Nyt kun vielä eletään vuoden pimeimpiä aikoja, päätin tunnustaa, että olen oikeasti aikamoinen pelkuri. Olen aina ollutkin. Mutta en minä ihan kaikkea pelkää, en nimittäin juuri mitään sellaista, mitä näkökulmasta riippuen joko järkevät tai ylivarovaiset ihmiset pelkäävät. Minä esimerkiksi en pelkää oikaista Kaisaniemen puiston läpi yöllä, en pelkää liikkua kyseenalaisissa helsinkiläisissä kaupunginosissa (enkä ymmärrä pelätä vastaavia ulkomaillakaan), en pelkää nakkikiska- tai taksijonoja enkä myöskään taksikuskeja. En oikeastaan pelkää yhtään mitään Helsingissä.
Mutta antakaapas, kun minä, maalaistyttö, pääsen mökille, sinne keskelle keskisuomalaista korpea lähes aution pikkujärven rantaan. Siellä minä pelkään aina pimeän tullen, ja olen pelännyt kohta 30 vuotta. Sydämeni pamppailee joka ikinen ilta, kun joudun pimeän tullen kipittämään turvallisesti valaistusta mökistä parkkipaikan taakse pystytettyyn puuseehen.
Nyt pitää huomauttaa, etten minä mökilläkään pelkää mitään edes hitusen todennäköistä: ei voisi vähempää kiinnostaa, onko lähistöllä nähty karhuja tai susia. Kamoon, kai nyt ihmiset tajuavat, miten älyttömän epätodennäköistä on, että ne nyt tuosta noin vain päättäisivät tulla asuttuun pihapiiriin riekkumaan? Ei, sellaisen pelkäämisessä ei ole mitään järkeä.
Sen sijaan minä pelkään jokseenkin jokaista kauhuelokuvan hirviötä, josta olen kuullut. Pelkään kaikennäköisia kummituksia ja mörköjä, haudasta palanneita kostajia, unia riivaavia veitsisormia, metsässä haahuilevia noitia sekä, kyllä ja häpeäkseni, toisilleen kuiskailevia ja ihmiset itsetuhoon ajavia puita.
Lisäksi pelkään nykyään myös sitä, että joku hullu vankikarkuri tai muu vastaava aseistettu hahmo löytää mökistä lapseni juuri silloin, kun itse istun puuseessä. Toki Erik on lasten turvana ja oletettavasti parempi vastus satunnaiselle piripäälle, mutta ei se estä minua pelkäämästä poloisten korpeen jätettyjen pienokaisten puolesta.
Sen lisäksi, että yöllinen vessareissu on kauttaaltaan ja kokonaisuudessaan ahdistava, sisältyy siihen muutamia erityisen piinaavia hetkiä. Yksi hetki on se, kun ohitan vierasmajana toimivan pikkuruisen aitan: aitan ovessa on pieni ikkuna, ja joka kerta emmin vilkaista ikkunaa kohti siinä pelossa, että näen jonkun katsovan minua takaisin mökin pimeydestä. Joka kerta ikkunasta on kuitenkin pakko kurkistaa juuri sen vuoksi: olisihan vielä kamalampaa, jos en voisi olla varma mökin olevan tyhjä.
Myös puuseen oven avaaminen on vaarallinen hetki: mitä jos siellä on muitakin entiteettejä kuin hyönteisiä? Puuseen sisällä taas on aina valinnan paikka: jätänkö mukanani tuomaan taskulamppuun/öljylamppuun valon, jolloin näen kaiken puuseen sisällä mutten mitään ikkunan takaa, vai sammutanko valon, jolloin en olisi niin helposti havaittavissa ulkoa ja sen sijaan itse näen mahdolliset lähestyjät ikkunastani? Aina se valo on tässä vaiheessa sammunut, mutta menee muutama sekunti, ennen kuin silmäni tottuvat pimeään - ja ne ovat pelottavia sekunteja ne.
Viimeinen erityisen jännityksen vaihe on puuseen oven avaaminen uudestaan: odottaakohan joku minua oven takana?
Paluumatka sitten sujuukin huomattavasti helpottuneemmissa merkeissä, sillä nyt näköpiirissäni on koko ajan edessä odottava turvallinen mökki. Edes vierasmajan ikkunasta en jää kurkkimaan, vaan kipitän reippain (juoksu)askelin kohti päämäärääni. Saatanpa jopa pysähtyä mökin portaiden alle ja ihastella hetken aikaa tyyntä järven pintaa.
Kerrottakoon vielä, että puuseepolun toiselta puolelta alkaa metsä, kun taas toisella puolella on muutama metri avointa maata ennen järven rantaa. Järvi taas ei ole pimeässäkään yhtään pelottava, vaikka perinteisessä kauhukuvastossa sumuiset vedet sisältävätkin kaikenlaista huolestuttavaa. Metsästä kuitenkin tulee rumia, väkivaltaisia tai muuten vain niin ilmiselvästi karmaisevia hirviöitä, että niitä juostaan aina karkuun. Hämyisessä järvessä sijaitsevat monsterit taas ovat seireenien ja muiden vedenneitojen kaltaisia vienon houkuttelevia ja (ainakin ensisilmäykseltä) kauniita olentoja, joita kukaan ei juokse pakoon. Niille minä taas voin sanoa että just nyt ei ehdi, palataan asiaan huomenna.
Kerroin näistä peloistani yksityiskohtaisesti Erikille, joka rauhoittelevasti totesi, että tilastojen valossa mökin vessareissua huomattavasti vaarallisempaa on käydä tuossa meidän lähi-Alepassamme. Ei, en minä nyt sentään alkanut Alepa-reissua pelätä: sen sijaan totesin, että voi kun mökilläkin voisi vessan sijaan piipahtaa vain valaistussa Alepassa.
Ja siinä vaiheessa toivoin, etten olisi sanonut niin: mieleeni piirtyi kuva laiturin nokkaan, sumun keskelle yhtäkkiä pulpahtavasta, värikkäin mainosvaloin ja karnevaalihenkisten mainosjinglejen ympäröimästä kelluvasta Alepasta. Jos olette nähneet elokuvan
Funny Man, tiedätte suunnilleen, millaista tunnelmaa haetaan. Ikkunassa olisi tietenkin mainokset olut- ja makkara-alennuksista. Mökkeilijää houkutellaan kovasti peremmälle.
Ei, en minä halua laiturilleni omaa Alepaa keskellä yötä.
