Kaunis tarinamme alkaa toki jo vuosien takaa asiakkuussuhteen syntyessä, mutta varsinainen seikkailumme käynnistyy muutostamme eli heinä-elokuun vaihteesta. Tuolloinhan Elisa kertoi siirtäneensä laajakaistaliittymän uuteen osoitteeseen, mutta ei sieltä töpselistä kyllä ainakaan tiedon valtamerta tullut.

Kuukausi lukuisien puhelinsoittojen ja Simply Red -jonotustoistojen jälkeen liittymä viimein toimi, mutta meidän suhteemme Elisaan ei: irtisanoin liittymän päivää ennen korjauksen päättymistä, kun en enää jaksanut odottaa. Sitä ennen olimme jo hankkineet Welholta kaapeliliittymän.

Irtisanoessani ilmoitin, etten aio maksaa irtisanomisajan laskua, enkä todellakaan tuota elokuun maksua saamatta jääneestä netistä. Ilmeisesti asiakaspalvelussa oli vielä elokuun puolella kesäapulaisten aikaa, sillä kyseinen neitokainen ei uskaltanut luvata minulle mitään. Laskun eräpäivää siirrettiin kyllä eteenpäin, jotta asia ehdittäisiin selvitellä. Puhelinnumeroni otettiin ylös ja luvattiin soittaa ihan pian takaisin.

Eivät soittaneet muutamaan päivään. Soitin perään, ottivat taas numeron ylös ja lupasivat soittaa pian takaisin, kunhan ovat selvittäneet, johtuiko laajakaistan toimimattomuus heistä vai meistä. Me kyllä tiesimme jo, että heistä.

Tänään, kaksi viikkoa viimeisimmän "soitamme ihan kohta perään" -puhelun jälkeen sain tekstiviestin, jossa kerrottiin vian korjaantuneen keskuksen kaapelinvaihdolla. Mitä se sitten tarkoittaakaan, joka tapauksessa keskus oli Elisan, ei meidän.

Se oli sitten se puhelu, kai, se tekstiviesti.

Päätin hoitaa asian viimein kuntoon, kun on nyt oikein teknisen tuen ilmoitus vian syystä. Ja voitteko uskoa: Asia on nyt (ilmeisesti) hoidettu!

Soitin tuttuun asiakaspalvelunumeroon, ja tuttuun tapaan jouduin kuuntelemaan kahteen kertaan alkulitanian ("jos asiasi koskee matkapuheluita, paina yksi; jos kotipuhelun hintamuutosta, paina kaksi; jos muita asioita, paina kolme; *KOLME!! KOLME!!* om du vill ha betjäning på svenska, tryck fyra; if you want service in English, press five; *KOLME!! KOLME!!*), sillä vielä tähän maailmanaikaan ohjelma ei ole ikinä ensimmäisellä vimmaisellä rämpytyksellä tunnistanut valintaani. Jonotusajaksi luvattiin alle kahdeksan minuuttia, mutta meni yli kymmenen. No, pikkuasioita, pikkuasioita.

Selitin taas kerran juurta jaksain tämän kaiken juurta jaksain, ja ensimmäistä kertaa puhelimen päässä tuntui olevan ihminen, joka itsekin halusi jo saada asian päätökseen. Hän lupasi kuolettaa kaikki jäljellä olevat laskumme, ja, ai niin, irtisanoa liittymämme. Kumpikaan niistä elokuun lopulla puhelimeen vastanneista aroista kesätyöläisistä ei ollut saanut merkittyä liittymäämme irtisanotuksi, vaikka tämä olikin mielestäni kummankin puhelun tarkoitus.

Loppu hyvin, kaikki hyvin: osaan ulkoa pari Simply Redin ja Jamiroquain hittibiisiä, olen viettänyt tuntikausia puhelimessa puhuen murto-osan siitä ajasta tusinan Elisan työntekijän kanssa ja lopulta saanut vastapuolen uskomaan, ettemme ole heille enää mitään velkaa. Olemme vapaita, vapaita!

(No, kännykkäliittymäni on kyllä edelleen Elisan, mutta se onkin firman nimissä enkä minä joudu vastaamaan laskuista.)

Mikä tänään ärsyttää

Tänä aamuna nousin selvästikin väärällä jalalla sängystä, sillä koko aamu on ollut silkkaa pienten raivokohtausten hillitsemistä. Tässä muutamia asioita, jotka ovat ärsyttäneet minua silmittömästi tänä aamuna:

aivastaminen. Syksynuha on nyt kestänyt jo viikkokausia, ja hampaiden peseminen on melko vaikeaa aamuisten aivastuskohtauksien aikana.

kaatunut netti. Juuri kun piti tarkistaa netistä ajankohtainen säätiedotus, verkko oli kaatunut. Ei ollut aikaa sekä syödä aamiaista että ryhtyä tappelemaan kenkkuilevan modeemin kanssa, joten kiskoin Erikin ylös sängystä korjaamaan asian. Jos olen onnekas, Erik on unohtanut koko asian nukahdettuaan melkein heti uudestaan.

bussikuski. Joka aamu tervehdin bussikuskia, lähes joka aamu ratin takana on se sama partajeesus. Ikinä en saa häneltä vastausta.

samalla pysäkillä pois jäävät matkustajat. Mikä hemmetin kiire teilläkin nyt on, pitääkö sitä nyt mennä puoli kilometriä ennen oikeaa pysäkkiä seisomaan siihen oven eteen ja rimputtamaan nappulaa. Ehtii sitä myöhemminkin, katsokaa vaikka minua. Hiton aamustressaajat.

Kauppalehden yliopistosanasto. Kauppalehti kertoo tänään Helsingin ja Espoon kiistelevän siitä, voiko huippuyliopisto sijaita kolmella eri campuksella yhden sijaan. Kun kerran Helsingin yliopistokin sijaitsee neljällä campuksella, niin miksei huippuyliopistokin? Ovatko kaikki Cauppalehden toimittajat opiskelleet collegessa, vai mistäköhän tämä American puheenparsi oikein tulee?

kolumnistin valokuva lehdessä. Mitä sinäkin siinä tuijotat, tekopirteänä maanantaiaamuna? Tuokin kuva on ihan varmaan otettu joskus iltapäivästä. Laittaisit edes meikkiä! Hitto vie, että voi näyttää typerältä.

vauhtiraidat vessanpöntössä. Miten voi olla niin vaikeaa siivota jälkiään?! Jokaisessa vessakopissa on harja niitä sinunkin vauhtiraitojasi varten, kyse ei siis ole koriste-esineestä tai saniteetillis-teknillisen koulutuksen vaativasta monimutkaisesta instrumentista.

kello. Lounasaika ei ole vielä lähelläkään! Kele.

Kuka tarvitsee joulupukkia kun on luottokortteja?

Joulu tuli aikaisin tänä vuonna, kiitos Messieurs Visan ja MasterCardin. Vanhan astianpesukoneen kanssa ei enää voinut elää, joten eilen keittiössämme lonksutteli uutuuttaan kiiltelevä apk. Tänään taas en voinut enää vastustaa kiusausta eli Amazonin entisestäänkin laskeneita hintoja, ja päätin tilata kerralla kaikki loput puuttuvat Lucifer-sarjakuvat.

Ajatelkaas nyt: hinta 10 dollaria kappale (no okei, postikulut mukaanlukien 15 dollaria). Suomessa nuo ovat parinkympin paremmalla puolella, usein jopa lähempänä kolmeakymppiä. Niin siis parinkymmenen euron, ja kyllähän me kaikki tiedämme euron dollarikurssin nykytilan.

Olemme onnistuneet elämään viime aikoina siivosti ja säästämään hieman rahaa. Mikäs sen parempi palkinto kuin sen kaiken tuhlaaminen lyhyellä ajanjaksolla ja lisäksi vielä luottokorttilaskun fenomenaalinen pidentäminen!

Näin suuresta tuhlaamisen riemusta pitäisi kai jo tuntea syyllisyyttä.

P.S. Miina kyseli tuossa alempana, miten iltamme ulkona meni. En ole oikein kehdannut sanoa asiaan mitään: eihän se sitten mennyt mitenkään. Lusmuilu voitti, päätimme lopulta kuitenkin jäädä kotiin. Siis minä päätin. Vietimme lopulta kuitenkin mieluummin illan kotisohvalla lastenvahtiemme seurassa. Voin kyllä vakuuttaa, että kivaa oli.

Lehmät lentävät

Lehmät lentävät ja helvetti jäätyy, arvatkaapas mitä minä olen tekemässä? Ettepäs arvanneetkaan! Olen lähdössä perjantaina ulos. Siis oikeastaan suorastaan Ulos. Ihan ihmisten ilmoille baariin kuuntelemaan livemusiikkia. Edellisestä kerrasta onkin jo reippaasti yli vuosi... ja sitä edellistä kertaa en edes muista.

Kun nyt kerrankaan ei ollut muuta menoa eikä oikein mitään tekosyytä ja häissämme soittanut Nazca ilmaantui Klub Kalman esiintyjäksi. Voisi olla aika kiskoa newrocksit jalkaan (vai olivatkohan ne jo liian pahasti rikki?), mustista mustin makeupstoreluomiväri silmiin ja... hmmm... vaikkapa se Wienistä ostettu nahkapanta kaulaan.

No, tässä on kyllä vielä monta päivää aikaa muuttaa mielensä ja valita sittenkin mieluummin rauhallinen koti-ilta. Rauhallisissa koti-illoissa ei nimittäin ole mitään vikaa, ne ovat itse asiassa mahdollisesti parhaita asioita maailmassa. Ja tietenkin lapsenvahtimme makaa tällä hetkellä kotonaan flunssassa, joten epävarmuustekijöitä on yhä ilmassa.

Hah! Elämää.

Täällä sitä ollaan, valtaväylällä

Teimme niin kuin uhosin, eli marssimme tänään Welhoon ja hankimme uuden laajakaistan. Ja täällä sitä onkin sitten jo hyvän aikaa selailtu blogeja, joiden pariin en ole kuukauteen päässyt. Ah tätä autuutta! Elisan vikatutkinta saa rauhassa porskuttaa omia aikojaan.

Olen ollut liian hyvällä tuulella soittaakseni Elisaan ja irtisanoakseni vanhan palvelun: sitä varten pitää kerätä kiukkua, jotta osaan inttää tarpeeksi vakuuttavasti. (Tosin se 20 minuutin välein alusta käynnistyvä odotusmusiikkiluuppi hoitaa luultavasti asian puolestani: taas Simply Rediä ja Topi Sorsakoskea.) Mutta Welholla oli sen verran hyvä tarjous, ettei ole katastrofi, vaikkemme pääsisikään pyristelemään irti Elisan irtisanomisajasta: Welholta saimme kaksi ensimmäistä kuukautta ilmaiseksi (ja vielä langattoman kaapelimodeemin kaupan päälle, aiemmat modeemimme olivatkin vain puhelinverkkoon sopivia ADSL-vimpaimia).

Tästä tuli nyt tällainen anti-Elisa-pro-Welho-mainos, mikä on erityisen epäilyttävää, kun Welho on vieläpä oman konsernin firma. Mutta olen juuri nyt niin tyytyväinen, etten jaksa välittää moisesta!

Paluu kivikauteen

Tai, no, siltä ainakin joskus tuntuu, näin internetittä. Eli emme vieläkään ole, lähes kuukauden odotuksen jälkeen, saaneet nettilittymäämme toimimaan. Ja nyt Elisan tekninen tuki ei enää edes vastaa puheluihin ukkosen aiheuttamien vaurioiden vuoksi. Epäselväksi on jäänyt, onko puhelinpalvelu mennyt rikki salamoinnissa vai onko siellä vain lukuisten vikailmoitusten vuoksi niin kova ruuhka, etteivät työntekijät ehdi viettämään aikaansa puhelimessa. Kumpikin tuntuu oudolta: eiväthän ne puhelintyöntekijät ole sähkömiehiä, eli ei heitä kai ole kentälle lähetetty. Mutta kuinka pitkään puhelinvaihde voi oikein olla rikki? Siitä kovasta ukkosmyrskystä kuitenkin on jo pari päivää.

Ehkä Elisa on vain työntänyt pään pensaaseen ja yrittää piileskellä, kunnes kukaan ei enää yritäkään ottaa yhteyttä.

No, aina välillä tähän netittömyyteen tuntuu melkein tottuvan, mutta sitten joskus taas tulee kamalia verenpaineraivokohtauksia. Nyt yritän päättää, miltä tällä hetkellä tuntuu.

Rakas Joulupukki

Jossain vaiheessa tavaranhimo yltyy sietämättömäksi. Ikävää on, jos se sattuu tapahtumaan samanaikaisesti vuokran tuntuvan nousun yhteydessä ja äitiysloman laskevien ansioiden jo siintäessä. Mutta minkäs sitä haluilleen voi. Rakas Joulupukki, jos luet blogiani, tulethan meille jo syyskuussa!

Haluan:

uuden sängyn. Nykyinen on vain 140-senttinen ja kovaääninen risa runkopatja, jossa tulee ison mahan ja pienen vauvan kanssa toivottoman ahdasta. Öisin ei tulekaan enää oikein nukuttua.

mp3-soittimen. Pitkään sinnittelin konkreettisemmin lähestyttävien cd-levyjen kanssa, mutta muuton myötä mokomien pölynkerääjien varastoiminen ei enää houkuta. Ongelma on, että soittimeen tulisi mahtua mielellään useita tuhansia biisejä, jotta voisin käyttää sitä levyhyllyn korvikkeena. Ja sehän maksaa.

Lucifer-sarjakuvia. Aloitin kirjojen keräämisen ennen Mellan syntymää, ja kaikkiaan 11 teoksesta hyllystäni löytyy vasta neljä ensimmäistä. Mutta sitten lapsi tuli, vapaa-aika ja rahat menivät.

verhot keittiöön. Iltapalalla tuntee istuvansa akvaariossa, kun yöpaitasillaan katselee ulos pimenevälle Korppaanmäentielle isosta ikkunasta kirkkaasti valaistusta huoneesta. Miten ihmeessä sopivien verhojen löytäminen voi olla niin vaikeaa?

uuden astianpesukoneen. Nykyinen saattaa aina välillä päättää olla toimimatta, ennen kuin Erik on äheltänyt pari tuntia sen kimpussa. Jossain vaiheessa taikatemput eivät varmaan enää toimi.

ihania, kauniita uusia äitiysvaatteita. Vaatehuoneen tangot täyteen. Joka päivä eri asu päällä töihin kunnes äitiysloma alkaa.

Lopuksi vielä bonuksena haluan lisää tunteja vuorokauteen. Moni asia ratkeaisi sillä: tuolla vapaa-ajalla voisi rentoutua, jolloin ylenpalttinen tavarahimo ehkä rauhoittuisi. Ellei rauhoitu, voisi tuon lisäajan käyttää vaikka ylimääräiseen työntekoon ja rahan ansaitsemiseen.

Koettelemuksia toisensa perään

Eipä ole oikein ollut aikaa kirjoittaa tänne. Ensin oltiin tietenkin mökillä, jossa ei todellakaan ole nettiä. Sitten tultiin kotiin, jossa ei valitettavasti ole nettiä. Sitten olen ollut töissä, jossa ei todellakaan ole aikaa.

[Huokaus]

Niin, nettiliittymän käyttöönotto on ollut yhtä koettelemusta toisensa perään. Jo heti muuton jälkeen oli ilmeistä, ettei liittymä Elisan lupauksista huolimatta toimi. Siitä alkoi sitten päättymätön puheluketju, joka ei ole tuntunut johtavan mihinkään. Kuukausi alkaa olla kohta lopussa, eikä liittymä vieläkään toimi.

Olemme puhuneet useaan otteeseen Elisan kanssa. Olemme puhuneet Saton edustajan kanssa. Olemme puhuneet huoltoyhtiön kanssa. Olemme puhuneet huoltomiehen kanssa. Meillä on käyty ja puhelimessa on luvattu tutkia pistokkeita, mutta "jotenkin ei vain ole ollut vielä aikaa" ja "tässä on ollut kovaa ruuhkaa".

Eilen sain viimein huoltoyhtiön asiakaspalvelun kautta kuin ihmeen kaupalla kiinni jälleen uuden ihmisen, mikä lie vastaava huoltopäällikkö olikaan. Hän oli puhelun perusteella ensimmäinen, joka edes ymmärsi ongelman. Elisalla vain jumitetaan teknisen tuen ruudun takana ("kyllä kaiken pitäisi tämän mukaan toimia, oletteko varma, ettei se modeemin DSL-valo todellakaan pala?") ja huoltoyhtiössä säikähdetään kaikkea internet-sanalla alkavaa ("Teillä oli kuulemma jokin ATK-ongelma?").

Eilen puhelimessa ollut henkilö tiesi kuitenkin heti, miten asiassa pitää edetä, ja onkin jo ottanut tänään yhteyttä ja tuntunut panneen tuulemaan. Nyt on ensimmäistä kertaa tunne, että homma taitaa vielä ratketa. Ehkä jopa tällä viikolla.

No mitäs muuta sitten kuuluu. Loma meni, ilmat olivat fantastiset. Raskauspahoinvointi on rauhoittunut, vaikkei kokonaan poistunut. Mella on oppinut kiipeämään aina vain vaikeampiin paikkoihin, ja nukkuu nykyään jo isojen lasten sängyssä huoneen ovi auki. Tämä tarkoittaa sitä, että neiti saattaa keskellä yötä päättää nousta seikkailemaan asunnossamme ja purskahtaa itkuun sohvalla, kun ei enää löydä pimeässä takaisin huoneeseensa.

Töihin palasin loman jälkeen eilen, ja hommia tosiaan riittäisi. Onneksi riittää innostustakin, syksy on jotenkin aina ollut kaikenlaisen uuden alku. Opiskelujakin voisi taas virittää käyntiin, jos joskus saisi kotiin sen netin ja voisi selailla verkon opinto-oppaita sekä tenttikirjojen saatavuutta kirjastoissa.

Miten moni asia nykyään riippuukin toimivasta internetyhteydestä!

Ai niin, Erik täytti 30 vuotta. Pilkkasin häntä siitä liki tauotta. Odotan kostoa parin vuoden päästä.

Pikamerkintä: potku

Ennen kuin ehdin varsinaisesti tämän blogin ääreen, pikainen raportti: se potkii! Viikonlopun aikana varmistuin siitä, että vatsani hennot tuntemukset taitavat olla perheen pienimmän liikettä. Nyt pikkukakara potkii jo vimmatusti, liekö innostunut aamukahvistani.

Hellettä mökillä

On ollut aika onnekas kesälomapätkä näin elokuussa, helle on nimittäin hellinyt meitä mökillä. Saunaa ei ole tehnyt mieli lämmittää, sillä 28 astetta varjossa on ollut aivan riittävän lämmintä. Pulahdukset 23-asteiseen veteen ovat kuitenkin vähän virkistäneet, mikä helpotus!

Tänään mökille tulee sitten vieraita Helsingistä, ja säiden on luvattu pysyvän hyvänä vielä ainakin viikonlopun ajan. Ei voi valittaa! No, paitsi joskus on jo vähän liiankin kuumaa ja aurinko paistaa naamaan ruokaillessa. Mutta mikäs pakko se on ulkona syödä, voihan sitä mennä viileään sisälle.

Juuri nyt ei oikeasti ole edes mielessä muuta kuin järvi ja aurinko. Siispä jätetään turinat sikseen, ehkä sateet tulevat ja huuhtovat kesähömpän vielä loman aikana. Eihän mitään autuutta voi loputtomiin riittää.

Irtiotto muutosta

Lähtö kesämökille jäi maanantaille, uudessa kodissa kun oli niin paljon tehtävää. Ihan hyvällä mielellä siis siirsimme suunnitelmia, ei tehnyt mieli jättää kämppää aivan kaaostilaan. Ja kun perjantaina ostamamme pesutornikin luvattiin toimittaa vasta maanantaina, oli meillä hyvä tekosyy jäädä vielä ripustelemaan verhoja ja asentamaan hyllyjä seiniin.

Koti näyttää nyt jo oikeasti ihan kodilta, perjantain ostosreissu oli erittäin tuloksellinen. Yksi iso kaappi eteiseen, yksi kaappi keittiöön, arkiruokapöytä keittiöön (se vanha iso pöytä meni olohuoneen puolelle juhlaruokapöydäksi) ja se pesutorni tekivät paljon. Tavarat saatiin pois lattialta ja normaali elämä on taas mahdollista. Saatoimme jopa laittaa ruokaa viikonloppuna, ajatella!

Vielä pitää hankkia kaikenlaisia pieniä esineitä, lähinnä verhoja, mattoja ja lamppuja. Taulutkaan eivät vielä ole seinillä, mutta ne ovat pääasiassa kuitenkin jo olemassa ja paikat on suunniteltu. Arvatkaapas mitä? Olohuoneessamme on nyt iso tummanpunainen verho. Ei, tämä ei ole vitsi. Siellä se roikkuu, ja oikein hyvin sopii. Erityisen hyvin uskon sen sopivan miljööseen siinä vaiheessa, kun punataustainen triptyykki ripustetaan sen viereen seinälle.

Vieras-/maalaushuoneessa taas on punainen vuodesohva, ajatella. Sen seuraksi olin ajatellut hommata kaikkea kirjavaa, esimerkiksi kirkkaanvihreät verhot. Siellä on sitten hyvä inspiroitua maalaamaan, kaiken väripaljouden keskellä.

Vaalean puun värinen ruokapöytä keittiössä kyllä näytti hieman oudolta tummaan tottuneelle. Ajattelimmekin hieman pehmittää vaikutelmaa hankkimalla mustaruskeat verhot ja maton... Yhdistelmä vaikuttaa lupaavalta.

Mutta nyt voisi lähteä kesäloman viettoon, mökillä on kuulemma lämmintä nyt.

Toisen ensimmäinen kuva

Arvatkaapas kuka siinä. Niinpä niin, perheen pienin. Tänään oli ensimmäinen ultra, ja voimme lopulta huokaista helpotuksesta: ei siellä tosiaan ole kuin yksi pienokainen. Ei tarvitse hankkia kaksosrattaita.

Kaikki oli muutenkin ultrassa hyvin, joten eipä juuri ole raportoitavaakaan. Eipä sillä, että olisi aikaakaan raportoida: tässähän pitäisi tehdä töitä eikä turista netissä. Kohta alkaa sitten viimeinen pätkä kesälomaa, eli nyt pitäisi vielä vähän rutistaa.

Voipi olla, ettei minusta kuulu mitään ennen jotain satunnaista vierailua Saarijärven kirjastossa. Meillä pitäisi, siis PITÄISI olla kotona toimiva nettiliittymä (kertoo Elisa), mutta kun ei ole: se DSL-valo ei vain mene päälle, piste. Olen hyvin pessimistinen sen suhteen, että vialle löytyisi selitys viikonloppuna ennen loman alkua. No, pitää sitä kai aikuisen ihmisen pärjätä ilman sellaista hienoa viestintäyhteyttä. Hätätilassa voi blogata vaikka kännykällä, jos nyt kovin pahat vieroitusoireet tulevat.

Ai niin, sen verran täytyy kertoa ultrasta, että Kätilöopistolta kerrottiin käytäntöjen muuttuneen viime viikolla. Nykyään vanhemmille kerrotaankin lapsen sukupuoli, jos se vain ongelmitta ja selvästi kuvista näkyy. Aikaa tihrusteluun ja jalkovälin metsästykseen ei toki tolkuttomasti käytetä, mutta kohtuullisin vaivoin asiasta saattaa päästä selvyyteen.

Laitamme nyt sitten odotuksemme rakenneultraan: ehkä saammekin sieltä vielä kiinnostavia uutisia!

Koti on siirtynyt

Osa muutosta on nyt hoidettu, eli tavarat on siirretty uuteen osoitteeseen, vanha kämppä on siivottu ja avaimet luovutettu. Urakka ei kuitenkaan ole lähelläkään loppua (paitsi ehkä ajallisesti), kaikkiaan 75 muuttolaatikosta nimittäin vasta 20 on tyhjennetty. No, sinänsä 20 laatikon tyhjennys näin varhaisessa vaiheessa on toki jo ihan vakuuttava saavutus, mutta kun kuolonviiva lähestyy: muuttofirma tulee hakemaan kaikki laatikot joskus huomisen päivän aikana, eli loput 55 on tyhjennettävä vielä tänä iltana.

Miten minusta tuntuu, että meillä on tänä yönä isoja tavarakasoja ympäri lattioita...? Ei taida 55 laatikollista tavaraa löytää hyllypaikkaa yhden illan aikana.

No, huomenna on viimeinen työpäivä ennen kahden viikon lomarupeamaa. Sitten voi ottaa taas vähän rennommin! Ja kunhan vähän on kotia siistitty, jätämme muuttotyömaan taakse ja siirrymme mökille lekottelemaan. Kahden viikon aikana päätehtäväni on pitää Erik pois työnteosta, mikä vaatiikin jo aikamoisia ponnistuksia. Joitain myönnytyksiä olen joutunut tekemään jo etukäteen, se kompostoiva biovessa taitaa kuitenkin olla aika tärkeä hankinta.

Niin, kiitokset kaikille muuttoavustajille! Homma sujui varsin jouhevasti, ja se valkoinen pöytäkin löytyi yömyöhään vanhan asunnon autohallista... Erik sai sen roudattua uuteen kotiin vielä saman vuorokauden puolella.