Jos luulitte, että Turku-vierailumme sujui täysin rauhanomaisissa merkeissä, olitte väärässä. Tarkoitushan oli tutustua myös paikalliseen fasistiseen alakulttuuriin, mikä onnistuikin tyydyttävästi. Kovasta uhosta huolimatta
seudun aseellisen järjestön edustajat olivat kuitenkin piiloutuneet kukin omiin koloihinsa kuka mihinkin tekosyyhyn vedoten, ja poterostaan uskaltautui esiin ainoastaan uhkarohkea Paha Kani. Oli aika viedä punaviherfeministi Lopullisen Pahuuden Maailmaan.
Aivan ensimmäiseksi opin sen, etten kyllä enää raahaa kotifasistia mukaan ampumaan. Tartte tulla pätemään. Paikalle oli saatu
jottai pyssyi, älkää kysykö mitä. Minähän suljen aktiivisesti korvat aina siinä vaiheessa, kun aletaan kertoa nimiä ja kokoja. Perheen insinöörinä kotifastisti kuitenkin tenttasi kaikesta mahdollisesta, kaivelipa maasta vielä edellisten ampujien hylsyjä ja kyseli "mikä tää on? entäs tää?" kuin kolmivuotias esikoisensa konsanaan. Minä taas olen tyytyväinen, kun joku antaa käteeni pyssyn ja kertoo mihin pitää tähdätä. Ja silloinkin tähtään huonommin kuin insinööri.
Vaikka pelkäsin tätä uutta kokemusta aivan yhtä paljon kuin ensimmäistä vierailuani HSC:llä, eivät kädet tällä kertaa tärisseet aivan yhtä pahasti ja taisin muistaa välillä hengittääkin. Toisaalta käsien tärinästä nyt ei kai niin hirveästi edes haittaa ollut, kun touhu lähti käyntiin makuuasennosta kiikaritähtäimellä varustetulla piskuisella pienoiskiväärillä. Täytyy kyllä sanoa, että kiikaritähtäin etäännyttää niin fyysisesti kuin henkisestikin: rekyylitön laukaus sillä kaksikakkosia sylkevällä laitteella muistutti lähinnä mikroaaltouunin ajastamista. Paina nappia, hiekka pöllyää; paina nappia, einespitsa höyryää.
Vähän enemmän ampumisen makuun pääsi sitten tähtäilemällä seisaaltaan, ja siinä jossakin toisessa kiväärissä oli sitten jo vähän enemmän tuntumaakin. Älkää ymmärtäkö väärin, en minä mihinkään osu yhtään missään asennossa. Mutta kai sitä saa silti toivoa vähän enemmän haastetta.
Henkisiä haasteita ja suoranaisia kompastuskiviä saatiin siinä vaiheessa, kun päätin vaihteeksi kokeilla pistoolilla ampumista. Senhän minä osaan, kun en ole muuta kokeillutkaan, vai mitä? Vaikka tietenkin ysimillinen on vähän erilainen kuin kaksikakkonen, mutta kuitenkin.
Eikö mitä, ensimmäisellä yrityksellä en saanut ainuttakaan kutia tauluun. En ainuttakaan! Voitte arvata, että olin hyvin lähellä purskahtaa itkuun ja juosta lähimpään puskaan nuolemaan haavojani. Sen sijaan purin huulta, leikin isoa tyttöä ja yritin uudestaan. Toisella kerralla elämä näyttikin jo paremmalta, varsinkin, kun kotifasisti tajusi ilmeisesti tahallaan ampua hieman minua huonommin. Tästä huolimatta voi olla, etten näytä naamaani Varsinais-Suomessa ihan lähiaikoina.
Varsinainen hupi alkoi vasta siinä vaiheessa, kun isäntä pitkällisten pelottelujen jälkeen lykkäsi käteeni haulikon. Jos kiikaritähtäin ja pienoiskivääri ovat mikromurkinaa, oli haulikolla ampuminen sitten kuin silmämääräisesti sotketun mutta aina yhtä maukkaan lettutaikinan paistamista kaasuliedellä ja hyvällä valurautapannulla - siinä oli tekemisen meininkiä!
Olen täysin tietoinen siitä, että minun pitäisi varmaan hävetä sitä puhdasta riemua, jonka sain haulikolla räiskimisestä. Osumat kun olivat lähinnä vähän sinne päin, ja pumppuhaulikon virittäminenkin on niin kovin vulgääriä ja punaniskaista. Ei hienon naisen, varsinkaan akateemisesti kouluttautuneen ja punavihreästi suuntautuneen, tulisi koskea sellaiseen pitkällä tikullakaan.
Joulupukki, tuothan minulle oman pumppuhaulikon?
