Käsilaukku

Ostin uuden käsilaukun, sillä edelliselle kävi köpelösti. No, olihan se jo aika kulunutkin, mutta kuopuksemme vatsatauti oli kyllä viimeinen pisara (konkreettisesti): tytön tauti nimittäin käynnistyi siten, että neiti oksensi supermarketissa avonaiseen käsilaukkuuni. Tiedän nyt, että luottokortit ja setelit voi huuhdella oksusta ja että kännykän ja akkulaturinkin saa ihan hyvin putsattua. Mutta erinäisin tekstiilein ja nahalla päällystetty laukku ei puhdistu niin vain.

Yritin minä kyllä passiivista pesutaktiikkaa: upotin tyhjennetyn laukun yön yli mökkijärveen laituriin sidottuna. Aamulla löysin veskan nurkasta kalan kutua, joten ehkä nyytilleni on pakko sanoa hyvästit. Vähän kyllä jäin kaipaamaan uskollista kumppaniani.

Mutta voi pojat, miten kutkuttavaa onkaan ostaa uusi käsilaukku! Kaupanteosta on jo melkein viikko, enkä vieläkään ole oikein kuluttanut täysin loppuun ajatusta Uudesta Elämästä. Kyllä, elämä muuttuu pikkuisen, kun käsilaukun malli vaihtuu. Iän myötä laukkujen koko tuntuu kasvavan, ja tämä uusikin on nyt hieman edellistä isompi. Erityisen innostunut olen siitä ominaisuudesta, että laukkuun mahtuu nyt myös kirja. Eikö kaikilla älykkäillä ihmisillä ole aina mukana ainakin yksi kirja? Nyt minullakin on.

Vatsanpohjassa on edelleen muutama perhonen: löysin äsken erinomaisen taskun mp3-soittimelleni.

Pörssilogiikkaa

Olipa kerran nappikauppaa tekevä Konserni, johon kuului lukuisia Pikkufirmoja. Sen lisäksi, että nappikauppaa kutistaa vetoketjujen suosion kasvu, joutui Konserni eräänä päivänä maailmanlaajuisen Laman kouriin.

Konserni on listattu Pörssiin, joten Sijoittajat olivat kauhuissaan: miten käy Konsernin osinkojen, entä osakkeen arvonkehityksen? Konserni päätti käynnistää säästöohjelman, jolla estettäisiin Suuri Romahdus. Säästöohjelman sisällöstä alettiin vääntää kättä YT-neuvotteluissa.

Pikkufirmojen toimitusjohtajat olivat hädissään ja YT-neuvotteluissa poristiin. Pitäisikö työntekijöitä lomauttaa tai jopa irtisanoa? Päällimmäisenä Ideana oli työntekijöille vuosittain maksettavien Kahvirahojen poistaminen, sillä tavallahan ihmiset saisivat pitää työpaikkansa. Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet ideasta, ja hetken aikaa Konsernin työntekijät pidättivät hengitystään.

Sitten tuli Uusi Idea: vaihdetaan Kahvirahojen nimi Teerahoiksi ja merkitään rahat vasta seuraavan vuoden budjettiin! Näin kuluvan vuoden budjetti kutistuisi roimasti.

Pikkufirmat ihastuivat ideaan, Konserni ihastui ideaan ja Sijoittajat taputtivat yhteen käsiään tanssien samalla nuotion ympärillä. Työntekijät olivat ymmällään mutta onnellisia, ja kaikilla oli taas hyvä olla.

Tervetuloa takaisin töihin!

Valitsinpa sitten kätevän töihinpaluupäivän: sähköposteja läpi kahlatessani sain tietää, että tönön ainoa lounasravintola on tämän viikon kiinni. Arvatkaapas, käynkö minä aina siellä syömässä? Kyllä käyn. Arvatkaapas, onko täällä päin kehäparatiisia parin kilometrin säteellä ainuttakaan toista ravintolaa, tai kauppaa, tai kioskia? Ei ole. Arvatkaapas, onko minulla sattuman oikusta eväitä mukana ensimmäistä kertaa 4-5 vuoteen? Ei tietenkään, kun en sellaista harrasta.

Onneksi on mikroaterioita hamstraavia sekä autoilevia kollegoja. Loppujen lopuksi pääsenkin valitsemaan ainakin mikrolasagnen, mikromisokeiton, mikropuuron sekä autokyydin väliltä, joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kyllä minä silti aion jonkin aikaa tätä murjottaa.

Poliisisetä tulee ulos kaapista

Esikoinen alkaa näin kolmivuotiaana olla oikeassa iässä oppimaan maailmasta erilaisia totuuksia, ja etenkin kotifasisti on kunnostautunut lasten korville muokattuine maailmanselityksineen. Toki minäkin olen ollut ahkerana, mutta minun juttuni tapaavat olla lapsiystävällisempiä. Kuten nyt vaikka sekin suvussa kulkenut tieto, että eräs mökkijärvemme rannalla sijaitseva, autiolta vaikuttava tönö on itse asiassa Joulupukin kesäasunto. Siellä vanhus suunnittelee joululahjat, jotka syksyn mittaan Korvatunturin verstaalla sitten valmistetaan. Lapsilla onkin erityisen hyvä syy käyttäytyä mökillä, kun pukki on kuuloetäisyydellä.

Kotona kiltteydestä huolehtii Mellan vaatekaapissa piileskelevä poliisi; tai siis Polizei, koska germaanisen estetiikan päälle ymmärtävä esikoisemme ei suostu käyttämään järjestyksenpitäjästään suomenkielistä nimitystä. Kotifasistin mukaan Polizei tulee ulos kaapista yön aikana ja puree, jos Mella ei tottele. Mella on tutkinut paikat ja suhtautuu todisteiden puutteessa poliisin läsnäoloon skeptisesti, mutta kotifasisti muistuttaa hahmon olevan näkymätön.

Tytössä on havaittavissa niskuroinnin orastus jo nuorella iällä, sillä pureva väkivaltakoneiston jäsen ei edes pelota neitiä. Voi olla, että täytyy kohta keksiä jo jotain uutta. Miten teillä muilla?

Joka vitsaa säästää

Minä en ole niitä ihmisiä, jotka voivottelevat nyky-yhteiskunnan kurittomuutta ja rajoitta kasvaneita lapsia, kun ei saa enää sitä kasvatuksellista luunappia tai pientä tukistustakaan enää laillisesti antaa. Kuulun siihen pehmohippiryhmään, jonka mielestä lapset voi ja pitää kasvattaa ilman väkivaltaa ja pienelläkään kivulla rankaisemista.

Mutta ilmeisesti tämäkin osa identiteettiäni on nyt sitten muuttunut. Veljeään lyöneen 5-vuotiaan vetäminen sivuun on nimittäin syyttäjän mielestä pahoinpitelyä. Joko uutinen on tehty huonosti tai jokin järjen raja on minunkin silmissäni ylitetty, eikä se ylittäjä ole tapauksen isä. Voisiko joku Parempi Kasvattaja nyt kertoa, miten erotan tulevaisuudessa toisiaan hiuksista repivät tyttölapset, jos en saa vetää heitä irti vasten heidän tahtoaan?

Minun ei nimittäin ole ihan vaikea kuvitella, että kiukkuisesti rimpuileva lapsi voisi jopa saada ne uutisessa mainitut mustelmat käteensä. Jos mustelma siis on pahoinpitelyn tuntomerkki. No, ehkä minun olisi pitänyt olla paikalla, jotta tietäisin, mistä oikeasti puhutaan.

Kaikkea ei voi saada

Pahoittelut myöhäisestä reaktiosta, mutta nythän on lomakausi. No, mutta kuitenkin: tästä huolimatta tämä on mielestäni aika pöhköä. Enkä itse asiassa ole niinkään pettynyt itse mielipiteeseen vaan argumenttien köykäisyyteen. Olisi sitä jotenkin toivonut kuulevansa jotain vähän analyyttisempää kuin Jokela, Kauhajoki ja yleinen rappio.

Näinkin voi siis käydä

Olenpa onnistunut tuottamaan maailmaan niinkin huomaavaisia lapsia, että leikkivät tänä aamuna pitkät pätkät kahdestaan omassa huoneessaan aivan tyytyväisinä eivätkä tulleet ollenkaan herättämään univelkojaan pois nukkuvia vanhempia. Aiemmat puheet uhmaikäisten kauppaamisesta tai vaihtamisesta on nyt peruttu, tai ainakin hinta nytkähti reippaasti ylöspäin.

Lomasaldo

-Katon rännit ostettu ja ripustettu paikalleen
-Piipun pelti asennettu
-Useita polttopuita kaadettu ja pilkottu liiteriin
-Nurmikenttä haravoitu vuosikausien tauon jälkeen kuolleesta heinästä
-Vastustuskykyä parannettu mm. mahatautia vastaan
-Hyttysenpistoja vastaanotettu
-Erilaisia haavoja ja ruhjeita hankittu
-Kilokaupalla nyrkkipyykkiä ja grillirasvaista lautasta putsattu omon/fairyn, kaivoveden ja kaasuhellan kolmiyhteydellä

Nyt tää ois aika tyytyväinen lomasaavutuksiin, mutta ajatteli kokea lähitunteina mm. suihkun, jääkaapin, sähkövalon sekä tietenkin tämän intternetin. Sitten heti huomenna tää haluis kyllä pakokaasujen ja kaupallisten mielikuvamainosten keskelle istumaan ja lipittämään kaljaa jossain tukkoisella terassilla.

Sairasta

Viikko ennen loman alkua eli tuossa toukokuun lopussa sain kurkkuni kipeäksi. Sairastamisen ennaltaehkäisemiseksi jätin polkupyörän rauhaan ja tein muutaman päivän etätöitä kotoa käsin. Ei auttanut; yskä yltyi. Siitä on nyt vajaa kolme viikkoa. Edelleenkään en nuku öisin, kun yskäkohtaukset herättävät vähän väliä. Maalaisterveyskeskuksen lääkäri määräsi yskänlääkettä, jolla eläimiä vihaava voisi lähinnä heittää vesilintua. Minä olen siivompi.

Mökkielämä on siis ratkiriemukasta. Kuvitelkaa tönö, jossa ei ole sähköjä eikä juoksevaa vettä; onneksi sentään käsivoimalla toimiva pumppu kaivoon sekä järvi melkein alimman portaan vieressä. Kuvitelkaa sitten yksivuotias, joka saa oksennustaudin. Ensin vaihdetaan sängyssä lakanaa tiuhaan. Ensimmäisen päivän jälkeen typy sentään tajuaa olla syömättä ja viettää kolme päivää lähinnä maaten vanhempiensa sängyssä voimattomana.

Sitten alkaa ripulointi: 30-60 minuutin välein pitää vaihtaa koko vaatekerta ja yrittää tavalla tai toisella pestä keltaisen haisevan mönjän peitossa oleva veltto lapsi. Mistä se tavara tulee, kun ei tyttö ole viikkoon syönyt?

Ja sitten se alkoi taas syödä. Hyvä niin, mutta nyt sitä tavaraa ainakin riittää.

Arvatkaas mitä sitten tapahtui? Sitten sairastui esikoinen. Kun yöllä oli vaihdettu kahdesti lakana tyttösten yhteisestä sängystä, viisastuimme ja siirsimme tytön omalle patjalle lattialle. Lattiaa olikin huomattavasti helpompi luututa loppuyön ajan, kolmivuotiaskaan kun ei vielä ymmärrä oksentaa vatiin vaan tekee sen (viisaasti pyyhkeellä vuoratulle) tyynylle. Onneksi isompi lapsi kärsi vaivasta vain vuorokauden ajan.

Ette ikinä arvaa, mitä sitten tapahtui! Seuraavaksi sairastui perheenisä. Kupletin juoni se vain muuttuu paksummaksi, nimittäin ei kai kolme viikkoa turvonneen keuhkoputken ja tupakoimattomalle ironisesti osuneen tupakkayskän kanssa valvonut äitikään voi tältä kiertotaudilta välttyä.

Niin että hyvää lomaa kaikille. Ai että palaan töihin kohta virkistyneenä. No, onhan tässä vielä melkein pari viikkoa aikaa sairastaa vielä jotain muita tauteja.

Mökkikelejä

No hei, on meillä takka ja puuhella. Ja ainakaan lauantain ja sunnuntain väliselle yölle ei enää luvata pakkasta, toisin kuin vielä eilen. Sitä paitsi lapset rakastavat sadetta, vaatetta voi aina pukea päälle ja kirjojakin on tulossa mukaan. Ja lauantaina on papan 80-vuotisjuhlat, joten sisätiloissa silloin muutenkin ollaan.

Että ihan turha tulla aukomaan päätään. Oletko itse muka mieluummin töissä seuraavat kolme viikkoa? Niin ajattelinkin.

Kivun ja tuskan takana

Kun se vihoviimeinen kuolonviiva oli koittamassa, oli minunkin pakko eilen raahautua äänestyspisteelle raapustamaan lappuun valitsemani numero. Lopullisen ehdokasvalinnan tein vain pari tuntia ennen äänestämistä; siihen mennessä olin kovasti arponut varsin vastakkaisten vaihtoehtojen välillä. Persut jäivät nyt ilman ääntäni, koska en vain kykene tukemaan vaaliliittoa, joka sisältää myös KD:n, enkä minä ole niin EU-vastainenkaan. Sitä paitsi meidän perheestämme meni jo yksi ääni hauvelipuolueelle, se saa näissä vaaleissa riittää.

Joutui sen jo toteamaan, että näissä vaaleissa piti valita vähiten huono niistä kaikista kurjista vaihtoehdoista. No, onnekseni ehdokkaani selvisi edes välttävästi etukäteen kiinnostavasta tentistä. Tuli äänestettyä sikaa säkissä, kun olisin halunnut seurata tentin ennen äänestyspäätöstä. Mutta kun äänestysaika loppui, niin se loppui.

Olihan tuo nyt aika populistinen ja pinnallinen valinta. Mutta sellainen minä pohjimmiltani olen.

Täytyy ruveta jo valmistautumaan henkisesti eduskuntavaaleihin, vai pitäisiköhän sittenkin keskittyä ennemminkin ylihuomenna alkavaan kesälomaan?

Kulmakunnan raihnainen kauhu

En ole päässyt pyörän selkään sitten viime viikon, kun on kesäflunssa painanut päälle ja olen halunnut varjella terveyttäni perjantaina alkavaa kesälomaa varten. Kunhan tästä tokenen, olen taas tällainen (kuulisitte, mitä jupisen kun laiskat mopopojat pärisyttävät ylämäessä ohitseni kotona epäilemättä odottavien sipsipussiensa luo):

Viina ja aseet, elämänilomme

Aselainsäädännöstä kuuluu näemmä uutisia: nyt oltaisiin säätämässä 0,5 promillen raja aseiden käytölle, kun aiemmin laissa ei ilmeisesti sanottu viinan ja aseiden yhdistämisestä yhtään mitään. Ensireaktio uutiseen oli, että onpas kerrankin lakimuutos, jonka kanssa on äärimmäisen helppo olla samaa mieltä! Toinen reaktio sitten oli, että hetkinen, eikö tällaista tosiaan ole aiemmin ollut? Siis humalassa räiskiminen on ollut tähän asti sallittua?

Kolmas reaktio olikin jo se kyyninen: ollaanko tässä nyt taas "lähettämässä viestiä" ja laatimassa lakia, jolla ei ole mitään muuta kuin symbolista merkitystä? Tuhlataan veronmaksajien rahoja laatimalla kauniita julkilausumia, kun tosielämässä mikään ei muutu. Poliisi ei lähde valvomaan hirvimetsäläisiä ja pahvinrei'ittäjiä, ovathan ne metsästys- ja ampumaseurat tähänkin asti estäneet tissuttelijoiden ja ryypiskelijöiden osallistumisen tarkkuutta vaativiin aktiviteetteihin. Ovathan? Ainakin minun ampumaseurani on. Ja on niitä surkeita rattijuoppoja edelleen teiden varrella, vaikka autojen ja viinan yhdistäminen onkin eksplisiittisesti kielletty.

No, vaikea minun on kuvitella, millä perusteella joku tuollaista lakia oikeasti vastustaisi, ellei nyt rupea vaatimaan nollatoleranssia sen 0,5 promillen sijaan. Ei kai siitä laista nyt haittaakaan voi olla. Vai keksiikö joku vastalauseita?

Kulmakunnan kauhu

Minusta on tullut juuri sellainen pyöräilijä, joista olen aiemmin varoitellut. Muutos on ollut vaivihkaista, mutta tähän on nyt tultu.

Kotimatkallani on eräs oikein miellyttävä mäki, usean sadan metrin mittainen, joten siinä ehtii päästä mukavasti vauhdin hurmaan ennen äkillistä jarrutusta, 90 asteen käännöstä ja sukeltamista alikulkutunneliin. Eilen satuin olemaan liikkeellä tavallista myöhemmin eli ruuhka-aikaan, ja tämä mäkikin oli täynnä väkeä.

Kuvitelkaa tilanne: kaksi nuorehkoa miestä kävelee rinta rinnan mäkeä alas, minä näen heidät parinsadan metrin päässä lähtiessäni laskemaan samaista rinnettä. Samalla näen, että mäen puolivälissä pakertaa ylöspäin naama punaisena hikinen naispyöräilijä. Väylällä ei mahdu rinnakkain kahta kävelijää ja kahta pyöräilijää, joten mikäli ajoitus on oikein kelju, joutuu joku väistämään tai kärsimään.

En paina jarrua ennen kuin on aivan pakko, päätin - minun vauhtiani ette vie. Minulla on mieskaksikkoon vielä muutama kymmenen metriä kun puuskuttava naispyöräilijä alkaa jo olla heidän kohdallaan. Hah! Minä tein sen! En joutunut jarruttamaan!

Kovassa vauhdissa pyörä ei kuitenkaan letkeällä ajotyylilläni käänny kovinkaan nopeasti, vaan ajolinjat ovat hyvin sulavia ja loivia. Niinpä koukkasinkin mieskaksikon ja naispyöräilijän välistä hieman ennakoitua myöhemmin, ja livahdin suunnatonta vauhtiani toisen nuorukaisen olkapäätä hipoen takaisin tien oikealle laidalle.

Ajolinjani jatkui tietenkin yhtä sulavana, ja olin jo kaukana, kun tajusin, mitä oli tapahtunut. Kehenkään ei ollut sattunut, mutta mikäli korvani eivät olisi olleet mp3-soittimen huumaavan pauhun tukkimat, olisin varmasti kuullut likaisia herjauksia; jos olisin pystynyt vauhdissa kääntämään päätäni, olisin todennäköisesti nähnyt nyrkkiä puitavan. Sen sijaan jatkoin nokkavan näköisenä kulkuani synkkään tunneliin.

Siinä minä olin, hyväntahtoisena mutta vauhdin sokaisemana. Parhaatkin meistä lankeavat.

Kesäpusuja

Koska nukuin onnellisesti pommiin tänä aamuna mutta pelastin tilanteen tekemällä etätöitä kotona, sain polkea töihin tavallista myöhemmin ja siis lämpimämmässä ilmassa. Tänään kesä siis alkoi heti aamusta, kun mittari oli kerrankin kymmenen asteen paremmalla puolella.

Alla kaikkien iloksi kipale kesäpusuista imelällä kesäkuvituksella. Tuota minä kuuntelin 9-10-vuotiaana, muistaakseni tätini LP-levyltä sekä omalle C-kasetille kopioituna.

Dieter Bohlenilla oli selvästi jo 1980-luvulla taito puhutella pikkutyttöjä, sillä 7-vuotiaana seinälläni oli Modern Talkingin juliste; lisäksi osasin ulkoa You're My Heart, You're My Soul -viisun kielitaidon puutteesta huolimatta. Mukava nähdä, että jotkin instituutiot porskuttavat edelleen. Mutta palataan nyt vielä vanhaan:

Lämpötiloista

Onpa kivaa, kun on kesä ja lämpötilat alkavat viimein kakkosella. Jostain syystä tämä tarkoittaa sitä, että meidän toimistotalossamme keksitään taas ilmastoinnin olemassaolo. Siinä missä talvisin hipsin ympäriinsä lyhythihaisessa ja ehkä jopa paljain jaloin, olen jo nyt joutunut raahaamaan töihin villapaidan eikä sekään näytä riittävän: joudun näillä näkymin kantamaan paikalle myös viltin.

Busseissahan tilanne on tietenkin päinvastainen: aurinko paahtaa sisään ikkunoista, ihmiset istuvat hieltä haisten kylki kyljessä ja ilmastointi ulottuu tasan kuljettajan olkapäähän asti. Hyvänä päivänä kattoikkunat avataan muodon vuoksi, ja joku kertoo joskus tunteneensa tuulenvireen niiden ansiosta, tosin saattoi se olla myös se pysäkillä avautuva ovi tai vaikka paristoilla toimiva hiustenkuivaaja.

Autuaita ovat siis he, jotka kulkevat bussilla töihin toimistotaloomme - päivän keskimääräinen lämpötila on vallan mainio.

Demari?

Tämänaamuinen ideani oli valita kompromissi ja äänestää demareita. Tutustuin nimittäin paperi-Hesarin ystävällisesti laatimaan taulukkoon, jossa esiteltiin pähkinänkuoressa eri puolueiden EU-vaaliteemoja. Demareiden teemat eivät juuri ärsyttäneet, kun taas RKP:n julistukset aiheuttivat lähes oksennusreaktion. On varmasti toki kiva elää maailmassa, jossa ei ole ainuttakaan uhkaa mutta valtavasti mahdollisuuksia. Vai olisikohan sittenkin kyse vain retoriikasta?

Ruusukkaat ovat pitäneet hienoista etäisyyttä pahimpaan mokutuspuheeseen, eikä ylilyöntejä ole kai tehty toiseenkaan suuntaan. Sydämeni sykkii yhä tavallisen työläisen puolella, joten duunarin edunvalvonta lienee ihan hyväksyttävä ajatus. Viime aikoina demareita on julkisuudessa löyty lähinnä Jutta Urpilaisen verkkosukilla ja lääkeruiskuilla, ja jos puheenjohtajan esiintyminen pöhköissä kuvissa on puolueen suurin moka, minä pystyn elämään sen kanssa.

Mutta Lex Karpela on kyllä liki anteeksiantamaton synti. Lisäksi muistin kaksi muutakin vasta-argumenttia: Mitro Repo ja Jani Sievinen.

[huokaus]

Liian kovat vaatimukset?

Eurovaalikamppailuni tuntuu vain kiihtyvän: en edelleenkään voi oikein hyväksyä, että jättäisin ääneni käyttämättä. Kuitenkaan yksikään vaihtoehto ei vain sovi. Aina hetkeksi saatan harkita jotakin puoluetta ja ehdokasta, mutta sitten tulee esiin jotain, minkä vuoksi koko puolue on pannassa. Jokin puolueen edustaja, jolla on typeriä mielipiteitä, tai sitten puoluejohdon virallinen typeränympäripyöreä lässynlässynlausunto. Olen vastannut vaalikoneisiin monella tavalla ja saanut kärkikymmenikköön ehdokkaita lähes kaikista puolueista. Vain yksi asia on pysynyt vakiona: pahnanpohjimmaisena on aina ollut köyhiä ja kommunisteja. Mitä tämä nyt sanoo minusta?

Vaadinko minä sittenkin liikaa? Eikö ole aika naurettavaa olettaa, että jossakin puolueessa kaikki ihmiset olisivat järkeviä tai edes suunnilleen kanssani samaa mieltä asioista? Sellainen vaatimushan lamauttaisi edustuksellisen demokratian.

Olen minä havaitsevinani myös jonkinlaista elitismiä tässä äänestyspäätöksessäni: saatan sinänsä kannattaa joitain ajatuksia ja toivoa mahdollisimman monen äänestävän niiden puolesta, mutta koen oman ääneni aivan liian arvokkaaksi niin epävarmoihin kohteisiin tuhlattavaksi. Minusta olisi oikeasti aika hauska nähdä niin vihreät kuin persutkin vaalivoitossa, mutta en kai minä nyt omaa ääntäni kummallekaan antaisi! Kukkaislapset ja homofoobikot, ei kiitos.

En voi taipua äänestämään mitään Lex Nokia ja Lex Karpela -puoluetta. Vasemmistoliitto sen sijaan hetken aikaa oikeasti houkutteli, ja googlailinkin huhujen mukaan hirmuiseksi natsiksi leimatun vasuriehdokkaan nimeä. Sellainenhan ehdokas voisi sopia juuri minun dissonanssivaatimuksiini! Mutta Kansan Uutisista löytämäni mamuaiheinen keskustelunpätkä oli argumenteiltaan aika eltaantunutta, joten sisuunnuin pitämään ääneni kaukana siitä poppoosta. Vai mitä sanotte tällaisesta avarakatseisesta näkemyksestä:

Mielestäni "en ole rasisti mutta..." ihmiset eivät ole ensinkään kaikki samanlaisia.

Todella jyrkkä ero on moraalissa.

Osa on sellaisia, sanoisinko että heidän ainoa syntinsä on se että he ovat kasvaneet valtamedian vaikutuksen alla kykenemättä kyseenalaistamaan sitä mitä syötetään.
Ehkäpä toiseksi synniksi pitäisi lukea vielä se että he eivät ole kyenneet näkemään kriittisesti "Me ja He" henkeä jota viljellään mm. urheilun avulla.

Jos heille asiallisesti, mieluummin vieläpä ystävällisesti osoittaa asioiden luonteen, sanoma menee kyllä perille.

Kokonaan toinen luku ovat ne rasistit joka aloittavat puheensa "en ole rasisti" saadakseen enemmän uskottavuutta rasistisille näkemyksilleen.
Kun vika on moraalin vajavuudessa, mikään moraalinen perustelu ei mene perille, eikä kyllä mikään mukaan.

Tämä on vähän niin kuin psykoanalyysiä: joko tunnustat, että sinulla on ongelma, jolloin sinulla on ongelma, tai sitten kiistät ongelman, jolloin sinulla on selvästikin ongelma sekä siihen liittyvä voimakas defenssi. Rasismia ei siis saa kieltää, joskaan myöntämisestäkään ei varmasti seuraa mitään hyvää. Entä olenko minä naiivi vai moraaliton? Valinta ei ole helppo.

Ei, ei minulla sittenkään ole liian kovia vaatimuksia. Maailma vain on liian huono.

Kriisi.

Voiko joku vähän isompien lasten vanhempi kertoa, miten elämä tästä jatkuu? Tajusin, etten minä nykyään edes tunne kotikaupunkini keskustaa, kun käyn siellä korkeintaan kerran kuussa. Ja silloinkin lähinnä vain pikaisesti pisteessä B täsmäreissulla (luultavasti ostamassa puuteria tai läpikulkumatkalla kohti Albertinkadun ampumarataa) ennen paluutani pisteeseen A eli kotiin.

Kun silloin nuorena, lapsettomana ja opiskelijana tuli vietettyä jokseenkin kaikki aika siellä kantakaupungissa: rauhallista haahuilua ylioppilastalon, Unicafén ja Stockmannin välimaastossa. Herranen aika, Stockmann! Milloinkahan minä olen viimeksi edes käynyt Stockmannilla? Kun nykyään kaikki tulee ostettua kehätien varren automarketeista tai sitten Pikku Huopalahden lähikaupoista. Nyt kun talomme alakerrassa on kauan kaivattu kukkakauppakin.

Vieläkö minä joku päivä lorvailen keskustassa, istuskelen kahvilassa ja piipahdan heräteostoksilla? Kävelen puistossa ja katselen ohikulkijoita? Tutkin näyteikkunoita ja ostan ylihintaisia täytettyjä patonkeja? Käyn elokuvissa ilman etukäteissuunnittelua? Tai ylipäänsä käyn elokuvissa?

Onko tämä taas mahdollista, kun lapset ovat kouluiässä? Vai olenko tuomittu lähiöelämään loppuiäkseni? Kunnes eläkeläisenä siirryn palvelutaloon?

Lapsiperheen olohuone

Ja minä siivosin juuri. No, ainakaan kuvassa ei näy suurempia villakoiria. Kohta nekin jo ilmaantuvat.

Euroahdistusta ilmassa, on siis lukijakilpailun aika

En kykene edelleenkään tekemään äänestyspäätöstä, niin kehnoja kaikki puolueet tuntuvat olevan. Ja minä kuitenkin yleensä äänestän juuri puoluetta, en niinkään ihmistä. Olin jo oikeastaan kallellaan vihreisiin, kunnes tuli tämä. En minä jumalauta mitä tahansa jaksa niellä, kun otan niinku kantaa ja siks tässä on tää kebab. Vaikken mä siis tietenkään syö mitään kebabeja, mut musta on ihan ok jos muut syö.

Kuka nyt voisi äänestää jotain keskustaa tai kokoomusta? Vasuripuolueet eivät ole oppositiosta käsin päässeet tekemään yhtä paljon typeryyksiä, mitä nyt hurskastelemaan ja heittelemään kaksinaismoralistisia piikkejä päättäjiä päin. Tai no onhan sieltäkin suunnalta jotain päätöksiä tehty. Ja persuthan tunnetaan, vaikka jo pelkkä vaaliliitto kristillisten kanssa olikin ihan nounou.

Vasemmistoliiton aikaansaannoksista tulee mieleen lähinnä tuo uusi graffitiseinä sekä myönteinen kanta mediamaksuun (joo joo, köyhille vapautus maksusta, sitten kaikki on hyvin). Oliko siellä vielä muita puolueita ehdolla? Jotain köyhiä, vanhoja ja kommareita?

Olen säntillinen äänestäjä, enkä suin surminkaan haluaisi jättää vaaleja väliin. Näillä näkymin olen sitten menossa äänestämään tyhjää, tai oikeammin ajattelin kirjoittaa lappuun pienen runon tai mietelauseen.

Siksipä käynnistänkin kirjoituskilpailun: keksi lyhyt tekstinpätkä, jonka voin käydä kirjoittamassa eurovaalien äänestyslappuun. Ehdotukset voi jättää kommenttilaatikkoon tai lähettää sähköpostitse osoitteeseen angina piste herrmann [miukuliini] gmail piste com. Voittaja saa glooriaa ja papukaijamerkin sekä yhteiskunnallista vaikutusvaltaa sen yhden äänen verran.

Internetin kurjuus

Voi nyyhkis, Sonyllä menee nyt vähän kurjasti ja mieli on musta. Sitähän minäkin olen pimeinä hetkinäni sanonut: internetti on pahasta. Ajatelkaa nyt, kaikki ne aiemmin peräkammareihinsa turvallisesti hautautuneet hullut hyppivät nyt virtuaalisesti silmille ja kansoittavat järkevien ihmisten verkkokeskustelut. Niin ja varastavat kaiken, mikä irti lähtee.

Minäkin täällä kirjoitan mitä sylki suuhun tuo. Turmiollista tällainen.

Käytännön pila pikkulasten tapaan

Kolmivuotiaan järjenjuoksua on joskus vaikea ymmärtää. Esikoisellamme on hellyyttävä tapa tulla viikonloppuaamuisin nallen ja tyynyn kanssa omasta huoneestaan meidän sänkyymme; viikko viikolta mukaan otettavien pehmolelujen määrä on ollut kasvussa. Nyt tytöllä on jo korvamerkityt nallet kutakin perheenjäsentä varten, lisäksi mukana tulee muutamia ylimääräisiä kappaleita siltä varalta, että pikkusisko tiputtaa omansa patterin taakse (kuten käy joka kerta).

Eilen Mellalla oli kuitenkin uudet jekut mielessään. Luulimme kyllä pitäneemme tyttöä silmällä koko päivän, mutta ilmeisesti pimun synttärijuhlien järjestelyihin meni sen verran aikaa ja huomiota, että neiti on voinut vaivihkaa toteuttaa suurta rikossuunnitelmaansa. Puolenyön maissa sänkyyn kömpiessämme havaitsimme nimittäin, että päiväpeiton alta löytyi suurin osa Mellan kirjahyllyn sisällöstä.

Kirjoja oli sen verran paljon, ettei neiti ole niitä kerralla saanut kannettua. Typykkä on siis päivän aikana vaivihkaa kantanut tavaraa asunnon äärilaidoilla sijaitsevien huoneiden välillä, emmekä me vanhemmat huomanneet mitään. Neiti oli osannut työntää päiväpeiton sivuun, levittää kirjat ympäri sänkyä ja vetää sitten päiväpeiton siististi takaisin käytännön pilansa päälle.

Haluaisin kovasti tietää, mihin tällä projektilla oikein pyrittiin. Veikkaanpa vain, etten saa kolmivuotiaastani irti kovinkaan ymmärrettävää sanallista selitystä, varsinkaan näin paljon itse tapahtuman jälkeen.

Kyltyyriä

"Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!"
Tuo huuto on Suomessa syyri,
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.

Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri.

Tuhatkarvainen on kyltyyri -
se on Kiinassa Kiinaan myyri -
mut Suomessa Suomen kyltyyri
tuon kaiken on karrikatyyri.

(Eino Leino 1912)

Tuli nähtyä kyltyyriä, kun kävimme kotifasistin kanssa Kiasman kahden uuden näyttelyn avajaisissa. Jos edellinen visiitti olikin pettymys, oli tämä jo huomattavasti parempi. Itse asiassa hullaannuin vallan tuosta Horror Vacui -näyttelystä! Ihania isoja esineitä ja 1800-luvun scifitunnelmaa; puun tuoksua ja hydrauliikkaa; natisevia ruuveja ja raskaita ääniä; vilkkuvia valoja ja lapsuuden homeisen konehuoneen kaikua; Jules Verne ja Philip Pullman. Ja ne sukellus-avaruus-mitkälieroikkuvat puvut siellä ylimmässä kerroksessa olivat oikeasti todella pelottavia, mutta eivät sentään liikaa.

Siinä 8-minuuttisessa lyhytelokuvassakin oli ihan mukaansatempaava klassinen kauhuleffakuvasto, mutta pätkän sanoma jäi toki minulle vähän hämäräksi. Ja jo siinä vaiheessa, kun laatikosta kuoriutui se revolveri, osasin arvata, että tuskin nielen kakistelematta taideteoksen opetusta. Aseet ovat turmiollisia? Aseet tappavat ihmisiä? Aseet kääntyvät lopulta käyttäjäänsä vastaan? No joo, kyllähän te osaatte kuvitella. Tosin saatan olla vähän turhan hanakka tulkitsemaan asioita vetävällä tavalla; ehkä ase siinä symboloikin vain ihmisen sisäsyntyistä aggressiivisuutta.

Toinen näyttely, Luontoa ja luonnotonta, ei sitten ollut yhtä vetoava, vaikka ihan mukiinmenevä sekin joiltain osiltaan oli. Valkoisen enemmistön edustajana on tietenkin törkeää sanoa, että onhan näitä nyt nähty, mutta sanonpa silti. Homojen ja muiden vähemmistöjen elämä ei ole ollut helppoa kautta aikojen ympäri maailman, mutta kyseiset taiteilija eivät olleet aivan ensimmäisiä, jotka tämän älynväläyksen ovat saaneet. Ihan hienoja kuvia sielläkin kyllä välillä oli, ei siinä mitään.

Minulla on toivoa!

Ei mitään uutta auringon alla

Miten tämä nyt ei juurikaan yllätä minua: tiettävästi maailman vanhin ihmistä kuvaava veistos esittää, yllätys yllätys, isoja tissejä.

Herkässä tilassa

Vanhemmuus on tehnyt tepposet tunne-elämälleni: tiedossahan on, etten pysty katsomaan nykyään enää minkäänlaisia kauhuelokuvia (elinikäiset traumat + painajaiset + hysteeriset mökkiyöt) enkä pahintakaan saippuaa, jossa jotain ikävää tapahtuu vähänkään aikuista pienemmille ihmisille.

Tilanne oli luonnollinen raskausaikoina, mutta kuvittelin palaavani entiselleni hormoniryöpytyksen tasaannuttua. Joko olen siirtynyt suoraan seuraavaan hormoniaallokkoon (vaihdevuodet?) tai sitten yliherkkyydestäni on tullut pysyvä olotila. Tämän kanssa on nyt sitten kai vain elettävä.

Jonkinlainen pohjanoteeraus tapahtui kuitenkin eilen, kun pyöräilin kuulokkeet päässä kotiin. Pitkästä aikaa kuuntelin Rammsteinia, ja sainkin huomata saksankielen kuullunymmärtämiseni nousseen jo sille tasolle, etten enää voi olla ymmärtämättä saksankielistä musisointiakaan, vaikka kuinka yrittäisin keskittyä polkemiseen ja pään nytkyttämiseen.

Jo Mein Hertz Brennt herätti ikävän tunteen: siinähän mainittiin kuollut lapsi! Miten en ollut tuohonkaan kiinnittänyt aiemmin huomiota? Ja sydäntä riipaisi suunnattomasti, kun Mutter-kipaleessa äidittä syntynyt laboratoriofriikki suree katkerana tuntemattomaksi jäänyttä äidinrakkautta.

Jättipotti tuli kuitenkin Spieluhrin käynnistyessä: kokonainen kappale maan kylmässä povessa yksinään makaavasta lapsesta. Miten kukaan voi kuunnella mitään sellaista? Taisi kyynelkin tirahtaa, ja loppumatkalla olikin sitten lähes masentunut olo.

Olisi voinut luulla, että reteänperverssi Zwitter itseensä rakastuneine kaksineuvoisine päähenkilöineen olisi tuonut hymyn kasvoille. Aluksi biisi toki vähän kevensikin tunnelmaa, kunnes tajusin, että näennäisen itseriittoisuuden ja itsevarmuuden alla on kuitenkin yhteisönsä hyljeksimä poloinen, joka vastoin puheitaan varmasti kaipaa toisen ihmisen lämpöä ja kosketusta. Jotakuta, joka hyväksyisi kummajaisen sellaisena kuin hän on syntynyt.

Onnekseni pyörämatka päättyikin jo ennen levyn lopetusbiisin Nebel alkua: vuosikymmeniä sitten kuollutta kumppaniaan ja viimeistä suudelmaansa muisteleva vanhus olisi todennäköisesti käynnistänyt suoranaisen tulvan.

Kulutusvalintoja ja tarpeita

Se sama vanha virsi: kuinka paljon merkitystä yksittäisen ihmisen kulutusvalinnoilla lopulta on? En selvästikään ole laimeassa pessimismissäni yksin, vaan peräti kaksi kolmasosaa ei näyttäisi uskovan eettisten valintojen globaaliin autuuteen. Kuten kyseisen uutisen kommenteissakin todetaan, uutisen kirjoittaja näkyy selvästi tietävän Oikean Vastauksen. Merkitystä on, ja vain kolmasosa tietää sen, onneksi sentään tilanne on valoisampi kotimaan asioiden osalta.

Intouduin sitten tekemään uutisen promoaman kampanjan testin omasta kulutuskäyttäytymisestäni, ja kävi ilmi, että minä olen jahkailija:

Olet oikeastaan aika tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on. Sinun on vaikea tehdä päätöksiä silloin, kun todella tarvitset jotakin. Sinusta tuntuu, että miettimisaikaa on vain aina liian vähän.

Ostaminen ei ole mielipuuhaasi. Jonkin pienenkin asian hankkimiseen saattaa sinulta kulua viikkoja, jopa kuukausia. Kulutat tavarat lähes käyttökelvottomiksi ennen uuden hankkimista.

Mikä tahansa hankinta on sinulle aina Projekti, jota punnitaan hartaasti ystävien ja sukulaisten kanssa. Välillä tarjoukset tekevät sinut kuitenkin levottomaksi, ja saatat toimia pikaisesti. Jälkeenpäin sinua yleensä kaduttaa.

Lisäksi kulutukseni on kuulemma niukkaa:

Herää kysymys, onko sinulla lainkaan tavaraa, nukutko pelkällä patjalla ja valmistatko kaiken ruokasi kaurapuurosta kahviveteen samassa mummolta perityssä emalipannussa. Jos tämä on oma valintasi, hyvä. Jos elät askeettista elämää vasten tahtoasi, voisit marssia lähimarkettiin ja kysyä myyjältä aluksi vaikka teflonin ihmeellisistä ominaisuuksista.

Jos nyt ei kuitenkaan liioiteltaisi. Niitä kattiloita kuitenkin löytyi yli kymmenen, ja en, en nuku pelkällä patjalla. Saatoin tosin aliarvioida käyttämäni veden määrän, ja toisaalta polkupyöräily näin kesällä vääristänee tilastoja.

No, oli miten oli, en minä ole mitenkään eettinen. Ei vain tee kovinkaan usein mieli juttuja, eikä kyllä koskaan ole rahaakaan; kesämökki, auto ja lapset vievät kaiken liikenevän likviditeetin, eivätkä mitkään mainituista taida olla ekologisen elämän ja kestävän kulutuksen kulmakiviä.

Olen edelleen taipuvainen uskomaan valistuksen ja yksittäisten valintojen korostamisen olevan höpönpöpöä ja vain lainsäädännön toimivan. Miten vasemmistolaista. Miksi ihmeessä yhteiskunnalliseen kontrolliin uskova vasemmisto tuntuu ympäristöasioissa vannovan henkilökohtaisten valintojen nimeen? Mitä minä nyt en ole ymmärtänyt?

Pohjimmiltani olen toki laiska, ja vasemmistolainen ideologia antaa minulle jossain määrin luvan olla sellainen. Vihreät taas vaativat niin paljon, kun olisi ihan tarpeeksi pohdittavaa tässä omassakin elämässä. Oikeistolaiset voisivat antaa tarpeeksi vapautta elää elämääni niin kuin haluan, mutta ehkä ne ruojat samalla nakertavat huomaamattani kaikki turvaverkot itseltäni ja läheisiltäni.

Kuten näkyy, ei vaalien lähestyminen ainakaan helpota asioita yhtään. Tällä hetkellä pallottelen sillä ajatuksella, että hajautan perheemme äänet. Kotifasisti kuitenkin äänestää jotain persuja, joten ehkä minun pitäisi äänestää kukkahattuja.

Kolme, mikä ihana luku

Päivänpaisteemme ja oma pieni einsteinimme täyttää tänään kolme vuotta. Jos yksivuotissyntymäpäivä merkitsi valtavia muutoksia elämään, ei kolmivuotispäiväkään jää paljon jälkeen. Kyseessä on selvästi standardi-ikä, niin paljon uusia mahdollisuuksia kolmivuotiaalla on.

Tästä päivästä lähtien voin halutessani viedä Mellan uimakouluun, laskettelukouluun, tanssikouluun, aiempaa useampiin teatteriesityksiin sekä ostaa leluja, jotka sisältävät pieniä osia. Jos Mella olisi kotihoidossa, laskisi kotihoidontuki nyt (muistelisin, mutta mitäs minä näistä tiedän); päiväkodissa Mellan pitäisi periaatteessa siirtyä isompien lasten ryhmään. Siirto päätettiin kuitenkin toteuttaa vasta syksyllä, tyttö kun tuli vasta niin hiljattain tähän nykyiseenkin ryhmäänsä.

Opinpa muuten verkosta, tuosta kaiken tiedon tyyssijasta, että kolmivuotiaille on myös omia taekwondo-kursseja. Ennakkoluuloinen kun olen, tuntuu ajatus aika kummalliselta. Itsepuolustuslajit ovat mielestäni aikuisille vallan sopivaa liikuntaa ja ajanvietettä, he kun osaavat asettaa harjoitukset kontekstiinsa. Mutta mitäköhän siitä seuraa, kun uhmaikäiselle opetetaan mahdollisimman tehokkaita lyöntejä ja potkuja? Totta kai siellä varmasti nätisti ja/tai vähemmän nätisti kerrotaan, ettei näitä taitoja sitten saa soveltaa hiekkalaatikolla; minulla on kuitenkin omat epäilykseni siitä, kuinka tottelevaisia kolmivuotiaat ovat.

No, kuten sanottu, ei minulla ole oikeasti käsitystä siitä, mitä niillä kursseilla opetetaan. Onko jollakulla muulla kokemusta? Varmuuden vuoksi taidan kuitenkin pitäytyä niissä tanssi- ja laskettelutunneissa. Tai jos ihan totuudenmukaisia ollaan, luultavasti pitäydymme hiekkalaatikossa, polkupyöräilyssä, kuivien makaronien syönnissä sekä siskon kanssa tappelussa.

Toiset kaksi asiaa

Vienojen pyyntöjen sarjani jatkuu.

Ensinnäkin, avokonttorissa älköön käytettäkö enää ikinä kännykän soittoäänenä minkäänsorttista monofonista melodiantekelettä. Ja jos käytetään, niin ainakin luuri pidetään hiljaisella ja mieluiten kassin pohjalla. Nokiatune, Säkkijärven polkka ja muumilaakson paapapapaapapaapaapapaapa ovat ehdottoman kiellettyjä.

Toiseksi: kaikki kaupat lakatkoon heti myymästä pahanmakuisia karkkeja houkuttelevissa käärepapereissa. Kenenkään ihmisen ei tulisi joutua kokemaan sitä hirvittävää romahdusta, kun riemukkaasti ja suurin odotuksin kotoa työpäivän piristeeksi kannetusta iloisesta kääreestä suuhun hyppää elintarvikkeeksi naamioitunut paholainen. Jos makuvivahteet on kerätty saippuasta, suitsukkeista, huussinperältä sekä mökkikattilan pohjasta, saattavat pahaa-aavistamattoman makeanhimoisen päivät olla luetut.

Jos tämä enkeliksi naamioitunut demoni ei suoraan vie henkeä, tekee syöjä sen itse. Vaaditaan vain pari molekyyliä kielen takaosan nystyröissä, ja kaikki muu syötäväksi tarkoitettu on sen jälkeen kontaminoitu päiväkausiksi. Kun vettä voi juoda kuin vatsaanammuttu, mutta mikään ei vie sitä korvennusta pois. Kun hyvät karkit, pikimusta kahvi ja limakalvoja poltteleva purukumikaan eivät auta, vaan kukin omalla pikantilla tavallaan vain vahvistaa tämän loisen dominanssia makuhermostossa.

Diabolinen vierasmaku on kuin hapanjuuri, kuin itsestäänsikiävä paiserutto, joka osaa ratsastaa millä tahansa muulla maulla ja nousta kerta toisensa jälkeen voitolle koko ruuansulatuskanavan pituudelta. Kuin isien synnit, jotka mädättävät sukupolven toisensa jälkeen. Lopulta hulluuden rajoja hipova makeanhimoinen ei voi muuta raastaa makunystyränsä ulos hiekkapaperin avulla, ja silloinkin piskuinen mutta voitollinen vierasmaku vain nauraa hysteerisen kimeällä äänellään viuluaan soitellen juuri siinä nielurisojen edessä. Veri, kuten kahvikin, vain vahvistaa vierasainetta.

Siteeratakseni Bob Dylania, Jimi Hendrixiä ja Kara "Star-Fracking-Buck" Thracea: There must be some kind of way out of here.

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa

Saatatte muistaa koko perhettämme vaivanneen mahatautiepisodin muutaman viikon takaa. Mahatauti, oksennustauti, millä nimellä sitä kutsutaankaan - mielestäni kyseessä on yksi vihoviimeisimmistä taudeista päällä maan. Ei vaarallinen, mutta oireiltaan erittäin tuskallinen. Muistaakseni kuvailin sitä synkimpinä hetkinään pahemmaksi kuin synnytys, ja se on jo jotain.

Jostain syystä lapsilla näyttää olevan taito muistella kaikkea hyvällä, tai ainakin oppia kurjistakin kokemuksista käteviä niksejä. Jos minulla on vielä lieviä traumoja siitä taannoisesta viikonlopusta, ottaa Mella puolestaan ilon irti muistoistaan.

Rakkaalla esikoisellamme oli taudin ajan iso saavi sängyn vieressä, ja kulkipa saavi neidin mukana myös päiväsaikaan sohvan ja ruokapöydän viereenkin. Nykyäänkin tyttö keksii välillä kaivaa saavin esiin ja raahata sen tuolinsa viereen, mikäli ei jostain syystä haluaisi syödä lautastaan tyhjäksi tai istua nätisti paikallaan loppuruokailun ajan. Siinä uhmaikäisemme sitten roikkuu, pää 50 litran ämpärissä epätoivoisesti kakisten, josko sieltä vaikka tulisi oksennus. Jostain syystä sitä oksua ei koskaan kuitenkaan kuulu, ja jälkiruokakin kyllä kysyttäessä maittaisi.

Jos tämä ei vielä naurata ruokailijoita riittävästi, ei pikkusisko näemmä halua jäädä pekkaa pahemmaksi. Viikkojen ajan isosiskonsa puuhia seurattuaan Neilikkamme raahasi eilen itse esiin samaisen saavin, joka on lähes yhtä korkea kuin tyttökin. Juuri parhaaseen hampaidenpesuaikaan taapero työnsi päänsä siihen samaan oksuämpäriin ja yritti aivan isosiskoaan matkien itsekin kakistella jotain ulos.

Ei sieltä tullut räkää kummempaa, ja hampaat piti silti pestä. Mutta luulen näytelmän toistuvan siitä huolimatta useampana iltana tästä eteenpäin, sen verran kippurassa äiti ja isä nauroivat ja tytön silmät loistivat aina yökkäilyjen välillä.

Osuvasti meillä onkin nyt viikonloppuna pienimuotoinen juhlaillallinen. Tervetuloa vieraat!

Tikulla silmään

Mellan syntymäpäivä lähestyy, ja meillä vanhemmilla oli suunnattomia vaikeuksia keksiä typylle syntymäpäivälahjaa. Eihän tuo mokoma mitään tarvitse, kun vanhempansa huolehtivat kaikesta päivittäisestä eikä leluista ole puutetta. Ja miksi ihmeessä sitä pitäisi aina antaa lahjoja, eivätkö nuo nyt pärjäisi ilmankin? Olisivat tyytyväisiä elämän lahjasta, kyllä niitä sen verran punnerrettiinkin.

Kunnes sitten pääsimme leluosastolle ja tajusimme kesäkauden käynnistyneen. Uimapatjoja! Rantapalloja! Kellukkeita! Mökkipelejä! Kaikkea halpaa ja muovista! Eikä sitten ollutkaan enää yhtään vaikeaa löytää kärryntäytettä, vaan lähinnä rajata lahjojen määrä johonkin mielekkääseen.

Ihan vain viimekertaisesta opittumme menimme ostamaan vesipyssyn; onhan se paukkurevolveri vähän bore kesällä. Lukijani saavatkin sitten päättää, olemmeko koulimassa lapsukaisistamme väkivaltaisia moniongelmaisia (seuraavaksi varmaan lähetämme heidät paintballia pelaamaan, sussiunakkoon!) vaiko kenties akateemisia salamurhaajia. Pyssy on nimittäin halpa, värikäs ja HYS-akkredoitu.

Voi tosin olla, että tätä ostosta kadumme puristellessamme liikoja vesiä mökin tekstiileistä.

Ryppyjä

Minusta on aivan mahtavaa, että kotifasistin hiukset ovat jo varsin harmaat. Lisäksi naisten rypyt ovat aina olleet mielestäni varsin kauniita, enkä ole odottanut omaa kurtistumistani mitenkään pelokkaasti. Syvät juovat silmien ympärillähän vain kertovat eletystä elämästä, ja muita pesuainemainoslauseita.

Juuri äsken huomasin, että minulla on nyt selvästi enemmän ryppyjä silmien ympärillä kuin vielä eilen. Mutta kun ne eivät ole sellaisia selkeänsyviä naurujuovia, vaan lähinnä laajoja alueita pilaantunutta ihoa. Sellaista ohutta, pesukoneessa lingotun kuittipaperin näköistä. Ei siinä ole mitään ilmeikästä.

En minä tilannut tällaista.

Kaksi asiaa

Olisi kaksi vienoa pyyntöä.

Ensinnäkin: Vaikka kylttien lukeminen on kieltämättä kovin kurjaa ja ehkä haastavaakin, onko se nyt niin halvatun vaikeaa olla laittamatta niitä tavallisia ostoskärryjä niiden vauvankaukalo- ja tuplakärryjen paikalle? Katsokaas kun te neropatit tukitte ne harvat tuplakärryille varatut paikat niillä tavisvaunuillanne, joudumme me vauvakärryjen käyttäjät kaivamaan kolikkoja taskustamme, irrottamaan teidän kärrynne, viemään ne oikeaan paikkaan, ottamaan kolikot takaisin, palaamaan oman kärrymme luo ja viimein kiinnittämään sen paikalleen.

Toiseksi: ÄLKÄÄ JUMALAUTA RIKKOKO NIITÄ SAAMARIN PULLOJA ENÄÄ YHTÄÄN MINNEKÄÄN PIHA-ALUEELLE! Ei tällaisesta asiasta voi edes kirjoittaa, kuka idari nyt oikeasti edes tekee sellaista? Söisivät sitten vaikka keltaista lunta, jos on pakko ryhtyä jotenkin vammailemaan. Pakkoko niitä kaljapulloja on räiskiä lasten leikkipaikoille ja autojen kulkureiteille? Nimimerkeillä "kato äiti, saanko mä ottaa tän sisälle mukaan?" ja "mikä tosta auton renkaasta oikein törröttää?".

Ei muuta juuri nyt.

Itku pitkästä ilosta

Pitikin mennä sirkuttamaan, tietäähän sen, ettei mitään iloa pitkään kestä. Jos nyt vaikka lähdetään liikkeelle siitä, että pari kertaa männävuosina sijoiltaan mennyt polveni ei ole yhtä ihastunut pyöräilyyn kuin minä itse: koko päivä on mennyt ontuessa, kun aamulla piti tuskastakin huutaen päästä pyörällä töihin. Onneksi sentään työterveyshoitaja on empaattinen ja varasi ajan huolehtivalle työterveyslääkärille, toivottavasti lekuri osaa tehdä taikatemppuja jo toistakymmentä vuotta elämääni kurjistaneelle nivelelle.

Jotta tämä ei olisi tarpeeksi kurjaa, tuli sitten tällainenkin uutinen. Huhujahan noista yyteistä oli jo kuulunut, mutta on se aina erityisen rumaa virallisesta lähteestä luettuna. Pitäisi varmaan olla iloinen, ettei kukaan ole toistaiseksi irtisanomassa ja lomauttamassa, mutta kyllä niillä lomarahoillakin on joka vuosi ollut aika akuuttia käyttöä. Että kivat vaan.

Ja kirsikkana kermavaahdossani kuulin vielä, että firman jokavuotinen reipashenkinen kevätretki järjestetään tänä vuonna vasta kesälomani jo alettua. Tiedän kyllä, että kyyniset lukijani korkeintaan sylkäisevät firmojen yhteishengenkohotustapahtumia päin, mutta minä olen oikeasti pitänyt näistä retkistä. Varsinkin silloin kerran, kun päästiin melomaan. Ja nytkin olisi päästy merelle.

Onkin osuvaa, että juuri tänään lähden töiden jälkeen pitkästä aikaa (?) hukuttamaan murheeni erääseen itäisen kantakaupungin ravitsemusliikkeeseen. Tosin ihan pienesti vain, huomennahan on kukonlaulun aikaan päiväkodin äitienpäiväaamiainen.

Kriisi kotiseudulla

Vanhan kotikaupungin tapahtumista on aina hauska lukea valtakunnanmediasta, semminkin, kun kotikotikaupunki on niinkin vilkas kuin Saarijärvi. Minusta tämä on aika söpistä:

Saarijärvellä luoteisessa Keski-Suomessa syntyi keskiviikkoaamuna uhkaava tilanne, kun 15-vuotias oppilas kiipesi koulukeskuksessa sijaitsevan savupiipun päähän.
---
Pitkällisten neuvottelujen jälkeen oppilas kuitenkin myöntyi ja kipusi alas.
---
Poliisi harkitsi koulun evakuointia, mutta välikohtaus ei aiheuttanut vaaraa muille ihmisille.

Ollapa taas viisitoista ja voidapa murjottaa piipunnokassa. Ei minun teinivuosinani tosin olisi harkittu koulun evakuointia, joten ehkä kaikki tosiaan oli Ennen paremmin kuin Nyt.

Sokea, kuuro ja nopea

Olen lähtökohtaisesti pitänyt vaarallisena musiikin kuuntelua pyöräilyn aikana, ainakin, jos kuulokkeet ovat tulppamallia eli sulkevat kaikki äänet ympäristöstä. Minun kuulokkeeni ovat juuri tällaiset.

Olen kuitenkin jo kyllästynyt pelkästään katselemaan noita Hämeenlinnanväylän maisemia aamuin illoin, joten tänään päätin uhmata itsesuojeluvaistoani ja soittaa Grindermania polkemisen taustaksi. Onhan reitti kaikkine kuoppineen ja yllättävine risteyksineen minulle jo hyvin tuttu; sitä paitsi koska kuljen aamuisin epäinhimillisen varhain ja vieläpä ruuhkaa vastaan, ei tielleni koskaan satu ketään.

Lisäksi tänä aamuna oli kylmää, harmaata ja sateista - piristys oli välttämätön.

Vaan ehkä ajankohta ei sittenkään ollut oikea. Kylmän, harmaan ja sateisen vuoksi nimittäin silmälasini olivat matkan alkuvaiheilta asti huurussa ja vesipisaroiden peitossa, minkä vuoksi jouduin jatkuvasti arpomaan, katsoisinko maailmaa tämän sokaisevan huurun läpi vaiko pelkillä puolisokeilla likinäköisillä luomusilmilläni. Molempi parempi, tai siis huonompi.

Tänä aamuna olin siis pyöräteillä niin sokea, kuuro kuin nopeakin. Onkohan se ihan viisasta? Toivottavasti paluumatkalla ei enää sada.

Pieni, suuri maailma

Törmäsin taas pitkästä aikaa jostain käsittämättömästä syystä ihmisiä houkuttelevaan Facebook-ryhmään "Six Degrees of Separation", joka pyrkii minulle toistaiseksi tuntemattomaksi jääneen metodin avulla todistamaan nimeään kantavan hypoteesin todeksi. Kyseessä on siis se klassinen olettamus, että jokainen ihminen on vain korkeintaan kuuden tuttavuuden päässä kenestä tahansa muusta ihmisestä.

Tämä voi tai voi olla olematta kiinnostavaa, mutta siitä ajatukseni lensi varsin eri suuntaan, nimittäin polveilevaan tiedonkulkuun. Kuinka monesti tuleekin kuultua vaikkapa ystäviään tai sukulaisiaan koskevat uutiset jostain aivan muualta kuin näiltä ystäviltä tai sukulaisilta itseltään, vaikka kuinka olisi heidän kanssaan yhteydessä? Vieläkin monimutkaisempaa voi tiedonvälitys olla, tässäpä esimerkki muutaman kuukauden takaa:

Myrskytuuli kaatoi Helsingin Töölön kirkon katolla seisseen ristin. Tuntemattomaksi jäänyt taho kertoi tästä Helsingin Sanomien uutisdeskiin, josta lähtikin pikapikaa paikalle toimittaja ja valokuvaaja. Toimittaja kirjoitti asiasta uutisen ja valokuvaaja räpsäisi kuvatodisteen, ja he saattoivat uutisen online-toimitukseen Sanomataloon joko itse fyysisesti tai käyttämällä sähköisiä apuvälineitä.

Hesarin online-toimitus laittoi uutisen verkkosivulle, josta sen luki uutisnälkäinen turkulainen bloggaaja. Uutinen huvitti turkulaista bloggaajaa, joka kirjoittikin aiheesta blogimerkinnän. Länsihelsinkiläinen lukija ei ollut lukenut muutamaan tuntiin uutissivuja, mutta turkulaista blogia hän sen sijaan vilkaisi tuoreeltaan syötteenlukijan ansiosta. Länsihelsinkiläinen lukija arveli töölöläisen ateistiystävänsä mahdollisesti arvostavan tekstin näkökulmaa ja käytti suosittua sosiaalista mediaa Facebookia lähettääkseen töölöläiselle ateistille linkin turkulaiseen blogiin.

Töölöläinen ateisti seurasi länsihelsinkiläiseltä lukijalta saamaansa linkkiä, luki tekstin ja juoksi ulko-ovelleen: ja katso, risti kadun toisella puolella oli todella kaatunut! Töölöläistä ateistia nauratti.

Töölöläinen ateisti olisi jäänyt kokonaan vaille iltanauruja ilman seuraavia elementtejä:

a) myrskytuuli
b) ilmiantaja
c) Helsingin Sanomien verkkotoimitus
d) turkulainen bloggaaja
e) syötteenlukija
f) länsihelsinkiläinen lukija
g) Facebook

Tarinalla ei ole varsinaisesti mitään opetusta.

Kokko & Herrmann Private Consulting: Osavuosikatsaus tammi-maaliskuu 2009

Liikevaihdon kehitys

Vuoden 2008 viimeinen kvartaali oli toimeksiantojen ja liikevaihdon kannalta poikkeuksellisen vilkas, sillä joulusesonki ja uuden yrityksen avajaistarjoukset houkuttelivat useita asiakkaita ratkomaan henkilökohtaisia ongelmiaan konsulttiemme avustuksella. Vuoden 2009 ensimmäinen kvartaali ei tästä syystä päässytkään liikevaihdollisesti aivan edellisen neljänneksen tasolle; toisaalta kannattavuus kuitenkin parani onnistuneiden tehostamistoimien ansiosta.

Tilauskanta ja maksuvarmuus

Yrityksen tilauskanta jaksolla Q1/09 oli Q4/08:n myynnin ansiosta vielä kiitettävällä tasolla, joskin hiljenevä markkinatilanne alkoi näkyä myös KHPC:n tilauskirjassa kvartaalin loppupuolella. Asiakkailla esiintyi jonkin verran maksuhäiriöitä, mutta pahemmilta viivästyksiltä on kuitenkin vältytty ennakoivan asiakaskarsinnan ja asiantuntevan hinnoittelun avulla.

Henkilöstö

KPHC rekrytoi aktiivisesti lisää henkilöstöä, ja yritykseen onkin palkattu vakituisesti osakkaiden rinnalle myös Junior Sales Manager. Tämän lisäksi yhtiössä työskentelee freelance-sopimuksella yksi Private Coach.

Yhteistyösopimukset

KHPC on solminut aiesopimuksen alihankinnasta yhtiön kanssa, joka toistaiseksi haluaa esiintyä nimellä Yritys X. Yritys X on keskittynyt erityisesti kaikenlaisten ongelmien ratkaisemiseen, ja KHPC on luvannut tuottaa Yritys X:lle tämän tarvitsevat palvelut henkilökohtaisten ongelmien toimialalla.

Yhtiön ja markkinoiden näkymät

Yhtiön näkymät ovat erittäin valoisat, sillä toimialamme on erittäin defensiivinen. Moni pitää henkilökohtaisten ongelmien toimialaa suorastaan antisyklisenä, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että vaikka ongelmat median mielestä lisääntyvät juuri taantumassa, on ihmisillä henkilökohtaisia ongelmia kaikenlaisissa taloustilanteissa. Konsulttivalikoimastamme löytyykin ammattitaitoa niin rahan puutteesta kuin vaikkapa nousukauden ylikierroksista johtuvien ongelmien ratkomiseen, joten yritykselle voi ennakoida ripeää orgaanista kasvua loppuvuodelle.

Ongelmien aatelia

Minulla on ongelma: elämäni vaikuttaa juuri nyt ongelmattomalta. Siitä taas syntyy huonosti tekstiä, mikä puolestaan on turhauttavaa. Tämän luulisi olevan siis itsestään ratkeava ongelma, mutta todellisuudessa tekstittömyydestä johtuva turhautuneisuus on hyvin lievää ja ohimenevää eikä siten varsinaiseksi ongelmaksi soveltuvaa. Sitä paitsi valkoisen paperin kammosta kirjoittaminen on ehkä vielä tylsempää kuin pusipusihalihali-bloggaaminen.

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä kaikki johtuu polkupyöräilystä. Olen hurahtanut jo niin pahasti, että päätin jättää bussikortin ostamatta ja sotkea lihasvoimin töihin ja takaisin joka päivä. Tänä aamuna se 11 kilometrin pätkä ei edes tuntunut enää liikunnalta, mitä nyt maisemat alkavat olla jo vähän tylsiä.

Pyöräily nostaa kuntoa ja raitis ilma virkistää, lisäksi lapset ovat innoissaan ja kaiken kaikkiaan elämä on sujuvampaa ja hyväntuulisempaa. Työpäivätkin hurahtavat ihan huomaamatta ohi eikä näyttöruudun tuijottaminen tunnu yhtään rasittavalta. Lähestyvä kesä riemastuttaa, eikä mökillä ollut viikonloppuna edes yhtä paljon hiirenjätöksiä kuin yleensä.

Mikä pahinta, olen innostanut työkavereita seuraamaan esimerkkiäni: nyt meitä on useita aamuvirkkuja jonottamassa suihkuun aamuisin reippaan pyöräilyn jälkeen. Tosin minä olen aina aamuvirkuin enkä joudu siksi jonottamaan.

Oikeastaan alan jo huolestua. Aivoni alkavat selvästi surkastua samaan tahtiin kuin reisilihakseni paisuvat.

Pandemiaa pakoon

Perheemme on päättänyt reagoida Suomeenkin asti ehtineeseen pandemiaan: laukut on jo pakattu odottamaan työpäivän jälkeen käynnistyvää karkumatkaa korpeen. Aiomme siis linnoittautua keskelle metsää kanssaihmisten tavoittamattomiin, kunnes tauti on joko saatu nujerrettua tai koko muu maailma on kaatunut sen alle.

Minimoidaksemme ydinperheemme geenien jatkuvuuteen kohdistuvan riskin olemme päättäneet hajaantua: tiputamme lapset matkan varrella isäni mökille ja jatkamme kotifasistin kanssa kahdestaan omalle mökillemme. Tehokkaampaa olisi ehkä hajaantua lapsi-aikuinen -pareihin, mutta tässä kohtaa ajattelimme myös hieman omaa mukavuuttamme.

Tosin on myös mahdollista, että kärsivällisyytemme loppuukin kesken ja päätämmekin palata ihmisten ilmoille kevätsiivouksen valmistuttua ja seuraavan työpäivän lähestyessä.

Koherenssi vs. kognitiivinen dissonanssi

Sanovat, että ihminen pyrkii eroon kognitiivisesta dissonanssista ja kohti koherenssia. Ylipäänsä koherenssi lienee aika arvostettu piirre, ja käsittelihän minun gradunikin koherenssia tieteellisten teorioiden hyvyyden kriteerinä.

Tiede sikseen: miksi minusta tuntuu siltä, että minun sisäinen suuntani olisikin kohti kognitiivista dissonanssia? Onko tämä sitä kolmenkympin kriisiä, vai olenko vain viallinen yksilö? Vai onko kyse sittenkin syvällisemmästä koherenssitavoitteesta: pyrin haalimaan kasaan mahdollisimman ristiriitaisia aineksia ja muodostamaan niistä koherentin kokonaisuuden vastoin kaikkia todennäköisyyksiä? Ehkä tämä on paras selitys.

Jos olisi olemassa kognitiivinen dissonanssipuolue, voisin ehkä äänestää sitä. Kuten olen joskus aiemmin tunnustanut, olen jotenkin kovin viehtynyt niin vihreisiin kuin perussuomalaisiinkin. Kannattaa taas muistaa, ettei keskittymiskykyni salli minun muodostaa kovinkaan analyyttistä ja hienovireistä kuvaa poliittisista puolueista, vaan operoin lähinnä mielikuvilla. Näiden omien yksinkertaistuksieni pohjalta perinteinen vasemmisto ja oikeisto ovat vähän tylsiä: vasemmisto on liian ideologista ja oikeisto liian vähän. Sitä paitsi tämä rintamalinja on jotenkin kulunut.

Sen sijaan vihreiden ja perussuomalaisten rintamalinja on mediaseksikkäämpi, siis tietenkin kiinnostavampi näin mediaseuraajan näkökulmasta. Perussuomalaisten imago on jotenkin juntti, ja onhan siellä kaikennäköistä ihme hiihtäjää ja kylähullua joukossa. Mutta Hesarin ja monen muun yllätykseksi sekä äänestäjistä että poliitikoista löytyykin aika paljon kouluttautunutta porukkaa, jolla nyt vain on tarve sanoa jotain, mitä muissa puolueissa ei pääse sanomaan. Oli se jokin sitten hyvää tai huonoa, väärää tai oikeaa, siinä asetelmassa on jotain vetoavaa.

Vihreät puolestaan ovat toisaalta ihastuttavia kehitysoptimisteja, jotka eivät arastele heitellä ilmaan radikaalejakin ehdotuksia. Toisaalta ne ehdotukset voivatkin sitten olla todella typeriä; lisäksi vihreät tuntuvat kaikessa Suvaitsevaisuudessaan ja Pahuudenvastaisessa Taistelussaan saavan usein päättömän kanalauman piirteitä. Mutta virkeä ja elinvoimainen vaikutelma siitä touhukkaasta puolueesta tulee - eipähän voi yrityksen puutteesta syyttää. Tai, no, kotifasistin mielestä kyseinen puolue on kyllä myynyt kaikki arvonsa hallituskaudellaan, mutta ei nyt mennä sellaisiin yksityiskohtiin.

Joten saavuttaakseni kognitiivisen dissonanssin haluaisin äänestää jotakuta perussuomalaista vihreää. Tai kyllä minulle riittäisi mokuttava persu tai mamukriittinen vihreäkin. Jos siihen saisi vielä uskoa verotuksen autuaaksitekevyyteen sekä elinkeinomyönteisyyttä, olisi paketti jo aika hieno.

Koska tällaisten pinnallisten mielikuvien perusteella ei kuitenkaan voi itseään kunnioittava, akateemisesti kouluttautunut ja mediaa kriittisesti seuraava ihminen äänestää, ei minulla ole hajuakaan, kenelle annan ääneni seuraavissa vaaleissa. Onneksi sinne on vielä matkaa.

Turhaa, aivan turhaa

Nyt on iskenyt jokin ihmeellinen blogiyliannostus, tai ainakin yleinen kyllästymisärsyyntyminen. Niin muiden blogit kuin omanikin ovat jotenkin tylsiä ja turhia. Jokainen blogi tuntuu todellisuudesta täysin irralliselta mikrouniversumilta, joka kerää yhteen samanmielisiä (virtuaali-)ihmisiä taputtelemaan toisiaan selkään. Oli blogin tyylilaji mikä hyvänsä, kaikki tuntuvat aina olevan pohjimmiltaan samaa mieltä vähintään siitä, että blogin kirjoittaja on tosi hyvä tyyppi. Tietenkin, miksi muuten he kyseistä blogia lukisivatkaan.

Ja sitten tästä valittaminen tuntuu niin idiootilta, sillä vaikka ajatus olisi hauska, en minä oikeasti haluaisi anonyymejä herjaajia omaan(kaan) blogiini. Totta kai minä haluan, että olen kaikkien mielestä tosi hyvä tyyppi, ja jos jonkun mielestä en ole, pitäköön virtuaaliturpansa kiinni minun reviirilläni. Voin sitten vaikka mököttää yksin siellä reviirilläni, jos ainuttakaan samanmielistä ei löydy.

Myönnettäköön, että joissain asiakeskeisemmissä blogeissa saatetaan oikeasti olla asioista eri mieltä ja käydä rakentavaa keskustelua eri näkökannoista; Osmo Soininvaaran nyt vaikkapa esimerkiksi. Mutta ei niitä pelkkiä asioitakaan aina jaksa: minä haluan rakentavaa keskustelua haircutista! Minä en halua ajatella kovinkaan usein parkkipaikkoja, kaavamuutoksia tai energiantuotantoa, en ainakaan kovin pitkään kerrallaan.

Äh. Ehkä ulkoilma ei vain sovi minulle, pää tulee täyteen ihan vääränlaisia ajatuksia tai ehkä ennemminkin tyhjenee niistä oikeanlaisista. Arvelen olevani oma itseni, kunhan tuo päivänvalo tuosta alkaa vähentyä juhannuksen jälkeen.

Hippipäivä

Olen viettänyt tänään suoranaista hippipäivää. Ohjelmaan on kuulunut mm. seuraavia asioita:

-Polkupyöräilyä lähiostarille
-Reilun kaupan banaanien ostamista
-Ostosten kuljetusta kangaskassilla
-Polkupyöräilyä hippiystävien luo
-Kuopuksen kanniskelua iloisenoranssissa kantoliinassa
-Kestovaippojen pesua

Toki päivän ekologinen vire tahriutui hieman sen autolla suoritetun Biltema-reissun vuoksi, mutta ostimme tästä pyhätöstä sentään polkupyörätarvikkeita: ennen kaikkea peräkärryn kahden lapsen kuljetusta varten. On muuten aika vinkeä menopeli, katsokaa vaikka:

Kesä ja kärpäset

Wooaaa! Viikonloppu! Pyörän selkään! Partsille grillaamaan ja siideriä lipittämään! Rannalle auringonottoon! Avoautoja ja moottoripyöriä! Paidattomia miehiä ja minihameisia naisia!

She said yeah

Aurinko tuntuu paistavan nykyään joka aamu, polkupyöräily luistaa edelleen ja ampuminenkin alkaa jo lähestyä tasaista laatua. Tämän kaiken voi vielä kruunata aamulaululla.

Päivän virallinen homma-postaus: On se karua

Silläkin uhalla, että menetän netsipostauksella viimeisenkin punavihreän uskottavuuteni: tämä uutinen sai lähinnä purskahtamaan nauruun - Vastaanottokeskuksen arki on karua.

Mitenkäs se nyt niin karua? No esimerkiksi näin:

"Keittiössä verhot roikkuvat ikkunoissa apeana". Olisiko ideoita, miten ne saataisiin roikkumaan iloisemmin?

"Hellalla on palaneita ruuantähteitä". Siivooja! Äiti! Joku?!

"Internetiä miehet käyttävät vastaanottokeskuksen toimistossa". Sinne on ihan liian pitkä matka!

"Lattialla ovat käsipainot". Voiko tähän enää mitään lisätä?


Disclaimer: Pilkkani kohdistuu ainoastaan kyseisen toimittajan proosallisiin kuvauksiin sekä hänen käsitykseensä karuudesta. En koe tässä yhteydessä tarvetta kommentoida vastaanottokeskusten viihtyisyyttä, hyödyllisyyttä tai tarvetta kuten myöskään Suomen maahanmuuttopolitiikkaa.

Disclaimer 2: Harkitsen osallistumista ensi viikonloppuna järjestettävään Sosiaalifoorumiin, ellei kotisohva voita. Olen siis todistettavasti monimutkaisempi kuin kuvittelettekaan.

Vajaavaisia maailmanselityksiä

Tähänastinen aikuisikäni on tainnut koostua siitä aika tavanomaisesta kaiken olemassaolevan selityksen metsästyksestä, mikä joidenkin käsitysten mukaan saattaisi jopa määrittää ihmiseloa noin niin kuin laajemminkin. Olen kuitenkin joko tavattoman tumpelo tai sitten tavoitteeni ovat epärealistisia, sillä vastauksia ei juuri tunnu löytyvän.

Lähdin lukion jälkeen opiskelemaan teoreettista fysiikkaa, koska pidin sitä varsin luotettavana keinona löytää päteviä maailmanselityksiä. Melko pian valkeni kuitenkin, että fysiikka on minun makuuni turhan paljon laskuja ja liian vähän selityksiä - tai ainakin niitä selityksiä olisi pitänyt malttaa odottaa aika monta vuotta.

Niinpä vaihdoinkin teoreettiseen filosofiaan ja sen sisällä tieteenfilosofiaan. Ajatuksena oli hyödyntää muiden käyttämää tieteellistä metodia ja ikään kuin kuoria kermat päältä eli selitykset muiden vuosikausien mittaisesta tieteellisestä työstä. Filosofia osoittautuikin juuri sopivaksi alaksi sen maisterintutkinnon verran, muttei minusta ollut akateemiseen elämään yhtään sen pidemmälle.

Opiskelujen jälkeen oli sitten aika siirtyä työelämään, ja akateemisten vuosien vaipuessa historiaan nousivat etsintöjeni etualalle yhteiskunnallisemmat asiat. Aiemminhan en ollut millään lailla kiinnostunut ihmisten silmänräpäyksellisestä historiasta ja typeristä yhteiskuntaleikeistä, kun ajateltavana oli huomattavasti suurempia mittakaavoja. Tiedä sitten, onko tämä aikuistumista, vanhenemista, vanhemmuutta vai mitä, mutta nyt ihmisen kulttuurin osuus etsimässäni maailmanselityksessä on alkanut kasvaa. Olenpa alkanut vanhoilla päivilläni kiinnostua politiikastakin, joka on aina aiemmin tuntunut todella turhanpäiväiseltä ja ulkokohtaiselta näpertelyltä.

Vaan eipä niitä vastauksia ole siltäkään puolelta löytynyt, päinvastoin: jos luonnontietellinen "ikuinen" maailma osoittautui turhan monimutkaiseksi yhden ihmisen nuoruudessaan sisäistää, ei yhteiskunnan sisällyttäminen yhtälöön ainakaan helpota tehtävää. Olen tavattoman kiinnostunut hyvin monista asioista, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, etten ehdi enää perehtyä mihinkään. Olen diletantti aivan kaikessa, en koe pystyväni osallistumaan minkäänlaisiin keskusteluihin perehtymättömyyteni vuoksi. Ystäväpiiriin kuuluu kyllä renessanssineroja, jotka tuntuvat kykenevän poikkitieteelliseen asiantuntijuuteen, mutta itse kykenen lähinnä poikkitieteelliseen orpouteen.

Tätä kauhun tasapainoa on ylläpitänyt lähinnä se, että mielenkiinnon kohteideni lisääntyessä myös pragmatismini on kasvanut: en etsi enää absoluutteja vaan käytännössä toimivia ratkaisuja. Muuten olisinkin varmaan jo menettänyt järkeni. Mutta käytännössä toimiminenkaan ei ole niin yksinkertaista kuin miltä se kuulostaa, ei ainakaan näissä yhteiskunnallisissa asioissa. Miten mukavaa olisikaan perustaa jokin laboratorioyhteiskunta, jossa voisi tutkia luonnontieteellisellä tarkkuudella erilaisten poliittisten mallien toimivuutta. Mutta kun ei, niin ei.

Miten te muut selviätte tästä?

Suuren Leivänkannikkakultin nousu ja tuho

Viikonloppu on ollut vauhdikas, tai ainakin vivahteikas. Perjantaina ehdin melkein leipoa kaksi kakkua, kunnes kuopuksesta liikkeelle lähtenyt mahatauti iski meihin muihinkin. Seuraava yö menikin sitten valveilla kouristellen ja tukehtuen, keho kun ei millään suostunut uskomaan että se vatsalaukku tuli tyhjennettyä jo alkuillasta. Kun kouristelut hieman helpottuivat (=tulivat viiden minuutin intervallien sijaan vain puolen tunnin välein), astuivat tilalle kuumehoureet.

Kun aurinko suvaitsi nousta ylös ja minä pääsin viimeisillä voimillani raahautumaan olohuoneen sohvalle, muuttuivat houreet vielä elävämmän tuntuisiksi. Olin sinnikkäästi jättämässä hyvästejä perheelleni, sillä en uskonut enää näkeväni seuraavaa aamua. Kotifasistia tämä kaikki vain nauratti, siinä vaiheessa kun hänen tautinsa oli jo selvästi painumassa taka-alalle.

Sitten tapahtui Muutos. Söin kuivan leipäpalan. Muutamissa sekunneissa oloni koheni ja mielialani nousi viemäristä vuoren huipulle. Mitä siitä, vaikka kehoni olikin kurjemmassa kunnossa kuin synnytysten jälkeen ja vaikka en pysynytkään pystyssä? Minä olin käynyt pohjalla ja selviytynyt siitä, nyt olin valmis orjuuttamaan koko loppumaailman niin tahtoessani. Ja kaikki vain Kuivan Leivänkannikan ansiosta. Minusta oli tulossa hyvin uskonnollinen ihminen, ja sen kaiken keskiössä oli tämä Leivänkannikka.

Leivänkannikasta saamillani voimilla onnistuin jopa viimeistelemään edellisenä iltana kesken jääneet kakut, vaikka se tarkoittikin uppoutumista iljettävänimelään marsipaaniin sekä sokerikreemiin. Onnistuin pysymään jalkeilla pitkiä pätkiä, vaikka pääasiassa istuinkin pöydän äärellä. Onnistuin jopa siivoamaan jälkeni leivonnan päätteeksi, vaikka olin uhonnutkin jättäväni sotkut kotifasistin kontolle.

Kaikki tämä imelyys kävi kuitenkin kohtalokseni, ja voimat alkoivat huveta uudelleen. Edes Leivänkannikat eivät enää auttaneet, kun koko ruumis oli epämääräisen huteruuden mutta silti irrationaalisen kylläisyyden tunteen valtaama. Loppuilta piti viettää sohvalla maaten ja surren hyvän leivän kuivumista. Suuri Leivänkannikkakultti osoittautuikin hyvin ontoksi uskonnoksi.

Tänä aamuna seikkailuni kuumehoureiden ja leipäpalojen maailmassa tuntuu vain kaukaiselta unelta, sillä vatsa huutaa ruokaa ja keuhkot raitista ilmaa. Taidanpa jopa syödä tänään marsipaanikakkua, jota muuten sitten riittää: se isompi kakku oli tarkoitettu ystävän polttaritarjoiluihin lauantaina, mutta eihän tuollaisia mahatautipöpöjen valtaamia tarjonnaisia viitsi viattomille syöttää. Kaikki töihinsä kyllästyneet ja sairaslomaa kaipaavat lukijani saavatkin tulla kakkukahveille.

Nakit silmillä

Oheisen raportin perusteella voi päätellä, ettei meillä kotona osoiteta liharuualle sen ansaitsemaa arvostusta. Itse olen kuitenkin viaton, tällaisia temppuja nimittäin voi tehdä vain minun poissaollessani. Minun aamiaispöydässäni kyllä säilytetään roti, ja näköjään kotona isänsä kanssa sairastavat lapsetkin tietävät tilaisuutensa tulleen.

Terapeuttisista merkityksistä

En ole eläissäni katsonut ainuttakaan jaksoa Tanssii tähtien kanssa -sarjasta, enkä ole erityisen kiinnostunut kuhinasta kyseisen kisan ympärillä. Mutta tähän täkyyn minäkin tartun (Hesarin avustuksella): vai niin, läheisen kuoleman jälkeen ei siis ole soveliasta tanssia, vaikka moisella pyörähtelyllä ja ilakoinnilla voisikin olla terapeuttista merkitystä.

Kun on katsokaas se suruaika. Tyhmä minä, jotenkin olin ajatellut, että suruajalla on nimenomaan terapeuttista merkitystä. Mutta ilmeisesti terapeuttisella merkityksellä ei ole merkitystä, vaan, öö, millä se nyt olikaan? Ai niin joo, tapakulttuurilla. Ja tapakulttuurissa tanssi on, jos ei nyt suoraan syntiä, niin ainakin pikkaisen epäilyttävää ja saattaa johtaa syntiin.

Pitäisiköhän opetella tanssimaan? Edes jotain? Rivitansseja?

Yritä nyt olla ajan tasalla

Minä se kuvittelin, etten enää koskaan osta cd-levyjä vaan pelkkiä sähköisiä tiedostoja - edellisistäkin olin jo hankkiutumassa eroon. Ja sitten menin pentele tilaamaan uuden cd-levyn. Mutta kun ei sitä saanut sähköisenäkään, laillisesti siis.

Tämä Uusi Aikakauteni ei nyt ala hyvin. Pitää varmaan äkkiä ostaa jotain sähköistä, ettei aivan tule taannuttua 1990-luvulle. Olisiko kenelläkään vinkkejä hyvistä mp3-myymälöistä? Kun ei täti katsokaas osaa.

Kultapieni

En tiedä, kumpi on hellyttävämpää: se, kun häthätää puhumaan oppinut esikoinen kutsuu vanhempiaan nimellä kultapieni ("kultapieni, mä haluun maitoo") vaiko se, kun samainen esikoinen kutsuu vanhempiaan nimellä kultaiso ("kultaiso, mä en jaksa enää syyä").

Itse hän on kultaiso ja pikkusisko kultapieni.

Terveisiä työmatkaliikenteestä

Minulle on nyt saattanut valjeta, miksi pyöräni oli niin halpa. Vaihtoehtoisesti pyöräilyn jumalat vihaavat minua tai Espoosta ostettu ja Helsinkiin kotiutunut pyöräni on saanut tarpeeksi Vantaasta. Yhtä kaikki, juuri kun olin päässyt mukavaan pyöräilyflow'hun, paukahtivat ketjut asvalttiin ihan siinä Helsingin ja Vantaan rajalla. Nyt se fillaripolo nököttää bussikatokseen sidottuna, kun taas ketjut murjottavat kassin pohjalla.

Ja töistä piti sitten myöhästyä, vaikka olin lähtenyt reippaasti etuajassa. Vaikken ymmärrä pyörän anatomiasta mitään, silkkaa itsepintaisuuttani vääntelin sitä pannahista ketjua kunnes sormet vuosivat verta. Sainhan minä sen kahteenkin otteeseen taas kiinni, mutta mokoma vääntynyt rotjake irtosi aina uudestaan heti poljennon alettua. Lopulta jouduin nöyrtymään ja astumaan bussiin niin ryvettyneenä ja öljyisenä, että kumma kun kuski edes huoli kyytiin. Jos olisin luovuttanut heti, olisin ollut perillä kivasti ajoissa ja kädet puhtaana.

Mutta minä en luovuta, en. Huomenna uudestaan.

Terveisiä pääsiäisliikenteestä

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että hieman hitaammatkin haluavat toisinaan liikkua maanteillä. Ei meidän autokunnallamme koskaan ole niin kiire, että pitäisi verisuonia puhkoa päästään autojonoissa. Tervetuloa siis vain sunnuntaiajelulle, ylipakatut farmarit, peräkärryt ja pakettiautot.

Se kuitenkin vähän käy korpeamaan, etteivät nämä tunnu osaavan päättää ihannenopeuttaan. Kyllä minä kestän sen, että kahdensankympin alueella tekee mieli nytkyttää seitsemääviittä, mutta mikä ihme niiden kaikkien hitailijoiden päässä kilahtaa ohituskaistan alkaessa? Viimeistään siinä satasen merkin kohdalla pahaisinkin kuplavolkkari ja hevoskärry lähtee aina kiitämään sataakolmeakymppiä putket sauhuten oikeaa kaistaa pitkin.

No, ehkä näitäkin sankareita pahempi on kuitenkin se ihmistyyppi, joka tänäänkin lähti ohittamaan autojonoa jyrkässä ylämäessä n. 20 metrin näkyvyydellä. Sillä kaverilla taisi olla luja usko luojaansa, kun ehti kuin ehtikin takaisin omalle kaistalleen ennen nokkakolaria täysin puskasta tulleen rekan kanssa.

Tien päällä on aina kivaa. Paluumatkalla ehdittiinkin jo kehä ykköselle, ennen kuin esikoinen oksensi ja minä pääsin esittelemään kriisinhallintataitojani: jokainen pisara saatiin muumiämpäriin ja penkit säilyivät puhtaana.

Sananvapaudesta, hyvästä mausta ja rasismista - jälleen kerran

Tämä uutinen ylioppilaskuntapolitiikan syövereistä nostatti välittömän antitunnekokemuksen, vähän samaan tapaan kuin se Hesarin taannoinen surkuhupaisa artikkeli karkoitetusta polosesta: voi että kun ei just nyt itketä. Ai että pari broileria menetti puheenjohtajanpallinsa hölmöiltyään Naamakirjassa? Hei hei, ei tule ikävä.

Kun etsin järkeviä perusteita näkemykselleni, tilanteesta tulikin jo monimutkaisempi. Miksi yo-kunnan hallituksen puheenjohtaja ei saisi kuulua kiistanalaiseen FB-ryhmään? Siksikö, että näin hän tunnustaa olevansa rasisti, ja rasismi on pahasta? Kyseinen ryhmä on jo nyt poistettu, ja aika arveluttavahan se oli. Razzismia huudellaan nykyään aika lailla, mutta kyllä tuohon ryhmään taisi jokunen aito tapaus kuuluakin. Vaan oliko se laitonta? Oliko se rangaistavaa rasismia? En tiedä, mutta koska asiasta ei kai ole tehty tutkintapyyntöjä, voin vain olettaa ryhmän jääneen lain sallimien rajojen sisälle. Muussa tapauksessa tämä pohdinta on triviaalia.

Kun en ollut paikalla kuulemassa edustajistojen keskustelua, en voi tietää, millaisin motiivein erottamisen puolesta äänestettiin. Voinkin vain itse pohtia, miten voisin vaatia ihmisille oikeutta huonoon makuun mutta samanaikaisesti sallia yo-silmäätekevien erottamisen tämän huonon maun vuoksi. Eikö minun ihanteisiini sisälly sananvapauden naiivikin puolustaminen? Törkyä kannattaa sietää, koska vaihtoehto olisi vieläkin kehnompi?

Todellisuudessa yo-hahmojen mahdollista rasismiakin enemmän minua taitaakin hämmästyttää heidän typeryytensä. Jos he ovat oikeasti modernin maahanmuuttokriittisiä, akateemisilta toimijoilta voisi odottaa hieman älykkäämpää ja argumentoivampaa kannanottoa kuin liittymistä johonkin umpityperään naamakirjaryhmään. Jos kaverit taas liittyivät ryhmään sen kummemmin asiaa ajattelematta, ei voi kuin hämmästellä, miten he ovat noinkin korkealle vaikuttamisurallaan päässeet. No, toinen heistä myönsikin liittyneensä lukematta edes ryhmän kuvausta - epätodellista.

Mielestäni Facebookia ei voi pitää läheskään aina yksityiselämään kuuluvana asiana. Ainakaan, mikäli kyseiset yo-broilerit vastaavat kuvaani tyypillisestä verkostoitujasta: jos naamakirjakavereita on useita satoja, uskallan väittää, että FB-suhteisiin sisältyy muitakin kuin bestiksiä. Naamakirjassa tehdään politiikkaa.

Tässäkin pääsen siis kyyniseen lopputulokseen: kyetäkseen todella vaikuttamaan asioihin broilerin pitäisi tajuta, millaiset lainalaisuudet politiikassa vallitsevat. Koko sananvapauden sinänsä sallittua kenttää nyt vain ei kannata käyttää, jos haluaa oikeasti edetä ja/tai muuttaa jotain. Tämä voi olla tosi tyhmää ja epistä, mutta minkäs teet. Tässä on taas minulle yksi syy pysyä mahdollisimman kaukana politiikan harjoittamisesta.

Hattaraa

Elämäni tuntuu tänään varsin hattaranpunaiselta, ja keksin siihen muutamia syitä:

-Tälle päivälle aiemmin luvattu sade on siirtymässä huomiselle, joten en ehkä sittenkään kastu sotkiessani töistä kotiin.

-Edessä on neljän päivän loma, ja loppupuoli siitä vietetään keskisuomalaisella mökillä (ei omalla) edellisen sukupolven huomassa. Toiveikkaana mumman ja papan lastenhoitohalukkuuden suhteen pakkaan reppuun mukaan kirjan.

-Minulla on vielä jäljellä noin kymmenen näkemätöntä jaksoa BSG:tä, maailmankaikkeuden parasta tv-sarjaa kautta aikojen.

-Veronpalautuksia on tulossa roimasti.

-Ensi viikolle on sovittu jo ainakin yhdet treffit ystävän kanssa, ja neuvottelut muista treffeistä ovat käynnissä.

-Töissä on käynnissä jälleen rekrytointi, ja olen ehtinyt kutsua haastatteluun liudan hyviä ihmisiä. Työpaikan tarjoaminen ilahduttaa aina.

Verta ja ruudinkäryä

Kävin ampumassa. Luulin, että aiemmin on ollut todella hauskaa, mutta nyt tiedän, mitä todella hauska on.

Olisi pitänyt arvata, että se kuivaharjoiteltu asento oli täyttä schaissea. Ensimmäiset pari kierrosta menivät täysin metsään, kun ohjaaja yritti järkyttyneenä korjailla vähintäänkin omaperäistä asentoani. Mutta jotain käänteistä hyötyä siitä ehkä olikin: kun olin oppinut irti omituisuuksistani, meni muutama kierros sitten paremmin kuin koskaan aiemmin - tauluun iskeytyi pelkkää kasia, ysiä ja kymppiä.

Pikkupistooli istui kädessä kuin valettu, sormi liikkui pehmeästi ja, mikä ehdottamasti parasta, rekyyli napsahti terävästi mutta kevyesti kuin alkukesän tuulenhenkäys. Yleensähän se pieni rekyyli on lähinnä tukahdutettu nytkähdys, kun puristan asetta aivan liian tiukkaan ja nykäisen liipasimesta liian nopeasti. Mutta kun se luoti joskus onnistuu lähtemään juuri niin yllättäen kuin on tarkoitus, tuntuu kuin itsekin leijuisi ilmassa! Hieno ja koukuttava tunne.

Eihän tätä iloa sitten kestänyt, vaan suoritus alkoi tunnin loppupuolella jo laskea kuin lehmän häntä. Tein mitä tein, aina meni jotain pieleen. Rutiinin puutetta: eihän se onnistu, kun yrittää koko ajan tietoisesti keskittyä pitämään hartiat alhaalla, selän suorana, pään pystyssä, painon molemmilla jaloilla, tähtäinkuvan tasaisena sekä sormen liikkeen hitaana ja tähtäinsilmään suunnattuna. Sitten kun nämä kaikki tai edes valtaosa tulee selkäytimestä, saattavat tuloksetkin olla tasaisemmin hyviä.

Ampumisen jälkeen menin sitten lepyttelemään paheesta kirkuvaa omaatuntoani ja luovuttamaan verta. Kun kerran ampumaharrastuksellani aiheutan pahaa oloa ja YJT-ongelmia (menixtää nyt oikein?), lienee asiallista pelastaa jonkun henki siitä hyvästä.

Tästä saisikin aselainsäädäntöön uuden näkökulman. Jos kerran lentomatkustajatkin voivat lepytellä omatuntoaan kompensoimalla hiilidioksidipäästöjään rahallisesti, voisivat aseharrastajatkin ostaa yhteisön hyväksynnän tai ainakin hillitä paheksuntaa laittamalla itsenstä toden teolla peliin.

Kun kyseessä oli vain pienikaliiberisella vuokra-aseella ampumaseuran valvonnassa suoritettu synti, koen selviäväni siitä 450 millilitralla verta. Toisaalta kyseessä oli paheksuttava alle 600mm pituinen ase, joten tätä pidemmällä vuokra-aseella suoritettu ammunta voisi miesten tapauksessa velvoittaa lähinnä spermanluovutukseen. Aseen ostaminen omaksi voisi maksaa vaikkapa munuaisen verran, naiset voisivat maksaa oman aseen käytöstä munasoluilla.

Ajatusta saa kehitellä vapaasti.

Kyseenalaisessa seurassa

Ilmeisestikään Suomen Vapauspuolueesta ei ole ihan hirveästi internetskussa kirjoitettu, sillä suureksi huvikseni löydän oman pikkuisen blogitekstini toistaiseksi vielä Googlen hakutulosten kärkijoukosta. Mutta arvatkaapas, mikä tässä on kaikkein hauskointa? Yksi ensimmäisistä blogiini eksyneistä "vapauspuolue"-googlaajista oli Argentiinasta.

Pitää riemuita tästä näkyvyydestä niin pitkään kuin sitä kestää - eiköhän poppoo saa pian omat sivut pystyyn ja vähän soveltuvampaakin nettimainetta.

Jottei totuus unohtuisi

Kaiken tämän poliittisen ja ideologisen itsenimetsästyksen aikana haluan muistuttaa itseäni ja lukijoitani siitä, että pidän pikkusormen kynnelläni edelleen kiinni ainakin yhdestä puna-aatteen kulmakivestä: minä pidän veroista. Verot ovat mielestäni eräs nerokkaimmista yhteiskunnallisista keksinnöistä.

Ihmiskuvani lienee nihilistinen, mutta verot sopivat sen kanssa yhteen mainiosti. Vaikka uskon ihmisten periaatteessa haluavan hyvää, uskon samalla, etteivät he kuitenkaan tositilanteessa läheskään aina valitsisi hyvää helpon sijasta. Siksi en kykene uskomaan, että citysinkut ihan oma-aloitteisesti vaihtaisivat lattensa lasten koulutukseen, tai että me perheelliset viitsisimme luopua Reiman haalareista ja kylpylälomista narkomaanien kuntoutuksen hyväksi. Itse asiassa veikkaan, että tositilanteessa hyvin harva luopuisi yhtään mistään narkomaanien kuntoutuksen hyväksi.

Jos ei mennä vaikeisiin yksityiskohtiin, en minä näe mitään periaatteellista pahaa Yle-verossakaan. Ihan kauniinideologisessa mielessä minusta on hienoa, että on olemassa julkisin varoin toteutettua tiedonvälitystä. Se, että juuri minä en katso Ylen kanavia, ei ole syy olla maksamatta Yle-veroa. Sellaistahan se verotus on.

Sen sijaan printti-Hesarin ja sitä siteeranneen Aamulehden kertoma kaikilta samansuuruisena perittävä könttäsumma ei mahdu oikeustajuuni sitten millään. Sellaista verotus ei minun mielestäni ole.

Lisäksi verovaroilla ei pitäisi minun mielestäni tukea tuotantoa, joka lähinnä kilpailee mainosrahoitteisen tuotannon kanssa. Jos verorahat eivät tuo mitään vaihtelua kaupallisten kanavien keskuuteen, ovat ne menneet hukkaan.

Tämä taisi nyt olla punaista tekstiä, vai mitä? Vai oliko tuo kilpailun vääristämistä vastustava maininta sinistä? En oikein enää pysy perässä. Ainakin se lienee työnantajakonsernini linjan mukainen - ja siitä nyt ei ota enää kukaan selvää. Yksi työkaveri on perunut ilmaisen Hesarinsa lehden oikeistolaisen linjan vuoksi, toisia kollegoja taas hiertää äitelä punaviherhehkutus.

Minua vain hiertää. Näihin naiiveihin peruskysymyksiin pitää kerta kerran jälkeen palata, mutta silti mikään ei tunnu helpottuvan. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä äänestän seuraavissa vaaleissa.

Oranssit housut

No nyt löytyi selitys niille oransseille housuille:

Suomeen on perusteilla kaksi Perussuomalaisten tyyppistä puoluetta: Suomen Konservatiivit sekä Suomen Vapauspuolue. Molemmat ovat Halla-ahon maahanmuuttopolitiikan kannalla. Vapauspuolue on perustettu viime lauantaina, konservatiivit viime kuussa. Kumpikaan ei vielä ole virallisesti puolue.

- Olemme niin kuin Perussuomalaiset, mutta enemmän oikealta. Emme ole protestipuolue, vaan vaihtoehto Perussuomalaisille, kertoo Suomen Vapauspuolueen puheenjohtaja Kalevi Helo Tampereelta Uudelle Suomelle.

Puolueen poliittinen väri on oranssi. Vapauspuolue pyrkii haalimaan kannattajia niin Soiniin pettyneistä perussuomalaisista kuin puolueen kuulumattomista maahanmuuttokriittisistä ihmisistäkin.

Ihan hyvä yhdistelmä niistä taitaa sittenkin tulla.

Tuoreeks terveeks

Ostimme ison läjän suklaamunia pääsiäisnoitia varten, onhan tämä lapsiperheiden suosimaa asuinaluetta. Trullien epäonneksi emme kuitenkaan halunneet istua sisällä koko päivää, vaan vietimme riehakkaanterveellisen ulkoilupäivän erinäisten polkupyöräily-, keinumis- ja päiväuniaktiviteettien parissa. Juuri meidän ulkoilumme ajan pihapiiri oli mustanaan pieniä pääsiäisnoitia, jotka saivat turhaan soitella ovikelloamme mässyn toivossa.

Ei se mitään. Meillä on omasta takaa kotinoitia, joille suklaamunat kyllä kelpaavat. Parempi onni ensi kerralla, lapsukaiset.

Vähän niin kuin polkupyörällä ajaminen

Ostin tänään polkupyörän, sellaisen todella halvan. Vähänkään kalliimpi olisi mennyt minun hallussani ainoastaan hukkaan, kuten tulette pian huomaamaan. Jossain vaiheessa työpaikan kuntosalilla pyörää polkiessa alkoi vain tuntua siltä, että voisihan tämän tehdä ulkoilmassakin. Niin minä sitten innostuin.

Tämä ei teistä ehkä kuulosta kauhean merkittävältä tapahtumalta, mutta minun elämässäni tämä on mullistavaa. Olen nimittäin viimeksi omistanut polkupyörän ala-asteella, enkä ole muistaakseni muutamaa metriä pidempiä matkoja fillarilla ajanutkaan sitten kolmetoista täytettyäni.

Tai, no, olihan se yksi kerta siellä Leipzigissa vuosikausia sitten: kaameassa krapulassa lähdin alkuasukkaan pitkällisen taivuttelun jälkeen tämän rämisevällä pyörällä katsomaan paikallista nähtävyyttä, joka jostain käsittämättömästä syystä oli korkea hissitön rakennus. Se päivä aiheuttaa edelleen fyysisiä pelkotiloja, joten sittemmin en ole polkupyöriin vilkaissutkaan. Enkä ole innostunut kipuamaan korkeisiin rakennuksiin.

Jotakin tämä ulkomaankokemus kuitenkin opetti: fraasilla "sehän on kuin polkupyörällä ajaminen" ei ole pohjaa todellisuudessa. Kaikkien vuosien varrella olen todellakin onnistunut kadottamaan polkupyörällä ajamisen taidon. Tai sitten kaikki oli sen liitoksistaan natisevan, amatöörien tuunaileman rämän itäsaksalaisen pyörän syytä. Joka tapauksessa, nyt olisi taas opeteltava sekin taito. Mielellään huomisen aikana, koska ylihuomenna aion jo polkea töihin naapurikaupunkiin.

Ensimmäinen komplikaatio tuli mieleen juuri äsken: eihän minulla ole pyöräilyyn soveltuvia vaatteita. Omistan seuraavanlaiset takit: polviin ulottuvan kangastakin (siisti, sopii vaikkapa jakkupuvun kanssa), lähes polviin asti ulottuvan nahkatakin (ruma), nilkkaan asti ulottuvan samettitakin (aika gootti) ja nilkkaan asti ulottuvan nahkatakin (no okei, tämä on itse asiassa kotifasistin takki, mutta lainaan sitä joskus. Kaupassa se myytiin vuosia sitten nimellä Matrix-takki). Voisin ehkä lisäksi lainata kotifasistin vyötärömallista prätkärotsia, mutta se on niin jäykkä, etten ehkä saisi taivutettua käsiäni pyörän tangolle asti se päälläni. Lisäksi se on hartioista aivan liian leveä.

Saatan kallistua ruman nahkatakin puolelle. Ainakin se pitäisi tuulta. Mutta pidemmällä tähtäimellä pyörähankintani taitaa tarkoittaa sitä, että minun on ostettava itselleni kansallispuku. Ostaisimmekohan kotifasistin kanssa yhdessä samanlaiset? Voisimme sitten aina viikonloppuisin polkea Pikku-Huopalahden rantoja pitkin vieretysten lapset kyydissä ja antaa vaikutelman reippaasta suomalaisesta perheestä.

Aatevaatteista

Eilinen keskustelu vaatteilla ja aatteilla koreilusta palautti äkillisesti mieleen toissayönä näkemäni unen: havaitsin jossain vaiheessa istuvani työpöytäni ääressä päälläni punaviherraitainen (sic!) Marimekon kauluspaita ja jalassani räikeänoranssit farkut. Uni oli tuntemuksiltaan ekvivalentti sille klassiselle alasti-luokan-edessä -unelle.

Punavihreitä raitoja ei varmaankaan tarvitse lähteä tulkitsemaan, mutta mitä hemmettiä se räikeänoranssi oikein oli? Ja miksi ihmeessä juuri Marimekkoa?

Voi olla, että tämäkin on ikäkriisin ilmentymä. Olen jokseenkin huvittuneena seurannut ikään kuin sivusta oman vaatekaappini kehitystä viime vuosina, ja ikähän siinä alkaa näkyä. Vielä esikoista odottaessani raahustin sinnikkäästi joka paikkaan parin kilon painoiset New Rock -saappaat jalassani (jotka jalassa menin naimisiinkin), mutta äitiysloman aikana vaihdoin jo kepeämpiin ja mukavampiin kenkiin. Nykyään sipsuttelenkin sitten korkokengissä aina, kun se on vain mahdollista.

Myös työuralla eteneminen on näkynyt vaatekaapissa, vaikkei aivan yhtä artikuloidusti kuin erään entisen, miespuolisen kolleegani: tavallisesta toimistotyöläisestä tiiminvetäjäksi noustessaan perinteinen farkut ja t-paita -yhdistelmä vaihtui farkut ja pikkutakki -yhdistelmään. Kun sama henkilö sitten siirtyi esimieheksi, oli uniformuna puku ja kauluspaita (ylin nappi auki, ei kravattia). Kun hän sitten vielä lähti kaupparatsuksi, sulkeutui se viimeinenkin nappi ja kravatti kietoutui kaulan ympärille.

Kun minusta tuli tiiminvetäjä, hankin ensimmäiset suorat housuni sekä korkokengät. Ensimmäisiin asiakastapaamisiin mennessä musta luomivärini vaihtui ruskeaan. Esimieheydyttyäni olen sitten lähinnä käyttänyt hillittyjä hameita ja korkokenkiä. Väri ei kyllä ole muuttunut mustasta mihinkään, mitä nyt satunnaiset asusteet ovat vaaleamman tumman sävyissä.

Yksi asuste, josta en ole luopunut, on piikkikaulapanta. Rekrytoidessani ja asiakkaita tavatessani en luonnollisestikaan käytä sitä (paitsi kerran unohdin sen kaulaani työhaastatteluun mennessäni - onneksi sieltä tuli sattumalta vastaan varsin rei'itetty työnhakija, terkkui vaan Teemulle), mutta tavallisessa toimistoarjessa se edelleen roikkuu mukana. Välillä se kyllä tuntuu ehkä vähän hölmöltä, mutta jotenkin niistä nuoruuden rippeistä on vain vielä pidettävä kiinni.

Mutta Marimekko? Onko se nyt sitten se seuraava askel? Olen nimittäin häpeäkseni havainnut ihastuneeni Marimekon uusiin laukkuihin, vaikken suostukaan myöntämään sen olevan Niiniskän (Niinistönnan?) röyhkeän promoamisen ansiota. En minä nyt sentään moista laukkua ostaisi saati käyttäisi, mutta kivahan sitä on kuvista katsella (niin kuin nyt vaikka tänään Kauppalehdestä).

Onneksi tulee viikonloppu ja voin kaivautua sohvannurkkaan (mustissa) verkkareissani.

Uutiskriteereistä

Vaikka olenkin töissä media-alalla, en ole oikeastaan koskaan halunnut toimittajaksi, en edes pikkutyttönä. Yleisesti ottaen se nyt ei vain kiinnosta minua, mutta ehkä se olisi myös turhan haastavaa. Kaikesta tästä hälystä voisi olla kovin vaikea valita lehteen juuri ne uutiskynnyksen ylittävät tarinat. Uutiskriteereitä voisi helpostikin hämärtää oma ideologia (tai minun tapauksessani sen puute).

Maallikkona minun on ollut esimerkiksi hieman vaikea ymmärtää Hesarin innokkaasti synnyttämää kohua venäläismiehen parinhausta. Erityisen yllättävää oli nähdä kotimaan uutisosiossa puolen sivun kokoinen uutinen poninhännistä - verkossa reportaasi on sentään sijoitettu häveliäästi viihdeosastolle.

Odotankin suurella mielenkiinnolla, kuinka monta palstamillimetriä vaikkapa tämä uutinen saa huomisen Hesarista. Odotusten pohjaksi voi vaikka ottaa kyseisen uutisen näkyvyyden Hesarin verkkopuolella [tässä ei linkkiä, arvaatteko miksi?].

It-identiteettikriisi

Haluaisin olla IT-eliittiä, mutta minun on myönnettävä, etten ole. En käytä nettiä vällyjen välissä, ja kännykkäkin on sängyssä vain sen pienen hetken ajan, kun suljen pirisevän herätyskellon. Sitä paitsi olen rutkasti yli 25-vuotias.

Infomaania minusta ei tule tekemälläkään, mutta varsin huolestuttavasti muistutan teknovanhempaa. En ole vieläkään osannut sijoittaa itseäni päällimmäisenä mihinkään luokkaan nimeltä *vanhemmat, mutta oli kai jo korkea aikakin. Tosin en kyllä seuraa ihan hirveästi juoru- ja ruokablogeja, enkä pelaa minkäänlaisia pelejä.

Digitaaperoista sen verran, että minä käytän lankapuhelinta töissä ja vastaan siihen sukunimelläni. Eikseoo jo tosi retroo?

Jokohan tästä aiheesta on testi Facebookissa? Että saisi sen lopullisen varmuuden.

Kaikki talossa huutaa jeee

Pahoittelut toistosta, mutta tämä nyt vain on niin. Parillakin suurbändillä voisi olla plagiointisyytteen paikka tämän biisin kohdalla: toisella videon ja toisella musiikin osalta. En loukkaa älyänne kysymällä, millä bändeillä. Vai meneekö tämä nyt jo pastissin puolelle?

No, oli mikä oli, kokemus osoittaa kipaleen sopivan vallan mainiosti crosstrainerin polkemisen taustalle. Siis jos haluaa vaihteen vuoksi hymyillä irvistelyn sijaan. Toisaalta myös teatraalinen kaksoisleukairvistys voisi soveltua.