Tytöstä polvi paranee

Olen niin tavattoman ylpeä: esikoiseni on oppinut sarkasmin jalon taidon.

Kolmivuotias leikki bonuskortillani ja sai taitettua sen kahtia. Tämän huomattuaan tyttö totesi isälleen ovela ilme kasvoillaan, että "äiti varmaan tykkää!"

Väkivaltakulttuurista

Älkää luulko, että työntäisin lusikkaani Sofi-soppaan, pois se minusta. Mutta jos ihan vähän vain hipaisisi tuota Johanna Korhosen tulkintaa aiheesta.

Pomo kylläkin tervehti aamulla töihin tullessaan, mutta on se joskus ajatuksissaan tainnut posottaa ohi ottamatta katsekontaktia. Eilen joku nainen (!) livahti juna-asemalla edestäni ovesta ja melkein paukautti sen naamalleni. Ja entä minä itse sitten? Auon päätäni täällä pahamaineisessa netissä ja yritän hartiavoimin hiljentää kaikki idiootit toisinajattelijat.

Elämme väkivaltaisessa maailmassa.

Korhosen lista oli tietenkin epätäydellinen, koska kolumnilla on ymmärrettävästi rajattu pituus. Vaikka netti on paha, käytän sitä nyt hyväkseni mainitakseni muutamia puuttumaan jääneitä väkivaltakulttuurin ilmentymiä.

-Kuopukseni tönäisi eilen päiväkodissa tarhakaverinsa kumoon ja purskahti manipuloivasti itkuun, kun hänen käskettiin pyytää anteeksi.

-Työpaikan Amican hinnat ovat nousseet ikävän korkeiksi samaan aikaan, kun laatu on pudonnut keittiöpäällikön vaihtuessa tiuhaan tahtiin.

-Lunta ei vain näy, vaikka on olevinaan talvi.

-Toimistossa on tänään jostain syystä poikkeuksellisen kylmä.

-Aamulla jouduin vaivalloisesti nousemaan pyörän satulasta, avaamaan jalankulkuportin ja taluttamaan pyörän työpaikan sisäpihalle, kun en saapunut tällä kertaa kätevästi yhtä aikaa postiauton kanssa ja päässyt siten livahtamaan sisälle leveämmästä autoportista.

-Joulu-tammikuussa ei aurinkoa pääse näkemään, kun riistäjän kahleissa työpaikalla kuluu päivän ainoa valoisa aika.


Lukijat voivat vapaasti kertoa omista väkivaltaisista kokemuksistaan, josko se vähän helpottaisi murjottua mieltä.

Alueellisista, ellei geneettisistä piirteistä

Hesarissa kerrottiin eilen, että karjalaiset ovat puheliasta sakkia. Tänään soitin sanomalehti Karjalaisen asiakaspalveluun, ja ai että oli reipas ja mukava mies puhelimessa.

M.O.T.

Parempi kuin Pensseli-setä

Otsikko toimikoon kriittisenä esimerkkinä nykyaikaisesta sensaatiojournalismista, jossa klikkauksia yritetään epätoivoisesti hankkia laatimalla provosoivia ja kuumiin ilmiöihin kytkeytyviä iskulausemaisia otsikoita. Lähes väistämättä lukija huomaa linkin avattuaan tulleensa huijatuksi, sillä tekstin sisältö ei useimmiten ole yhtä provokatiivinen eikä ainakaan järin informatiivinen.

Näin tälläkin kertaa. Halusin vain esitellä teille hyvän biisin, jota tuli pitkästä aikaa luukutettua viikonlopun aikana.

Yrittäjyys ja muita kylmiä arvoja

Lueskelin tässä aamulla vähän jälkijunassa perjantain Hesaria, ja erityisen kiinnostavaa oli lukea taiteilijoiden ja muiden tekijänoikeustuloilla ja apurahoilla elävien kehnosta sosiaaliturvasta. Jutussa haastateltiin äitiyslomalle jääneitä muusikoita, jotka järkyttyivät saatuaan vain minimipäivärahaa: tekijänoikeusmaksuja ja apurahaa kun ei lasketa tuloiksi päivärahaa määriteltäessä. Kuitenkin sama raha on kätevästi tuloa verokarhun käydessä kylässä sekä työttömyysturvan kilahtaessa tilille. Jos tämä ristiriita pitää paikkansa, on se mielestäni pöyristyttävää ja poskettoman epäoikeudenmukaista. (Lyhyempi versio jutusta täällä.)

Paperiversion lopussa oli mielenkiintoinen yksityiskohta. Kuvaston toiminnanjohtaja Kristel Nybondas antaa ymmärtää, että ryhtymällä yrittäjiksi taiteilijat voisivat turvata selustansa hieman paremmin. Ainakin plakkarissa olisi pakollinen eläkevakuutus, joka nostaa myös sosiaalietuuksia. Nybondasin mukaan kaikki taiteilijat eivät kuitenkaan uskalla heittäytyä yrittäjiksi, koska se riskeeraisi työttömyysturvan. Hyvä on, tämän voin ymmärtää.

Mutta sävel- ja sanataiteilija Heidi Puurulan mielestä on kyseenalaista vaatia luovan työn tekijöitä ryhtymään yrittäjiksi, sillä "harvan arvot vastaavat yrittäjyyttä tai kylmää liiketaloutta. Kulttuurintekijäthän ylläpitävät pikemminkin yhteiskunnan henkisiä arvoja."

Häh? Siis taiteilija ei voi olla yrittäjä, koska sellainen ei vastaa hänen arvojaan? Millaista arvomaailmaa yrittäjyys siis oikein Puurulan mielestä edustaa? Hassu minä, kun olen ollut havaitsevinani varsin erilaisista lähtökohdista toimivia yrityksiä. Olen ollut kuulevinani, että on kovinkin hipahtavia ja maailmanparantamiseen keskittyviä yrityksiä, ja sitten on niitä tupakkafirmoja ja muita riistäjiä. Nyt niitä sitten yhdistääkin jokin erityisen kylmä yrittäjyysarvomaailma?

Onko se kylmyys siis sitä, että ajatellaan rahanmenoa ja -tuloa ja yritetään minimoida ensimmäinen ja maksimoida viimeinen? Jos tämä on niin kovasti vastoin taiteilijan arvoja, niin taiteilija ei varmaankaan kovin pahastu siitä, ettei saakaan maksimoitua sitä äitiyspäivärahaansa? Vai edustaako äitiyspäiväraha pehmeitä ja pörröisiä euroja, kun taas jokaisen yrittäjän tulo koostuu kovista ja kylmistä euroista?

Tämä argumentaatio muistuttaa mielestäni sitä mussutusta, että avoparit eivät voi periä toisiaan samalla tavalla kuin avioparit; ja oli aviopareilla kai muitakin taloudellisia etuja. Naimisiin ei kuitenkaan haluta mennä, kun se on niin typerä patriarkaalinen instituutio. Testamentin kirjoittaminenkin on, tiätsä, jotenkin morbidia.

Niin, no, pakkohan ei tosiaan ole, mutta seurauksia silläkin valinnalla on.

Lihanhimo

Vanhenemisella ja joulun lähestymisellä on yllättävän samankaltainen vaikutus: alkaa kaivata jotain perinteisempää, nostalgisempaa, romantisoidumpaa. Joulunahan pitää tietenkin väsäillä olkilyhtyjä, himmeleitä ja muita vanhan kansan koristeita, tai ainakin haaveilla sellaisesta. Ruuanvalmistukseen tulee käyttää runsaasti aikaa ja saksalaiset joululihat pitää hauduttaa hyvin ja käsitellä monin tavoin.

Näin ikääntyneenä olen lisäksi alkanut kiinnostua paluusta ruuan alkulähteelle. Minä olen aina ollut se tyypillinen luonnosta ja raaka-aineista vieraantunut kaupunkilainen, vaikken olekaan isosta kaupungista kotoisin. Kerrostalossa olen kuitenkin asunut lähes aina ja ruoka on ollut sitä, mitä kaupasta löytyy. Leipomaan olen opetellut kypsällä iällä, mutta ruuanlaiton perusteet ovat ihan hukassa. Jos minulle lykättäisiin eteen vasta tapettu riistaeläin, menisi sormi pahasti suuhun.

Perheen perustaminen ja lasten kasvaminen on vaikuttanut selvästi myös kotifasistin vaistoihin: mies on päättänyt opettaa lapset metsästämään, kunhan vielä vähän keräävät vuosia taakseen. Tätä ei tietenkään mitenkään estä se tosiasia, ettei kotifasisti ole ikinä metsästänyt - hän ajatteli opetella sen ensin.

Ja nyt on myönnettävä, että minäkin haluaisin. Puhdasta luontoa, villejä ja vapaita eläimiä, saalistuksen ikiaikaista huumaa. En millään tavalla aio huomioida sitä, että todennäköisyydesti metsässä olisi kylmää, märkää, epämukavaa ja tavattoman tylsää, kun mitään elukoita ei näy missään. Sekä raivostuttavaa, kun ei sitten millään osu.

Villin eläimen selättämisen nostattaman voitonriemun lisäksi, nainen kun olen, ajatus ikioman riistan nylkemisestä ja muusta preparoinnista ruokailua varten on suorastaan hurmaava. Tätä ei tietenkään mitenkään estä se tosiasia, etten osaa tehdä sitä - kai vanhakin voi vielä oppia?

Meidän perheessämme nyt kuitenkin rakastetaan lihaa, joskin esikoinen on vaarallisen lähellä kasvissyöntiä ryhdyttyään nirsoilemaan ja hylkimään jokseenkin kaikkea paitsi leipää, juustoa, porkkanoita ja bratwurstia. Kuopus on sen sijaan järkyttävä proteiinisyöppö: neiti vetäisi pelkkää pihviä, jos saisi, ja syökin aterialla enemmän lihaa kuin muut yhteensä. Kyllähän rääpäleelle kelpaa kaikki muukin, mutta vasta sitten, kun talo on tyhjennetty lihasta. No, kyllä kalakin kelpaa.

Mikä äiti minä olen, jos en saa metsästettyä kasvavalle lapselle omaa pihviä?

Suomalaista maitoa

Olen syksyn aikana hihitellyt näille Valion maitopurkeille, jotka eivät jätä alkuperämaata epäselväksi kaiken maailman arlojen hyökkäyksen edessä. Purkit ovat niin komeita, että toivottavasti kaikenkarvaiset perussuomalaiset ja sinivalkoiset, miksei muutos kaksinollayksiykkösetkin, nostavat ne keskelle kokouspöytiään ja ikuistavat matrikkeleihinsa tulevia sukupolvia varten.

Kehitystä ei kuitenkaan kannata jättää siihen, vaan symboleita mahtuisi purkkiin kyllä vielä lisää. Ilmeisin puutoshan on luonnollisesti leijona: kyllä yhdelle kyljelle nyt pikkuisen kissaeläimen voisi liittää, ehkä isommankin.

Entä sitten tekstipuoli? Nykyäänhän purkeissa lukee näin:

Ostamalla suomalaista maitoa työllistät Suomessa kymmeniä tuhansia ihmisiä. Niin varmistat, että maaseutu säilyy elinvoimaisena meille kaikille.

Ehdotan purkkeihin tunnelmaa kohottavia iskulauseita. Maito-sanaa ei ehkä tuloksen näkökulmasta kannata käyttää tässä yhteydessä, joten korvataan se Mansikilla:

Tätä Mansikkia ei myydä. Eikä vuokrata!

Lisäksi ehdottaisin, että purkilla hiveltäisiin myös suomalaisia korvia. Ärsyttävämmistä onnittelukorteista tuttua pimpelipom-mekanismia voisi käyttää niin, että aina nokan auetessa tölkistä kajahtaisi isänmaallisia säveliä. Täysmaito soittaisi tietenkin Porilaisten marssia, kevytmaidossa soisi Finlandia-hymni ja rasvattomassa Maamme-laulu.

Tiedostava joulu

Joulua kun rakastan, luin tietenkin innolla eteeni sattuneen Keskisuomalaisen tämänpäiväisen joululiitteen. Himmelinteko-ohjeita! Joulutorttuvariaatioita! Steariinilla vahvistettuja lumitähtiä!

Kaikkea kivaa lehti tarjosi, mutta myös aina niin tarpeellisen muistutuksen siitä, miten surullisesti kaupallisuus on puskenut läpi tästä länsimaisesta juhlastamme. Ilmeisestikin jonkin sortin nuorisoälyköt Milla "Kiroileva siili" Paloniemi ja Antti "Stam1nan Hyrde" Hyyrynen kertovat, miten ällöjä jouluelokuvat ovat. Siis tonttuja ja pukkeja, yhyh! Niin massaa, ja Millan sanojen mukaan "Amerikka-meininkiä".

Okei, Milla ei tykkää punanutuista, samapa tuo minulle. Hra Hyrde puolestaan on lehden mukaan sitä mieltä, että jouluelokuvat ovat "koko perheen huvitusta, materialismin ja perinteisten länsimaisten "arvojen" pönkittämiseen käyvää lapsellista rahastusta". Ja vieläkin ytimekkäämmin:

"Kaikki elokuvat, jotka pyrkivät vahvistamaan ja ylläpitämään vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä, ovat vaarallista viihdettä. Ne eivät lisää kenenkään tietoutta mistään."

En kommentoi.

Minulla ei ole aavistustakaan, kuka on "Idols-mies Kalle Löfström", mutta Kalle on nyt kyllä edukseen tässä seurassa. Kallen mielestä

"[p]arhaita ovat ne elokuvat, jotka ovat pelkästään viihteellisiä ilman liiallisia opetuksia siitä, miten täytyy toimia lahjoja saadakseen."

sekä

"Aina ei tarvitse valistaa."

Nuhteettomasta maineesta

Koska Mutkaprojektissa on nyt edetty rutiininomaiseen suvantovaiheeseen eli ahkeraan harrastamiseen ja kuukausien kulumisen odottamiseen, unohtuu jalo päämäärä herkästi. On vaikea muistaa, kuinka siivosti tulisikaan elää ja käyttäytyä, jotta säilyttäisi nuhteettoman maineensa.

Mitäköhän se siivoojakin ajatteli siitä jonkun koiranleuan minun nimelläni tilaamasta Brownells-katalogista olohuoneen lehtikorissa? Ja ne makuuhuoneen hyllyssä möllöttävät suojalasit ja kuulosuojaimet olisivat sinänsä voineet olla ihan viattomiakin, mutta hitto kun piti kotifasistin mennä ja teipata vaatehuoneen ovi umpeen; asettipa vielä oveen ison kyltin "NOT HERE", jottei siivoojaneiti vain koskisi hänen LP-levykokoelmaansa. Selitä siinä sitten, että ei siellä ihan varmana ollut muuta kuin vinyyliä, ei takuulla mitään laitonta tai epäilyttävää. Nuo levykeräilijät nyt vain ovat tuollaisia, ymmärrätte kai?

Lisäksi olen pitkin päivää yrittänyt saada HSC:n reippaita nuoria miehiä langan päähän, mutta eivät ne vietävät ole vaivautuneet vastaamaan puhelimeen kertaakaan. Vitsailtiinpa sitten työkaverin kanssa tässä kovaan ääneen avokonttorissa, että siellä on varmaan tilanne päällä.

Ja seuraavaksi piti tietenkin suuna päänä käydä katsomassa, mitä Wikipedia ja Hikipedia kertovat Sanna Sillanpäästä.

Rakas työnantajani, ethän seuraa työkoneeni nettiliikennettä? Ethän ainakaan raportoi siitä viranomaisille? Ja jos satut kuulemaan jotain levotonta puhetta kahvitauolla, jätäthän sen omaan arvoonsa?

Minulla on vielä niin paljon opittavaa.

Märkää ja pimeää

Varoituksen sana kaikille reippailua harkitseville: vaikka puolentoista kuukauden tauon jälkeen voisi kuvitella työmatkapyöräilyn olevan oikein mukavaa, ei se ole. Joku on saattanut lokakuussa lopettaa polkemisen esimerkiksi siksi, että alkoi olla jo liian pimeää ja liian kylmää. Se sama joku saattoi sitten marraskuun loppupuolella palata satulan selkään lämpöaallon iskiessä, kun nythän siellä tarkenee taas.

Mutta siellä marraskuun loppupuolella on, uskokaa tai älä, edelleen liian pimeää. Ja vaikka kylmää ei olekaan, korvaa taivaalta niskaan ryöpsähtelevä märkyys sen kyllä monin verroin. Kylmäänhän voi vastata pukeutumalla lämpimästi, mutta miten vastaatte märkään? Ei, sadetakissa ei ole mukavaa, tulee kuuma ja silmälasit huurtuvat eikä silloin näe väistellä niitä koiranulkoiluttajia siellä PILKKOPIMEÄSSÄ [kirosana].

Joku joutuu vielä polkemaan lentokenttäkaupungista takaisin pääkaupunkiin työpäivän päätteeksi, mutta sen jälkeen se joku jättää fillarin kyllä suosiolla kaupungin sisäisiin urbaaneihin ja ennen kaikkea lyhyisiin matkoihin. Se joku ei aio työntää nokkaansa ulos ovesta ennen kuin pihalla on joko auringonpaistetta tai valkoista lunta, [kirosana].

Merkkihelvetti

Pitkään on tätä yritetty vältellä, mutta vääjäämätön on viimein saanut meidät kiinni: esikoinenkin alkaa olla merkkitietoinen. Meille ei ole ostettu mitään typeriä bamsseja ja disniprinsessoja, eivätkä muksut ole toistaiseksi osanneet vaatia vaatteisiinsa mitään tiettyä kuosia.

Mutta nyt Mella on oppinut päiväkodissa, että Hello Kitty on pienen tytön paras ystävä. Neiti on jo kerjännyt kaikenlaisia teemakuvioituja leluja ja vaatteita isältään, mistä minä en saanut kuulla ajoissa.

Menin sitten ostamaan Neilalle Hello Kitty -hameen huomista valokuvausta varten. Se on kittyksi poikkeuksellisen hieno, sellainen musta sifonki-satiini-hörhelys, ja se kittylogokin on ihan vain ääriviivoilla brodeerattu hillitty kuvio helmassa. Mutta kyllähän esikoinen sen tunnisti.

Olisittepa kuulleet sen värisevän syyttävän äänensävyn, kun Mella kuvaili tarhatädille Neilan kisuhametta ja huomautti, ettei hänen uudessa hameessaan ei ole mitään sellaista kuviota.

Sääntökirja

Yksi vanhemmuuden parhaita puolia on se, että kotona saa luoda täysin mielivaltaisen listan sääntöjä, joita lasten on noudatettava. Itse en muista omasta lapsuudestani kovinkaan tiukkoja sääntöjä ja periaatteita, mieleen on jäänyt lähinnä se, että mummon ja papan ruokapöydässä ei saanut viheltää. Se olikin sitten niin typerä sääntö, että meidän ruokapöydässämme ei ainoastaan saa, vaan joskus suorastaan pitää viheltää ja etenkin laulaa ja rummuttaa sormilla.

Mitenkään systemaattisesti emme ole luoneet lapsille säännöstöä, vaan kiellot ja vaatimukset muodostuvat pääasiassa matkan varrella, ad hoc ja ex tempore. Tällä tavalla olemme päätyneet mm. seuraavanlaisiin ohjeisiin, joita oletamme sekä lastemme että satunnaisten päiväkahvivieraiden noudattavan:

-Hanskat pitää ottaa kädestä, kun mennään pytylle/potalle.
-Kädet pestään aina, kun on käyty pytyllä/potalla.
-Hanskat kädessä ei saa pestä käsiä.
-Hanskat kädessä ei saa pestä hampaita.
-Hanskat kädessä ei saa syödä.
-Hanskat kädessä saa nukkua, jos on ollut Kiltisti.
-Kengät jalassa ei saa nukkua, itse asiassa kengät jalassa ei saa mennä edes sänkyyn. Ei, ei edes sellaiset kengät, joiden pohjat ovat puhtaat.
-Ruokaillessa ei saa lukea, paitsi aamiaisen aikana.
-Ruokapöydälle ei saa kiivetä, kun pöydän ääressä syödään tai laitetaan ruokaa. Muulloin ruokapyödältä saa vaikka hyppiä alas, jos uskoo kestävänsä sen (toistuvasti) eikä riko mitään.
-Tiskikoneesta ei saa ottaa ulos likaisia astioita.
-Tiskikoneesta ei saa ottaa ulos likaisia astioita edes hanskat kädessä.

Juu, hanskat ovat olleet viime aikojen kantava teema. Kolmevuotias näyttää yllättävän touhukkaalta mustassa hihattomassa tank topissaan ja mustissa pääkallohanskoissaan. Ei ihan kuka tahansa tule uhittelemaan sellaiselle, vaikka se onkin vain metrin mittainen ja enkelikiharainen.

Hyvistä jätkistä

Minulla on aina ollut sisäsyntyinen tarve nauraa vitseille, ja ennen kaikkea tylyille ja potentiaalisesti loukkaaville vitseille. Olen pitänyt nauramiskykyä jotenkin itseisarvoisena, joten huumorintajun ja -sietokyvyn laajentaminen on ollut mielestäni aina tavoiteltavaa.

Lisäksi minulla on ollut lapsesta saakka taipumusta viihtyä paremmin poikien ja miesten keskellä kuin akkalaumassa. Tästä on seurannut se, että asemoin itseni hyväksi jätkäksi ja hekotan idiooteille sovinistisille vitseille silloinkin kun ei yhtään naurattaisi vaan kyyneltä pukkaisi. Sen sijaan herttaisille kynsienlakkaus- ja topakoille onnemiehetniinputkiaivoja-vitseille en jostain syystä kuitenkaan edes teeskentele nauravani, vaan yksinkertaisesti pitkästyn ja alan silmäillä seiniä.

Jokin raja tuli kuitenkin vastaan opiskeluvuosina. Löysin itseni eräänkin kerran nuorena fyysikonalkuna huoneesta, jossa oli minun lisäkseni läsnä vain nörttipoikia. En muista millainen vitsi siinä murjaistiin, mutta sen muistan, että joukossa heräsi harmistus siitä, ettei paikalla ollut ainuttakaan naista kommentoimassa käytetyn huumorin tasoa.

Voin vakuuttaa, että se korpeaa vielä tänäkin päivänä. Aivan noin hyvä jätkä minäkään en halua olla.

Olen kyllä edelleen sitä mieltä, ettei vitseistä suuttumalla useinkaan saa aikaan mitään hyvää. Jos jokin läppä ei naurata, pyrin loukkaantumisen sijaan vain ohittamaan sen ja kiinnittämään huomioni jonnekin muualle. Mutta toiminko näin vain tehdäkseni elämästäni hieman helpompaa ja hauskempaa vaiko ainoastaan ylläpitääkseni hyvää jätkyyttäni? Vai ovatko ne erottamattomasti sama asia?

Mitähän siitäkin tulisi, jos minä joskus sanoisin loukkaantuvani jostain vitsistä? Jos minä en kestäisikään nauramista itselleni tai jollekin edustamalleni ryhmälle? Jos minä haluaisinkin vilpitöntä kunnioitusta enkä piikittelyä?

Muuttuisinko hyvästä jätkästä nalkuttavaksi ämmäksi? Ja olisiko elämä sen muutoksen jälkeen huonompaa?

Minä ja tuttavani 9mm

Koska viimeksi ei taulu rei'ittynyt ysimillisellä kunnolla, piti tänään kokeilla uudelleen. Ei se voi saamari niin vaikeaa olla, kyllähän minä nyt tiedän, miten pistoolilla ammutaan. Eivät ne niksit ihan vielä selkärangassa ole, mutta tuoreessa muistissa kuitenkin. Vähän erimuotoinen piippu ja pikkaisen messevämpiä patruunoita, mutta ihan sama toimintaperiaate, eikö totta? Pistooli mikä pistooli.

Ei, ei, ei. Mitä sinnikkäämmin minä yritin vetää liipaisinsormea suoraan kohti tähtäävää silmää ja mitä hitaampaan liikkeeseen ikinä pyrin, sitä turhempaa se kaikki oli. Levisivät kuin varpusparvi.

Luonnostelin siinä hiljaa mielessäni kiroillen alkua runolle nimeltä "Mä ja 9mm ei olla kavereita". Siitä oli tuleman hauskakin blogimerkintä, kun minä julistan lähestymiskiellon kaikille ysimillisille esineille, jotenkin sillä tavalla verbaaliakrobaattisesti, tiedättehän. Tästä ei nyt vain ollut tulossa mitään, eikä mikään ollut enää millään tavalla hauskaa.

Mutta sitten tuli pikkiriikkinen toivon pilkahdus: hienoinen korjaus ampuma-asentoon, tarpeeksi hidas veto, ja pam! Yhtäkkiä yksi laukaus tuntuikin ihan erilaiselta kuin ennen. Siitä sitten muutama samanlainen; ei liian monta, mutta jokunen kuitenkin. Reiät alkoivatkin hilautua kohti oikeaa paikkaa, vaikka toki vain satunnaisesti.

Se tunne! Muistan vielä vallan hyvin, miltä tuntui, kun kaksikakkonen alkoi ensimmäistä kertaa käyttäytyä kädessä niin kuin sen pitäisi. Miten rekyyli tuntuu ihan erilaiselta, kun ote on oikealla tavalla rento. Miten siihen asti laukaisu oli ollut jotenkin monotonista ja nytkähtelevää, mutta yhtäkkiä tuntuu kuin koko käsi olisikin vapautunut.

Sen eron tajuaa vasta, kun on edes kerran onnistunut laukaisemaan pistoolin oikein. Tauluun ei tarvitse vilkuilla, kyllä sen tietää, että ainakin lähestulkoon siedettäviin lukemiin on nyt päästy. Pari tuollaista onnistunutta laukausta tämäniltaisen session loppupuolella, ja päästin kesken kierroksen hihkaisun. Sehän oli sittenkin hauskaa! Minä edistyn sittenkin!

Ilmeisesti uusi pyssy pitää opetella kokonaan uusiksi, koko polku siitä jäykistelystä oikeaan rentoon otteeseen. Olin toivonut oikotietä. Sinänsä on tietenkin hyvä uutinen, että näköjään voin kuin voinkin oppia ampumaan myös isomman kaliiberin pistoolilla; toisaalta on turhauttavaa, että se vaatii juurikin sitä opettelua. En minä jaksa opetella, minä haluan osata!

Voipi olla, että nyt menee seuraavat kerrat kaksikakkosella ihan vain hermoloman merkeissä. Ja jos nyt haudattaisiin kuitenkin ne haihattelut siitä ysimillisestä ensimmäisenä omana aseena.

Viikon paras selitys

Säätiöistä kuuluu taas, tänään näköjään ankkalammikosta. Päivän Hbl kertoo Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön tarjonneen silmäätekeville vuokra-asuntoja reippaasti alle markkinahintojen, vaikka säätiön hynät on tarkoitettu mm. lääketieteellisen tutkimuksen tukemiseen. Vuosittain vuokrien subventointiin on mennyt arviolta 770 000 euroa.

En minä niin noista säätiösotkuista piittaa, kukapa sitä nyt ei vähän viilailisi. Sen sijaan kootut selitykset kiinnostavat aina.

Sattumoisin säätiön subventoiduissa asunnoissa majailevat RKP:n Stefan Wallin ja valtiosihteerinsä Marcus Rantala. Gyllenbergin säätiön hallituksen puheenjohtaja Matti Klockars kiistää Höblässä kuitenkin kaikenlaiset RKP-kytkyt. Klockarsilta tuleekin päivän ellei peräti viikon paras selitys sille, miksi nämä puoluehahmot sitten sattuvat säätiön kämpissä asumaan:

"Någonstans måste de ju bo."

Tilastoista ja niiden uutisoinnista

Ei siitä ole kauaakaan, kun viimeksi marmatin journalistisista "tutkimuksista". Nyt äidyn sitten motkottamaan lähdekritiikistä. Kun viikonloppuna lukaisin netti-Hesarista uutisen, jossa kerrottiin vankkoja faktoja suomalaisten hääriiteistä, tyydyin hymähtämään. Enpä vielä tuolloin huomannut, että sehän oli peräti STT:n uutinen - jotenkin Hesarilta tuollaista olisi verkossa osannut odottaakin.

Mutta mitta täyttyi tänään, kun samaa juttua puski vastaan viikonlopun maakuntalehdissä. Nätisti toimittajat näköjään siirtävät ne STT-jutut sen kummemmin pureskelematta omiin lehtiinsä. Loppujen lopuksi Hesari poikkesikin iloksi joukosta, sillä se ei tainnutkaan kehdata painaa juttua enää paperille.

Kyllähän nyt jonkun häät.fi-sivuston yleisögallup kertoo kaiken suomalaisesta sielunmaisemasta, ja antaa harvinaisen kattavan otoksen naimasuunnitelmista. Eräänkin maakuntalehden säntillisen leikkaaja-liimaajan ansiosta tiedämme, että suomalaismorsiamista 15,4 % lipuu aviosatamaan vuokrapuvussa. Se on sitten tarkkaa touhua, se tilastointi.

Huomenna ajattelin Amican ovensuukyselyllä aukottomasti selvittää, kuinka moni suomalainen syö lounaansa ruokalassa ja kuinka moni puolestaan tekee säännöllisesti eväitä. Keskiviikkona voisin ampumaradalla käydessäni ratkaista läsnäolijoita haastattelemalla, kuinka monta rasiaa patruunoita keskivertosuomalainen räiskii viikossa. Torstaina olen menossa esimieskoulutukseen, jonka osanottajien avulla voisinkin tutkia, kuinka paljon alaisia tyypillisellä suomalaisella on.

Suuri yhdys sana päivä

Lukijoille tiedoksi ja muistutukseksi, että tänään on sitten Kirjoitetaan kaikki yhdys sanat tietoisesti erikseen päivä. Jos ette usko minua, uskokaa sentään Face Bookia.

Tässä samassa yhteydessä kerron, että kilpa varustelu on alkamassa. Olin päättänyt ripustaa joulu koristeet vasta joulu kuun ensimmäisenä päivänä, tai ainakin vasta adventtina. Mutta jo tällä viikolla on naapuruston ikkunoissa näkynyt jos jonkinmoista joulu valoa.

Lähdenkin mitä pikimmin ostamaan parvekkeelle jonkun kivan valo köynnöksen, ja illan hämärtyessä keittiön ikkunaan taitaa ilmestyä joulu tähti. On vaikea esitellä itsensä joulu hulluna, jos ei pysy edes omien naapureidensa koristelu tahdissa.

Uskaltaisikohan tänä jouluna polttaa kynttilöitä? Vai houkutteleekohan elävä tuli vielä uhma ikäisiäkin? Syövätköhän ne tänäkin vuonna kuusen koristeet?

Kiusa se on pienikin kiusa

Jos minulla olisi edes pikkuisen taipumusta hamstraamiseen, ryhtyisin asekeräilijäksi just tasan nyt, ihan vain kiusallani. Koska tällaista geeniä minulta ei kuitenkaan löydy, tyydyn jättämään lasten lelut ympäri lattioita niin, ettei jalansijaa löydy. Esikoisen leikkirevolverin voisin ripustaa härnäävästi esille.

Asun täällä Pikku Huopalahdessa, alaovesta ei valitettavasti pääse sisään ilman avainta. Puhelinnumero löytyy tiedustelusta; soittakaa alaovelta, niin tulen päästämään partion sisään.

Angina-tädin opas oikeaoppiseen mutta vaarattomaan synkistelyyn

Aina silloin tällöin paremmallekin väelle tulee tarve vetäytyä verhojen taakse piiloon pahaa maailmaa. Iloluontoisinkin saattaa haluta viettää pimeän illan raskassoutuisiin ajatuksiinsa uppoutuen; tasapainoisinkin aikuinen voi kokea houkutusta sukeltaa viisitoistavuotiaan maailmaan pieneksi tuokioksi.

Mutta tietääkö ilolintu edes, miten maailmantuskaa podetaan? Muistaako aikuinen, miten mitättömistä murheista kasvatetaan elämää suurempia tragedioita? Ja mikä tärkeintä, miten toteuttaa se oikeaoppisesti mutta vaarattomasti - niin, ettei levy jää päälle eikä maine mene?

1. Seura. On ehdottomasti oltava yksin. Luonnollisesti synkistely on autenttisinta piilossa maailmalta, mutta aikuisen on tämän lisäksi tärkeä varmistaa selustansa minimoimalla todistajien määrä. Naispuolisen aikuisen on myös huolehdittava siitä, ettei kasvoilla ole valumaan herkästi lähtevää meikkiä, mikäli tarkoitus on tuokion jälkeen palata ihmisten ilmoille. Synkistelyyn ja siitä toipumiseen kannattaakin varata runsaasti aikaa.

Missään nimessä oikeaoppista ja vaaratonta synkistelyä ei aloiteta esimerkiksi lähtemällä kesken kaiken pois sosiaalisesta tilanteesta. Sellainen on säälittävää huomion hakemista, mikä ei edistä asiaa lainkaan.

2. Ääniraita. On teoreettisesti mahdollista, että synkistely onnistuisi ilman musiikkia; en vain ole koskaan kuullut sellaisesta. Kannattaa siis pelata varman päälle. Musiikki on parasta kuunnella kuulokkeista, silloin se tulee riittävän lähelle ja sulkee samalla ulkopuolelle, juuri niin lapset, sen pahan maailman.

Missään nimessä synkistelymusiikkia ei tule kuunnella isoista kaiuttimista niin lujaa, että naapurit ja pahimmassa tapauksessa vielä tutut sellaiset häiriintyvät. Oikeaoppinen ja vaaraton synkistelijä ei hankaloita muiden elämää toteuttaessaan itseään.

3. Fyysinen ympäristö. Synkistely tarkoittaa pitkiä aikoja paikallaan pysymistä, joten fyysisen ympäristön on oltava miellyttävä. Etenkin kaikenlaisista selkä- ja polvivaivoista kärsivän aikuisen kannattaa panostaa ergonomiaan. Pienet lipsahdukset sallittakoon, mikäli synkistelyn aikana on myös tarkoitus ruoskia itseään.

Missään nimessä ei tule lähteä synkistelemään liian vähissä vaatteissa kallioiselle merenrannalle marraskuussa. Keuhkokuume ja nyrjähtänyt nilkka vaivaavat pidempään kuin synkistelyhalu.

4. Aktiviteetti. Omien ajatustensa kanssa sujuvasti toimeen tulevat voivat hyvinkin toteuttaa synkistelyn vain uppoutumalla mietteisiinsä sängyllä maaten. Toiset kuitenkin tarvitsevat jotain pientä näperreltävää, jonka avulla kanavoida tunteensa. Luovasta ilmaisusta kiinnostuneet saattavat esim. piirtää, kirjoittaa tai näppäillä kitaraa, tupakoitsijat polttavat ketjussa. Joskus silkka paperin silppuaminen voi toimia.

Missään nimessä ei tunnekuohun aikana tule tehdä mitään sellaista, mikä vaatii hermojen hallintaa ja/tai koordinaatiota ja voisi epäonnistuessaan aiheuttaa selviä vahinkoja. Oikeaoppinen synkistelijä ei aja autoa tai hakkaa halkoja; kynttiläleikkeihinkin kannattaa suhtautua äärimmäisellä skeptisyydellä.


Näitä ohjeita noudattamalla tuskastanne tulee varmasti käsinkosketeltavaa mutta myös tarpeen tullen haihtuvaa sorttia. Ahdistuneita hetkiä, kullannuppuseni!

Varo mitä toivot

Kotifasisti lähti muutamaksi päiväksi ulkomaille konferenssiin, Pikkusisko puolestaan vei lapset muutamaksi tunniksi pois. Haaveiden täyttymys, koti kokonaan itselle! Paitsi ettei.

Pitää olla noin pimeääkin. Tuntuu, ettei synkkyys väisty, vaikka sytytän kaikki valot. Kylmäkin täällä on, onkohan pattereissa jotain vikaa? Miksei mistään kuulu mitään ääniä? Tai hui, jos kuuluisikin, se vasta ahdistavaa olisikin.

Jos laittaisi vähän musiikkia. Mutta se on niin teollista, ei siitä tule läsnäolon tuntua. Radio! Ei, liian tyhmiä juttuja, nykyajan radiojuontajat ovat niin rasittavia. Voi, miksi meillä ei ole televisiota!

Onko valot pakko sammuttaa yöksi? Jos jättäisi vaikka edes kylppäriin valon ja oven vähän auki, ei kai se olisi turhan noloa? Pitäisikö sänkyyn kasata tyynyistä ja peitoista jokin etäisesti ihmistä muistuttava kasa, ettei se tuntuisi niin tyhjältä? Tai ei, ei sittenkään, ajatelkaa sitä sydänkohtausta, jonka saan yöllä kun huomaan jonkun oudon hahmon enkä muista mistä se on tullut.

Säikäyttääköhän lehdenjakaja aamulla? Mitä jos sammutan herätyskellon ja nukahdan uudestaan, kukas minut sitten herättää ajoissa?

Yksin eläminen ei totisesti sovi minulle.

Puhtaanvalkeaa lunta

Ei minulla sen erityisempää asiaa, kunhan halusin lähettää terveiset täältä Vantaankosken talvionnelasta. Ja mainittakoon, että tämän jumalan minäkin olen nähnyt livenä.

Blogipersoonasta

Turistin kommentointiopas sai miettimään blogitekstien ja persoonan suhdetta. Voin ymmärtää tarvetta muistuttaa pahimpia puupäitä siitä, ettei maailman ihaninkaan bloggaaja välttämättä ole paras ystäväsi, vaikka tuntuisikin kirjoittavan juuri Sinulle.

"Kirjoitusteni tarkoituksena ei ole herättää keskustelua, tai tarkoituksella provosoida ketään. Ne ovat vain kirjoituksia, omia kannanottojani, omia ajatuksiani ja hetkittäisiä tunteitani. Ne eivät kerro minusta ihmisenä oikeastaan mitään. Persoonani ei juurikaan niistä heijastu, eikä niitä lukemalla pääse pääni sisälle, saati osalliseksi elämääni. Ellet tunne minua jo muuten, et takuuvarmasti opi minua kirjoitusteni perusteellakaan tuntemaan."

Ehkä kyse on identiteettikriisistäni, minä en nimittäin osaa irrottaa itseäni ja blogitekstejäni toisistaan oikeastaan ollenkaan. Tässähän minä olen, kaikessa nerokkuudessani. Kasvotusten saatan tietenkin olla ihan erilainen, kukas sen tietää, mutta mitä sitten? Ehkä kasvotusten olenkin viheliäinen teeskentelijä ja täällä blogissa hersyvän vilpitön.

Onneni on se, etten ole edelleenkään joutunut puupäähyökkäysten kohteeksi vaan saan mellastaa täällä aika huolettomasti ja kritiikittä. Niinpä ajatus siitä, että joku, jota en ole koskaan tavannut ja josta en ole kuullutkaan, voisi kokea tuntevansa minut tämän blogin kautta, on suorastaan hurmaava. Mikä ettei! Blogisti on paras ystäväsi, juuri Sinun paras ystäväsi.

Sattumaa vai viestejä tuonpuoleisesta?

Huomasin tänään ilokseni, että HSC:llä voi nykyään maksaa liikuntaseteleilläkin. Vielä muinoin meidänkin firmamme tarjosi meille ahkerille työntekijöille sellaisia, ja niitä on jäänyt minunkin käsilaukkuuni pyörimään.

Laskin setelien arvon, ja huomasin niitä löytyvän 88 euron edestä. Luitte oikein.

Uhmaanko kohtaloa tai muita herkästi suuttuvia voimia, jos räiskin 88 eurolla?

Ilmoitusluontoisia asioita

Repikööt harpyijat minut kappaleiksi, mutta mielestäni yksi Helsingin hienoimpia paikkoja on ihan oikeasti Pasilan silta. Tavallisena päivänä armoton viima kalvaa luita ja vuodattaa silmät rutikuiviksi, mutta esimerkiksi tänään synkkä ilma seisoikin paikallaan ja sumu verhosi koko näkymän.

Ja mikä näkymä se on! Päättymättömiä ratakiskoja leveänä vuona etelään ja pohjoiseen, harmaa talorintama kaukana idässä ja lännessä. Hylätty varikko, jossain ikuisesti saavuttamattomassa etäisyydessä keskustan siluetti. Kolhoa rautaa, piestyä puuta, mykkiä betoniseiniä. Kaunis dystopia.

Lopuksi vielä asiaankuulumaton tietoisku: vaikka maailmankaikkeuden paras levy on, kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, Radioheadin OK Computer, ei maailmankaikkeuden paras biisi kuitenkaan löydy tältä levyltä vaan hieman vanhemmalta Bends-levyltä.

Retoriikasta

Olen selaillut ajankulukseni poikkeuksellisen vanhoja lehtiä, ja tarttuipa käteeni viimeperjantainen Uutispäivä Demari. Poliittiset lehdet ovat kenties parasta luettavaa ikinä, ja nytkin osui silmään hauska artikkeli.

STTK:n Mikko Mäenpää ehdottaa, että SDP uudistaisi hieman kielenkäyttöään. Mäenpään mielestä toveri-sanan käytöstä voitaisiin jo luopua, eikä Puoluettakaan ehkä kannattaisi enää nykyään kirjoittaa isolla peellä.

Ymmärrän vallan mainiosti Mäenpään murheet, olenhan minä itsekin huomannut, että kovin väkevä retoriikka alkaa puistattaa ja kääntää pois liturgian ääreltä ennen kuin edes sisäistän itse asiaa. Taistolaislaulut ovat luonnollisesti aivan ihania, mutta nostan automaattisesti piikit pystyyn törmätessäni asiatekstiin uusliberalistisesta ja kapitalistisesta maailmanjärjestyksestä, solidaarisuudesta, työläisen ja proletariaatin sorrosta, luokkataistelusta, vallankumouksesta ja porvariston huonoista unista. Eikö nyt saanutkaan nauraa?

Kuten tarkkaavaisimmat lukijat ovat varmaan jo huomanneet, louskutan leukojani herkemmin kuin vaivaudun oikeasti perehtymään asioihin. Siitäpä syystä minulle selvisi vasta joskus viime keväänä, että on olemassa sellainenkin yhteenliittymä kuin Sosialistinen internationaali, johon SDP:kin kuuluu. En voinut olla tirskumatta, ja itse aihetta käsittelevä uutinen meni ihan ohi.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että minua naurattavat nykyään myös mm. termit työväki, toivo, kannustavuus, tietoyhteiskunta, yhteiskuntavastuu, elinkeinoelämä, nuorukainen, uussuomalainen, kantasuomalainen, han-suomalainen, leijona, saimaannorppa, kestävä kehitys, eettinen kuluttaminen, moniarvoisuus, yksiarvoisuus, homogeenisyys, heterogeenisyys, valinnanvapaus, mielipiteenvapaus, sananvapaus sekä kansalaisjournalismi.

Ja tiedättekö mitä? Nauraminen on kivaa. Nauraminen on ihan ok. Kyllä nauraa saa.

Joulun odotuksesta

Tänä vuonna esikoinen näyttää olevan ensimmäistä kertaa täysillä mukana tässä joulutohinassa. Neiti on saatu jo peloteltua hyvin tunnelmaan, sillä näin marraskuun puolivälin lähestyessä hän viettää jo ison osan päivästä ikkunan ääressä etsien tonttuja. Etsintä on luonnollisesti turhaa, sillä ensinnäkin tontut ovat lapsille näkymättömiä, toiseksi ne ovat niin pieniä ja nopeita, etteivät aikuisetkaan niitä usein ehdi nähdä ennen kuin keksipussilla on jo käyty varkaissa. Sinnikkäästi Mella on kuitenkin rekrytoinut pikkusiskonsakin vahtimaan ikkunoita, jos punanuttu nyt kuitenkin vähän vilahtaisi.

Vietettyään eilen kokonaisen päivän tonttuja tarkkaillen ja joulukalenterista haaveillen sai esikoinen lopulta raivokohtauksen. Hän ei jaksa, ei suostu odottamaan joulua! Ei pieneltä voi vaatia niin paljon! Isänsä muistutti kuitenkin, että jos ei joulua odota, ei joulu tule lainkaan. Mella yritti ehdottaa, että eikö riitä, että äiti, isi ja pikkusisko odottavat joulua, ja hän lopettaa odottamisen? Vaan ei, silloinhan joulu tulisi vain loppuperheelle, eikä lainkaan Mellalle.

Pienen murjotuksen jälkeen esikoinen ryhtyi taas vastentahtoisesti odottamaan joulua.

Hyvin ovat siis pullamme uunissa.

Mistä tietää, että on päiväuniaika

Tämä on nyt jotain iljettävän imelää ja ainakin lapsettomien näkökulmasta kulunutta ja kliseistä, mutta kerronpa kuitenkin: On pakahduttavaa, kun vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen, liian lyhyet yöunet nukkunut kärttyisä lapsi komentaa äitinsä tiukkaan äänensävyyn sohvalle ("Ittu!"). Sitten neiti käy hirveällä tohinalla hakemassa sängystään unirievut (kyllä, ne molemmat) sekä uninallensa ja kiipeää sohvalle istumaan äitinsä syliin hajareisin ja toteaa "Kukku!".

Seuraavaksi neiti etsii unirievuista ne kaikkein märimmät ja saastaisimmat nurkat, tunkee ne takahampaidensa väliin narskutettavaksi ja pudottaa ylävartalonsa raskaasti äidin vatsan päälle. Kiehnää siinä muutaman sekunnin löytääkseen mukavimman asennon, korjaa otettaan nallesta ja sulkee lopulta silmänsä.

Aasiakkaita

Aasiakas.netin tarinoiden joukkoon on näemmä eksynyt todellinen helmi. Ikävää tietenkin, jos tyttörukkaa tilanne itketti, mutta... [pidättää nauruaan, kunnes ei enää kykene ja purskahtaa hervottomaan hekotukseen]

Taivaista ja helveteistä

Vaikka olenkin nyttemmin tainnut julistautua ateistiksi, löytyy menneisyydestäni uskonnollinen kasvatus ja vieläpä tausta seurakuntanuorena. Pienestä pitäen opin taivaat ja helvetit, synnit ja anteeksiannot, rukoukset ja johdatukset.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: vaikka herätysliikkeestä onkin kyse, ei kasvatukseni ollut koskaan vanhoillista helvetin liekkiä ja raamatulla päähän lyömistä. Meillä oltiin aina vähän rennompia ja uusitestamentillisempia. Minulla ei siis ole minkäänlaisia menneisyyden traumoja käsiteltävänä, vaan ihan mukavia muistoja.

Kuitenkin jo lapsena ajatus helvetistä ja taivaasta pelotti. Tietenkin helvetti oli pelottava ajatus, mutta ihan samalla tavalla myös taivas: ikuisesti muuttumaton iankaikkisuus ei pienen lapsen mielessä kuulostanut kovinkaan tavoiteltavalta asialta, vaikka sitä sellaisena kaupattiin. En kuitenkaan tunnustanut kenellekään näitä ajatuksiani.

Aikuisuuden kynnyksellä tämä epämääräinen vastenmielisyys alkoi jäsentyä paremmin. Tajusin, etten mitenkään voi käsittää, miten iankaikkinen absoluuttinen onnellisuus tai onnettomuus voisi olla edes mahdollista. Kutsukaa romantikoksi tai kliseiden kierrättäjäksi, mutta uskoakseni ihmisen tunteet muodostuvat nimenomaan kontrasteista. Pelkkä onni ei tunnu onnelta, ja jokaiseen tuskaan turtuu. Ei ehkä heti, mutta joskus.

Niinpä päättelinkin itsekseni, että lopulta helvetti ja taivas ovat yksi ja sama asia. Homeroksen manala vaikutti huomattavasti uskottavammalta kuin kristinuskon tuonpuoleiset: harmaita haamuja vaeltelemassa päämäärättömästi. Minulla ei ole psykologista tarvetta toivoa itselleni sellaista kohtaloa.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei olisi lohdullista uskoa tapaavansa kaikki edesmenneet ja tulevat edesmenneet rakkaat jossain onnellisessa paikassa tuonpuoleisessa. Mutta minkäs teet.

Asioita, joita voi tehdä kotona, kun kuumetta on kestänyt jo kolme viikkoa

Syödä aamupalaa.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei merkittäviä tapahtumia.

Vilkuilla päivän blogimerkinnät syötteenlukijasta.

Lukea aamun lehti.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei merkittäviä tapahtumia.

Väsyä lehden lukemiseen, siirtyä sänkyyn.

Maata sängyssä ja odottaa, että uni tulisi.

Nousta ylös lukemaan loput lehdestä.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei merkittäviä tapahtumia.

Maata sohvalla ja odottaa, että uni tulisi.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei tapahtumia.

Kiertää läpi kaikki jo luetut blogit siinä toivossa, että joku olisi kommentoinut jotain.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei tapahtumia.

Syödä lounasta.

Kiertää blogit läpi uudelleen siinä toivossa, että joku olisi tällä välin kommentoinut jotain.

Lukea uutiset verkkolehdistä.

Lukea kommentit verkkolehdistä. Kyllästyä niihin toisella sivulla.

Maata sohvalla ja odottaa, että uni tulisi.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei merkittäviä tapahtumia.

Avata Spotify vain todetakseen, että korvat alkavat humista musiikista. Sitä paitsi mieleen ei tule mitään kuuntelemisen arvoista artistia.

Tarkistaa sähköposti ja Facebook. Ei tapahtumia.

Keksiä tikusta asiaa, jotta voisi lähettää sähköposteja ystäville ja puolitutuille.

---

Kävin tänään kirjastossa lainaamassa kotimaista kaunokirjallisuutta katkaistakseni kierteen. Saa nähdä, miten siinä käy.

Äh.

Ammuin sitten ensimmäistä kertaa HSC:llä ysimillisellä. No, eipä tarvinnut lähteä kovin omahyväisenä ulos - reisillehän se meni. Tai no kyllähän minä tauluun osuin ja mustallekin aina välillä, mutta taisi reilut puolet mennä pikkupisteille. Ihan sama mitä temppuja tein ja mitä neuvoja noudatin, aina ne reiät ilmestyivät vasemmalle alaviistoon. Todella rumasti vasemmalle alaviistoon.

Joojoo, vedä siitä liipaisimesta hitaasti, älä ennakoi pauketta äläkä varsinkaan kiihdytä loppuvaiheessa. Ja joojoo, vedä kohti tähtäävää silmää äläkä kaaressa. Hei kyllä minä tiedän, sanokaa se näille tottelemattomille käsilleni.

Näköjään minulla ei myöskään ole mitään tuntumaa siihen, miten osumat onnistuvat. Kaksikakkosella sentään tiedän heti laukauksen jälkeen tauluun katsomatta, menikö hyvin vai ei. Tuolla ysimillisellä taulu oli yllätyksiä täynnä joka kerta.

Jos olo ei vielä tämän session jälkeen ollut tarpeeksi tympeä, tuli yhden paikallisen ohjaajan kanssa puhe practicalista ja aseluvista. Kovasti hän oli sitä mieltä, ettei minun kannata nyt säntäillä sen ysimillisen hakemuksen kanssa, vaan hankkia ihan kiltisti vain ensin se kaksikakkonen ja siirtyä isompaan vasta sen jälkeen. Practicalistakin saa tietenkin enemmän irti, jos osaisi ensin ampua sillä ysimillisellä.

Minä ja minun kärsivällisyyteni tunnetaan. Juuri nyt ei ole yhtään kivaa.

Omistavan luokan kärsimyksistä

Mutkaprojekti on tässä kuumeessa kotona maatessa alkanut hieman hirvittää. Ei sillä, etteikö oma mutka todellakin olisi harrastuksen kannalta kiva. Mutta minä olen aika huono omistaja; liittynee väitettyyn punikkiuteeni. En omista asuntoa, enkä edes hirmuisesti kaipaisi sellaista ristikseni. Vaikka viihdyn mainiosti nykyisessä vuokrakämpässäni, on mukava tietää, että tarvittaessa voi vaihtaa asumusta nopeasti ja vaivattomasti.

Kesämökki kyllä löytyy, mutta sekin ostettiin pakkoraossa: mörskä tuli pitää suvussa, joten veriside oli omistuskammoa vahvempi. Autokin on, koska muuten mökille ei pääsisi mitenkään. Onneksi se on kuitenkin halpa ja pieni. Siis se auto. No, niin kyllä on mökkikin.

Ei minulla mitään omistamista vastaan sinänsä ole, ei materiaan sitoutuminen mitenkään hirvitä. Mutta laiskana ihmisenä en millään jaksaisi pitää huolta omastani. Kesämökillä on pakko aina tehdä jotain remppaa, ja vaikka kotifasisti pääasiassa hoitaakin sen puolen, rassaa se minua silti. Minä lokoilisin mieluiten vain laiturilla ja antaisin muiden huolehtia käytännön asioista ja niistä lapsista. Onneksi paikka on kuitenkin niin rakas, että omistussuhde päätyy voiton puolelle.

Autoonhan minä en juuri koskekaan, paitsi hansikaslokeron karttoihin ja pelkääjän puolen penkkiin. Kotifasisti hoitaa renkaanvaihdot, tankkaamiset, pesemiset, vuosihuoltoon viennit ja sen sellaiset. No, minä sentään maksan vakuutusmaksut.

Mutta ihan oikeasti, minä en pidä huolta edes polkupyörästäni! Kotifasistihan se oli, joka viime viikonloppuna vaihtoi alleni nastarenkaat. Joskus sentään pumppaan renkaisiin ilmaa ihan omin pikku kätösin, mutta kotifasisti taitaa tehdä sitäkin minua useammin. Onneni on, että nyt talvella fillarini on yhteiskäytössä päiväkotimatkalla, joten kotifasisti kyllä pitää sen hyvässä kunnossa.

Eksyin jollekin epämääräiselle asetarvikesivustolle, ja tajusin, mihin olen ryhtymässä. Aseöljyä! Aserasvaa! Puhdistusnarua! Puhdistuspyyhkeitä! Pistoolikoteloita! Lipaskoteloita! Tämähän on vähän kuin jos ostaisi viattomasti lipun hyvään leffaan, mutta joutuisi paikan päällä väkisin ostamaan vielä paukkumaissia (inhoan), spritea (inhoan), salmiakkia (inhoan) ja kirpeitä hedelmäkarkkeja (rajansa kaikella).

Toivottavasti kotifasisti innostuu näpertämisestä.

Unelmia Punavuoressa

Aamiaispöydässä Hesarin C-osaa selaillessani täyttyi joku mitta: luin artikkelin (saatavilla vain maksulliselta puolelta) punavuorelaisesta naiskaksikosta, joka on perustanut Facebookistakin löytyvän yhteisön alueelle sijoitettavan vastaanottokeskuksen asukkaiden integroimiseksi, vai miten se retoriikka nyt meneekään. Se täyttynyt mitta ei kuitenkaan ollut mokutuskukkaispuhemitta, vaan kyynisyysmitta: ei tarvinnut lukea juttua pitkällekään, kun jo arvasin, miten moisten ajatusten päälle syljetään vaikkapa Hommafoorumilla (artikkeli luettavissa siellä myös kokonaisuudessaan ilmaiseksi).

Kyllähän tällaiset stereotyyppiset reilut kolmekymppiset, naispuoliset ja sosiaalisia tieteitä verovaroilla tutkivat maailmanparantajat ovat lapsellisen helppo kohde perusnetsille; toinen helppo kohde on vastaanottokeskus Helsingin kalliissa ytimessä. Ja että jalkapalloa somalin kanssa - eeeeeivoiollatottamitähömppää!

Anteeksi nyt vain, mutta en minäkään jaksa joka päivä niellä tätä kyynisyyden katkeraa keittoa. Maahanmuuttopolitiikkamme saattaa olla syvältä, Punavuori saattaa olla kehno paikka vastaanottokeskukselle. Suuri osa turvapaikanhakijoista saattaa olla liikkeellä asiattomin perustein, ehkä jopa rikollisin mielin. Mistäs minä tietäisin.

Mutta jos se keskus nyt siellä Rööperissä joka tapauksessa nököttää, keneltä on pois se, että muutama maailmanparantaja yrittää luoda kosmista yhteyttä kulmille ilmestyviin uusiin naamoihin? Kun ilmeisesti verovarojakaan touhuun ei olla syytämässä. Mitä jos muutaman ihmisen elämänlaatu oikeasti paranee, ja muutama maahanmuuttaja vaikkapa sopeutuu paremmin tutustuessaan paikallisiin? Mitä jos vaikkapa vain yksikin potentiaalinen rikollinen luopuu suunnitelmistaan, kun ei viitsikään ryöstää tuttuaan?

Voihan olla, että mitään tällaista kaunista ei tapahdu. Voi olla, että hattaratädeille nauretaan päin naamaa ja ruusunpunaiset unelmat vaihtuvat kylmään todellisuuteen. Mutta eikö se ole jokaisen itseään kunnioittavan maahanmuuttokriitikon toivekin? Lisää nuivia maailmaan?

Antakaa toisten edes yrittää.

(Ei hätää, en minä siihen FB-ryhmään kuulu. Se ei sovi lainkaan tyyliini.)

Parasta syksyssä

Joskus saattaa tehdä mieli tirauttaa pari kyyneltä liian kiireisen, liian varhain alkaneen, liian myöhään päättyneen ja liian puolikuntoisena suoritetun työpäivän päätteeksi. Itkulta voi kuitenkin välttyä, mikäli sattumalta on se päivä, kun vaahterat tiputtavat suuren osan lehdistään keltaiseksi kahluumereksi katujen varsille.

Pelottavista harrastuksista

On myönnettävä, että kolmenkympin kriisiini on olennaisena osana kuulunut pelottavien asioiden kokeileminen. Jos mieleenne tulee nyt murrosikä ja lapsellinen rajojen etsiminen, ette ole aivan hakoteillä. Motiivini eivät ole olleet kovin kummoisia, tosin luulisin tässä iässä ja elämäntilanteessa osaavani kuitenkin suodattaa oikeasti vaaralliset ja vahingolliset asiat pois testauslistaltani.

Alun perin ampuminenkin oli sekä hyvä läppä että jotain varsin pelottavaa. Sitten vain sattui käymään niin, että se osoittautuikin mukavaksi ja koukuttavaksi puuhaksi. Enää tähtäily tutulla radalla tuttujen ratamestareiden turvallisen valvonnan alaisuudessa ei ole millään tavalla pelottavaa.

Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että olisi aika tehdä jotain pelottavampaa. Lueskelin tuoreimmasta Hesarin Kuukausiliitteestä aseharrastusta käsittelevää reportaasia, jossa ainakin minun punavihreään citysilmääni annettiin SRA- ja Practical-harrastuksista aika sotahullu kuva (JH-a mainittu). Itseironisesti tosin päästettiin SRA-harrastajia edustamaan nainen, mutta hänen harvinaisuuttaan (ja sotilasarvoaan) kyllä muistettiin jutussa painottaa.

En voi väittää pelkääväni kyseisessä harrastuksessa miesvoittoisuutta, minähän olen aina viihtynyt mainiosti miesseurassa. Sen sijaan minua oikeasti ahdistaa ajatus siitä, että olisin ainoa armeijan käymätön - ja että tällä kokemuksella olisi oikeasti relevanttia merkitystä. Ne kaikki puhuvat siellä jotain ihme armeijaläppää, josta en pääse lainkaan kärryille. En ymmärrä annettuja ohjeita enkä pysy joukon perässä. Ja taas kaikki nauravat minulle.

Kuulostaa siis erittäin potentiaaliselta seuraavalta kokeilulta.

Tosin jos haluaisin oikeasti tehdä jotain pelottavaa ja rikkoa rajojani, minun pitäisi ajaa autoa. Toisin kuin annan ymmärtää, en nimittäin osaa lainkaan ajaa. Toki minulla on ajokortti, hommasin sen heti täysi-ikäistyttyäni. Kakkosvaiheen suoritin heti puolen vuoden kuluttua tästä, minkä jälkeen ei sitten olekaan tullut ajettua.

No okei, olen minä tainnut pari kertaa kokeilla fiiattiamme. Mutta viime kerrasta onkin jo useampi vuosi, ja silloinkin auto joutui hinaukseen. Vaikkei se ollutkaan millään tavalla minun syytäni vaan puhdasta sattumaa, oli kokemus sen verran traumaattinen, ettei ohjauspyörä ole sittemmin houkutellut. Viime kesänä kotifasisti istutti minut ratin taakse, jotta voisi itse työntää penkkaan jumiutunutta autoa minun ohjatessani. Kokeilu hyllytettiin kuitenkin siinä vaiheessa, kun kysyin, mitä ne kaikki polkimet siellä lattiassa oikein olivatkaan.

Minä muistan, etten ollut lainkaan huono kuski silloin 18-kesäisenä. Tästä on kuitenkin herttaisen vähän apua, jos 30-kesäisenä painaa kaasua jarrun sijaan. Ehkä minun pitäisikin panostaa muutamaan ajo-opetustuntiin, kotifasistia en nimittäin ihan kotirauhan ja avioliittomme jatkuvuuden vuoksi huoli opettajakseni.

Viiden päivän flunssa

Miksi kiilapuut ja pellavakangas ovat lopussa juuri, kun olen kotona flunssakaranteenissa? Miksi heiveröisen naisihmisen pitäisi koko ajan rampata keskustan taidetarvikeliikkeissä ja kantaa painavat puunpalat ja valtavat kangasrullat omilla hennoilla käsivarsillaan kotiin?

Miksi niiden tilaaminen netistä maksaa niin julmetun paljon?

Miksi mökkihöperyys iskee viiden päivän flunssan aikana tasapuolisesti lapsiin ja aikuisiin? Miksi kuumeisetkin lapset kiipeilevät pitkin seiniä ja kuivaksi oppineet pissailevat sänkyihin silkkaa ilkeyttään? Miksi keuhkot kaipaavat ulkoilmaa mutta muuttuvat verimössöksi saadessaan pienenkin annoksen sitä? Miksi kaikki sanoma- ja aikakauslehdet on jo luettu päiviä sitten? Miksi kukaan ei taaskaan tee netissä mitään kiinnostavaa?

Miksi tuhmat lapset vaativat päästä syliin, kun niitä yrittää torua? Miksi tekee koko ajan mieli syödä, muttei kuitenkaan ole yhtään nälkä kun ruoka on nenän edessä? Miksi kaikki hyvät tv-sarjat on jo tullut nähtyä?

Miksi ulkona on koko ajan pimeää? Miksei voi olla lunta JA pitkät päivät? Tai edes jompikumpi?

Miksi kaikki hyvät levyt on jo kuunneltu puhki, eikä mikään uusi tunnu kiinnostavalta? Miksi sekä meteli että hiljaisuus sattuvat korviin?

Huomenna takaisin töihin, tai järki menee.

Havainnollisesta oppimisesta

Olen jokaisen innokkaan pedagogin inhokkioppilas: en ole havainnollinen oppija. Minä olin kyllä vielä peruskoulussa se kiltti tyttö, joka viittasi aina ja istui opettajan määräämällä paikalla. Lukiossa aloinkin sitten olla se tyttö, joka väärensi huoltajan nimen poissaololappuun ja nukahti saksan tunnilla verhon taakse. Englannin ja ruotsin kursseilta sain vapautuksen, kun lupasin kirjoittaa kullakin kielellä esitelmän. Kun vaihteli opettajaa tarpeeksi paljon, saattoi kierrättää vanhoja esitelmiä eri kursseilla.

Yliopistolla olin se, joka kävi ensimmäisellä luennolla ilmoittautumassa ja seuraavan kerran näytti naamaansa tentissä. Läsnäolopakollisilla luennoilla kävin täsmälleen sen vaaditun määrän, istuin takarivissä ja joko nukuin, luin tenttikirjaa tai piirsin.

olen oppinut asiat aina parhaiten lukemalla ne kirjasta kaikessa rauhassa. Luennot ovat tavatonta ajanhukkaa, niillä kun jankataan asioita, jotka omaksun huomattavasti nopeammin lukemalla. Tai vaihtoehtoisesti en ymmärrä luennolla mitään, vaan tajuan vasta etsittyäni saman tiedon tenttikirjasta. Erinäiset kuvat ja arkielämän esimerkit taas ovat parhaimmillaan turhaa rautalankaa ja pahimmillaan myötähäpeää herättävän kömpelöitä.

Tämä päivä on mennyt flunssaillessa kotona, joten kerrankin on ollut aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä muulloin ei ehdi. Koska en millään kyennyt ymmärtämään, mitä se IPSC/Practical nyt oikeasti on, vietin pari tuntia katsellen YouTubesta asiaa käsitteleviä videoita. Niiden perusteella totesin, että kyllä se nyt ainakin hauskalta näyttää. Tosin mikä tahansa hosuminen ja huitominen vaikuttaa ajatuksen tasolla hauskalta, kun joutuu de facto vain makaamaan sohvalla potemassa.

Mutta sitten luin tämän (pdf) ja tämän (pdf), ja aloin ensimmäisen kerran tajuta, mitä niissä videoissa oikein tapahtuu. Ei, tämä ei ole vitsi, luin todellakin ne säännöt läpi. Kyllä, ihan kokonaan. Ja kyllä, nyt minä todellakin haluan kokeilla tuota.

Nyt sitten vain ihmetyttää, että mitä minä sillä nakskakkosella teen, practicaliin kun vaadittaisiin ysimillinen. Sellaista taas ei kuitenkaan taida ensimmäiseksi aseeksi saada. Ja kallistakin sillä ampuminen on verrattuna proletariaatiin puoli-ilmaisiin 22-patruunoihin.

No, huominen päivä menee näillä näkymin vielä sairastellessa. Ehkä kaikki ratkeaa silloin.

Häpeästä

Olen jo jonkin aikaa vääntänyt vitsiä kolmenkympin kriisistäni, mutta älkää antako sen hämätä: kyllä tässä ihan oikeastikin kriiseillään. Tosin kriisiksi tämä on omastakin näkökulmastani aika leppoisa, ellei peräti viihdyttävä.

Oikeastaan olennaisin asia, mitä kolmenkympin tienoilla on tapahtunut, on häpeän tunteen radikaali väheneminen. Vielä pari vuotta sitten nolostelin selvästi enemmän kaikkea tekemääni typeryyttä, nyt taas en osaa punastua juuri mistään. Kyllähän sitä välillä miettii, että pitikö tuokin nyt sitten sinne blogiin kirjoittaa, mutta koska mistään ei näytä seuraavan mitään kovin traagista, häpeä haihtuu ilmaan eikä enää palaa.

Ikäkriiseissä kai pitäisi olla kyse vanhenemisen pelosta, mutta minä en ole sellaista vielä itsessäni havainnut. Minusta on oikein mukava vanheta, elämä kun tuntuu muuttuvan aina vain paremmaksi vuosi vuodelta. Muiden ihmisten vanhenemiskertomuksista olen jo aiemminkin ollut ymmärtävinäni, että juuri häpeä ja itsensä liian vakavasti ottaminen ovat yleisemminkin ongelmia, jotka kutistuvat iän myötä.

En haluaisi suin surminkaan palata nuoruuteen, jossa piti yrittää pitää kieli keskellä suuta ja antaa itsestään fiksu, kiinnostava tai ainakin sivistynyt vaikutelma kokeakseen hyväksyntää. Enhän minä toki täysin häpeästä ja estoista vapaa nytkään ole, mutta kuitenkin huomattavasti rennompi kuin joskus ennen. Oikeastaan hirvittääkin ajatella, mitä typerää sitä tuleekin tehtyä vaikka viiden vuoden päästä. Entä neljänkymmenen vuoden päästä? Jos itsekritiikki vähenee tätä tahtia, kuinka hullu sitä onkaan seitsemänkymppisenä?

No, ehkä jossain vaiheessa tulee sitten palauttava notkahdus. Sitä odotellessa.

Profiloitumisesta

Tämähän on siis se sama Heli Järvinen, joka tuossa taannoin heitti kärrynpyöriä siitä riemusta, että Suomessa päästiin soveltamaan jumalanpilkkapykälää. En väitä, että minulla olisi tarjota valmiiksi viritelty, taiteilijoita ja kuluttajia miellyttävä ansaintalogiikka nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän tilalle, mutta ainakaan tuon vihreän naisen malli ei nyt oikein kolahda. Järvinen on profiloitumassa aika... kiinnostavaksi poliitikoksi.

Nämä tällaiset ulostulot eivät ole enää hetkeen vastanneet sitä positiivisviritteistä mielikuvaa, joka minulla on aiemmin vihreistä ollut. Onko puolueesta oikeasti tulossa (vai ovatko he aina olleet?) lähinnä taantumuksellinen voima, vai onko tässä nyt vain yksi hörhö äänessä? Puhuuko Järvinen vain omalla suullaan, vai edustaako hän Vihreiden Naisten tai peräti koko puolueen näkemyksiä?

Niin sympaattista ja luovuutta ylläpitävää kuin erilaiset mielipiteet yhden kirjavan puolueen sisällä ovatkin, minunkin erilaisuuden sietokyvylläni on rajat. Vähän hirvittäisi äänestää puoluetta, jonka sisällä ääni voi mennä ihan minkä tahansa mielipiteen taakse.

Riitapukarit

Jälkikasvumme keskinäinen suhde näyttää siirtyneen seuraavaan vaiheeseen. Aiemminhan Neila on kurittanut isosiskoaan aika rankallakin kädellä, kun taas Mella on ollut niin neuvottoman suojelevainen, ettei ole tehnyt juuri muuta kuin kannellut vanhemmilleen.

Nyt kuopus näyttää kuitenkin saavuttaneen esikoisen silmissä riittävän fyysisen ja psyykkisen kypsyyden, tai sitten mitta on muuten vain täynnä: riitapukareita saa olla yhtenään irrottamassa toisistaan ja puhalluksia saa jakaa joka sodan jälkeen tasaisesti kummallekin. Sähköisyyttä ei ole yhtään vähentänyt se, että pimut ovat viime viikkoina sairastelleet ja viettäneet huomattavan paljon aikaa neljän seinän sisällä keskenään.

Niin rasittavaa kuin tappelijoiden kaitseminen onkin, tuntuu nykytilanne huomattavasti terveemmältä kuin se aiempi pikkurikollinen vastaan marttyyri -asetelma. Ja rehellisyyden nimissä on painotettava sitä, että kyllä neidit viettävät kuitenkin enemmän aikaa iloisesti keskenään leikkien kuin tapellen.

Tasapuolinen ei kahden eri-ikäisen siskoksen suhde toki vieläkään ole: Neila on yhä paljon Mellaa julmempi ja verenhimoisempi, kun taas Mellan iskut ja potkut ovat huomattavasti tehokkaampia ja osuvat paremmin maaliin. Toisaalta Mella suojelee ja valvoo siskoaan yhä: ennustamme tytölle uraa joko vartijana tai poliisina. Mella haaveileekin työstä moottoripyörä- tai ratsupoliisina. Ihan niin kuin äitinsäkin lapsena.

Jotain kivaa tekemistä

Hetkittäin Suurta Mutkaprojektia varjostaa hienoinen epätoivo: kaksi vuotta pistoolikoulutaulun rei'ittämistä kuulostaa aika turruttavalta puuhalta, jos sitä alkaa vähänkin ajatella. Jotain vaihtelua olisi kiva saada, mutta uskaltaako tässä edes ruveta testailemaan eri kaliibereja ja pyssytyyppejä, kun pitäisi kai olla kahden vuoden loputtua säännöllistä näyttöä harrastuksesta juuri sillä hakemuksen mutkalla?

Kun enää ei tarvitse ihan niin paljon säätää ammunnan perusasioiden kanssa, paitsi silloin kun kaikki värikynät satunnaisesti lentävät rasiasta, alkaa tehdä mieli jo jotain enemmän. Joku kurssi, miksei vaikkapa joku kilpailukin!

Mutta mille kurssille sitä muka pääsisi ilman omaa asetta? HSC:llä on tänäkin syksynä kiinnostava turvallisen ampujan kurssi, johon vaaditaan tietenkin se oma ase. Ja onko monellakin kisapaikalla tapana pitää nättejä pyssyjä rivissä proletariaatin vapaasti poimittavaksi?

Vinkkejä otetaan vastaan, huonojakin.

Joulujoulujoulujoulujoulu

En ymmärrä ihmisiä, jotka nyrpistelevät joululle ja aina vain aikaistuvalle joulusesongille. Jos minä saisin päättää, joulusesonkia vietettäisiin heinäkuusta asti. Tuossa tammikuussa alkaa sellainen kausi, että joulusuklaat, joulukuuset ja joulupiparit pursuavat jo korvista, mutta juhannukseen mennessä siitä on aina ennenkin selvitty.

Minä olen jo pohtinut joululahjoja, laulanut joululauluja ja miettinyt joululeivonnaisia. Jouluvalojahan meidän parvekkeelta ei ole viime joulun jälkeen pois otettukaan, mutta kai sitä pitää uudet silti hommata. Työkaveri kertoi jo varanneensa joulupukin, ja kyseisen pukin kalenteri oli varaushetkellä kuulemma jo lähes täynnä. Tai siis, äh, pukkihan ehtii kaikkialle, mutta kuitenkin.

Pikkujoulujakin täytyy suunnitella jo täyttä päätä. Olen ainakin puolittain luvannut järjestää kaveriporukalle jonkinlaiset pippalot, lisäksi pitää tietenkin pykätä omalle työtiimille särvin- ja virvokesessio eikä pidä unohtaa Kokko & Herrmann Private Consultingin henkilökunnan ja sidosryhmien virallista joulujuhlaa.

Niin että te kaikki, jotka vastasitte naama happamena tuohon Hesarin päivän kysymykseen: hajoilkaa. Täältä suunnasta kuuluu nyt parin kuukauden ajan armotonta jouluveisuuta.

Tutkivasta journalismista

Sen lisäksi, että olen leikkinyt elitistiä yhden jos toisenkin tieteenalan äärellä, tapaan nyrpistellä nenääni myös kaikenkarvaisten journalististen "tutkimusten" kohdalla. Toki en odota tutkivan journalismin täyttävän tiukkoja tieteellisyyden kriteerejä, yleensähän median tarkoitus on vain herättää keskustelua. Ja hyvä niin.

Tässä taannoin mutisin itsekseni ja vähän kotifasistinkin kuullen, että voisivat ne toimittajat kuitenkin vähän varoa, millaisia johtopäätöksiä tutkimuksistaan vetävät. Viime viikolla Hesari julkaisi paperilehdessään uutisen otsikolla "HS-ohitustesti: Kiire kasvanut maanteillä" (sorry, juttua ei löydy maksuttomalta verkkosivulta, joten ei linkkiä). Toimittaja oli ajellut Helsingistä Ouluun ja takaisin ensimmäisen kerran viime keväänä ja nyt taas tänä syksynä. Kummallakin reissulla tutkiva journalisti körötteli täsmälleen nopeusrajoitusten mukaan ja laski, kuinka moni auto ohitti hänet matkan varrella. Koska nyt syksyllä ylinopeudella ohittajia oli useita enemmän kuin silloin keväällä, päätteli lehti valtakunnallisen liikennekulttuurin muuttuneen selvästi kärsimättömämmäksi näinä kuukausina.

Juu, ihan kiva, että nopeusrajoituksista, ylinopeuksista ja liikennekulttuurista ylipäänsä keskustellaan. Mutta jos nyt kuitenkin hillittäisiin vähän niitä päätelmiä.

Mutta oikeasti Hesarin liikennekulttuurin tutkimusyksikkö voisi saada Suomen Akatemian huippuyksikköstatuksen, jos vertailukohdaksi otetaan Ilta-Sanomien todennäköisyyslaskennan tutkimusyksikkö. Sanalla sanoen epätodellista.

Jäätelöaiheinen pulma

Meidän lähi-Alepastamme saa sekä Valion että Ingmanin vaniljajäätelöitä. Näistä kahdesta Valion on selvästi paremman makuista, joten korkeammasta hinnasta huolimatta ostan aina sitä. Jostain käsittämättömästä syystä Valion litran jäätelöpaketit on kuitenkin pakattu niin luovasti, ettei pakkauksen sulkeminen korkkaamisen jälkeen onnistu ilman erityislahjakkuutta hienomotoriikan saralla. Ingman sentään luottaa perinteiseen ja kelvolliseksi todettuun pakkausmetodologiaan.

Eikä kannata nyt viisastella, että paketti pitää sitten syödä kerralla tyhjäksi. Joskus, varsinkin isommalla porukalla, yksi paketti ei riitä, vaan pitää korkata toinenkin. Jossain vaiheessa aina törmätään siihen, että maha täyttyy ennen paketin tyhjenemistä. Jopa se jälkiruokamaha.

Maailmassa on virhe.

Ahdistaako lähestyvä joulu?

ILMOITUS

Joulun aika on perinteisesti raskas, jos mieltä painavat henkilökohtaiset ongelmat. Oletko ajautunut elämässäsi umpikujaan? Onko läheiselläsi pulma, johon haluaisit löytää ratkaisun?

Kokko & Herrmann Private Consulting on erikoistunut henkilökohtaisten ongelmien ratkaisuun mullistavalla 14 askeleen ohjelmallaan. Jos haluat elämäsi kuntoon jouluksi, nyt on oikea aika käynnistää ohjelma! Joulun kunniaksi tarjoamme 20 %:n alennuksen kaikista marraskuun aikana laadituista ohjelmista.

KHPC ratkaisee joululahjaongelmasi, sillä meiltä saat myös lahjakortteja. Kun ostat lahjakortin viimeistään 23.12., saat kaupan päälle valintasi mukaan joko sijoitusvinkkejä, äidillisiä elämänohjeita tai isän kädestä.

ILMOITUS

Suuren Hylsyongelman ratkaisu ja sen poliittiset seuraukset

Eilisessä ammuskelusessiossa ratkesi jo jonkin aikaa askarruttanut palovammaongelma. Hylsythän ovat alkaneet pääsääntöisesti lentää kaula-aukostani sisään samalla, kun ampumatarkkuuteni on kokenut selvän kvali- ja kvantitatiivisen parannuksen. Olen siis mitä ilmeisimmin löytänyt itselleni sopivimman ampuma-asennon, joka pysyy kierros kierrokselta samanlaisena ilman sen kummempaa yrittämistä. Tämän asennon haittapuolia ovat sitten ne palovammat.

Onneksi ongelman ratkaisu ei edellyttänyt asennon vaihtoa vaan jotain vieläkin typerryttävämmän yksinkertaista: ratamestari kehotti siirtymään aavistuksen verran joko oikealle tai vasemmalle. Harmonian ystävänä olen ampuessani luontevasti seisonut keskellä omaa rataani, ja hylsy on kimmonnut koppini seinästä juuri oikeassa kulmassa kaulalleni. Vain pieni muutos aseen ja kopin seinän välisessä etäisyydessä riitti suuntaamaan hylsyt turvallisempiin paikkoihin.

Niin mitättömältä kuin tämä tilanne saattaakin päällisin puolin vaikuttaa, sitä suurempi symbolinen merkitys siihen sisältyy. Täydellisen neutraalisuuden aika oli ohi ja minun oli pakko tehdä ratkaisu: siirrynkö oikealle vai vasemmalle?

Itse tilanteessa en harkinnut hetkeäkään, vaan astuin suoraan vasemmalle.

Onko peli nyt sitten menetetty? Vai pitäisikö minun seuraavalla kerralla koettaa ampua keskustan oikealta puolelta? Voiko vanhoista tottumuksista luopua jos kovasti yrittää?

Lisää symboliikkaa löytyi sitten maalitaulusta: pettämätön reikälogiikka paljasti, että tähtään elämässäni liian matalalle ja olen vasemmalle kallellaan. Joku muu voisi perustella kumpaakin tendenssiä sillä, että eilisessä aseessa oli totuttua jäykempi liipaisin ja minä olen oikeakätinen. Itse en kuitenkaan lankea tällaisiin triviaaleihin johtopäätöksiin. On asennemuutoksen paikka.

Energiaminimi eli kuinka fysiikka ja arkitodellisuus törmäävät

Leivoin lasten tarkkaillessa kaakaopalloja (äitini reseptissä pallukoita tosin nimitetään vielä neekeripalloiksi, mutta eihän sellaista termiä voi nykylapselle opettaa), ja sehän oli suunnattoman jännittävää seurattavaa: vähän kuin äiti tekisi hiekkakakkuja.

Mellaa pohditutti ennen kaikkea, miksi niistä tulee palloja. Vaikka filosofi olenkin, en ole opiskellut lainkaan estetiikkaa, joten en lähtenyt hakemaan selitystä minkään visuaalisen harmonian suunnalta. Onneksi paikalla oli myös kotifyysikko, joka kertoi mönjän hakeutuvan energiaminimiin.

Minusta on kuitenkin kyseenalaista puhua energiaminimistä, kun kyseessä on 200 g margariinia, 3 dl sokeria, 2 rkl vanilliinisokeria, 6 dl kaurahiutaleita, 6 rkl kaakaota ja loraus kylmää espressoa. No, ehkä minimiä oli se, ettei kaapista tällä kertaa löytynyt yhtään kookoshiutaleita.

Virkamiehelle kunnia, joka hänelle kuuluu

Katso! Maailma ei ole yksinomaan paha paikka. Jossain on vielä kolo, josta löytyy ajatteleva ihminen. Siis tietenkin joku muukin kuin minä.

Ei-ihq-päivä

Muistatteko taannoisen ihq-päivän? Tänään on sen vastakohta. Todella typerä päivä.

Keräsin pari tuntia lasten leluja ympäri kämppää ja lajittelin niitä oikeisiin laatikoihin. Tartteeko niitä hemmetin pehmoleluja kylvää aina niihin pölyisimpiin paikkoihin? Ja mistä hitosta niitä wc-paperihylsyjä sikiää tätä vauhtia? Miksi ne eivät ole pahviroskiksessa vaan joka halvatun sängyn, sohvan ja pöydän alla?

Luin Nyt-liitteestä idioottia juttua varusmiesten ja sivareiden juhlinnasta. Klanipäät siinä vain kolisevat yhteen kun häthätää täysi-ikäiset jannut kuolaavat stripparin päälle, läikyttelevät tuoppejaan ja uhoavat sodasta. Pitkätukkaiset sivarit taas ovat niin saakelin älykkäitä, herkkiä ja itseironisia, mitä nyt vähän kuppia kaadetaan ja pössysaaresta haaveillaan. Mätämunia senkin lehden toimitus täynnä.

Ruuassa on katkarapuja, enkä minä siedä katkarapuja. Mikä pahinta, katkarapujen käyttö oli oma ideani. Yritän katsokaas kovasti laajentaa tajuntaani ja oppia arvostamaan katkarapuja. Hitto mikä neronleimaus sekin.

Kukaan ei ole muistanut laittaa olutta kylmään.

Kuopus ei sitten näköjään ehtinyt ajoissa sinne potalle. Kyllä, iso hätä.

Jack Bauerin seikkailut käyvät kausi kaudelta typerämmiksi, eikä seiskakaudella näköjään edes teeskennellä, että taustalla kulkisi jokin tarina. Ja joojoo, YK on yksi pelkurimainen lapsi ja eurooppalaiset neitejä, hohhoijaa keksikääpäs jo jotain uutta. Tahtoo True Bloodin takaisin.

Mitä säkin siinä toljotat?

Muumituksesta

Anulla oli selvästikin paha päivä. Aluksi purskahdin nauruun, sillä teksti ei tuntunut erityisemmin pureutuvan kipukohtiin vaan ilmentävän kirjoittajansa rankemmanpuoleista muumitusta, jota hän ei enää saa järkevästi artikuloitua. Tuollaistahan minä harrastan itsekin, eikä sitä kukaan taida tosissaan ottaa. Naisen viha on komeaa seurattavaa.

Mutta sitten alkoi kuitenkin minuakin muumittaa, niin kuin näiden tekstien kohdalla usein käy. Ja sitten alkoi kummastuttaa se, että miksi tämä nyt minua niin korpeaa. Miksi ihmeessä minä otan tällaiset henkilökohtaisesti? Miksi minä välitän siitä, muumittaako rynkkypaitojen näkeminen Anua tai ketä tahansa muuta tuntematonta ihmistä?

Pitäisi olla ilmiselvää, että ylilyöntejä ja suutahtaneita purkauksia tulee multikulti-propellipääsodan kummaltakin laidalta. Mutta jostain syystä propellipäiden kukkahattupunaviherempaattiomankulttuurinhalveksuja-puuskat eivät oikeastaan koskaan ärsytä: joko ne naurattavat tai sitten ohitan ne vain olankohautuksella. Kaikenlaista sitä näköjään maailmaan mahtuu.

Mutta nämä punavihreät, oman sukupolveni edustajat! Ai että ottaa päähän joka kerta, kun sieltä tulee jotain tällaista. Sinänsä voisin vallan hyvin ottaa itseeni kummastakin kritiikistä: Kyllä, minä olen kukkahattupunaviherempaatti, joka ei oikein osaa liputtaa isänmaallisuuden puolesta. Ja kyllä, minä olen sitä porukkaa, joka ei kannata pakkoruotsia ja joka on tyytyväinen Jussi Halla-ahon aikaansaamasta pörinästä. Rynkkypaitaa minulla ei tosin ole, enkä sellaista taida halutakaan. Ja Mamba on jotain rikollista.

Miksi minua suututtaa enemmän näiden anujen epäreilu kritiikki kuin propellipäiden epäreilu kritiikki? Johtuuko se siitä, että minä samaistun helpommin helsinkiläiseen naistoimittajaan kuin nuivaan, keski-ikäistyvään mieheen? Ottaisin siis enemmän tosissaan oman sisäryhmäni (heh, heh, heh) edustajan kommentit?

Toisaalta kyse voisi olla myös siitä, etten arvosta vääristelevää spekulointia motiiveillani. Voin myöntää propellipäille, että oikeasti haluan pelastaa maailman, haluan uskoa parempaan huomiseen ja ihmisten lähtökohtaiseen tasa-arvoon. Voin myöntää senkin, että silkkaa naiiviuttani ja ajattelemattomuuttani voin hyvinkin olla monessa asiassa väärässä, kun en ole vaivautunut ottamaan selvää faktoista.

Mutta minä en suostu myöntämään anuille, että kaikkien näiden pohdintojeni taustalla on synkeästä sielustani kumpuava rasismi ja kaikenlaisen toiseuden sokea viha, jonka vain piilotan pseudoälykkään, argumentaatiota muistuttavan saivartelun alle. Minä en arvosta sitä, että henkiset ponnisteluni mitätöidään vain epämääräisellä viittauksella alhaiseen ihmisluontooni.

Julkiselta yksityiselle

Olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut pohtia, olenko aivan idiootti: maksamme itsemme vuosittain kipeäksi muksujemme hoitokuluvakuutuksista, vaikka käytämme pelkästään julkisia palveluja. Emme ole kertaakaan vieneet kumpaakaan rääpälettä yksityiselle, kun oma terveysasema on niin mukavan lähellä ja sieltä on aina saanut nopeasti aikoja ja miellyttävää kohtelua. Vakuutuksesta huolimatta pitäisi yksityisestä kuitenkin maksaa se omavastuu, joten miksi vaivautua?

Onneksi en ehtinyt pitää itseäni vielä riittävän tyhmänä, jotta olisin mennyt irtisanomaan vakuutukset. Kiitos iki-ihanan hyksnyksin, hinin ja miksi kaikeksi sitä possunuhaa nyt kutsutaankaan, meillä ei olekaan enää omaa terveysasemaa: lähipuljustamme tehtiin Helsingin virallinen sikainfluenssasairaala, ja meidän arkipäiväiset terveysasiamme suoritetaan diasporassa.

Asumme Länsi-Helsingissä, joten ei, ei kiitos, en halua lähteä puolitoistavuotiaan silmä- ja korvatulehduspotilaan kanssa Itäkeskukseen keskellä parasta päiväuniaikaa. Perille pääsisi näköjään vajaassa tunnissa sompailemalla ensin keskustaan ja istumalla sitten loppumatkan metrossa.

Ai olisiko tarjolla aika myös Vallilasta? Ai sekin kivasti päiväuniaikaan? Sinnekin pääsee kivasti vaihtamalla bussia ensin keskustassa, eikä mene kuin kolme varttia? Juu, ei kiitos, kiitos hei.

Jos sitten kuitenkin menisi tuohon muutaman pysäkin päähän Töölöön Mehiläiseen, jossa vieläpä sattuu olemaan lastenosasto erikseen. Kätevästi näköjään ajanvaraus onnistuu netissäkin, koko päivälle kivasti aikoja 20 minuutin välein. Otetaanpas tuosta tuommoinen, johon ehditään sopivasti äidin aamukahvin jälkeen.

Tämä on nyt kai sitä alueellista epätasa-arvoisuutta. No, onneksi en koe itseäni kovin päähänpotkituksi. Koska valtakunta lienee hyksnyksin vallassa tästä hamaan tulevaisuuteen, taidamme mekin jättäytyä yksityisen terveydenhuollon pariin tästä hamaan tulevaisuuteen. Itselläkin kun on toimiva työterveyshuolto, ja kotifasisti taas ei koskaan sairastu.

Pedagogiikka, tieteiden hovinarri?

Hesarin vieraskynä on lehden parhaimpia palstoja: siellä voi tulla vastaan ihan mitä tahansa. Hiljattain oli se Ahtisaaren pro pakkoruotsi -teksti, ja nyt on sitten pro tunnustuksellinen* uskonnonopetus à la uskonnonpedagogiikan ja -didaktiikan asiantuntijat Antti Räsänen ja Lassi Pruuki.

Minun on tunnustettava, etten pysty suhtautumaan asiaan täysin neutraalisti ja kiihkottomasti: oma ateistinen näkökulmani puskee väkisinkin läpi. On itsestään selvää, etten kannata tunnustuksellista uskonnonopetusta, vaan pitäisin kovinkin paljon jostain yleisemmästä uskontotiedon opetuksesta. Pidettäköön tätä sitten ennakkoasenteena, jota en käsittele faktana jota en ole perustellut itselleni tutkimuksiin vaan ihan omiin fiiliksiini vedoten.

Kirjoittajat väittävät mm., ettei uskonnoton ihminen voi ymmärtää muita uskontoja; tulisi sisäistää ensin oma (?) uskontonsa, ennen kuin voi käydä mielekästä dialogia muiden uskontojen edustajien kanssa. Tästä aiheesta saisin jaariteltua niin pitkän ja polveilevan merkinnän, että hyppään sen kokonaan yli ja siirryn varsinaiseen kummastukseeni:

"Uskontotiedon vaarana on kuitenkin aineen rajautuminen pelkästään uskontojen kuvailuun ja luokitteluun. Tällöin uskontotieto edustaisi koulukasvatuksessa aivan uudentyyppistä oppiainetta. Siinä pysyttäydyttäisiin vain tiedossa, kun yleensä oppiaineissa tavoitellaan myös kokonaispersoonan, tunteiden, asenteiden ja toiminnan ulottuvuutta.

Ajatus pelkkien tietojen opiskelusta on utopistinen: modernin oppimistutkimuksen valossa se ei ole mahdollista eikä edes toivottavaa. Tietoa ei koskaan opiskella tai opita puhtaana, vaan se liittyy aina emootioihin, asenteisiin ja toimintavalmiuksiin."

Ihan oikeasti! Tietoon perustuva opetus olisi jotain aivan uudentyyppistä? Hyvä on, voin kyllä ymmärtää, että oppilaan persoonaa ja emootioita halutaan jotenkin hyödyntää oppimisprosessissa. Mutta millä tavalla se onnistuu vaikkapa fysiikan kaavoja tai valtioiden pääkaupunkeja päntätessä, jos se ei kuitenkaan onnistu uskonnollisia aatesuuntauksia luokiteltaessa? Mikä ihme olisi tämä mystinen ero uskontotiedon ja muiden reaaliaineiden välillä? Puhumattakaan vaikka uskontotieteestä ja matematiikasta?

Onko tämä nyt sitten sitä pedagogiikkaa? En ole ikinä lukenut alaa, joten en haluaisi sännätä tuomitsemaan asiantuntijoiden näkemyksiä. Mutta ihan tällaisen maallistuneen maallikon näkökulmasta tuo kuulostaa aikamoiselta hölynpölyltä.

Pitääkö minun nyt alkaa lukea pedagogiikkakin humpuukitieteiden joukkoon, vai onko kyse tärähtäneistä yksittäistapauksista? Vai enkö minä vain ymmärrä?


*kirjoittajat eivät itse mainitse puolustavansa nimenomaan tunnustuksellista uskonnonopetusta, mutta Hesari käyttää termiä omassa väliotsikossaan kommenttipalstalla.

Vaaleanpunaisia unelmia

Aivan järkyttävää, että pientä, suloista, pörröistä kaupunkieläintä voidaan noin häpäistä. Täyttykööt unenne hirveillä painajaisilla viattomuuden kuolemasta, jos julkeatte lämmetä pupuenergialla!

Oikeastihan ne pitäisi täyttää ja antaa lapsille pehmoleluiksi syödä adoptoida.

"Onko se todella totta? Se järkyttää varmasti monia."

Kotielämää

Kotona flunssaisten lasten kanssa. Lapset kiltisti päiväunilla, kahvi kupissa, muumitus nousussa. Miten voi olla näin tylsää? Missä kaikki jännittävät uutistapahtumat? Missä kaikki kiinnostavat ja pitkät blogikirjoitukset, joita yleensä ei ehdi lukea? Miksei kukaan tee mitään? Miksi naamakirjassakin on niin hiljaista?

Ovatko kaikki muut töissä? Miksi ne juuri tänään eivät lusmua kahvitunnilla ja viihdytä minua?

Kotielämä ei sovi minulle.

Wc-paperirullasta

Nykyään perheissä tuskin riidellään enää hammastahnatuubin puristamisesta, kun jokseenkin kaikki tahnat on taidettu pakata sellaisiin korkillaan seisoviin, muotoonsa palautuviin pötköihin. Sen sijaan wc-paperirullan oikeaoppisesta pyörimissuunnasta on perinteisen käsityksen mukaan kiistelty.

Pitääkö tämä kuitenkaan paikkaansa? Omien kokemusteni mukaan mitään tällaista todellista koulukuntaerottelua ei ole olemassa. On olemassa kaltaisiani ihmisiä, jotka vaativat saada rullansa kuvassa esitetyllä tavalla eli niin, että se paperi roikkuu siististi ja helposti saatavilla siinä rullan edessä. Sitten tiedän ihmisiä, joita asia ei voisi vähempää kiinnostaa ja jotka survovat rullan telineeseen miten sattuu.

Onko kukaan koskaan oikeasti tavannut ihmistä, joka nimenomaan vaatii, että paperin on roikuttava seinän puolella?

Poikana olemisesta

Lehdissä on viime aikoina puhuttu kovasti lasten sukupuolineutraalista kasvatuksesta. Osuvasti samaan aikaan esikoistyttömme on ryhtynyt kapinoimaan omaa sukupuoltaan vastaan, sillä hän on jo parin viikon ajan inttänyt ensin haluavansa olla poika ja sitten olevansa poika ("O-len! Äiti lupas et mä voin olla!" "No ei kyllä tainnut luvata." "Joo-o, lupasi!").

Poikana olemisessa on Mellan mielestä paljon hyviä puolia:

-Poikia ei tarvitse silittää, kun ne menevät nukkumaan. Pojat vain sulkevat silmänsä kiltisti ja nukahtavat heti.

-Pojat saavat pissata seisaaltaan.

-Pojat tykkäävät tytöistä.

-Pojat laittavat ruokaa.

-Pojat eivät tarvitse hyviä perusteita millekään, kuten esimerkiksi halulleen olla poikia.

Laadukasta menoa

Olin pelännyt, että edellisen onnistuneen ampumakerran jälkeen tulisi romahdus, kun palaan surkealle tasolleni. Ei tullut. Olin aiempaakin parempi.

Vaatimustasoa pitää todellakin nostaa: enää tavoitteeksi ei riitä se, että reiät tulevat mustalle osuudelle, aniharva kun eksyi enää valkoiselle. No, pari meni aika rumastikin ulkokehälle, mutta ne ammuttiinkin kuuma hylsy rintsikoissa (nytpä tiedän, mitä paitaa en enää ikinä laita päälleni radalle - auuuh).

Itse asiassa nyt meni jo niin tasaisen hyvin, että alkoi olla jo melkein tylsää. Okei, pitää pyrkiä sitten saamaan pelkkiä ysejä ja kymppejä. Tai sitten pitää kokeilla isompaa kaliiberia, mutta Mutkaprojektin kannalta se ei voi olla ainakaan kovin pitkäaikainen ratkaisu. Vaikeinta tuloksen parantamisessa taas on se, että olen nyt oppinut olemaan ajattelematta liikaa: kudit menevät tauluun nätisti, kun olen ihan vain rennosti ja teen mitä teen, mutta alitajuisesti. On vaikea parantaa suoritusta, kun ei tiedosta, mitä tekee.

Kysäisinpä muuten nyt HSC:n reippailta nuorilta miehiltä pistooliluvan hankkimisesta. Olivat sitä mieltä, että poliisitäti on puhunut palturia vaatiessaan kahden vuoden mittaista harrastusta. Kuulemma juksaavat vain, jotta mahdollisimman harva vaivautuisi oikeasti hakemaan lupaa. No, sillä ei taida lopulta olla väliä, koska vuoden päästä voimassa lienee jo uusi laki, joka sitten ainakin vaatii sen kaksi vuotta.

Ampumapäiväkirja on nyt kuitenkin aloitettu, ja mikä parasta: HSC:n poijjaat tosiaankin lupasivat kuitata menneetkin käynnit vihkooni, kun visiiteistä kerran löytyy jo puumerkit sarjakortistani.

Miten hyvänsä radalla sitten meneekin, aika rentouttavalta tuo puuha nykyään tuntuu. Yleensä käyn ampumassa arkisin töiden jälkeen, joten käytännössä sessiota on aina edeltänyt sekalainen pää kolmantena jalkana paikasta toiseen juokseminen. Astun radalle stressaantuneena ja lyhytpinnaisena, mutta tulen ulos huomattavasti vapautuneempana ja tyytyväisempänä. Eihän sellaista harrastusta voi vain lopettaa.

Arkiesineiden käytettävyydestä

Minusta on vähintäänkin kummallista, että kaukosäätimet ovat sellaisia kuin ovat. Enkä nyt tarkoita niiden epämääräisiä nappuloita, vaan patterikoteloa.

Oletus varmastikin on, että moista käteen sopivaa laitetta käytetään lähinnä sohvalla ja nojatuolissa. Tuolloin vempain asetetaan usein sohvapöydän reunalle tai, mikä pahinta, käsinojalle. Jos sohvalla istuu henkilö, jonka katse on kohdistunut jonnekin muualle kuin käsinojaan, on jokainen käsinojalle asetettu esine varsin herkkä putoamaan lattialle.

Jos kaukosäädin putoaa lattialle, mitä yleensä tapahtuu? Patterikotelon kansi napsahtaa kevyesti irti ja patterit putoavat ulos. Patterithan ovat pyöreitä, eikö totta? Ja tilanne siis oli päällä sohvan välittömässä läheisyydessä. No mitäköhän niille pattereille tässä tilanteessa tapahtuu? Kyllä, ne vierivät sohvan alle; yleensä vielä sinne kulmasohvan perimmäiseen nurkkaan seinän viereen.

Onko ihan mahdotonta kehittää patterikoteloon kantta, joka ei irtoa pienestä kolahduksesta? Uskon insinöörien kykenevän mahduttamaan tuotteeseen tämän ominaisuuden niin, ettei patterinvaihdosta kuitenkaan synny tuskastuttavaa operaatiota. Eikö meillä ole näitä aaltoyliopistoja juuri tähän tarkoitukseen?

Kritiikin vastaanottamisesta

Minulla on hypoteesi (meinasin kirjoittaa teoria, kunnes tieteenfilosofi minussa nosti etusormen vihaisesti pystyyn) kritiikin vastaanottamisesta. Väitän, että päättäjien kyky käsitellä omista mielipiteistä poikkeavaa palautetta rapistuu melko suoraviivaisesti sen mukaan, mitä tunnetummaksi poliitikko tulee. Asia valkeni minulle aivan äkillisesti, pelkästään omiin subjektiivisiin tuntoihini pohjautuen.

Koska me nettifanaatikot ja muutkin palautteenantajat olemme niin samperin aktiivisia, saa jokainen hiukankin julkisuuteen päätynyt hahmo luultavasti paljon niin myönteistä kuin kielteistäkin huomiota mielipiteilleen. Itse en juuri haukkuja saa, mutta silloin kun saan, otan perinpohjaisesti itseeni. Jos moitteita alkaisi tulla paljon, pitäisi oppia olemaan välittämättä.

Selviytyäkseen edes jotenkin vihakirjeiden ja ivallisten blogikirjoitusten suosta joutuu politiikonalku siis tukkimaan korvansa vastalauseilta jo varhain. Ihan sama, mitä suustaan päästää, haukkuja tulee joka tapauksessa. Korkeintaan valittajat vaihtuvat.

Lohdutonta. Kukaan korkeaan julkiseen asemaan päässyt ei siis kuuntele enää muita kuin samanmielisiä. Eikä kyse ole ylpistymisestä tai vallanhimosta, vaan itsesuojelusta. Enhän minäkään kuuntelisi.

Vieroitusoireita

Niin mukavaa kuin polkupyöräilykaudesta siirtyminen raitiovaunu-, bussi- ja junakauteen onkin, liittyy siihen myös vieroitusoireita ja vaikeuksia luopua totutuista tavoista. En ole yhtään pahoillani tunnin pidemmistä yöunista, mutta käveleminen ottaa kyllä todella koville.

Jalan etenemisen hitauden ei pitäisi tulla yllätyksenä, mutta tuli se silti. Miten voi olla, että bussipysäkki on lähes näköpiirissä, mutta silti sinne saa tarpoa monta minuuttia? Sehän on ihan tuossa heti!

Tapaan myös edelleen kaartaa kotipihastani pyöräkaistalle, kunnes muistan asemani kevyen liikenteen hierarkiassa ja palaan nolona takaisin hidastelijoiden kaistalle. Risteyksissä yritän kaikin voimin pitää käsivarteni kyljen vieressä, vaikka mieli tekisi osoittaa sillä ryhdikkäästi kohti kääntymissuuntaani.

Olen jo kerran huomannut jyrkkää ylämäkeä kivutessani, että käsi alkoi hapuilla kohti pienempää vaihdetta. Onnekseni vauhdin hiljentämiseen puolestaan liittyy myös polkemisen lopettaminen, muuten varmaan juoksisin autotielle ja ihmettelisin, miksen löydä käsijarrua mistään.

Luultavasti tämä flunssakin on mustasukkaisen polkupyöräni kosto. Mitäs menin hiplaamaan sitä kuntosalin crosstraineria, vaikka kotona olisi ollut odottamassa aito, oma pyörä ja terveellistä raitista ilmaa.

Jokainen vitsi ei toimikaan

Tuossa taannoin pohdiskelin, olenko valitsemassa poliittista suuntautumistani ihan vain huumorin perusteella: kuinka pinnallista, että ajaudun ajattelemaan vakavista asioista samalla tavalla lähinnä sellaisten tahojen kanssa, jotka sattuvat kertomaan minua naurattavia vitsejä. Niinkö helppo minä olen?

Nyt olen huomannut, etteivät kaikki vitsit sittenkään naurata, vaikka ne olisivat tyylillisesti juuri minulle räätälöityjä. Nimittäin aiemmin liian neutraaliksi ja vain hailakan punavihreäksi tuomitsemani Lehti on sittenkin ottanut raisummin kantaa, ja minusta läppä oli vain tympeä. En siis nauranut muodollisesti hyvälle vitsille, koska en ole samaa mieltä vitsin sisällöstä!

Joku toinen voisi tietenkin pitää tätä lähinnä huolestuttavana merkkinä kyvyttömyydestäni nauraa itselleni. Onhan se tietenkin noinkin, mutta kaikessa selkärangattomuudessani olen tyytyväinen löytäessäni edes jotain rajoja hekotukselleni.

Tosin kyllä se vähän nolottaakin. Olenko minä oikeasti ottamassa jo kantaa? Vieläpä asiassa, joka ei ole itsestäänselvä? En kai sentään. Tässä kuitenkin puhutaan vain huumorista. Voin vielä kiistää kaiken.

Tunteellisuudesta

Olin teininä kylmä ja tunteeton, mitä tuli populaarikulttuurin kuluttamiseen. Kauhu- ja splatterelokuvat maistuivat, draama kyllästytti eikä mikään nyt ainakaan koskettanut. Vähitellen sitä on vanhemmiten pehmentynyt, ja lastentulo on viimeistään hapertanut koko pään. Luulin aikoinani, että saippuaoopperamaisille juonenkäänteille itkeminen loppuu raskauden tai viimeistään imetyksen päätyttyä, mutta luulin väärin.

Kun sitten menin viimein ostamaan itselleni mp3-soittimen, sain huomata ylitunteellisuuden koskevan musiikkiakin. Moni aiemmin hyvältä tai jopa hauskalta tuntunut biisi on nykyään aivan liian ahdistava ja surullinen, kun se tulee tulppakuulokkeilla jotenkin liian lähelle. Ja kyse on nimenomaan sanoituksista - niistä saa liian hyvin selvää.

Ehdottomalla kieltolistalla on ennen niin paljon levylautasellani pyörinyt Nick Caven Murder Ballads, ilmiselvistä syistä. Johnny Cashia olen yrittänyt kuunnella, viimeksi tänään, mutta nyyhkyttelyksihän se menee. American neloselta kuuntelee vielä hyvin ykkösbiisin The Man Comes Around, ja jostain syystä Hurtkaan ei yhtään satu. Mutta kyyneleet lähtevät virtaamaan Give My Love to Rose -kipaleen kohdalla, ja I Hung My Head on jo musertava, vaikka Sting-laina onkin.

Edellä esitetty on vielä jossain määrin hyväksyttävää: ovathan Cave ja Cash riipaisevia tarinankertojia. Mutta liian pitkälle mentiin siinä vaiheessa, kun en enää pystynyt kuuntelemaan Rammsteiniakaan silmien kostumatta.

Otetaan nyt vaikka Mutter-albumi. Mein Herz Brennt - ei lapsia saa pelotella! Mutter on jo aika rajua kamaa, ei tuollaista hylätyksi tulemisen tunnetta voi ihminen kestää. Ja joku voisi ehkä nauraa itseensä rakastuneelle Zwitterille, mutta minä näen vain yksinäisen friikin, joka yrittää epätoivoisesti löytää lämpöä julmasta maailmasta.

Ja maan povessa makaavasta lapsesta kertovaan Spieluhriin ei sitten edes mennä. Sitä kappaletta ei saa enää ikinä soittaa minun läheisyydessäni. Sen rinnalla pakahduttavasta ikävästä ja vanhenemisesta runoileva Nebel on letkajenkkaa.

Esimies-alaissuhteesta

Fiksu likka kun olen, ei Facebook-kavereideni joukosta löydy yhtäkään alaistani. Tosin ne pirulaiset taitavat kyllä jo tunnistaa korkokenkieni kopinan kaukaa.

Bad Things

Arvatkaa, mitä olen tehnyt toissapäivänä ja eilen, ja mitä aion tehdä tänään ja luultavasti huomennakin? No okei, tämän lisäksi kävin tietenkin tänään ostamassa ne popot. Itse asiassa kahdetkin.

Ihq-päivä

Tänään on iskenyt jokin ihme ihq-euforia, sillä aivan kaikki tuntuu niin vallan ihastuttavalta. En tiedä, onko automaattikahviimme kenties sujautettu jotain arveluttavaa - tässä muutamia päivääni piristäviä tunnelmapaloja:

Uutispäivä Demarissa oli laaja artikkeli Jan Vapaavuoresta. Jan Vapaavuori on ihq! Grynderien ystävä ja kokkari, joka puhuu kuin viherherännäinen ja piilodemari!

Ilta-Sanomat ei usko Mikael Jungnerin saavan jatkokautta Ylen johdossa, voihan harmi. Ihan hyvä poikahan se Jungner on, vähän ehkä erikoinen, mutta varmasti vilpittömin mielin liikkeellä!

Suomenmaa-lehti pitää hajaannukseen johtanutta luottamusäänestystä nolona juttuna vasemmistolle. Hassusti sanottu! Aika velikultia siellä keskustassa!

Ensi viikolla pääsee taas ampumaan, jei! Jo kovinkin tutuksi tullut, heikoimmat hetkeni todistanut HSC-opettaja aukoi puhelimessa päätään, kun minulla ei vieläkään ole omaa asetta. Hupsu!

Töiden jälkeen pääsee lasten kanssa automarkettiin, mitäköhän kaikkea kivaa ruokaa ostaisinkaan! Ainakin kondensoitua maitoa viikonlopun banoffee-kokeilua varten, en malta odottaa!

Huomenna pääsee shoppailemaan talvikenkiä!

---

Älkää säikähtäkö, lupaan olla oma itseni viimeistään sunnuntai-iltana. Paitsi jos popot ovat vallan päheät.

Pyöräilykauden virallinen päätös

Kävin juuri lataamassa matkakortilleni kautta huomisesta alkaen, ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen. Tämä tarkoittaa sitä, että pyöräilykausi on nyt virallisesti ohi.

Toki minä jatkossakin aina silloin tällöin polkaisen Vantaankoskelle ja takaisin, mutta pääasiassa takamukseni kuluttaa nyt bussien ja junien penkkejä. Tuntuu - kummalliselta. Ikään kuin olisin astunut uuteen aikakauteen, uuteen ulottuvuuteen, uuteen kaupunkiin.

Ensimmäinen pyöräilykesä Helsingissä on näyttänyt kaupungista aivan uusia puolia, kun reitteihin ja maisemiin on voinut tutustua pyörätieltä käsin. Kokemus on ollut hieno ja avartava: on ollut ihanaa, kun ei tarvitse välittää julkisen liikenteen aikatauluista eikä ennaltamäärätyistä reiteistä. Yhtä asiaa olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan: raitiovaunuissa matkustamista. Raitiovaunuhan ei vie minnekään, minne ei pääsisi yhtä nopeasti tai nopeammin polkupyörällä. Niinpä raitiovaunumatkat ovat näiden viiden kuukauden aikana jääneet varmasti yhden käden sormilla laskettavaan määrään.

Raitiovaunu on kuitenkin olennainen osa minun Helsinkiäni, eikä tietenkään vähiten siksi, että yksi linja kolistelee aivan ikkunani alla. Raitiovaunussa istuminen on rauhoittavaa; raitiovaunut kulkevat vain mukaviin paikkoihin.

Aion heti lauantaina matkustaa raitiovaunulla keskustaan ja ostaa talvikengät.

Politiikan viikko

Onpas ollut kiivas politiikan viikko, ja Ylen ympärillä tullut pyörittyä. Jos tuppeensahattu lauta on ollut ennen kaikkea viihdyttävää, saa tämä minut sitten lähinnä murjottamaan.

Tämä on nyt jotenkin niin absurdia, etten edes osaa sanoa asiasta mitään. En enää ymmärrä tätä maailmaa.

Faktoja Mutkaprojektiin

Tartuin itseäni niskasta ja soitin sinne poliisille. Nyt on Suuren Mutkaprojektin käytettävissä ihan kylmää faktaa työhönsä kyllästyneen poliisivirkailijan suusta: ennen omaa pistoolilupaa tulee ampumista harrastaa aktiivisesti vähintään kahden vuoden ajan seuran aseella. Aktiiviseksi harrastukseksi taas katsotaan radalla käyminen kahden viikon välein.

Voi olla aika hiljaista, että elämässäni tulisi missään vaiheessa kahden vuoden yhtämittainen jakso, jolloin käyn kahden viikon välein ampumassa. Pitääkö sitä kesälomaltakin palata Helsinkiin vain radalla piipahtaakseen?

No, ehkä ne eivät aivan niin suurennuslasilla käyntejä tarkkaile. Mutta aika kaukana tässä kyllä ollaan edellytysten täyttymisestä, kun tämän vuoden ajan on tullut käytyä radalla vain n. kerran kuussa.