Väkivaltaisesta uhkailusta

Tämänpäiväisessä Nyt-kolumnissaan mielipiteissään ihailtavan varma Anu Silfverberg kirjoittaa minuakin kummastuttavasta aiheesta eli törkyviesteistä ja uhkailusta. Voin hyvin uskoa, että kaikenlaista saastaa julkisuudessa maahanmuutosta puhuvat ihmiset saavat tosiaan vastaanottaa, enkä yhtään kadehdi heidän osaansa. Minä olen aivan liian mukavuudenhaluinen ryhtyäkseni poliitikoksi tai kärkkääksi toimittajaksi, enhän ole kiinnostunut kuulemaan henkilööni tai perheeseeni kohdistuvia uhkailuja.

En minä tiedä, mistä nämä hullut uhkailijat oikein tulevat. Valitettavasti en myöskään tiedä, mitä niille oikein pitäisi tehdä. Anu on nostanut esiin todellisen ongelman, vaikkei välttämättä aivan ensimmäisenä. Mikä ihme saa oletettavasti aikuiset ihmiset sekoamaan noin täysin, miksi aihe herättää noin voimakkaita tunteita?

Hyvänä journalismina minä en tuota kolumnia kuitenkaan pidä. Me journalistin säännöistä viis veisaavat bloggarit saatamme tuollaisia mielipidekirjoituksia raapustaakin, mutta työkseen valtakunnan suurimpaan päivälehteen kirjoittavalta toimittajalta odotan paljon enemmän. Kuten vaikka tasapuolisuutta.

Eikö Anu tiedä, että ongelma koskee muitakin kuin hänen laitaansa leikkikentästä? Vai eikö hän vain koe relevantiksi mainita sitä tässä yhteydessä? Luulisi, että yhteistä päiviteltävää löytyisi, ihan vain sananvapauden nimissä. Mutta ehkä tässä on sittenkin kyse jostain muusta kuin mielipiteidensä vuoksi herjatuksi ja uhatuksi joutumisesta, ja minä vain jotenkin ymmärsin väärin.

Anun mielestä poliitikkojen on ilmeisen tärkeä eksplisiittisesti ilmaista vastustavansa rasismia ja väkivaltaa – muuten on kyse hiljaisesta hyväksynnästä. Jos poliitikot eivät kuitenkaan eksplisiittisesti vastusta sikaniskaisten nuivien junttien ja heidän perheidensä uhkailua eikä Anukaan moista vaadi, se lienee sitten sallittua? Vai mitä tässä nyt ajettiin takaa?

Lapsuuden loppu

Esikoinen kehittyy sellaista vauhtia, että äitiään huimaa. Vähän surullisempi esimerkki lisääntyvästä kypsyydestä koettiin tänään, kun tyttö päätyi perimmäisten kysymysten äärelle. Neiti tarjosi paperihaavan saanutta sormeaan äidille puhallettavaksi, mutta joutui operaation jälkeen toteamaan vakava ilme kasvoillaan: "Ei se auta."

Myöhemmin tyttö sai mahansa kipeäksi syötyään liikaa marsipaanikakkua, ja isänsä toteuttama puhallushoito oli yhtä tulokseton. Pienoisen taivuttelun jälkeen lapsi suostui kuitenkin hyväksymään, että ehkä todella kova puhaltaminen saattaisi auttaa oikein pieneen pipiin.

Joulupukkikeskustelua en kuitenkaan suostu aloittamaan vielä vuosikausiin.

Tuoksuja Viitasaarelta

Katsoin eilen viitasaarelaista parfymööri Max Perttulaa käsittelevän Ykkösdokumentin Yle Areenasta (suosittelen, vielä sen näkee siellä muutaman päivän ajan). Televisiottomana en nähnyt sitä sunnuntaina ajallaan; sohvaperunana en saanut käytyä katsomassa sitä DocPoint-festareilla.

Max on ollut jo useiden vuosien ajan erityisen rakas hahmo työpaikallani, olemmehan seuranneet hänen uraansa jo Dominanaisen ajoista asti. Moniosaaja-Max on nostattanut huutonaurua niin vanhoissa kuin uusissakin työntekijöissä, ja herran sivut ovat saaneet aikojen saatossa varmasti paljon osumia Sanoman IP-osoitteista.

Mielikuva nahkalakki-Maxista muuttui kyllä dokumentin myötä aika tavalla. Joko mies on oikeasti jotain aivan muuta kuin olisin osannut kuvitella, tai sitten dokumentaristi on osannut koostaa taidokkaasti harkitun muotokuvan Viitasaaren ylpeydestä. Aiemmin olisin kuvaillut Maxia lähinnä miespuoliseksi Martina Aitolehdeksi tai ehkä peräti Tuksuksi, mutta kaverihan onkin oikeasti tavattoman sympaattinen! Toki mielikuvaan vaikuttaa se paksu viitasaarelaismurre, kuten myös dokumentissa nähty boratmainen koikkelehtiminen Pariisin nähtävyyksien ympärillä.

Tästä lähtien joutunen toivomaan Maxille pelkkää hyvää.

Tukevasti tällä kymmenellä

En ole enää 30-vuotias, joten osuvasti myös kolmenkympin kriisikin on alkanut uhkaavasti väistyä keski-ikäisen seesteisyyden tieltä. On aivan erilaista olla 31-vuotias: kuka tahansahan nyt on nykyään 30-vuotias, ei se ole enää tae mistään kypsyydestä. Sen sijaan 31-vuotiaana uusi kymmenluku on jo arkipäiväistynyt ja elämä jättänyt jälkensä.

Tämän ikäisenä ei enää riekuta toitottamassa omaa ikäänsä, vaan hoidetaan hommat asiallisesti ja huomiota herättämättä. Lapsukaiset ne egoaan pönkittävät, kaltaiseni kypsät aikuiset taas tietävät egonsa seisovan varsin tukevasti ilman apuakin.

Aurinkokin muuten paistaa, tietenkin.

Pakahduttavasta ylpeydestä

En osannut etukäteen arvata, miten liikuttavaa onkaan nähdä esikoisen ensimmäistä kertaa kirjoittavan oman nimensä ihan itse, ilman apua tai vinkkejä. Onhan tuo nyt oppinut vaikka mitä tähän mennessä, mutta sitten ensiaskelten tämä itketti kuitenkin eniten.

Minun pienokaiseni, minun leikki-ikäiseni. Kirjallinen nero.

Exit-strategia

Turnauskestävyys alkaa rakoilla, mitä olenkin osannut itseni tuntien jo pelätä. Tässä vaiheessa on myönnettävä, että ampuminen kahden viikon välein ei välttämättä olekaan ihan helppo tavoite, tai ei ainakaan tavattoman intohimon täyttymys. Voi olla, että spontaanisti saattaisikin tulla räiskittyä, treenattua ja hiottua keskimäärin tuon verran vuodessa, mutta ylhäältä annettuna frekvenssinä se saa harrastuksen maistumaan hieman happamalta.

Päämäärä tekee kaikesta helpompaa. Jos minulla olisi selkeänä tavoitteena vain se ensimmäinen ikioma aselupa kahden vuoden säntillisen paukuttelun jälkeen, venyisin kyllä varmasti toivottuun suoritukseen. Mutta kun tiedossa on sama vaatimus vielä hankinnan jälkeenkin, jotta voisi todistaa aktiivisuutensa säilyttääkseen lupansa vielä määräajan jälkeenkin. Ja [aseta tähän suosikkiolentosi] vain tietää, kuinka pitkään arvon auktoriteetti aikookaan määräaikaisuuksia tulevaisuudessa ketjuttaa.

Minua ei vain huvita ylläpitää harrastusta, jota minun on sitouduttava hoitamaan vähintään kahdesti kuussa niin kauan kuin ylipäänsä haluan harrastaa. Maalaamista olen harrastanut tuolta 1990-luvun puolivälistä: ajoittain joka viikko, välillä taas on ollut useamman vuoden tauko. Olisi vallan kurjaa, jos olisin suvantovaiheissa joutunut luopumaan kokonaan mahdollisuudesta palata uudestaan harrastuksen pariin.

Älkää ymmärtäkö väärin, en minä rinnasta aselupia akryylimaalin hallussapitoon. Kyllä minä ymmärrän, että rajoituksia tarvitaan. En ole riittävän perillä asioista tietääkseni, kuinka tarpeellinen tämä kahdesti kuussa -sääntö on, joten en lähde sitäkään polkemaan.

Mutta henkilökohtaisesti tämä tietenkin korpeaa. Sillä ampuminen on edelleen kivaa, enkä minä haluaisi kokonaan sitä lopettaa. Niinpä olen päättänyt exit-strategiaksi (kiinnitäthän huomiota valitsemaani muotitermiin) epäsäännöllisen lainamutkakäytännön: harrastan mitä haluan niin paljon kuin haluan niin pitkälle kuin lainapyssyillä pääsen. Omaan mutkaan en nyt tähtää aktiivisesti, mutta pidän kyllä ampumapäiväkirjaa kaiken varalta. Jos jokin joskus muuttuu, palaan asiaan.

Suomalaisuudesta

Kaikki inhoavat pilkunviilaajia ja omahyväisiä kielipoliiseja.

Mainokset ovat täynnä rumaa kieltä.

Kun nämä yleisesti tunnetut tosiasiat on nyt saatu sanottua, mennään itse asiaan.

Valio, kun kerran olet nyt päättänyt ratsastaa sillä suomalaisuudella, olisiko liian paljon vaadittu, että käyttäisit sitten mainoksissasi ihan oikeaa suomen kieltä? Ei esimerkiksi sellaisia sutkauksia kuin "helppoja herkkuja Valio maustetulla rahkalla", täysin mielivaltaisen esimerkin mainitakseni?

Kiitos.

Pyörä!

Halpispyöräni meni rikki, ilmeisesti talvipyöräily oli matkojen lyhyydestä huolimatta sille liikaa. En kuitenkaan osannut olla onnettomuudesta pahoillani, sillä koska varaosaa katkenneelle akselille ei löytynyt, jouduin hymyssä suin hankkimaan uuden pyörän.

Tai, no, "jouduin" ja "uuden": kotifasisti kävi hakemassa Uusix-verstaalta käytetyn hyvin väljillä spekseillä, ja tänään pääsin ensimmäiselle koeajolle tuodessani sotkinta kotiin. Enkä kyllä löytänyt valituksen aihetta. Mitä väliä, vaikka satula oli liian matalalla ja alla pelkät kesärenkaat - oi sitä vauhdin hurmaa useamman viikon apostolinkyydin jälkeen!

Joojoo, hommaan siihen kyllä vielä kunnon nastarenkaat lopputalveksi, vaikka toiveissani siintääkin tietysti auringonpaisteesta lämmennyt sula asvaltti. Ehkä Vantaankoski saa vielä maaliskuun puolella jäädä pyörällä saavuttamatta, mutta ainakin päiväkotiin pitäisi taas päästä polkienkin.

Kevät. Kyllä se tulee. Ihan varmasti. Aivan pian, ennen kuin huomaatkaan. Eikä sitten yhtään mitään takatalvia, onhan tässä jo ollut ihan oikeakin talvi.

Pyöräpyöräpyöräpyöräpyöräpyörä... Pyörä!

Arvopohjan tarjoamisesta

Hesari kirjoittaa pääkirjoituksessaan pelosta, erityisesti turhasta sellaisesta. Varsinaiseen aiheeseen eli maahanmuuttoon ei nyt kiinnosta paneutua; aiheen ympäriltä kyllä löytyy epäilemättä idiotiaa, ennakkoluuloja ja ylilyöntejä aidan molemmilta puolilta.

Tuossa pääkirjoituksessa pistää kuitenkin silmään lehden loppukaneetti (kursiivit minun).

Maailman muuttuessa meidänkin on silti muutettava omia asenteitamme, tuli tänne yhtään ulkomaalaista tai ei. Poliitikkojen haaste on tarjota muutoksessa eläville ihmisille kestävä arvopohja.

Kappas, minä kun olin jotenkin ajatellut, että demokratiassa se arvopohja tulisi ennemminkin kansalta poliitikoille. Puhuisivat edes "politiikan haasteesta" "poliitikkojen haasteen" sijaan, niin asetelma ei olisi aivan yhtä läpinäkyvä.

Pullaa

Jälkikasvu alkaa olla jo sen ikäistä, että ne kykenevät seisomaan pöydän ääressä ja työskentelemään useita minuutteja sotkematta tavattoman paljon muuta kuin itsensä, pöydän sekä lattian välittömässä läheisyydessään.

Tänään tytöt pääsivät hyödyntämään kärsivällisyyttään leipomalla pullaa. Kuopus keskittyi lähinnä kiskomaan taikinaa kaksin käsin suuhunsa, mutta pitkän suostuttelun jälkeen tyttö sai tehtyä yhden pullan.

Kyllä, juuri tuon kuvan pullan.

Junista ja marsipaanista

Olenko se vain minä vai tuoksuvatko uudet Flirt-junat todellakin marsipaanilta?

Yksi auto vähemmän

Hermoja raastaa soittaa autohuoltoon kerta toisensa jälkeen ja taistella tiensä läpi automaattisten valikkojen päätyäkseen vain kuuntelemaan oletettavasti tyhjässä hallissa kaikuvaa hälytysääntä. Tarkoitus olisi kuitenkin saada auto takaisin huollosta, kun aikaakin on jo ollut riittämiin.

Jännitysmomentti kasvaa siinä vaiheessa, kun joku lopulta vastaa puhelimeen ja rykäisee hölmistyneenä: "Oletko sä aivan varma, että sä jätit sen auton just meille, etkä tonne kilpailijalle?" No, kerrankos sitä huolto autoja hukkaa.

Lienee hyvää palvelua, että ne sentään soittavat hieman myöhemmin perään ja kertovat auton löytyneen. Eivät kuitenkaan osanneet kertoa, onko autoa ehditty vielä huoltaa. No, ei kai sitä nyt kaikkea voi tietää.

Mutta sitten on jo vähän omituista, ettei niistä seuraavanakaan päivänä kuulu mitään. Ja vähän ärsyttävää on, ettei huoltomies vastaa kännykkäänsä. Ja sitten, kun lopulta joku liikkeessä suvaitsee vastata, käy ilmi, ettei autolle ole mitään vielä tehty. Ai miksikö? No kun tiedossa olisi sellainen vähän hintavampi korjaus, joten siihen pitää kysyä auton omistajalta ensin lupa. Ihan ymmärrettävää. Mutta vikkelämpi olisi tietenkin kuvitellut, että no kysykääpäs sitten. Vaan mikäs kiire tässä, kyllähän se auto siellä pihalla mahtuu seisomaan. Ja hei, kyllähän ne kysyivät, sitten kun lopulta suostuivat vastaamaan puhelimeen ja asia sattui juuri sopivasti palautumaan mieleen.

Eivät toki osanneet sanoa, missä vaiheessa se kaara oikeasti olisi valmis. Puhelimeen ei ole sittemmin taaskaan vastattu, ei soittoihin eikä tekstiviesteihin. Pitää varmaan mennä käymään paikan päällä.

Hip hei Delta-Auto Konala, arvatkaapas, huollammeko autoamme enää jatkossa teidän ketjussanne?

Toivelista

Rakas HOK-Elanto, lähi-Alepastani ei löydy seuraavia suosikkituotteitani:

-UnieKaas Old Gouda -juusto
-Samsaran ruisvuokaleipä
-tuore timjami
-saksalainen bratwursti

Lisäksi kaupassa ei ole lainkaan liha- eikä kalatiskiä. Voisitteko korjata puutteet ensi tilassa, tai luovun bonuskortistani. Sitä valintaa ei kuluttajalta sentään ole vielä viety.

On se.

Onpas hyvä päivä. Suosikkikynähameeni korjattiin ompelimossa yllättävän edullisesti ja kotiin kävellessäni sain nautiskella auringonpaisteesta ja sulavista lumikasoista niin raittiissa ilmassa kuin Mannerheimintien varrella nyt vain on mahdollista. Näppäimistön naputtelu sujui tänään töissä jotenkin poikkeuksellisen letkeästi, lisäksi ryhdyin tänään laatimaan jo kesälomalistojakin. Kyllä se on siis jo selvää.

On se kevät, on.

Nyt ei ole mitään valitettavaa, tai siis ei ainakaan ihan pieneen hetkeen. Tai siis jos onkin, niin en ainakaan tunnusta. Juuri nyt.

Isänmaallista naistenpäivää

Anginan koelaboratoriossa oli tänään naistenpäivän kunniaksi ammuntaa. Näyttämöksi ei tällä kertaa valikoitunut tuttu ja turvallinen HSC, vaan kiskoin itseäni niskasta ja kävin Töölöntorin ampumaradalla armaan reserviläisjärjestöni vuorolla. Olikin sitten ensimmäinen kerta, kun hyödynsin jäsenyyttä muuhunkin kuin isänmaallisen lehdistön seurantaan ja leukojen louskutukseen.

Kukaan ei purrut eikä ampunut kohti, vaikka tulikin bongattua useampi sänkitukka, jokunen suomileijona ja veteraanipaitakin. Jonkin verran kummastuneita katseita uusi tulokas sai, mutta suurin kiinnostus meni ohi ensimmäisen kierroksen jälkeen kun se osuikin tauluun.

HSC:n jälkeen vaatii kieltämättä hieman totuttelua se, ettei kukaan pidä kädestä kiinni ja anna pyytämättä näppäriä tekniikkavinkkejä. Pitääkö tässä oppia pitämään itse huolta itsestään? Jonkin verran itsetuntoa taas kohotti se, että lainapyssyn tähtäin osoittautui huonosti säädetyksi: hieman liian oikealle syntynyt kasa ei johtunutkaan omasta vinoudestani tai poliittisesta siirtymästäni, sillä pistoolilla kasa tulikin kauniisti keskelle.

Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Minusta siis.

Kipoista ja sukupolvien jatkuvuudesta

Anginan koelaboratorio kävi tutustumassa Tupperware-kutsuihin, kuten aiemmin lupasin. Odotukset olivat ristiriitaisia: Tupperwarehan on legenda, joten kyllähän sellainen on edes kerran aikuisiällä koettava. Mikä nainen se on, joka ei ole tupperkutsuilla käynyt? Toisaalta tapahtuma voi olla hyvinkin tuskallinen, jos muu seurakunta on kovinkin vihkiytynyttä, omistautunutta, ja no, yksinkertaisesti omituista. Ja sitten piti ottaa huomioon vielä sekin mahdollisuus, että kipot olisivatkin oikeasti kiinnostavia.

Puitteet olivat kunnossa: dipattavia kasviksia, cocktailpiirakoita ja pullaa; jokunen jaloissa pyörivä lapsi; lisäksi talon ainoa mies pysyi luonnollisesti koko ajan visusti eri kerroksessa kuin kipot ja naiset.

Kuten aina tällaisissa ikonisissa tilanteissa, oloni oli epätodellinen. Kun tiedostaa olevansa osa naissukupolvien jatkuvuutta, on vaikea istua rennosti: seuraavat polvet tulevat määrittämään tupperwariutta osittain minun välittämieni kokemusten kautta. Näitä kippoja on mummonikin luultavasti katsellut, ja niitä tulevat lastenlapseni käsissään pyörittelemään.

No ihan saamarin kalliitahan ne tavarat olivat, mutta piti sieltä silti ostaa leivonta-alusta ja vatkauskulho. Eihän moista merkkitapausta voi jättää täysin hyödyntämättä.

Unesta

Maalasin tänään muistaakseni ensimmäistä kertaa jotain, mistä olen nähnyt unta. Oikeastaan omituista, ettei unia ole tullut maalattua, nehän olisivat äkkiä ajateltuna varsin oivallisia idealähteitä. Mutta ilmeisesti sitten eivät olekaan, kun ei ole aiemmin tullut mieleen.

Oli lähde mikä hyvänsä, lopputulokseen en ole sen tyytyväisempi kuin ennenkään. Ja miksi olisinkaan, kun ongelma on kärsivällisyyden puutteessa: Saisin kyllä sommittelun kohdalleen, jos vaivautuisin suunnittelemaan sen huolellisesti ennen pensseliin tarttumista. Vaatelaskokset taas olisivat luontevampia, jos joskus vaivautuisin harjoittelemaan kangasmyttyjen piirtämistä vaikka vain hiilellä. Ja kaikki pienet pieleen menneet yksityiskohdat saisi kyllä korjattua, jos vain jaksaisi nähdä sen verran vaivaa ennen signeerauksen tuhertamista ja pensselien pesemistä.

Mutta enhän minä jaksa. Minä en pidä suunnittelusta, harjoittelusta enkä yksityiskohtien viilailusta. Haluan tehdä vapaa-ajallani vain kivoja asioita.

Työn orjat sorron yössä

Tämän kevättalven lakot aiheuttavat harmaita hiuksia kaltaisissani ihmisissä, jotka haluaisivat kovasti tunnustaa väriä, edes jotakin väriä. Perinteisen vasemmiston pitäisi varmastikin seistä lakkoilijoiden takana pahaa riistäjää vastaan; oikeistossa taas pitäisi olla huolissaan maan kilpailukyvystä.

Olen kyennyt ymmärtämään yksinkertaistetun vastakkainasettelun työnantajat vastaan työntekijät, ja jossain määrin uskottavalta on tuntunut ajatus siitä, että työnantajat ovat tässä kaksikossa niitä vahvempia, jolloin työntekijöille on annettava kompensaatiota neuvottelutilanteisiin. Kuten nyt vaikka se lakkoase.

Tämä suoraviivainen jaottelu saattoi toimia vielä tuporatkaisujen aikana, mutta nyt liittokohtaisissa neuvotteluissa pakka tuntuu hajoavan käsiin. Työnantajia on kovin monenlaisia pienyrittäjästä suuriin konserneihin, ja työntekijöitäkin riittää järjestäytymättömistä osa-aikaisista näihin joukkovoimalla jyrääviin ahtaajiin ja kuljettajiin.

Tiedän tanssivani populismin aalloilla, mutta kyllähän minun on hyvin vaikea löytää sympatiaa 43 000 euroa (tai peräti 47 700 euroa) vuodessa tienaavien, kouluttamattomien ahtaajien lisävaatimuksille. Kun samalla vaikkapa lähihoitaja jää selvästi alle 30 000 euroon, ja jos nyt ei mentäisi edes niihin ylikoulutettuihin, alitarvittuihin ja alipalkattuihin akateemisiin duunareihin. Inhimillisessä mielessä ei toki ole mikään ihme, että ahtaajat haluavat parempaa irtisanomisturvaa: jos he tuolta alalta joutuvat pois, putoaa elintaso selvästi.

Arawnilla oli vähän samansuuntaista asiaa kuljetusalan lakosta, ja kommenttipuolella yhteenvetokin tuntuu oikealta: sekä työnantajat että työntekijät riistäisivät ilomielin toisensa katuojaan jos vain tilaisuus annettaisiin.

Miten sellaisessa maailmassa muka voisi olla jonkun muun kuin oman napansa puolella? Työnantajat puhuvat hurskaasti kilpailukyvystä ja koko yhteiskunnan kestävästä tulevaisuudesta, ammattiliitot taas väittävät puolustavansa oikeudenmukaisuutta ja pientä ihmistä. Höpsis. Palkkaa ei makseta ansioiden vaan taistelukestävyyden mukaan.

Typerää tässä on se, että kyllähän minä tämän kaiken tiedän. Miten enää voisi mihinkään pettyä, kun ei kerran odotakaan keneltäkään mitään muuta kuin veristä taistelua omien etujensa puolesta? Ehkä minä siis olenkin salaa, itseltäni huomaamatta toivonut, että joku jossain pyrkisi oikeasti parantamaan maailmaa ja etsimään kaikkia hyödyttäviä ratkaisuja. Mutta se hypoteettinen joku on kyllä litistetty jo ajat sitten. Ei sellainen vain pärjää.

On vanha jengi koossa taas

Kappas vain, sitä käynnistyvät vaalikampanjat itse kullakin. Miten mukavaa, että eduskuntavaalit alkavat nyt hiljalleen nousta agendalle, vähän tässä ehti jo väsähtääkin pelkästään keskustan puheenjohtajavaaleja odotellessa. Paavo Väyrysen haasteen jälkeen kun ei ole ollut oikein minkäänlaista säpinää käynnissä, tai ainakaan minä en ole enää jaksanut innostua.

Voi kun nyt saataisiin vielä kunnon vastaporina käyntiin vihervasemmistossa, niin kaikki olisi taas niin kuin silloin ennen. Pyssyt ja maahanmuuttajat – niitä ilman olisi elämä kovin tylsää.

Viimeaikaisia huomioita

Hevikopterilla olisi hauska lentää.

Myös aikuiset voivat käyttää lasten keksimiä päättelyketjuja ja selvitä hyvällä omallatunnolla pienistä kolttosista. Jos tuoreeseen voirasiaan on isketty veitsi pystyyn, on veitsellä pakko pyörittää neitseelliseen kimpaleeseen reikä. Mitäs jätti veitsen pystyyn eikä vähemmän houkuttelevasti rasian viereen.

Esikoisen kummisetä on harkinnan jälkeen saanut luvan tulla tytön toukokuisille syntymäpäiville. Syy tähän armeliaisuuteen on kuulemma kummisedän äskettäin ulkomailta tuoma kaunis tuliaisvaate.

Hyvien kirja- ja tv-sarjojen seuraaminen kostautuu sarjan päättyessä. Joskus tyhjyyden tunne on niin kalvava, että kokemuksesta pelkää jäävänsä tappiolle. Etenkin, jos tyhjyyden tunnetta alkaa pelätä jo sarjan puolivälissä.

Päänsärky tekee ihmisestä pahantuulisen ja kykenemättömän ajattelemaan monimutkaisia asioita. Päänsäryn päättyminen on suuri helpotus, mutta se lisää samalla painetta olla hyväntuulinen sekä ajatella monimutkaisia asioita.

Voihan ontelo sentään

Onko se nyt ihme ettei jaksa, jos on poskiontelot tulehtuneet. Miten voi niin pieni asia aiheuttaa niin paljon haittaa? Kun tuntuu että hampaat heiluvat, leukaluu ruostuu kiinni nivelestä, pää räjähtelee pieniksi palasiksi, silmät pulpahtavat ulos ja hartiat ovat pinkeät kuin viulun kielet. Eikä siitä sarvikuonostakaan mitään apua ole, saamari.

Millaisiakohan ovat oikeat vakavat taudit, kun nämä tavalliset ja vaarattomatkin ovat näin kykeneviä?

Ei jaksa

Ei jaksa maalata.

Ei jaksa ampua.

Ei jaksa urheilla.

Ei jaksa leipoa.

Ei jaksa tavata ystäviä.

Ei jaksa blogata.

Ei jaksa feisbukata.

Ei jaksa leikkiä lasten kanssa.

Ei jaksa laittaa ruokaa.

Ei jaksa lukea kirjoja.

Ei jaksa lukea lehtiä.

Ei jaksa maksaa laskuja.

Ei jaksa nukkua.

Ei jaksaisi tehdä töitä. (Pakko.)

Jaksaisi lähinnä lojua sohvalla, katsoa hyviä tv-sarjoja (mistäs sellaisia saisi) ja mussuttaa suklaata.

Tänäänhän piti olla kevät.

Ei jaksa olla kevät.

Lähtölaskenta

Ihmiset, jotka väittävät pitävänsä Helsingin tavanomaisesta loskatalvesta enemmän kuin tästä hyytävästä hattaraunelmasta, ovat jotenkin vaurioituneita. Ei täysjärkinen ihminen voi pitää harmaasta ja hiekkaisesta enemmän kuin valkoisesta ja kimaltelevasta, vaikka lämpötila olisikin 15 astetta korkeampi ja siten otollisempi juveniilille takki auki viipottamiselle.

Olenkin varonut visusti valittamasta lumentuloa ja toivomasta lämpimämpiä ilmoja, moinen kun olisi kiittämätöntä ja hyödytöntä. Ensi kuu on kuitenkin kevätkuu, joten nyt sen voi jo myöntää: ensi viikolla olisi sopiva hetki kevään tulla. Lämpötila voisi siirtyä pysyvästi plussan puolelle, sanotaan siihen viiden tuntumaan. Aurinko voisi alkaa sulattaa kinoksia riuskaa tahtia, öisin voisi puolestaan sataa puhdistavaa vettä.

Olen ajatellut ostaa aurinkolasit; ensi viikko voisi olla hyvä ajankohta. Korkosaappaat haluavat päästä asvaltille. Toppahousut kaipaavat lepoa.

Työmatkapyöräilystä en sentään ihan vielä haaveile ääneen, vaikka bussissa istuessani vähän vilkuilenkin pyöräteiden suuntaan.

Ostetaan: äänieristetty koppi

Ostetaan hyväkuntoinen äänieristetty ja ulkoa päin lukittava koppi, jossa on kohtuullisesti tilaa kahden leikki-ikäisen juosta ympyrää. Kopin tulisi hiljentää täydellisesti "äiti toi löi" sekä "eikun toi löi ensin" -huudot. Kopin olisi myös hyvä olla pehmustettu; toisaalta ihan sama, lasten hampaat, kynnet ja rystyset kun eivät kuitenkaan ole pehmustettuja. Teräviä kulmia ei silti saisi löytyä.

Kopissa tulisi olla pieni kolo, josta voi turvallisesti annostella ruokakimpaleita muutaman kerran päivässä joutumatta fyysiseen kontaktiin kopin hengenvaarallisen sisällön kanssa. Plussaa olisi, jos kopissa olisi sisäänrakennettu järjestelmä, joka palkitsee asukkaat ennalta määrätyn hiljaisena vietetyn ajan jälkeen esim. annostelemalla kivan värisiä laastareita.

Harrastamisen vaikeudesta

Harrastaminen on joskus niin kovin vaivalloista, ja jotkin harrastukset ovat selvästi vaivalloisempia kuin toiset.

Otetaan nyt vaikka leipominen. Suurimmat esteet leivontaharrastukseni tiellä liittyvät tarvikkeiden saatavuuteen: vähänkin erikoisempaa tavaraa pitäisi lähteä hakemaan naapurikunnista asti, ellei halua sitten tilata tavaraa umpimähkäisesti netistä vailla hypistelymahdollisuutta.

Nämä ongelmat ovat kuitenkin ratkaistavissa satunnaisilla niskastatarttumissessioilla.

Mutta ajatella, jos marsipaanikakkujen leipominen edellyttäisi liittymistä Pääkaupunkiseudun Marsipaanileipojiin? Ja jos järjestöön liittyminen edellyttäisi kahden jäsenen suositukset, etkä satu tuntemaan ennestään ainuttakaan marsipaanileipojaa?

Ja siinä vaiheessa, kun olet Marsipaanileipojiin liittynyt, kuulet juustokakkuharrastuksen ihanuudesta. No mikäs siinä! Tosin juustokakkujen leipominen edellyttää Turvallisen Leipurin statusta, jonka saa käymällä Juustokakkuleipurikurssin. Kurssille pääsee, kunhan on jäsen vaikkapa Helsingin Juustokakkuleipureissa ja on hommannut Juustokakkuvakuutuksen maidon happanemisen varalta. Onneksi Juustokakkuleipureihin voi liittyä melko yksinkertaisella anomuksella ja henkilökohtaisella haastattelulla.

Vaan kuinkas suu pannaan siinä vaiheessa, kun juustokakutkin alkavat jo vähän tympiä ja tekisi mieli kokeilla kääretorttuja? Katsokaas kun kääretortuille on toki oma leivontakurssinsa, joka edellyttää omaa kääretorttuvuokaa, jonka taas saa vasta harjoiteltuaan kääretorttujen leipomista kahdesti kuussa kahden vuoden ajan. Jos edes silloin; todennäköisempää on, että lupa annetaan aluksi vain sokerikakkuvuokaan.

Mikäli jostain saa kuitenkin hommattua lainavuoan, edellyttää Kääretorttukurssille pääsy toki myös Suomen Kääretorttuleipojien Konfederaation alaisen yhdistyksen jäsenyyttä sekä Kääretorttulisenssiä. Eri yhdistyksillä on varsin kirjavia liittymistapoja: toiseen pääsevät vain ammattikoulun kondiittorilinjan hyväksytysti läpäisseet, toiseen pääsevät harrastelijatkin, mutta vain jäsenten suosituksesta. Yhteen pääsee, kyllä vain, suorittamalla yhdistyksen oman Kääretorttuleivonnan peruskurssin.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: on ihan hyvä, ettei ihan ketä tahansa sunnuntaileipureita päästetä myrkyttämään sivullisia leivonnaisillaan. Niillä vuoilla voi todellakin saada paljon ikävää aikaan, jos niiden luovutusta ei mitenkään kontrolloida.

Mutta olisiko tämän kaiken pakko olla ihan näin vaikeaa ja sirpaleista?

Oma koti kullan kallis

Olenko muistanut vähään aikaan ylistää HSC:tä? Hieno paikka, kerta kaikkiaan. Puolentoista vuoden väsytystaistelun jälkeen sain viimein Pikkusiskon mukaan ampumaan, ja tyttöhän oli aivan myyty. Lähtee kuulemma uudestaankin.

Itselleni tämä kerta oli myös jännittävä kokeilu: millä tavalla vastaanotetaan hiljattain jäsenyytensä irtisanonut luopio? Vaihdetaanko merkittäviä katseita ja todetaan painokkaasti, että "ai niin sähän et enää olekaan jäsen, no sitten tää maksaakin vähän enemmän". Ehei - oli ihan yhtä tervetullut olo kuin aina ennenkin (ja jäsenalennuksetkin sain yhä kun olen niin kiva, mutta älkää kertoko sille tyypille, joka vastaa lafkan raha-asioista).

Tulipa puhetta siitäkin, että temppurata-ammunta on alkanut kiinnostaa ja siksi olen hankkiutunut uuteen järjestöön. Siitäpä vasta lähtikin käyntiin varsinainen myyntipuhe, jossa vakuuteltiin IPSC-tekniikoiden opettelun kyllä onnistuvan heilläkin ihan normaaleilla ratavuoroilla ja vuokrapyssyillä. Eihän sitä nyt ihan alussa mitään kamalan eksoottista agilityä olisikaan tarkoitus suorittaa, vaan opetella olennaiset liikeradat kuntoon sekä oppia ampumaan sekä nopeasti että tarkasti.

Ja niinhän siinä kävi, että havainnollisin esimerkein ryyditetty myyntipuhe upposi. Sen verran laadukasta opetusta puljusta on tähänkin asti saanut, ettei välttämättä ole huonokaan idea hankkia peruspohja temppuammuntaan sieltä. Sitten kun osaa ampua nopeasti ja lippaanvaihto sujuu jouhevasti, voi lähteä maailmalle soveltamaan taitojaan. Tai mikä parasta, opetella ja soveltaa rinnakkain.

Pitäisi varmaan liittyä takaisin jäseneksi viimeistään siinä vaiheessa, kun nykyinen sarjakortti on käytetty loppuun. Nythän siellä pitää käydä Pikkusiskon seuranakin.

Ovat ne kyllä velikultia. Ostaisin sieltä varmaan pyramidejakin, jos vain kauppaisivat.

Oletko lakannut hakkaamasta vaimoasi?

Hesarin verkkoliitteen ajankohtainen päivän kysymys on muotoiltu poikkeuksellisen taidokkaasti: Kannatatko rajoituksia käsiaseiden hallussapitoon?

Vaikka Mutkaprojektini on edelleen hiljaa käynnissä, on pakko myöntää, että esimerkiksi pian kaksi vuotta täyttävälle kuopukselleni en mielelläni pyssyä antaisi, en edes lainaksi. Vastuuntuntoisena kansalaisena siis luonnollisesti äänestin kyllä.

Mitäs jännää seuraavaksi keksittäisiin kysyä? Jos puhe on vaikkapa eutanasiasta tai aborteista, voisi kysymys olla kiinnostavasti Pitäisikö murhaamisen olla kiellettyä? Maahanmuuttokriittisyyttä onkin jo ehditty tiedustella tyyliin Haluaisitko käännyttää rajalla kaikki vääränväriset? Näin bussilakon uhatessa voisi myös kysyä joko Tulisiko työstä maksaa kohtuullista palkkaa? tai vaihtoehtoisesti Pitäisikö maksetulla matkalipulla päästä perille asti aikataulun mukaisesti?

Perheillallinen

1. Näytös

Uhmaikäinen näkee tarjolla olevan keittoa ja leipää. Haluaa itse leikata leipäpalansa, mutta isi ei suostu luovuttamaan veistä. Saa raivokohtauksen, heittää nukenrattaat reippaalla riuhtaisulla lattiaan ja joutuu huoneeseensa jäähylle.

2. Näytös

Huoneestaan takaisin pöydän äärelle palannut uhmaikäinen julistaa kovaan ääneen, ettei halua syödä leipää, koska leipä on pahaa. Hän aikoo syödä pelkästään keittoa.

Uhmaikäinen keskittyy lähinnä laskemaan numeroita kymmeneentoista asti, mitä nyt välillä nakertelee leipäänsä. Keitto jää koskemattomaksi.

3. Näytös

Uhmaikäinen alkaa vaatia toista leipäpalaa, mutta tämän ehdoksi asetetaan se, että tyttö syö vähän keittoakin. Uhmaikäinen syö yhden lusikallisen isänsä keittämää ja äitinsä maustamaa kasvissosekeittoa ja purskahtaa itkuun: keitto on kuulemma niin pahaa.

Pohjattoman jalomielisenä isänsä päätyy kuitenkin voitelemaan tytölle toista leipäpalaa. Tällä välin uhmaikäinen katselee äitiään ovela pilke silmäkulmassaan ja jankuttaa, että hän on syönyt edellisen leipänsä. Ihan varmasti on, eikä leipä todellakaan ole missään piilossa, ei ainakaan pöydän alla. Lausunnon täydellisestä viattomuudesta huolimatta äiti päättää tarkistaa tilanteen, ja löytää edellisen leipäpalan lähes koskemattomana tytön kädestä pöydän alta.

Tyttö yrittää peitellä leipäpalaansa ja ilmoittaa velmuillen, ettei äiti näe nyt mitään leipää! Siihen äiti reagoi nakkaamalla vasta voidellun uuden leipäpalan suuhunsa ja toteamalla, että etpä näe sinäkään.

Uhmaikäinen saa raivokohtauksen, juoksee huutaen viereiseen huoneeseen ja viskaa kädessään olevan leipäpalan komeassa kaaressa kuin keihäänheittäjä konsanaan. Isi käy nostamassa vahingoittuneen leivän nurkasta, pyyhkii voitahrat lattiasta ja heittää entisen ruuan biojätteen joukkoon.

Uhmaikäinen suorittaa itkupotkuraivareita teemalla "Miksei kukaan koskaan anna mulle leipää vaikka mulla on kamala nälkä".


Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa meillä ei syödäkään tänään jälkiruokaa.

Maanpuolustustahdosta ja muista motiiveista

Tuoreena reserviläisenä olen saanut kotiini jo pari sidosryhmälehteäkin; ensin pääkaupunkiseudun reserviläisyhdistysten jäsenlehden ja viimeisimpänä sitten valtakunnallisen Reserviläinen-lehden. Täytyy tunnustaa, että kylläpä on hippi löytänyt itsensä aika vieraasta ja oudosta maailmasta. Oi sitä maastokuosin vilinää, kun lehtien kuvakavalkadia katselee.

Mielenkiinnollahan minä molemmat lehdet läpi luin, ja jos tuo paikallinen aviisi oli vaikeatajuinen ja hyvin vakava, oli valtakunnallinen lehti otteeltaan yllättävän populaari, rento ja luettava. Jopa minunlaiseni armeijasta täysin tietämätön hienohelma jaksoi lukea juttuja muutenkin kuin perverssistä tirkistelynhalusta tai sitkeästä itsensä kouluttamisen tarpeesta.

Vanhetessa on ajatusmaailma muuttunut jo monessa suhteessa, ja ajatukseni armeijasta lienevät murroksessa nekin. Tai lähinnä en oikein tiedä, mitä koko aiheesta ajatella. Kyllä minulla on ollut ne vaiheeni, joissa armeija paha, rauha hyvä - ja ne ovat tietenkin toistensa vastakohdat. En voi väittää ajatusteni olleen tässä kohtaa millään tavalla punnittuja, sillä aihe ei lopulta ole juurikaan kiinnostanut. Leimallisinta onkin ollut lähinnä se, että minulla ja armeijalla ei ole ollut mitään tekemistä keskenään, eivätkä kummankaan tekemiset kiinnosta toista. Olen pyrkinyt pitämään turvallista etäisyyttä tuohon epäilyttävään ja käsittämättömään möhkäleeseen, joka koostuu aggressioista, pätemisen tarpeesta, alistamisesta, auktoriteettiuskosta ja keskenkasvuisuudesta.

Koska olen kuitenkin näemmä pohjimmiltani utelias, en pysty loputtomasti uskomaan armeijan edustavan asepalvelustaan suorittaville tai kantahenkilökunnallekaan pelkkää eläimellisten viettien purkutapaa. Ei minullakaan niin kurjaa ihmiskuvaa ole. Mutta mikä ihmisiä sitten vetää armeijan palkkalistoille tai vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön?

Ilmeisin vastaus on tietenkin isänmaallisuus. Olen kuitenkin jo monesti todennut, etten ymmärrä, mitä se on. Uskon sen olemassaoloon ja luotan, että moni sitä todellakin tuntee. Sen lisäksi, että armeijan käyminen lienee monelle itsestäänselvyys sosiaalisessa paineessa, moni saattaa valita armeijan todellakin vakaan maanpuolustustahtonsa vuoksi ja hammasta kiristellen selvitä siitä rääkistä. Mutta minun on vaikea uskoa, että ihmiset valitsisivat työuransa niin altruistisin perustein kuin tehdäkseen palveluksen kotimaalleen. Täytyyhän siitä saada jotain henkilökohtaisempaa ja välittömämpää tyydytystä.

Näen tässä nyt kolme vaihtoehtoa. Jos armeijan arki todellakin koostuu aggressioista, pätemisen tarpeesta, alistamisesta, auktoriteettiuskosta ja keskenkasvuisuudesta, täytyy kantahenkilökunnan saada kiksinsä juuri näistä asioista. Toinen vaihtoehto sitten on, että armeija ei olekaan mielikuvieni mukainen paikka, vaan työstä löytyykin lähinnä kypsää, järkevää ja rauhanomaista ihmistä palkitsevia ominaisuuksia. Kolmas vaihtoehto on, että armeijassa on jonkin verran em. pelottavia piirteitä mutta myös sovinnaisempia hyviä puolia. Nämä hyvin erilaiset piirteet houkuttelevat sitten hyvin erilaisia ihmisiä, jotka sietävät itselleen sopimattomia piirteitä niiden hyvien puolien voimalla.

Tästä kaikesta lienee helppo nähdä, että tallustan hyvin vieraalla maalla. En tunne ainuttakaan ammattisotilasta, mikä on selkeä puute tällä perimmäisellä motiivinmetsästysretkelläni. En panisi lainkaan pahakseni, jos joku saisi minut joskus ymmärtämään, mistä tässä kaikessa on kyse.

Sitä odotellessa.

Baari

Olen jo pidemmän aikaa halunnut perustaa oman baarin, mutta tietenkään en tee sellaista. On aivan liian mukavaa saada palkkaa siististi tietokoneen äärellä päiväsaikaan tehdystä säännöllisestä työstä, mutta saahan ihminen haaveilla.

Tärkeintä baarissani olisi pöytiintarjoilu, tiskillä jonottaminen kun on ikävästi poissa tehokkaasta seurustelusta. Baaritiskiriittejä ei tarvittaisi epätoivoisia iskuyrityksiä ja uusiin ihmisiin tutustumista varten, sillä tämä baari olisi tarkoitettu kaveriporukoille ja introverteille.

Älkää kuitenkaan erehtykö pöytiintarjoilun perusteella luulemaan, että baarini olisi kovinkin fiini ja jäykkä paikka; siellä ei nähtäisi valkoisia pöytäliinoja eikä katseltaisi nenänvartta pitkin. Oluttuoppi olisi siellä myös kohtuuhintainen - ei nyt mikään räkäläpolkuhinta, mutta sellaisen alemman keskiluokan torstaikaljan suuruinen.

Oluita saisi olla kohtuullinen valikoima, vaikka varsinaisten oluthuoneiden kanssa olisikin turha lähteä kilpailemaan. Jokunen ulkomainen suosikkiolut saisi listalta löytyä, mutta kotimaisten pienpanimoidenkin tulisi päästä esille. Niiden valikoima voisi olla puolestani vaihtuvakin, koska pienessä baarissa ei varmaankaan kannata pitää kerralla ylettömän montaa sorttia. Jotain pientä suolaista syötävää pitää tietenkin olla, mutta ei liian ravintolamaista menoa kuitenkaan.

Tanssilattiaa ei baaristani löydy. Kotifasisti saattaisi haluta pienen nurkkauksen satunnaisia keikkoja varten, itse en kyllä tarvitsisi välttämättä tätäkään. Kultturelli hippi minussa ehdottaa seinille taideopiskelijoiden vaihtuvia näyttelyitä, mutta todellisuudessa se olisi jo turhankin kultturellia ja veisi liikaa huomiota seurustelulta ja kaljanjuonnilta. Eihän seinillä tarvitse välttämättä olla yhtään mitään.

Jotenkin luulen, että Helsingin yöelämä saa kuitenkin toistaiseksi tulla toimeen ilman minun ammatillista panostani.

Minä suojelen sinua kaikelta

Eduskuntavaaleihin taitaa olla sellainen vuosi aikaa, olisikohan nyt aika jo viritellä vaalikiihkoa? Kaksissa viime vaaleissa eli kunnallisissa ja eurosellaisissa äänestin vihreitä, mutta nyt se tie näyttää hiljalleen nousevan pystyyn. Vai kuinka montaa tällaista pitäisi vielä sietää ennen kuin on myönnettävä, ettei pelastusta sieltäkään suunnalta tule? Siitäkin huolimatta, että löysin kirjoituksen tätä kautta.

Minun on myönnettävä, että rouva Rastimon asenne kyllä miellyttää minua. Huomatessaan pelottavan monen puoluetoverin olevan eri mieltä kanssaan rva Rastimo ei harkinnan jälkeen paiskaakaan ovea kiinni perässään vaan sisuuntuu ja päättää muuttaa systeemiä sisältä käsin. Vastarannankiiskissä ON jotain vetoavaa.

Mutta jos haraa vastaan ihan vain tietämättömyyttään, valuu sekin terä hukkaan. Rouva näki netissä rumaa sisältöä, ja äitinä huolestui lastensa puolesta. Mitä jos lapsetkin näkevät jotain silmilleen sopimatonta? Sen sijaan, että rva Rastimo asentaisi koneelleen juuri omiin tarpeisiinsa parhaiten sopivan esto-ohjelman ja valitsisi omin pikku kätösin sallitut sivut, rva Rastimo ajaa valtiollista nettisuodatusta kaikille. Ja kun rva Rastimolle kerrotaan, ettei sellainen edes toimi teknisesti, rva Rastimo toteaa, että jos poliittista tahtoa vain löytyy, keinot keksitään ja toimiva tekniikka kehitetään. Ja että kyllä unelmia pitää olla!

Lisäksi rouva elokuvaohjaaja suivaantui huomatessaan, että hänenkin elokuvansa on netissä laittomassa jakelussa. Rva elokuvaohjaaja ei kuitenkaan saanut ladattua elokuvaa, sillä kyseinen vähäpukeisten naisten kuvia vilissyt sivu vaati ensin luottokorttitietoja. Mutta ihan varppina se leffa oli sillä sivulla, kun siellä kerran luvattiin niin! Todella törkeää, että hänen teoksellaan näin rahastetaan.

Huomionarvoista on myös se, että rva Rastimo on löytänyt toimivan keinon jaotella ihmiset kahteen selkeästi toisistaan erottuvaan ryhmään. Kirjoittaessaan nettisuodatuksesta hän on saanut suorastaan tyrmäävää vastustusta, jonka takana ovat poikkeuksetta olleet nörtit. Rva Rastimo kuitenkin tuntee myös paljon tavallisia äitejä ja isiä, ja nämä ovat kaikki hänen kanssaan samaa mieltä.

Nyt ei sitten ole epäselvyyttä siitä, mihin ryhmään tämäkin humanisti kuuluu. Olenkin aina tavannut sanoa, että jos olisin miespuolinen ja ymmärtäisin enemmän tietokoneiden päälle, voisin olla hyvä nörttipoika.

Kätevä kippo saareen

Naiseuteni on saavuttanut taas yhden etapin, sillä olen saanut kutsun Tupperware-kesteille. Kuulin tällaisesta optiosta jo etukäteen, ja olen siitä asti odottanut varsinaista kutsua kiihkonsekaisella jännityksellä. Ihkaoikeat Tupperware-kestit! En jättäisi niitä väliin mistään hinnasta. Tai, no, en ainakaan kovin alhaisesta hinnasta.

En ole toki aivan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä: osallistuin vastaaville kutsuille kerran lapsena äitini kanssa. Kyllä se äitimuori kai jonkin kiponkin osti, mutta minulle tapahtumasta jäi mieleen vain yli-innokas esittelijä. Joka ikinen muovirasia oli "aivan uskomattoman kätevä, kun mennään saareen", ja muoviastioista on "kätevä syödä, kun ollaan saaressa".

Muistan kummastelleeni, miksei kukaan kerro esittelijäpololle, ettei läsnäolijoilla ole minkäänlaista aikomusta mennä saareen. Kenties läsnäolijat eivät itsekään tajunneet tätä, tai ehkä he halusivat vain olla kilttejä.

Minulla sen sijaan on varsin kunnianhimoisiakin suunnitelmia jatkaa valovoimaista leivontaharrastustani, joten odotan Tupperware-tädin lumoavan minut leivonta-aiheisella tuotteistolla.

As a Child I Could Walk on the Ceiling

Vaikka kolmenkympin kriisistäni kovasti puhun, ei kriisi ole ollut kovin ikävää laatua: pääasiassa vanheneminen on ollut mukavaa, nuoruuteen kun on liittynyt niin paljon turhaa stressiä, ongelmien paisuttelua ja itsensä vakavasti ottamista. Ei ole montaakaan asiaa, jota nuoruudestani kaihoisasti kaipaisin.

Yksi menneisyyteen jäänyt asia kuitenkin pyörii yhä mielessä: teknobileet. Joskus parikymppisenä tutustuin lyhyesti paikalliseen hippakulttuuriin ja olin itsekin muutaman kerran mukana järjestämässä reivejä. Siinä missä muissa opiskelijabileissä lähinnä keskityttiin keppanaan ja seurusteluun, teknobileissä tanssittiin. Ja kyllä, ihan päihteettä, te näsäviisaat epäilevät tuomaat.

Minua voi olla hyvin vaikea saada edes sisälle keskimääräiseen yökerhoon, paikan tanssilattiasta nyt puhumattakaan. Epämääräiset lihatiskit päivän hitteineen eivät voisi vähempää kiinnostaa, mutta teknon tahdissa hytkyminen jossain pimeässä varastohallissa on suorastaan satumaista. Parin tunnin tanssimisen jälkeen on saanut piiskattua itsensä niin hypnoottiseen tilaan, ettei enää muista maan päällä olevansakaan.

Edellisestä kerrasta lienee kuitenkin jo kohta kymmenen vuotta, eikä minulla ole enää hajuakaan, mitä alalle kuuluu. Ja vaikka olisikin, ainakin minun aikoinani pippalot tapasivat olla yöllä; aamubileet alkavat siinä viiden maissa, kun konventionaalisemmat iltahipat ovat päättyneet ja tanssijat tankanneet voimaruokaa snägärillä. Iltabileissäkin oikeaan tunnelmaan päästään vasta uuden vuorokauden puolella.

Tuollainen aikataulu ei kuitenkaan sovi perheelliselle, jonka pitää olla vahtimassa jälkikasvun puuronsyöntiä heti aamusta. Järjestääköhän kukaan keskipäivän reivejä keski-ikäistyville, vai kärsisikö tapahtuman tunnelma dekadenssin puutteesta? Ajatus allekirjoittaneesta pomppimassa parikymppisten muksujen seassa tuntuu lähes yhtä hupaisalta kuin ajatus minusta rynkyn varressa.

Huudattamisesta

Olen päässyt ensimmäistä kertaa maistamaan uhmaikäisen vanhemman häpeää, syyllisyyttä ja ketutusta. Joku lukijoista saattaa osata kuvitella tai peräti tietää omakohtaisesti, millaista on saapua kotiin useamman uhmaikäisen lapsen kanssa väsyneenä työ- ja päiväkotipäivän jälkeen. Talvella muksuja alkaa suututtaa heti rappukäytävään päästyä, toppavaatteissa kun on kamalan kuuma. Lisäksi äiti ja isi ovat vielä kiusallaan keksineet, että kengät on otettava pois jo rappukäytävässä, ettei eteiseen pääse lunta.

Kun tällaisessa tilanteessa naapurin ovi yhtäkkiä aukeaa ja silminnähden raivostunut naisihminen tiuskaisee "onko niitä lapsia ihan pakko huudattaa?!", on lasten äiti luonnollisesti vastaanottavaisimmillaan. Lakoninen toteamus "sellaista se uhmaikä on" ei hirmulle vastaukseksi riitä, sillä "joka ikinen päivä samaan aikaan sama juttu! Ettekö te voi mennä huutamaan omaan kotiinne siitä!"

Rakas naapuri, sinne me juuri olemme menossa, ellet huomannut. Tervetuloa mukaan savottaan, ylimääräinen käsipari voisikin nopeuttaa rimpuilevien kakaroiden siirtämistä hissistä asuntoon. Samalla voi myös miettiä, olisiko toimivampiakin tapoja saada tahtonsa läpi kuin äyskiminen ilmiselvästi päivän stressaavimpaa hetkeään kokevalle pikkulasten huoltajalle.

Vaikka päällimmäinen reaktio tästä viehättävästä kanssakäymisestä on aggressio tympeää naapuria kohtaan, en tietenkään voi välttyä syyllisyydeltä. Ne kakarat oikeasti huutavat kovaa, ja niiden siirtyminen oman asunnon suljetun oven taakse kestää oikeasti tuskallisen kauan. Jos ei itsellä ole lapsia, niin kyllä se joka päivä samaan aikaan toistuva älämölö varmasti ottaa erityisen paljon päähän.

Koska en kuitenkaan voi tehdä asialle juuri mitään, vietän nyt sitten tulevat vuodet ahdistuneen tietoisena siitä, että toimintaani tälläkin hetkellä paheksutaan jossain ovisilmän takana. Sillä välin pohdin, yritänkö jatkossa synnyttää aikuismaisempaa keskusteluyhteyttä pahantuuliseen naapuriin vai huudatanko jatkossa lapsia vielä lujempaa ja pidempään kuin aiemmin. En ehkä saa kakaroita hiljennettyä, mutta aivan varmasti keksin keinot nostaa volyymiä entisestään.

Hyvästä mausta

Olen aina tiennyt, että minulla on hyvä maku, mutta että se on oikein terveellinenkin vielä! Onnellinen vanhuus odottaa.

Lähtisikö joku kaljalle? Alkoi tehdä mieli.

Sosiaalisen median kielletyt puheenaiheet ja hienohelmat

Suurin osa Facebookin ja muiden sosiaalisten medioiden käyttäjistä varmaan tunnistaa ne rasittaviksi todetut ihmiset, jotka kertovat ainoastaan lapsistaan/koiristaan/trendikkäistä harrastuksistaan/ihanista koti-illoistaan, kunnes kuulijat nukahtavat tai kaikkoavat. Monet ovat lukeneet artikkeleja, joissa listataan asioita, joita sosiaalisessa mediassa ei kannata tehdä. Ihan kaikkien yhteisen viihtyvyyden vuoksi.

Kyllä sitä blogimaailmassakin varmaan esiintyy; moni lienee saanut kommentteja, joissa blogin aihepiiriä ja/tai ilmaisua moititaan. Mutta koska blogeja luetaan lähinnä viihteeksi ja oman kiinnostuksen mukaan, ei ilmiö liene yhtä merkittävä kuin naamakirjassa. Siellä kun kaverien päivitykset tulevat uutissyötteeseen pyytämättä, ellei niitä erikseen suodata pois.

Tämä valitus kuitenkin kummastuttaa. Porukkaa siis oikeasti kismittää se, että joku pikkulasten äiti kirjoittaa koko ajan vain niistä lapsistaan ja reikihoitoon hurahtanut voimauttavista kokemuksistaan - eikö sillä ole mitään muuta elämää? No, ei välttämättä ole. Ja jos onkin, kyseisellä äidillä tai hurahtaneella voi olla lukemattomia syitä olla kertomatta siitä julkisesti. Miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä sitä, että toisten ihmisten elämät voivat tosiaankin koostua hyvin erilaisista asioista kuin heidän omansa?

Erityisen kornilta se tuntuu sosiaalisessa mediassa, jossa kyse pitäisi olla kavereista, englanniksi peräti ystävistä. Jos toisen ihmisen elämästä lukeminen ei kiinnosta, miksi sitten vaivaudutaan teeskentelemään ystävyyttä? Ja jos pitää hankkia tuhat naamakirjakaveria, joiden jutut sitten osoittautuvatkin todella typeriksi, niin olisiko se kuitenkin oma moka?

Onko tässä nyt kyse siitä, että osa pitää Facebookia ja muita sosiaalisia medioita ensisijaisesti keinona viihdyttää muita, kun taas toisille kyse on enemmän itseilmaisusta ja oman elämän jakamisesta? Sitten niitä viihdyttäjiä suututtaa, kun kaikki muut eivät yritäkään viihdyttää heitä? Ehkä ne listat kielletyistä puheenaiheista ovat hyödyllisiä niille, jotka haluavat nimenomaan maksimoida kaverimääränsä ja jäädä ihmisten mieliin kiinnostavina hahmoina. Kaikki eivät kuitenkaan taida tavoitella tätä.

Toinen, oikeastaan päinvastainen valituksen aihe, on oman elämän vääristely ja hienostelu naamakirjassa. Asiaa päiviteltiin muistaakseni viimesyksyisessä Hesarin Kuukausiliitteen mittavassa FB-jutussakin: ihmiset harvemmin kertovat valmistavansa makaronilaatikkoa, kun taas sushikokemukset paljastetaan herkästi. Siispä ihmiset esittävät verkossa jännittävämpää ja eksoottisempaa kuin ovatkaan.

Anteeksi nyt vain, mutta en minä työpaikan lounastauollakaan yleensä kerro, että söinpä taas tänäkin aamuna niitä samoja muroja kuin joka jumalan aamu viimeisen parin vuoden ajan. Sen sijaan saatan hyvinkin mainita, että kokeilinpa muuten eilen elämäni ensimmäistä kertaa pikeerikoristeiden tekemistä. Ehkä minä olen sitten paatunut teeskentelijä ja hienohelma, kun edes oikea katsekontakti ei saa minua paljastamaan todellista, arkista ydintäni.

Lumienkeleitä Punavuoressa

Muistatte varmaan vielä nämä punavuorelaiset? Seurue on ylittänyt uutiskynnyksen jälleen, kun Facebookissa alkoi kiertää viesti, jonka tiedotusvälineetkin saivat ajallaan poimittua. Pienen mittakaavan kaupunginosatoiminta pyörii näemmä edelleen, ja poppoo on keksinyt ajankohtaisen aiheenkin lumen sekoittamassa Helsingissä.

Toistan aiemman näkemykseni asiasta: kävi tuossa tempauksessa miten hyvänsä, mitä haittaa siitä voisi edes olla, että joku ainakin yrittää tehdä jotain hyvää? Toisaalta en epäile hetkeäkään, etteivätkö kriitikot poimi tästä mainiota lyömäasetta haihattelua vastaan, mikäli lumitöihin osallistuu heidän mielestään liian pieni osuus turvapaikanhakijoista. Nyt nähtiin, etteivät ne mitään töitä halua tehdä, vaikka lapio annettaisiin suoraan käteen!

Näiden kriitikoiden päätä nyt ei kuitenkaan onnistuneellakaan paikallistoiminnalla käännettäisi, joten ehkä riski ei ole kohtuuton. Pitäkäähän kivaa siellä nietoksissa.

Muita sairauksia

Posliinidemonit ovat totisesti ottaneet minut silmätikukseen, sen verran uhriutunut olo tässä nyt on. Lapseutumisessa on ollut sekin ilo, että kaikki lapsuudesta tutut nostalgiset taudit ovat jälleen osa elämääni; niin kuin nyt vaikka tämä mahatauti.

Mutta sen sijaan, että seuraisin loppuperheen esimerkkiä ja nätisti tyhjentäisin vatsalaukkuni pariin kertaan yhden yön aikana muuten makoisten unien välissä, kutittelee minun vatsalaukkuni ikeniäni vuorokauden verran. Eikä sen vuorokauden aikana sitten nukuta, vaan vapistaan horkassa ja pelätään, ettei elämä päätykään ihan vielä.

Ja sillä välin sen tartunnan perheeseen kantanut kuopus hyppii tasajalkaa vatsan päällä ja vaatii viihdytystä. Neitihän on toki itse parantunut ja piristynyt jo kauan sitten, muttei sitä vielä voi toipilaana päiväkotiinkaan lykätä.

Välineurheilua

Salaiset oravat ovat saaneet tiedonnälkänsä tyydytettyä ja minä olen nyt virallisesti reserviläinen. Kotiin on jo saapunut ensimmäinen kirje, joka alkaa sanoin "Hyvä reserviläinen". Reserviläisen ampumaturva on vetämässä ja reserviläisammunnan peruskurssille ilmoittauduttu.

Joitain olennaisuuksia kuitenkin vielä puuttuu. Pitäisi hommata ampujanlasit voimakkuuksilla. Maihareitakaan ei ole, eikä mitään maastokuvioista päällepantavaa. Koska olen hyvin värirajoitteinen eikä kokomustia maastoasuja liene saatavilla (vai saisikohan materiaalivalinnoilla luotua vaikutelman mustasta mustalla?), täytyy yrittää löytää jokin camo-asuste. Luulen, että tulisin hyvin onnelliseksi, jos löytäisin maastokuvioidut sukkahousut ja maastokuvioidun kravatin. Mitä muuta nainen voisi edes kaivata?

Rasti seinään

Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa monesta uskomattomalta, mutta se on totisinta totta: olen menossa tänään elokuviin. Tiedättehän, niitä isolla valkoisella kankaalla liikkuvia ja ääntelehtiviä kuvia, jotka parhaassa tapauksessa kertovat jonkinlaisen tarinan? Isossa salissa, joka on täynnä punaisia pehmeitä istuimia? Sellaisessa isossa rakennuskompleksissa, jossa paukkumaissi löyhkää ja teinilaumat parveilevat?

Eikä tässä vielä kaikki: tiettävästi mukaan on tulossa myös kotifasisti. Tiedättehän, se itäsaksalainen heebo, jonka kanssa olen naimisissa? Jolla on kanssani parikin mukulaa, jotka vastoin vakiintunutta näkemystä eivät kasvakaan kiinni hänessä tai minussa? Toisin kuin arkielämästä voisi päätellä, perheemme saattaa sittenkin muodostaa modulaarisen kokonaisuuden, joka on tarvittaessa pilkottavissa palasiksi; palaset on lisäksi yllätyksekseni ryhmiteltävissä niin, että isojen ja pienten osasten välillä on jopa kilometrien etäisyys. Tähän toimenpiteeseen tosin tarvitaan lisäosa nimeltä Pikkusisko.

Nyt pitää vain toivoa, ettei epävarmuuteni ole turhan läpinäkyvää: entä, jos kaupungin ja mahdollisesti koko maan suurimman elokuvasalin koko yleisö tajuaa ensivilkaisulta, ettemme todellisuudessa kuulukaan joukkoon? Sitten pitää vain luikkia karkuun häntä koipien välissä keskellä naurunremakkaa.

Pahaa ja rumaa

Valitsin aamulla päälleni Mentalwearin Äiti on vähän väsynyt -paidan, koska äiti on nyt aika paljonkin väsynyt. Yöllä nukuin ehkä kaksi tuntia: uni tuli siinä aika paljon Hesarin saapumisen jälkeen ja päättyi aika paljon ennen kelloin sointia. Yritä siinä nyt nukkua, kun hengittäminen ei limakurkulla onnistu automaattisesti vaan jokainen veto pitää ponnistaa tietoisesti.

Ehkä kuvaava vaatevalinta oli kuitenkin kehno, olisi kenties pitänytkin laittaa päälle jotain piristävää. Itseään toteuttavissa ennusteissa on aina jotain lamaannuttavaa.

Lounas oli pahaa ja ampujanhaaveeni murskattiin jälleen kerran. Aamubussia ajoi taas se tympeä setä, joka ei ikinä tervehdi takaisin vaan korkeintaan mulkaisee vihaisesti, ellei sitten keskity tuijottamaan peruutuspeiliä. Mp3-soittimen akku loppui. Limakurkun vuoksi ääni pettää vähän väliä kuin murrosikäisellä pojanklopilla, ja luonnollisesti samalla pitäisi osata edustaa puhelimessa.

On kuulkaa näin ][ lähellä, etten purskahda itkuun kaiken tämän kurjuuden keskellä. Kyllä minä huomenna taas näytän mistä kana pissii, mutta voisiko joku tänään sanoa jotain hyvää ja kaunista?

Uskottavista suosittelijoista

Tiedättehän ne elokuvien ja muiden kulttuuriesitysten lehtimainokset, joissa siteerataan jotain enemmän tai vähemmän kunniallista kriitikkoa kehumassa kyseistä esitystä? Tyyliin "'Vuosikymmenen mielettömin leffakokemus! - Jussi Ahlroth, Helsingin Sanomat".

Tapanani on arvioida kyseisten esitysten todellista erinomaisuutta sillä perusteella, kuinka nimekkään kriitikon ja kuinka arvostetun median he ovat suosittelijakseen löytäneet. Jos taidepläjäyksen markkinointikoneisto on löytänyt parhaaksi sitaatiksi Kainuun kolmanneksi suurimman paikallislehden freetoimittajan näkemyksen kipaleesta ihan viihdyttävänä tapauksena, suhtaudun teokseen vähintäänkin skeptisesti.

Luulisin, että Kansallisteatteri veti tänään kuitenkin Hesarissa pohjat.

Salaisille oraville tiedoksi

Tällaisiin riskeihin kannattaa siis varautua. Lisäksi teen tiettäväksi, että avoimien vastausten joukosta löytyi tällainenkin: "Ilm. 3.15-16"".

On sanottava, ettei meikälikkaakaan ihan joka päivä kuvailla siteeraamalla Ilmestyskirjaa.

Riskikartoituksen nimissä on myös paljastettava, että vasta äänestyksen käynnistyttyä muistin yhden lisäriskin: kampaajani on venäläinen, ja kyllä te tiedätte, miten naiset juoruavat kampaajalla.

Perjantai-illasta

Väitän, että on ikävämpiäkin tapoja viettää perjantai-ilta kuin sohvalla viltin alla; sylissä Late Lammasta katsova kuopus ja kädessä hyvä kirja.

Päivän virallinen paheksunta

Kurkistin tänään mielenkiinnosta Blogilistan tilastoja, ja kielityöläinen / kukkahattutäti / keski-ikäistyvä kärttyisä eukko minussa alkoi paheksua. Kuuman listan blogeista kahdeksalla oli englanninkielinen nimi, yhdestä ei saa selkoa ja vain yksi oli suomenkielinen. Top-listalla pisteet menivät 7-3 englannin hyväksi, tilatuimpien joukossa taas oli seitsemän englanninkielistä, kaksi suomenkielistä ja yksi epäselvä tapaus. Ruotsia ei joukossa näkynyt.

Käsittääkseni ainakin valtaosa noista englanninkielisten nimien alla esiintyvistä blogeista on kuitenkin sisällöltään suomea.

Mitä ihmettä? Onko English jotenkin coolimpaa, internationalimpaa? Eikö fashion kuulosta yhtä hyvältä junttikielellä? Onko elämä todellakin laiffii?

Kylmä ja sydämetön

Rakkaan aamupalalehteni Hesarin mielipidepalstalla on tänään käsitelty rahaa ja toimeentuloa useammankin tekstin voimin. Yhtä työtöntä kirjoittajaa kismittää se, ettei hänelle makseta lainkaan työmarkkinatukea avomiehen tulojen vuoksi – hänestä tehdään prostituoitua, kun hän joutuu miehensä elätiksi. Kirjoittaja kauhistelee, että verojen ja vuokran jälkeen tämän lapsettoman parin käyttöön jää miehen tuloista vain 1000 euroa kuussa.

Ihmisten vaatimustasot ovat niin erilaisia.

Ihastuttavaa vastapainoa toi kirjoitus, jossa kyseenalaistetaan koko raatamisen kulttuuri. Ei tunnu mielekkäältä puurtaa vuosikymmenten ajan kymmentuntisia työpäiviä vain päästäkseen nauttimaan elämästä joskus eläkkeellä, jolloin on jo tuhonnut terveytensä ja vieraantunut perheestään. Kirjoittaja kertoo eläneensä suurimman osan elämästään köyhyysrajan alapuolella mutta siitä huolimatta onnellisena.

Kirjoituksen kauneudesta ja tervetulleesta sanomasta huolimatta jokin tökkii ikävästi silmään. Kirjoittaja kertoo saavansa kuukausittain alle 500 euroa, joka sisältää opintotuen. Tästäkin summasta kuitenkin osa liikenee hyväntekeväisyyteen. Hän myös toteaa, etteivät hänen perheensä tulot riitä edes kattamaan vuokraa. Lisäksi kirjoittaja kertoo, ettei suostu tekemään mitään sellaista työtä, jota ei koe itselleen mielekkääksi; hän pitää aikaansa liian arvokkaaksi, jotta sen voisi hinnoitella ja vaihtaa rahaan.

Olen vilpittömän iloinen siitä, että kirjoittaja on löytänyt elämälleen sisältöä muusta kuin raatamisesta. Lisäksi haluan painottaa, että mielestäni köyhillä, työttömillä, opiskelijoilla ja muilla yhteiskunnan nettosaajilla on täysi oikeus olla onnellisia ja kokea elämänsä mielekkääksi. Minäkin olen sitä mieltä, että perheeni ja muut läheiseni on tärkeämpiä kuin mikä tahansa työ tai raha. Onnekseni ne eivät kuitenkaan ole olleet vielä törmäyskurssilla.

Kutsukaa minua kylmäksi ja sydämettömäksi, mutta minä kuitenkin toivon, etteivät kamalan monet noudattaisi kyseisen mielipidekirjoittajan neuvoa ainakaan samoin keinoin. Minusta on ihailtavaa uskaltaa irrottautua oravanpyörästä ja osata elää pienellä rahasummalla. Sen sijaan en pidä mitenkään ihailtavana sitä, että tämä pieni rahasumma otetaan niiltä, jotka eivät ole tätä työstä vapaan elämän ihanuutta päässeet kokemaan. Minun korvaani sellainen kalskahtaa hyväksikäytöltä – jos se siis todellakin tehdään suunnitelmallisesti ja laskelmoiden.

Kirjoittaja on vapaa elämään elämänsä tukien varassa onnellisena: vaikka se raha on minulta pois, se onni ei ole. Se rahakin on niin pieni summa, ettei se minua haittaa. Mutta toivoisin kirjoittajan lopettavan itsepetoksensa ja myöntävän, ettei yhteiskunnan rahoituksen nykyrakenteella ole mahdollista levittää hänen onneaan kovinkaan laajalle. Ehkä kirjoittajan kannattaisi jopa olla onnellinen ihmisten erilaisuudesta ja toivoa, että jatkossakin rahoittajiksi löytyy ihmisiä, jotka kokevat intohimoa työhönsä.

Saanko minä tästä huolimatta nimittää itseäni vielä punikiksi?

Lottovoitto, bingo, shakkimatti ja yatzy

Heti alkuun huomautettakoon, että haluan välttyä ottamasta kantaa kyseisiin poliittisiin teemoihin. Tai, no, myönnetään, että mediamaksusta minulla on oma selkeän negatiivinen mielipiteeni. Mutta ruotsinkielisiä palveluja toki kannatan ja kyllähän RKP:llakin on olemassaoloonsa täysi oikeus.

Mutta purskahdin kyynelehtivään nauruun nähtyäni tämän otsikon:

Rkp korottaisi Yle-maksua ruotsinkielisten palveluiden turvaamiseksi

Harvoin sitä näkee noin montaa kansan syvien rivien karsastamaa asiaa yhdessä lauseessa. Onnea vain RKP:n pyrkimyksille, pitäisiköhän järjestää oikein kansanäänestys?

Nauratti niin, etten edes pystynyt lukemaan koko uutista loppuun asti. Kertokaa, jos siellä on jotain kiinnostavaa.

Joko rikoit uudenvuodenlupauksesi?

ILMOITUS

Tammikuun loppu on uudenvuodenlupausten rikkomisen sesonkiaikaa. Tipattomuus ei ole pitänyt pimeiden iltojen painon alla, karppaaminen kaatui siihen tosi hyväntuoksuiseen patonkiin eikä hullukaan nyt viitsi tuolla jäätiköllä lenkkeillä.

Kokko & Herrmann Private Consulting sanoutuu irti kaikista päälleliimatuista elämänparannusohjeista ja tarjoaa todellisen muutoksen! Tipattomuuteen ei päästä yhdellä lupauksella, karppaaminen ei ole mikään nopea päätös eikä lenkkeily ole kiinni vain sopivien hippatossujen löytämisestä.

Todellinen muutos vaatii useita pieniä askelia; pysyvä muutos on 14 askeleen^TM päässä.

KHPC:n konsulteilla on pitkä kokemus lupaustensa rikkojista,,ja me löydämme keinot ryhdistää jopa selkärangattomat. Ellet halua jatkaa itsellesi valehtelua, ota yhteyttä ammattitaitoisiin auttajiimme vaikka jo tänään!

ILMOITUS

Epäilyttävistä motiiveista

Tässä yhdistysten luvatussa maassa on useita järjestöjä, jonne pääsevät jäseniksi kaikki kiinnostuneet. Sitten on hyvin paljon niitäkin, joissa jäsenten tulee täyttää tietyt reunaehdot, vaikkapa työskennellä jollain tietyllä alalla. Huhujen mukaan on sellaisiakin eliittikerhoja, joissa nämä reunaehdot ovat kaikkea muuta kuin julkiset ja joihin pääsee vain jonkun jäsenen suosituksesta. Näistä viimeksi mainituista minulla ei ole ollut kokemusta, mutta hyväntahtoisesti voin vain olettaa, että syynsä kullakin.

Sanotaan nyt esimerkiksi kaikenlaiset ampumaseurat ja reserviläisjärjestöt: olisi tosiaan ihan hyvä, ettei pyssyä anneta käteen ilmeiselle psykopaatille, joka heti ensi paikan tullen lähtee järjestön mutkalla rei'ittämään kouluja, kauppakeskuksia tai perhettään. Mistä tällaiset tunnistaa päälle päin, voi olla jo vaikeampi kysymys, mutta kaiketi fiksummat ja kokeneemmat saavat henkilöstä jonkinlaista tuntumaa. Ja ehkä näissä jutuissa kannattaa mieluummin pelata varman päälle kuin kokeilla, josko se nyt kuitenkin olisi ihmisiksi.

Muunlaiset reunaehdot alkavat olla sitten vähän vaikeammin sisäistettävissä näin ulkopuolisen silmin. Tiedossa kyllä on, etteivät ampujat ja reserviläiset ole aina päässeet julkisuuteen kaikkein mairittelevimmalla tavalla; joillakin lienee kokemuksia suoranaisesta mustamaalauksesta. Ainakaan näinä moraalipaniikin aikoina eivät lehtimiehet ja -naiset näytä aina käyttävän kamalan paljon energiaa asioihin tutustumiseen ja faktojen tarkistamiseen. Monella lienee juttukeikkaa aloitettaessaan jo oma mielipide selvillä, ja haastattelut ovat pelkkä koriste julistuksen yllä.

Tässä kohtaa pohdituttaa enää, että mihinköhän kategoriaan minä itse kuulun? Pimeillä kujilla nimittäin huhutaan, että minä olen epäselvä tapaus. Maineeni ja motiivieni perään on kyselty, notta uskaltaako sen käteen pyssyn lykätä. Puolestapuhujiakin on ollut, joten ei tässä kai ole vielä ehditty kaikkia suututtaa ja tilanne saattaa olla vielä pelastettavissa. Tosin tämän blogimerkinnän jälkeen tasapaino saattaa tietenkin heilahtaa epäsuotuisaan suuntaan – elämme jännittäviä aikoja.

Jos minut harkinnan jälkeen todetaan vaarattomaksi, odotan jopa aiempaa suuremmalla mielenkiinnolla tulevia reserviläiskokemuksiani: en olekaan koskaan ennen tehnyt mitään, mikä ei kestäisi päivänvaloa. Jos minut taas tuomitaan riskitapaukseksi, toivon saavani edes jäsennellyt perustelut. Olen nähnyt asehullumpiakin blogeja, joten minun on vaikea nähdä itseäni tällaisena riskitapauksena. Mutta ehkä omalla nimellä kirjoittaminen antaa seinähullumman kuvan, näistä asioistahan on tapana puhua hiljaa suljettujen ovien takana.

Toisaalta en ole töissä missään lehdessä, en edes kirjoita freelancerina minnekään; bloginikin julkisuus on ihan tarkoituksellakin hyvin vaatimatonta. Punavihreys voi olla pelottavaa, mutta enhän minä sitäkään aatetta ole enää vähään aikaan kovin kovaan ääneen julistanut.

Olen kyllä imarreltu siitä ajatuksesta, että lähes puolentoista vuoden ampumaharrastuksen ja säntillisen ampumapäiväkirjan pidon jälkeen minua pidettäisiin yhä potentiaalisena punavihreänä soluttautujana. Ainakaan minua ei voisi siinä tapauksessa syyttää hutiloimisesta ja laiskuudesta tutustua aiheeseen! Aika mojova saisi juttupalkkio olla, että kaikki tämä työmäärä tulisi kompensoitua.

Tietenkin voi olla, että epäilijät eivät ole johtopäätöksiä tehdessään lukeneet blogiani aivan niin pitkälle ja aivan niin tarkkaan. Mutta sellaiset pikatuomiothan ovat enemmän punavihreiden toimittajien heiniä, joten tästä ei varmasti voi olla kysymys.

Mikäli hylky tulee eivätkä perustelut kestä päivänvaloa vaan jäävät vain viisaampien tietoon, varmistan selustani pienellä sähköisellä äänestyksellä, niistä kun on ollut viime aikoina hyviä kokemuksia. Mitä mieltä kansa on, millä tavalla olen blogini perusteella vaarallinen?

(Ja sorry, erilaisia syötteenlukijoita käyttävät, tämä äänestys ei taida toimia niissä vaan teidän on klikattava ihka omalle sivulleni vastaamaan)

Kansa on puhunut

Joten pulinat pois. Nyt on blogilla uusi nimi. Se on ihan osuva, kun ottaa huomioon, että jouduin lähtemään tänään kesken päivän pois töistä flunssailemaan kotiin. Oma sohva on ihan kiva, eikä yhtään haittaa sekään, että juuri tänään Amazon kantoi kotiin ison pinon viihdyttäviä kirjoja.

Pikeeripainajainen

Pääsin taas leikkimään kakkukeisarinnaa, kun kaveri juhli syntymäpäiväänsä ja toivoi vain katoavaisia lahjoja. Ryhdyinpä sitten vielä räpeltämään elämäni ensimmäistä kertaa pikeerillä, mikä olikin hermoja raastava kokemus. Kovin olivat koristeet kauniita vielä leivinpaperilla kuivuessaan, mutta riks raks ne hajoilivat säpäleiksi irrotusvaiheessa.



Onneksi tilanteen sai vielä pelastettua liimailemalla palaset kylmähermoisesti takaisin yhteen kakun päällä. Perjantaiyönä viimeistä lohikäärmeen liekkiä liimatessani päätin, etten kyllä enää kuunaan koske pikeeriin. Päätös vain vahvistui siinä vaiheessa, kun työnsin valmiin kakun huolimattomasti jääkaappiin ja kuulin tuttuakin tutumman äänen riks raks. Kyllä: jääkaapin takaseinällä oli näemmä jokin uloke, jota en ollut huomannut. Kyllä, yksi lohari dekapitoitui jääkaappiin. Kyllä, liimasin sen takaisin paikalleen.

Kuitenkin jo nyt tekisi kovasti mieli kokeilla uudestaan. Hullu mikä hullu.

Uusi nimi blogille?

Halusin aloittaessani antaa blogilleni jonkin mahdollisimman neutraalin nimen, jotta käteni eivät olisi sidotut sisällön suhteen. Niinpä täällä onkin saanut sitten ihan rauhassa kirjoittaa niin matkoista, lapsista, kakuista, pyssyistä, politiikasta, maalaamisesta kuin työstäkin. Mutta onhan se myönnettävä, että "Anginan nettipäiväkirja" on kuolettavan tylsä, eikä se edes anna vaikutelmaa älykkäästä sarkasmista ja ansiottomasta vaatimattomuudesta.

Olenkin ajatellut vaihtaa blogin nimen johonkin vähemmän kuivakkaan ja enemmän informatiiviseen. Mutta mihin? Haluaisin edelleen kirjoittaa rauhassa matkoista, lapsista, kakuista, pyssyistä, politiikasta, maalaamisesta ja työstä, sekä niistä kaikista tulevista aiheista, joita en vielä ole keksinyt. Lisäksi haluan nimen pysyvän kuitenkin suhteellisen asiallisena ja provosoimattomana, koska saatanhan minä kasvaa vielä aikuiseksi. Voihan sen nimen aina tietenkin muuttaa uudestaan, mutta silti.

Päätöstyötäni helpottaakseni ajattelinkin pyöräyttää pienen äänestyksen: mikä sinusta olisi sopiva nimi tälle blogille? Alla muutamia vaihtoehtoja, mutta lisää kuvaavia nimityksiä otetaan ilolla vastaan. Sama äänestys löytyy myös sivupalkista.

Vielä kerran väkivallasta

Tämän jälkeen En Kyllä Enää Palaa näin läpikotaisin kaluttuun aiheeseen, mutta pitipä vain huomauttaa, että minua on plagioitu. Vai miten muuten tulkitsette Hesarin tämänpäiväisellä mielipidepalstalla olevan tekstin, jossa kritisoidaan liian kapeaa näkemystä väkivallasta ja tästä syystä valheellisia väkivaltatilastoja?

Väkivaltaa ovat kuitenkin tappojen ja murhien --- lisäksi muun muassa pahoinpitelyt, ryöstöt, raiskaukset ja niiden yritykset, tarpeeton aseistautuminen, uhkailu, haistattelu, huutaminen, liikennesääntöjen noudattamatta jättäminen ja piittaamattomuus toisten turvallisuudesta, jo päiväkodeista alkava ja työpaikoille jatkuva kiusaaminen ja syrjintä, pelkojohtaminen, lasten retuuttaminen, etuilu ja vaikkapa lumisessa Helsingissä korostuva koiran pissattaminen toisten ovienpieliin. Listaa voi jatkaa kukin omilla havainnoillaan loputtomiin.

Ei mulla muuta.

Reserviläisen henkilökohtainen valmiussuunnitelma

Ajattelin ryhtyä tuoreen jäsenyyteni varjolla tituleeraamaan itseäni reserviläiseksi, ja millainen reserviläinen minä oikein olisin, jos minulla ei olisi henkilökohtaista valmiussuunnitelmaa? Joten täältä pesee: mitä teen, kun Suomeen kohdistuu sotilaallinen isku?

1. Kun uhka näyttää vielä lievältä ja ohimenevältä, jatkan elämääni normaaliin malliin. En ole käynyt armeijaa, joten vältyn sotatoimilta. Kotifasisti on käynyt armeijan Saksassa eikä ole Suomen kansalainen, joten kaiketi häntäkään ei tositoimiin kutsuttaisi.

2. Kun Helsingissä ei ole enää turvallista elää, muutamme mökille. Siellä tosin ei voi asua talvisin, mutta kyllähän nyt Talvisota on opettanut potentiaalisille uhkaajille, ettei Suomen maaperälle kannata astua kylmään ja lumiseen vuodenaikaan.

3. Jos eläminen koko Suomessa vaikuttaa uhkarohkealta, muutamme mitä pikimmin Saksaan. Kolmella neljästä perheeni jäsenestä on jo Saksan kansalaisuus ja itsekin saisin sen kai aika helposti, joten muuttaminen on läpihuutojuttu.

4. Jos Saksa, tuo vanha asevelivaltio, osallistuu sodankäyntiin, ei sielläkään kannata asua. Jo varsin matala hälytystila ajaisi meidät ulos maasta; emmehän halua, että kotifasisti kutsuttaisiin rynkyn varteen. Tässä tapauksessa muutamme Ruotsiin, joka ei varmasti käy sotaa yhtään kenenkään kanssa. Tukholmassa ja sen lähistöllä asuu sukulaisia, joiden luona voi väliaikaisesti majoittua ennen oman asunnon löytämistä. Lisäksi Tukholmassa on firmani haarakonttori, josta voisin ehkä löytää töitäkin.

5. Jos joku sadisti rohkenee hyökätä rauhaa rakastavaan Ruotsiinkin, alkavat tämänkin reserviläisen puntit tutista. Eurooppa ei ole enää turvallinen, joten muutamme Australiaan. Siellä selviää englannin kielellä, eikä ketään varmasti kiinnosta valloittaa rikollisten perustamaa lammassaarta.

6. Mikäli koko maailma onkin yhtäkkiä kerralla sodassa keskenään, etsin perheelleni mukavan perunakellarin ja yritän tehdä olomme mahdollisimman kotoisaksi. Mukaani otan aurinkoenergialla toimivan läppärin sekä useita bokseja hyviä tv-sarjoja, myös lapsille sopivia. Late Lammas on aika hyvä, se viihdyttää aikuisiakin.

7. Jos koko Maata uhkaakin hyökkäys ulkoavaruudesta, tarkastelen tilannetta perunakellarista ja päätän, jäänkö turvaani odottamaan tomun laskeutumista vai otanko kasvoilleni diplomaattisimman ilmeeni ja yritän hieroa tuttavuutta muukalaisten kanssa. Meillähän voi olla paljon opittavaa heidän kulttuuristaan.

Uusi vuosi, uusi järjestö

Suomihan on tunnetusti järjestöjen luvattu maa, joten uuden vuoden kunniaksi minäkin lähetin liittymiskaavakkeen uuteen järjestöön. Pitääköhän minun opetella nyt ajattelemaan kuin reserviläinen, kun kerran kuulun reserviläisyhdistykseen? Ainakin kotiin aletaan kohta kantaa Reserviläinen-lehteä; jos ei siitä maine hippipiireissä mustene, niin ei sitten mistään.

SRA-kurssille ei minua vielä huolittu, siellä kun pitäisi osata ampua rynkylläkin. Rynkky ja minä, tiedän, ajatus naurattaa itseänikin. Mutta koska se kerran on niin ratkiriemukas mielikuva, täytyy sitä varmaan kokeillakin. Ennemmin tai myöhemmin Santahamina siis kutsuu märkäkorvaa.

Sitä odotellessa pitäisi yrittää vaikkapa selvittää, mitä eroa on harrastelisenssillä ja ampumaturvalla, joista jompikumpi pitäisi harrastukselle hankkia. Ensimmäinen on vähän halvempi, mitäköhän sillä saa vähemmän?

Olen kuitenkin vielä ikävämmänkin ongelman edessä: mitä tehdä juuri nyt katkolla olevalle HSC-jäsenyydelle? Uuden yhdistyksen jäsenmaksu on paljon pienempi, lisäksi ampuminen Töölöntorin pistooliradalla on paljon halvempaa kuin Albertinkadulla. Ja kun tarkoituksenani on osallistua jossain vaiheessa SRA-kurssille, on johonkin reserviläisyhdistykseen joka tapauksessa pakko kuulua. Rakas HSC alkaa siis käydä turhaksi.

Kuten naiselle sopii, olen luonnollisesti muodostanut vahvan tunnesiteen tuohon paikkaan, jossa olen ensimmäiset ampumakokemukseni hankkinut ja josta olen niin asiantuntevaa opastusta saanut. Miten sellaisen voisi vain kylmästi jättää taakse? Ja miten voisin enää käyttää sarjakorttini loppuun, jos en rohkene katsoa ratamestareita silmiin julman temppuni jälkeen?

Saa nähdä, miten illan ammunta menee, kun mielessä hautuvat näin synkät aatteet.

Aseista, itsemurhista ja tutkimuksista

Hesarin mukaan aseiden määrä vaikuttaa itsemurhien määriin. Hesari ei ole kaiketi keksinyt väitettään itse, vaan huomauttaa "tutkimusten" kertovan näin. Lisäksi Hesari on siteerannut professoria, jonka mielestä on selvää, että jalankulkijoiden määrä vaikuttaa jalankulkijoille sattuvien onnettomuuksien määrään. Tai siis jotain sinne päin kuitenkin.

Minulla ei ole vielä tässäkään vaihetta Mutkaprojektiani mitään syytä torjua tuollaisia uutisia suoralta kädeltä; päinvastoin, olen melko kiinnostunut aiheesta ja haluaisin nähdä asiallisia kriittisiä argumentteja. Vielä ei ole liian myöhäistä muuttaa mieltään mutkahankinnan suhteen, jos käytäntö tai periaatteet osoittavatkin projektin huonoksi ideaksi. Minut on todella helppo ympäripuhua, kokeilkaa vaikka!

Mutta ihan oikeasti nyt kaverit. Mitä ne tutkimukset olivat? Kuka ne teki? Mitä tutkittiin, missä ja milloin? Ainakaan ei ole voitu vertailla nyky-Suomea aseettomana ja aseellisena, joten onko vertailtu eri maita keskenään? Miksei sitä voi kertoa?

Ja onko tuo faktana esitetty väitelause nyt Hesarin vai professorin näkemys? Kertoisitteko edes sen verran?

Lisää kasvatusongelmia

Selkärangan säilyttäminen on välillä niin kovin vaikeaa. Mutta mitä ihmettä normaalilla tunne-elämällä varustetun aikuisen tulisi tehdä, kun alle kaksivuotias nappaa luvatta kattilat molempiin käsiinsä, juoksee riemusta kirkuen vanhempiaan karkuun ja kikattaa heleästi isänsä takavarikoidessa laittomat esineet? Kun mantelisilmäinen ja silkkihapsinen pikkuenkeli painaa hymyillen päänsä äidin polvea vasten, räpyttää pitkiä silmäripsiään ja pyytää päästä syliin palkintona tuhmuuksistaan?

Olen kietoutunut tiukasti alaikäisen pikkusormen ympärille enkä edes älyä olla asiasta pahoillani.

Kasvatusongelmia

Pesueeni on päässyt nauttimaan poikkeuksellisen runsaslumisesta talvesta, ja eteen onkin tullut uudenlaisia kasvatusongelmia. Kotifasistin opettaessa tyttörukkia lumisodan saloihin löysi osa lumesta luonnollisesti tiensä lasten suihinkin. Tässä vaiheessa tein klassisen kasvatusvirheen: kielsin rääpäleitä syömästä lunta. Luonnollinen ja täysin ennalta-arvattava seuraus oli, että molemmat alkoivat kahmia valkoista unelmaa kaksin käsin kitaansa.

Viisastuin ja pidin jatkossa pääni kiinni, vaikka olisin vielä halunnut kehottaa tyttöjä sentään pysymään kaukana keltaisesta lumesta. Voin vain toivoa, että jokin evoluution myötä kehittynyt itsesuojelumekanismi hoitaa asian puolestani.

Sitä paitsi on aika kaksinaismoralistista kieltää jälkikasvulta lumensyönti – lumihan ON hyvää. Tai ainakin puhtoinen maalaislumi minun lapsuudessani oli.

Kauppakeskus Sello ja yhteiskuntamme kipupisteet

Eilisessä Hesarissa oli parikin mielipidekirjoitusta, joissa viitattiin kauppakeskus Sellon murhenäytelmään: Toisessa todettiin, että televisiossa on lapsille sopimatonta ohjelmaa, siispä kauppakeskus Sello.

Toisessa taas harmiteltiin, että kauppakeskus Sello, jonka jälkeen todettiin, että ulkomaalainen bussissa ei saanut apua ja että lapset ovat aikuisia suvaitsevaisempia koska näkevät ulkomaalaisia inklusiivisessa koulussa.

Lauantain mielipidepalstalla homma pysyi hieman paremmin hanskassa: siellä kun todettiin, että kauppakeskus Sello, josta johtuen internetin vihapuhe, jolle jonkun päättäjän pitäisi välittömästi tehdä jotain.

Jotta aihe ei pääse unohtumaan eikä Suomen kansa turtumaan, annan tässä tuleville mielipidekirjoittajille muutamia valmiita aihioita osallistuvia tekstejä varten:

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Edelleen miehet pitävät häviävän pienen osan vanhempainvapaista, mikä johtaa isyyden väheksymiseen ja naisten työmarkkina-aseman kehnouteen.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Eduskunnasta ei taida löytyä ainuttakaan nuhteetonta kansalaista, kaikki kun ovat sotkeutuneet likaisiin rahoituskuvioihin ja myyneet sielunsa markkinavoimille.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Juhlapuheissa muka kannustetaan ekologiseen talvipyöräilyyn, mutta käytännössä Helsinki jääräpäisesti hiekoittaa kevyen liikenteen väylät pyörän kumeille kohtalokkaan terävällä sepelillä.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Kaiken maailman ideaparkit ja abc-asemat tappavat taajamien keskustat ja syrjäyttävät ajokortittomat sekä alaikäiset.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Eläkeikää ollaan kovalla tohinalla nostamassa, vaikka samaan aikaan yritykset puskevat säästöjen nimissä eläkeputkeen vähänkin vanhentunutta työvoimaa.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Nykyajan misseistä ei enää ole roolimalleiksi, kun yksi varastelee vaatteita ja toinen antaa kyynisiä lausuntoja maailman parantamisen vaikeudesta.

Linja-autossa on tunnelmaa

Raideliikenteen kannattajalla ei ole näinä päivinä helppoa. Niin paljon kuin junista ja ratikoista pidänkin, olen vilpittömän onnellinen saadessani kulkea työmatkani bussilla. Minun liikennevälineeni tulee tuiskussa ja pakkasessa aina ajallaan, tai ainakaan vuoroja ei koskaan peruta kokonaan. Kuskit tervehtivät, istuinpaikka löytyy ja lämpöäkin riittää. Aamuäreät yksityisautoilijat saavat kiilailla rauhassa, kun minä suljen silmäni ja kuuntelen napeista hyvää musiikkia pehmeästi keinuvassa kulkuneuvossa.

Bussimatka on päivän kohokohta.

Nuuttipukki lepytetty

Julma Nuuttipukki on jälleen saanut perinteisen loppiaisuhrinsa, kun kuusi lensi parvekkeelta kaaressa alas. Suoritus oli lähestulkoon tyylipuhdas: neulasia läpäisemätön takki, neulasia läpäisemättömät korkeavartiset kumisaappaat ja neulasia läpäisemättömät nahkakäsineet. Ainoa tyylirikko tuli, kun takin tasku unohtui auki ja täyttyi prosessin aikana neulasista. Erityisen kivaa oli nyppiä neulasia yksitellen taskusta löytyneistä villahanskoista.

Lasten kasvoilta paistaa selkeä helpotus: Nuuttipukki ei tänäkään jouluna vienyt joululahjoja, vaikka osa niistä oli ilmiselvän ansiottomasti saatuja. Joulukoristeet on hilattu pois näkyvistä ja kunhan joulutortutkin saadaan uuniin, on takana taas yksi perinteinen joulukausi.

Mitähän sitä tekisi juhannuksena?

Alaikäisten kielenkäytöstä

Jälkikasvumme ei aina puhu niin siivosti kuin voisimme toivoa. Tänäänkin kotifasisti joutui ojentamaan esikoista ruokapöydässä.

[Mella]: - Te ootte kaikki grosse Scheisse! Neila on grosse Scheisse, isi on grosse Scheisse ja äiti on grosse Scheisse.
[Isi, suomennettu]: - Ei toisista ihmisistä voi puhua noin! Ei kukaan ihminen ole grosse Scheisse. Pitää sanoa Arschloch.

KAIKKI RIKOLLISTAUSTAISET TAKAISIN KOTIMAIHINSA!!!

Viimeaikaiset uutistapahtumat ovat syystä tai syyttä nostattaneet keskustelun rikollisten ulkomaan kansalaisten oleskelusta Suomessa. Kuulapäät ja muut nuivat ovat joukoin marssineet erinäisiin CAPS LOCK!!1! -ryhmiin, joissa vaaditaan rikollistaustaisia ulkomaalaisia karkotettavaksi, kun taas hipit ja hipsterit ovat kirmanneet älykästä sarkasmia tihkuviin CAPS LOCK!!1! -ryhmiin, joissa vaaditaan suomalaisia ulos Suomesta, rikollistaustaisia suomalaisia takaisin kotimaahansa ja kaikkia rikollistaustaisia ulos niin Suomesta kuin ulkomailta.

Älykästä sarkasmia käytettäessä on vaara, että viestin sisältö hämärtyy. Noista hippien ja hipstereiden ryhmistä kyllä käy ilmi se, että nyt pilkataan ja suoranaisesti vastustetaan jotain. Mutta mitä? Rumia kuulapäitä, rumien kuulapäiden kirjoitusvirheitä, rumien kuulapäiden rasistista retoriikkaa, populistista jälkiviisautta tiettyjä albaaneja koskevien karkotusvaatimusten muodossa, liian matalaa karkotuskynnystä vaiko peräti koko ajatusta rikollisten ulkomaalaisten karkotuksesta?

Luultavasti sarkastikkojen joukosta löytyy vähän joka sorttia, mutta minua ei juuri tällä hetkellä niinkään kiinnosta pureutua yksittäistapauksiin tai karkotuksen käytännön linjauksiin. Sen sijaan olisi mukava nähdä dialogia karkotuksen periaatteesta: puolesta vai vastaan?

Kuulapäillä on selvä mielipide: karkottamisen tulee sisältyä Suomenkin työkalupakkiin. Näiden nuivien keskittymä lähtee ilmeisesti liikkeelle siitä, että ulkomaan kansalainen on tervetullut maahan, mikäli osaa käyttäytyä sääntöjemme mukaisesti. Jos lakeja rikotaan riittävän^TM monta kertaa ja riittävän^TM törkeästi, vieraanvaraisuutta on käytetty hyväksi ja on aika lähteä. Kyse ei ole ylimääräisestä rangaistuksesta vaan yksinkertaisesti siitä, että oleskeluluvan ehtoja ja siis sopimusta on rikottu. Kuinka moni ihminen katselisi kotonaan kutsuttuakaan vierasta päivä toisensa jälkeen kusemassa isäntäväen aamumuroihin, saati sitten kutsumatonta?

Nuiville kotimaa on koti, jossa isäntä kertoo, miten ollaan. Kylään saa tulla ja asumaankin, mutta vain annetuilla ehdoilla. Tämän ei tarvitse olla globaalissa mittakaavassa epätasa-arvoista, sillä muut maat ovat vapaita asettamaan omat ehtonsa ja yksityiset ihmiset valitsemaan asuinpaikkansa näiden ehtojen perusteella.

Hippien maailma taas lienee pohjimmiltaan yhteinen: tulija otetaan vastaan kyselemättä, sillä ihmisten vapaa liikkuvuus on lähtökohta, johon tehtävät rajoitukset ja poikkeukset tulee perustella erikseen. Jokaisella ihmisellä tulisi olla synnyinpaikastaan riippumaton mahdollisuus hakeutua itselleen sopivimpaan paikkaan asumaan, pois sotien ja sorron keskeltä ja kohti omaa käsitystään hyvästä elämästä.

Kun on maahan tultu, maassa ollaan kuitenkin hipinkin mielestä samoilla ehdoilla kuin muutkin. Miksi ulkomaalaisille sääntöjen rikkojille pitäisi olla erilaiset rangaistukset kuin suomalaisille – sillä lisärangaistushan karkotus käytännössä on? Se, ettei ulkomaisia rikollisia karkoteta, ei tarkoita sitä, etteikö heitä rangaistaisi. Se, että valtio saattaisi säästää lyhyellä tähtäimellä rahaa lähettämällä syrjäytyneet pois, on toisarvoista tasa-arvon periaatteen rinnalla. Ja onko meillä lopulta varaa luoda yhteiskunta, jossa epäkelvoiksi todetuista yksilöistä hankkiudutaan eroon aina, kun siihen vain tulee tilaisuus?

Mikäli yllä esitetty tiivistelmä maailmankuvista vaikuttaa mielestänne läpinäkyvän puolueelliselta ja suorastaan naurettavalta, olen kanssanne samaa mieltä. Väitetystä hippeydestäni huolimatta en nimittäin ole sisäistänyt kovinkaan syvällisesti tuota monikulttuurista maailmankatsomusta. Tunnen voimakasta vetoa rajatonta rakkautta täynnä olevaan maailmaan osaamatta argumentoida sen puolesta muuten kuin fiilispohjalta. Nuivien maailma kotianalogioineen taas on hölmistyttävän yksinkertainen. Eihän niistä asioista voi edes puhua samalla kielellä!

Hartain toiveeni olisikin, että joku autenttinen hippi tai muu hyvä ihminen kertoisi vähemmillä korulauseilla perustelut sille, miksi Suomessa pitää olla tilaa kaikille tänne ehtineille, muitakin kansallisuuksia edustaville rikollisille. Olen varma, että joku muu pystyy kyllä esittämään omia olkiukkoargumenttejani parempia syitä.

Suomalaisesta väkivaltakulttuurista

Ei ole aivan ensimmäinen kerta, kun sivuan suomalaista väkivaltaa; eikä ole aivan ensimmäinen kerta, kun sitä muutkin sivuavat. Mutta hyvään aiheeseen voi palata, jos sitä ei ole saatu tyhjennettyä. Minua nimittäin edelleen kiinnostaisi kovasti tietää, mitä tarkoitetaan tällä suomalaisella väkivaltakulttuurilla. Minun tulkintani mukaan fraasi tarkoittaa sitä, että suomalainen väkivaltakulttuuri on jotenkin poikkeuksellinen muiden maiden väkivaltakulttuureihin verrattuna. Yleensä tulkitsen fraasin käyttäjän tarkoittavan vielä erityisemmin sitä, että Suomessa väkivaltaa on enemmän kuin muualla.

Jos en äidinmaidosta niin kuitenkin jo alaikäisyydestä asti olen tiennyt, että Suomessa tapellaan ja hakataan selvin päin mutta varsinkin kännissä. Naiset ovat silmät mustina ja lapset traumatisoituneet; nakkikiskalla turpaansa ottaminen on osa mieheksi kasvamista, täällä Suomessa. Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, vaan näyttää tunteensa nyrkein ja urahduksin. Naiset tulevat hyvää vauhtia perässä niin viinanjuonnissa kuin hakkaamisessakin.

Ei väkivalta Suomessa olekaan mielestäni mikään illuusio. Todellakin: kuonoonsa saavat lapset, naiset ja miehet. Nyrkki ja puukko heiluvat, kyllähän me kaikki siitä olemme lukeneet. Mutta sitten kuitenkaan nuo esitetyt väkivaltatilastot eivät kerro Suomesta mitään poikkeuksellisen synkkää: eurooppalaista keskitasoa, ja Eurooppahan ei maailmanlaajuisesti ole mitenkään huomattavan väkivaltainen paikka.

Jos suomalainen väkivalta ei ole erityislaatuista, miksi niin annetaan kuitenkin ymmärtää? Onko se tahallista? Mistä se on lähtenyt liikkeelle? Onko idea uusi, vai uskovatko vanhimmat elossa olevat sukupolvet myös väkivaltaliturgiaan? Entä heitä edeltävät? Muistan nähneeni Hesarin mielipidepalstalla kirjoituksen, jossa tätä poikkeuksellista suomalaista väkivaltaa seurattiin satoja vuosia taaksepäin. Tiesivätkö kaikki nämä menneet sukupolvet olevansa harvinaisen väkivaltaisia, vai mekö sen olemme keksineet?

Toisaalta, vaikka Suomi olisi nykytilassaan maailman väkivallattomin maa, mitä väliä sillä lopulta on? Mitä merkitystä on Suomen sijoittumisella jossain rankingissä? Lohduttaako maahan poljettua tietää, että naapurimaassa hänen kaltaisiaan on vielä enemmän?

Puhe suomalaisesta väkivaltakulttuurista tuntuu yksinkertaisesti propagandalta: annetaan selkeästi ymmärtää, että meillä on ainutlaatuinen ongelma, että olemme jotenkin poikkeuksellisen huonoja. Onko tämä nyt oikeasti kovinkin kauaskantoinen strategia? Kannattaako koko kaivattu yhteiskunnallinen ryhtiliike rakentaa väritetyn totuuden varaan? Jos todellisuus joskus paljastuu, eikö se vie pohjan koko väkivaltaprojektilta?

Miksei voitaisi vain sanoa, että vaikka tilanne voisi olla paljon huonompikin, voisi se olla parempikin?

Uutisähky

Viimeisintä uutistapahtumaa seuratessa tuli aluksi hengästynyt olo, sitten raskas ja väsynyt. Tunsin kieltämättä oloni hieman likaiseksi, kun niin nälkäisenä kiertelin eri uutissivustoja etsien uusia yksityiskohtia mässäiltäväksi, mutta minkäs sitä ihmisluonnolle mahtaa. Uutishimo pysyi kovana niin kauan kun päivityksiin tihkui uusia faktoja ja huhuja; sen sijaan siinä vaiheessa, kun tosiasioiden ja spekulaatioiden sijaan otsikoissa alkoi näkyä erinäisten tahojen kommentteja ja johtopäätöksiä, muuttui meno raskaaksi.

Olen kuitenkin yrittänyt pysyä tunnollisesti ajan tasalla, kun se näin vapaalla on kerran mahdollista. Nyt on jo sitten tiedossa, että Kosovon albaanit ovat väkivaltaisia, suomalainen kulttuuri on väkivaltainen ja suvaitsematon, suomalaiset naiset ovat typeriä hutsuja heittäytyessään jännittävien ulkomaalaisten kelkkaan ja suomalaiset miehet ovat hulluja kuulapäärasisteja sekä vaimonhakkaajia. Lisäksi mielenterveydestä on säästetty talouskasvun nimissä ja kukkahatut ovat pehmittäneet tien kaikille lepsun ja anteliaan järjestelmämme hyväksikäyttäjille.

Tiedän nyt myös, miten pöyristyttävää on, että tällaista tragediaa hyväksikäytetään oman poliittisen agendan ajamiseksi. On käsittämätöntä, että yhden jo pitkään Suomessa asuneen kuumakallen tekemisillä leimataan kaikki maahanmuuttajat, saati, että asiasta tehdään yleinen esimerkki maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisesta. Mihin on unohtunut se, että edelliset joukkomurhaajat ovat olleet suomalaisia? On myös käsittämätöntä, että vuosikymmenien ajan on vain katsottu vierestä ulkomaalaisen pitenevää rikosrekisteriä ja tyydytty silittelemään päätä pehmeälle paperille painetulla lähestymiskiellolla. Ja kuinka moni mustasukkainen suomalainen lähtee selvin päin kylmäverisesti siippansa työkavereidenkin perään?

On käsittämätöntä, ettei kolmen tragediankaan jälkeen saada käsiaseita kiellettyä tai niiden määrää ainakin dramaattisesti vähennettyä - juuri käsiaseidemme määrähän oli se, mihin ulkomaiset mediat erityisesti tarttuivat Espoosta uutisoidessaan. On myös sikamaista, että tunnetun rikollisen yksiselitteisen laiton ase vedetään mukaan aselupakeskusteluun. Sitä paitsi olisi aika jo päättäjienkin ymmärtää, että jos ampuja tietäisi muutamalla sadalla kauppakeskuksen asiakkaalla olevan oma mutka taskussa, olisi hän saattanut harkita reissuaan tarkemmin. Toisaalta, jos sata Prisman asiakasta alkaa yhtäkkiä huitoa toisiaan paukkuraudoilla, voisi puntti alkaa tutista viattomallakin.

Ulkomaalaiset rikolliset ulos Suomesta, suomalaiset rikolliset takaisin Suomeen, suomalaiset ulos Suomesta, käsiaseet kiellettävä Suomesta, ibrahimit kuriin ja kaikille suomalaisille käsiaseet - ei tule ainakaan Facebook-ryhmistä puutetta!

Taidan vetäytyä takaisin kammiooni pureskelemaan tätä kaikkea.