Havainnollisesta oppimisesta

Olen jokaisen innokkaan pedagogin inhokkioppilas: en ole havainnollinen oppija. Minä olin kyllä vielä peruskoulussa se kiltti tyttö, joka viittasi aina ja istui opettajan määräämällä paikalla. Lukiossa aloinkin sitten olla se tyttö, joka väärensi huoltajan nimen poissaololappuun ja nukahti saksan tunnilla verhon taakse. Englannin ja ruotsin kursseilta sain vapautuksen, kun lupasin kirjoittaa kullakin kielellä esitelmän. Kun vaihteli opettajaa tarpeeksi paljon, saattoi kierrättää vanhoja esitelmiä eri kursseilla.

Yliopistolla olin se, joka kävi ensimmäisellä luennolla ilmoittautumassa ja seuraavan kerran näytti naamaansa tentissä. Läsnäolopakollisilla luennoilla kävin täsmälleen sen vaaditun määrän, istuin takarivissä ja joko nukuin, luin tenttikirjaa tai piirsin.

olen oppinut asiat aina parhaiten lukemalla ne kirjasta kaikessa rauhassa. Luennot ovat tavatonta ajanhukkaa, niillä kun jankataan asioita, jotka omaksun huomattavasti nopeammin lukemalla. Tai vaihtoehtoisesti en ymmärrä luennolla mitään, vaan tajuan vasta etsittyäni saman tiedon tenttikirjasta. Erinäiset kuvat ja arkielämän esimerkit taas ovat parhaimmillaan turhaa rautalankaa ja pahimmillaan myötähäpeää herättävän kömpelöitä.

Tämä päivä on mennyt flunssaillessa kotona, joten kerrankin on ollut aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä muulloin ei ehdi. Koska en millään kyennyt ymmärtämään, mitä se IPSC/Practical nyt oikeasti on, vietin pari tuntia katsellen YouTubesta asiaa käsitteleviä videoita. Niiden perusteella totesin, että kyllä se nyt ainakin hauskalta näyttää. Tosin mikä tahansa hosuminen ja huitominen vaikuttaa ajatuksen tasolla hauskalta, kun joutuu de facto vain makaamaan sohvalla potemassa.

Mutta sitten luin tämän (pdf) ja tämän (pdf), ja aloin ensimmäisen kerran tajuta, mitä niissä videoissa oikein tapahtuu. Ei, tämä ei ole vitsi, luin todellakin ne säännöt läpi. Kyllä, ihan kokonaan. Ja kyllä, nyt minä todellakin haluan kokeilla tuota.

Nyt sitten vain ihmetyttää, että mitä minä sillä nakskakkosella teen, practicaliin kun vaadittaisiin ysimillinen. Sellaista taas ei kuitenkaan taida ensimmäiseksi aseeksi saada. Ja kallistakin sillä ampuminen on verrattuna proletariaatiin puoli-ilmaisiin 22-patruunoihin.

No, huominen päivä menee näillä näkymin vielä sairastellessa. Ehkä kaikki ratkeaa silloin.

Häpeästä

Olen jo jonkin aikaa vääntänyt vitsiä kolmenkympin kriisistäni, mutta älkää antako sen hämätä: kyllä tässä ihan oikeastikin kriiseillään. Tosin kriisiksi tämä on omastakin näkökulmastani aika leppoisa, ellei peräti viihdyttävä.

Oikeastaan olennaisin asia, mitä kolmenkympin tienoilla on tapahtunut, on häpeän tunteen radikaali väheneminen. Vielä pari vuotta sitten nolostelin selvästi enemmän kaikkea tekemääni typeryyttä, nyt taas en osaa punastua juuri mistään. Kyllähän sitä välillä miettii, että pitikö tuokin nyt sitten sinne blogiin kirjoittaa, mutta koska mistään ei näytä seuraavan mitään kovin traagista, häpeä haihtuu ilmaan eikä enää palaa.

Ikäkriiseissä kai pitäisi olla kyse vanhenemisen pelosta, mutta minä en ole sellaista vielä itsessäni havainnut. Minusta on oikein mukava vanheta, elämä kun tuntuu muuttuvan aina vain paremmaksi vuosi vuodelta. Muiden ihmisten vanhenemiskertomuksista olen jo aiemminkin ollut ymmärtävinäni, että juuri häpeä ja itsensä liian vakavasti ottaminen ovat yleisemminkin ongelmia, jotka kutistuvat iän myötä.

En haluaisi suin surminkaan palata nuoruuteen, jossa piti yrittää pitää kieli keskellä suuta ja antaa itsestään fiksu, kiinnostava tai ainakin sivistynyt vaikutelma kokeakseen hyväksyntää. Enhän minä toki täysin häpeästä ja estoista vapaa nytkään ole, mutta kuitenkin huomattavasti rennompi kuin joskus ennen. Oikeastaan hirvittääkin ajatella, mitä typerää sitä tuleekin tehtyä vaikka viiden vuoden päästä. Entä neljänkymmenen vuoden päästä? Jos itsekritiikki vähenee tätä tahtia, kuinka hullu sitä onkaan seitsemänkymppisenä?

No, ehkä jossain vaiheessa tulee sitten palauttava notkahdus. Sitä odotellessa.

Profiloitumisesta

Tämähän on siis se sama Heli Järvinen, joka tuossa taannoin heitti kärrynpyöriä siitä riemusta, että Suomessa päästiin soveltamaan jumalanpilkkapykälää. En väitä, että minulla olisi tarjota valmiiksi viritelty, taiteilijoita ja kuluttajia miellyttävä ansaintalogiikka nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän tilalle, mutta ainakaan tuon vihreän naisen malli ei nyt oikein kolahda. Järvinen on profiloitumassa aika... kiinnostavaksi poliitikoksi.

Nämä tällaiset ulostulot eivät ole enää hetkeen vastanneet sitä positiivisviritteistä mielikuvaa, joka minulla on aiemmin vihreistä ollut. Onko puolueesta oikeasti tulossa (vai ovatko he aina olleet?) lähinnä taantumuksellinen voima, vai onko tässä nyt vain yksi hörhö äänessä? Puhuuko Järvinen vain omalla suullaan, vai edustaako hän Vihreiden Naisten tai peräti koko puolueen näkemyksiä?

Niin sympaattista ja luovuutta ylläpitävää kuin erilaiset mielipiteet yhden kirjavan puolueen sisällä ovatkin, minunkin erilaisuuden sietokyvylläni on rajat. Vähän hirvittäisi äänestää puoluetta, jonka sisällä ääni voi mennä ihan minkä tahansa mielipiteen taakse.

Riitapukarit

Jälkikasvumme keskinäinen suhde näyttää siirtyneen seuraavaan vaiheeseen. Aiemminhan Neila on kurittanut isosiskoaan aika rankallakin kädellä, kun taas Mella on ollut niin neuvottoman suojelevainen, ettei ole tehnyt juuri muuta kuin kannellut vanhemmilleen.

Nyt kuopus näyttää kuitenkin saavuttaneen esikoisen silmissä riittävän fyysisen ja psyykkisen kypsyyden, tai sitten mitta on muuten vain täynnä: riitapukareita saa olla yhtenään irrottamassa toisistaan ja puhalluksia saa jakaa joka sodan jälkeen tasaisesti kummallekin. Sähköisyyttä ei ole yhtään vähentänyt se, että pimut ovat viime viikkoina sairastelleet ja viettäneet huomattavan paljon aikaa neljän seinän sisällä keskenään.

Niin rasittavaa kuin tappelijoiden kaitseminen onkin, tuntuu nykytilanne huomattavasti terveemmältä kuin se aiempi pikkurikollinen vastaan marttyyri -asetelma. Ja rehellisyyden nimissä on painotettava sitä, että kyllä neidit viettävät kuitenkin enemmän aikaa iloisesti keskenään leikkien kuin tapellen.

Tasapuolinen ei kahden eri-ikäisen siskoksen suhde toki vieläkään ole: Neila on yhä paljon Mellaa julmempi ja verenhimoisempi, kun taas Mellan iskut ja potkut ovat huomattavasti tehokkaampia ja osuvat paremmin maaliin. Toisaalta Mella suojelee ja valvoo siskoaan yhä: ennustamme tytölle uraa joko vartijana tai poliisina. Mella haaveileekin työstä moottoripyörä- tai ratsupoliisina. Ihan niin kuin äitinsäkin lapsena.

Jotain kivaa tekemistä

Hetkittäin Suurta Mutkaprojektia varjostaa hienoinen epätoivo: kaksi vuotta pistoolikoulutaulun rei'ittämistä kuulostaa aika turruttavalta puuhalta, jos sitä alkaa vähänkin ajatella. Jotain vaihtelua olisi kiva saada, mutta uskaltaako tässä edes ruveta testailemaan eri kaliibereja ja pyssytyyppejä, kun pitäisi kai olla kahden vuoden loputtua säännöllistä näyttöä harrastuksesta juuri sillä hakemuksen mutkalla?

Kun enää ei tarvitse ihan niin paljon säätää ammunnan perusasioiden kanssa, paitsi silloin kun kaikki värikynät satunnaisesti lentävät rasiasta, alkaa tehdä mieli jo jotain enemmän. Joku kurssi, miksei vaikkapa joku kilpailukin!

Mutta mille kurssille sitä muka pääsisi ilman omaa asetta? HSC:llä on tänäkin syksynä kiinnostava turvallisen ampujan kurssi, johon vaaditaan tietenkin se oma ase. Ja onko monellakin kisapaikalla tapana pitää nättejä pyssyjä rivissä proletariaatin vapaasti poimittavaksi?

Vinkkejä otetaan vastaan, huonojakin.

Joulujoulujoulujoulujoulu

En ymmärrä ihmisiä, jotka nyrpistelevät joululle ja aina vain aikaistuvalle joulusesongille. Jos minä saisin päättää, joulusesonkia vietettäisiin heinäkuusta asti. Tuossa tammikuussa alkaa sellainen kausi, että joulusuklaat, joulukuuset ja joulupiparit pursuavat jo korvista, mutta juhannukseen mennessä siitä on aina ennenkin selvitty.

Minä olen jo pohtinut joululahjoja, laulanut joululauluja ja miettinyt joululeivonnaisia. Jouluvalojahan meidän parvekkeelta ei ole viime joulun jälkeen pois otettukaan, mutta kai sitä pitää uudet silti hommata. Työkaveri kertoi jo varanneensa joulupukin, ja kyseisen pukin kalenteri oli varaushetkellä kuulemma jo lähes täynnä. Tai siis, äh, pukkihan ehtii kaikkialle, mutta kuitenkin.

Pikkujoulujakin täytyy suunnitella jo täyttä päätä. Olen ainakin puolittain luvannut järjestää kaveriporukalle jonkinlaiset pippalot, lisäksi pitää tietenkin pykätä omalle työtiimille särvin- ja virvokesessio eikä pidä unohtaa Kokko & Herrmann Private Consultingin henkilökunnan ja sidosryhmien virallista joulujuhlaa.

Niin että te kaikki, jotka vastasitte naama happamena tuohon Hesarin päivän kysymykseen: hajoilkaa. Täältä suunnasta kuuluu nyt parin kuukauden ajan armotonta jouluveisuuta.

Tutkivasta journalismista

Sen lisäksi, että olen leikkinyt elitistiä yhden jos toisenkin tieteenalan äärellä, tapaan nyrpistellä nenääni myös kaikenkarvaisten journalististen "tutkimusten" kohdalla. Toki en odota tutkivan journalismin täyttävän tiukkoja tieteellisyyden kriteerejä, yleensähän median tarkoitus on vain herättää keskustelua. Ja hyvä niin.

Tässä taannoin mutisin itsekseni ja vähän kotifasistinkin kuullen, että voisivat ne toimittajat kuitenkin vähän varoa, millaisia johtopäätöksiä tutkimuksistaan vetävät. Viime viikolla Hesari julkaisi paperilehdessään uutisen otsikolla "HS-ohitustesti: Kiire kasvanut maanteillä" (sorry, juttua ei löydy maksuttomalta verkkosivulta, joten ei linkkiä). Toimittaja oli ajellut Helsingistä Ouluun ja takaisin ensimmäisen kerran viime keväänä ja nyt taas tänä syksynä. Kummallakin reissulla tutkiva journalisti körötteli täsmälleen nopeusrajoitusten mukaan ja laski, kuinka moni auto ohitti hänet matkan varrella. Koska nyt syksyllä ylinopeudella ohittajia oli useita enemmän kuin silloin keväällä, päätteli lehti valtakunnallisen liikennekulttuurin muuttuneen selvästi kärsimättömämmäksi näinä kuukausina.

Juu, ihan kiva, että nopeusrajoituksista, ylinopeuksista ja liikennekulttuurista ylipäänsä keskustellaan. Mutta jos nyt kuitenkin hillittäisiin vähän niitä päätelmiä.

Mutta oikeasti Hesarin liikennekulttuurin tutkimusyksikkö voisi saada Suomen Akatemian huippuyksikköstatuksen, jos vertailukohdaksi otetaan Ilta-Sanomien todennäköisyyslaskennan tutkimusyksikkö. Sanalla sanoen epätodellista.

Jäätelöaiheinen pulma

Meidän lähi-Alepastamme saa sekä Valion että Ingmanin vaniljajäätelöitä. Näistä kahdesta Valion on selvästi paremman makuista, joten korkeammasta hinnasta huolimatta ostan aina sitä. Jostain käsittämättömästä syystä Valion litran jäätelöpaketit on kuitenkin pakattu niin luovasti, ettei pakkauksen sulkeminen korkkaamisen jälkeen onnistu ilman erityislahjakkuutta hienomotoriikan saralla. Ingman sentään luottaa perinteiseen ja kelvolliseksi todettuun pakkausmetodologiaan.

Eikä kannata nyt viisastella, että paketti pitää sitten syödä kerralla tyhjäksi. Joskus, varsinkin isommalla porukalla, yksi paketti ei riitä, vaan pitää korkata toinenkin. Jossain vaiheessa aina törmätään siihen, että maha täyttyy ennen paketin tyhjenemistä. Jopa se jälkiruokamaha.

Maailmassa on virhe.

Ahdistaako lähestyvä joulu?

ILMOITUS

Joulun aika on perinteisesti raskas, jos mieltä painavat henkilökohtaiset ongelmat. Oletko ajautunut elämässäsi umpikujaan? Onko läheiselläsi pulma, johon haluaisit löytää ratkaisun?

Kokko & Herrmann Private Consulting on erikoistunut henkilökohtaisten ongelmien ratkaisuun mullistavalla 14 askeleen ohjelmallaan. Jos haluat elämäsi kuntoon jouluksi, nyt on oikea aika käynnistää ohjelma! Joulun kunniaksi tarjoamme 20 %:n alennuksen kaikista marraskuun aikana laadituista ohjelmista.

KHPC ratkaisee joululahjaongelmasi, sillä meiltä saat myös lahjakortteja. Kun ostat lahjakortin viimeistään 23.12., saat kaupan päälle valintasi mukaan joko sijoitusvinkkejä, äidillisiä elämänohjeita tai isän kädestä.

ILMOITUS

Suuren Hylsyongelman ratkaisu ja sen poliittiset seuraukset

Eilisessä ammuskelusessiossa ratkesi jo jonkin aikaa askarruttanut palovammaongelma. Hylsythän ovat alkaneet pääsääntöisesti lentää kaula-aukostani sisään samalla, kun ampumatarkkuuteni on kokenut selvän kvali- ja kvantitatiivisen parannuksen. Olen siis mitä ilmeisimmin löytänyt itselleni sopivimman ampuma-asennon, joka pysyy kierros kierrokselta samanlaisena ilman sen kummempaa yrittämistä. Tämän asennon haittapuolia ovat sitten ne palovammat.

Onneksi ongelman ratkaisu ei edellyttänyt asennon vaihtoa vaan jotain vieläkin typerryttävämmän yksinkertaista: ratamestari kehotti siirtymään aavistuksen verran joko oikealle tai vasemmalle. Harmonian ystävänä olen ampuessani luontevasti seisonut keskellä omaa rataani, ja hylsy on kimmonnut koppini seinästä juuri oikeassa kulmassa kaulalleni. Vain pieni muutos aseen ja kopin seinän välisessä etäisyydessä riitti suuntaamaan hylsyt turvallisempiin paikkoihin.

Niin mitättömältä kuin tämä tilanne saattaakin päällisin puolin vaikuttaa, sitä suurempi symbolinen merkitys siihen sisältyy. Täydellisen neutraalisuuden aika oli ohi ja minun oli pakko tehdä ratkaisu: siirrynkö oikealle vai vasemmalle?

Itse tilanteessa en harkinnut hetkeäkään, vaan astuin suoraan vasemmalle.

Onko peli nyt sitten menetetty? Vai pitäisikö minun seuraavalla kerralla koettaa ampua keskustan oikealta puolelta? Voiko vanhoista tottumuksista luopua jos kovasti yrittää?

Lisää symboliikkaa löytyi sitten maalitaulusta: pettämätön reikälogiikka paljasti, että tähtään elämässäni liian matalalle ja olen vasemmalle kallellaan. Joku muu voisi perustella kumpaakin tendenssiä sillä, että eilisessä aseessa oli totuttua jäykempi liipaisin ja minä olen oikeakätinen. Itse en kuitenkaan lankea tällaisiin triviaaleihin johtopäätöksiin. On asennemuutoksen paikka.

Energiaminimi eli kuinka fysiikka ja arkitodellisuus törmäävät

Leivoin lasten tarkkaillessa kaakaopalloja (äitini reseptissä pallukoita tosin nimitetään vielä neekeripalloiksi, mutta eihän sellaista termiä voi nykylapselle opettaa), ja sehän oli suunnattoman jännittävää seurattavaa: vähän kuin äiti tekisi hiekkakakkuja.

Mellaa pohditutti ennen kaikkea, miksi niistä tulee palloja. Vaikka filosofi olenkin, en ole opiskellut lainkaan estetiikkaa, joten en lähtenyt hakemaan selitystä minkään visuaalisen harmonian suunnalta. Onneksi paikalla oli myös kotifyysikko, joka kertoi mönjän hakeutuvan energiaminimiin.

Minusta on kuitenkin kyseenalaista puhua energiaminimistä, kun kyseessä on 200 g margariinia, 3 dl sokeria, 2 rkl vanilliinisokeria, 6 dl kaurahiutaleita, 6 rkl kaakaota ja loraus kylmää espressoa. No, ehkä minimiä oli se, ettei kaapista tällä kertaa löytynyt yhtään kookoshiutaleita.

Virkamiehelle kunnia, joka hänelle kuuluu

Katso! Maailma ei ole yksinomaan paha paikka. Jossain on vielä kolo, josta löytyy ajatteleva ihminen. Siis tietenkin joku muukin kuin minä.

Ei-ihq-päivä

Muistatteko taannoisen ihq-päivän? Tänään on sen vastakohta. Todella typerä päivä.

Keräsin pari tuntia lasten leluja ympäri kämppää ja lajittelin niitä oikeisiin laatikoihin. Tartteeko niitä hemmetin pehmoleluja kylvää aina niihin pölyisimpiin paikkoihin? Ja mistä hitosta niitä wc-paperihylsyjä sikiää tätä vauhtia? Miksi ne eivät ole pahviroskiksessa vaan joka halvatun sängyn, sohvan ja pöydän alla?

Luin Nyt-liitteestä idioottia juttua varusmiesten ja sivareiden juhlinnasta. Klanipäät siinä vain kolisevat yhteen kun häthätää täysi-ikäiset jannut kuolaavat stripparin päälle, läikyttelevät tuoppejaan ja uhoavat sodasta. Pitkätukkaiset sivarit taas ovat niin saakelin älykkäitä, herkkiä ja itseironisia, mitä nyt vähän kuppia kaadetaan ja pössysaaresta haaveillaan. Mätämunia senkin lehden toimitus täynnä.

Ruuassa on katkarapuja, enkä minä siedä katkarapuja. Mikä pahinta, katkarapujen käyttö oli oma ideani. Yritän katsokaas kovasti laajentaa tajuntaani ja oppia arvostamaan katkarapuja. Hitto mikä neronleimaus sekin.

Kukaan ei ole muistanut laittaa olutta kylmään.

Kuopus ei sitten näköjään ehtinyt ajoissa sinne potalle. Kyllä, iso hätä.

Jack Bauerin seikkailut käyvät kausi kaudelta typerämmiksi, eikä seiskakaudella näköjään edes teeskennellä, että taustalla kulkisi jokin tarina. Ja joojoo, YK on yksi pelkurimainen lapsi ja eurooppalaiset neitejä, hohhoijaa keksikääpäs jo jotain uutta. Tahtoo True Bloodin takaisin.

Mitä säkin siinä toljotat?

Muumituksesta

Anulla oli selvästikin paha päivä. Aluksi purskahdin nauruun, sillä teksti ei tuntunut erityisemmin pureutuvan kipukohtiin vaan ilmentävän kirjoittajansa rankemmanpuoleista muumitusta, jota hän ei enää saa järkevästi artikuloitua. Tuollaistahan minä harrastan itsekin, eikä sitä kukaan taida tosissaan ottaa. Naisen viha on komeaa seurattavaa.

Mutta sitten alkoi kuitenkin minuakin muumittaa, niin kuin näiden tekstien kohdalla usein käy. Ja sitten alkoi kummastuttaa se, että miksi tämä nyt minua niin korpeaa. Miksi ihmeessä minä otan tällaiset henkilökohtaisesti? Miksi minä välitän siitä, muumittaako rynkkypaitojen näkeminen Anua tai ketä tahansa muuta tuntematonta ihmistä?

Pitäisi olla ilmiselvää, että ylilyöntejä ja suutahtaneita purkauksia tulee multikulti-propellipääsodan kummaltakin laidalta. Mutta jostain syystä propellipäiden kukkahattupunaviherempaattiomankulttuurinhalveksuja-puuskat eivät oikeastaan koskaan ärsytä: joko ne naurattavat tai sitten ohitan ne vain olankohautuksella. Kaikenlaista sitä näköjään maailmaan mahtuu.

Mutta nämä punavihreät, oman sukupolveni edustajat! Ai että ottaa päähän joka kerta, kun sieltä tulee jotain tällaista. Sinänsä voisin vallan hyvin ottaa itseeni kummastakin kritiikistä: Kyllä, minä olen kukkahattupunaviherempaatti, joka ei oikein osaa liputtaa isänmaallisuuden puolesta. Ja kyllä, minä olen sitä porukkaa, joka ei kannata pakkoruotsia ja joka on tyytyväinen Jussi Halla-ahon aikaansaamasta pörinästä. Rynkkypaitaa minulla ei tosin ole, enkä sellaista taida halutakaan. Ja Mamba on jotain rikollista.

Miksi minua suututtaa enemmän näiden anujen epäreilu kritiikki kuin propellipäiden epäreilu kritiikki? Johtuuko se siitä, että minä samaistun helpommin helsinkiläiseen naistoimittajaan kuin nuivaan, keski-ikäistyvään mieheen? Ottaisin siis enemmän tosissaan oman sisäryhmäni (heh, heh, heh) edustajan kommentit?

Toisaalta kyse voisi olla myös siitä, etten arvosta vääristelevää spekulointia motiiveillani. Voin myöntää propellipäille, että oikeasti haluan pelastaa maailman, haluan uskoa parempaan huomiseen ja ihmisten lähtökohtaiseen tasa-arvoon. Voin myöntää senkin, että silkkaa naiiviuttani ja ajattelemattomuuttani voin hyvinkin olla monessa asiassa väärässä, kun en ole vaivautunut ottamaan selvää faktoista.

Mutta minä en suostu myöntämään anuille, että kaikkien näiden pohdintojeni taustalla on synkeästä sielustani kumpuava rasismi ja kaikenlaisen toiseuden sokea viha, jonka vain piilotan pseudoälykkään, argumentaatiota muistuttavan saivartelun alle. Minä en arvosta sitä, että henkiset ponnisteluni mitätöidään vain epämääräisellä viittauksella alhaiseen ihmisluontooni.

Julkiselta yksityiselle

Olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut pohtia, olenko aivan idiootti: maksamme itsemme vuosittain kipeäksi muksujemme hoitokuluvakuutuksista, vaikka käytämme pelkästään julkisia palveluja. Emme ole kertaakaan vieneet kumpaakaan rääpälettä yksityiselle, kun oma terveysasema on niin mukavan lähellä ja sieltä on aina saanut nopeasti aikoja ja miellyttävää kohtelua. Vakuutuksesta huolimatta pitäisi yksityisestä kuitenkin maksaa se omavastuu, joten miksi vaivautua?

Onneksi en ehtinyt pitää itseäni vielä riittävän tyhmänä, jotta olisin mennyt irtisanomaan vakuutukset. Kiitos iki-ihanan hyksnyksin, hinin ja miksi kaikeksi sitä possunuhaa nyt kutsutaankaan, meillä ei olekaan enää omaa terveysasemaa: lähipuljustamme tehtiin Helsingin virallinen sikainfluenssasairaala, ja meidän arkipäiväiset terveysasiamme suoritetaan diasporassa.

Asumme Länsi-Helsingissä, joten ei, ei kiitos, en halua lähteä puolitoistavuotiaan silmä- ja korvatulehduspotilaan kanssa Itäkeskukseen keskellä parasta päiväuniaikaa. Perille pääsisi näköjään vajaassa tunnissa sompailemalla ensin keskustaan ja istumalla sitten loppumatkan metrossa.

Ai olisiko tarjolla aika myös Vallilasta? Ai sekin kivasti päiväuniaikaan? Sinnekin pääsee kivasti vaihtamalla bussia ensin keskustassa, eikä mene kuin kolme varttia? Juu, ei kiitos, kiitos hei.

Jos sitten kuitenkin menisi tuohon muutaman pysäkin päähän Töölöön Mehiläiseen, jossa vieläpä sattuu olemaan lastenosasto erikseen. Kätevästi näköjään ajanvaraus onnistuu netissäkin, koko päivälle kivasti aikoja 20 minuutin välein. Otetaanpas tuosta tuommoinen, johon ehditään sopivasti äidin aamukahvin jälkeen.

Tämä on nyt kai sitä alueellista epätasa-arvoisuutta. No, onneksi en koe itseäni kovin päähänpotkituksi. Koska valtakunta lienee hyksnyksin vallassa tästä hamaan tulevaisuuteen, taidamme mekin jättäytyä yksityisen terveydenhuollon pariin tästä hamaan tulevaisuuteen. Itselläkin kun on toimiva työterveyshuolto, ja kotifasisti taas ei koskaan sairastu.

Pedagogiikka, tieteiden hovinarri?

Hesarin vieraskynä on lehden parhaimpia palstoja: siellä voi tulla vastaan ihan mitä tahansa. Hiljattain oli se Ahtisaaren pro pakkoruotsi -teksti, ja nyt on sitten pro tunnustuksellinen* uskonnonopetus à la uskonnonpedagogiikan ja -didaktiikan asiantuntijat Antti Räsänen ja Lassi Pruuki.

Minun on tunnustettava, etten pysty suhtautumaan asiaan täysin neutraalisti ja kiihkottomasti: oma ateistinen näkökulmani puskee väkisinkin läpi. On itsestään selvää, etten kannata tunnustuksellista uskonnonopetusta, vaan pitäisin kovinkin paljon jostain yleisemmästä uskontotiedon opetuksesta. Pidettäköön tätä sitten ennakkoasenteena, jota en käsittele faktana jota en ole perustellut itselleni tutkimuksiin vaan ihan omiin fiiliksiini vedoten.

Kirjoittajat väittävät mm., ettei uskonnoton ihminen voi ymmärtää muita uskontoja; tulisi sisäistää ensin oma (?) uskontonsa, ennen kuin voi käydä mielekästä dialogia muiden uskontojen edustajien kanssa. Tästä aiheesta saisin jaariteltua niin pitkän ja polveilevan merkinnän, että hyppään sen kokonaan yli ja siirryn varsinaiseen kummastukseeni:

"Uskontotiedon vaarana on kuitenkin aineen rajautuminen pelkästään uskontojen kuvailuun ja luokitteluun. Tällöin uskontotieto edustaisi koulukasvatuksessa aivan uudentyyppistä oppiainetta. Siinä pysyttäydyttäisiin vain tiedossa, kun yleensä oppiaineissa tavoitellaan myös kokonaispersoonan, tunteiden, asenteiden ja toiminnan ulottuvuutta.

Ajatus pelkkien tietojen opiskelusta on utopistinen: modernin oppimistutkimuksen valossa se ei ole mahdollista eikä edes toivottavaa. Tietoa ei koskaan opiskella tai opita puhtaana, vaan se liittyy aina emootioihin, asenteisiin ja toimintavalmiuksiin."

Ihan oikeasti! Tietoon perustuva opetus olisi jotain aivan uudentyyppistä? Hyvä on, voin kyllä ymmärtää, että oppilaan persoonaa ja emootioita halutaan jotenkin hyödyntää oppimisprosessissa. Mutta millä tavalla se onnistuu vaikkapa fysiikan kaavoja tai valtioiden pääkaupunkeja päntätessä, jos se ei kuitenkaan onnistu uskonnollisia aatesuuntauksia luokiteltaessa? Mikä ihme olisi tämä mystinen ero uskontotiedon ja muiden reaaliaineiden välillä? Puhumattakaan vaikka uskontotieteestä ja matematiikasta?

Onko tämä nyt sitten sitä pedagogiikkaa? En ole ikinä lukenut alaa, joten en haluaisi sännätä tuomitsemaan asiantuntijoiden näkemyksiä. Mutta ihan tällaisen maallistuneen maallikon näkökulmasta tuo kuulostaa aikamoiselta hölynpölyltä.

Pitääkö minun nyt alkaa lukea pedagogiikkakin humpuukitieteiden joukkoon, vai onko kyse tärähtäneistä yksittäistapauksista? Vai enkö minä vain ymmärrä?


*kirjoittajat eivät itse mainitse puolustavansa nimenomaan tunnustuksellista uskonnonopetusta, mutta Hesari käyttää termiä omassa väliotsikossaan kommenttipalstalla.

Vaaleanpunaisia unelmia

Aivan järkyttävää, että pientä, suloista, pörröistä kaupunkieläintä voidaan noin häpäistä. Täyttykööt unenne hirveillä painajaisilla viattomuuden kuolemasta, jos julkeatte lämmetä pupuenergialla!

Oikeastihan ne pitäisi täyttää ja antaa lapsille pehmoleluiksi syödä adoptoida.

"Onko se todella totta? Se järkyttää varmasti monia."

Kotielämää

Kotona flunssaisten lasten kanssa. Lapset kiltisti päiväunilla, kahvi kupissa, muumitus nousussa. Miten voi olla näin tylsää? Missä kaikki jännittävät uutistapahtumat? Missä kaikki kiinnostavat ja pitkät blogikirjoitukset, joita yleensä ei ehdi lukea? Miksei kukaan tee mitään? Miksi naamakirjassakin on niin hiljaista?

Ovatko kaikki muut töissä? Miksi ne juuri tänään eivät lusmua kahvitunnilla ja viihdytä minua?

Kotielämä ei sovi minulle.

Wc-paperirullasta

Nykyään perheissä tuskin riidellään enää hammastahnatuubin puristamisesta, kun jokseenkin kaikki tahnat on taidettu pakata sellaisiin korkillaan seisoviin, muotoonsa palautuviin pötköihin. Sen sijaan wc-paperirullan oikeaoppisesta pyörimissuunnasta on perinteisen käsityksen mukaan kiistelty.

Pitääkö tämä kuitenkaan paikkaansa? Omien kokemusteni mukaan mitään tällaista todellista koulukuntaerottelua ei ole olemassa. On olemassa kaltaisiani ihmisiä, jotka vaativat saada rullansa kuvassa esitetyllä tavalla eli niin, että se paperi roikkuu siististi ja helposti saatavilla siinä rullan edessä. Sitten tiedän ihmisiä, joita asia ei voisi vähempää kiinnostaa ja jotka survovat rullan telineeseen miten sattuu.

Onko kukaan koskaan oikeasti tavannut ihmistä, joka nimenomaan vaatii, että paperin on roikuttava seinän puolella?

Poikana olemisesta

Lehdissä on viime aikoina puhuttu kovasti lasten sukupuolineutraalista kasvatuksesta. Osuvasti samaan aikaan esikoistyttömme on ryhtynyt kapinoimaan omaa sukupuoltaan vastaan, sillä hän on jo parin viikon ajan inttänyt ensin haluavansa olla poika ja sitten olevansa poika ("O-len! Äiti lupas et mä voin olla!" "No ei kyllä tainnut luvata." "Joo-o, lupasi!").

Poikana olemisessa on Mellan mielestä paljon hyviä puolia:

-Poikia ei tarvitse silittää, kun ne menevät nukkumaan. Pojat vain sulkevat silmänsä kiltisti ja nukahtavat heti.

-Pojat saavat pissata seisaaltaan.

-Pojat tykkäävät tytöistä.

-Pojat laittavat ruokaa.

-Pojat eivät tarvitse hyviä perusteita millekään, kuten esimerkiksi halulleen olla poikia.

Laadukasta menoa

Olin pelännyt, että edellisen onnistuneen ampumakerran jälkeen tulisi romahdus, kun palaan surkealle tasolleni. Ei tullut. Olin aiempaakin parempi.

Vaatimustasoa pitää todellakin nostaa: enää tavoitteeksi ei riitä se, että reiät tulevat mustalle osuudelle, aniharva kun eksyi enää valkoiselle. No, pari meni aika rumastikin ulkokehälle, mutta ne ammuttiinkin kuuma hylsy rintsikoissa (nytpä tiedän, mitä paitaa en enää ikinä laita päälleni radalle - auuuh).

Itse asiassa nyt meni jo niin tasaisen hyvin, että alkoi olla jo melkein tylsää. Okei, pitää pyrkiä sitten saamaan pelkkiä ysejä ja kymppejä. Tai sitten pitää kokeilla isompaa kaliiberia, mutta Mutkaprojektin kannalta se ei voi olla ainakaan kovin pitkäaikainen ratkaisu. Vaikeinta tuloksen parantamisessa taas on se, että olen nyt oppinut olemaan ajattelematta liikaa: kudit menevät tauluun nätisti, kun olen ihan vain rennosti ja teen mitä teen, mutta alitajuisesti. On vaikea parantaa suoritusta, kun ei tiedosta, mitä tekee.

Kysäisinpä muuten nyt HSC:n reippailta nuorilta miehiltä pistooliluvan hankkimisesta. Olivat sitä mieltä, että poliisitäti on puhunut palturia vaatiessaan kahden vuoden mittaista harrastusta. Kuulemma juksaavat vain, jotta mahdollisimman harva vaivautuisi oikeasti hakemaan lupaa. No, sillä ei taida lopulta olla väliä, koska vuoden päästä voimassa lienee jo uusi laki, joka sitten ainakin vaatii sen kaksi vuotta.

Ampumapäiväkirja on nyt kuitenkin aloitettu, ja mikä parasta: HSC:n poijjaat tosiaankin lupasivat kuitata menneetkin käynnit vihkooni, kun visiiteistä kerran löytyy jo puumerkit sarjakortistani.

Miten hyvänsä radalla sitten meneekin, aika rentouttavalta tuo puuha nykyään tuntuu. Yleensä käyn ampumassa arkisin töiden jälkeen, joten käytännössä sessiota on aina edeltänyt sekalainen pää kolmantena jalkana paikasta toiseen juokseminen. Astun radalle stressaantuneena ja lyhytpinnaisena, mutta tulen ulos huomattavasti vapautuneempana ja tyytyväisempänä. Eihän sellaista harrastusta voi vain lopettaa.

Arkiesineiden käytettävyydestä

Minusta on vähintäänkin kummallista, että kaukosäätimet ovat sellaisia kuin ovat. Enkä nyt tarkoita niiden epämääräisiä nappuloita, vaan patterikoteloa.

Oletus varmastikin on, että moista käteen sopivaa laitetta käytetään lähinnä sohvalla ja nojatuolissa. Tuolloin vempain asetetaan usein sohvapöydän reunalle tai, mikä pahinta, käsinojalle. Jos sohvalla istuu henkilö, jonka katse on kohdistunut jonnekin muualle kuin käsinojaan, on jokainen käsinojalle asetettu esine varsin herkkä putoamaan lattialle.

Jos kaukosäädin putoaa lattialle, mitä yleensä tapahtuu? Patterikotelon kansi napsahtaa kevyesti irti ja patterit putoavat ulos. Patterithan ovat pyöreitä, eikö totta? Ja tilanne siis oli päällä sohvan välittömässä läheisyydessä. No mitäköhän niille pattereille tässä tilanteessa tapahtuu? Kyllä, ne vierivät sohvan alle; yleensä vielä sinne kulmasohvan perimmäiseen nurkkaan seinän viereen.

Onko ihan mahdotonta kehittää patterikoteloon kantta, joka ei irtoa pienestä kolahduksesta? Uskon insinöörien kykenevän mahduttamaan tuotteeseen tämän ominaisuuden niin, ettei patterinvaihdosta kuitenkaan synny tuskastuttavaa operaatiota. Eikö meillä ole näitä aaltoyliopistoja juuri tähän tarkoitukseen?

Kritiikin vastaanottamisesta

Minulla on hypoteesi (meinasin kirjoittaa teoria, kunnes tieteenfilosofi minussa nosti etusormen vihaisesti pystyyn) kritiikin vastaanottamisesta. Väitän, että päättäjien kyky käsitellä omista mielipiteistä poikkeavaa palautetta rapistuu melko suoraviivaisesti sen mukaan, mitä tunnetummaksi poliitikko tulee. Asia valkeni minulle aivan äkillisesti, pelkästään omiin subjektiivisiin tuntoihini pohjautuen.

Koska me nettifanaatikot ja muutkin palautteenantajat olemme niin samperin aktiivisia, saa jokainen hiukankin julkisuuteen päätynyt hahmo luultavasti paljon niin myönteistä kuin kielteistäkin huomiota mielipiteilleen. Itse en juuri haukkuja saa, mutta silloin kun saan, otan perinpohjaisesti itseeni. Jos moitteita alkaisi tulla paljon, pitäisi oppia olemaan välittämättä.

Selviytyäkseen edes jotenkin vihakirjeiden ja ivallisten blogikirjoitusten suosta joutuu politiikonalku siis tukkimaan korvansa vastalauseilta jo varhain. Ihan sama, mitä suustaan päästää, haukkuja tulee joka tapauksessa. Korkeintaan valittajat vaihtuvat.

Lohdutonta. Kukaan korkeaan julkiseen asemaan päässyt ei siis kuuntele enää muita kuin samanmielisiä. Eikä kyse ole ylpistymisestä tai vallanhimosta, vaan itsesuojelusta. Enhän minäkään kuuntelisi.

Vieroitusoireita

Niin mukavaa kuin polkupyöräilykaudesta siirtyminen raitiovaunu-, bussi- ja junakauteen onkin, liittyy siihen myös vieroitusoireita ja vaikeuksia luopua totutuista tavoista. En ole yhtään pahoillani tunnin pidemmistä yöunista, mutta käveleminen ottaa kyllä todella koville.

Jalan etenemisen hitauden ei pitäisi tulla yllätyksenä, mutta tuli se silti. Miten voi olla, että bussipysäkki on lähes näköpiirissä, mutta silti sinne saa tarpoa monta minuuttia? Sehän on ihan tuossa heti!

Tapaan myös edelleen kaartaa kotipihastani pyöräkaistalle, kunnes muistan asemani kevyen liikenteen hierarkiassa ja palaan nolona takaisin hidastelijoiden kaistalle. Risteyksissä yritän kaikin voimin pitää käsivarteni kyljen vieressä, vaikka mieli tekisi osoittaa sillä ryhdikkäästi kohti kääntymissuuntaani.

Olen jo kerran huomannut jyrkkää ylämäkeä kivutessani, että käsi alkoi hapuilla kohti pienempää vaihdetta. Onnekseni vauhdin hiljentämiseen puolestaan liittyy myös polkemisen lopettaminen, muuten varmaan juoksisin autotielle ja ihmettelisin, miksen löydä käsijarrua mistään.

Luultavasti tämä flunssakin on mustasukkaisen polkupyöräni kosto. Mitäs menin hiplaamaan sitä kuntosalin crosstraineria, vaikka kotona olisi ollut odottamassa aito, oma pyörä ja terveellistä raitista ilmaa.

Jokainen vitsi ei toimikaan

Tuossa taannoin pohdiskelin, olenko valitsemassa poliittista suuntautumistani ihan vain huumorin perusteella: kuinka pinnallista, että ajaudun ajattelemaan vakavista asioista samalla tavalla lähinnä sellaisten tahojen kanssa, jotka sattuvat kertomaan minua naurattavia vitsejä. Niinkö helppo minä olen?

Nyt olen huomannut, etteivät kaikki vitsit sittenkään naurata, vaikka ne olisivat tyylillisesti juuri minulle räätälöityjä. Nimittäin aiemmin liian neutraaliksi ja vain hailakan punavihreäksi tuomitsemani Lehti on sittenkin ottanut raisummin kantaa, ja minusta läppä oli vain tympeä. En siis nauranut muodollisesti hyvälle vitsille, koska en ole samaa mieltä vitsin sisällöstä!

Joku toinen voisi tietenkin pitää tätä lähinnä huolestuttavana merkkinä kyvyttömyydestäni nauraa itselleni. Onhan se tietenkin noinkin, mutta kaikessa selkärangattomuudessani olen tyytyväinen löytäessäni edes jotain rajoja hekotukselleni.

Tosin kyllä se vähän nolottaakin. Olenko minä oikeasti ottamassa jo kantaa? Vieläpä asiassa, joka ei ole itsestäänselvä? En kai sentään. Tässä kuitenkin puhutaan vain huumorista. Voin vielä kiistää kaiken.

Tunteellisuudesta

Olin teininä kylmä ja tunteeton, mitä tuli populaarikulttuurin kuluttamiseen. Kauhu- ja splatterelokuvat maistuivat, draama kyllästytti eikä mikään nyt ainakaan koskettanut. Vähitellen sitä on vanhemmiten pehmentynyt, ja lastentulo on viimeistään hapertanut koko pään. Luulin aikoinani, että saippuaoopperamaisille juonenkäänteille itkeminen loppuu raskauden tai viimeistään imetyksen päätyttyä, mutta luulin väärin.

Kun sitten menin viimein ostamaan itselleni mp3-soittimen, sain huomata ylitunteellisuuden koskevan musiikkiakin. Moni aiemmin hyvältä tai jopa hauskalta tuntunut biisi on nykyään aivan liian ahdistava ja surullinen, kun se tulee tulppakuulokkeilla jotenkin liian lähelle. Ja kyse on nimenomaan sanoituksista - niistä saa liian hyvin selvää.

Ehdottomalla kieltolistalla on ennen niin paljon levylautasellani pyörinyt Nick Caven Murder Ballads, ilmiselvistä syistä. Johnny Cashia olen yrittänyt kuunnella, viimeksi tänään, mutta nyyhkyttelyksihän se menee. American neloselta kuuntelee vielä hyvin ykkösbiisin The Man Comes Around, ja jostain syystä Hurtkaan ei yhtään satu. Mutta kyyneleet lähtevät virtaamaan Give My Love to Rose -kipaleen kohdalla, ja I Hung My Head on jo musertava, vaikka Sting-laina onkin.

Edellä esitetty on vielä jossain määrin hyväksyttävää: ovathan Cave ja Cash riipaisevia tarinankertojia. Mutta liian pitkälle mentiin siinä vaiheessa, kun en enää pystynyt kuuntelemaan Rammsteiniakaan silmien kostumatta.

Otetaan nyt vaikka Mutter-albumi. Mein Herz Brennt - ei lapsia saa pelotella! Mutter on jo aika rajua kamaa, ei tuollaista hylätyksi tulemisen tunnetta voi ihminen kestää. Ja joku voisi ehkä nauraa itseensä rakastuneelle Zwitterille, mutta minä näen vain yksinäisen friikin, joka yrittää epätoivoisesti löytää lämpöä julmasta maailmasta.

Ja maan povessa makaavasta lapsesta kertovaan Spieluhriin ei sitten edes mennä. Sitä kappaletta ei saa enää ikinä soittaa minun läheisyydessäni. Sen rinnalla pakahduttavasta ikävästä ja vanhenemisesta runoileva Nebel on letkajenkkaa.

Esimies-alaissuhteesta

Fiksu likka kun olen, ei Facebook-kavereideni joukosta löydy yhtäkään alaistani. Tosin ne pirulaiset taitavat kyllä jo tunnistaa korkokenkieni kopinan kaukaa.

Bad Things

Arvatkaa, mitä olen tehnyt toissapäivänä ja eilen, ja mitä aion tehdä tänään ja luultavasti huomennakin? No okei, tämän lisäksi kävin tietenkin tänään ostamassa ne popot. Itse asiassa kahdetkin.

Ihq-päivä

Tänään on iskenyt jokin ihme ihq-euforia, sillä aivan kaikki tuntuu niin vallan ihastuttavalta. En tiedä, onko automaattikahviimme kenties sujautettu jotain arveluttavaa - tässä muutamia päivääni piristäviä tunnelmapaloja:

Uutispäivä Demarissa oli laaja artikkeli Jan Vapaavuoresta. Jan Vapaavuori on ihq! Grynderien ystävä ja kokkari, joka puhuu kuin viherherännäinen ja piilodemari!

Ilta-Sanomat ei usko Mikael Jungnerin saavan jatkokautta Ylen johdossa, voihan harmi. Ihan hyvä poikahan se Jungner on, vähän ehkä erikoinen, mutta varmasti vilpittömin mielin liikkeellä!

Suomenmaa-lehti pitää hajaannukseen johtanutta luottamusäänestystä nolona juttuna vasemmistolle. Hassusti sanottu! Aika velikultia siellä keskustassa!

Ensi viikolla pääsee taas ampumaan, jei! Jo kovinkin tutuksi tullut, heikoimmat hetkeni todistanut HSC-opettaja aukoi puhelimessa päätään, kun minulla ei vieläkään ole omaa asetta. Hupsu!

Töiden jälkeen pääsee lasten kanssa automarkettiin, mitäköhän kaikkea kivaa ruokaa ostaisinkaan! Ainakin kondensoitua maitoa viikonlopun banoffee-kokeilua varten, en malta odottaa!

Huomenna pääsee shoppailemaan talvikenkiä!

---

Älkää säikähtäkö, lupaan olla oma itseni viimeistään sunnuntai-iltana. Paitsi jos popot ovat vallan päheät.

Pyöräilykauden virallinen päätös

Kävin juuri lataamassa matkakortilleni kautta huomisesta alkaen, ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen. Tämä tarkoittaa sitä, että pyöräilykausi on nyt virallisesti ohi.

Toki minä jatkossakin aina silloin tällöin polkaisen Vantaankoskelle ja takaisin, mutta pääasiassa takamukseni kuluttaa nyt bussien ja junien penkkejä. Tuntuu - kummalliselta. Ikään kuin olisin astunut uuteen aikakauteen, uuteen ulottuvuuteen, uuteen kaupunkiin.

Ensimmäinen pyöräilykesä Helsingissä on näyttänyt kaupungista aivan uusia puolia, kun reitteihin ja maisemiin on voinut tutustua pyörätieltä käsin. Kokemus on ollut hieno ja avartava: on ollut ihanaa, kun ei tarvitse välittää julkisen liikenteen aikatauluista eikä ennaltamäärätyistä reiteistä. Yhtä asiaa olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan: raitiovaunuissa matkustamista. Raitiovaunuhan ei vie minnekään, minne ei pääsisi yhtä nopeasti tai nopeammin polkupyörällä. Niinpä raitiovaunumatkat ovat näiden viiden kuukauden aikana jääneet varmasti yhden käden sormilla laskettavaan määrään.

Raitiovaunu on kuitenkin olennainen osa minun Helsinkiäni, eikä tietenkään vähiten siksi, että yksi linja kolistelee aivan ikkunani alla. Raitiovaunussa istuminen on rauhoittavaa; raitiovaunut kulkevat vain mukaviin paikkoihin.

Aion heti lauantaina matkustaa raitiovaunulla keskustaan ja ostaa talvikengät.

Politiikan viikko

Onpas ollut kiivas politiikan viikko, ja Ylen ympärillä tullut pyörittyä. Jos tuppeensahattu lauta on ollut ennen kaikkea viihdyttävää, saa tämä minut sitten lähinnä murjottamaan.

Tämä on nyt jotenkin niin absurdia, etten edes osaa sanoa asiasta mitään. En enää ymmärrä tätä maailmaa.

Faktoja Mutkaprojektiin

Tartuin itseäni niskasta ja soitin sinne poliisille. Nyt on Suuren Mutkaprojektin käytettävissä ihan kylmää faktaa työhönsä kyllästyneen poliisivirkailijan suusta: ennen omaa pistoolilupaa tulee ampumista harrastaa aktiivisesti vähintään kahden vuoden ajan seuran aseella. Aktiiviseksi harrastukseksi taas katsotaan radalla käyminen kahden viikon välein.

Voi olla aika hiljaista, että elämässäni tulisi missään vaiheessa kahden vuoden yhtämittainen jakso, jolloin käyn kahden viikon välein ampumassa. Pitääkö sitä kesälomaltakin palata Helsinkiin vain radalla piipahtaakseen?

No, ehkä ne eivät aivan niin suurennuslasilla käyntejä tarkkaile. Mutta aika kaukana tässä kyllä ollaan edellytysten täyttymisestä, kun tämän vuoden ajan on tullut käytyä radalla vain n. kerran kuussa.

Optimointiongelma

Miten ratkaisisitte seuraavanlaisen ongelman?

Läsnä kaksi leikki-ikäistä, joista kuopus opettelee parhaillaan potalle. Ainoastaan yksi aikuinen. Pottatreenaaja ei onnistu tähtäyksessään odotusten mukaisesti.

Yksi kakkapökäle on potassa, toinen roikkuu vielä kiinni ympäri asuntoa kirmailevassa treenaajassa, kolmas on kauempana lattialla ja neljäs liiskautui juuri sen ainoan aikuisen jalkapohjaan, minkä seurauksena aikuinen pystyy liikkumaan ainoastaan yhdellä jalalla hyppimällä. Pottatreenaaja on optimoinut tilanteen käynnistymään mahdollisimman kaukana kylpyhuoneesta tai ylipäänsä minkäänlaisesta vesipisteestä ja paperirullasta. Esikoinen malttaa juuri ja juuri pitää näppinsä erossa materiasta, mutta vain, jos häntä pidetään silmällä.

Tavoitteena mahdollisimman vähän kakkaa asunnon ja ihmisten pinnoissa. Myös suuhun tungetun kakan määrä tulee minimoida ja viemäriin päätyneen ulosteen määrä maksimoida.

Suuri Mutkaprojekti takkuaa

Suuri Mutkaprojektini on nyt jämähtänyt paikalleen, ja syy on yksinkertainen: minua pelottaa. Ajattelin noudattaa saamaani selväpäistä neuvoa ja soittaa seuraavaksi paikalliselle poliisiasemalle, kertoa toiveistani ja kysellä edellytyksistä. Luuri ei vain ole noussut.

Pelkään törmääväni mm. seuraavanlaisiin vastoinkäymisiin:

1. Poliisisetä purskahtaa nauruun ja ihmettelee, mitä minun kaltaiseni ikääntynyt tytönhupakko muka omalla mutkalla tekisi. Setä laittaa vielä puhelun kaiuttimeen, josta kuulen koko konttorin hohottavan.

2. Poliisitäti toteaa kuivasti, ettei lupia nyt ihan kenelle tahansa anneta, turha yrittääkään, ja lyö luurin korvaan.

3. Vaikka puhelu menisikin hyvin, viranomaisten hälytyskellot soivat ja blogini joutuu erityistarkkailuun. Käy ilmi, että olen poliisipsykologin mielestä henkisesti aivan liian epätasapainoinen minkäänlaiseksi luvanhaltijaksi; ajokorttinikin hyllytetään. Lisäksi viranomaiset määräävät blogini poistettavaksi internetistä väkivaltaisen kiihotussisällön vuoksi.

4. Vaikka puhelu menisi hyvin, viranomaiset olisivat myönteisiä ja aktiivinen harrastus voisi jatkua päämääränään ikioma hankkimislupa, sosiaaliset seuraukset saattavat olla rankkoja. Punavihreät piirit eivät suhtaudu oman mutkan hankkimiseen kevyenä hairahduksena vaan luokittelevat luopion parantumattomaksi ja hylkäävät kokonaan.

Toisaalta fasistipiireihin on aivan turha yrittääkään tunkea: vuoden verran harrastaneet nauretaan pihalle ja pelkän naksukakkosen omistajat tavataan piestä saunan takana pidemmillä mutkilla. Uutuudenviehätys rajojaan etsivästä hipistä on jo karissut, kun läppä on venytetty liian pitkäksi ja touhu käynyt liian vakavaksi.

Jokin porvarillinen tai nuiva puolueorganisaatio voisi sentään toivottaa tervetulleeksi vaalien alla, mutta heti veret seisauttavan vaalivoiton jälkeen lentäisi ex-punikki nurkkaan kuin vanha rukkanen. Vaalitappio taas laitettaisiin ex-punikin syyksi.

5. Vaikka puhelu menisi hyvin, viranomaiset olisivat myönteisiä, ystävät ymmärtäisivät ja mutkakin päätyisi omaan kaappiin, elämä ei sittenkään olisi entistä parempi. Ammattitaidottomana lankean ostamaan kelvottoman mutkan alennuslaarista, ja lopetan koko harrastuksen sormenpäiden hierryttyä vereslihalle loputtomasta ronklaamisesta. Määräaikaista lupaa ei uusita, eikä ala-arvoinen mutka käy kaupaksi. Sosiaalinen piiri hylkää maansa myyneen.

Aikamoisia kynnyksiä ylitettäväksi.

Sähkekulttuuria

On ehkä tullut juotua liikaa kahvia, tai sitten konttorissa on muuten vain sähköistynyt tunnelma. Vanhasen keekoilut ovat herättäneet suunnattomasti mielenkiintoa uutisnälkäisten tiedotustoimittajiemme ja mediaseuraajiemme joukossa, joten Ylen ja Hesarin sivuja on latailtu ahkerasti ja STT:n sähkeikkunaa kyyläilty työnteon lomassa.

Uutisnarkkari on saanut nostettua adrenaliinitasoa ihan mukavasti odotellessaan ensin Masan tiedotustilaisuutta (klo 12.30), sitten Ylen lupaamaa vastinetta (tuli hieman jälkeen klo 14) ja nyt sitten Masan ukaasia: todisteet kahdessa tunnissa tai muuten. Sääli, että olen neljältä jo pyörän selässä, enkä pääse näkemään joko todisteita tai sitä muuta.

Sähköinen tiedonvälitys on haastavaa, kun toisessa päässä on juuri meidän kaltaisiamme kärsimättömiä uutisfriikkejä. Farssia siitä tulee siinä vaiheessa, kun STT:n tuorein politiikan sähke on faktalaatikko tuppeensahatusta laudasta.

Kansa vaatii, toimittaja antaa. Vaikka sitä lautaa.

Uhmaikä, vol 2.0

Uhmaikä on palannut taloon, tällä kertaa aiempaa hirmuisempana. Esikoinenhan on jo ehtinyt käyttäytyä varsin sivistyneesti sitten viimeisimmän kiukuttelujaksonsa, mutta nyt on kuopuksen aika saavuttaa tämä riemastuttava elämänvaihe. Ensi merkeistä päätellen sanoisin, että tällä kierroksella pannaan paremmaksi.

Neilan bravuureja ovat korviaraastava kirkuna sekä selän raivokas jäykistäminen kaareksi, oli tyttö sitten sylissä, seisaaltaan tai makuullaan. Seurauksena on yleensä takaraivon kumea kolahdus vasten lattiaa, sylissäpitäjän leukaa tai muuta heikosti joustavaa pintaa. Neila myös puree kaikkea eteensä osuvaa raivostuessaan.

Ilmeisesti pikkusiskonsa esimerkistä riemastuneena myös esikoinen on löytänyt uuden uhmavaiheen. Pääasiassa se ilmenee kaikenlaisena vastaanväittämisenä: mitä vain kysytkin, Mellan vastaus on aina jämäkkä ei ryyditettynä hysteerisellä kikatuksella. Kuitenkin myös raivokohtaukset ovat tulleet mukaan kuvioon, ja Mellan kohdalla ne muistuttavat hyvin paljon tätä:

Kulunutta soopaa pakkoruotsista

Pakkoruotsi on aihepiiri, joka ei ole minua sitten ala-asteen ainekirjoitusvuosien jälkeen erityisemmin sytyttänyt. Olenkin yrittänyt pitää näppini erossa tästä teemasta ja jättää sen suosiolla kiihkoileville suomenruotsalaisille ja leijonatatuoiduille isänmaanystäville.

Tänään en kuitenkaan malta pitää suutani kiinni, kun armoitettu presidenttimme Martti Ahtisaari meni pykäämään aiheesta pitkän pätkän Hesarin vieraskynäpalstalle. Aamulla haukoin henkeäni, niin kulunut ja teatraalinen argumenttikimara siellä oli vastassa. Moneen kertaan kuultuja, pureskeltuja ja torjuttuja perusteita. Onkohan pakkoruotsia koskaan puolustettu yhtä huonosti kuin tänään?

Ahtisaaren argumentithan ovat seuraavat:

Meidän on osattava ruotsia, jotta pohjoismainen identiteettimme olisi ehjä.
Kieli on eittämättä merkittävä osa identiteettiä, mutta eri asia sitten on, kuinka vahvasti suomalainen kokee tarvetta identifioida itsensä juuri pohjoismaalaiseksi. Jos minulla on ollut vaikeuksia löytää isänmaallista identiteettiä, on se pohjoismaalainen vieläkin kaukaisempi. Joku voisi tietenkin sanoa, että tämä johtuu pakkoruotsin vastaisesta ilmapiiristä. Mutta en silti koe menettäväni mitään elimellistä, vaikka koko kansa ei tätä identiteettiä täysimääräisesti löytäisikään.

Suomen historia ja kaunokirjallisuus on pitkälti ruotsinkielistä, ja sitä voi ymmärtää parhaiten vain alkuperäiskielellä luettuna.
Varmasti Vänrikki Stoolin tarinoista ja Mannerheimin muistelmista saa enemmän irti, kun lukee ne ruotsiksi. Tätä meille filosofianopiskelijoillekin toitotettiin: lähteet on aina luettava alkuperäiskielellä. Mutta tarvitseeko JOKA IKISEN eurooppalaisen oikeasti opiskella muinaiskreikkaa sisäistääkseen länsimaisen sivistyksen olemuksen? Voisiko alhaisempikin vaatimustaso riittää älyllisesti tyydyttävään elämään?

Ruotsia oppiva ymmärtää kertaheitolla maantieteellisesti laajan alueen elämää.
Niin, ja englantia puhuva vielä laajemmankin. Saksallakin taitaa päästä jo prameampiin ymmärtämislukuihin. Eikä se norjan ja tanskan ymmärtäminen ehkä sittenkään ole niin helppoa kouluruotsin pohjalta, islannista puhumattakaan.

Tuhannet suomalaiset ovat muuttaneet Ruotsiin, ja he tarvitsevat kieltä siellä.
Eli miljoonat opiskelevat ruotsia, jotta muutama tuhat voisi joku päivä muuttaa maahan asumaan? Kuulostaa hieman tehottomalta toiminnalta, enkä aivan heti näe Suomen motiivia kouluttaa kielitaitoisia työntekijöitä naapurimaata varten.

Ruotsin kielen osaaminen helpottaa muiden kielten oppimista.
Toisin kuin englannin, saksan, ranskan, venäjän, espanjan, latinan...?

Muita kieliä osaamalla tullaan suvaitsevaiseksi.
Niin, kuten vaikkapa englantia, saksaa, ranskaa, venäjää, espanjaa, latinaa... (No okei, ehkä ei latinaa. Ja saksakin on vähän arveluttavaa. Ja Ranskassa on niitä väkivaltaisia mellakoita, ja venäläisetkin ovat jotenkin pelottavan nationalistisia. Pysytään tosiaan vain siinä ruotsissa.)

Suosikkiargumenttini on pakko ottaa suorana lainana:

Totta kai voimme puhua englantia muiden pohjoismaalaisten kanssa seurustellessamme. Mutta tällöin olemme kielellisesti ja osin kulttuurisestikin samassa asemassa kuin ketkä muut hyvänsä, jotka puhuvat englantia. Emmekä edes samassa vaan heikommassa asemassa kuin vaikkapa uusiseelantilaiset tai jamaikalaiset, jotka puhuvat englantia äidinkielenään.

Siis häh? Olemme englantia puhuessamme heikommassa asemassa kuin sitä äidinkielenään taitavat, kun taas ruotsia natiivien kanssa käyttäessämme olemmekin tasa-arvoisessa tai ainakin toivottavammassa asemassa? Ilmeisesti Mara tarkoittaa sitä, että ruotsalaiset tykkäävät enemmän meistä kuin jamaikalaisista, koska me voimme puhua heidän äidinkieltään. Tasa-arvoiselta sellainen dialogi ei kuitenkaan kuulosta.

Tämä on tympeä aihe, koska olen ilman muuta kaikenlaisten kielten, myös ruotsin, opiskelun kannalla. Itsekin olisin varmasti lukenut ruotsia, vaikka se olisi ollut täysin vapaaehtoista. Olisinpa saattanut jopa aloittaa ruotsin opiskelun ennen englantia, jos se olisi ollut aikoinaan mahdollista - sen englannin kun oppii muutenkin.

Mutta kuvitteleeko Mara nyt oikeasti puolustavansa ruotsin kielen opetusta näillä argumenteilla? Vai oliko tarkoitus sittenkin kirjoittaa yleinen oodi vieraille kielille, mutta jostain poliittisesta syystä siihen piti lisätä koodisanaksi ruotsi? Pakkoruotsista saa olla mitä mieltä tahansa, mutta minä vaadin jämerämpiä argumentteja noinkin näkyvältä mediapaikalta.

Lapsiperheen automatka

-Äiti. Äiti! Äitii! ÄITIII!!!
-No mitä?
-Äiti kuuntele kun mä puhun itelle! Laa laa laa laa...
-...

-Laa laa laa laa... Äiti. Äiti! Äitii! ÄITII!!!
-No mitä?
-Äiti oliko hyvä biisi?

Syksyinen retriitti

Olipas rentouttavaa viettää viimeinen lämmin viikonloppu mökillä ilman rääkyviä leikki-ikäisiä: aamulla sai nukkua niin pitkään kuin halusi, eikä päivälläkään tarvinnut tehdä mitään, mitä ei halunnut. En edes hurrannut kotifasistin laiturinnostoepisodille, vaan päädyin nukkumaan päiväunia.

Ihan täydellinen mielentyhjennys tuo yhden viikonlopun retriitti ei kuitenkaan ollut. Ensimmäisenä yönä näin unta ampumisesta: olin HSC:n radalla, ja jostain syystä juuri minun kohdallani tavalliset maalitaulut olivat loppuneet kesken. Minulle riitti enää vain puolta pienempi pahvinpalanen, mutta enhän minä siitä pahastunut - eivät minun parveni tuota isommalle alalle lentäisikään.

Jostain syystä maalitaulu vielä kutistui ripustuksen aikana, ja lopulta päädyin tähtäilemään n. 5 cm x 5 cm suuruiseen paperinpalaan. Eipä tuokaan minulle mikään ongelma ollut, totta kai jokainen laukaus osui. Ja voi sitä gloorian määrää, vaikka minä tietenkin olin vaatimaton ja pröystäilemätön muiden ihastelevien katseiden alla.

Kotifasistia nauratti aamulla kovasti, kun kerroin kaiken.

Toisena yönä en muistaakseni nähnyt unta ampumisesta, mutta lipastamisesta kylläkin. Ja jostain syystä lipastin kaksikakkosen sijaan ysimillistä. Hmm.

Pitää varmaan laajentaa nyt vähän tätä elämänpiiriä.

Syksy muuten tuoksuu hyvälle.

Kesäkausi vetelee viimeisiään

Kesäkausi päättyy virallisesti huomenna lauantaina 26.9., sillä tuolloin kotifasisti hyppää hyiseen keskisuomalaiseen järveen ja vetää laiturin rannalle minun hurratessani vierestä kuivin jaloin villapaita päälläni. Ensimakua kylmyydestä saamme varmasti jo tänä iltana saapuessamme pilkkopimeään mökkiin keskellä erämaata, pelottavia puita ja uhkaavia kaivonkansia.

Elämänmuutos

Suuren Mutkaprojektin edellyttämä elämänmuutos on alkanut hiljalleen hiipiä tajuntaani. Asiat, jotka ennen olivat sallittua ja hupaisaa viihdettä, ovatkin nykyään potentiaalisia uhkia.

Esimerkiksi viime päivinä Facebookissa on kiertänyt testi, jolla halukkaat koiranleuat voivat selvittää, millaisia murhaajia he ovat. Ystäväpiirini näyttää koostuvan testin perusteella lähinnä sarjamurhaajista, mutta itse en uskalla lupaviranomaisten pelossa tehdä testiä.

Tajusin myös, että minun täytyy varmaankin siivota CV:täni. Eihän se missään julkisesti nähtävillä ole, mutta jos ne vaikka tulevat ja penkovat koneeni kovalevyn. Ei voi hakemusvaiheessa näyttää hyvältä, jos sattuu olemaan Papintappajien perustajajäsen sekä yhden kauden ajan jäsen Helsingin Yliopiston Salamurhaajissa. Vieläpä tuomarina.

Jos nyt leikitään, etten kirjoittanut mitään edellisistä lauseista tähän blogiin, ja kuvitellaan, että lupa voisi minullekin joskus heltyä: onko satunnainen, muutaman viikon välein toistuva kilpailuton zeniläinen tähtäily riittävän vakavaa harrastamista?

Mikä on nykyään aikataulukäytäntö täällä Helsingin seudulla? Saako vuoden ampumaseurajäsenyyden jälkeen vielä luvan? Onko se koskaan oikeasti riittänytkään? Joko nyt käytännössä toimitaan ensi vuoden puolella ehkä voimaantulevien tiukennusten mukaisesti?

Pitääkö tässä asennoitua harrastamaan vielä puolitoista vuotta, vai voisiko lupa-asiassa tärpätä sittenkin jo vuodenvaihteessa?

Vai pitäisikö sittenkin ryhtyä kotifasistin toiveiden mukaisesti harrastamaan metsästystä ja hankkia se pumppuhaulikko? Metsästäminen korkokengissä on kuitenkin vähän vaikeaa, luulen.

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

Suuri Mutkaprojekti

Viime viikolla meni niin saamarin kehnosti ampumaradalla, että tällä viikolla piti ottaa revanssi. Nyt piti hoitaa asiat Oikein: ei häiritseviä seuralaisia, ei turhia jorinoita, vain minä ja zen. Syviä hengenvetoja ja tyhjenevä mieli.

Alku oli epäonninen: kotifasistin pyörästä oli puhjennut kumi, joten hän lainasi minun pyörääni. Armas punainen sotkimeni tuli takaisin luokseni niin myöhään, että sain polkea hyvällä sykkeellä koko matkan ampumaradalle, ja silti myöhästyin pari minuuttia. Tarkoitus oli luopua korkokengistä ja vaihtaa jalkaan mukavat tennarit, mutta aikataulun vuoksi ryntäsin sitten suoraan pyssyn kahvaan hikipäissäni ja korot kopisten.

Ensimmäisellä kierroksella en sitten nähnyt yhtään mitään, kun suojalasit olivat sankan huurun peitossa. Olkapäät olivat korvissa ja tuttu takanoja hukassa korkeiden korkojen vuoksi. Mutta mitä se tekikään suoritukselle? No kuulkaa, ei ainakaan mitään huonoa.

En olekaan koskaan ampunut niin tasaisen hyvin kuin tänään. Olen edelleen kaukana täydellisestä, eli lähes joka kierroksella meni yksi (no, kerran tai pari kaksikin) laukausta maalitaulun valkoiselle osiolle. Mutta ylivoimainen enemmistö pysyi sentään nätisti siellä mustassa pallukassa, eikä minkäänlaista vasemmalle saati oikealle kallistuvaa parvea ollut havaittavissa. Liipasinsormeni on siis viimein oppinut, mitä pitää tehdä! Täytyy varmaan korottaa omaa sisäistä vaatimustasoa.

Sen lisäksi, että tulokset olivat tasaisen hyviä, tuntui laukaisukin juuri oikealta. Joka ikinen kerta ase nykäisi kevyesti mutta tukahduttamatta, jälkipitokin löytyi kuin selkäytimestä. Laukaisut tulivat ripeästi ja yllättäen, mutta silti harkiten. Käsi ei edes tärissyt! Eikä korvan juuressa vierustoverin kädessä jylisevä Desert Eaglekään ei vienyt huomiota omasta suorituksesta, vaan toi sellaista mukavaa tärinää koko touhuun.

Ilmeisesti kohdalle osui sitten huomattavasti edelliskertaista paremmassa kunnossa oleva asekin: pari kehnompaa patruunaa kyllä yritti kiukutella matkan varrella, mutta itse ase liukui kuin unelma - kuin kitkaa ei olisi keksittykään, paitsi juuri niissä oikeissa paikoissa.

Mikä on johtopäätös? No ainakin se, että tästä lähtien ammun aina korkokengissä, jos vain mitenkään mahdollista. Toiseksi se, että onpas julmetun kivaa tämä ampuminen.

Kolmanneksi sitten se, mitä tässä on yritetty vältellä: TAHTOO OMAN! Nyt julistankin käynnistyneeksi Suuren Mutkaprojektin, eli Mistäs Saataisiin Anginalle Oma Kaksikakkonen.

Täytyy varmaan ruveta ottamaan selvää asioista. Pitääkö tässä ryhtyä ylläpitämään jotain ampumapäiväkirjaa? Elämään siivosti? Äänestämään oikein? Kuulostaa vaikealta, mutta ehkä minä pystyn siihen.

[Liidän yhä.]

Julistus

Torstai on viikon paras päivä, koska torstaisin Kauppalehdessä on Markus Ånäsin palsta. Nih.

Samalla logiikalla pitäisi ehkä julistaa keskiviikko viikon huonoimmaksi päiväksi, koska ikinä kuunaan ei ole Markku "Pahkasika" Paretskoin hupailu kirvoittanut minusta hymyn hymyä.

Haluatko näköalapaikan konsulttibisneksestä?

Kokko & Herrmann Private Consulting on vuonna 2008 perustettu ja nopeasti kasvanut konsulttiyritys, joka keskittyy ratkaisemaan asiakkaidensa henkilökohtaisia ongelmia. Tunnetuin tuotteemme on ratkaisukeskeinen 14 askeleen ohjelma, jonka räätälöimme vastaamaan asiakkaidemme yksilöllisiä tarpeita. Sinun päämääräsi on meidän päämäärämme!

Maineemme kasvaessa ja toimeksiantojemme lisääntyessä voimakkaasti kaipaamme nyt innokkaita ja motivoituneita osaajia liittymään energiseen joukkoomme!

KHPC etsii

Junior Private Consultantia Jealousy & Vengeance -yksikköönsä. Tehtäviisi kuuluu avustaminen monipuolisissa mustasukkaisuuteen liittyvissä toimeksiannoissa. Haastavassa yksikössä osaava juniorikonsultti voi nousta nopeasti vastuullisempiin tehtäviin! Edellytämme korkeakoulututkintoa esim. psykologiasta tai muulta soveltuvalta alalta, kokemusta epäonnistuneista ihmissuhteista sekä puhdasta rikosrekisteriä.

autonkuljettaja-henkivartijaa. Edellytämme A-, B-, C-, D-, E-, S- ja Plussa-korttia, soveltuvaa turvallisuusalan korkeakoulutusta sekä vähintään viiden vuoden kokemusta vastaavista tehtävistä. Venäjänkielen taito luetaan hakijalle eduksi.

Tarjoamme kaikille työntekijöillemme kilpailukykyisen peruspalkan sekä työsuorituksesta riippuvat bonukset vailla kattoa, liikuntaetuja sekä innostavan työyhteisön Toimipisteemme sijaitsee keskeisellä paikalla Helsingissä palvelujen ja baaritiskien välittömässä läheisyydessä.

Palkkatoiveella, valokuvalla ja CV:llä varustetut hakemukset tulee toimittaa kommenttilaatikkoon tai sähköpostitse Chief Private Consultant Angina Herrmannille osoitteeseen angina.herrmann@munosotesullekuulunookeiseongeemail.com.

Hesarin keskustelupalstan dynamiikasta

Olen taas erehtynyt lukemaan Hesarin keskustelupalstaa, tai siis vilkuilemaan useitakin eri aiheita. Lukemaanhan sitä ei juurikaan voi, ellei ole työtön tai sairaslomalla, kun kaikki vähänkin kiinnostavat ketjut paisuvat sietämättömän pitkiksi. Ja hulluksihan ne kaikki kauniit mielipiteet siellä tekevät.

Varsinaiset aiheet ovatkin alkaneet jo turruttaa, ja itse keskustelupalstan dynamiikka kiinnostaa päivä päivältä enemmän. Verkkohesarissa alkaa olla jo niin paljon materiaalia, että keskusteluista voisi hyvinkin pyöräyttää tutkimuksen jos toisenkin. Varmaan useampikin sosiologian ja muun sellaisen gradu ja ehkä väitöstyökin on pohjautunut jo Hesarin kaltaisiin keskustelupalstoihin; tehdäänhän sitä graduja homomiesten deitti-ilmoituksistakin.

Mutta onko kukaan yrittänyt mallintaa Hesarin keskustelupalstan dynamiikkaa mitenkään yleisemmällä tasolla? Minua kiinnostaisi tietää, kuinka kaoottisesta systeemistä onkaan kyse. Joskus tuntuu siltä, että keskustelu lähtee aivan käsittämättömäksi offtopiciksi, jos joku neropatti vain keksii tarpeeksi varhaisessa vaiheessa riittävän harhaanjohtavan kommentin (yleensä kyse on väärinymmärretystä sarkasmista). On psykedeelistä avata jokin pitkä keskustelu summittaisesti vaikkapa sivulta viisi, kun puheenaiheella ei tunnu olevan enää mitään tekemistä alkuperäisen artikkelin kanssa. Toisaalta jotkut teemat taas tuntuvat palaavan aina samoihin asetelmiin, oli lähtötilanne mikä hyvänsä.

Riippuuko keskustelun dynamiikka paljonkin aiheista, vai onko kaikilla riittävän pitkillä keskusteluilla sama ennustettava kaava? Löytyykö kenties joitain tiettyjä kuumia aihepiirejä (maahanmuutto, homot, kirkko ja valtio, lastenhoito, miesten ja naisten palkkaerot), jotka laukaisevat aina tietynlaisen lopputuloksen tai omanlaisensa dynamiikan keskelle mitä hyvänsä keskustelua? Synnyttävätkö väärinymmärretyn sarkasmin kaltaiset satunnaiset häiriöt perhosvaikutuksen, vai palaako keskustelu pienen kuohunnan jälkeen takaisin uomiinsa?

En kyllä suin surminkaan lähtisi tutkimusavustajaksi tuohon projektiin. Joku muu saa lukea ne viestit läpi.

Rakentavaa palautetta Maikkarille

Kuten tunnettua, olen heikkona tositelevisioon. Nyt kun meillä ei pariin vuoteen ole ollut televisiota, olen kieltämättä pudonnut jo pahasti genren kärryiltä. Sen verran kuitenkin olen perillä, että ryhdyin seuraamaan Hjalliksen vetämää Diiliä, kun nuo jaksot kerran Maikkarin nettitelevisiosta helposti ja ilmaiseksi löytyvät. Hjallis kieltämättä vetää roolinsa aika paljon paremmin kuin Sarasvuo aikoinaan, vaikkei Trumpiksi Trumpin paikalle kelpaakaan oikeasti kukaan muu kuin Trump.

Kiitos kaunis siis nettitelevisiosta, mutta mitä ihmettä siellä Maikkarilla oikein ajatellaan? Viime viikolla surffailin tieni ohjelman kotisivulle aikomuksenani katsoa ensimmäinen jakso pian sen tv-esityksen jälkeen, ja mikä uutisotsikko kirkuikaan silmieni edessä heti sivulle päästyäni? "Markku putosi ensimmäisenä!" NO KIITTI VAAN, EN OLISI KESTÄNYTKÄÄN SITÄ JÄNNITYSTÄ LOPPUUN ASTI!!

Tällä viikolla olin ovelampi, ja käytin hyväkseni kotifasistin korkeampaa spoilerinsietokykyä. Kotifasisti sai avata Diili-sivun aina varsinaiselle netti-tv-sivulle asti, jolloin minä en joutunut näkemään Maikkarin uutisotsikoita. Kaikki hyvin tähän asti.

Mutta minkä ohjelmavinkin näenkään mediasoittimen ruudussa, kun ryhdyn klikkaamaan auki illan jaksoa? "Katso Arin pudotusvideo!" JUMALAUTA!!

Hei teini

Hei sinä teini ja teininmielinen! Tässä ei nyt ole mitään uutta, mutta kertauksen vuoksi:

Tupakantumppien kylväminen lasten hiekkalaatikkoon ei ole kewl.
Pullonkorkkien kylväminen lasten hiekkalaatikkoon ei ole kewl.
Pullojen särkeminen lasten hiekkalaatikkoon ei ole kewl.

Pirullinen rajapyykki

Blogeissa lienee tavallista jotenkin huomioida tiettyjä saavutettuja rajapyykkejä, joten eihän tätäkään voi jättää väliin: tämä on blogini 666. merkintä. Reilun 50 kuukauden aikana on siis tullut keskimäärin 13 tekstiä kuussa, joskin sekä määrä että laatu ovat nousseet merkittävästi vuosien varrella.

Tässä vaiheessa on todettava, viime viikosta huolimatta, että kaikki taitaa olla ihan hyvin. Sen kunniaksi vielä videopätkä perheemme pikkupiruista.

Vastuun ulkoistamista vai opportunismia?

Taannoin pyrin selvittämään jälkikasvuni poliittista suuntautumista, enkä ole hylännyt projektia vieläkään. Olisihan vallan jännittävää, jos 3- ja 1,5-vuotiailla lapsilla olisi jonkinlainen sisäsyntyinen näkemys siitä, miten maailma makaa. Kenties tällainen paatunut melkkis voisi lasten silmien kautta nähdä vilauksen turmeltumattomasta todellisuudesta!

Tänään esikoinen bongattiin ruokapöydästä leikkimässä ksylofonilla kesken illallisen. Kaikille osapuolille pitäisi olla selvää, etteivät lelut ja leikit kuulu ruokapöytään. Esikoinen ei mielestään kuitenkaan tehnyt mitään väärää, sillä hän ei itse tuonut lelua ruokapöytään. Perustelu meni jokseenkin sanatarkasti näin: "En mä tuonut sitä tänne, se oli Neila. Neila ei sais tuoda leluja ruokapöytään, koska jos Neila tuo lelun ruokapöytään, mun pitää leikkiä sillä. Eikä ruokapöydässä saa leikkiä. Neila oli tuhma!"

Tällainen vilpitön vastuun ulkoistaminen tavataan kai pahantahtoisten joukoissa kokea ennen kaikkea vasemmistolaisena piirteenä. Noiden punaisten holhoajienhan mielestä ihmisiltä pitäisi viedä kädestä tupakat, viinapullot ja pyssyt, koska tupakkaa on pakko polttaa lasten edessä, viinapullolla on pakko ajaa perhe hankeen ja pyssyllä on pakko ampua ihmisiä. Ja ksylofonia on pakko soittaa.

Tämä olisi kuitenkin varsin rajoittunut ja ilmeisen populistinen tapa tulkita lapsen oikeudentuntoa. Monesta muusta yhteydestä olen nimittäin saanut osviittaa siitä, että lapsilla on taipumusta aika vahvaan opportunismiin. Eikö tämäkin esimerkki oikeastaan kuvasta juuri pelisääntöjen ja moraalin hylkäämistä oman edun tavoittelun nimissä? Ja opportunismihan on sanana sitten taas vasemmiston rakkaimpia pilkkakirveitä.

Toisaalta puhdas opportunisti ei varmaankaan hirttäydy mihinkään tiettyyn poliittiseen suuntaukseen, vaan kulkee sujuvasti virran mukana. Joten opportunisti ei kai vielä voi olla ainakaan julistuksellinen oikeistolainen? Toisaalta muistamme, että esikoinen kuitenkin nimesi itsensä juurikin oikeistolaiseksi.

Jatkan tutkimuksiani.

P.S. Googlaillessani näkemyksiä vastuun ulkoistamisesta bongasin tällaisenkin vihreän tekstin. Eikä nyt pidä unohtaa sitäkään, että istuin eilen iltaa ydinvoimaa puolustavan vihreän seurassa. Kyllä näitäkin näköjään on.

Syksy, lempivuodenaikani

Syksy on aina ollut suosikkivuodenaikani: puiden väriloisto, kirpeät aamut, uusi kouluvuosi ja uudet kouluvaatteet sekä sen rasittavan auringonpaahteen loppu. Mikäköhän minuakin on oikein vaivannut? Syksyhän on ihan syvältä.

• Joskus kesällä ajattelin, että rikkaruohot parvekkeen hoitamattomassa kukkalaatikossa ovat aika rumia. Nyt tiedän, että kuihtuneet rikkaruohot ovat vielä rumempia.
• Aamut eivät ole vain kirpeitä, vaan myös pilkkopimeitä. Yritä siinä sitten polkea aamukuudelta töihin kolaroimatta, kun silmät ovat yhä unihiekan umpeen muuraamat. Onneksi ajatukset saa pois ikävästä liikennetilanteesta kuuntelemalla jotain äänekästä musiikkia korvanapeista.
• Lapsille pitää taas pukea pino vaatteita pientäkin kauppareissua varten.
• Muuttolinnut liitelevät kohti valoisampia seutuja ja alakuloistavat mielen kuin mielen.
• Illuusiot lähestyvästä valkoisesta joulusta ja reippaista pulkkamäkiriennoista ovat jo tähän ikään mennessä karisseet, kun todellisuudessa edessä on yhdeksän kuukauden mittainen sylvi.
• Oikeasti syysvaatteiden shoppailukin on hemmetin rasittavaa. Kun vaatteen pitäisi kestää sadetta ja tuulta, mutta olla silti riittävän viileä. Takissa saisi olla vuorta, mutta olisikohan se sittenkin liian kuuma niihin kuudentoista asteen päiviin? Mutta kun aamulla voi sitten kuitenkin olla jo pakkasta? Ja mites ne kengät, voiko niillä kävellä vesilammikoista ja istua baaripöydän ääressä?

Epäonninen triptyykki

Kuten lupasin, maalasin taannoisen triptyykin päätösosasta uuden version. Se aikaisempi versio oli jotenkin epätyydyttävän kliininen, ja nyt oli tarkoitus tuoda mukaan vähän lisää intensiteettiä. Valitettavasti en mielestäni onnistunut nytkään; tosin osa uuteen kuvaan liittyvästä tyytymättömyydestä johtuu lähinnä teknisistä ja sommitelmallisista vajaavaisuuksista.

No, kai tästä pitää vain kehittyä.

Taiteen välinearvosta

Taannoinen keskustelunpätkä taiteen tulkinnoista sai minut pohtimaan yleisemminkin suhtautumistani taiteeseen, ja keksin ainakin yhden selityksen sille, miksi minä tulkitsen taidetta niin kuin tulkitsen: minulle taiteella on pelkkä välinearvo, ei mitään itseisarvoa. En minä kiistä, etteikö taiteella voisi jollain mystisellä yleisinhimillisellä tasolla olla itseisarvoa, mutta minulle henkilökohtaisesti ei.

Taideteosta haluan tulkita usein taiteilijan motiiveista lähtien, koska itse taideteos on minulle merkityksetön mutta ihminen sen takana kiinnostava. Joskus sitten olen toki kiinnostunut itse teoksesta ja kaivan esiin omia tulkintojani, mutta silloin tavoite taas on löytää jotain itsestäni ja taideteos on jälleen vain väline tähän tutkiskeluun.

Ilmiselvää on, että omat tauluni ovat minulle nimenomaan pelkkiä välineitä. Ei nyt pidä kuvitella, että jokainen maalaamani taulu olisi jonkinlainen trauman ilmentymä, kyllä maalaamisella on vähemmän dramaattisiakin merkityksiä. Olen minä maalannut ihan vain sellaisestakin syystä, että haluan seinälleni jotain pirteän väristä. Jotkut kuvat taas ovat uuden tekniikan kokeilua, sillä ainahan on kiva oppia jotain. Oppiminen onkin itseisarvo. (Vai onko sittenkään?)

Luonnostelin eilen uuden version taannoisen lintutrilogian päätösosaan, kuvia tänne tulee siinä vaiheessa, kun saan maalattuakin jotain. Näillä näkymin olen tekemässä uuden version myös keskimmäisestä osasta, joten kai siitä ensimmäisestäkin pitää ihan vain harmonian vuoksi tehdä toinen versio. Mutta sitä ennen pitää ratkaista puuttuvien kiilapuiden ja puuttuvan kankaan ongelma.

Epäsosiaalisesta käytöksestä

Tiedättehän ne päivät, kun ei tee mieli jutustella mukavia vaan luimistella varjoissa ja mennä lounaallekin ihan itsekseen omine ajatuksineen? Tänään on ollut juuri sellainen päivä, mutta minulla lienee vielä opittavaa epäsosiaalisesta käytöksestä.

Tällaisina päivinä lounaalle mennessä ei esimerkiksi pitäisi katsoa silmiin vastaantulijoita, ei ainakaan tuntemattomia. Ei pitäisi hymyillä ja tervehtiä, eikä pitää ovea auki kanssakulkijoille.

Ruokalassa pitäisi mennä istumaan johonkin pieneen pöytään jossain vähän syrjemmällä eikä siihen kaikkein isoimpaan ja näkyvimmällä paikalla olevaan, jossa kaiken kukkuraksi istuu pelkkiä tuttuja.

Jätin sentään yhden tuolin väliin ja yritin keskittyä oman lautaseni tuijottamiseen enkä keskustelun kuuntelemiseen. Se oli kuitenkin vaikeaa.

Minä en osaa näköjään edes murjottaa.

Ei, ei se ole yhtään parantunut

Viikko alkaa lähestyä loppuaan, mutta vastoin toiveita se ei suinkaan ole paranemaan päin. Nyt on kyllä myönnettävä, että kaikki ärsyttävät asiat ovat jo niin ärsyttäviä, että ne lähestulkoon viihdyttävät. Kuten nyt vaikka se, että muokkaamisen sijaan päädyn epähuomiossa poistamaan blogitekstejä. No, kukapa niitä jäisi kaipaamaan, en minä vain.

Ehkä kaikessa ärsytyksessä täytyy saavuttaa jokin katarsis, jonka jälkeen elämä on valoisampaa kuin koskaan. Voisiko joku nyt alkaa vielä vähän ryttyilemään minulle, että saataisiin sekin hoidettua pois alta?

Huonouden multihuipennus

Synninteko ei sitten ollutkaan aivan niin nautinnollista kuin olin toivonut: ensimmäinen ampumakerta sitten elokuisen pienoiskivääri- ja haulikkokokemuksen meni aika penkin alle. Kyse ei siis ole vain siitä, että reikiä meni liian vähän mustaan osaan ja liian paljon valkoiseen osaan; varsinainen häpeä koostui siitä, etten näköjään enää osannut edes käsitellä pistoolia. Vedin lukkoa taakse väärässä kohtaa, sujautin lippaan paikoilleen liian huolimattomasti ja unohdin poistaa sen ennen kuin aloin ronklata kesken kaiken jumiutunutta asetta. Olin sählätessäni käsittämättömän hidas, enkä sitten saanut tarpeeksi aikaa keskittyä jokaiseen laukaukseen.

Koska minä en kuitenkaan ole huono, on turha syytellä minua tästä kurjuudesta. sen sijaan useita erilaisia selityksiä ongelmille löytyy, ja totuus lieneekin jonkinlainen yhdistelmä seuraavista:

Kurja ase. Meni jumiin lähes joka kierroksella. Kukaan ei voi olla niin huono, joten se oli aseen syy. Vanha, huonosti huollettu, muumi jo syntyessään tai muuten epäkelpo.

Luokattomat patruunat. Jostain syystä minulle ilmeisesti sujautettiin tiskin takaa viallisia patruunoita. Ehkä ne olivat magneettisia, vai miksi muuten ne tuntuivat koko ajan puuroutuvan yhteen pesässä?

Seuralaiseni. Minähän en koskaan ammu kovin hyvin seurassa, koska silloin ei voi olla tarpeeksi zen vaan pitää harjoittaa small talkkia. Sitä paitsi ensimmäistä kertaa radalla käyvä tietenkin tupeloi ja kerää ympärilleen keskittymistä häiritsevän parven opettajia ihan siihen viereiselle luukulle.

Opettaja. Tartte tulla antamaan niitä neuvoja, että tee kaikki aina samassa järjestyksessä ja muista kurkistaa pesään. Ja niin hemmetin ystävälliseen ja kärsivälliseen sävyyn! Kai siinä nyt tulee miellyttämistarve ja suorituspaineita ihan kenelle tahansa, ja yritäpä sitten keskittyä ampumiseen sellaisten odotusten edessä.

Eräs turkulainen ampumaharrastaja. Kahdellakin tapaa: Ensinnäkin taannoinen lähempi tuttavuus kivääreihin ja haulikkoihin selvästikin tyhjensi kokonaan muistini. Kun viimeinen kosketus aseeseen on ollut pumppuhaulikon ryskyttäminen, niin kai sitä nyt vähän rutinoimattomampi ihminen on sormi suussa kun pitäisi taas osata lipastaa piskuisia kaksikakkosia. Toisaalta se typerä yllytys ampua nopeampaa nopeampaa hei älä nyt ole noin hidas pitääkö tässä ottaa aikaa kamoon vähän kilpailuhenkeä oli kyllä vihoviimeinen karhunpalvelus. Zenini on kadonnut.

Eikä siinä vielä kaikki: kotimatkalla raitiovaunukuskikin kääntyi minua vastaan. Täysin viattomasti ja lainkuuliaisesti olin menossa maksamaan matkani kortinlukijalla, kun vaunu aivan varoittamatta kääntyi mutkassa ja heitti minut päin lippulaitetta. Nyt on sitten kaulassa mustelma, leuassa ruhje ja sielussa haava. Baaritappelussako tässä on oltu vai mitä?

Loppuviikon on pakko mennä jo paremmin.

Punainen voitto

Kuinkahan paljon huonommin suomalaisella vasemmistolla menisikään, jos tämä ei pitäisi paikkaansa?

Päivän teemalaulu

Oi autuutta, pääsen tänään töiden jälkeen tekemään syntiä ensimmäisen kerran sitten Turun-reissun. Joten:

Huono maanantai

Miksi aamulla pitää olla niin kylmä, että tarvitsen kaulahuivia? Miksi samalla pitää kuitenkin olla sen verran lämmin, että polkiessa tulee hiki ja lasit huurtuvat?

Miksi maitohampaiden pitää sattua, kun ne puskevat ikenistä läpi? Miksi lasten pitää huutaa koko yö, kun hampaisiin sattuu? Mikseivät ne voisi vain hyväksyä kipua tosiasiana ja antaa edes muiden nukkua?

Miksi aamulla pitää nousta klo 5.30, vaikka ei ole saanut juurikaan nukuttua edellisenä yönä? Miksi töissä pitää jaksaa olla koko päivä, vaikka mieluummin olisi makaamassa kotisohvalla?

Miksi lapset pitää hakea päiväkodista, mikseivät ne voisi itse kävellä kotiin? Tai miksei kunta voisi vaikka tuoda niitä kotiin, antaa niille voileivät käteen ja käskeä odottamaan kiltisti äitiä ja isiä?

Miksi palkkapäivään on aina liian pitkä aika? Miksei koskaan ole aikaa käydä ostamassa talvikenkiä? Miksei kaupoissa ole kunnollisia talvikenkiä? Miksei koskaan ole varaa hankkia kaikkea sitä, minkä haluaa?

Miksi automaattikahvi on niin pahaa? Miksi kahvinkeittimellä itse tehty on vielä pahempaa? Miksi kaikki toimistossa juovat kahvia samaan aikaan, jolloin lähes kaikkien täytyy jonottaa omaa vuoroaan sen ainoan automaatin edessä? Miksi kaikilla on aina samaan aikaan vessahätä?

Miksi katutyöt eivät koskaan valmistu, vaan pyörällä joutuu kyntämään kuumaisemassa ja nyrkin kokoisten kivenmurikoiden yli lumentuloon asti? Miksi huoltoaseman ilmapumpuista loppuu ilmanpaine aina siinä vaiheessa, kun suuttimen saa tiiviisti kiinni venttiiliin?

Jaksa tätä pelleilyä.

Hyvä sunnuntai

Laiskana leipurina nappasin kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun juhlin yhdellä kakulla sekä Pikkusiskon että Saksalaisvieraamme syntymäpäiviä. Sunnuntai on yleisesti ottaenkin hyvä päivä tehdä kaikkea rentoa, kuten vetää marsipaaniövereitä.

Naisen Ikään päässyt Pikkusisko joutuu nyt kohtaamaan sen, minkä taakseen jätti: julman feidauksen vuosi sitten tehneenä sai nyt lahjaksi tutustumiskäynnin HSC:lle. Nyt ei enää nuoren naisen kunnia kestä perääntymistä, ja taas on yksi ihminen korruptoitu.

Uuskonservatiivisuudesta

Hesarin sunnuntaisivujen pääjuttu kertoo, että Suomesta on tullut 2000-luvulla aiempaa konservatiivisempi; lehti puhuu suoranaisesta uuskonservatiivisuudesta. Etenkin nuoret ovat nykyään mukavuudenhaluisia, kun ennen oltiin vielä radikaaleja ja yritettiin pelastaa maailma.

Artikkeli on tietenkin hurjan kiinnostava, mutta jotenkin liukas kuin saippua. Monesti teksti tuntui kuvailevan juuri minua:

"Muutoshaluttomuus ei kuitenkaan tarkoita sisäänlämpiävyyttä. Kotisohvalla istuu utelias, maailman menosta huolestunut suomalainen. --- Kiinnostus maailman ongelmia kohtaan näyttää kuitenkin jäävän usein puheen tasolle. --- Lisääntynyt kiinnostus maailman asioita kohtaan tarkoittaa, että halutaan uutta tietoa. Suomalaisten huoli maailman tilanteesta purkautuu ennemmin nettikeskusteluissa kuin lähimmäisten auttamisena."

Touché!

Toisaalta en ole kuitenkaan hankkimassa turvalaitteita enkä erityisemmin pelkää rikollisuutta ja väkivaltaa. Räikeän väärältä tuntuu myös ajatus naisten paikasta kotona lasten kanssa, mutta kieltämättä tilastot tukevat näkemystä Suomesta kotiäitiyhteiskuntana. Minä en tunne ketään, joka myöntäisi ajattelevansa näin, mutta silti valtaosa äideistä tosiaan on kotona sen kolme vuotta.

Ärsyyntymiskynnys taas nousi, kun konservatiivisuudeksi nimettiin miesasialiikkeen nousu feminismin rinnalle, päivitelläänpä artikkelissa myös valkoisten heteromiesten viimeaikaista suosiota - se perussuomalaisten vaalimenestys katsokaas.

Eniten artikkelissa jääkin ihmetyttämään, mitä oikein tarkoitetaan konservatiivisuudella. Minä kun en käsitettä ainakaan tuon jutun perusteella oikein osannut jäsentää, ja samassa rytäkässä tarjottiin sitten vielä sen päälle rakennettua uuskonservatiivisuutta. Siis mitä minä nyt olen, jos tunnistan tuosta aatekimarasta omiakin piirteitäni? Olen laiska parantamaan maailmaa mutta innokas puhumaan aiheesta; toisaalta minultakin löytyvät värisuorasta avioliitto, kaksi lasta, auto, kesämökki ja vakiduuni.

Mutta minä en pidä lapsia hoitavia miehiä puistattavina (kuten etusivun nostatukseen poimittu esimerkkitapaus, 23-vuotias suomalaisnainen), en kavahda homoja enkä ole poiminut koti-uskonto-isänmaa -kolmiosta omaan käyttööni muuta kuin sen kodin.

Olenko siis konservatiivi, uuskonservatiivi, pehmoradikaali vai väliinputoaja?

Nollatoleranssista

Tiedän olevani nyt pahasti ajastani jäljestä ja sen lisäksi jankuttavani vanhaa asiaa, mutta en vain voinut jättää tätäkään kasaa tonkimatta. Parin viikon takaisessa Hesarissa muutamilta ajattelijoilta kysyttiin, kuuluvatko Jussi Halla-ahon blogikirjoitukset oikeuden arvioitaviksi. Six Degreesin Alexis Kouros luonnollisesti vastasi myöntävästi. Mikä erityisesti minun silmääni (ja sieluuni) pisti, oli tämä toteamus:

"Kannatan nollatoleranssia nettiherjausten ja kunnianloukkausten suhteen."

Jos nyt ei puututa siihen kohtaan, että miksi juuri netti- vaan ei muiden herjausten, niin tartutaan tuohon nollatoleranssiin. Mitä ihmettä on nollatoleranssi kunnianloukkausten suhteen? Minä ymmärrän nollatoleranssin niin, että rangaistaan jonkin tietyn, yhteisesti sovitun rajan pienistäkin ylityksistä. Ylinopeuksien nollatoleranssi on helppo käsittää: kahdeksankympin rajoituksella ei saisi ajaa edes 81:tä kilometriä tunnissa.

Mutta mikä on tämä selkeä ja kiistaton raja kunnianloukkauksessa? Sen löytäminen taitaa olla hieman vaikeampaa kuin liikkuvan ajoneuvon nopeuden mittaaminen. Koska kunnianloukkaus on kuitenkin laissakin määritelty käsite, joutuu oikeusistuin käytännössä etsimään sille rajoja. Epätäydellisessä yhteiskunnassa joudumme varmaankin tyytymään juuri tuollaiseen oikeuden löytämään, jos raja on aivan pakko saada.

Mitä tässä tapauksessa sitten tarkoittaa Kourosin nollatoleranssi? Sitäkö, että mitään oikeuden vetämää rajaa ei ylitetä? No, sellainenhan meillä sitten onkin jo: jos oikeudessa päätetään, että tämä lausunto ylittää kunnianloukkauksen rajan, niin sittenhän se on jo samalla tuomittu. Ilmeisesti Kouros ei kuitenkaan kunnianloukkauksen nollatoleranssia peräänkuuluttaessaan tarkoita mitään näin triviaalia.

Tarkoittaako Kouros sitten kenties sitä, että jokaisen kunnian loukkaannuttua asia tulisi viedä oikeuteen? Ja kun kyse on nimenomaan nollatoleranssista eikä vaikkapa vain vähän kehnosta toleranssista, tulee jokaisen, jota vähän harmittaa, käynnistää oikeusjuttu.

En tiedä, mikä kaikki herra Kourosia harmittaa ja loukkaa. Minua loukkaavat jossain määrin mm. seuraavat asiat:
-humalaiset lähentely-yritykset
-sivu suun menevät ylennykset ja palkankorotukset
-pyöräilijöiden oikeuksista piittaamattomat autokuskit
-mielipiteilleni nauraminen ja alentuvat kommentit tyyliin "kyllä sinäkin vielä joskus ymmärrät".

Valitettavasti Kourosin nollatoleranssilinjaa seuraamalla en ehtisi harrastaa mitään muuta kuin virallisten papereiden täyttelyä. Nielen lopulta mieluummin ylpeyteni ja käyn vaikka pyörälenkillä.

Nomen est omen

Tajusimme kotifasistin kanssa vasta tänään, mikä on kuopuksemme nimi väärinpäin. Tyttö on jo yli puolitoistavuotias ja nimikin oli tiedossa ainakin pari kuukautta ennen syntymää, mutta näin kauan sen hoksaaminen kesti. Kaikki muut ympärillämme ovat varmaan kuvitelleet sen olleen osa suunnitelmaa.

Voiko olla sattumaa, että olen kutsunut rääpälettämme Alieniksi lukemattomia kertoja tämän puolentoista vuoden aikana? Tyttö osaa nimittäin päästää juuri samanlaisen korviavihlovan kirkaisun kuin tämä populaarikulttuurin hirviö. Nimi onkin ollut enne, tai ainakin poikkeuksellisen osuva.

Täten vannon

Minä vannon, kautta kiven ja kannon, etten pitkällä tikullakaan koske internettiin enkä kännyköihin. Vannon ja vakuutan, etten tilaa kotiini nettiyhteyttä enkä ota nimiini kännykkäliittymää. Käsi sydämelläni lupaan, etten livahda nettikahvilaan, lainaa ystävän kännykkää tai käytä työpaikan verkkoliittymää. Naapurin avoimeen wlaniin en tietenkään koske, sussiunatkoon, sehän on jo muutenkin laitonta. Televisiotahan, tuota kapitalistin propagandakonetta, ei muutamaan vuoteen ole ollutkaan.

Menikö oikein?

Humanisti, tuo yhteiskunnan kivijalka

Kaltaiseni humanisti voi vain hyristä tyytyväisenä katsellessaan nykyhallituksen jaloja pyrkimyksiä luoda parempaa maailmaa pehmeämpien arvojen avulla. Kaikki varmaan muistavat sen Ilkka Niiniluodon vetämän Muutoksen Suomi -työryhmän viime vuoden puolelta? Minähän raportoin tuloksista taannoin.

Toinenkin filosofi sai hiljattain töitä, kun tehtäväksi tuli henkisen kulttuurin kohottaminen. Filosofit rokkaavat! Mutta erityisen hienoa ja ennakkoluulotonta on, että asevelvollisuuden kehittäminen on jatkossa mm. Marko Ahtisaaren, Mikael Jungnerin ja muiden brändiammattilaisten osaavissa käsissä.

Ihan oikeasti, tyypit, minulta lähtisi edelleen todella paljon kehitysideoita huokeaan hintaan. Miksei kukaan kutsu minua mihinkään kehitysryhmään? Pitää varmaan alkaa lähetellä blogini osoitteella varustettuja käyntikortteja valtion päättäville elimille.

Vasemmistolaisuus, periytyvä sairaus?

Joidenkin tahojen mielestä vasemmistolaisuus selittyy parhaiten jonkinlaisena periytyvänä sairautena, joskin tartuntatautikin voisi tulla kyseeseen. Yritin tulkita omaa vasemmistolaisuuttani (vaiko entistä sellaista?) tämän teorian kautta.

Suvussanihan ei ole tietääkseni kovin merkittäviä vasemmistolaisuusesiintymiä, mutta tämä ei kuulemma vielä sulje pois periytyvyyden mahdollisuutta: olennaista olisi tietää, ovatko lapseni vasemmistolaisia. Niinpä sainkin tehtäväksi tiedustella asiaa heiltä.

Kun kysyin kuopukselta hänen näkemyksiään markkinataloudesta, hän heilautti päätään taaksepäin ja purskahti nauruun. Yksityisyritteliäisyyteen tyttö totesi "tättä" ja tökkäsi äitiään silmään. Myöhemmin hän vielä tarkensi lausuntoaan sanomalla "hauva".

Esikoinen oli jo verbaalisempi. Omien sanojensa mukaan Mella on oikeistolainen, ei vasemmistolainen, mutten luottanut sokeasti tähän lausuntoon vaan esitin lisäkysymyksiä. Mellan mielestä progressiivinen verotus on parempi kuin tasavero, toisaalta markkinatalous, yksityisyrittäjyys ja yksilönoikeudet ovat kuulemma kaikki ennemmin hyviä kuin huonoja asioita. Mella jopa haluaa itse yksityisyrittäjäksi.

Halusin tarkentaa vielä esikoisen näkemyksiä yksilönoikeuksista ja tiedustelin, kuinka paljon ja laajasti oikeuksia pitäisi olla. Mella ryhtyi laskemaan sormin ja päätyi siihen, että yksilönoikeuksia tulisi olla viisi.

Miten tämä nyt olisi tulkittavissa? Jonkinlaiseksi maltilliseksi oikeistolaisuudeksi? Siis yksi piste pois periytyvyysteoreetikoilta. Vai millä tavalla kotifasistin geenit sotkevat kuviota?

Jumalanpilkasta ja poliittisista vakaumuksista

Elämme jännittäviä aikoja, kun liberaaleina itseään pitävät alkavat ylistää jumalanpilkkatuomioita. Minun on ainakin jokseenkin vaikea niellä koko pykälä, mutta onneksi kaikilla ei ole vastaavia ongelmia ja koherenssihakuisuutta. Tuomio kuin tuomio, ihan sama mistä aiheesta. Rajat on nyt vedetty! On tosiaan, mutta haluttiinkohan niitä rajoja juuri sinne, minne ne nyt tuli räiskäistyä?

Mikäköhän on vasemmiston (vas, sd) näkemys? Pitää varmaan googlailla sitäkin. Vasemmallahan nyt ainakin on vastustettu jumalanpilkkapykälää ihan näkyvästikin.

Tiedän, tiedän, ei minun olisi tähän enää kannattanut sekaantua. Mutta en vain saanut pidettyä näppejäni erossa aiheesta.

Taidetulkinnoista

Minä olen ollut aina huono katsomaan muiden tekemää taidetta. Olen sen verran sulkeutunut näissä asioissa, että enemmän kiinnostavat omat raapustukset. Erityisesti tulkintojen tekeminen on jotenkin ärsyttävää: miksi minun pitäisi yrittää tulkita jotain, miksei taiteilija voisi suoraan sanoa, mistä on kyse?

Minulla onkin Teoria. On olemassa tasan kolme syytä heittäytyä mystiseksi ja antaa tulkinnanvapaus katsojalle:

a) Taiteilija oli teosta tehdessään niin aineissa/psykoosissa, ettei enää muista, mistä on kyse;
b) Teos käsittelee jotain niin yksinkertaista, henkilökohtaista ja ennen kaikkea noloa, ettei sitä voi kaikille paljastaa;
c) Koska jokainen laittaa seinälleen mieluummin omia ongelmiaan kuin muiden ongelmia, on taloudellisesti järkevää antaa ostajan kuvitella teoksen kertovan jotain juuri hänen omasta elämästään.

Voi paljastaa, että minun tauluni asettuvat kategoriaan b. Jokunen 1990-luvulla tehty taas on siinä mielessä kategoriaa a, etten enää muista, mitä olen silloin nuorena ajatellut. Aineita ei tosin ole työprosessissa käytetty, mutta minähän en olekaan oikea taiteilija. Kategoria c on sinänsä mahdoton, kun mitään en koskaan kenellekään myy. Pitäisi ehkä.

Feminististä marmatusta

Otetaan nyt vielä kerta kiellon päälle, alkoi nimittäin niin tehdä mieli marmattaa feministisesti muiden ihmisten marmatuksesta. Viime aikoina on taas kerran ollut tärppejä, joihin ei pitäisi koskea, mutta koskenpa kuitenkin.

Audi-mies. Älkää nyt saamari jaksako marmattaa siitä, miten kurjaa on, kun mielipiteensä ääneen sanonut mies savustetaan työpaikastaan. Myyntijohtaja nyt ei ihan oikeasti ole ihan mikä tahansa jamppa, eikä edes rajoitettuun jakeluun tarkoitettu aikakauslehti ole mikä tahansa saunailta. Onko ihan oikeasti yllätys, että myyntijohtajalla ei tosiaan ole mielipiteenvapautta edustamansa yrityksen logon alla poseeratessaan? Älkää hakeutuko myyjiksi, jos sellainen niin kismittää.

Mutta älkää hitto vie jaksako enää marmattaa siitäkään, miten kauheaa ja sovinistista ja 1800-lukulaista. Se on jonkun autofirman 59-vuotias pukuhemmo, näitä nyt on vähän joka niemessä ja notkelmassa. Lopettakaa jo se itkeminen ja puhutaanko jostain muusta?

Isät vanhempainvapaalle. Minustakin on typerää, miten vähän isät vanhempainvapaitaan pitävät. Lisäksi on typerää, miten huoltajuusriidoissa isiä ilmeisesti edelleen räikeästi syrjitään. Mutta hei isit: jos ihan oikeasti ei nyt just jaksais jäädä sen muksun kanssa kotiin kun ois toi yks proggis, niin ihan turha tulla erotilanteessa itkemään että olisin mä ihan hyvä isä, antakaa mulle nyt vain se tilaisuus. Ja jos kyse taas on siitä, että äiti ei päästä valtakuntaansa vaan haluaa hoitaa mukelot ihan omin päin, niin olisiko kannattanut harkita asiaa etukäteen tai sitten ainakin varhaisessa vaiheessa lyödä kuvainnollisesti nyrkkiä pöytään?

Ja äidit: kyllä lapsia saa tehdä sellaistenkin miesten kanssa, jotka eivät halua niitä niin kamalasti hoitaa. Jos se oli etukäteen tiedossa, niin pulinat pois. Jos se taas tuli yllätyksenä, niin mitäs jos vaikka yrittäisitte puhua asiasta? Ja jos se isi on niin kamalan huono vaihtamaan sen rääkyläisen kakkavaippoja että teet sen mieluummin itse, niin älä marmata, jos ei se sitten vielä vuoden päästäkään osaa sitä tehdä.

Ja ennen kaikkea: älkää nyt käykö marmattamaan, ettei se noin yksioikoista ole ja poikkeuksiakin löytyy - tiedossa on kiitos vain. Kaikkihan me olemme yhtä ihanaa ja ainutlaatuista poikkeusta tilastoon.

Kuihtuva identiteetti

Minulta on nyt viety mahdollisuus kutsua itseäni punaiseksi, vihreäksi ja feministiksi (via TM, kiitos vain), ilman, että olisin saanut tilalle vastaavia määreitä. Liberaali kun kuulostaa niin ympäripyöreältä, eikä edes pääty -istiin. Kun opintotaustakin on kirjava ja täysin yhteensopimaton nykyisen työni kanssa, ei minulla ole äitiyden lisäksi oikein mitään tarttumapintaa itsestäni. Eikä minusta kyllä pullantuoksuista kotiäitiä saa.

Nyt pitää ihan oikeasti perustaa jokin oma liike.

Homma nousuun

Mitä veikkaatte, kuinkakohan helpolla tämä poppoo saa kasaan tarvittavat 5 000 kannattajakorttia?

Käyttöominaisuuksista

Harvoin siivoan, vielä harvemmin silitän paitoja, en itke töissä, ikää on jo liikaakin ja nilkat nyt ovat mitä ovat. Korot sentään ovat sen seitsemän senttiä tai enemmän. No, eipä kyllä mieskään ajele Audilla, vaatimaton siis.

Kielletyistä sijamuodoista

Pienenä teoreettisen filosofian opiskelijana kävin fuksisyksynä ensimmäisen esseekurssini, jolta jäi jotain hampaankoloon. Vaikken kurssilta välttämättä muuta muistakaan, muistan sen, että kurssin vetäjät kielsivät käyttämästä otsikossa sijamuotona elatiivia. Heidän mukaansa sellainen otsikko kun kuulostaa teennäisen vanhahtavalta eikä siis lainkaan sopivalta nykyaikaiseen filosofiseen keskusteluun.

Jos olette lukeneet blogiani useammankin merkinnän verran, olette saattaneet huomata, että olen päästänyt elatiivit valloilleen. Kapinan siemen istutettiin silloin nuorena, ja heti kahleista päästyäni olen ollut yhtä elatiivia koko nainen.

Itse asiassa pitäisi ehkä muuttaa blogin nimikin elatiivimuotoon. Miltäköhän kuulostaisi yksinkertainen "Anginasta"? Koska etunimenihän pitää mahduttaa blogin nimeen, niin määrätietoisestihan minä olen itseäni brändäämässä nimeni varaan. Tosin sellainen nimi saattaisi antaa harhaanjohtavan vaikutelman liian suuresta egosta (Hihi, egosta).

Ehkä mennään vielä näillä.