Teknistä kehitystä ja tätejä

Minulla on vamma: en käytä käteistä kuin äärimmäisessä hädässä, ja silloinkin kiroten joko hiljaa mielessäni tai peräti ääneen. Tästä vammasta on aina vain vähemmän ja vähemmän haittaa, sillä kortilla voi maksaa jo jokseenkin kaikissa niissä paikoissa, joihin minä rahani kannan.

Käyttämissäni uimahalleissa pukukaappien panttina on vielä pitkään ollut 50 sentin kolikko. No, panttihommat vielä menettelevät, olen sitten kantanut sitä yhtä ja samaa kolikkoa uimakassissani mukana. Siitäkin tuskasta päästiin kesällä, kun Töölön uimahallin kaapit uusittiin ja pantiksi muutettiin se sama älykortti, jolle sarjaliputkin ladataan. Jes!

Hiustenkuivaajat eivät valitettavasti ole seuranneet tätä kehitystä: ne täytyy edelleen maksaa 20 sentin kolikolla, ja siinä se. Lisäksi kyse on tosiaan maksusta, eli joka uintikerralla pitäisi olla uusi 20 sentin kolikko mukana. Eikä niitä tunnetusti saada pankkiautomaateista.

Tiedän, tiedän, voisin nostaa sen kaksikymppisen ja pyytää uimahallin tätejä ja setiä vaihtamaan sen sataan 20 sentin kolikkoon. Tykkäisivät varmaan. Ja minustakin olisi hillittömän hauskaa kantaa mukanani avattua kolikkorullaa. En aio kuitenkaan tehdä niin.

Onneksi tämänkin ongelman voi kiertää: vaikka kyseisten hiustenkuivaajien takana olevia töpseleitä ei voikaan käyttää ilman rahallista korvausta, löytyy ainakin Töölön uimahallista ilmaiset pistorasiat vessoista. Siellä minäkin siis torjun talviflunssaa oman pikkukuivaimeni kanssa.

Sinänsä sijainti on kehno, sillä en minä tarvitse niitä vesiklosetin muita fasiliteetteja pelkkää pistoketta käyttäessäni. Toki jätän oven auki muita kuivaajia, käsien pesijöitä tai muilla asioillla liikkuvia varten.

Tänään ensimmäisen kerran vessaan kurkisteli närkästynyt naisihminen, joka tiedusteli painokkaaseen sävyyn, josko vessa olisi pian vapaa käytettäväksi. Katseli kiukkuisesti nenänvarttaan pitkin (sikäli kuin minua 15 senttiä lyhyempi ihminen kykenee taivuttamaan päätään riittävän taakse katsoakseen nenänvarttaan pitkin) ja totesi, että vessan ulkopuolella on jo kamala jono.

Minä siinä sitten avullisen ystävällisesti lopetin heti kuivailun ja päästin tädin sisälle, pahoittelinpa vielä ulos mennessäni, että sääli kun niitä pistokkeita ei ole muualla kuin täällä vessassa. Täti tuhahti, että onhan tuossa noita maksullisia, käytä niitä. Oven sulkeutuessa sanoin jotain säyseää käteisen rahan soveltumattomuudesta arkikäyttöön, mutta se taisi mennä jo tädiltä ohi.

Arvatkaa, oliko siellä vessan ulkopuolella kamalaa jonoa? No, jos sen yhden kiukkuisen tädin voi laskea kamalaksi jonoksi, niin sitten. Tädillä oli kai kova hätä, sillä minun lyhyen kuontaloni kuivaaminen kestää n. 4 minuuttia (olen katsonut kellosta) - veikkaan, että tädin pissareissu kestää kauemmin. Sitä paitsi niitä vessoja on muuallakin, täti vain halusi päästä siihen lähimpään eikä jaksanut lampsia niihin kieltämättä eri kerroksessa sijaitsevaan kahteen tyhjänä olevaan.

Miten tällainen tilanne voitaisiin estää? Vaihtoehtojani ovat ilmeisesti ainakin seuraavat:

-Hiukset märkänä ulos pakkaseen. Flunssa. Sairaslomaa töistä, työnantaja kerää siitä Kela-korvaukset jotka maksetaan tädin verorahoilla.

-Vessan oven sulkeminen ja lukitseminen niin, etteivät käsienpesijät pääse sisälle. Veikkaan nimittäin, ettei täti olisi painokkaasti tullut kertomaan vessan olevan turhaan varattuna mikäli olisin tehnyt häpeälliset puuhani suljettujen ovien takana. Olisinhan voinut esim. istua ns. asioilla hiuksiani kuivatessa. Mikä muuten olisikin aika hyvä idea tässä tehoyhteiskunnassa.

-Kolikkorullan kuljettaminen repun pohjalla. Ikävänä ihmisenä en kuitenkaan käytä tätä vaihtoehtoa niin kauan kuin helpompi ja ilmaisempi tapa on tarjolla.

Uimahalli puolestaan voisi ehkäistä asiakkaidensa kissatappelut ainakin kahdella tavalla:

-Pari ilmaista pistorasiaa wc-tilojen ulkopuolellekin (kuten ainakin Kallion uimahallissa on fiksusti tehty)

-Korttimaksumahdollisuus myös hiustenkuivaajiin. Minun älykortillani on uimahalliin sarjalippuja, voisin minä ostaa niitä hiustenkuivaajan sarjalippujakin jos tarjottaisiin.

Luovan kirjoittamisen alkeiskurssi, osa 3

Kurssi on edennyt jo kolmanteen viikkotehtävään, kiitos vain niistä edellisistä. Viimekertainen novelli olikin jo vähän työläämmästä päästä, joten otetaan tällä viikolla kevyemmin. Vuosikin kun vaihtuu ja kaikkea. Aikaa on jälleen viikko, eli odotan tuloksia viimeistään loppiaisena joko kommenttina tähän merkintään tai sähköpostitse sinne osoitteeseen, jonka varmaan osaatte kaivaa linkkien takaa.

Tehtävänä on laatia kuvitteellisista Facebook-statuksista koostuva teksti, joka muodostaa kokonaisuutena jonkinlaisen tapahtumaketjun tai juonikuvion. Statusten on tarkoitus kuvata tapahtumia fiktiivisen alter egosi näkökulmasta, ja käytetään nyt vain yhtä alter egoa eli kertoja ei vaihdu matkan varrella. Tavallaan kyseessä on siis moderni monologi.

Mikäli Facebook ei ole tuttu, selvennetään vähän näitä statuksia. Niiden avulla ihmiset kertovat... noh, mitä nyt ikinä haluavatkaan kertoa. Pääasiassa he kai toteavat olevansa nyt syömässä lounasta, lähdössä kävelylle ulos tai harkitsevansa nukkumaan menemistä, mutta oikeasti vain mielikuvitus on rajana. Sekä nämä speksit:

FB on asettanut valmiiksi alkupätkän, joka koostuu nimestäsi ja yhdestä välilyönnistä. Sen jälkeen tulee 160 merkin verran tilaa omalle luovuudelle. Lisäksi statukseen liitetään päivämäärä ja kellonaika, jolloin lopullinen tulos voisi näyttää esim. tältä:

31.12.2008

10.34: Angina herää liian lyhyiltä yöunilta.
12.55: Angina syö lounasta.
13.21: Angina ja eksistentiaalinen tuska
14.07: Angina : Jokohan nyt olisi aika vetää pienet päikkärit?

1.1.2009

02.57: Angina : Oho, nukuinko yli vuoden vaihtumisen? No, ensi vuonna uudestaan. Hyvää uuttavuotta teillekin.
03.29: Angina menee takaisin nukkumaan.
.
.
.
.

ja niin edelleen. Oletan teidän tekstienne olevan kuitenkin jokseenkin kiinnostavampia kuin tämä esimerkki. Pituudelle en laita rajoituksia, tehkää sen mittaisia kuin ehditte ja haluatte.

Pidätän oikeuden käyttää laatimianne statustaideteoksia omina FB-statuksinani, jos mieleni niin tekevi. Taiteilija saa kuitenkin halutessaan nimensä/nimimerkkinsä mainituksi samaisessa sosiaalisessa mediassa.

Arki se ovella kolkuttaa

Käytiin tänään tutustumassa päiväkotiin muksujen kanssa. Mellallehan paikka oli sinänsä tuttu, mutta vuoden kotona oleilun jälkeen tuon ikäinen on tainnut unohtaa kaiken. Siitä huolimatta isompi lapsistamme oli heti kuin kotonaan, mikä ei sinänsä ollut yllätys: mokoma ryökäle on kaikkialla kuin kotonaan, ei vierasta eikä arastele yhtään mitään. Vaikka joskus kannattaisi.

Neila on sitten päinvastainen tapaus: ujostelee jokaista kahden metrin päähän uskaltavaa vierasta ihmistä (vieras = joku muu kuin äiti, isi tai isosisko) ja vuolattaa suuria krokotiilinkyyneleitä mikäli hänen lähelleen silti tullaan. Siis nimenomaan krokotiilinkyyneleitä: olemme jo oppineet tunnistamaan oikean hätäitkun draamaitkusta, ja valtaosa Neilan metelöinnistä on silkkaa teatteria ja loukattua ylpeyttä.

Yllättävän nopeasti pienimmäisemmekin kuitenkin tyyntyi ja ryhtyi tutustumaan uuteen ympäristöönsä. Olen ollut aika paniikissa lasten ensi viikolla alkavasta päiväkotiarjesta, mutta tämän käynnin jälkeen olo on jo huomattavasti kevyempi. Toki tilannetta kirkastaa vielä sekin, että aiemmasta poiketen kuulimme tänään lastemme pääsevän sittenkin samaan ryhmään. Ja muutenkin tiedämme jo kokemuksesta, että kyseinen päiväkoti on ihana.

Ei niille hormoneille silti mitään voi: olo on aika paska, kuin olisi hylkäämässä lapsensa. Toivottavasti syyllisyys lievenee ajan kuluessa - vai paheneeko se siinä vaiheessa, kun rääpäleet muuttavat kotoa pois?

Laittomia musiikkielämyksiä, ei kiitos

Sain joululahjaksi viimein sen kauan kaipaamani mp3-soittimen, ja aatosta asti koneemme onkin raksuttanut vinhaa vauhtia mp3-versioita levykokoelmastani. Päämääränäni on siirtää kaikki cd-aineistoni vähemmän tilaa vievään muotoon tuohon soittimeeni sekä tietokoneen kovalevylle. Sen jälkeen levyt lentävätkin sitten vierashuoneen hyllystä pölyä keräämästä varaston hyllylle pölyä keräämään, ja joskus hamassa tulevaisuudessa kirpparille tms.

Ilahduttavan hyvin tämä siirtymä tallennusmuotojen välillä on edennyt; vasta tänään törmäsin ensimmäiseen kopiosuojattuun levyyn, joka ei aukea tietokoneessamme. Siinäpä sitten moraalinen dilemma: uhmatako lakia ja hankkia netistä mahdollisesti laiton purkuohjelma, vai luopuako kyseisen musiikkituotteen käytöstä?

No, koska olen laiska ja jääräpäinen, päätin luopua kyseisestä levystä. (Päätöstä helpotti se, että kyseinen levy oli perheen ulkopuolelta tullut lahja eli omia rahojani en siihen ole sitonut.) Ja kaikista vastaavanlaisista eteen tulevista, sekä moista ääliöilyä harrastavien artistien tulevistakin tuotoksista. Kapina se on pienikin kapina.

Piirretyistä 1970-luvun lapsitähtiin

Olin väärässä: ei Gummi Bearista tullutkaan joulun kestohittiä. Jo nyt sen on ohittanut Heintje:

Ja voisiko joku kertoa, miten ihmeessä suomennetaan attention span?

The return of the identiteettikriisi

Tässä syksyn aikana olen koettanut pyörittää omaa pientä karteesista projektiani, toisin sanoen lapsekas päämääräni on ollut repiä alas mahdollisimman useita heikoissa kantimissa roikkuvia uskomuksiani ja lopulta rakentaa uusiin Totuuksiin perustuva maailmankuva puhtaasta ja tyhjästä perustilasta. Tämä saattaa ehkä jossain määrin ollakin pyrkimysteni osuva kuvaus tuolla poliittisella ja yhteiskunnallisella puolella. Mikäli tässä yritetään kuitenkin pykätä jotain oikeaa kolmenkympin kriisiä, ei karteesinen lähestymistapa taida olla kauhean suositeltava.

Nyt onkin sen sijaan tarvetta hegeliaaniselle projektille; tiedättehän, ne teesi-antiteesi-synteesi -jutut. Asiahan on niin, että teininä olin ahdistunut ja angstinen (toisin kuin kukaan muu), kunnes minusta kuoriutui huolehtiva ja tyyni perheenäiti. Koska nykyinen perheidyllini ei kuitenkaan ole koko totuus, on tarvetta synteesille.

Nyt ei pidä ymmärtää asiaa väärin: kolmenkympin kriisini ei siis todellakaan tarkoita sitä, että haluaisin palata noihin teinivuosiini. Myönnettäköön, silloin sain maalattua paljon useammin ja parempia tauluja; lisäksi musiikki tuntui silloin vielä joltain. Mutta ei tässä perhe-elämässäkään ole mitään päälleliimattua, vaan aivan tervetullutta kehitystä se on ollut. On esimerkiksi ihan kiva olla onnellinen vuosien angstailun jälkeen.

Tiedän, tämä kuulostaa näin banaalisti auki kirjoitettuna todella väsyneeltä ja kliseiseltä. Koettakaa kuitenkin kestää, ja ajatelkaa omia kokemuksianne. Eivät ne ongelmat ja ahaa-elämykset kuulkaas teidänkään elämissänne niin ainutlaatuisia ole.

No niin, sitten niitä vinkkejä: miten yhdistää onnistuneesti vastuullisen perheenäidin ja angstaavan wannabe-maalariteinin elämät?

Pelottaa

Nyt kun vielä eletään vuoden pimeimpiä aikoja, päätin tunnustaa, että olen oikeasti aikamoinen pelkuri. Olen aina ollutkin. Mutta en minä ihan kaikkea pelkää, en nimittäin juuri mitään sellaista, mitä näkökulmasta riippuen joko järkevät tai ylivarovaiset ihmiset pelkäävät. Minä esimerkiksi en pelkää oikaista Kaisaniemen puiston läpi yöllä, en pelkää liikkua kyseenalaisissa helsinkiläisissä kaupunginosissa (enkä ymmärrä pelätä vastaavia ulkomaillakaan), en pelkää nakkikiska- tai taksijonoja enkä myöskään taksikuskeja. En oikeastaan pelkää yhtään mitään Helsingissä.

Mutta antakaapas, kun minä, maalaistyttö, pääsen mökille, sinne keskelle keskisuomalaista korpea lähes aution pikkujärven rantaan. Siellä minä pelkään aina pimeän tullen, ja olen pelännyt kohta 30 vuotta. Sydämeni pamppailee joka ikinen ilta, kun joudun pimeän tullen kipittämään turvallisesti valaistusta mökistä parkkipaikan taakse pystytettyyn puuseehen.

Nyt pitää huomauttaa, etten minä mökilläkään pelkää mitään edes hitusen todennäköistä: ei voisi vähempää kiinnostaa, onko lähistöllä nähty karhuja tai susia. Kamoon, kai nyt ihmiset tajuavat, miten älyttömän epätodennäköistä on, että ne nyt tuosta noin vain päättäisivät tulla asuttuun pihapiiriin riekkumaan? Ei, sellaisen pelkäämisessä ei ole mitään järkeä.

Sen sijaan minä pelkään jokseenkin jokaista kauhuelokuvan hirviötä, josta olen kuullut. Pelkään kaikennäköisia kummituksia ja mörköjä, haudasta palanneita kostajia, unia riivaavia veitsisormia, metsässä haahuilevia noitia sekä, kyllä ja häpeäkseni, toisilleen kuiskailevia ja ihmiset itsetuhoon ajavia puita.

Lisäksi pelkään nykyään myös sitä, että joku hullu vankikarkuri tai muu vastaava aseistettu hahmo löytää mökistä lapseni juuri silloin, kun itse istun puuseessä. Toki Erik on lasten turvana ja oletettavasti parempi vastus satunnaiselle piripäälle, mutta ei se estä minua pelkäämästä poloisten korpeen jätettyjen pienokaisten puolesta.

Sen lisäksi, että yöllinen vessareissu on kauttaaltaan ja kokonaisuudessaan ahdistava, sisältyy siihen muutamia erityisen piinaavia hetkiä. Yksi hetki on se, kun ohitan vierasmajana toimivan pikkuruisen aitan: aitan ovessa on pieni ikkuna, ja joka kerta emmin vilkaista ikkunaa kohti siinä pelossa, että näen jonkun katsovan minua takaisin mökin pimeydestä. Joka kerta ikkunasta on kuitenkin pakko kurkistaa juuri sen vuoksi: olisihan vielä kamalampaa, jos en voisi olla varma mökin olevan tyhjä.

Myös puuseen oven avaaminen on vaarallinen hetki: mitä jos siellä on muitakin entiteettejä kuin hyönteisiä? Puuseen sisällä taas on aina valinnan paikka: jätänkö mukanani tuomaan taskulamppuun/öljylamppuun valon, jolloin näen kaiken puuseen sisällä mutten mitään ikkunan takaa, vai sammutanko valon, jolloin en olisi niin helposti havaittavissa ulkoa ja sen sijaan itse näen mahdolliset lähestyjät ikkunastani? Aina se valo on tässä vaiheessa sammunut, mutta menee muutama sekunti, ennen kuin silmäni tottuvat pimeään - ja ne ovat pelottavia sekunteja ne.

Viimeinen erityisen jännityksen vaihe on puuseen oven avaaminen uudestaan: odottaakohan joku minua oven takana?

Paluumatka sitten sujuukin huomattavasti helpottuneemmissa merkeissä, sillä nyt näköpiirissäni on koko ajan edessä odottava turvallinen mökki. Edes vierasmajan ikkunasta en jää kurkkimaan, vaan kipitän reippain (juoksu)askelin kohti päämäärääni. Saatanpa jopa pysähtyä mökin portaiden alle ja ihastella hetken aikaa tyyntä järven pintaa.

Kerrottakoon vielä, että puuseepolun toiselta puolelta alkaa metsä, kun taas toisella puolella on muutama metri avointa maata ennen järven rantaa. Järvi taas ei ole pimeässäkään yhtään pelottava, vaikka perinteisessä kauhukuvastossa sumuiset vedet sisältävätkin kaikenlaista huolestuttavaa. Metsästä kuitenkin tulee rumia, väkivaltaisia tai muuten vain niin ilmiselvästi karmaisevia hirviöitä, että niitä juostaan aina karkuun. Hämyisessä järvessä sijaitsevat monsterit taas ovat seireenien ja muiden vedenneitojen kaltaisia vienon houkuttelevia ja (ainakin ensisilmäykseltä) kauniita olentoja, joita kukaan ei juokse pakoon. Niille minä taas voin sanoa että just nyt ei ehdi, palataan asiaan huomenna.

Kerroin näistä peloistani yksityiskohtaisesti Erikille, joka rauhoittelevasti totesi, että tilastojen valossa mökin vessareissua huomattavasti vaarallisempaa on käydä tuossa meidän lähi-Alepassamme. Ei, en minä nyt sentään alkanut Alepa-reissua pelätä: sen sijaan totesin, että voi kun mökilläkin voisi vessan sijaan piipahtaa vain valaistussa Alepassa.

Ja siinä vaiheessa toivoin, etten olisi sanonut niin: mieleeni piirtyi kuva laiturin nokkaan, sumun keskelle yhtäkkiä pulpahtavasta, värikkäin mainosvaloin ja karnevaalihenkisten mainosjinglejen ympäröimästä kelluvasta Alepasta. Jos olette nähneet elokuvan Funny Man, tiedätte suunnilleen, millaista tunnelmaa haetaan. Ikkunassa olisi tietenkin mainokset olut- ja makkara-alennuksista. Mökkeilijää houkutellaan kovasti peremmälle.

Ei, en minä halua laiturilleni omaa Alepaa keskellä yötä.

Luovan kirjoittamisen alkeiskurssi, osa 2

On kurssin toisen tehtävän aika, vaikka ensimmäisiä tekstejä voikin toki vielä palauttaa muutaman tunnin ajan. Tällä kertaa tehtävänä on kirjoittaa novelli, jossa esiintyvät seuraavat sanat tai käsitteet (perusmuodossaan tai taivutettuna): "EU:n perustuslakiäänestys", "ilotulitus", "laiskanpulskea", "hurmaava", "raataa" sekä "yllättyä".

Novellin pituus saisi olla vähintään sellaiset ruotsin tunnilta tutut 500 sanaa, mutta pidemmätkin kelpaavat oikein hyvin. Älkää kuitenkaan ruotsiksi kirjoittako. Tekstit voi tuttuun tapaan joko lähettää minulle sähköpostitse (etunimi.sukunimi[sekäppyrä]gmail.com) tai julkaista kommenttina tähän merkintään. Odotan saavani tekstit tämän vuoden puolella, eli viimeinen palautuspäivä on ensi viikon keskiviikko.

Varoitus: ei kasvissyöjille

Tässä on kuvattu meidän koko perheen ehdottomasti mieluisin jouluaskare. Valitettavasti kuvassa ei näy, kuinka kuopuksemme pomppi keittiön lattialla istuessaan samaan tahtiin.

Taidekasvatusta

Mellalla on joulukalenterina sellainen hieno rekka-auto, jossa on 24 pientä lokeroa 24:ä pientä esinettä tai asiaa varten. Joinakin joulukuun päivinä Mella on saanut kalenteristaan muovailuvahaa; joka kerta eri väristä. Koska neiti tietenkin sotkee kaikki muovailuvärit yhteen, oppii hän samalla esimerkiksi, että keltaisesta ja sinisestä tulee yhdessä vihreää.

Värejä on nyt tullut jo aika paljon, ja olohuoneen pöydällä odottaa aika inha muovailuvahamöykky. Se näyttää samalta kuin helsinkiläinen joulusää: tummanharmaalta. Mikä on tämän tarinan opetus, ellei jokin hyvin pessimistinen? Kaikesta tulee lopulta synkeää massaa? Elämän syksy on valoton? Itku pitkästä ilosta?

Vai tulkitsenko minä nyt liikaa? Kyllä se tyttö siitä kurjanharmaasta klöntistäänkin pitää. Ehkä se on se opetus: myös ruma voi olla kiva.

Unelma omavaraisuudesta

Päivän Hesarissa oli juttu kaksilapsisesta perheestä, joka pyrkii elämään mahdollisimman omavaraisesti. Juttu on suppeammassa muodossa myös verkossa täällä.

Perheen vanhemmat mm. kasvattavat itse oman viljansa, keräävät paljon sieniä ja marjoja sekä kehräävät omat lankansa ja valmistavat itse vaatteensa villasta, nahasta ja pellavasta. Suolasta on luovuttu kokonaan ja talo lämpiää omin kätösin hakatuilla polttopuilla. Hippien ja kansallissosialistien unelma siis.

Uutinen nostatti heti vilkkaan keskustelun Hesarissa, jonka seuraamiseen minun turnauskestävyyteni ei paria ekaa sivua pidemmälle riittänyt. Valtaosa kommenteista oli kriittisiä, moittivia tai peräti kyynisiä: moinen elämäntapa todettiin heti kestämättömäksi yhteiskunnallisessa mittakaavassa sekä älyttömäksi haihatteluksi. Joku keskustelun alkupuolella toki myös ihmetteli, mistä moinen tunneryöpsähdys oikein on saanut alkunsa: miksi niin kamalan monella on niin hurja kiire tuomitsemaan jonkun toisen elämäntapa?

Vaikken ole kyseisen perheenisän filosofiaan sen tarkemmin tutustunut, lienee selvää, etteivät kaikki muut voisi seurata tämän perheen esimerkkiä nykyisen kaltaisen yhteiskunnan romahtamatta. Tämäkin perhe on todennäköisesti nauttinut ainakin verovaroin kustannetuista neuvolapalveluista sekä poliisin ja puolustusvoimien suomasta yleisestä turvallisuudesta. Jos kaikkien aika menisi vain oman ruokansa tuottamiseen, ei yhteiskunnallisia turvaverkkoja olisi. Lisäksi viljeltävä maapläntti ja perheen asuintalo on täytynyt maksaa ihan oikealla rahalla, ennen kuin omavaraisuutta on päästy harjoittelemaan; nyky-yhteiskunnassa ei siis voi tuosta vain heittäytyä omavaraiseksi ilman alkupääomaa.

Eri asia sitten on, halutaanko nyky-yhteiskunta säilyttää. Kun kaikille maailman miljardeille ei yksinkertaisesti riitä samanlaisia viljavia maapalstoja oman ruuan kasvattamiseen, pitäisi alkajaisiksi hankkiutua eroon muutamasta miljardista ihmisestä. En tiedä, onko tämä esimerkkiperheen tavoite; sen lobbaaminen valtavirran tavoitteeksi lienee kuitenkin vähintään haastavaa.

Mutta jos kyse ei ole mistään sen yhteiskunnallisemmasta agendasta vaan tämän perheen henkilökohtaisesta, ehkä itsekkäästäkin elämäntapavalinnasta, mikä oikeus muilla on mennä se tuomitsemaan? On niitä muitakin sallittuja tapoja elää elämäänsä, eivätkä ne kaikki muutkaan välttämättä ole yhteiskunnallisessa mittakaavassa kaikkein rakentavimpia.

Toisaalta se, että Hesari esittelee tämän perheen valinnan juuri sopivasti länsimaisen materialismin vuosijuhlan alla, on kuitenkin ilman muuta jonkinlainen yleisempi kannanotto, ei pelkkä human interest -tarina. Varsinkin, kun Hesarilla tuntuu olevan kova palo tehdä uutisesta kuin uutisesta yhteiskunnallisia kannanottoja. Ehkä se kommentoijien kielteinen asenne juontui juuri tästä Hesarin valistusprojektista: kyllähän tässä nyt kuitenkin selvästi haluttiin esitellä perhe, joka tekee jotain paremmin, oikeammin kuin me muut. Vai eikö?

Jos oletetaan, ettei tämä pyrkimys omavaraisuuteen välttämättä ole pilkuntarkasti mahdollista suuremmassa mittakaavassa, voiko tällaisilla tarinoilla kuitenkin olla jotain muuta annettavaa? Riski, että kaikki nyt yhtäkkiä heittäytyisivät samanlaisiksi askeetikoiksi, lienee kuitenkin pieni. Ehkä tuollainen toisenlainen tarina on vain virkistävää vaihtelua kaikkien niiden koko aukeaman peittävien mainosten välissä? Niin kuin eräs ystäväni männävuosina perusteli poikkeuksellisen radikaalina pidettyä valintaansa vaaleissa: vaikkei pidä paljaan suolan mausta, on keittoon silti hyvä lisätä pieni määrä suolaa, jotta se maistuisi edes joltain. Tuovatko tällaiset tarinat kaivattua tasapainoa kulutusjuhlaan?

Vai vieraannuttavatko ne meitä taviksia ekologisemmasta ja hitaammasta ajattelusta? Jos tuollainen esitellään ihannevaihtoehtona, ei valtaosalla taida riittää selkäranka taivaspaikkaan. Tuntuvatko pienemmät ja helpommat arjen teot turhilta, jos päämäärä on noin epärealistisen kaukana?

En minä tiedä. Ei huvittaisi olla kyyninen jouluna.

Maitotyttö

Perheen pienimmäisemme, eilen 10 kuukautta täyttänyt Neilamme on Erikin määritelmän mukaan jo melkein oikea ihminen. Typykkä on nimittäin jo parin päivän ajan ahminut ihkaoikeaa, lehmänmaidosta tehtyä jukurttia, eikä maha ole mennyt sekaisin. Tästä on vain pikkuriikkisiä askelia siihen, että neiti alkaa syödä muitakin oikeiden ihmisten ruokia.

Pimu myös nousee sujuvasti ja riemuisasti seisomaan tukea vasten. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että jo kohta Neila juoksee Mellan kanssa kilpaa käytävää pitkin?

Minä ja jouluvalmistelut

Päivän Viivi ja Wagner kertoo sen kaiken.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, minä kyllä rakastan joulua ja eritoten jouluvalmisteluja. Mutta ei aina voi vain jaksaa. Ja valmista tulee kuitenkin.

Saappaat

Ostin eilen saappaat, Ne Saappaat. Vaihtoehdon numero 1; oikeanpuoleiset, länsirannikolta tarkasteltuna etummaiset. Ne pari senttiä pidemmät ja ne, joissa oli vähemmän ytyä. Tämä johtuu siitä, että lähemmin tarkasteltuna se jokin yty alkoikin vaikuttaa vähän halvalta ja se jokin tylsyys tyylikkäältä.

Sitä paitsi Erik käski ostaa nämä.

Luovan kirjoittamisen alkeiskurssi, osa 1

Jotta maailma olisi hauskempi paikka elää ja jotta työstäni tekstien kanssa olisi jotain iloa, olen päättänyt järjestää pienen kirjekurssin luovasta kirjoittamisesta. Kun muistelen omaa lukioaikaista luovan kirjoittamisen kurssiani, päällimmäisenä mieleeni jäi tehtävä, jossa lyhyen neutraalista uutistekstistä piti kirjoittaa uusia versioita eri tyylilajeissa. Ryöstänkin tämän tehtävänannon omaa kurssiani varten.

Kurssi on ilmainen ja avoin kaikille halukkaille. Merkinnän lopusta löytyy lyhyt uutisteksti, josta osallistujat saavat kirjoittaa kolme (3) uutta versiota eri tyylilajeissa. Tyylit saa valita itse seuraavien joukosta: runo, dekkari, sotahistoriallinen tiiliskivi, nykyproosa, poliittinen pamfletti tai sanomalehden tekstiviestipalsta. Mainitse kunkin tekstin yhteydessä, mitä tyyliä olet käyttänyt. Muuten minä en välttämättä tunnista sitä.

Tekstit voi toimittaa joko kommenttina tähän merkintään tai sähköpostitse allekirjoittaneelle osoitteeseen etunimi.sukunimi{miukulimaukuli}gmail.com. Odotan saavani tekstit viikon sisällä eli viimeistään jouluaattona. Koska en ole oikeasti alan ammattilainen, en lupaa ammattitaitoista palautetta. Pyrin kuitenkin löytämään kaikista jotain kehuttavaa - pääasia on saada kirjoituksensyrjästä kiinni.

Versioitava teksti (by Markus Jokela, HS):

Lokkien tehopyynti alkaa Ämmässuolla huhtikuussa

Harmaalokkien tehopyynti alkaa Ämmässuon kaatopaikalla huhtikuussa. Tähän mennessä kaatopaikalla on tapettu jo 34 000 lintua, mutta tämä ei ole vähentänyt Ämmässuolla vierailevien lintujen määrää.

Asiasta kertoo keskiviikon Länsiväylä.

Lokeista on välillä haittaa kaatopaikan työntekijöille. Linnut myös likaavat läheisten järvien laitureita ja rantoja.

Nyt se on virallista

Kiitti, tulihan tätä jo kerjättyä. Sinänsähän kyse ei ole mistään uutisesta, mutta onhan siihen ihan hyvä saada virallinen leima. Häveliäästi tosin sijoitin polttomerkin hieman syrjäisempään paikkaan.

Päättämisen vaikeudesta

Lähtökohta: kahdet nahkasaappaat. Molemmat kivan näköiset, molemmissa hyvä kävellä.

Vaihtoehto 1: Varsi yltää peräti polvitaipeeseen asti (tämä on hyvä, ulkonäköön liittyvä asia). Kenkä on kuin mittatilaustyötä, eli istuu varpaista polveen asti kuin valettu - en edes tiennyt, että korkokenkä voi tuntua niin hyvältä jalassa. Korkolappu pitää luultavasti vaihtaa ennen käyttöönottoa. Ulkonäkö kaunis, mutta hieman tylsä. Liikkeeseen ei voi palauttaa kenkiä, vaikka tulisi katumapäälle.

Vaihtoehto 2: Varsi on hieman lyhyempi kuin edellisessä vaihtoehdossa, mutta muuten kengän ulkonäkö vastaa täysin haaveitani. Saappaassa on sitä jotakin ytyä, mutta silti se ei mene överiksi. Korkolappu pitää luultavasti vaihtaa ennen käyttöönottoa. Erinäisten alennusten ansiosta hieman, muttei ratkaisevasti edullisempi kuin vaihtoehto 1. Liikkeeseen voi mielenmuutoksen jälkeen palauttaa kengät kuittia vastaan.

Kummat saappaat ostan?

Etuoikeutettu

Tämä on omistettu teille, jotka heräätte aamulla aikaisin joko töihin tai lasten vuoksi: minullapas on joululoma ja aamu-uniset lapset, mikä on aika onnistunut yhdistelmä. Eilen heräsimme varttia vaille yksitoista, tänään minä en jaksanut nukkua enää 20 yli kymmentä pidempään mutta muksut kyllä koisaavat yhä. Kuten myös krapulainen mies.

Orpo olo

Kuukausitolkulla olen haaveillut siitä, että saisin viettää ihan rauhassa iltaa itsekseni, vain minä, stereot ja läppäri. Ei huutavia lapsia eikä sosiaalista kanssakäymistä vaativaa puolisoa.

No niin, nyt se sitten on tapahtunut. Lapset ovat kiltisti nukkumassa ja mies riettailla teillä Tavastialla. Mutta mitä minä teen? Ei huvita kuunnella mitään musiikkia, eikä internetissäkään ole mitään kiinnostavaa. Ei. Niin. Mitään.

Olenko menetetty tapaus?

Uschanovin 9. teesi: Kommunismi kelpaa kapitalisteille, eikä vasemmistolla ole tästä mitään sanottavaa.

Yhdeksäs ja viimeinen teesi on selvä: huolimatta antikommunistisista juhlapuheistaan kapitalistit tekevät surutta kauppaa kommunistisissa valtioissa, kuten Kiinassa, Kuubassa tai jopa Pohjois-Koreassa. Vasemmistolla olisi selvä iskun paikka, mutta jostain syystä se ei rohkene tehdä niin. Ehkei vasemmiston oma suhde kyseisiin valtioihin kestä päivänvaloa?

Kyllähän näistä asioista minun mielestäni jonkin verran puhutaan, vaativathan esim. Vasemmistoliitto ja demarit valtiojohtoa jättämään Pekingin olympialaiset väliin (myönnetään, Haloska taisi kuitenkin olla paikalla) ja Googlen Kiina-sekoilut ovat saaneet huomiota Pravdassa Hesarissa. Toki useimmiten tällainen keskustelu tuntuu olevan poliittisesti löyhemmin sitoutuneiden ihmisoikeusjärjestöjen kenttää.

Uschanovin 8. teesi: Kehitysoptimismi oli vielä taannoin oikeutettua, ja niinpä sen leimaaminen vääräksi tietoisuudeksi on usein kohtuutonta

(ks. selitys tälle merkinnälle)

Luvusta löytyy paljon muutakin, mutta itselleni kiinnostavin anti tiivistyy kahteen pääasiaan. Ensinnäkin: vasemmiston on hyvin vaikea myöntää, että yhteiskunnan kehitys aina parempaan suuntaan on myös kapitalismin ansiota. Jälleen kerran kapitalismi tuntuu olevan vasemmistolle vain Suuri Paha, jolla ei voi määritelmällisesti olla minkäänlaisia myönteisiä seurauksia. Koska arkitodellisuus ei kuitenkaan tue tätä väitettä, ei vasemmiston rimpuilu ole kovin vakuuttavaa katseltavaa.

Uschanovin mielestä kapitalismin ansiot olisikin tunnustettava ja keskityttävä sen varsinaiseen ongelmaan: "Kapitalismissa on oikeastaan kaikkein loukkaavinta, että se jättää tyydyttämättä tarpeita, jotka juuri sen itsensä ansiosta voitaisiin nyt ensi kertaa historiassa helposti tyydyttää" (s. 153). Nykykapitalismissa kaikkea tarkastellaan vain rahan ja talouden viitekehyksessä, eikä muiden arvojen olemassaoloa haluta myöntää. Juuri tämän muuttaminen on ilmeisesti Uschanovin mukaan vasemmiston tehtävä.

Toinen minua puhutteleva pointti liittyy sitten tähän tehtävään: kehitysoptimismin tulisi olla sallittua eikä parannusideoita tulisi leimata utopiaksi. Maailma on satojen vuosien saatossa muuttunut niin valtavasti, että nykyinen yhteiskunta olisi 1500-luvun ihmiselle täysin utopistinen ja uskomaton. Kuinka me voisimme sitten nyt tietää, ettei jokin idea ole mahdollinen 500 vuoden päästä?

Mitä mieltä lukijat ovat, puuttuuko vasemmistolta rohkeus ideoida? Entä ovatko muut puolueet rohkeampia, vai vaivaako kaikkia konservatiivinen pysähtyneisyys? Minun kaltaiselleni politiikasta vieraantuneelle sivustakatsojalle koko järjestelmä kieltämättä näyttää vain triviaalilta nyhertämiseltä vailla suuria visioita. Jostain vihreiden suunnalta tuntuu tulevan keskimäärin enemmän uusia avauksia, joiden toteutuskelpoisuudesta voidaan tietenkin väitellä maailman tappiin. Ja onhan meillä sitten vaikkapa Jussi Halla-aho, joka on niinikään onnistunut ainakin herättämään muutaman uneliaan vastustajan ja ihan kunnioitettavan määrän puolustajiakin. Mitä samanlaista vasemmisto on tehnyt tai voisi tehdä?

Uschanovin 7. teesi: Vasemmisto ei tunne kapitalismin historiaa

(ks. selitys tälle merkinnälle)

Jo otsikosta on selvää, että ainakin minuun tämä kalikka kalahtaa: minulla ei ole hölkäsen pöläystä kapitalismin historiasta, enhän ole ylipäänsä perehtynyt minkäänlaiseen aatehistoriaan. Uschanovin tekstissä argumentoidaan, ettei kapitalismilla ole mitään välttämätöntä, sisäänrakennettua yhteyttä liberalismiin tai ylipäänsä oikeistolaiseksi määriteltävissä olevaan poliittiseen kantaan.

Kapitalismin keulakuvana pidetyn Adam Smithin ajatuksiin tutustuttuaan Uschanov löytää paljonkin yhtäläisyyksiä Smithin ja Marxin väliltä; ennen kaikkea kumpikaan ei tunnistaisi nykyajan suuryritysten pyörittämää markkinataloutta kapitalismiksi. Oikeastaan kapitalismi on siis pettänyt omat arvonsa, ja vasemmiston pitäisi tarttua tähän epäkohtaan.

Marxille kapitalismi (niin kuin hän sen määritteli) ei ollut mikään suuri paha, jota pitäisi välttää, vaan ilmeisesti ennemminkin yksi luonnollinen askel kohti sosialismia: sosialismiin ei mennä suoraan minkään valtavan laadullisen ja utopistisen loikkauksen avulla, vaan se kehittyy kapitalismin ja yksityisomistuksen kautta.

No, luvun varsinainen pointti lienee kuitenkin rohkaista vasureita tutustumaan taloushistoriaan. Jälleen kerran Uschanov tuntuu tunnistavan vasemmistossa irrationaalista vastenmielisyyttä jotain inhimillisesti merkittävää kohtaan. Aiemmissa luvuissa se oli mm. kauneus tai tavarat, nyt se on talous. Yhteiskunnasta ei kuitenkaan voi järkevästi puhua ilman puhetta taloudesta.

On helppo allekirjoittaa kehotus tutustua talouteen, mutta luvulle otsikon antanut kapitalismin historian todellisen tilan tunteminen ja etenkin tällä tiedolla hyötyminen jää minulle epäselväksi. Taloushistoriaa ja ennen kaikkea taloudellisia mekanismeja tulee tuntea, mikäli haluaa tehdä yhteiskunnallisia päätöksiä, mutta kuinka monelle ihmiselle on lopulta merkitystä sillä, onko nykykapitalismi Smithin ja Marxin määritelmien mukaista vai ei? Akateeminen ja intellektuaalinen uskottavuus toki kärsii virheellisistä väitteistä, mutta kuinka moni kokoomuksen äänestäjä järkyttyisi ja vaihtaisi puoluettaan tämän paljastuksen jälkeen? Miksi juuri kapitalismin historian kehno tunteminen on maininnan ja oman luvun arvoinen, eikä esimerkiksi mahdollinen yleinen taloustuntemuksen alennustila?

Uschanovin 6. teesi: Vasemmisto ei jätä ihmisiä rauhaan

(ks. selitys tälle merkinnälle)

Uschanov argumentoi, että Marxin ihanneyhteiskunnassa olisi lähtökohtana suuri yksilönvapaus: Marx soisi ihmisille mahdollisimman laajan vallan päättää itse, mitä he haluavat, ja näillä haluilla olisi suurempi hajonta kuin kapitalistisessa yhteiskunnassa olisi edes mahdollista. Jostain syystä vasemmisto on ilmeisesti sitten saanut tämän käännettyä niin, että se onkin ryhtynyt rajoittamaan yksilönvapautta. Uschanovin mukaan juuri tämän vuoksi jopa 1950-luvun mccarthylainen Texas oli lähempänä Marxin ihanneyhteiskuntaa kuin Neuvostoliitto ikinä.

Yksi esimerkki unohdetusta marxilaisesta tavoitteesta on työajan lyhentäminen: vasemmistolainen ihanne tuntuu Uschanovin mukaan korostavan ahkeraa ja askeettista puurtamista, vaikka Marx halusi lyhentää työhön käytetyn ajan minimiin ja näin suoda ihmisille vallan päättää itse myös ajankäytöstään. Tämä teema on toki viime aikoina noussut esiin, mutta varsinaisia poliittisia päätöksiä aiheesta ei ole uskallettu tehdä.

Uschanov kritisoi myös vasemmiston hysteeristä suhtautumista tavaroihin ja kulutukseen. Tämä liippaa mielestäni läheltä sitä estetiikka-keskustelua: vasemmisto pitää esineitä ja materiaa liian pinnallisena, jotta niitä olisi luvallista tavoitella. Lisäksi vasemmisto niputtaa yhteen kaiken kulutuksen, vaikka olisi eroteltava hyvä kulutus huonosta ja liiallisesta kulutuksesta.

Uschanov muistuttaa tässä kohtaa, että kuluttajilla on oikeasti paljon valtaa. Tämä taas tuo mieleeni ikävästi aiheen, jota jo sivusinkin yhdessä aiemmassa tekstissäni: minulla nousevat piikit pystyyn, kun aletaan puhua eettisestä ja vaikuttavasta kuluttamisesta. Niin kauniilta kuin ajatus tuntuukin, minä en vain pysty uskomaan ihmismassojen lähtevän liikkeelle silkasta hyväntahtoisuudestaan ja vaikuttamisenhalustaan, ei arjen kulutuspäätösten kohdalla.

Uschanov mainitsee yksittäisten toimijoiden vallasta esimerkkinä kierrätyksen ja jätteen lajittelun lisääntymisen: koko ajatus lähti liikkeelle muutaman hörhön toiminnasta ja on nyt muuttunut valtavirraksi. Mutta eikö kyse ole nimenomaan lailla säädellyistä toimista, eikä puhtaan vapaaehtoisesta hyväsydämisyydestä? Kun taloyhtiöiden jätehuoneisiin on väkisin tungettu ne lajitteluastiat, on lajittelu kummasti yleistynyt.

Uschanovin mielestä valistunut kuluttaminen onnistuu, kunhan tuotteiden pakkausmerkinnät saadaan kuntoon: silloin jokainen voi päättää, haluaako ostaa siellä ja siellä hikipajassa tehdyn tuotteen. Ei minullakaan mitään hyviä pakkausmerkintöjä vastaan ole, mutten pysty uskomaan niiden riittävän - eivät ihmiset ole niin eettisiä hypermarketissa kiertäessään, eivät ainakaan kaikki. Jos emme halua ihmisten ostavan hikipajatuotteita, on meidän estettävä hikipajatuotteiden tuonti maahan. Muussa tapauksessa ne halvat hikipajatuotteet päätyvät moneen ostoskärryyn, luki tuoteselosteessa sitten mitä hyvänsä. Tämä nyt kuulostaa tosi kurjalta vasemmistolaiselta kieltopolitiikalta, mutten osaa mitenkään kiertääkään sitä pessimistisistä lähtökohdistani.

Voisiko hra U. valaista minua tässä asiassa ja kertoa, miksi on niin optimistinen kuluttajien vallankäytön suhteen? Tai joku muu?

Blogi, jolla on missio

Nyt on tullut aika paljastaa, mikä on tämän blogin missio. Sillä ette kai te luule, että minä täällä ihan vain ajankuluksi sormiani heiluttelen? Ehei. Sen sijaan tämän blogin tarkoitus on muodostaa hyvin pieni, eksklusiivinen ihmisjoukko tarkoin valikoiduilla juttutyypeillä. Bloginihan sisältää

-tarpeeksi hömppää, jotta yhteiskunnalliset keskustelijat turhautuvat
-tarpeeksi pseudofilosofista arvokeskustelua, jotta hc-haircuttaajat putoavat kärryiltä
-tarpeeksi puhetta lapsista, jotteivät villit citysinkut pystyisi samaistumaan
-tarpeeksi räiskintää ja huonoa lastenkasvatusta, jotteivät Hyvät Äidit pystyisi hyväksymään
-tarpeeksi lämpöä ja välittämistä, jotta puupäisimmät fasistit katsoisivat kieroon
-tarpeeksi individualistisia ja kylmiä arvoja, jotta maailmanparantajat säikähtäisivät
-sekä vielä tarpeeksi heikkoa huumoria satunnaisten vierailijoiden karkoittamiseksi.

Kun tällä reseptillä on saatu seulottua joukko hyvin eriskummallisia lukijoita, aion hankkia meille saaren tai muun palan maata jostain rauhaisasta kolkasta ja perustaa täydellisen yhteiskunnan. Yhteiskuntamuodosta voidaan toki päättää porukalla.

Olisiko saaren sijainnista ehdotuksia? Lämmin ilmanala olisi tietenkin aika kiva, toisaalta mm. laskettelu on miellyttävä harrastus.

Uschanovin 5. teesi: Vasemmisto ei luota tosiasioiden voimaan

(ks. selitys tälle merkinnälle)

Uschanov moittii vasemmistoa siitä, ettei tämä uskalla lähteä argumentoimaan tosiasioiden tasolla. Omituinen on minunkin mielestäni Uschanovin siteeraama Eetu "paskaduuni" Virenin kritiikki: "Ne [vasemmisto ja vihreät] yrittävät toimia pelkästään "neutraalin" asiantuntijapuheen kentällä, jossa kyse on teknisistä ratkaisuista ennalta asetettuihin ongelmiin, ei ongelmien muotoilemisesta uudelleen ihmisen kokemusten ja halujen perusteella. Tällä kentällä ne tuskin kuitenkaan menestyvät kovin hyvin, koska oikeisto pystyy aina marssittamaan peliin kovempia asiantuntijoita". (s. 82) Jos kerran ollaan jo sitä mieltä, että oikeistolla on parempia asiantuntijoita, niin minkä ihmeen vuoksi sitten ollaan siellä vasemmalla...?

Uschanov ei itse toki ole kirjassaan tätä mieltä, vaan hänen mielestään tosiasiat ja tilastot kyllä tukevat vasemmiston kantoja - vasemmisto ei vain uskalla käyttää niitä vaan vetoaa "epämääräisiin eettisiin ja moraalisiin syihin". Myönteisiä poikkeuksiakin Uschanov mainitsee: hänen mukaansa faktoja käyttävät esimerkillisesti mm. Osku Pajamäki, Heikki Patomäki ja Juha Siltala.

Luulisin saaneeni jonkinlaisen omakohtaisen jujun siitä, mitä Uschanov tarkoittaa näillä "epämääräisillä eettisillä ja moraalisilla syillä" ainakin siinä tapauksessa, että tunnustetaan vasemmiston tarve Hyvään Ihmiseen. Vasemmisto haluaa olla nimenomaan moraalinen ja eettinen valinta; se taho, joka tekee Oikein silloinkin, kun kylmät tosiasiat kääntävät heikompien eli itsekeskeisen oikeiston päät. Ehkä Oikeassa oleminen on nimenomaan hienompaa ja moraalisempaa silloin, kun mahdollisimman moni kylmä tosiasia näyttäisi horjuttavan tätä näkemystä. Haluaako vasemmisto marttyyriksi?

Taas kerran: mistäs minä tietäisin. Itse asiassahan minä olen juuri tuollainen kritiikin kohde itsekin, välttelen tosiasioita hamaan loppuun asti ihan silkkaa laiskuuttani. Suun louskuttaminen kun on mukavampaa ilman faktoja. Minun tekosyyni tosin on se, etten ole millään tavalla aktiivinen politiikassa enkä itse asiassa ole ollut järin kiinnostunutkaan koko aiheesta ennen tätä syksyä ja päälle vyöryvää kolmenkympin eksistentiaalikriisiäni.

Piirrettyjen orjaksi

Kun meillä ei tuota televisiota ole, olen kuvitellut, että meidän muksut voisivat ehkä säästyä pahimmalta visuaaliselta saasteelta ainakin elämänsä varhaisimmat vuodet. Olinpa väärässä, ja nimenomaan silkkaa vanhuuttani. Yksi sana: Youtube.

Ja olen aika järkyttynyt huomatessani, mikä on esikoisemme suosikkivideo - video, jota pyydetään uudestaan ja uudestaan. Tämä.

Uschanovin 4. teesi: Vasemmisto ei anna luotettavaa kuvaa itsestään

(ks. selitys tälle merkinnälle)

Uschanov nostaa esiin muutamia pelottavia esimerkkejä siitä, miten on käynyt, kun vasemmiston Hyvä Ihminen on saanut himoitsemansa vallan. Listalta löytyy Stalinia, Leniniä ja Tsekin Vaclav Havelia, mutta myös pikantti yksityiskohta siitä, miten SKP ajautui konkurssiin tuhlattuaan varansa kiinteistökeinotteluun, osakekauppoihin ja raveihin.

Näiden esimerkkien jälkeenkin vasemmiston Hyvä Ihminen yrittää vakuuttaa, että hänestä ei toki koskaan tulisi sellaista, ei, vaikka Uschanovin argumentin mukaan jokaisesta häntä edeltävästä itsevaltiaasta on tullut. Uschanov siteeraa David Humea: "minkä tahansa hallitusjärjestelmän suunnittelussa, ja valtiosäännön eri pidäkkeitä ja rajoituksia määrättäessä, tulisi olettaa, että kaikki ovat lurjuksia, joilla ei ole missään toimissaan muuta päämäärää kuin yksityinen etunsa" (s. 65). Tätä vasemmisto ei Uschanovin mukaan vieläkään ymmärrä.

No, näitä keskusteluja on tässäkin blogissa jo ehditty käydä. Tämä luku oli niitä, joita lukiessani en voinut muuta kuin todeta että noinhan sen täytyy olla. Mahdolliset vastaväitteet liittyisivät sitten varmasti siihen, onko vasemmisto ymmärtänyt tätä maksiimia vaiko ei. Onko?

Uschanovilla näyttää olevan taustaoletuksenaan se, että vasemmiston edustaja haluaa nimenomaan yksinvaltiaaksi - miksi muuten hän kritisoisi yksinvaltiutta kritisoidessaan vasemmistoa? Tätä ei kuitenkaan mitenkään perustella, ja ainakin minä olisin halunnut konkreettisempia esimerkkejä tästä. Onko siis olemassa liuta vasemmistopoliitikkoja, jotka tavoittelevat itselleen tarpeettoman suurta valtaa? Vai onko vasemmistolaiseen aatteeseen kenties sisäänrakennettuna jonkinlainen vaatimus yksinvaltiudelle? Jos on, niin mikä siinä aatteessa sitten kuitenkin Uschanoviin vetoaa?

Palvelukseen halutaan: manaaja

Kohde: 2,5-vuotias kirottu tyttölapsi. Uhmaa auktoriteetteja, käyttäytyy väkivaltaisesti niin isoja kuin pieniäkin kohtaan. Ei tunne katumusta vaan saa nautintoa puhtaasta, sieluun asti käyvästä ilkeydestä. Nauraa toisten vahingoille. Itkee krokotiilinkyyneliä. Erittäin paatunut. Ei siedä hernekeittoa, vaikka syö mitä tahansa muuta ruokaa.

Palkkio: Manaaja saa pitää itsellään kaikki tytöstä löytämänsä demonit. Muista palkkioista voidaan neuvotella.

Uschanovin 3. teesi: Vasemmisto ei tunnusta estetiikan merkitystä

(ks. selitys tälle merkinnälle)

Uschanovin mielestä vasemmisto aliarvioi estetiikan tärkeyden ja pitää kauniita asioita jotenkin pinnallisena ja porvarillisena. Lisäksi vasemmiston mielestä ensin on hoidettava kuntoon muut asiat, ennen kuin voidaan keskittyä silmän miellyttämiseen. Uschanov myös moittii vasemmiston käyttämää visuaalista symboliikkaa: vasemmiston vihollinen, porvari, näyttää edelleen Monopolin kapitalistilta, 1800-lukulaiselta Oiva Lohtanderilta. Tämä ei kuitenkaan voisi olla kauempana todellisuudesta, joten ihmisten on vaikea samaistua tähän vastakkainasetteluun.

Lisäksi Uschanov heittää, että koska 1970-luvulla oli niin rumaa, onnistui uusliberalismi yhdistämään ihmisten mielissä vasemmistolaisen politiikan ja tuon rumuuden.

Minun on nyt kyllä sanottava, etten lainkaan ymmärrä ja tunnista Uschanovin kritiikkiä tässä asiassa. Estetiikka ei toki ole ollenkaan sama asia kuin taide, mutta kai niillä joitain yhtymäkohtia on. Ja jos ihan kliseiden mukaan mennään, niin kyllä vasemmiston joukosta aika paljon kulttuuriväkeä löytyy. Enkä minä ole huomannut minkäänlaista kaunotaiteiden halveksuntaa erityisesti vasemmiston piirissä. Kyse nyt on tietenkin vain henkilökohtaisista kokemuksista, mutta kuitenkin.

Mitä tulee rumaan, vasemmistolaiseen 1970-lukuun: oliko se juppien vuosikymmen sitten muka jotenkin kauniimpi? Vai eikö vasemmisto vain osannut kääntää niitä neonpinkkejä trikoita ja olkatoppauksia oikeistoa vastaan?

Jos puhutaan visuaalisuuden merkityksestä propagandassa, en siinäkään osaisi nähdä suurta eroa vasemmistolaisten ja oikeistolaisten diktatuurien välillä. Kyllä minä ainakin olen elänyt siinä käsityksessä, että vaikkapa Neuvostoliitossa ja DDR:ssä hyvin ymmärrettiin näyttävyyden päälle. Kyllä ne Berliinin Karl Marx Strassen talot ovat edelleen aika majesteetillisia, ja kyllä ne koppalakit ja sotilasrivistöt olivat aivan yhtä suoria Neuvostoliitossa kuin Natsi-Saksassakin. Ja teidän pitäisi nähdä valokuvia kotifasistista johtamassa lapsena omaa pikkupioneerimarssiaan keskieurooppalaisen sosialismin lintukodossa. Hienot olivat univormut pikkunaskaleillakin.

Kummallisia luonnonlakeja

Kyllähän tämäkin ilmiö oli tiedossa, mutta kummasti se silti hämmästyttää omalle kohdalle osuessaan: niin vain tämäkin ilta menee meidän perheellä siivotessa, kun seuraavaksi päiväksi on tilattu siivooja. On se jännä.

Minä inhoan siivoamista. Miksi lapsilla pitää olla niin paljon esineitä? Miksi ne esineet ovat aina sohvan alla?

Uschanovin 2. teesi: Vasemmisto on liittoutumassa vastustajiensa kanssa ennenkuulumattomalla tavalla

(ks. selitys tälle merkinnälle)

Uschanov hämmästelee sitä epärehellisyyttä, jota vasemmisto osoittaa vastustamalla verisesti Yhdysvaltojen politiikkaa ja äärikristillisyyttä mutta puolustamalla samalla sosialistisia diktatuureja sekä opportunistisesti puolimatkassa Yhdysvaltoja vastaan kääntyneitä islamisteja. Minunkin on myönnettävä, että laajalle levinneet Jasser-huivit ja Che Guevara -teepaidat hämmentävät. Minun maailmassani ne voisivat hyvinkin olla hauskoja esimerkkejä pisteliäästä ja yllättävästä itseironiasta, kuten vaikkapa germaaniset riimut joillain nimeltä mainitsemattomilla näennäisoikeistolaispopulistisilla sivuilla.

Erona tässä on vain se, että siinä missä germaaniset riimut ovat ikivanhoja symboleja eivätkä hetkellisistä natsiyhteyksistään huolimatta mitenkään väistämättömästi viittaa juuri fasistisiin ajatuksiin, ei Che Guevara -paidalla voida, varsinkaan asiaankuuluvien tekstien kanssa, nähdä olevan mitään muuta viittauksen kohdetta kuin Che Guevara, tuo sotaisa ja väkivaltainen hahmo. Toisin sanoen sosialistien huumorintaju on tässä tapauksessa vieläkin rankempaa ja vaativampaa. Koska Jasser-huiveja saa nykyään jo Hennes & Mauritzeistakin, täytyy todeta, että yhteiskunnan ironiantaju on yllättänyt minut positiivisesti.

Kysymyksiä ja vastauksia

Linnan juhlissa vierailta kysyttyjä typeriä kysymyksiä sekä vastaukset, jotka niihin olisi pitänyt antaa:

(sotaveteraanille) "Miltä nyt tuntuu, kun niin sanotusti rivit harvenevat?"
-Kyllähän sitä kuolemaa tulee ajateltua joka päivä, kun ei tuo pumppukaan toimi niin kuin ennen. Olenko näyttänyt vielä tätä syylääni? Ja se seteliuudistus!

(naismitalisteille) "Olympiajoukkueessa oli huomattavan paljon naisia, miten se vaikutti joukkueen tunnelmaan?"
-No aikamoista kyräilyä ja juoruiluahan se oli, kanalauman kotkotukseksi meni loppupeleissä. Lisäksi joukkueen miehillä oli aika kovaa vientiä päätösjuhlan jatkoilla.

Silti sitä piti tänäkin vuonna katsoa, mitä nyt alakerrassa sattunut tulipalo sekä paloautojen, ambulanssien ja poliisiautojen leegio vähän häiritsi keskittymiskykyä.

Uschanovin 1. teesi: Vasemmistolta puuttuu psykologinen pelisilmä

(ks. selitys tälle merkinnälle)

Minun tulkintani tuosta teesistä on, että vasemmisto karkoittaa laajemman kannattajakunnan hylkimällä kaikkia, jotka eivät ole Hyviä Ihmisiä. Antamalla hengästyttävän luettelon ei-toivotuista ominaisuuksista vasemmistolle jää käteen varsin pieni kasa vaatimukset täyttäviä kelvollisia äänestäjiä.

Millainen sitten on vasemmiston Hyvä Ihminen? Kaiketi Hyvä Ihminen vastustaa ydinvoimaa, suuryritysten valtaa, turkistarhausta, kuluttamista, yksityisautoilua, aseita, lihansyöntiä, uskontoja, armeijaa, Natoa... (lista omani, ei Uschanovin) Lisäksi "[v]asemmistolaisuus vaatii liian usein ihmisiltä tuskallisia persoonallisuuden, luonteen, identiteetin tai minän menetyksiä. Ihmiset eivät saa olla sellaisia kuin ovat - edes väliaikaisesti, kunnes heidät on argumenteilla saatu olemaan toisenlaisia - vaan heidän on oltava sellaisia kuin me olemme ja vieläpä älyttävä olla sellaisia valmiiksi, ilman mitään meidän esittämiämme argumentteja." (s.24)

No, onhan tuo aika terävää tekstiä - yksittäistapauksia, joita ei saisi yleistää. Mutta kieltämättä joskus olen tuntenut oloni kiusalliseksi auton omistavana lihansyöjänä, kunnes päätin ottaa siitä kaikesta ilon irti ja löysin vielä ne aseetkin.

Mutta mikä on tämän luvun merkittävintä antia? Siinä esitetään Jeja-Pekka Roos vähemmän mairittelevassa valossa.

Pamfletti palasiksi

Sainpas sen Uschanovin vasemmistokirjan luettua. Oli virkistävää huomata, ettei minun (viher)vasemmistoyliannostukseni ole ainutlaatuista, vaan samat asiat ärsyttävät muitakin. Niinikään virkistävää oli todeta, etten sittenkään aina usko aivan kaikkea, mitä luen: vain suurimman osan. Mutta joskus saatan jopa kesken lukemisen olla eri mieltä asiasta.

Yhtä kaikki kirja oli kyllä viihdyttävää luettavaa, sitä voi suositella jopa fasisteille. Yhtenä kantavana teemana on Marxin tulkinta: Uschanovin mielestä marxilaisuudeksi nimitetty ajatussuuntaus on Marxin todellisuudessa varsin individualististen ja liberaalien ajatusten irvikuva, ellei peräti vastakohta. Tämä on mielenkiintoista, mutta itselleni lopulta merkityksetöntä: minulle ei ole kovin tärkeää tietää, onko jokin hyvä ajatus Marxin, Uschanovin vai Pia-Noora Kaupin.

Ajattelin käyttää teosta räikeästi hyväksi ja kirjoittaa pienen sarjan blogitekstejä sen innoittamana. Uschanovhan on jaotellut kirjansa yhdeksään lukuun, joiden pohjana on yhdeksän teesiä nykyvasemmiston alennustilasta. Niinpä minäkin ajattelin jonkin ajan kuluessa kirjoittaa yhdeksän merkintää, joissa populistisen vääristellen ja enemmän tai vähemmän virheellisesti tulkiten käsittelen näitä olkiukkoteesejä omakohtaisista lähtökohdistani.

(Edit 16.12.: Laitoin tuohon ao. listaan linkit myöhemmin laatimiini merkintöihin)

Uschanovin lukujen nimethän olivat:

-Vasemmistolta puuttuu psykologinen pelisilmä
-Vasemmisto on liittoutumassa vastustajiensa kanssa ennenkuulumattomalla tavalla
-Vasemmisto ei tunnusta estetiikan merkitystä
-Vasemmisto ei anna luotettavaa kuvaa itsestään
-Vasemmisto ei luota tosiasioiden voimaan
-Vasemmisto ei jätä ihmisiä rauhaan
-Vasemmisto ei tunne kapitalismin historiaa
-Kehitysoptimismi oli vielä taannoin oikeutettua, ja niinpä sen leimaaminen vääräksi tietoisuudeksi on usein kohtuutonta
-Kommunismi kelpaa kapitalisteille, eikä vasemmistolla ole tästä mitään sanottavaa

Älkää säikähtäkö, jos luettelo tuntuu vaikeaselkoiselta tai kuivalta. Lupaan tyhjänpäiväistää lukujen sisällöt omaan blogiini paremmin sopivaksi epäolennaisten yksityiskohtien avulla.

Työstä ja vapaudesta

Voisiko joku kertoa minulle, mitä ihmettä Uudessakaupungissa on oikein tekeillä? En ymmärrä tuosta uutisesta yhtään mitään. Mikä ihmeen joulukattaus? Ja ennen kaikkea: mikä hinku jollain valtuustopuolueella on heitellä historiallisen raflaavia iskulauseita keskelle museon joulukattausta?

Ja jos kyse on asiayhteydestä irrottamisesta, haluaisin kovasti tietää sen asiayhteyden. Ja niin ulkokohtaista kuin tällaisista asioista kohiseminen onkin ("iik, iik, natsi, juoskaa pakoon natsia!"), niin mitä liikkuu sellaisen henkilön mielessä, joka yllättyy aiheesta syntyvää kohua?

Vääntäkää minulle rautalangasta: onko tämä nyt sitä huomionhakuisuutta?

Ovi auki vaikutteille

Kävin eilen tuhlaamassa Erikin veronpalautuksia (omillenihan minulla on jo parempaa käyttöä). Olin erittäin omaperäinen ja luova löytäessäni itseni Helsingin keskustan kaupoista veronpalautuspäivänä klo 16.30, jolloin kukaan muu ei ollut keksinyt samaa ideaa. Lisää vielä sen eräänkin vaatekaupan tasan yhden päivän mittainen alennuskampanja sekä Etyj-kokouksen katkaisema Mannerheimintie, niin saat ison kasan ihmisiä.

Mukaan tarttui joululahjojen lisäksi parikin kirjaa, joiden avulla ajattelin ratkaista kaikki ongelmani tai ainakin imaista vähän lisää vaikutteita. Tommi Uschanovin "Mikä vasemmistoa vaivaa?" oli tietenkin juuri minun ideologiseen häpeätilaani suunnattu teos, ja Kalle Haatasen nihilismiä käsittelevä "Ei voisi vähempää kiinnostaa" tuntuu niinikään kertovan minusta.

Aloitin illalla Uschanovista, ja vaikken päässyt puoliväliä pidemmälle, olen jo nauttinut täysin siemauksin. Pamflettimainenhan se teos on, ei mitenkään kuivan asiallinen, mutta juuri sellaisestahan minä pidän. Minut saa uskomaan mitä tahansa, jos pukee sen makuni mukaiseen huumoriin. Mutta kyllä minun on helppo samaistua Uschanoviin hänen kuvaillessaan vuoden 1994 EU-kansanäänestyksen ilmapiiriä. Vasemmisto oli profiloitunut tuolloin jyrkkänä EU-vastustajana, kuka mistäkin syystä:

"Odotin koko vuoden, että joku ei-puolen merkittävä johtohahmo pyytäisi julkisesti anteeksi kampanjansa typeryyksiä ja sanoisi ääneen, että ei-äänen voi antaa myös siitä huolimatta, että ei-puolella ovat niin monet sekopäät ja muuten epämiellyttävät ihmiset. Kukaan ei kuitenkaan noussut tekemään pesäeroa heihin, ja vaikka olin pitkään toivonut pääseväni äänestämään ei, jouduin siis äänestämään kyllä."

Mitä tuohon Haatasen nihilismikirjaan tulee, ainakin Hesarin kirja-arvostelun mukaan sillä on jalo päämäärä: olla antautumatta trendikkäälle ja äärimmäisen vetoavalle nihilismille. Itsekin huomaan ajatusteni pyörivän varsin pientä kehää, kun jokainen päätelmä tuntuu johtavan nimenomaan jonkinmuotoiseen nihilismiin. Ehkä kirjasta löytyy avaimia näihin lukkoihin.

Uhkia ja mahdollisuuksia

Minunlaiseni haihattelijan ja haaveilijan pitäisi kai osata arvostaa sitä, että joku vaivautuu etsimään suuria linjoja ja miettimään yhteiskunnan muutosta inhimillisestä näkökulmasta. Niin kuin nyt vaikka tämäkin Sitran asettama työryhmä, joka on saanut nyt raporttinsa valmiiksi.

Ilkka Niiniluodon vetämä työryhmä osaa puolen vuoden työrupeamansa jälkeen sanoa, että

"Muutos on kuin tuuli meren selällä. Jos olemme huonosti varustautuneita, se kaataa laivamme tai ajaa sen karille. Jos hallitsemme tilanteen, tuuli täyttää purjeemme ja antaa meille vauhtia eteenpäin. Siksi muutos on samanaikaisesti uhka ja mahdollisuus, joka herättää pelkoa ja vastarintaa mutta myös intoa ja toiveita."

Kaunista. Työryhmän tiedotteessa kerrotaan vielä näinkin:

"Kaikkia tarvitaan ja meidän on hyväksyttävä niin vahvuus kuin heikkouskin. Yhteiskunnan ja talouden kehitykselle kaikenlainen tekeminen on tuottavaa ja arvokasta. Tämä ajattelutapa perustuu ihmisarvon tunnustamiseen, resurssien oikeudenmukaiseen jakamiseen sekä kaikkien ihmisten luovuuden ja osaamisen arvostamiseen ja käyttämiseen. Yhteiskunnassa, jossa arvostetaan ja voimaannutetaan kaikkia, on vahva sosiaalinen pääoma. Työryhmän viestin voi sanoa niinkin, että inhimillistä ja teollista pääomaa ei kyetä käyttämään yhteiskunnan hyvinvoinnin edistämiseen ilman vahvaa sosiaalista pääomaa, sanoo työryhmän jäsen, kirjailija Tuula-Liina Varis."

Eihän tuon lausunnon kanssa nyt voi olla eri mieltäkään.

Varsinainen ehdotukseni kuitenkin on: kun seuraavan kerran mietitte vastaavanlaisen ryhmän perustamista, kääntykää minun puoleeni. Minä lupaan hoitaa homman halvemmalla kuin tuo ryhmä ja vieläpä lyhyemmässä ajassa.

Ei, en minä oikeasti ole kyyninen. Mutta joskus on vain niin vaikeaa ymmärtää tätä maailmaa.

Elämän pieniä iloja

Veronpalautukset tulivat. Arvatkaapas, mihin kaikkeen minun palautukseni riittäisivät? Laskin sen tarkalleen: saamallani summalla voisi ostaa laadukkaat keskihintaiset nahkasaappaat, maksaa HSC:n jäsenmaksun sekä ostaa jäsenhinnalla 11 kerran sarjakortin radalle (sis. radan, vuokra-aseen ja maalitaulut).

Tänään on kovin kevyt olla, talouskriisi hei hei.

Pum pum vol. 2

Kävin sitten tänään ampumassa Rikostoverin kanssa; kerta oli meille kummallekin toinen. Tumpelointi oli hauskaa tälläkin kerralla, tosin lukuisat kehnot osumat ottivat huomattavasti enemmän päähän kuin viimeksi. Ensimmäisellä kerrallahan nyt saa räiskiä vähän miten sattuu, kun jo pelkästään aseen kädessä pitäminen on uutta ja ihmeellistä. Toisella kerralla pitäisi sitten kai ainakin vähän osata, ainakin, kun opastus radalla oli mielestäni ensiluokkaista (kiitos vain jälleen kerran, aina yhtä ystävällinen HSC:n väki).

Ei nyt suotta murjoteta: kivaa siis oli. Menen uudestaan. Joku hätähousu tosin ehti jo kehottaa tällaistakin joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta ei kiirehditä sen kanssa. Aika monta pikkiriikkistä reikää pitää siihen mustaan pallukkaan vielä saada ennen mitään turhan jännittävää.

Ihanneyhteiskunta ja ikävät lieveilmiöt

Olen tässä koettanut toipua tuosta taannoisesta suuresta asekeskustelusta ja muodostaa asioista mielipiteitä. Kuten tavallista, se on kovin vaikeaa. Pitääkö aseet kieltää? Tai pitäisikö niiden saatavuutta tai hallussapitoa rajoittaa? Onko aseista enemmän haittaa kuin hyötyä? En näe poliittisella ja ideologisella katsantokannalla juuri sijaa tässä keskustelussa: ratkaisujen tulisi perustua vain uskottaviin ennusteisiin. Ja tiedän toki, että on naiivia uskoa keskustelun etenevän pelkkien faktojen pohjalta - onhan toki faktoja ja sitten on niitä faktoja.

Lähdin liikkeelle itselleni tyypillisestä suunnasta eli epärealistisen idealisoidusta tilanteesta. Jos olisi mahdollista perustaa kokonaan uusi yhteiskunta täysin puhtaalta pöydältä, mitä kaikkea nykymaailmasta ottaisin sinne mukaan ja mitä jättäisin pois? Enpä usko, että näkisin kovin suurta tarvetta tuoda tähän Uuteen Uljaaseen Maailmaan mm. aseita, alkoholia tai tupakkaa.

Huomatkaa ero: nyky-yhteiskunnassa nämä ovat jo hyvin vakiintuneita, ikään kuin saavutettuja etuja, joten on hyvin mahdollista, että niistä luopuminen aiheuttaisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta jos kyse olisikin kokonaan uudesta yhteiskunnasta, jossa kenellekään ei ole ehtinyt muodostua kiinteää suhdetta näihin lieveilmiöihin, ei niiden unohtamisesta luulisi olevan kenellekään haittaa.

Tässä välissä ehdin jo pohdiskella totalitarismiakin. Onko totalitarismi vain sitä, että kielletään ihmisiltä jotain, jota he haluaisivat? Vai onko totalitarismia sekin, ettei anneta ihmisille syntyä tiettyjä tarpeita? Jos joku ei edes tiedä alkoholin iloista koska sellaista ei ole hänelle koskaan annettu, onko kyse paheksuttavasta kieltopolitiikasta?

Oletetaan nyt, ettei tällainen ideaali lähtökohta olisi paheksuttavaa totalitarismia. Seuraavaksi löydänkin itseni pohtimasta, että eikö kasvava, viaton (tosin uhmaiässä kaikkea muuta kuin tätä) lapsi ole nykytodellisuudessa lähin vastine tuolle uudelle alulle? Eikö tämän ihanteen vuoksi juurikin kannattaisi olla esittelemättä niitä leikkipyssyjä siinä toivossa, että meille kasvaa kokonaan aseisiin välinpitämättömän neutraalisti suhtautuva sukupolvi?

Leikkipyssyjen välttelyä ei siis tarvitsisi perustella sillä, millaisia vaikutuksia moisilla leikeillä on tai ei ole lapsen psyykkeeseen, vaan yksinomaan ihanneyhteiskunnan tavoittelemisella. Koska aseet ovat lopulta turhia (?), ei niitä tarvitse ottaa tarpeettomasti esille kasvatuksessakaan. Niistä ei ole haittaa, muttei merkittävää hyötyäkään.

Mutta onko tämä realistista? Mieleen tuli heti kaksi kyynissävytteistä vastaväitettä. Ensinnäkin, niin moni muu nykylapsi leikkii joka tapauksessa aseilla, ettei meidän muksujen sukupolvi tulisi joka tapauksessa olemaan aseeton. Miksi sitten suotta nähdä vaivaa? Tätä lähestymistapaa joku voi tosin pitää pään pensaaseen panemisena, itse näen sen ehkä lähinnä laiskuutena. Toteutan sitä usein.

Vieläkin kyynisemmin suhtaudun kuitenkin lopulta tähän omaan ajatukseeni uuden yhteiskunnan kehityksestä. Vaikka olisi mahdollista luoda puhtaalta pöydältä Uusi Uljas Maailma (mitä se ei ole), niin mitä syytä minulla on uskoa, ettei sen yhteiskunnan historia menisi tismalleen samalla tavalla kuin tämän jo toteutuneen? Kyllä me ihmiset olemme ihan itse ne aseet, alkoholit ja tupakat keksineet, joten miksi emme keksisi niitä uudestaan? Voisimmeko me välttyä ihmisen luonteelta vain antamalla neutraalin (?) pasifistiset lähtökohdat?

Onko tässä se ero? Pasifisti uskoo vilpittömästi ihmiskunnan vain hairahtaneen keksiessään ikäviä lieveilmiöitä, ja uskoo ihmisten tekevän toisella kerralla parempia päätöksiä. Vastapuoli, käytetään siitä sitten mitä nimitystä hyvänsä, ei usko ihmisen olevan toisella kerrallakaan aiempaa viisaampi.

Hipin maailmankuva

Minusta lienee jo oivaksi esikuvaksi maailmankuvastaan epävarmoille ihmisille. Arvatkaapas millaisella googlauksella blogiini on muun muassa päädytty?

"joko hipin maailmankuva muuttuu?"

Ei saamari. No, muuttuuhan se.

Älkääkä nyt sitten paljastako, jos se googlaaja oli joku teistä tutuista. En halua särkeä illuusiota.

Note to self: älä unohda näitä

-Ihan kohta on joulu, jolloin velvollisuuteni on syödä paljon suklaata ja pelata lautapelejä aamunkoittoon. Lisäksi Erik on oppinut jo aika taitavasti antamaan minun voittaa tekemättä siitä turhan ilmeistä.

-Jouluna on myös kolmen viikon joululoma. Ei tietenkään kaikilla, mutta minullapa on.

-Lapsemme ovat päivänpaisteita, vaikka toinen onkin uhmaiässä. Sekin on oikeasti vain suloista.

-Maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Ainakin minun maassani ja suurimmalla osalla ympäröivistä ihmisistä.

-Akryylimaalaus on rauhoittavaa, edullista ja täysin hyväksyttävää.

-Vaikka lumettomaksi lämmennyt Helsinki on toki pimeä, voi täällä käyttää taas kumppareiden sijaan korkokenkiä.

-Olen alle 30-vuotias vielä monta kuukautta. No, reilut kolme, mutta kuitenkin. Pitäisköhän muuten järjestää isot pirskeet?

Jäiköhän jotain puuttumaan?

Vaikeita asioita ja valideja argumentteja

Jatketaan tällä metakeskustelulinjalla, kun jo olkiakoista päästiin aloittamaan. Ajattelin antaa herkkähipiäisille vielä yhden varoituksen: tämän blogin kirjoittaja ei ota huomioon läheskään kaikkia valideja argumentteja, vaan yrittää nauraa kuoliaaksi itselleen kiusalliset huomiot.

Jatkossakin aion ohittaa mm. seuraavanlaiset validit argumentit:

-Pasifistit ei vaan oo saaneet lapsena tarpeeks piiskaa, ja turha väittää muuta.
-Lesbot ei vaan oo ikinä saaneet Kunnon Miestä, ja turha väittää muuta.
-Postimerkkien keräily on säälittävien peräkammarin poikien puuhaa, ja turha väittää muuta.
-Kasvissyöjien aivot ei toimi lihan puutostilan vuoksi, ja turha väittää muuta.
-Jousiampujat ja miekkailijat haaveilevat salaa TosiMiesten pyssyistä, ja turha väittää muuta.
-Aseharrastajien äidit ei oo rakastanu niitä lapsena, ja turha väittää muuta.

Näistä asioista on nimittäin mielestäni aivan liian kivuliasta puhua. Voitaiisinko pitää edes nämä tabut ehjinä?

Olkiukoista ja -akoista

Äidyin juuri äsken väittämään, ettei tarkoitukseni ole tässä blogissa rakennella olkiukkoja. Puhuin palturia: onpas. Tai tarkemmin ottaen pystytän tässä saamarin isoa olkiakkaa, joka tuikataan jokin joulu tuleen ja jonka tuhkasta nousee entistä ehompi Minä. Siihen voi kyllä mennä aika kauan.

Tämä on siis disclaimer: jos jokin täältä löytyvä syytös vihlaisee juuri sinua, voit onnitella itseäsi: olemme löytäneet sielujen yhteyttä ainakin yhdestä suunnasta. Tuskin kukaan kuitenkaan tunnistaa itseään ihan kaikesta tekstistä, sillä yritän olla mahdollisimman vähän samaa mieltä kenenkään yksittäisen ihmisen kanssa. Se on joskus kyllä melko vaikeaa, sillä olen vaikutuksille altis, ellen sinisilmäinen. Tätä voi torjua vain, juuri niin, aktiivisesti potkimalla sitä olkiakkaa nilkkaan.

Ja valitsemani tyylilaji on puskafarssi.

Ampumaan ja bailaamaan

Mellalla on ollut viime aikoina kaksi pakkomiellettä: hän haluaa ampumaan ja bailaamaan. Mitä se kertoo kasvatuksestamme ja äitiydestäni? Eihän tytöllä toki ole aavistustakaan, mitä nämä asiat tarkoittavat, mutta niihin neiti on kuitenkin mieltynyt. Ja luonnollisesti isänsä on valellut bensiiniä liekkeihin, alleviivaten vajaavaisuuttani ja turmiollisuuttani.

Eilen pikkusisko tuli vahtimaan muksuja meidän vanhempien kauppareissun ajaksi, ja Mellalle annettiin lupa bailata tätinsä seurassa. Ja kyllä siellä sitten bailattiinkin, ainakin olohuoneeseen ilmaantuneen sekamelskan perusteella. Mitä bailaaminen tarkalleen ottaen sisälsi, jäi meille kalkkiksille epäselväksi. Tytöt olivat kummallisen salamyhkäisiä.

Tämän lisäksi olemme kuulleet huhuja, että joulupukki olisi saattanut hankkia säkin pohjalle leikkirevolverin Mellaa varten. Tasapainon vuoksi pukki on kuulemma ostanut myös perhospinnejä ja hiuspompuloita. Nyt täytyy vain toivoa, ettei Mellan pasifistinen kummitäti ehdi leikata reikää säkkiin ennen jouluaattoa.

Haluatko ratkaisuja ongelmiisi?

Perustettiin kaverin kanssa firma:

--------------------

Onko sinun elämässäsi ongelmia, pieniä tai suuria? Ei hätää, apu on lähellä! Konsulttitoimisto Kokko & Herrmann Private Consulting on kehittänyt mullistavan ratkaisumallin elämän karikkoihin.

Olet luultavasti kuullut 12 askeleen ohjelmista? Nehän ovat silkkaa hölynpölyä! Kuka voisi kuvitella, että suorittamalla 12 rutiininomaista toimenpidettä voisit ratkaista mitään ongelmia tosielämässä? Kokko & Herrmann Private Consulting ei tarjoa tällaista yksinkertaistettua humpuukiratkaisua, vaan haluaa esitellä sinulle

räätälöidyn 14 askeleen ohjelman kohti parempaa elämää.

Ota yhteyttä Kokko & Herrmann Private Consultingiin (Chief Private Consultant Angina Herrmann tai Senior Brand Manager Aliisa Kokko), niin laadimme sinulle yhdessä juuri sinun ongelmiisi purevan ohjelman!

• Jokaiselle ongelmalle laaditaan oma 14 askeleen ohjelma
• Ohjelmia laaditaan joka toinen keskiviikko
• Lisätaksasta osallistumme myös ohjelman varsinaiseen toteutukseen, ja taustaltamme löytyykin yllättäviä vaikuttajia sekä puhdasta joukkovoimaa.
• Sopimuksen molempia osapuolia sitoo täydellinen vaitiolovelvollisuus; referenssitapauksista voidaan neuvotella erikseen.
  

Kuinka varustautua työmatkaan

Näinä jäisinä, lumisina ja loskaisina päivinä voi vaihtoehtoisesti joko nauraa tai sääliä katsellessaan kanssakulkijoita. Toimistotöihinsä kipittelevät naiset tarrautuvat kauhusta vapisten peilikirkkaan jään ympäröimän bussipysäkin seinään; sukupuolesta riippumatta kaikki tuntuvat olevan pulassa koko risteyksen kattavan, pohkeeseen asti ulottuvan sohjo-vesilammikon laidalla.

Yksi vinkki: vaihtokengät. Jos toimistotalon käytävillä on saatava sipsuttaa niillä siroilla pikkukengillä, ne voi vallan mainiosti pakata mukaan ja laittaa matkalle jotain järkevämpää jalkaan. Ehkä niitä siroja sipsuttimia voisi jopa säilyttää siellä työpaikalla? Tehkää niin kuin minä: kumisaappaat ja irrotettavat nastat. Sellaista yhdistelmää ei vain voi päihittää millään.

Minulla on mielipide jos toinenkin niistä "talvikengistä", jotka on tehty tekomokkanahasta (=ei kestä kosteutta) ja joiden pohjat ovat kovaa profiilitonta muovia (=pitoa vain kuivalla asvaltilla). "Talvikenkien" korkeista koroistakin voisi olla jotain mieltä, mutta ne ovat anteeksiannettavissa: korkokenkä nyt on kuitenkin korkokenkä.

Jos kehotuksista huolimatta jätät noudattamatta näitä ohjeita, menetät oikeutesi marmattaa säätilasta. Toisaalta, jos noudatat ohjeitani, ei sinulla enää ole syytä marmattaa säätilasta. Paitsi, jos tihkusade pilaa kampauksen: siihen minullakaan ei ole ratkaisua.

Ympäristöpessimismiä

Jos haluan olla oikea punaviherfeministi, täytyy varmaan joskus myös ajatella vihreitä ajatuksia. Joskus taannoin taisinkin vihjaista ilmastonmuutoksen kyllä pyörivän minunkin mielessäni, mutta ei nyt kuitenkaan liioitella. Minun ilmastonäkemykseni eivät välttämättä pohjaudu viimeisimpään tutkimustietoon, vaan vankkaan uskoon ihmisen vajavaisuudesta.

HS Kuukausiliitteen hiilijalanjälki-juttua lukiessani sen tajusin: voi herranen aika tätä ilmastonmuutoshössötystä, ja nimenomaan tätä lässytystä vihreistä kulutusvalinnoista. Puhtaan subjektiivinen mielipiteeni on: jos maailman pelastuminen edellyttää sitä, ettei yksikään länsimainen Marko-Mielikki tarjouskampanjasta huolimatta enää koskaan lennä Thaimaaseen eikä Juha-Maija osta enää ainuttakaan muovipussia vaan kuljettaa kaikkialla mukanaan siististi viikattua kangaskassia, voimme valmistautua hyvästeihin.

Jos ilmastonmuutoksen pysäyttäminen edellyttää sitä, että kaikki suomalaiset (?) laskevat huonelämpötilansa 21 asteeseen ja ryhtyvät käyttämään villasukkia, sanokaa hei hei. Jos vielä vedotaan ihmisten omatuntoon ja uskotaan vakaasti maapallon selviytyvän, kunhan kaikki muistavat heittää ne kananmunankuoret bioroskikseen sekajätteen sijaan, saa viimeinen aika äkkiä sammuttaa valot.

Niinhän se oli, että yhden ihmisen teoilla ei ole niin suurta merkitystä, mutta kunhan kaikki/tarpeeksi moni tekevät saman, on maailma parempi paikka elää. Newsflash: Marko-Mielikki ja Juha-Maija eivät aio tehdä niin, vaikka kuinka polkisit maata jaloillasi. Eivät kaikki/tarpeeksi moni tee mitään kaunista ja vihreää, jos heidän ei ole pakko ja jos se aiheuttaa heille epämukavuutta. Se voi olla aivan yliylityhmää, mutta niin se vain on.

Ihan oma pessimistinen näkemykseni on, että kuluttaja ei ole valistunut eikä hänen varaansa voi jättää mitään kovin tärkeää - ei ainakaan, mikäli sen tärkeän toteuttaminen edellyttäisi laiskuuden, mukavuudenhalun ja itsekkäiden motiivien torjumista. Jos maailma halutaan pelastaa, se pitää tehdä korkeammalla kansainvälisellä tasolla ja silkalla lainsäädännöllisellä pakottamisella. Minä en aio ryhtyä syömään pelkkää kasvisruokaa vain "kantaakseni oman korteni kekoon".

Sitten pari huomiota tähän julistukseeni:

1. Ymmärrän tietenkin, ettei ilmastonmuutos ole ainoa syy käyttäytyä vihreästi. Tuntuukin siltä, että ne tärkeämmät syyt ovat jotain aivan muuta: jätteitä kannattaa vähentää ja kierrättää, jotta Ämmässuon läheisyydessä voi edelleen asua. Itämereen ei kannata laskea moskaa, jos haluaa nauttia kesäisestä rantaelämästä. Energiankäyttöä kannattaa vähentää ja energiatehokkaita teknologioita kehittää jo ihan taloudellisista syistä ja poliittisesta riippumattomuudesta. Vihreät teot tuntuvatkin olevan järkeviä silloin, kun niiden avulla parannetaan elämänlaatua. Ikävimmät ilmastonmuutosfasistit sen sijaan tuntuvat haluavan vihreitä tekoja, jotka heikentävät elämänlaatua. Toki myönnän, ettei elämänlaatu ole sama kuin elintaso, mutta monesti ne ovat lähellä toisiaan.

2. Salaliittoteoriakin nostaa päätään: voisiko olla, että hypettämällä hiilijalanjäljistä ja muista ruohonjuuritason piiperryksistä pehmitetään ihmisten mielet niitä oikeita tekoja varten? Ehkä ihmiskunta ei kykene tekemään niitä maapallon pelastuksen edellyttämiä dramaattisia kansainvälisiä päätöksiä, ellei sitä ole ensin vuosikymmen(t)en ajan marinoitu ja indoktrinoitu kaiken läpi ulottuvaan, vaikkakin sinällään merkityksettömään, vihreään ajatteluun?

Salaliittoteoriaani en ehkä kuitenkaan usko, kun en keksi, kuka taho tällaisen suursuunnitelman takana olisi. Vai voisiko se olla alitajuista, suorastaan evolutiivista toimintaa? Välttämätön ryhmähurmos, joka kaikessa järjettömyydessäänkin johtaa lopulta Hyviin ja Oikeisiin asioihin?

3. Salaliittoteoriaa ja ryhmähurmosta sivunnee erään hippituttavani puolisalainen haave vihreän totalitaarisen uskonnon perustamisesta. Tämän tuttavani teorian mukaan kun ihmisiä ei tosiaan saada järkisyihin tai omatuntoon vedoten tekemään vihreitä tekoja, joten tarvitaan orjuuttava uskonto: kummasti ylhäältä tulevia ilmestyksiä totellaan kyseenalaistamatta.

No, itse suhtaudun kyllä tähänkin skeptisesti. Kotifastistin mukaan tällainen uskonto ei voisi ikinä lyödä itseään läpi, sillä kukaan ei haluaisi luopua nykyisestä, laiskuuden ja mukavuuden hyväksyvästä uskonnostaan. Sitäkään en kyllä osaa kommentoida.

Tehtävä alkaa huonosti

Tässä taannoin minulle annettiin tehtäväksi hoitaa ymmärtäminen ja suvaitseminen, ja otin sen ilolla vastaan - ajattelinhan pääseväni käyttämään ydinosaamistani. Sittemmin törmäsin jo ensimmäiseen varsinaiseen tehtävänantoon, ja epäonnistuin surkeasti: menin täysin lukkoon, enkä kyennyt löytämään tietä kohti suurempaa ymmärrystä.

Itse tehtäväkin oli vaikea: aihe on minulle täysin tuntematon, ja kaikki hajanaiset tietoni ovat puolueellisista lähteistä. Epä-turkulaisena en juurikaan tunne Annika Lapintien ajatusmaailmaa, saati sitten hänen äänestäjiensä; laiskuuttani en ole hänen blogiaankaan lukenut. Olen viime aikoina kasvattanut yleissivistystäni ennemminkin sieltä toiselta laidalta. Englannista aseharrastajien inhokkivaltiona en tiennyt mitään ennen tätä syksyä, enkä juuri mitään vieläkään. Lisäksi aiheesta kehkeytynyt lyhyt mutta intensiivinen "kuka keksii ilkeimmän heiton" -keskustelu pelotti tällaisen herkemmän neitokaisen heikolla hetkellään kauemmas, mutta työnjakomme nimissä se heille suotakoon.

Vaikka aihealue ei olisi osoittautunut näin haastavaksi, olen tajunnut ymmärtämisen ylipäänsä vaativan aika paljon. Joskus on ollut tapana sanoa, että tuhmia ihmisiä pitää ymmärtää, vaan ei välttämättä hyväksyä ja suvaita. No, sellaisiakin erikoistapauksia lienee, mutta minulle on huomattavasti tavallisempaa kyetä suvaitsemaan vailla todellista ymmärrystä.

Toisin sanoen minulle tulee mieleen useitakin asioita, joita en mitenkään pysty ymmärtämään, mutta jotka uskon silti voivani suvaita. Koska minulla on jokseenkin kategorinen pyrkimys suvaita kaikkia yksittäisten ihmisten omaa elämäänsä koskevia ja muille harmittomia valintoja, löytyy tältä saralta monia hyviä esimerkkejä.

Minä en esimerkiksi pysty ymmärtämään, millä tavalla ajattelee ihminen, joka

-ei halua parisuhdetta
-ei halua lapsia
-vastustaa avioliittoa käsitteenä
-etsii työstään vain rahaa eikä edes haaveile henkisestä tyydytyksestä
-harrastaa intohimoisesti postimerkkeilyä
-antaa vain yhden tähden Blade-elokuvalle (siis sille ensimmäiselle, ne loput ovatkin pelkkää huttua)
-nauttii viikkojen mittaisesta vaellusretkestä keskellä korpea

Joissain tapauksissa voin hahmotella sitä loogista päättelyketjua, jolla kyseiseen mielipiteeseen on päästy; todelliseen ymmärtämiseen siitä on kuitenkin vielä pitkä matka. Joten: voisiko sen ymmärtämisen ainakin toistaiseksi tiputtaa pois tehtävälistaltani?

Haircuttia, haircuttia!

Kävin kampaajalla, uskokaa tai älkää. Se on aika harvinaista.

Minun kampaamoreissuni ovat aina jotenkin väkisin väännettyjä, viimeisessä pakossa järjestettyjä. Kun ei enää kehtaa käydä töissä ilman paperipussia päässä. Jotenkin en vain ole onnistunut löytämään kampaajaa, jonka luona viihtyisi. Minulla ei ole koskaan ollut vakiokampaajaa, jonka kanssa vaihtaa juoruja, vaan joka kerta olen kärvistellyt sen pari tuntia kiusallisen hiljaisuuden ja väkinäisen smalltalkin välillä. Tätä ongelmaahan minä käsittelin jo pari vuotta sitten.

Mutta nyt oli toisin: oi miten puhelias ja iloinen lörpöttelijä! Ei haitannut yhtään, vaikken aina jaksanut keksiä mitään kevyttä takaisin: tunnelma ei muuttunut painostavaksi. Miten jotkut vain osaavat sen?

Varsinaisella kampauksella ei ole väliä, tuonne menen toistekin ihan vain hyväntahtoisia juttuja kuuntelemaan. Se tekee niin kovin, kovin hyvää tämän kylmän internettodellisuuden lomassa.

Ajattelu ulkoistettu hetkiseksi

Tämä on taas niitä päiviä, kun ajattelu tuntuu liian raskaalta. Onnekseni senkin voi ulkoistaa. Joten: tässä, ja tuossa.

Analyyttinen ajattelu ei tarpeen seuraavilla aloilla

Minulla on taipumusta tiedefasismiin, olenhan sentään opiskellut tieteenfilosofiaa ja graduanikin myöten pohtinut kriteerejä oikealle tieteelle. Teoreettisen tarkastelun ja humanistisen tiedekunnan filosofian lisäksi olen opiskellut hieman fysiikkaa ja matematiikkaa (matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa) sekä kansantaloustiedettä ja viestintää (valtiotieteellisessä tiedekunnassa). Minulla on tässä vuosien saatossa tullut erinäisiä subjektiivisia mielipiteitä siitä, kuinka analyyttistä tiedettä missäkin tehdään. Mutta ei nyt mennä siihen.

En kuitenkaan ole ainoa, jolla on näkemyksiä eri tieteenalojen vaatimista ja kehittämistä taidoista. Olen saanut mm. lukea (ks. kommenti 61), ettei eläinlääketieteen akateeminen loppututkinto edellytä analyyttistä ajattelua, toisin kuin sosiaalipolitiikan.

Ugh.

Neila, moniosaaja

Kotitaloutemme yhteenlasketut taidot ovat lisääntymässä huimaa vauhtia (jos oletetaan, ehkä aiheettomasti, etteivät taidot puolestaan vanhempien päässä ole vähenemässä). Tänään pienimmäisemme, 9-kuinen Neilamme, nousi ihan omin avuin istumaan. Ja ilman tukea mistään sängyn reunasta.

Jo tovin ajan Neila on myös imitoinut konttaamista, jättäen vain varsinaisen teknisen suorituksen toteuttamatta, mutta osoittanut silti poikkeuksellista potentiaalia korkean ja vakaan konttausasennon muodossa. Tyttö osaa myös ryömiä todella nopeasti, jos näkee suojaamattoman kohdan kirjahyllyssä. Jostain syystä juuri H.P. Lovecraftin novellikokoelma vetää neitiä puoleensa kuukaudesta toiseen. Aina joudun kuitenkin takavarikoimaan kirjan, sillä se ei mielestäni sovi alle vuoden ikäisille.

Potentiaalia osoittaa myös se, että tyttö on kovan marinan ja kiukuttelun siivittämänä puskenut kauan odotetun kolmannen hampaan ulos ikenestään: nyt yläleuassa kimaltelee vasen etuhammas.

Varastaisitko lapsellesi?

Yhdessä aiemmassa kommenttiketjussa Reijo kysyi, olisinko valmis vaikka varastamaan leivän toisen ihmisen suusta ruokkiakseni lapseni. Vastaus oli, että jos sillä pelastaisin lapseni hengen, niin tottahan toki.

Hyvin pian ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen tajusin, että olisin oikeasti valmis tekemään aivan mitä hyvänsä lastani suojellakseni. Jos vaihtoehtoina olisivat oman lapseni kuolema tai kaikkien muiden ihmisten kuolema ikuisella kadotuksella höystettynä, päättäisin pelastaa lapseni. Enkä harkitsisi hetkeäkään.

En minä sitä voi järjellä selittää; lienee hormonaalista. Jokin hyvin voimakas pakko kuitenkin tämän yhden tietyn ihmissuhteen kohdalla tuntuu peittävän kaiken moraalisen ajattelun alleen: en usko, että toimisin yhtä sokeasti muiden minulle tärkeiden ihmisten kohdalla. Tai ainakaan en ole yhtä varma asiasta. Katsotaan, jos sellainen valintatilanne tulisi vastaan.

Nyt pitää kuitenkin tarkentaa, ettei kaiken muun edelle ajava lapsen suojelun tarve tarkoita sitä, että hiekkalaatikolla varastaisin kaikkien muiden lasten lelut tai muutenkin torjuisin kaiken lapsiini kohdistuvan kritiikin. Lienee varsin tavallista olettaa, ettei lapsesta kasva optimaalisen onnellista ja tasapainoista ihmistä, ellei hän opi ottamaan muita ihmisiä huomioon. Käsitykseni lapsen oikeaoppisesta suojelemisesta ei sisällä lapsen kasvattamista despootiksi.

Älkää siis pelästykö, en ole lapseni perässä hiipivä aikapommi. Mutta jos vakavasti uhkaat lastani, ei kannata luottaa korkeaan moraaliini.

Lausuntoasi ei ole sivuutettu

Perustuslakivaliokunta antoi sitten siunauksensa Lex Nokialle. Yritetään olla menemättä itse asiaan, ja keskitytään lautakunnan haastattelemien asiantuntijoiden sekä lautakunnan puheenjohtajan Kimmo Sasin lausuntoihin.

Asiantuntijat marisevat Hesarissa, että heidän näkemyksensä on sivuutettu. Yksikään Hesarin haastattelema asiantuntija ei ainakaan Pravdan mukaan kannata lakiehdotusta sellaisenaan.

Kimmo Sasin mielestä näin ei ole (sori, linkki maksulliseen digilehteen). Lausuntoja ei siis ole sivuutettu, vaan ratkaisu sattuu muuten vain olemaan päinvastainen kuin asiantuntijalausunnot. Tämä toimii toki muissakin yhteyksissä:

-kun Mella ilmoittaa haluavansa syödä kakkua ja lukea kirjaa illalla nukkumaanmenon sijaan, emme sivuuta Mellan lausuntoa ohjatessamme hänet sänkyyn. Päätämme vain tehdä toisin.

-kun vuokranantajani vastustuksestani huolimatta korottaa vuokraani satasella, hän ei sivuuta lausuntoani. Hän vain päättää tehdä toisin.

-kun pankki korottaa prime-korkoaan vastoin nurinaani, se ei sivuuta lausuntoani. Se vain päättää tehdä toisin.

-kun viheliäinen varas puhaltaa polkupyöräni vastoin toiveitani, hän ei sivuuta lausuntoani. Hän vain päättää tehdä toisin.

Eihän Kimmo Sasi toki pelkästään näin heikkoihin perusteluihin tukeudu. Kun häneltä kysyttiin, onko asiantuntijoiden lausunnot sivuutettu, vastasi hän näin:

"Ei ole. Useat asiantuntijat ovat rinnastaneet työnantajan viranomaiseen. Me olemme tulkinneet asian eri tavalla, koska työnantaja ei ole viranomainen vaan rinnakkainen kansalainen. "

Eli työnantajille voidaan antaa viranomaisia suuremmat valtuudet, koska työnantaja on rinnakkainen kansalainen. Ihan niin kuin sinä tai minä! Onneksi en ole lainoppinut, enkä joudu kommentoimaan asiaa sen tarkemmin.

Istit ruokapöydässä

Voikohan ihmisen ruokapöytäkäyttäytymistä päätellä jotain hänen ajatusmaailmastaan? Toivottavasti ei.

Mitä sanoisitte vaikkapa uhmaikäisestämme, joka pyrkii mahdollisimman huolellisesti asettamaan lusikkaansa vain yhtä ruokaa kerrallaan? Jos ruokana on makaronilaatikkoa, pitää joukosta poimia huolellisesti ne makaronit, sitten sipulit ja lopuksi jauhelihat. Samaan aikaan niitä ainesosia ei yksinkertaisesti saa laittaa suuhun.

Samalla tavalla käyttäydytään kastikkeen kanssa: perunat pidetään mahdollisimman kaukana kastikelammikosta ja syödään kuivina. Tosin aluksi kastike lusikoidaan lautaselta suoraan suuhun. Koska neidille kuitenkin maistuvat kaikki ruuat, en syyttäisi rasismista. Meidän tyttö on separatisti.

Entäs minä itse sitten? Minä puolestani yritän rakentaa jokaisesta lusikallisesta täydellisen kokonaisuuden: vähän kastiketta, vähän perunaa, vähän lihaa, kaikkea oikeassa suhteessa. Ja työpaikkaruokalassa, jossa tapana lienee kasata salaatti erilliselle pienelle lautaselle, minä mätän salaatin samalle lautaselle pääruuan kanssa. Haluan nimittäin ne salaatinriekaleetkin osaksi täydellistä lusikallista.

Usein näistä lusikallisista tuleekin sitten liian täysiä, ja syöminen muuttuu monimutkaiseksi akrobatiaksi. Saatan myös tipautella kastiketta rinnuksilleni. Mikä minä olen? Sairaalloinen monikulttuurisuusfani?

Kenestä pitää välittää?

Nyt kun suvaitseminen ja välittäminen on annettu hoidettavikseni, täytyy yrittää käynnistää tätäkin projektia. Suvaitsevaisuus on kuitenkin sen verran vaikea pala, etten saa siitä vielä otetta; keskittykäämme siis näin aluksi välittämiseen.

Mutta kenestä oikein pitäisi välittää? Pysytään ihan tehtävää helpottaaksemme vain ihmiskunnan rajoissa, muuten tulee ihan liikaa pohdittavaa. Eli sori, eläinaktivistit: vuoronne on joskus muulloin.

Minä olen huono löytämään kovin selkeitä rajoja, ja helpoimmalta tuntuisikin joko välittää pelkästään omasta navastaan tai sitten kaikista ihmisistä. Nämä kaksi vaihtoehtoa eivät kuitenkaan tunnu olevan ainoat käytössä olevat, joten millä perusteella ihmiset päättävät, keistä välittää, huolehtia ja kantaa vastuuta?

Ihan biologisista ja psykologisista syistä suurin osa taitaa venyttää välittämisen koskemaan ainakin perhettään, suurin osa vielä ystäviäänkin. Olisiko henkilökohtainen kontakti jotenkin luonteva raja? Onko minkä tahansa laajemman välittämisen vaatiminen liian paljon pyydetty? Kuka voisi edes verrata perheestään huolehtimista kehitysmaista huolehtimiseen? Ainakin sellainen kuulostaisi kovin tekopyhältä. Minun silmissäni ihminen, joka väittää välittävänsä tuhansien kilometrien päässä kärsivistä tuntemattomista yhtä paljon kuin omasta perheestään, näyttää aivan yhtä häiriintyneeltä kuin pelkästään itsestään välittävä tuleva koulusurmaaja.

Sitten esimerkiksi paljon kohkattu Jussi Halla-aho on määritellyt Suomen valtion "osakkaidensa edunvalvontakoneistoksi, jolla ei ole oikeutta harrastaa osakkaidensa etujen vastaista politiikkaa". Tästä ei tietenkään suoraan seuraa sitä, etteikö suomalaisilla yksilöinä voisi olla myös maansa rajojen ulkopuolelle ulottuvia velvollisuuksia, mutta sellainenkin näkemys voisi olla ihan realistinen ja varmaan jossain käytössä. Onko siis mielekästä vetää yhteisvastuun rajaa valtion rajojen mukaisesti?

Näinä EU-aikoina se lienee kuitenkin käytännössä mahdotonta. Entä sitten EU:n rajojen mukaan? Siinä vasta teennäinen raja olisikin. Ehkä kulttuurien välinen raja voisi olla toimivampi?

Mitä kauemmas maantieteellisesti mennään, sitä vaikeampi jokaista minnameikäläistä on motivoida aidosti välittämään. Kuitenkin yhteiskunnastamme löytyy paljonkin ihmisiä, jotka välittävät edes jossain määrin myös niistä kaukaisimmista. Sitten on niitä, jotka eivät. Ilmeisesti välittäminen ei siis ole pelkästään evolutiivinen ilmiö, vaikka iso osa varmaan biologista onkin. Jollain tavalla ihmiset ovat kehittäneet moraalisia eroja välilleen. Mutta miten? Mihin te vedätte rajan ja miksi?

Lehti tuli

Postiluukusta tipahti viimeinkin Aikakaus-Lehti. Kyllä siinä kestikin, saamarin räpeltäjät.

Ensimmäinen välierä fasisteille

Pikaisen eksistentiaalikriisin jälkeen palaan taas asiaan, eli Totuuden etsintään. Tai itse asiassa Totuuden tarjontaan.

Nyt näyttäisi nimittäin siltä, että fasistit ovat saaneet jo näyttävän kaulan sosialisteihin, kun tarkkaillaan sieluni sijaintia. Alun perinhän minä hakeuduin epämääräiseen seuraan hankkiakseni suvaitsevaispopulistiselle hegemonialle hieman vastapainoa, mutta pöydät ovat sittemmin niin sanotusti kääntyneet ja fasismi ottanut ylivallan tässäkin blogissa.

Tänään pyysin radikaali-, ellei peräti aggressiivisvasemmistolaisena tunnettua työtoveriani jakamaan hieman sosialistista propagandaa mieleni täytteeksi. Tilaisuuden luulisi miellyttävän vaahtosuista agitaatiotakin harrastavaa ex-partasuuta, mutta mitä virtuaalikorvani kuulivatkaan: viimeinen toivoni äärivasemmistolaisesta painostuksesta valui tyhjiin epämääräisten "just nyt ei olisi aikaa" ja "joo, sitten jossain vaiheessa" -lausahdusten myötä. Arvatenkin tieto MBC:n suojelusta on jo levinnyt laajalle, ja vahvimmatkin näkevät parhaaksi vetäytyä varjoihin.

Täytyy siis todeta, että fasistit johtavat taistoa jos ei nyt aivan 6-0 niin kuitenkin 1-0.

Ja lisäksi on myönnettävä, että olen hieman pettynyt vasemmistotovereideni saamattomuuteen. Näköjään sota ei tosiaan yhtä naista kaipaa, mutta mitä tämä tekee joukkojen moraalille? Olenko minä vain yksittäistapaus, joka kannattaa amputoida mahdollisimman ripeästi ja huomiota herättämättä, vai alkaako rintama murentua?

Eksistentiaalikriisiä ja maailmantuskaa

Jottei blogista katoaisi henkilökohtainen sävy (ikään kuin siitä olisi vaaraa), pyhitän tämän merkinnän henkilökohtaiseen kriiseilyyn. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa koskaan ryhtynyt harkitsemaan bloggaamisen lopettamista. Mikä on sinänsä nurinkurista, kun koen päässeeni vasta vauhtiin, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Logiikkani on tämä: kun kerran muut hoitavat jo homman älykkäämmin, hauskemmin, huomionarvoisemmin tai ainakin täyttäen selvän funktion, on suorastaan moraalitonta syytää eetteriin näinkin turhanpäiväistä tuubaa. Ehkä nämä minun pikkubittini eivät aivan yksinään synnytä ilmastonmuutosta, mutta ajatushan se on tärkein.

Älkää riemuitko, en minä oikeasti lähde täältä kulumallakaan. Jokunen ystävä on joskus pitänyt tarkoituksellista taukoa bloggaamisesta, mutta minä en usko pystyväni edes siihen. Jokin ihmeellinen, sairaalloinen virta ajaa minut kerta toisensa jälkeen painamaan sitä "julkaise"-nappulaa, ja lopputulos on hyvin usein juuri tällainen.

Tällaiseksiko vanhempani minut kasvattivat? Tähänkö on koulutus minut tuonut? Aikuisen ihmisen tulisi jo pystyä tuottavampaan toimintaan. Eikö tähän ikään mennessä pitäisi olla jo puolue, uskonto ja harrastukset valittuina?

Nääh. Ajattelin kokeilla seuraavaksi laitesukellusta.

Anarkiasta totalitarismiin

Filosofian opinnoistani on selvästi liikaa aikaa, tai sitten luin täysin vääriä asioita (no niitähän minä, tieteenfilosofiaa yhteiskuntafilosofian sijaan): kaikenlaiset ajattelun ja ideologioiden perusteet ovat minulle edelleen vähän hämärän peitossa. Otetaan nyt sitten vaikka sellaiset äärimmäiset yhteiskuntamallit kuin anarkia ja totalitarismi: kukaan järkevä ihminen ei kai halua ajautua ääripäähän, mutta kultaisen keskitien sijainnista voidaankin sitten sotia sotimasta päästyä.

Asia tuli mieleen, kun luin Osmo Soininvaaran raflaavan ehdotuksen: otetaan kaikilta maahamme asumaan tulevilta geeninäyte, jonka avulla ulkomaalaisten tekemät puskaraiskaudet saadaan jatkossa aina selvitettyä. Tämän Soininvaara uskoo vähentävän rasismia ja irrationaalista pelkoa, kun viattomia ulkomaalaisia ei enää suotta syyllistettäisi ratkaisemattomista rikoksista.

Tukeakin ehdotus toki sai, mutta aika hyviä torjuntojakin. Valtaosa raiskauksista kun taitaa olla jotain aivan muuta kuin tuntemattomien tekemiä puskaraiskauksia, joten kovin suureen osaan rikoksista ei tällä tavalla löytyisi ratkaisua. Lisäksi minunkin on hieman vaikea uskoa yhteiskunnallisen tunnelman toimivan niin, että perustamalla tietyn kansanosan käsittävä biorekisteri vähennettäisiin tähän kansanosaan kohdistuvia ennakkoluuloja. Lisäksi ainakin minulle jäi epäselväksi, kuinka epätodennäköistä olisi mm. kondomien käyttö puskaraiskauksien yhteydessä tällaisen rekisterin perustamisen jälkeen.

Mutta nämä argumentit eivät olleet kuitenkaan itse asian kannalta olennaisia: valistunut ihminenhän tuomitsee moisen rekisterin riippumatta sen tuomista lyhytaikaisista ja -näköisistä hyödyistä. Ja tuomita ehdotus pitää siinäkin tapauksessa, että se ulotettaisiin koskemaan kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Sellainenhan olisi orwellilaista!

Jokainen valistunut ihminen on myös jo oppinut tuhahtamaan sillekin argumentille, ettei viattomilla ja lainkuuliaisilla kansalaisilla ole mitään pelättävää valvontayhteiskunnassakaan. Tuhahdin minäkin. Mutta olen ehtinyt jo indoktrinaationi varrella unohtaa, miksi näin on.

Tuossa Soininvaara-pätkässä sen sijaan ammutaan alas tyypillinen diktaattoriargumentti ("vaikka nykyajan hallintomme olisikin luotettavaa, joskus valtaan saattaisi päästä tietoja väärinkäyttävä diktaattori"): jos sellainen diktaattori joskus nousisi valtaan, kyllä hän perustaisi sitten itse sen rekisterin, jos sellaiselle näkisi tarvetta, ja monta muuta yhtä kivaa rekisteriä. Ja levittäisi ne valvontakamerat joka niemen notkoon ja asentaisi vaikka mikrosirut meihin kaikkiin ja... Onko näin?

Siis: ylenpalttista valvontaa tulee vastustaa yksilönvapauden ja yksityisyyden suojan nimissä. Mutta mikä on ylenpalttista? Kaikki valvontakeinot tulisi ottaa käyttöön vain, jos niistä on todistetusti enemmän hyötyä kuin haittaa. Mutta miten nämä mitataan? Kuinka suuri yksityisyyden suojan loukkaus vastaa yhtä pankkiryöstöä? Yhtä puskaraiskausta? Yhtä kännitappoa? Yhtä poliittista murhaa? Kuka sen päättää?

Eihän kasvavaa valvontaa sentään vastusteta pelkästään sillä perusteella, että jokunen kirjailija on keksinyt valvontaan perustuvan dystopian? Onhan vastustajilla myös ei-fiktiivisiä perusteita? Älkää nyt ymmärtäkö väärin, inhottaa se ajatus orwellilaisesta yhteiskunnasta minuakin, tunnepohjalta.

Onko edes nykyisistä valvontakameroista kenellekään mitään hyötyä? Tietääkö joku, onko asiasta tilastoja? Kuinka monta ja kuinka vakavia rikoksia vaikka viime vuonna on ratkaistu yksinomaan valvontakameroiden ansiosta? Puhelinkuuntelu ja sormenjälkirekisteri puolestaan taitavat nykyisellään kohdistua vain vakavasti epäiltyihin tai jo tunnettuihin rikollisiin, joten niistä ei liene tilastollisessa mielessä esimerkiksi hyvin toimivasta kattavasta valvonnasta.

Lopulta se varsinainen kysymykseni: jos anarkia ja totalitarismi ovat molemmat huonoja, miksi lähtökohdaksi on valittu anarkia, jolloin jokainen rajoitus tulee perustella? Miksei saman tien lähdettäisi liikkeelle totalitarismista, ja vähennettäisi valvontaa sitten aina perustelluissa tapauksissa?

Viisi vuotta takana, 50 edessä

Oheinen kuva on otettu tasan viisi vuotta sitten, tovia ennen vihkimistä backstagella. Kyllä, se on kuin onkin joulukuusi, ja kyllä, me istumme tavarahississä. Muualla oli niin paljon häslinkiä, että hissi vaikutti rauhallisimmalta paikalta hengähtää. Tuolloin olimme vielä nuoria ja kauniita, nyt enää kauniita. Osa meistähän on nykyään jo yli 30.

Tänään on siis 5-vuotishääpäivämme, jota juhlimme viettämällä lapsivapaata vuorokautta hotelli Kalastajatorpalla. Saa alkaa kadehtia.

Huomiseen.