Baari

Olen jo pidemmän aikaa halunnut perustaa oman baarin, mutta tietenkään en tee sellaista. On aivan liian mukavaa saada palkkaa siististi tietokoneen äärellä päiväsaikaan tehdystä säännöllisestä työstä, mutta saahan ihminen haaveilla.

Tärkeintä baarissani olisi pöytiintarjoilu, tiskillä jonottaminen kun on ikävästi poissa tehokkaasta seurustelusta. Baaritiskiriittejä ei tarvittaisi epätoivoisia iskuyrityksiä ja uusiin ihmisiin tutustumista varten, sillä tämä baari olisi tarkoitettu kaveriporukoille ja introverteille.

Älkää kuitenkaan erehtykö pöytiintarjoilun perusteella luulemaan, että baarini olisi kovinkin fiini ja jäykkä paikka; siellä ei nähtäisi valkoisia pöytäliinoja eikä katseltaisi nenänvartta pitkin. Oluttuoppi olisi siellä myös kohtuuhintainen - ei nyt mikään räkäläpolkuhinta, mutta sellaisen alemman keskiluokan torstaikaljan suuruinen.

Oluita saisi olla kohtuullinen valikoima, vaikka varsinaisten oluthuoneiden kanssa olisikin turha lähteä kilpailemaan. Jokunen ulkomainen suosikkiolut saisi listalta löytyä, mutta kotimaisten pienpanimoidenkin tulisi päästä esille. Niiden valikoima voisi olla puolestani vaihtuvakin, koska pienessä baarissa ei varmaankaan kannata pitää kerralla ylettömän montaa sorttia. Jotain pientä suolaista syötävää pitää tietenkin olla, mutta ei liian ravintolamaista menoa kuitenkaan.

Tanssilattiaa ei baaristani löydy. Kotifasisti saattaisi haluta pienen nurkkauksen satunnaisia keikkoja varten, itse en kyllä tarvitsisi välttämättä tätäkään. Kultturelli hippi minussa ehdottaa seinille taideopiskelijoiden vaihtuvia näyttelyitä, mutta todellisuudessa se olisi jo turhankin kultturellia ja veisi liikaa huomiota seurustelulta ja kaljanjuonnilta. Eihän seinillä tarvitse välttämättä olla yhtään mitään.

Jotenkin luulen, että Helsingin yöelämä saa kuitenkin toistaiseksi tulla toimeen ilman minun ammatillista panostani.

Minä suojelen sinua kaikelta

Eduskuntavaaleihin taitaa olla sellainen vuosi aikaa, olisikohan nyt aika jo viritellä vaalikiihkoa? Kaksissa viime vaaleissa eli kunnallisissa ja eurosellaisissa äänestin vihreitä, mutta nyt se tie näyttää hiljalleen nousevan pystyyn. Vai kuinka montaa tällaista pitäisi vielä sietää ennen kuin on myönnettävä, ettei pelastusta sieltäkään suunnalta tule? Siitäkin huolimatta, että löysin kirjoituksen tätä kautta.

Minun on myönnettävä, että rouva Rastimon asenne kyllä miellyttää minua. Huomatessaan pelottavan monen puoluetoverin olevan eri mieltä kanssaan rva Rastimo ei harkinnan jälkeen paiskaakaan ovea kiinni perässään vaan sisuuntuu ja päättää muuttaa systeemiä sisältä käsin. Vastarannankiiskissä ON jotain vetoavaa.

Mutta jos haraa vastaan ihan vain tietämättömyyttään, valuu sekin terä hukkaan. Rouva näki netissä rumaa sisältöä, ja äitinä huolestui lastensa puolesta. Mitä jos lapsetkin näkevät jotain silmilleen sopimatonta? Sen sijaan, että rva Rastimo asentaisi koneelleen juuri omiin tarpeisiinsa parhaiten sopivan esto-ohjelman ja valitsisi omin pikku kätösin sallitut sivut, rva Rastimo ajaa valtiollista nettisuodatusta kaikille. Ja kun rva Rastimolle kerrotaan, ettei sellainen edes toimi teknisesti, rva Rastimo toteaa, että jos poliittista tahtoa vain löytyy, keinot keksitään ja toimiva tekniikka kehitetään. Ja että kyllä unelmia pitää olla!

Lisäksi rouva elokuvaohjaaja suivaantui huomatessaan, että hänenkin elokuvansa on netissä laittomassa jakelussa. Rva elokuvaohjaaja ei kuitenkaan saanut ladattua elokuvaa, sillä kyseinen vähäpukeisten naisten kuvia vilissyt sivu vaati ensin luottokorttitietoja. Mutta ihan varppina se leffa oli sillä sivulla, kun siellä kerran luvattiin niin! Todella törkeää, että hänen teoksellaan näin rahastetaan.

Huomionarvoista on myös se, että rva Rastimo on löytänyt toimivan keinon jaotella ihmiset kahteen selkeästi toisistaan erottuvaan ryhmään. Kirjoittaessaan nettisuodatuksesta hän on saanut suorastaan tyrmäävää vastustusta, jonka takana ovat poikkeuksetta olleet nörtit. Rva Rastimo kuitenkin tuntee myös paljon tavallisia äitejä ja isiä, ja nämä ovat kaikki hänen kanssaan samaa mieltä.

Nyt ei sitten ole epäselvyyttä siitä, mihin ryhmään tämäkin humanisti kuuluu. Olenkin aina tavannut sanoa, että jos olisin miespuolinen ja ymmärtäisin enemmän tietokoneiden päälle, voisin olla hyvä nörttipoika.

Kätevä kippo saareen

Naiseuteni on saavuttanut taas yhden etapin, sillä olen saanut kutsun Tupperware-kesteille. Kuulin tällaisesta optiosta jo etukäteen, ja olen siitä asti odottanut varsinaista kutsua kiihkonsekaisella jännityksellä. Ihkaoikeat Tupperware-kestit! En jättäisi niitä väliin mistään hinnasta. Tai, no, en ainakaan kovin alhaisesta hinnasta.

En ole toki aivan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä: osallistuin vastaaville kutsuille kerran lapsena äitini kanssa. Kyllä se äitimuori kai jonkin kiponkin osti, mutta minulle tapahtumasta jäi mieleen vain yli-innokas esittelijä. Joka ikinen muovirasia oli "aivan uskomattoman kätevä, kun mennään saareen", ja muoviastioista on "kätevä syödä, kun ollaan saaressa".

Muistan kummastelleeni, miksei kukaan kerro esittelijäpololle, ettei läsnäolijoilla ole minkäänlaista aikomusta mennä saareen. Kenties läsnäolijat eivät itsekään tajunneet tätä, tai ehkä he halusivat vain olla kilttejä.

Minulla sen sijaan on varsin kunnianhimoisiakin suunnitelmia jatkaa valovoimaista leivontaharrastustani, joten odotan Tupperware-tädin lumoavan minut leivonta-aiheisella tuotteistolla.

As a Child I Could Walk on the Ceiling

Vaikka kolmenkympin kriisistäni kovasti puhun, ei kriisi ole ollut kovin ikävää laatua: pääasiassa vanheneminen on ollut mukavaa, nuoruuteen kun on liittynyt niin paljon turhaa stressiä, ongelmien paisuttelua ja itsensä vakavasti ottamista. Ei ole montaakaan asiaa, jota nuoruudestani kaihoisasti kaipaisin.

Yksi menneisyyteen jäänyt asia kuitenkin pyörii yhä mielessä: teknobileet. Joskus parikymppisenä tutustuin lyhyesti paikalliseen hippakulttuuriin ja olin itsekin muutaman kerran mukana järjestämässä reivejä. Siinä missä muissa opiskelijabileissä lähinnä keskityttiin keppanaan ja seurusteluun, teknobileissä tanssittiin. Ja kyllä, ihan päihteettä, te näsäviisaat epäilevät tuomaat.

Minua voi olla hyvin vaikea saada edes sisälle keskimääräiseen yökerhoon, paikan tanssilattiasta nyt puhumattakaan. Epämääräiset lihatiskit päivän hitteineen eivät voisi vähempää kiinnostaa, mutta teknon tahdissa hytkyminen jossain pimeässä varastohallissa on suorastaan satumaista. Parin tunnin tanssimisen jälkeen on saanut piiskattua itsensä niin hypnoottiseen tilaan, ettei enää muista maan päällä olevansakaan.

Edellisestä kerrasta lienee kuitenkin jo kohta kymmenen vuotta, eikä minulla ole enää hajuakaan, mitä alalle kuuluu. Ja vaikka olisikin, ainakin minun aikoinani pippalot tapasivat olla yöllä; aamubileet alkavat siinä viiden maissa, kun konventionaalisemmat iltahipat ovat päättyneet ja tanssijat tankanneet voimaruokaa snägärillä. Iltabileissäkin oikeaan tunnelmaan päästään vasta uuden vuorokauden puolella.

Tuollainen aikataulu ei kuitenkaan sovi perheelliselle, jonka pitää olla vahtimassa jälkikasvun puuronsyöntiä heti aamusta. Järjestääköhän kukaan keskipäivän reivejä keski-ikäistyville, vai kärsisikö tapahtuman tunnelma dekadenssin puutteesta? Ajatus allekirjoittaneesta pomppimassa parikymppisten muksujen seassa tuntuu lähes yhtä hupaisalta kuin ajatus minusta rynkyn varressa.

Huudattamisesta

Olen päässyt ensimmäistä kertaa maistamaan uhmaikäisen vanhemman häpeää, syyllisyyttä ja ketutusta. Joku lukijoista saattaa osata kuvitella tai peräti tietää omakohtaisesti, millaista on saapua kotiin useamman uhmaikäisen lapsen kanssa väsyneenä työ- ja päiväkotipäivän jälkeen. Talvella muksuja alkaa suututtaa heti rappukäytävään päästyä, toppavaatteissa kun on kamalan kuuma. Lisäksi äiti ja isi ovat vielä kiusallaan keksineet, että kengät on otettava pois jo rappukäytävässä, ettei eteiseen pääse lunta.

Kun tällaisessa tilanteessa naapurin ovi yhtäkkiä aukeaa ja silminnähden raivostunut naisihminen tiuskaisee "onko niitä lapsia ihan pakko huudattaa?!", on lasten äiti luonnollisesti vastaanottavaisimmillaan. Lakoninen toteamus "sellaista se uhmaikä on" ei hirmulle vastaukseksi riitä, sillä "joka ikinen päivä samaan aikaan sama juttu! Ettekö te voi mennä huutamaan omaan kotiinne siitä!"

Rakas naapuri, sinne me juuri olemme menossa, ellet huomannut. Tervetuloa mukaan savottaan, ylimääräinen käsipari voisikin nopeuttaa rimpuilevien kakaroiden siirtämistä hissistä asuntoon. Samalla voi myös miettiä, olisiko toimivampiakin tapoja saada tahtonsa läpi kuin äyskiminen ilmiselvästi päivän stressaavimpaa hetkeään kokevalle pikkulasten huoltajalle.

Vaikka päällimmäinen reaktio tästä viehättävästä kanssakäymisestä on aggressio tympeää naapuria kohtaan, en tietenkään voi välttyä syyllisyydeltä. Ne kakarat oikeasti huutavat kovaa, ja niiden siirtyminen oman asunnon suljetun oven taakse kestää oikeasti tuskallisen kauan. Jos ei itsellä ole lapsia, niin kyllä se joka päivä samaan aikaan toistuva älämölö varmasti ottaa erityisen paljon päähän.

Koska en kuitenkaan voi tehdä asialle juuri mitään, vietän nyt sitten tulevat vuodet ahdistuneen tietoisena siitä, että toimintaani tälläkin hetkellä paheksutaan jossain ovisilmän takana. Sillä välin pohdin, yritänkö jatkossa synnyttää aikuismaisempaa keskusteluyhteyttä pahantuuliseen naapuriin vai huudatanko jatkossa lapsia vielä lujempaa ja pidempään kuin aiemmin. En ehkä saa kakaroita hiljennettyä, mutta aivan varmasti keksin keinot nostaa volyymiä entisestään.

Hyvästä mausta

Olen aina tiennyt, että minulla on hyvä maku, mutta että se on oikein terveellinenkin vielä! Onnellinen vanhuus odottaa.

Lähtisikö joku kaljalle? Alkoi tehdä mieli.

Sosiaalisen median kielletyt puheenaiheet ja hienohelmat

Suurin osa Facebookin ja muiden sosiaalisten medioiden käyttäjistä varmaan tunnistaa ne rasittaviksi todetut ihmiset, jotka kertovat ainoastaan lapsistaan/koiristaan/trendikkäistä harrastuksistaan/ihanista koti-illoistaan, kunnes kuulijat nukahtavat tai kaikkoavat. Monet ovat lukeneet artikkeleja, joissa listataan asioita, joita sosiaalisessa mediassa ei kannata tehdä. Ihan kaikkien yhteisen viihtyvyyden vuoksi.

Kyllä sitä blogimaailmassakin varmaan esiintyy; moni lienee saanut kommentteja, joissa blogin aihepiiriä ja/tai ilmaisua moititaan. Mutta koska blogeja luetaan lähinnä viihteeksi ja oman kiinnostuksen mukaan, ei ilmiö liene yhtä merkittävä kuin naamakirjassa. Siellä kun kaverien päivitykset tulevat uutissyötteeseen pyytämättä, ellei niitä erikseen suodata pois.

Tämä valitus kuitenkin kummastuttaa. Porukkaa siis oikeasti kismittää se, että joku pikkulasten äiti kirjoittaa koko ajan vain niistä lapsistaan ja reikihoitoon hurahtanut voimauttavista kokemuksistaan - eikö sillä ole mitään muuta elämää? No, ei välttämättä ole. Ja jos onkin, kyseisellä äidillä tai hurahtaneella voi olla lukemattomia syitä olla kertomatta siitä julkisesti. Miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä sitä, että toisten ihmisten elämät voivat tosiaankin koostua hyvin erilaisista asioista kuin heidän omansa?

Erityisen kornilta se tuntuu sosiaalisessa mediassa, jossa kyse pitäisi olla kavereista, englanniksi peräti ystävistä. Jos toisen ihmisen elämästä lukeminen ei kiinnosta, miksi sitten vaivaudutaan teeskentelemään ystävyyttä? Ja jos pitää hankkia tuhat naamakirjakaveria, joiden jutut sitten osoittautuvatkin todella typeriksi, niin olisiko se kuitenkin oma moka?

Onko tässä nyt kyse siitä, että osa pitää Facebookia ja muita sosiaalisia medioita ensisijaisesti keinona viihdyttää muita, kun taas toisille kyse on enemmän itseilmaisusta ja oman elämän jakamisesta? Sitten niitä viihdyttäjiä suututtaa, kun kaikki muut eivät yritäkään viihdyttää heitä? Ehkä ne listat kielletyistä puheenaiheista ovat hyödyllisiä niille, jotka haluavat nimenomaan maksimoida kaverimääränsä ja jäädä ihmisten mieliin kiinnostavina hahmoina. Kaikki eivät kuitenkaan taida tavoitella tätä.

Toinen, oikeastaan päinvastainen valituksen aihe, on oman elämän vääristely ja hienostelu naamakirjassa. Asiaa päiviteltiin muistaakseni viimesyksyisessä Hesarin Kuukausiliitteen mittavassa FB-jutussakin: ihmiset harvemmin kertovat valmistavansa makaronilaatikkoa, kun taas sushikokemukset paljastetaan herkästi. Siispä ihmiset esittävät verkossa jännittävämpää ja eksoottisempaa kuin ovatkaan.

Anteeksi nyt vain, mutta en minä työpaikan lounastauollakaan yleensä kerro, että söinpä taas tänäkin aamuna niitä samoja muroja kuin joka jumalan aamu viimeisen parin vuoden ajan. Sen sijaan saatan hyvinkin mainita, että kokeilinpa muuten eilen elämäni ensimmäistä kertaa pikeerikoristeiden tekemistä. Ehkä minä olen sitten paatunut teeskentelijä ja hienohelma, kun edes oikea katsekontakti ei saa minua paljastamaan todellista, arkista ydintäni.

Lumienkeleitä Punavuoressa

Muistatte varmaan vielä nämä punavuorelaiset? Seurue on ylittänyt uutiskynnyksen jälleen, kun Facebookissa alkoi kiertää viesti, jonka tiedotusvälineetkin saivat ajallaan poimittua. Pienen mittakaavan kaupunginosatoiminta pyörii näemmä edelleen, ja poppoo on keksinyt ajankohtaisen aiheenkin lumen sekoittamassa Helsingissä.

Toistan aiemman näkemykseni asiasta: kävi tuossa tempauksessa miten hyvänsä, mitä haittaa siitä voisi edes olla, että joku ainakin yrittää tehdä jotain hyvää? Toisaalta en epäile hetkeäkään, etteivätkö kriitikot poimi tästä mainiota lyömäasetta haihattelua vastaan, mikäli lumitöihin osallistuu heidän mielestään liian pieni osuus turvapaikanhakijoista. Nyt nähtiin, etteivät ne mitään töitä halua tehdä, vaikka lapio annettaisiin suoraan käteen!

Näiden kriitikoiden päätä nyt ei kuitenkaan onnistuneellakaan paikallistoiminnalla käännettäisi, joten ehkä riski ei ole kohtuuton. Pitäkäähän kivaa siellä nietoksissa.

Muita sairauksia

Posliinidemonit ovat totisesti ottaneet minut silmätikukseen, sen verran uhriutunut olo tässä nyt on. Lapseutumisessa on ollut sekin ilo, että kaikki lapsuudesta tutut nostalgiset taudit ovat jälleen osa elämääni; niin kuin nyt vaikka tämä mahatauti.

Mutta sen sijaan, että seuraisin loppuperheen esimerkkiä ja nätisti tyhjentäisin vatsalaukkuni pariin kertaan yhden yön aikana muuten makoisten unien välissä, kutittelee minun vatsalaukkuni ikeniäni vuorokauden verran. Eikä sen vuorokauden aikana sitten nukuta, vaan vapistaan horkassa ja pelätään, ettei elämä päätykään ihan vielä.

Ja sillä välin sen tartunnan perheeseen kantanut kuopus hyppii tasajalkaa vatsan päällä ja vaatii viihdytystä. Neitihän on toki itse parantunut ja piristynyt jo kauan sitten, muttei sitä vielä voi toipilaana päiväkotiinkaan lykätä.

Välineurheilua

Salaiset oravat ovat saaneet tiedonnälkänsä tyydytettyä ja minä olen nyt virallisesti reserviläinen. Kotiin on jo saapunut ensimmäinen kirje, joka alkaa sanoin "Hyvä reserviläinen". Reserviläisen ampumaturva on vetämässä ja reserviläisammunnan peruskurssille ilmoittauduttu.

Joitain olennaisuuksia kuitenkin vielä puuttuu. Pitäisi hommata ampujanlasit voimakkuuksilla. Maihareitakaan ei ole, eikä mitään maastokuvioista päällepantavaa. Koska olen hyvin värirajoitteinen eikä kokomustia maastoasuja liene saatavilla (vai saisikohan materiaalivalinnoilla luotua vaikutelman mustasta mustalla?), täytyy yrittää löytää jokin camo-asuste. Luulen, että tulisin hyvin onnelliseksi, jos löytäisin maastokuvioidut sukkahousut ja maastokuvioidun kravatin. Mitä muuta nainen voisi edes kaivata?

Rasti seinään

Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa monesta uskomattomalta, mutta se on totisinta totta: olen menossa tänään elokuviin. Tiedättehän, niitä isolla valkoisella kankaalla liikkuvia ja ääntelehtiviä kuvia, jotka parhaassa tapauksessa kertovat jonkinlaisen tarinan? Isossa salissa, joka on täynnä punaisia pehmeitä istuimia? Sellaisessa isossa rakennuskompleksissa, jossa paukkumaissi löyhkää ja teinilaumat parveilevat?

Eikä tässä vielä kaikki: tiettävästi mukaan on tulossa myös kotifasisti. Tiedättehän, se itäsaksalainen heebo, jonka kanssa olen naimisissa? Jolla on kanssani parikin mukulaa, jotka vastoin vakiintunutta näkemystä eivät kasvakaan kiinni hänessä tai minussa? Toisin kuin arkielämästä voisi päätellä, perheemme saattaa sittenkin muodostaa modulaarisen kokonaisuuden, joka on tarvittaessa pilkottavissa palasiksi; palaset on lisäksi yllätyksekseni ryhmiteltävissä niin, että isojen ja pienten osasten välillä on jopa kilometrien etäisyys. Tähän toimenpiteeseen tosin tarvitaan lisäosa nimeltä Pikkusisko.

Nyt pitää vain toivoa, ettei epävarmuuteni ole turhan läpinäkyvää: entä, jos kaupungin ja mahdollisesti koko maan suurimman elokuvasalin koko yleisö tajuaa ensivilkaisulta, ettemme todellisuudessa kuulukaan joukkoon? Sitten pitää vain luikkia karkuun häntä koipien välissä keskellä naurunremakkaa.

Pahaa ja rumaa

Valitsin aamulla päälleni Mentalwearin Äiti on vähän väsynyt -paidan, koska äiti on nyt aika paljonkin väsynyt. Yöllä nukuin ehkä kaksi tuntia: uni tuli siinä aika paljon Hesarin saapumisen jälkeen ja päättyi aika paljon ennen kelloin sointia. Yritä siinä nyt nukkua, kun hengittäminen ei limakurkulla onnistu automaattisesti vaan jokainen veto pitää ponnistaa tietoisesti.

Ehkä kuvaava vaatevalinta oli kuitenkin kehno, olisi kenties pitänytkin laittaa päälle jotain piristävää. Itseään toteuttavissa ennusteissa on aina jotain lamaannuttavaa.

Lounas oli pahaa ja ampujanhaaveeni murskattiin jälleen kerran. Aamubussia ajoi taas se tympeä setä, joka ei ikinä tervehdi takaisin vaan korkeintaan mulkaisee vihaisesti, ellei sitten keskity tuijottamaan peruutuspeiliä. Mp3-soittimen akku loppui. Limakurkun vuoksi ääni pettää vähän väliä kuin murrosikäisellä pojanklopilla, ja luonnollisesti samalla pitäisi osata edustaa puhelimessa.

On kuulkaa näin ][ lähellä, etten purskahda itkuun kaiken tämän kurjuuden keskellä. Kyllä minä huomenna taas näytän mistä kana pissii, mutta voisiko joku tänään sanoa jotain hyvää ja kaunista?

Uskottavista suosittelijoista

Tiedättehän ne elokuvien ja muiden kulttuuriesitysten lehtimainokset, joissa siteerataan jotain enemmän tai vähemmän kunniallista kriitikkoa kehumassa kyseistä esitystä? Tyyliin "'Vuosikymmenen mielettömin leffakokemus! - Jussi Ahlroth, Helsingin Sanomat".

Tapanani on arvioida kyseisten esitysten todellista erinomaisuutta sillä perusteella, kuinka nimekkään kriitikon ja kuinka arvostetun median he ovat suosittelijakseen löytäneet. Jos taidepläjäyksen markkinointikoneisto on löytänyt parhaaksi sitaatiksi Kainuun kolmanneksi suurimman paikallislehden freetoimittajan näkemyksen kipaleesta ihan viihdyttävänä tapauksena, suhtaudun teokseen vähintäänkin skeptisesti.

Luulisin, että Kansallisteatteri veti tänään kuitenkin Hesarissa pohjat.

Salaisille oraville tiedoksi

Tällaisiin riskeihin kannattaa siis varautua. Lisäksi teen tiettäväksi, että avoimien vastausten joukosta löytyi tällainenkin: "Ilm. 3.15-16"".

On sanottava, ettei meikälikkaakaan ihan joka päivä kuvailla siteeraamalla Ilmestyskirjaa.

Riskikartoituksen nimissä on myös paljastettava, että vasta äänestyksen käynnistyttyä muistin yhden lisäriskin: kampaajani on venäläinen, ja kyllä te tiedätte, miten naiset juoruavat kampaajalla.

Perjantai-illasta

Väitän, että on ikävämpiäkin tapoja viettää perjantai-ilta kuin sohvalla viltin alla; sylissä Late Lammasta katsova kuopus ja kädessä hyvä kirja.

Päivän virallinen paheksunta

Kurkistin tänään mielenkiinnosta Blogilistan tilastoja, ja kielityöläinen / kukkahattutäti / keski-ikäistyvä kärttyisä eukko minussa alkoi paheksua. Kuuman listan blogeista kahdeksalla oli englanninkielinen nimi, yhdestä ei saa selkoa ja vain yksi oli suomenkielinen. Top-listalla pisteet menivät 7-3 englannin hyväksi, tilatuimpien joukossa taas oli seitsemän englanninkielistä, kaksi suomenkielistä ja yksi epäselvä tapaus. Ruotsia ei joukossa näkynyt.

Käsittääkseni ainakin valtaosa noista englanninkielisten nimien alla esiintyvistä blogeista on kuitenkin sisällöltään suomea.

Mitä ihmettä? Onko English jotenkin coolimpaa, internationalimpaa? Eikö fashion kuulosta yhtä hyvältä junttikielellä? Onko elämä todellakin laiffii?

Kylmä ja sydämetön

Rakkaan aamupalalehteni Hesarin mielipidepalstalla on tänään käsitelty rahaa ja toimeentuloa useammankin tekstin voimin. Yhtä työtöntä kirjoittajaa kismittää se, ettei hänelle makseta lainkaan työmarkkinatukea avomiehen tulojen vuoksi – hänestä tehdään prostituoitua, kun hän joutuu miehensä elätiksi. Kirjoittaja kauhistelee, että verojen ja vuokran jälkeen tämän lapsettoman parin käyttöön jää miehen tuloista vain 1000 euroa kuussa.

Ihmisten vaatimustasot ovat niin erilaisia.

Ihastuttavaa vastapainoa toi kirjoitus, jossa kyseenalaistetaan koko raatamisen kulttuuri. Ei tunnu mielekkäältä puurtaa vuosikymmenten ajan kymmentuntisia työpäiviä vain päästäkseen nauttimaan elämästä joskus eläkkeellä, jolloin on jo tuhonnut terveytensä ja vieraantunut perheestään. Kirjoittaja kertoo eläneensä suurimman osan elämästään köyhyysrajan alapuolella mutta siitä huolimatta onnellisena.

Kirjoituksen kauneudesta ja tervetulleesta sanomasta huolimatta jokin tökkii ikävästi silmään. Kirjoittaja kertoo saavansa kuukausittain alle 500 euroa, joka sisältää opintotuen. Tästäkin summasta kuitenkin osa liikenee hyväntekeväisyyteen. Hän myös toteaa, etteivät hänen perheensä tulot riitä edes kattamaan vuokraa. Lisäksi kirjoittaja kertoo, ettei suostu tekemään mitään sellaista työtä, jota ei koe itselleen mielekkääksi; hän pitää aikaansa liian arvokkaaksi, jotta sen voisi hinnoitella ja vaihtaa rahaan.

Olen vilpittömän iloinen siitä, että kirjoittaja on löytänyt elämälleen sisältöä muusta kuin raatamisesta. Lisäksi haluan painottaa, että mielestäni köyhillä, työttömillä, opiskelijoilla ja muilla yhteiskunnan nettosaajilla on täysi oikeus olla onnellisia ja kokea elämänsä mielekkääksi. Minäkin olen sitä mieltä, että perheeni ja muut läheiseni on tärkeämpiä kuin mikä tahansa työ tai raha. Onnekseni ne eivät kuitenkaan ole olleet vielä törmäyskurssilla.

Kutsukaa minua kylmäksi ja sydämettömäksi, mutta minä kuitenkin toivon, etteivät kamalan monet noudattaisi kyseisen mielipidekirjoittajan neuvoa ainakaan samoin keinoin. Minusta on ihailtavaa uskaltaa irrottautua oravanpyörästä ja osata elää pienellä rahasummalla. Sen sijaan en pidä mitenkään ihailtavana sitä, että tämä pieni rahasumma otetaan niiltä, jotka eivät ole tätä työstä vapaan elämän ihanuutta päässeet kokemaan. Minun korvaani sellainen kalskahtaa hyväksikäytöltä – jos se siis todellakin tehdään suunnitelmallisesti ja laskelmoiden.

Kirjoittaja on vapaa elämään elämänsä tukien varassa onnellisena: vaikka se raha on minulta pois, se onni ei ole. Se rahakin on niin pieni summa, ettei se minua haittaa. Mutta toivoisin kirjoittajan lopettavan itsepetoksensa ja myöntävän, ettei yhteiskunnan rahoituksen nykyrakenteella ole mahdollista levittää hänen onneaan kovinkaan laajalle. Ehkä kirjoittajan kannattaisi jopa olla onnellinen ihmisten erilaisuudesta ja toivoa, että jatkossakin rahoittajiksi löytyy ihmisiä, jotka kokevat intohimoa työhönsä.

Saanko minä tästä huolimatta nimittää itseäni vielä punikiksi?

Lottovoitto, bingo, shakkimatti ja yatzy

Heti alkuun huomautettakoon, että haluan välttyä ottamasta kantaa kyseisiin poliittisiin teemoihin. Tai, no, myönnetään, että mediamaksusta minulla on oma selkeän negatiivinen mielipiteeni. Mutta ruotsinkielisiä palveluja toki kannatan ja kyllähän RKP:llakin on olemassaoloonsa täysi oikeus.

Mutta purskahdin kyynelehtivään nauruun nähtyäni tämän otsikon:

Rkp korottaisi Yle-maksua ruotsinkielisten palveluiden turvaamiseksi

Harvoin sitä näkee noin montaa kansan syvien rivien karsastamaa asiaa yhdessä lauseessa. Onnea vain RKP:n pyrkimyksille, pitäisiköhän järjestää oikein kansanäänestys?

Nauratti niin, etten edes pystynyt lukemaan koko uutista loppuun asti. Kertokaa, jos siellä on jotain kiinnostavaa.

Joko rikoit uudenvuodenlupauksesi?

ILMOITUS

Tammikuun loppu on uudenvuodenlupausten rikkomisen sesonkiaikaa. Tipattomuus ei ole pitänyt pimeiden iltojen painon alla, karppaaminen kaatui siihen tosi hyväntuoksuiseen patonkiin eikä hullukaan nyt viitsi tuolla jäätiköllä lenkkeillä.

Kokko & Herrmann Private Consulting sanoutuu irti kaikista päälleliimatuista elämänparannusohjeista ja tarjoaa todellisen muutoksen! Tipattomuuteen ei päästä yhdellä lupauksella, karppaaminen ei ole mikään nopea päätös eikä lenkkeily ole kiinni vain sopivien hippatossujen löytämisestä.

Todellinen muutos vaatii useita pieniä askelia; pysyvä muutos on 14 askeleen^TM päässä.

KHPC:n konsulteilla on pitkä kokemus lupaustensa rikkojista,,ja me löydämme keinot ryhdistää jopa selkärangattomat. Ellet halua jatkaa itsellesi valehtelua, ota yhteyttä ammattitaitoisiin auttajiimme vaikka jo tänään!

ILMOITUS

Epäilyttävistä motiiveista

Tässä yhdistysten luvatussa maassa on useita järjestöjä, jonne pääsevät jäseniksi kaikki kiinnostuneet. Sitten on hyvin paljon niitäkin, joissa jäsenten tulee täyttää tietyt reunaehdot, vaikkapa työskennellä jollain tietyllä alalla. Huhujen mukaan on sellaisiakin eliittikerhoja, joissa nämä reunaehdot ovat kaikkea muuta kuin julkiset ja joihin pääsee vain jonkun jäsenen suosituksesta. Näistä viimeksi mainituista minulla ei ole ollut kokemusta, mutta hyväntahtoisesti voin vain olettaa, että syynsä kullakin.

Sanotaan nyt esimerkiksi kaikenlaiset ampumaseurat ja reserviläisjärjestöt: olisi tosiaan ihan hyvä, ettei pyssyä anneta käteen ilmeiselle psykopaatille, joka heti ensi paikan tullen lähtee järjestön mutkalla rei'ittämään kouluja, kauppakeskuksia tai perhettään. Mistä tällaiset tunnistaa päälle päin, voi olla jo vaikeampi kysymys, mutta kaiketi fiksummat ja kokeneemmat saavat henkilöstä jonkinlaista tuntumaa. Ja ehkä näissä jutuissa kannattaa mieluummin pelata varman päälle kuin kokeilla, josko se nyt kuitenkin olisi ihmisiksi.

Muunlaiset reunaehdot alkavat olla sitten vähän vaikeammin sisäistettävissä näin ulkopuolisen silmin. Tiedossa kyllä on, etteivät ampujat ja reserviläiset ole aina päässeet julkisuuteen kaikkein mairittelevimmalla tavalla; joillakin lienee kokemuksia suoranaisesta mustamaalauksesta. Ainakaan näinä moraalipaniikin aikoina eivät lehtimiehet ja -naiset näytä aina käyttävän kamalan paljon energiaa asioihin tutustumiseen ja faktojen tarkistamiseen. Monella lienee juttukeikkaa aloitettaessaan jo oma mielipide selvillä, ja haastattelut ovat pelkkä koriste julistuksen yllä.

Tässä kohtaa pohdituttaa enää, että mihinköhän kategoriaan minä itse kuulun? Pimeillä kujilla nimittäin huhutaan, että minä olen epäselvä tapaus. Maineeni ja motiivieni perään on kyselty, notta uskaltaako sen käteen pyssyn lykätä. Puolestapuhujiakin on ollut, joten ei tässä kai ole vielä ehditty kaikkia suututtaa ja tilanne saattaa olla vielä pelastettavissa. Tosin tämän blogimerkinnän jälkeen tasapaino saattaa tietenkin heilahtaa epäsuotuisaan suuntaan – elämme jännittäviä aikoja.

Jos minut harkinnan jälkeen todetaan vaarattomaksi, odotan jopa aiempaa suuremmalla mielenkiinnolla tulevia reserviläiskokemuksiani: en olekaan koskaan ennen tehnyt mitään, mikä ei kestäisi päivänvaloa. Jos minut taas tuomitaan riskitapaukseksi, toivon saavani edes jäsennellyt perustelut. Olen nähnyt asehullumpiakin blogeja, joten minun on vaikea nähdä itseäni tällaisena riskitapauksena. Mutta ehkä omalla nimellä kirjoittaminen antaa seinähullumman kuvan, näistä asioistahan on tapana puhua hiljaa suljettujen ovien takana.

Toisaalta en ole töissä missään lehdessä, en edes kirjoita freelancerina minnekään; bloginikin julkisuus on ihan tarkoituksellakin hyvin vaatimatonta. Punavihreys voi olla pelottavaa, mutta enhän minä sitäkään aatetta ole enää vähään aikaan kovin kovaan ääneen julistanut.

Olen kyllä imarreltu siitä ajatuksesta, että lähes puolentoista vuoden ampumaharrastuksen ja säntillisen ampumapäiväkirjan pidon jälkeen minua pidettäisiin yhä potentiaalisena punavihreänä soluttautujana. Ainakaan minua ei voisi siinä tapauksessa syyttää hutiloimisesta ja laiskuudesta tutustua aiheeseen! Aika mojova saisi juttupalkkio olla, että kaikki tämä työmäärä tulisi kompensoitua.

Tietenkin voi olla, että epäilijät eivät ole johtopäätöksiä tehdessään lukeneet blogiani aivan niin pitkälle ja aivan niin tarkkaan. Mutta sellaiset pikatuomiothan ovat enemmän punavihreiden toimittajien heiniä, joten tästä ei varmasti voi olla kysymys.

Mikäli hylky tulee eivätkä perustelut kestä päivänvaloa vaan jäävät vain viisaampien tietoon, varmistan selustani pienellä sähköisellä äänestyksellä, niistä kun on ollut viime aikoina hyviä kokemuksia. Mitä mieltä kansa on, millä tavalla olen blogini perusteella vaarallinen?

(Ja sorry, erilaisia syötteenlukijoita käyttävät, tämä äänestys ei taida toimia niissä vaan teidän on klikattava ihka omalle sivulleni vastaamaan)

Kansa on puhunut

Joten pulinat pois. Nyt on blogilla uusi nimi. Se on ihan osuva, kun ottaa huomioon, että jouduin lähtemään tänään kesken päivän pois töistä flunssailemaan kotiin. Oma sohva on ihan kiva, eikä yhtään haittaa sekään, että juuri tänään Amazon kantoi kotiin ison pinon viihdyttäviä kirjoja.

Pikeeripainajainen

Pääsin taas leikkimään kakkukeisarinnaa, kun kaveri juhli syntymäpäiväänsä ja toivoi vain katoavaisia lahjoja. Ryhdyinpä sitten vielä räpeltämään elämäni ensimmäistä kertaa pikeerillä, mikä olikin hermoja raastava kokemus. Kovin olivat koristeet kauniita vielä leivinpaperilla kuivuessaan, mutta riks raks ne hajoilivat säpäleiksi irrotusvaiheessa.



Onneksi tilanteen sai vielä pelastettua liimailemalla palaset kylmähermoisesti takaisin yhteen kakun päällä. Perjantaiyönä viimeistä lohikäärmeen liekkiä liimatessani päätin, etten kyllä enää kuunaan koske pikeeriin. Päätös vain vahvistui siinä vaiheessa, kun työnsin valmiin kakun huolimattomasti jääkaappiin ja kuulin tuttuakin tutumman äänen riks raks. Kyllä: jääkaapin takaseinällä oli näemmä jokin uloke, jota en ollut huomannut. Kyllä, yksi lohari dekapitoitui jääkaappiin. Kyllä, liimasin sen takaisin paikalleen.

Kuitenkin jo nyt tekisi kovasti mieli kokeilla uudestaan. Hullu mikä hullu.

Uusi nimi blogille?

Halusin aloittaessani antaa blogilleni jonkin mahdollisimman neutraalin nimen, jotta käteni eivät olisi sidotut sisällön suhteen. Niinpä täällä onkin saanut sitten ihan rauhassa kirjoittaa niin matkoista, lapsista, kakuista, pyssyistä, politiikasta, maalaamisesta kuin työstäkin. Mutta onhan se myönnettävä, että "Anginan nettipäiväkirja" on kuolettavan tylsä, eikä se edes anna vaikutelmaa älykkäästä sarkasmista ja ansiottomasta vaatimattomuudesta.

Olenkin ajatellut vaihtaa blogin nimen johonkin vähemmän kuivakkaan ja enemmän informatiiviseen. Mutta mihin? Haluaisin edelleen kirjoittaa rauhassa matkoista, lapsista, kakuista, pyssyistä, politiikasta, maalaamisesta ja työstä, sekä niistä kaikista tulevista aiheista, joita en vielä ole keksinyt. Lisäksi haluan nimen pysyvän kuitenkin suhteellisen asiallisena ja provosoimattomana, koska saatanhan minä kasvaa vielä aikuiseksi. Voihan sen nimen aina tietenkin muuttaa uudestaan, mutta silti.

Päätöstyötäni helpottaakseni ajattelinkin pyöräyttää pienen äänestyksen: mikä sinusta olisi sopiva nimi tälle blogille? Alla muutamia vaihtoehtoja, mutta lisää kuvaavia nimityksiä otetaan ilolla vastaan. Sama äänestys löytyy myös sivupalkista.

Vielä kerran väkivallasta

Tämän jälkeen En Kyllä Enää Palaa näin läpikotaisin kaluttuun aiheeseen, mutta pitipä vain huomauttaa, että minua on plagioitu. Vai miten muuten tulkitsette Hesarin tämänpäiväisellä mielipidepalstalla olevan tekstin, jossa kritisoidaan liian kapeaa näkemystä väkivallasta ja tästä syystä valheellisia väkivaltatilastoja?

Väkivaltaa ovat kuitenkin tappojen ja murhien --- lisäksi muun muassa pahoinpitelyt, ryöstöt, raiskaukset ja niiden yritykset, tarpeeton aseistautuminen, uhkailu, haistattelu, huutaminen, liikennesääntöjen noudattamatta jättäminen ja piittaamattomuus toisten turvallisuudesta, jo päiväkodeista alkava ja työpaikoille jatkuva kiusaaminen ja syrjintä, pelkojohtaminen, lasten retuuttaminen, etuilu ja vaikkapa lumisessa Helsingissä korostuva koiran pissattaminen toisten ovienpieliin. Listaa voi jatkaa kukin omilla havainnoillaan loputtomiin.

Ei mulla muuta.

Reserviläisen henkilökohtainen valmiussuunnitelma

Ajattelin ryhtyä tuoreen jäsenyyteni varjolla tituleeraamaan itseäni reserviläiseksi, ja millainen reserviläinen minä oikein olisin, jos minulla ei olisi henkilökohtaista valmiussuunnitelmaa? Joten täältä pesee: mitä teen, kun Suomeen kohdistuu sotilaallinen isku?

1. Kun uhka näyttää vielä lievältä ja ohimenevältä, jatkan elämääni normaaliin malliin. En ole käynyt armeijaa, joten vältyn sotatoimilta. Kotifasisti on käynyt armeijan Saksassa eikä ole Suomen kansalainen, joten kaiketi häntäkään ei tositoimiin kutsuttaisi.

2. Kun Helsingissä ei ole enää turvallista elää, muutamme mökille. Siellä tosin ei voi asua talvisin, mutta kyllähän nyt Talvisota on opettanut potentiaalisille uhkaajille, ettei Suomen maaperälle kannata astua kylmään ja lumiseen vuodenaikaan.

3. Jos eläminen koko Suomessa vaikuttaa uhkarohkealta, muutamme mitä pikimmin Saksaan. Kolmella neljästä perheeni jäsenestä on jo Saksan kansalaisuus ja itsekin saisin sen kai aika helposti, joten muuttaminen on läpihuutojuttu.

4. Jos Saksa, tuo vanha asevelivaltio, osallistuu sodankäyntiin, ei sielläkään kannata asua. Jo varsin matala hälytystila ajaisi meidät ulos maasta; emmehän halua, että kotifasisti kutsuttaisiin rynkyn varteen. Tässä tapauksessa muutamme Ruotsiin, joka ei varmasti käy sotaa yhtään kenenkään kanssa. Tukholmassa ja sen lähistöllä asuu sukulaisia, joiden luona voi väliaikaisesti majoittua ennen oman asunnon löytämistä. Lisäksi Tukholmassa on firmani haarakonttori, josta voisin ehkä löytää töitäkin.

5. Jos joku sadisti rohkenee hyökätä rauhaa rakastavaan Ruotsiinkin, alkavat tämänkin reserviläisen puntit tutista. Eurooppa ei ole enää turvallinen, joten muutamme Australiaan. Siellä selviää englannin kielellä, eikä ketään varmasti kiinnosta valloittaa rikollisten perustamaa lammassaarta.

6. Mikäli koko maailma onkin yhtäkkiä kerralla sodassa keskenään, etsin perheelleni mukavan perunakellarin ja yritän tehdä olomme mahdollisimman kotoisaksi. Mukaani otan aurinkoenergialla toimivan läppärin sekä useita bokseja hyviä tv-sarjoja, myös lapsille sopivia. Late Lammas on aika hyvä, se viihdyttää aikuisiakin.

7. Jos koko Maata uhkaakin hyökkäys ulkoavaruudesta, tarkastelen tilannetta perunakellarista ja päätän, jäänkö turvaani odottamaan tomun laskeutumista vai otanko kasvoilleni diplomaattisimman ilmeeni ja yritän hieroa tuttavuutta muukalaisten kanssa. Meillähän voi olla paljon opittavaa heidän kulttuuristaan.

Uusi vuosi, uusi järjestö

Suomihan on tunnetusti järjestöjen luvattu maa, joten uuden vuoden kunniaksi minäkin lähetin liittymiskaavakkeen uuteen järjestöön. Pitääköhän minun opetella nyt ajattelemaan kuin reserviläinen, kun kerran kuulun reserviläisyhdistykseen? Ainakin kotiin aletaan kohta kantaa Reserviläinen-lehteä; jos ei siitä maine hippipiireissä mustene, niin ei sitten mistään.

SRA-kurssille ei minua vielä huolittu, siellä kun pitäisi osata ampua rynkylläkin. Rynkky ja minä, tiedän, ajatus naurattaa itseänikin. Mutta koska se kerran on niin ratkiriemukas mielikuva, täytyy sitä varmaan kokeillakin. Ennemmin tai myöhemmin Santahamina siis kutsuu märkäkorvaa.

Sitä odotellessa pitäisi yrittää vaikkapa selvittää, mitä eroa on harrastelisenssillä ja ampumaturvalla, joista jompikumpi pitäisi harrastukselle hankkia. Ensimmäinen on vähän halvempi, mitäköhän sillä saa vähemmän?

Olen kuitenkin vielä ikävämmänkin ongelman edessä: mitä tehdä juuri nyt katkolla olevalle HSC-jäsenyydelle? Uuden yhdistyksen jäsenmaksu on paljon pienempi, lisäksi ampuminen Töölöntorin pistooliradalla on paljon halvempaa kuin Albertinkadulla. Ja kun tarkoituksenani on osallistua jossain vaiheessa SRA-kurssille, on johonkin reserviläisyhdistykseen joka tapauksessa pakko kuulua. Rakas HSC alkaa siis käydä turhaksi.

Kuten naiselle sopii, olen luonnollisesti muodostanut vahvan tunnesiteen tuohon paikkaan, jossa olen ensimmäiset ampumakokemukseni hankkinut ja josta olen niin asiantuntevaa opastusta saanut. Miten sellaisen voisi vain kylmästi jättää taakse? Ja miten voisin enää käyttää sarjakorttini loppuun, jos en rohkene katsoa ratamestareita silmiin julman temppuni jälkeen?

Saa nähdä, miten illan ammunta menee, kun mielessä hautuvat näin synkät aatteet.

Aseista, itsemurhista ja tutkimuksista

Hesarin mukaan aseiden määrä vaikuttaa itsemurhien määriin. Hesari ei ole kaiketi keksinyt väitettään itse, vaan huomauttaa "tutkimusten" kertovan näin. Lisäksi Hesari on siteerannut professoria, jonka mielestä on selvää, että jalankulkijoiden määrä vaikuttaa jalankulkijoille sattuvien onnettomuuksien määrään. Tai siis jotain sinne päin kuitenkin.

Minulla ei ole vielä tässäkään vaihetta Mutkaprojektiani mitään syytä torjua tuollaisia uutisia suoralta kädeltä; päinvastoin, olen melko kiinnostunut aiheesta ja haluaisin nähdä asiallisia kriittisiä argumentteja. Vielä ei ole liian myöhäistä muuttaa mieltään mutkahankinnan suhteen, jos käytäntö tai periaatteet osoittavatkin projektin huonoksi ideaksi. Minut on todella helppo ympäripuhua, kokeilkaa vaikka!

Mutta ihan oikeasti nyt kaverit. Mitä ne tutkimukset olivat? Kuka ne teki? Mitä tutkittiin, missä ja milloin? Ainakaan ei ole voitu vertailla nyky-Suomea aseettomana ja aseellisena, joten onko vertailtu eri maita keskenään? Miksei sitä voi kertoa?

Ja onko tuo faktana esitetty väitelause nyt Hesarin vai professorin näkemys? Kertoisitteko edes sen verran?

Lisää kasvatusongelmia

Selkärangan säilyttäminen on välillä niin kovin vaikeaa. Mutta mitä ihmettä normaalilla tunne-elämällä varustetun aikuisen tulisi tehdä, kun alle kaksivuotias nappaa luvatta kattilat molempiin käsiinsä, juoksee riemusta kirkuen vanhempiaan karkuun ja kikattaa heleästi isänsä takavarikoidessa laittomat esineet? Kun mantelisilmäinen ja silkkihapsinen pikkuenkeli painaa hymyillen päänsä äidin polvea vasten, räpyttää pitkiä silmäripsiään ja pyytää päästä syliin palkintona tuhmuuksistaan?

Olen kietoutunut tiukasti alaikäisen pikkusormen ympärille enkä edes älyä olla asiasta pahoillani.

Kasvatusongelmia

Pesueeni on päässyt nauttimaan poikkeuksellisen runsaslumisesta talvesta, ja eteen onkin tullut uudenlaisia kasvatusongelmia. Kotifasistin opettaessa tyttörukkia lumisodan saloihin löysi osa lumesta luonnollisesti tiensä lasten suihinkin. Tässä vaiheessa tein klassisen kasvatusvirheen: kielsin rääpäleitä syömästä lunta. Luonnollinen ja täysin ennalta-arvattava seuraus oli, että molemmat alkoivat kahmia valkoista unelmaa kaksin käsin kitaansa.

Viisastuin ja pidin jatkossa pääni kiinni, vaikka olisin vielä halunnut kehottaa tyttöjä sentään pysymään kaukana keltaisesta lumesta. Voin vain toivoa, että jokin evoluution myötä kehittynyt itsesuojelumekanismi hoitaa asian puolestani.

Sitä paitsi on aika kaksinaismoralistista kieltää jälkikasvulta lumensyönti – lumihan ON hyvää. Tai ainakin puhtoinen maalaislumi minun lapsuudessani oli.

Kauppakeskus Sello ja yhteiskuntamme kipupisteet

Eilisessä Hesarissa oli parikin mielipidekirjoitusta, joissa viitattiin kauppakeskus Sellon murhenäytelmään: Toisessa todettiin, että televisiossa on lapsille sopimatonta ohjelmaa, siispä kauppakeskus Sello.

Toisessa taas harmiteltiin, että kauppakeskus Sello, jonka jälkeen todettiin, että ulkomaalainen bussissa ei saanut apua ja että lapset ovat aikuisia suvaitsevaisempia koska näkevät ulkomaalaisia inklusiivisessa koulussa.

Lauantain mielipidepalstalla homma pysyi hieman paremmin hanskassa: siellä kun todettiin, että kauppakeskus Sello, josta johtuen internetin vihapuhe, jolle jonkun päättäjän pitäisi välittömästi tehdä jotain.

Jotta aihe ei pääse unohtumaan eikä Suomen kansa turtumaan, annan tässä tuleville mielipidekirjoittajille muutamia valmiita aihioita osallistuvia tekstejä varten:

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Edelleen miehet pitävät häviävän pienen osan vanhempainvapaista, mikä johtaa isyyden väheksymiseen ja naisten työmarkkina-aseman kehnouteen.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Eduskunnasta ei taida löytyä ainuttakaan nuhteetonta kansalaista, kaikki kun ovat sotkeutuneet likaisiin rahoituskuvioihin ja myyneet sielunsa markkinavoimille.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Juhlapuheissa muka kannustetaan ekologiseen talvipyöräilyyn, mutta käytännössä Helsinki jääräpäisesti hiekoittaa kevyen liikenteen väylät pyörän kumeille kohtalokkaan terävällä sepelillä.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Kaiken maailman ideaparkit ja abc-asemat tappavat taajamien keskustat ja syrjäyttävät ajokortittomat sekä alaikäiset.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Eläkeikää ollaan kovalla tohinalla nostamassa, vaikka samaan aikaan yritykset puskevat säästöjen nimissä eläkeputkeen vähänkin vanhentunutta työvoimaa.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Nykyajan misseistä ei enää ole roolimalleiksi, kun yksi varastelee vaatteita ja toinen antaa kyynisiä lausuntoja maailman parantamisen vaikeudesta.

Linja-autossa on tunnelmaa

Raideliikenteen kannattajalla ei ole näinä päivinä helppoa. Niin paljon kuin junista ja ratikoista pidänkin, olen vilpittömän onnellinen saadessani kulkea työmatkani bussilla. Minun liikennevälineeni tulee tuiskussa ja pakkasessa aina ajallaan, tai ainakaan vuoroja ei koskaan peruta kokonaan. Kuskit tervehtivät, istuinpaikka löytyy ja lämpöäkin riittää. Aamuäreät yksityisautoilijat saavat kiilailla rauhassa, kun minä suljen silmäni ja kuuntelen napeista hyvää musiikkia pehmeästi keinuvassa kulkuneuvossa.

Bussimatka on päivän kohokohta.

Nuuttipukki lepytetty

Julma Nuuttipukki on jälleen saanut perinteisen loppiaisuhrinsa, kun kuusi lensi parvekkeelta kaaressa alas. Suoritus oli lähestulkoon tyylipuhdas: neulasia läpäisemätön takki, neulasia läpäisemättömät korkeavartiset kumisaappaat ja neulasia läpäisemättömät nahkakäsineet. Ainoa tyylirikko tuli, kun takin tasku unohtui auki ja täyttyi prosessin aikana neulasista. Erityisen kivaa oli nyppiä neulasia yksitellen taskusta löytyneistä villahanskoista.

Lasten kasvoilta paistaa selkeä helpotus: Nuuttipukki ei tänäkään jouluna vienyt joululahjoja, vaikka osa niistä oli ilmiselvän ansiottomasti saatuja. Joulukoristeet on hilattu pois näkyvistä ja kunhan joulutortutkin saadaan uuniin, on takana taas yksi perinteinen joulukausi.

Mitähän sitä tekisi juhannuksena?

Alaikäisten kielenkäytöstä

Jälkikasvumme ei aina puhu niin siivosti kuin voisimme toivoa. Tänäänkin kotifasisti joutui ojentamaan esikoista ruokapöydässä.

[Mella]: - Te ootte kaikki grosse Scheisse! Neila on grosse Scheisse, isi on grosse Scheisse ja äiti on grosse Scheisse.
[Isi, suomennettu]: - Ei toisista ihmisistä voi puhua noin! Ei kukaan ihminen ole grosse Scheisse. Pitää sanoa Arschloch.

KAIKKI RIKOLLISTAUSTAISET TAKAISIN KOTIMAIHINSA!!!

Viimeaikaiset uutistapahtumat ovat syystä tai syyttä nostattaneet keskustelun rikollisten ulkomaan kansalaisten oleskelusta Suomessa. Kuulapäät ja muut nuivat ovat joukoin marssineet erinäisiin CAPS LOCK!!1! -ryhmiin, joissa vaaditaan rikollistaustaisia ulkomaalaisia karkotettavaksi, kun taas hipit ja hipsterit ovat kirmanneet älykästä sarkasmia tihkuviin CAPS LOCK!!1! -ryhmiin, joissa vaaditaan suomalaisia ulos Suomesta, rikollistaustaisia suomalaisia takaisin kotimaahansa ja kaikkia rikollistaustaisia ulos niin Suomesta kuin ulkomailta.

Älykästä sarkasmia käytettäessä on vaara, että viestin sisältö hämärtyy. Noista hippien ja hipstereiden ryhmistä kyllä käy ilmi se, että nyt pilkataan ja suoranaisesti vastustetaan jotain. Mutta mitä? Rumia kuulapäitä, rumien kuulapäiden kirjoitusvirheitä, rumien kuulapäiden rasistista retoriikkaa, populistista jälkiviisautta tiettyjä albaaneja koskevien karkotusvaatimusten muodossa, liian matalaa karkotuskynnystä vaiko peräti koko ajatusta rikollisten ulkomaalaisten karkotuksesta?

Luultavasti sarkastikkojen joukosta löytyy vähän joka sorttia, mutta minua ei juuri tällä hetkellä niinkään kiinnosta pureutua yksittäistapauksiin tai karkotuksen käytännön linjauksiin. Sen sijaan olisi mukava nähdä dialogia karkotuksen periaatteesta: puolesta vai vastaan?

Kuulapäillä on selvä mielipide: karkottamisen tulee sisältyä Suomenkin työkalupakkiin. Näiden nuivien keskittymä lähtee ilmeisesti liikkeelle siitä, että ulkomaan kansalainen on tervetullut maahan, mikäli osaa käyttäytyä sääntöjemme mukaisesti. Jos lakeja rikotaan riittävän^TM monta kertaa ja riittävän^TM törkeästi, vieraanvaraisuutta on käytetty hyväksi ja on aika lähteä. Kyse ei ole ylimääräisestä rangaistuksesta vaan yksinkertaisesti siitä, että oleskeluluvan ehtoja ja siis sopimusta on rikottu. Kuinka moni ihminen katselisi kotonaan kutsuttuakaan vierasta päivä toisensa jälkeen kusemassa isäntäväen aamumuroihin, saati sitten kutsumatonta?

Nuiville kotimaa on koti, jossa isäntä kertoo, miten ollaan. Kylään saa tulla ja asumaankin, mutta vain annetuilla ehdoilla. Tämän ei tarvitse olla globaalissa mittakaavassa epätasa-arvoista, sillä muut maat ovat vapaita asettamaan omat ehtonsa ja yksityiset ihmiset valitsemaan asuinpaikkansa näiden ehtojen perusteella.

Hippien maailma taas lienee pohjimmiltaan yhteinen: tulija otetaan vastaan kyselemättä, sillä ihmisten vapaa liikkuvuus on lähtökohta, johon tehtävät rajoitukset ja poikkeukset tulee perustella erikseen. Jokaisella ihmisellä tulisi olla synnyinpaikastaan riippumaton mahdollisuus hakeutua itselleen sopivimpaan paikkaan asumaan, pois sotien ja sorron keskeltä ja kohti omaa käsitystään hyvästä elämästä.

Kun on maahan tultu, maassa ollaan kuitenkin hipinkin mielestä samoilla ehdoilla kuin muutkin. Miksi ulkomaalaisille sääntöjen rikkojille pitäisi olla erilaiset rangaistukset kuin suomalaisille – sillä lisärangaistushan karkotus käytännössä on? Se, ettei ulkomaisia rikollisia karkoteta, ei tarkoita sitä, etteikö heitä rangaistaisi. Se, että valtio saattaisi säästää lyhyellä tähtäimellä rahaa lähettämällä syrjäytyneet pois, on toisarvoista tasa-arvon periaatteen rinnalla. Ja onko meillä lopulta varaa luoda yhteiskunta, jossa epäkelvoiksi todetuista yksilöistä hankkiudutaan eroon aina, kun siihen vain tulee tilaisuus?

Mikäli yllä esitetty tiivistelmä maailmankuvista vaikuttaa mielestänne läpinäkyvän puolueelliselta ja suorastaan naurettavalta, olen kanssanne samaa mieltä. Väitetystä hippeydestäni huolimatta en nimittäin ole sisäistänyt kovinkaan syvällisesti tuota monikulttuurista maailmankatsomusta. Tunnen voimakasta vetoa rajatonta rakkautta täynnä olevaan maailmaan osaamatta argumentoida sen puolesta muuten kuin fiilispohjalta. Nuivien maailma kotianalogioineen taas on hölmistyttävän yksinkertainen. Eihän niistä asioista voi edes puhua samalla kielellä!

Hartain toiveeni olisikin, että joku autenttinen hippi tai muu hyvä ihminen kertoisi vähemmillä korulauseilla perustelut sille, miksi Suomessa pitää olla tilaa kaikille tänne ehtineille, muitakin kansallisuuksia edustaville rikollisille. Olen varma, että joku muu pystyy kyllä esittämään omia olkiukkoargumenttejani parempia syitä.

Suomalaisesta väkivaltakulttuurista

Ei ole aivan ensimmäinen kerta, kun sivuan suomalaista väkivaltaa; eikä ole aivan ensimmäinen kerta, kun sitä muutkin sivuavat. Mutta hyvään aiheeseen voi palata, jos sitä ei ole saatu tyhjennettyä. Minua nimittäin edelleen kiinnostaisi kovasti tietää, mitä tarkoitetaan tällä suomalaisella väkivaltakulttuurilla. Minun tulkintani mukaan fraasi tarkoittaa sitä, että suomalainen väkivaltakulttuuri on jotenkin poikkeuksellinen muiden maiden väkivaltakulttuureihin verrattuna. Yleensä tulkitsen fraasin käyttäjän tarkoittavan vielä erityisemmin sitä, että Suomessa väkivaltaa on enemmän kuin muualla.

Jos en äidinmaidosta niin kuitenkin jo alaikäisyydestä asti olen tiennyt, että Suomessa tapellaan ja hakataan selvin päin mutta varsinkin kännissä. Naiset ovat silmät mustina ja lapset traumatisoituneet; nakkikiskalla turpaansa ottaminen on osa mieheksi kasvamista, täällä Suomessa. Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, vaan näyttää tunteensa nyrkein ja urahduksin. Naiset tulevat hyvää vauhtia perässä niin viinanjuonnissa kuin hakkaamisessakin.

Ei väkivalta Suomessa olekaan mielestäni mikään illuusio. Todellakin: kuonoonsa saavat lapset, naiset ja miehet. Nyrkki ja puukko heiluvat, kyllähän me kaikki siitä olemme lukeneet. Mutta sitten kuitenkaan nuo esitetyt väkivaltatilastot eivät kerro Suomesta mitään poikkeuksellisen synkkää: eurooppalaista keskitasoa, ja Eurooppahan ei maailmanlaajuisesti ole mitenkään huomattavan väkivaltainen paikka.

Jos suomalainen väkivalta ei ole erityislaatuista, miksi niin annetaan kuitenkin ymmärtää? Onko se tahallista? Mistä se on lähtenyt liikkeelle? Onko idea uusi, vai uskovatko vanhimmat elossa olevat sukupolvet myös väkivaltaliturgiaan? Entä heitä edeltävät? Muistan nähneeni Hesarin mielipidepalstalla kirjoituksen, jossa tätä poikkeuksellista suomalaista väkivaltaa seurattiin satoja vuosia taaksepäin. Tiesivätkö kaikki nämä menneet sukupolvet olevansa harvinaisen väkivaltaisia, vai mekö sen olemme keksineet?

Toisaalta, vaikka Suomi olisi nykytilassaan maailman väkivallattomin maa, mitä väliä sillä lopulta on? Mitä merkitystä on Suomen sijoittumisella jossain rankingissä? Lohduttaako maahan poljettua tietää, että naapurimaassa hänen kaltaisiaan on vielä enemmän?

Puhe suomalaisesta väkivaltakulttuurista tuntuu yksinkertaisesti propagandalta: annetaan selkeästi ymmärtää, että meillä on ainutlaatuinen ongelma, että olemme jotenkin poikkeuksellisen huonoja. Onko tämä nyt oikeasti kovinkin kauaskantoinen strategia? Kannattaako koko kaivattu yhteiskunnallinen ryhtiliike rakentaa väritetyn totuuden varaan? Jos todellisuus joskus paljastuu, eikö se vie pohjan koko väkivaltaprojektilta?

Miksei voitaisi vain sanoa, että vaikka tilanne voisi olla paljon huonompikin, voisi se olla parempikin?

Uutisähky

Viimeisintä uutistapahtumaa seuratessa tuli aluksi hengästynyt olo, sitten raskas ja väsynyt. Tunsin kieltämättä oloni hieman likaiseksi, kun niin nälkäisenä kiertelin eri uutissivustoja etsien uusia yksityiskohtia mässäiltäväksi, mutta minkäs sitä ihmisluonnolle mahtaa. Uutishimo pysyi kovana niin kauan kun päivityksiin tihkui uusia faktoja ja huhuja; sen sijaan siinä vaiheessa, kun tosiasioiden ja spekulaatioiden sijaan otsikoissa alkoi näkyä erinäisten tahojen kommentteja ja johtopäätöksiä, muuttui meno raskaaksi.

Olen kuitenkin yrittänyt pysyä tunnollisesti ajan tasalla, kun se näin vapaalla on kerran mahdollista. Nyt on jo sitten tiedossa, että Kosovon albaanit ovat väkivaltaisia, suomalainen kulttuuri on väkivaltainen ja suvaitsematon, suomalaiset naiset ovat typeriä hutsuja heittäytyessään jännittävien ulkomaalaisten kelkkaan ja suomalaiset miehet ovat hulluja kuulapäärasisteja sekä vaimonhakkaajia. Lisäksi mielenterveydestä on säästetty talouskasvun nimissä ja kukkahatut ovat pehmittäneet tien kaikille lepsun ja anteliaan järjestelmämme hyväksikäyttäjille.

Tiedän nyt myös, miten pöyristyttävää on, että tällaista tragediaa hyväksikäytetään oman poliittisen agendan ajamiseksi. On käsittämätöntä, että yhden jo pitkään Suomessa asuneen kuumakallen tekemisillä leimataan kaikki maahanmuuttajat, saati, että asiasta tehdään yleinen esimerkki maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisesta. Mihin on unohtunut se, että edelliset joukkomurhaajat ovat olleet suomalaisia? On myös käsittämätöntä, että vuosikymmenien ajan on vain katsottu vierestä ulkomaalaisen pitenevää rikosrekisteriä ja tyydytty silittelemään päätä pehmeälle paperille painetulla lähestymiskiellolla. Ja kuinka moni mustasukkainen suomalainen lähtee selvin päin kylmäverisesti siippansa työkavereidenkin perään?

On käsittämätöntä, ettei kolmen tragediankaan jälkeen saada käsiaseita kiellettyä tai niiden määrää ainakin dramaattisesti vähennettyä - juuri käsiaseidemme määrähän oli se, mihin ulkomaiset mediat erityisesti tarttuivat Espoosta uutisoidessaan. On myös sikamaista, että tunnetun rikollisen yksiselitteisen laiton ase vedetään mukaan aselupakeskusteluun. Sitä paitsi olisi aika jo päättäjienkin ymmärtää, että jos ampuja tietäisi muutamalla sadalla kauppakeskuksen asiakkaalla olevan oma mutka taskussa, olisi hän saattanut harkita reissuaan tarkemmin. Toisaalta, jos sata Prisman asiakasta alkaa yhtäkkiä huitoa toisiaan paukkuraudoilla, voisi puntti alkaa tutista viattomallakin.

Ulkomaalaiset rikolliset ulos Suomesta, suomalaiset rikolliset takaisin Suomeen, suomalaiset ulos Suomesta, käsiaseet kiellettävä Suomesta, ibrahimit kuriin ja kaikille suomalaisille käsiaseet - ei tule ainakaan Facebook-ryhmistä puutetta!

Taidan vetäytyä takaisin kammiooni pureskelemaan tätä kaikkea.

Raketteja

-Äiti, mä haluun nähdä raketteja!
-No katso ulos tuolta ikkunasta, siellähän niitä näkyy.
-Mä katoin jo, enkä nähnyt.
-Kulta, sun pitäis katsoa pidempään kuin kaksi sekuntia.
-En mä jaksa. Mä haluun nähdä raketteja! Missä kaikki raketit on?!
-Ne on tuolla ulkona, kato, tossakin oli taas yksi.
-En mä nähnyt mitään!
-No kun et katsonu ikkunaa vaan minua.
-Katsoinpas, en nähnyt mitään! Äiti sammutetaan kaikki valot, että mä nään ne raketit.
-No voidaan me vähän sammuttaa, muttei kaikkia. Kyllä sä näet ihan tarpeeksi, vaikka tää yks lamppu täällä nurkassa palaisikin.
-Enkä! Mä en nää yhtään mitään! Mä haluun kaikki valot pois! Mä en nää yhtään rakettia!
-Kulta katso nyt edes sinne ikkunaan päin.

Ehkä me ensi vuonna ostamme sitten omat raketit. Hyvää uutta vuotta kaikille, olkoon se yhtä mainio kuin tämäkin on ollut!

Kehnoista rinnastuksista

Kuuntelin työpäivän käynnistämiseksi lumessa seisoskellessani ja bussia vartoessani Pohjannaulaa, kun mieleeni muistui kotifasistin varomaton heitto viime kesältä: mies tokaisi, että eikös Lauri Tähkä ole oikeastaan teinityttöjen versio Pohjannaulasta. Heitto oli luultavasti tarkoitettu viiltäväksi loukkaukseksi, sillä kotifasisti tietää kyllä, kuinka paljon inhoan Lauri Tähkää. Sen sijaan Pohjannaulan vanhemmasta tuotannosta mieskin pitää, ihan saman verran kuin minäkin.

Pohjannaula ei todellakaan ole mikään Lauri Tähkä. Pohjannaula on Aku Ankka, kun taas Lauri Tähkä on Hannu Hanhi. Pohjannaula on se Pässinpää-biisin pässinpää, kun taas Lauri Tähkä on se lipevä liehittelevä limanuljaska, joka kaataa bimbotytön pässinpään vasta harjoitellessa avausrepliikkiään järven selällä. Ja seuraavan bimbon heti perään.

Pohjannaula on se snägärijonossa vahingossa turpaansa saava laskuhumalainen jamppa, kun taas Lauri Tähkä on se mulkku, jolle se isku oli oikeasti tarkoitettu ja joka karkaa viholliseltaan etuilemalla taksijonossa. Pohjannaula on makkaraperunat, Lauri Tähkä on Chicken McNuggets.

No, on kyllä myönnettävä, että tässä videossa on aavistus lipevyyttä. Sallittakoon se nyt kuitenkin, pahempaakin kun on nähty.

Aika aikaansa kutakin

Aamiaislehdessäni oli tänään artikkeli erilaisista aikakäsityksistä, ja jutun kuvituksesta oli hauska huomata, että minunkin visuaalinen aikakäsitykseni oli päässyt esille. Katsokaapas kuvan vasenta ylänurkkaa, sitä jonkun 10-vuotiaan pojan piirtämää aikaympyrää. Juuri noin, tuolla tavalla minäkin näen ajan etenevän.

Minunkin aikani on siis ympyrä, jota kuljetaan vastapäivään. Talvi on ylhäällä ja kesä alhaalla; kevät vasemmalla ja syksy oikealla. Tosin lisäisin vielä tarkennukseksi, että kyseessä on oikeasti kaksiulotteisen ympyrän sijaan kolmiulotteinen rinkeli. Lisäksi rinkeliä ei suinkaan katsella etäältä, vaan käpöttelen omilla pikku jaloillani koko matkan sen pintaa pitkin. Rakennelmaa ei kuitenkaan missään nimessä voi tarkastella nurjalta puolelta, jolloin sitä kierrettäisiin myötäpäivää. Ehkä se on sitten ripustettu seinälle, pelkkää pimeää väärällä puolella kuitenkin on.

En osaa sanoa, mistä vuosi varsinaisesti alkaa, mutta lähdetään nyt liikkeelle vaikka tammikuusta eli keskeltä ylhäältä. Tai itse asiassa vähän oikealta ylänurkasta; varsinainen lakipiste on tammi-helmikuun vaihteessa, kun ulkona on kylmintä ja oikea talvi.

Painovoima vaikuttaa luonnollisesti myös aikarinkeliini, joten eteneminen alkaa rinkelin päältä ulkokehältä. Keväällä valo lisääntyy ja sielu kevenee, ja kesää kohden liu'utaan vaivattomasti. Siinä jossain huhti-toukokuussa kierretäänkin ulkokehältä sisäkehälle, jota pitkin tallustellaan kesän ajan. Juhannus on vähän ennen rinkelin pohjaa, joka sijaitseekin jossain kuumimmassa kesässä eli heinäkuussa.

Syksyllä, siinä syyskuun tienoilla, aletaan kavuta rinkeliä ylös ja hivuttaudutaan pois sisäkehältä. Joulukalenterin ensimmäisen luukun avaamisen aikaan saavutaan taas ulkokehälle, ja jouluna voi kurkistella tulevaa juhannusta rinkelin vastakkaisella puolella.

Taisin olla jo aikuinen, kun tajusin, etteivät kaikki suinkaan pidä tällaista maailmaa itsestäänselvyytenä. Vieläkään en kyllä ymmärrä, mikseivät pitäisi. Kaikki muut tavat hahmottaa vuoden kulku ovat niin epäintuitiivisia ja tympeitä.

Paras joululahjamme

Kaikki kolme lukijaani ovat luultavasti nähneet tämän jo naamakirjassakin, mutta mielestäni ilmestys ansaitsee laajempaakin julkisuutta.

Näyttää siltä, että tänä jouluna lahjoja kantoi talouteemme Joulupukin lisäksi myös paha Nuuttipukki. Toisaalta esikoinen rakastaa leluaan, joten lahjan kärki lienee tarkoitettu meille vanhemmille.

Joulurauhaa

Terveisiä täältä joululomalta oman hellan lämmöstä. Maanantaina olisi paluu töihin, joten kai tässä pitää orientoitua taas palaamaan maailmaan. Kovin montaa kertaa ei ole viikon aikana tullut nenäänsä ovesta ulos työnnettyä, vaikka säät olisivat sallineet vaikkapa luistelun tai muun tervehenkisen reippailun päiväsaikaan.

Eipä ole tullut pahemmin blogissakaan piipahdettua, sillä mitäpä tästä jouluidyllistä edes kertoisi. Loman aikana ei ole mielessä häivähtänyt minkäänlainen huumorin kukkanen, ei kritiikin siemen eikä sarkasmin häivähdys. Emotionaalisesti joulu on paluuta lapsuuden turvaan ja onneen, vaikken toki muulloinkaan tunne oloani turvattomaksi tai onnettomaksi. Joulu on vain... jotain aivan muuta.

Ja sen jälkeen on aina vähän tyhjä olo. Tai olisi, jos ei olisi kokonainen uusi vuosi ajateltavana.

Tästä pitää nyt vähän vielä toipua. Onneksi huomisen voi vielä viettää sohvannurkassa kirjan kanssa.

EDIT: Melkein unohdin mainita, että jouluaattona kuopus sanoi maito. Siitä hyvästä pukki toi ryökäleelle ison pinon lahjoja.

Elämän realiteeteista

Olen seurannut huvittuneena tätä Citymarkettien seksilelukohua ja naureskellut avuttomille vanhemmille: Suomessakin näkyy olevan hämmästyttävän paljon aikuisia, jotka oikeasti hätääntyvät, jos pelkäävät joutuvansa selittämään lapselle jotain seksiin liittyvää. Kylläpäs siinä tehdään elämän realiteeteista kumman vaikeaa.

Mutta täytyy sanoa, että tänään meni meidänkin perheemme kasvattajilla sormi suuhun elämän realiteetteja käsiteltäessä. Esikoinen tietää, että isin äiti ja äidin äiti ovat molemmat kuolleet. Esikoinen tietää myös, että papan koira on kuollut, ja ettei koiravanhusta sen vuoksi enää koskaan voi nähdä.

Iloisen itsevarmasti esikoinen kuitenkin totesi, että "minä en koskaan kuole!".

Mitä siihen voi sanoa? Ei kai lapsen illuusiota ikuisesta elämästä voi vielä kolmivuotiaana rikkoa, se olisi jo turhan julmaa ja tarpeetonta. Mutta missä vaiheessa sitten? Milloin vanhemman pitää pakottaa itsestään ne sanat ja ennen kaikkea se ajatus, että kyllä oma lapsikin joskus kuolee?

Tämä on niitä hetkiä, jolloin olisi helpompaa uskoa johonkin satuun.

Joululahjaideoita

Alkaako joululahjapaniikki iskeä? Jotain henkilökohtaista olisi kiva hankkia tärkeälle ystävälle, mutta mieleen tulee vain latteuksia?

Onko ystävä kenties lapsirakas? Jos näin on, mitä jos hankkisit lahjaksi leasing-lapsen! Tarjolla olisi kahta kokoa: suurempi on noin metrin mittainen, ikää sillä on kolme vuotta ja seitsemän kuukautta; pienempi on suunnilleen 80-senttinen sekä vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen.

Leasing-lapsi tuo kotiin todellista joulutunnelmaa, käärepaperin rapinaa, pikkujalkojen töminää ja suloista napinaa! Leasing-lapsi pitää varmasti huolen siitä, ettei hänen olemassaolonsa unohdu keskellä joulukiireitäkään. Leasing-lapsi on todellinen lapsuuden ja perhearvojen ylistys!

Ja mikä parasta, leasing-lapsen voi palauttaa joulunpyhien jälkeen tavalliseen rauhalliseen arkeensa!

Räiskäle

Vaikka väitin, ettei ampuminen enää huvita, raahauduin silkkaa sinnikkyyttäni taas radalle nakuttamaan niitä tuttuja piskuisia reikiä siihen tuttuun pahviin. Mitä siitäkin nyt tulisi, jos harrastaisi vain sellaisia asioita, jotka huvittavat?

Ehkä edellisen kerran shokkiterapiasta oli hyötyä tai sitten nämä menevät muuten vain aalloissa, mutta nythän se alkoi taas luistaa. Jo ensimmäisellä kierroksella olin ihan vedossa (no joo joo, omien keskinkertaisten neitistandardieni mukaisesti, naamat umpeen ruudun sillä puolen).

Niin olin toisellakin. Ja kolmannella. Ja neljännellä.

Vedossa oleminen alkoi nopeasti maistua puulta.

Jos kerran olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei agilityammuntaa ja temppuratoja kannata vielä ottaa repertuaariin liian kovien kaliiberivaatimusten vuoksi enkä toisaalta halua heittää hanskoja tiskiinkään, on keksittävä jotain muuta kiinnostavaa aikansa kuluksi. Niin kuin nyt vaikka päätöntä räiskimistä.

Päätin kokeilla, millaista tulosta syntyisi, jos tyhjentäisin koko lippaan aina samassa ajassa kuin muut kiskaisevat puolikkaan. Jos en pääse temppuradalle, voin edes kuivaharjoitella nopeutta. Reisillehän se pääasiassa meni, mutta olipa hemmetti edes hauskaa. Paukut ehtivät tietenkin loppua kesken, mutta onneksi paikalla on aulista palveluskuntaa kantamassa lisää pökköä pesään. Ja lohdutuksekseni muistutan, että jopa kehnosti räiskitty maalitaulu on nykyään sievempi kuin huolella tähdätty vielä vuosi sitten.

Keskittyminen, rauhallinen hengittäminen ja zen saavat nyt kyllä pitää taukoa, minä haluan oppia ampumaan nopeasti.

Henkilökohtaisia ongelmia? Osallistu työpajaan!

Kokko & Herrmann Private Consulting on laajentanut toimintaansa perinteisistä 14 askeleen ohjelmista myös työpajoihin, joiden fokus on kuitenkin tuttuun tapaan henkilökohtaisten ongelmien tehokkaassa ja tuloksellisessa ratkaisemisessa. KHPC:n työpajojen kouluttajat ovat pitkän linjan ammattilaisia, joilla on vuosikymmenten mittainen kokemus henkilökohtaisesta elämästä. Corporate Approach -yksikön konsulttimme ovat tämän lisäksi työskennelleet vuosien ajan yritysmaailmassa.

Valikoimastamme löytyy valmispajoja yksityishenkilöille ja yrityksille, minkä lisäksi toteutamme myös räätälöityjä workshoppeja yrityksille ja muille yhteisöille. Alla lista kevään 2010 tarjonnastamme.


Yrityksille ja yhteisöille:

Virkistysiltojen jatkotoimenpiteet

Kuinka selviytyä pikkujoulujen jälkeisestä arjesta, jos jatkoilla tuli lipsuttua yhteisön omaksumista käytösnormeista? Työpajassa harjoitellaan post-firaalisia kohtaamisia vertaistukiryhmän kesken turvallisen kouluttajan johdolla.

Häiriintynyt pomo - uhka vai mahdollisuus?

Miten säilyttää motivaatio ja panostaa eheään työsuoritukseen sekä palkitsevaan urakehitykseen, jos työpaikkaa terrorisoi keskinkertainen ja katkeroitunut pomo? Workshopin ote on terapeuttis-taiteellinen, ja omat pehmolelut saa ottaa mukaan.


Yksityishenkilöille:

Avioelämän kohtaanto-ongelmat

Miten ratkaista aviopuolisoiden tavoitetilojen epäsuhta makuuhuoneessa? Työpajassa harjoitellaan toimivia lähestymiskeinoja sekä opetellaan tunnistamaan se piste, jonka jälkeen ongelma on voitettavissa ainoastaan henkilöstöuudistuksilla.

Kannustimien uudelleenallokointi

Miksi naapurilla on kalliimpi auto? Opi tunnistamaan kateus energisoivana voimana ja kääntämään se voitoksesi. Työpajaan osallistuminen edellyttää erillisen vastuuvakuutuksen voimassaoloa.

Kolmenkympin kriisi - uhka vai mahdollisuus?

Onko elämäsi saavuttanut jo lakipisteensä? Vertaistuen lisäksi workshopissa pääsee tutustumaan mm. kuntosalien, hedelmöitysklinikoiden, työnvälitystoimistojen ja eläkeyhtiöiden palveluihin.

M-A-I-T-O

Kuopus ei vielä puhu kokonaisia lauseita, mutta osaa paljon yksittäisiä sanoja niin suomeksi kuin saksaksikin. Itse asiassa tyttö taitaa puhua hieman enemmän saksaa kuin suomea, mutta osaa sanoa suomeksi esimerkiksi niinkin vaikean sanan kuin kalenteri. Jostain syystä sana maito on kuitenkin ylivoimainen, tai sellaiseksi neiti on sen tehnyt.

-Neila, sano maito.
-Milch!
-Sano MAI - TO.
-Milch!
-Sano mai-mai-mai.
-Mai-mai-mai!
-Sano to-to-to.
-To-to-to!
-Sano mai.
-Mai!
-Sano to.
-To!
-Sano maito.
-Milch!

Filosofian harjoittamisesta

Myönnän, että saatan tunnistaa tästä omia piirteitäni niiltä ajoilta, kun olin vielä nuori ja vetreä filosofianopiskelija. Nykyäänhän vanhemmuuden ja tavallisen arjen hapertamat aivoni eivät kykene enää minkäänlaiseen (pseudo-)älylliseen ilotteluun.

Ilmoja pidellen

Tästä tulee hyvä viikko. Luntakin on jo. Pulinat pois.

Mieliteoista

Minun on jo pidemmän aikaa tehnyt kovasti mieli tätä, ja himo sen kun vain yltyy. Rahatilanne ei kuitenkaan ole kohentunut kotifasistin sisustusinnosta puhumattakaan, joten ostin sitten lohdutukseksi tämän.

Hyvä mieli siitäkin tuli.

Vihreästä

Vihreä on yksi ehdottomista lempiväreistäni, tapaan sanoa, mutta todellisuudessa näin lavea määritelmä on ylettömän yksinkertaistava. Parasta maailmassa ovat luultavasti sitruunankeltainen ja limenvihreä, kunhan kumpaakaan ei ole vesitetty turhan hailakaksi.

Sen sijaan mintunvihreä pitäisi kieltää kokonaan. En ole kuunaan törmännyt mintunvihreään, joka olisi sopinut paikalleen, ellei tarkoitus ole ollut herättää inhonväristyksiä. Mintunvihreässä ei ole mitään hyvää.

Onkin oikeastaan mielenkiintoista, miten pienillä sävyvaihteluilla voi saada aikaan niin suuria eroja. Kuten sanottu, limenvihreä on parasta ja mintunvihreä pahinta, mitä tiedän. Keltaiseen taittuva keväinen vihreä on myös aika kiva, joskin tietenkin jo aika lähellä sitä limenvihreää. Puhtaampi vaaleanvihreä taas alkaa olla jo niillä rajoilla: riippuu asiayhteydestä ja ympäröivistä väreistä. Metsänvihreä on aina turvallinen, mutta vähän tylsä. Kovin tumma sinivihreä voi olla jo aika ruma, vaikkei herätäkään yhtä voimakasta oksennusrefleksiä kuin mintunvihreä.

Toisaalta turkoosi on aivan hyväksyttävä ja jopa piristävä väri, kunhan taas muistetaan riittävä pigmentointi. Mutta turkoosihan on jo vähän aiheen vierestä, moni ihminen kun tuntuu pitävän turkoosia sinisenä. Mikä on kyllä aivan pöyristyttävää.

Ruutu numero kaksi, osa kaksi

Räpeltämisen jälkeen taulu piti saada valmiiksi, joten tässä on trilogiani vaihtoehtoinen toinen osa. Edellinen toinen osahan oli täällä. Enää ykkösosasta puuttuu toinen versio, jostain harmoniasyystä sellainenkin on kai väkerrettävä, jotta voin ainakin sanoa kertoneeni saman tarinan nyt varmasti kahteen kertaan. Joko tätä voisi nimittää rautalangasta vääntämiseksi? No, ehkä ei.

Haaveena olisi saada trilogian varjoversio valmiiksi jouluksi. Voi tehdä tiukkaa, kun ykkösosasta ei ole vielä mitään hajua.

Ruuanlaittotaidoista

Tavallinen arki-ilta kotitaloudessamme. Isi on juuri laittamassa kalaa uuniin saatuaan äidiltä kehuja tulevan aterian houkuttelevasta ulkomuodosta.

Mella: [iloisesti] "Se maistuu pahalta!"
Isi: [mutinaa saksaksi]
Mella: "Se maistuu pahalta meidän kaikkien mielestä!"
Isi: [mutinaa saksaksi]
Mella: "Se maistuu pahalta mun mielestä, se maistuu pahalta Neilan mielestä ja se maistuu pahalta äidin mielestä. Se maistuu pahalta meidän kaikkien mielestä!"
Isi: [mutinaa saksaksi]
Mella: "Mä en syö sitä, Neila ei syö sitä ja äiti ei syö sitä. Se maistuu pahalta meidän kaikkien mielestä!"

Minkä ikäisenä lapsilla pitäisi olla se vaihe, että omat vanhemmat ovat kaikkitietäviä ja -osaavia?

Wanted: Onnistumisen elämyksiä

Viime aikoina yksi jos toinenkin tekeminen on alkanut maistua puulta ihan siitä syystä, etten vain osaa. Tapanani ei ole nykertää pitkään taulujen yksityiskohtien parissa, mutta nyt maalaushuoneessa nököttää tekele, joka ei vain millään tule valmiiksi. Siinä on pielessä oikeastaan ihan kaikki: värit, sommitelma ja yksityiskohdat. Lisäksi eri elementit eivät sovi tyylillisesti lainkaan yhteen, ja koko taulun ideakin on aika kökkö.

Viime vuosina maalausharrastukseni onkin tuottanut lähinnä pettymyksiä. Viimeisin taulu(sarja), johon olen ollut tyytyväinen, on neljä vuotta sitten maalaamani triptyykki. Sen jälkeen on tullut pelkkää keskinkertaista kuraa omalla keskinkertaisella asteikollanikin mitattuna.

Jos katselen vanhempia tauluja vaikka tuolta 90-luvulta asti, ovat ne toki teknisesti kömpelöitä, mutta niissä on jotain vilpitöntä ja raikasta. Nykyisistä tauluistani puuttuu se sielu, jonka vielä nuorena osasin vangita kuvaksi.

Ampuminenkin alkaa käydä turhauttavaksi. Osaanhan minä toki paljon enemmän kuin vuosi sitten, ja silloin tällöin tulee sessioita, joihin olen itse varsin tyytyväinen. Mutta kehitys on kovin hidasta ja onnistuminen liian haurasta. Ei ole kovin kestävää, jos hyvät osumat ja iloinen mieli edellyttävät harmonista ympäristöä ja häiriötekijöiden täydellistä poissaoloa. Minkäänlaiseen agilityammuntaan ei ole mahdollisuuksia tällä tupeloinnilla, ja jos pienikin päänaukominen huonoista osumista vie maun koko touhusta pitkäksi aikaa, ei minulla ole mitään asiaa talvisotaäijien keskelle.

Kaiken kukkuraksi osallistuin tänä aamuna kohtaukseen, josta varmaan taas kirjoitetaan lehdissä otsikolla "suomalaiset tylyjä toisilleen bussissa". Aamubussiini oli tyrkyllä äiti kaksosrattaiden kanssa ja hän kysyi minulta, pääsisikö tällä bussilla hänen määränpäähänsä. Sönkötin unenpöppörössä jotain epämääräistä bussin reitistä, eikä vinkistä ollut äitipololle mitään apua.

Seuraavaksi hän tiedusteli kovaan ääneen bussin ovenraosta, josko joku muu osaisi auttaa. Vastaukseksi hän sai vain jonkun teinitytön haistattelut siitä, miten hänellä on kiire kouluun ja naikkosen pitäisi nyt joko nousta bussiin tai antaa sen mennä. Äiti nousi bussiin ja ryhtyi itku kurkussa soittamaan ohjeita kännykällään.

Tragedia tässä on se, että minä oikeasti tiesin, missä hänen olisi kannattanut jäädä pois löytääkseen määränpäähänsä. Sen keksiminen vain kesti jonkin aikaa, minkä jälkeen pähkäilin vielä olisiko minulla karttaa ja, koska ei ollut, miten selittää reitti äitipololle käsiä huitomalla. Tämä kaikki kesti kuitenkin niin kauan aikaa, että äiti oli jo ehtinyt pettyä ihmiskuntaan ja poistua kyydistä väärällä pysäkillä.

Niin että ei tässä ihan kamalan hyviä ihmisiä olla.

Vastuun jakamisesta

Jos jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, onko jaettu vastuukin sitten kaksinkertainen vastuu? Näin monesti tunnutaan väitettävän. Usein, kun huudetaan sosiaalisen vastuun perään, muistetaan kuitenkin vakuuttaa, ettei tällainen mitenkään vähennä yksilön vastuuta. Minusta sellainen kuulostaa sanahelinältä.

Viime aikoina lehdissä on ollut kiinnostavia esimerkkejä asiasta. Itsenäisyyspäivänä Hesarin mielipidepalstalla oli nimimerkin "Uskotonta vaimoaan edelleen rakastava aviomies" kirjoitus, jossa tämä toivoi, ettei kukaan iskisi naimisissa olevia ja kotona asuvien lasten vanhempia. Näiden kolmansien osapuolien toivottiin kantavan vastuunsa perheiden eheydestä.

Samalla Kauhajoen tapauksessa käydään oikeutta siitä, kuinka paljon vastuuta kouluampujan aseluvan säilyttäneen komisarion tulisi ottaa. Jos todetaan, että komisario toimi väärin eikä kantanut vastuutaan, ei edesmenneen kouluampujan vastuu kuitenkaan muka yhtään pienene.

Ikuisuuskysymys on myös naisten vastuu siitä, etteivät vaeltele ympäripäissään vähäpukeisina keskellä yötä tunnetusti vaarallisilla alueilla. Tietenkin haluan elää yhteiskunnassa, jossa naiset voivat halutessaan tehdä näinkin, toisaalta varautumisesta puhuminen ei tietenkään vähennä raiskaajan vastuuta teostaan, vai mitä? Ja näyttäkää minulle vanhempi, joka ei aio opettaa tyttärelleen tällaista varovaisuutta.

Näistä kaikista vastuunjaon esimerkeistä minulla on luonnollisesti aivan erilaiset ja jossain määrin ristiriitaisetkin mielipiteet. Parisuhde-esimerkki on niistä oikeastaan yksinkertaisin: minun mielestäni jokainen ihminen vastaa täysin oman suhteensa ylläpidosta, eikä vastuuta voi millään tavalla ulkoistaa kolmansille osapuolille. Perheenrikkoja saattaa toki tuntea syyllisyyttä, se kun on ihmisille aika tyypillinen tunne. Vastuuta hänellä ei kuitenkaan toisen ihmisen perheestä ole. Jokainen hoitakoon oman tonttinsa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Mitä Kauhajokeen tulee, on vastuunjaosta päätetty jo lakia säädettäessä, joten moraaliongelmasta sinänsä ei ole kyse. On jo selvää, että viranomaisella on jotain vastuuta yksilöiden käytöksestä, ja nyt ratkotaan vain sitä, toimiko viranomainen hänelle säädetyn vastuun mukaisesti. Ja kyllä, kun viranomaiselle annetaan vastuuta yksilöstä, on se vastuu minun mielestäni pois yksilöltä itseltään. Siinä ei ole mitään periaatteellisesti väärää; kyllä minä kannatan sosiaalista vastuuta meidän alati erehtyvien ja heikkojen ihmisten tueksi. Koska viranomaisen ottama vastuu kuitenkin on teesini mukaan pois yksilön harteilta, on haastavaa löytää se sopiva tasapaino näiden kahden vastuunkantajan välillä.

Viheliäisin tapaus on sitten tämä puskaraiskaus ja sen ennaltaehkäiseminen. Sen verran feministiä tai yksinkertaisesti vain naista minussa on, etten suin surminkaan suostuisi millään tavalla keventämään raiskaajan vastuuta jakamalla sitä uhrille - korkeintaan jollekin abstraktille yhteiskunnalle. Kuitenkin tuntuu silmien sulkemiselta väittää, etteikö uhriksi joutumisen riskiä voisi järkevin toimenpitein pienentää. Järkeviä toimenpiteitä taas kai tavataan nimittää vastuunkantamiseksi.

Kertokaapa, oi viisaat, millä tavalla saan yhdistettyä nämä ristiriitaiset uskomukseni:

a) vastuun jakaminen pienentää yksittäisen vastuunkantajan taakkaa;
b) naisten ei ole järkevä käyskennellä pimeissä puistoissa yksin humalassa;
c) puskaraiskaajan vastuuta ei voi pienimmässäkään määrin vähentää uhrin kustannuksella?

Viikon alun väriskaalasta

Tänään maanantaina minut tunnistaa siitä, että olen se synkänpuhuva näppäimistönsä äärelle kyyristynyt hiljainen hahmo, joka sulkee maailman ulkopuolelleen kuulokkeillaan ja välttelee katsekontaktia. Minusta ei ole kenellekään mitään harmia, jos vain ymmärrätte olla ryttyilemättä. Kunhan tämä työpäivä on saatu hoidettua kunnialla pulkkaan ja lapset haettu tarhasta, lupaan kyllä vetäytyä ihmiskunnasta maalaushuoneeni hämärään.

Tänään mennään näissä väreissä.

Isänmaallisuudesta

Itsenäisyyspäivän merkeissä olen yrittänyt viritellä itsestäni esiin jonkinlaista isänmaallisuuden tunnetta, mutta ei se helpolla irtoa. Kuten olen moneen otteeseen todennut, en ole kovin isänmaallinen. Identiteetissäni selvästi korkeammalla sijalla ovat vaikkapa äitiys, naiseus, akateemisuus, työnteko ja jopa helsinkiläisyys, vaikka olenkin junantuoma.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että minulla olisi jotain Suomea ja suomalaisia vastaan tai että jollain tavalla häpeäisin suomalaisuuttani. Se on vain jäänyt jotenkin etäiseksi ja vähäpätöiseksi ominaisuudeksi itsessäni; viiteryhmäksi, jonka kanssa en tunne kovinkaan merkittävää yhteenkuuluvuutta. Tiedostan olevani juridisesti osa Suomea, ja olen ihan tyytyväinen siihen, millaisessa yhteiskunnassa elän. Arvostan sitä, että saan käydä töissä, laittaa lapseni turvalliseen julkiseen päiväkotiin ja kulkea pimeilläkin kaduilla pelkäämättä. On hienoa voida harrastaa bloggaamista, maalaamista, pyöräilyä ja ampumista sekä juoda kaljaa ja syödä lihaa. On myös ihan mukavaa, että kasvissyöntiä harjoittaville ystävillenikin löytyy riittävästi murua rinnan alle.

Tämä kaikki on kuitenkin ennemminkin osa länsimaalaisuutta kuin jotain erityistä suomalaisuutta, ja länsimaalaiseksi identifioinkin itseni mielelläni. Mitä sellaista Suomessa on, mitä en mistään muualta lännestä saisi? En ole kova saunomaan, ja kyllähän niitä löylyhuoneita muistakin maista löytyy. Salmiakki ei kuulu herkkuihini, sataprosenttinen ruisleipä kylläkin. Sitäkin kuitenkin kuulemma löytyy muualta. Ja voisiko identiteettini lopulta ripustautua jonkin niin triviaalin asian kuin ruisleivän varaan? Pidän kuitenkin myös belgialaisista oluista, mutten koe sielunyhteyttä belgialaisiin tämän vuoksi.

Olen alkanut uskoa, että isänmaallisuudessa on kyse nimenomaan tunteesta, joka ylittää kaikki lueteltavissa olevat syyt ja argumentit. Kaiken hyvän suomalaisen listaaminen ei riitä, jos en vain saa otetta siitä tunnetilasta. Minulle kaikki ne suomalaisen yhteiskunnan hyvät piirteet ovat toisistaan irrallisia mukavia asioita, koska en vain kykene yhdistämään niitä keskenään joksikin abstraktiksi suomalaisuudeksi.

Voi olla, että asuminen ulkomailla toisi tämän tunteen esiin: koti-ikävä on helposti havaittavissa, ja ehkä se voisi kohdistua kokonaiseen valtioon, jos olisin riittävän pitkään poissa. Mutta ainakaan toistaiseksi en ole sellaista kokenut.

Joka tapauksessa aion katsoa tänään Yle Areenalta kättelyä, tai ainakin laittaa mekkogaalan pyörimään taustalle tätä tavallista lapsiperheen elämää pyörittäessäni. Tänä vuonna yritän painaa kaiken kyynisyyden taustalle ja kuunnella, sanoisiko joku jotain oikeasti liikuttavaa vastaukseksi kysymykseen "mitä itsenäisyys merkitsee Teille". Jollakulla täytyy olla siihen rehellinen ja valaiseva vastaus. Jonkun täytyy oikeasti uskoa siihen ja löytää sen kuvailemiseen sanat, joita minäkin ymmärrän.

Viikonlopun pornopostaus

Keski-Suomessa kuohuu.

- Aika kova paikka huomata, että tällaista tapahtuu omassa työyhteisössä. Tapaus herätti minut ja pitkään olin tästä hirveän pahalla mielellä, Mikkonen sanoo.

Saankohan minäkään enää ensi yönä unta? Oikein virkamies, joka päivä, tunnin ajan! Ja melkein työajalla, kun kerran niitä työaikoja ei varsinaisesti ole.

Uutisen kärki ei tosiaan edes näytä olevan se ainoa aavistuksen verran kiinnostava asia, että puljun virustorjunta on tuolla tasolla.

Kaikkien blogikirjoitusten äiti

Koska minulla on pakonomainen tarve miellyttää mutta liian hajanainen mieli keksiäkseni sopivasti rajattua kohderyhmää miellyttämiselleni, yritän kovasti räpiköidä eri suuntiin. Seuraavassa pyrin huomioimaan kaikki mieleen tulevat kohderyhmät ja kirjoittamaan jotain heitä lämmittävää. Jos juuri Sinun viiteryhmäsi jäi puuttumaan, kerro ihmeessä, niin lisään senkin joukkoon.

Perheelliset, sukulaiset ja kummit

Muksujen tarhakuvat tulivat eilen! Jostain käsittämättömästä syystä kultainen aviomieheni ei kuitenkaan tajunnut kuvien merkittävyyttä hakiessaan lapsukaisia eilen päiväkodista, vaan unohti mainita niistä minun saapuessani kotiin virkistävän Oman Ajan jälkeen. Vasta tänä aamuna näppärä esikoiseni herättyään näytti avaamattomat kuoret, joita ehdin hätäisesti vilkaista ennen bussiin juoksemista.

Suloisiahan ne ovat, ja aivan itsensä näköisiä. No okei, Neila oli toisessa yksityiskuvassa kyllä omituisen vakava, mutta toisessa hymyä sitten löytyikin. Kaveri- ja sisaruskuvat tulevat valitettavasti vasta myöhemmin, joten vielä en päässyt havainnoimaan esikoisen ja hänen miespuolisen tarhakaverinsa välien sähköisyyttä saati siskosten tukkanuottaa.

Fasistit ja turkulaiset

Pääsin eilen ampumaan poikkeuksellisen fasistisessa seurassa, kun Turun pimeiden kujien paikallisjulkkis Jänö oli tutustumassa pääkaupunkiin. Oma zenini tietenkin hajoaa aina täysin yleisön läsnäollessa, joten ei enempää siitä omasta maalitaulustani.

Kanin piti tietenkin osoittelevasti ampua jatkuvasti oikealta ohi, ihan kuin asia ei olisi tullut jo aiemmin selväksi. Jossain vaiheessa surkea osumatarkkuus kuitenkin kävi korpeamaan miestä niin, että tämä ryhtyi säälittävästi urputtamaan jotain vinosta tähtäimestä. Ratamestareilla oli onneksi sen verran tilannetajua, että nyökyttelivät myötäilevästi ja ennaltaehkäisivät näin pahemmankin raivokohtauksen ja murjotuksen.

Eivät kuitenkaan ajatelleet mokomat minun loppuiltaani: sitä riemua ja uhoahan saatiin sitten kuunnella pikkutunneille asti liian monen Lagavulin-ryypyn ryydittämänä. Matkalainen saatiin kuitenkin illan päätteeksi nostettua bussin kyytiin ja bussikuskikin kuulemma heivasi sammahtaneen miehen päätepysäkillä ulos pakkaseen tokenemaan. Lienee turha sanoakaan, että jäivät sitten ne lasten tuliaiset turkulaiselta ostamatta.

Punavihreät ja maailmanparantajat

Postilaatikossani lilluu Veripalvelun sähköposti, jossa muistutetaan verenluovutuksen tärkeydestä juhlapyhinäkin. Veripalvelun kotisivuilta käy ilmi, että juuri minun verityyppiäni tarvittaisiin nyt kipeästi. Edellisestä luovutuksesta onkin jo riittävästi aikaa.

Jos ovat monet aatteet sekoittaneet pääni ja menettäneet uskottavuutensa, verenluovutuksen merkitykseen pystyn yhä uskomaan. Hyvä on, siihenkin liittyy epäilyttäviä piirteitä, kun vaikkapa homomiesten veri ei kelpaa. Verta kuitenkin tarvitaan yksiselitteisesti, joten sen luovuttaminen on niitä viimeisiä asioita, joissa tunnen tekeväni jotain oikein.

Joten nyt olkapäälläni istuu koko ajan pieni nalkuttava omatunto, kun en saa aikaiseksi lähteä luovuttamaan. Eilen olisi ollut tilaisuus vuodattaa jopa turkulaista verta pääkaupungin tantereella, mutta ajatus pulpahti mieleeni vasta kun veri oli jo saastunut mallastuotteella.

Työkaverit

On taas se aika vuodesta, kun tuntee olonsa vähän typeräksi työpöydän äärellä hepeneissä ja korsetissa istuessaan. Mutta kun pikkujoulut kerran alkavat heti työpäivän päätyttyä, ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin pynttäytyä jo aamusta. Tietenkin olisi voinut tulla töihin tavallista aikaisemmin, roudata kassissa vaihtovaatteet ja meikit ja valmistautua työpäivän lopuksi täällä Vantaankoskella. Mutta kuka sellaista nyt jaksaisi? Etenkin, kun huomioidaan kappaleessa Fasistit ja turkulaiset kuvaillut tapahtumat edellisenä iltana.

Kilpailuhenkiset kanssabloggaajat

Olen menettämässä otettani: kriisini junnaa paikallaan eikä mitään tuoretta kerrottavaa enää oikein ole. Kuinka kauan blogosfääri voi sietää naista, joka vain jauhaa sitä samaa eikä edisty lainkaan? Eihän sellaista jaksa kukaan lukea, saati kommentoida. Yli neljän vuoden bloggaamisen jälkeen olisi tietenkin ihan kunniallista vetäytyä eläkkeelle tai ainakin pitää taukoa, mutta rehellisyyden nimissä en pysty sellaiseen ainakaan nyt, vaikka yön pimeinä tunteina moista harkitsenkin. Väännän täällä varmaan vielä silloinkin, kun ainoa lukijani olen minä itse ja koko kommenttifunktio on poistettu tarpeettomana.

Tytöstä polvi paranee

Olen niin tavattoman ylpeä: esikoiseni on oppinut sarkasmin jalon taidon.

Kolmivuotias leikki bonuskortillani ja sai taitettua sen kahtia. Tämän huomattuaan tyttö totesi isälleen ovela ilme kasvoillaan, että "äiti varmaan tykkää!"

Väkivaltakulttuurista

Älkää luulko, että työntäisin lusikkaani Sofi-soppaan, pois se minusta. Mutta jos ihan vähän vain hipaisisi tuota Johanna Korhosen tulkintaa aiheesta.

Pomo kylläkin tervehti aamulla töihin tullessaan, mutta on se joskus ajatuksissaan tainnut posottaa ohi ottamatta katsekontaktia. Eilen joku nainen (!) livahti juna-asemalla edestäni ovesta ja melkein paukautti sen naamalleni. Ja entä minä itse sitten? Auon päätäni täällä pahamaineisessa netissä ja yritän hartiavoimin hiljentää kaikki idiootit toisinajattelijat.

Elämme väkivaltaisessa maailmassa.

Korhosen lista oli tietenkin epätäydellinen, koska kolumnilla on ymmärrettävästi rajattu pituus. Vaikka netti on paha, käytän sitä nyt hyväkseni mainitakseni muutamia puuttumaan jääneitä väkivaltakulttuurin ilmentymiä.

-Kuopukseni tönäisi eilen päiväkodissa tarhakaverinsa kumoon ja purskahti manipuloivasti itkuun, kun hänen käskettiin pyytää anteeksi.

-Työpaikan Amican hinnat ovat nousseet ikävän korkeiksi samaan aikaan, kun laatu on pudonnut keittiöpäällikön vaihtuessa tiuhaan tahtiin.

-Lunta ei vain näy, vaikka on olevinaan talvi.

-Toimistossa on tänään jostain syystä poikkeuksellisen kylmä.

-Aamulla jouduin vaivalloisesti nousemaan pyörän satulasta, avaamaan jalankulkuportin ja taluttamaan pyörän työpaikan sisäpihalle, kun en saapunut tällä kertaa kätevästi yhtä aikaa postiauton kanssa ja päässyt siten livahtamaan sisälle leveämmästä autoportista.

-Joulu-tammikuussa ei aurinkoa pääse näkemään, kun riistäjän kahleissa työpaikalla kuluu päivän ainoa valoisa aika.


Lukijat voivat vapaasti kertoa omista väkivaltaisista kokemuksistaan, josko se vähän helpottaisi murjottua mieltä.

Alueellisista, ellei geneettisistä piirteistä

Hesarissa kerrottiin eilen, että karjalaiset ovat puheliasta sakkia. Tänään soitin sanomalehti Karjalaisen asiakaspalveluun, ja ai että oli reipas ja mukava mies puhelimessa.

M.O.T.