Kasvatuksen hedelmiä ja ympyröitä

Kasvatukseni näyttää väkivahvalta, sillä arvatkaapas, mitä esikoiseni on viime päivinä piirrellyt kaikki paperit täyteen? Taideteoksen keskeltä löytyy tyypillisesti pieni pallo, jonka ympärille on sitten piirrelty uusia ympyröitä aina paperin reunoille asti (ja vähän ylikin).

Toki asiaan on saattanut vaikuttaa myös neuvolan kolmivuotistarkastus, jossa tyttöä pyydettiin piirtämään ympyrä. Niin että siinä olisi ympyrä poikineen, hitto vie!

Yön pimeinä tunteina äiti nappaa piirustukset ja lisää ympyröiden kehille vielä numeroita. Muahhahhahhahhah!

Miks on niin vaikeeta?

Esikoisen kasvua seuratessa törmää jatkuvasti uusiin ikävaiheisiin, jotka ovat toinen toistaan rasitt--- ei kun ihanampia. Uhmaikä on tällä erää Mellalta ohi, ja käynnissä on kyselykausi. Kausihan alkoi mitä- ja mikä-kysymyksillä, mutta nyt se on edennyt vatsahaavoja synnyttävään ja verenpainetta nostattavaan miksi-vaiheeseen.

Kaikki keskustelut Mellan kanssa noudattavatkin nyt samanlaista kaavaa:

"Nyt luetaan sitten iltaruno, minkäs sä tänään---"
"Miks luetaan sitten iltaruno?"
"No kun nyt on nukkumaanmenoaika."
"Miks nyt on nukkumaanmenoaika?"
"Koko päivä on nyt takana, ja pitää levätä seuraavaa päivää varten."
"Miks koko päivä on nyt takana, ja pitää levätä seuraavaa päivää varten?"
"Että jaksaa huomenna sitten taas leikkiä."
"Miks jaksaa huomenna sitten taas leikkiä?"
"No kuule juuri siksi, että nyt levätään."
"Miks nyt levätään?"
[ja niin edelleen maailman tappiin]

Tällä foorumilla otetaankin nyt ilomielin vastaan kolmivuotiasta tyydyttäviä vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin:
-Miks toi A-kirjain on A-kirjain?
-Miks toi raitiovaunu on raitiovaunu?
-Miks toi pyörä ei oo auto?
-Miks toi auto ei oo pyörä?
-Miks se on niinku äiti sanoo että se on?
-Miks se nyt vaan on syntyny sellaiseks?
-Miks siitä nyt vaan on tehty semmoinen?
-Miks mä kysyn liikaa kysymyksiä koko ajan?

Numeroleikkiä illan ratoksi

Lankesin lukemaan Hesarin nettikeskusteluja, vaikka järkevän ihmisen ei pitäisi tehdä sellaista. No, aina ei vain voi olla järkevä. Pyöräilykypärän käyttöä koskevaa keskustelua en jaksanut ryhtyä seuraamaan, se kun tuntui määrällisesti riistäytyvän käsistä. Sen sijaan kestosuosikkiani eli aseita koskeva keskustelu on pysynyt ihan luettavissa.

Ja alkoihan se naurattaa. Nimimerkki Harrastaja totesi itsetuhoisesti, että "aseet ovat kivoja ja niillä on hauska harrastaa" (todettuaan moneen otteeseen ennen lausuntoa ja lausunnon jälkeen, että turvallisuudesta on huolehdittava säntillisesti ja tuomittuaan uutisessa esiintyneen vastuuttomuuden). Nimimerkki Jussi järkyttyi moisesta aggressiivisuudesta ja huudahti, että toivottavasti nimimerkki Harrastaja ei asu hänen naapurissaan!

Pitihän sitä sitten kaivella esiin kiinnostavia lukuja. Jos Suomessa on reilulle 670 000 ihmiselle myönnetty ampuma-aseen hallussapitolupa, kuinkakohan monessa kotitaloudessa voisimme olettaa luvan olevan? Kuinka tyypillistä on, että yhdessä kotitaloudessa on useampiakin lupia? Aivan hatusta on mukava vetäistä mukavan pyöreä oletus, että lupa ja siten oletettavasti myös jonkinlainen ase löytyisi n. 500 000 kotitaloudesta maassamme. Onko jollakulla oikeita faktoja asiasta?

Sitten pyöristellään vähän Tilastokeskuksen tietoja ja oletetaan, että Suomessa on 2 500 000 kotitaloutta. Tämähän tarkoittaisi sitä, että joka viidennessä kotitaloudessa on ase. Siis 20 %! Mitenköhän se on jakautunut alueellisesti? Onko vihreässä, urbaanissa ja pasifistisessa Helsingissä vähemmän murhavälineitä kuin maakunnissa?

Koska vara ei kuitenkaan venettä kaada, kannattaa Jussin hankkia oveensa parempi lukko. Todennäköisesti Jussinkin rapussa tai rivarinpätkässä nimittäin asuu juuri Harrastajan kaltainen paatunut yksilö.

Alkakaa panikoida än-yy-tee-nyt!

Bunny ja sen kohtalo

Lukeekohan tätä kukaan, joka muistaa minut nuoruusvuosiltani? Muistatteko Bunnyn, rakkaan pehmoleluni, joka kulki mukanani joka puolelle pää takin taskusta pilkistäen? Lukiossakin Bunny istui kaikki tunnit pulpettini nurkalla ja toi onnea kokeisiin.

Omia rakkaita pehmoleluja ei pitäisi antaa alaikäisille, sillä niille käy näköjään näin:

Anteeksi, että tuppaudun

[Tiedossa omaan napaan tuijottelevaa metabloggausta, joten sellaista karsastavat voivat suosiolla jättää lukematta.]

Nyt olen näköjään blogannut jo neljä vuotta ja tämäkin on jo 618. merkintä, mutta edelleen tunnen itseni aikamoiseksi untuvikoksi. En minä mielestäni ole mitenkään arka ihminen, mutta blogimaailmassa olenkin suorastaan ujo. Taustalla lienee ristiriita siitä, että tietenkin haluaisin paljon lukijoita, mutten sitten kuitenkaan yhtään liikaa. Enkä varsinkaan sellaisia ikäviä, jotka kommentoivat rumasti ja pahoittavat mieleni. Toisaalta tylsäksihän se kävisi, jos kaikki olisivat koko ajan vain samaa mieltä ja kehuisivat.

Niinpä en ole erityisemmin pyrkinyt mainostamaan blogiani ja bloggaamistani. Vaikka luen melko paljon muitakin blogeja, kommentoin niitä aniharvoin enkä juuri koskaan ainakaan kerro kommentin yhteydessä linkkiä omaan blogiini. Sitä jotenkin ajattelee, että sellainen olisi vain oman hännän nostoa ja itsensä markkinoimista. Että se veisi jotenkin huomion pois itse kommentista ja saisi ihmiset epäilemään kommentoinnin motiiveja.

Tätä tilannetta ei muuta se tieto, etten luonnollisestikaan ajattele omista kommentoijistani noin. Päin vastoin; mukavinta on, jos joku käyttää anonyymin nimimerkin sijaan oikein linkillistä aliasta. Että joku kehtaa ihan noin puolijulkisesti tunnustaa lukeneensa ja vaivautuneensa jopa kommentoimaan sanomisiani. Mutta kaikki muuthan ovatkin tietenkin ulkomaailmassa kuin kotonaan; ansioituneita, itsevarmoja ja kiinnostavia kirjoittajia. Itse on aina se uusi tungettelija, jolla ei oikeastaan ole mitään sanottavaa ja joka voisikin tästä nyt sitten heihei...

Tämä siis pätee vain muiden ihmisten blogeihin, omassani nyt tietenkin voin leikkiä vaikka kukkulan kuningatarta. Kun en astu kenenkään muun tontille. Pitäisi kuitenkin ehkä rohkaistua.

[/metabloggaus päätty]

Tahtotila

Juuri nyt haluan seuraavia asioita:

• Lisää unta. En ole malttanut nukkua tarpeeksi, kun koko ajan on niin valoisaa.
• Lisää maalaamista. Olisi jo seuraava taulu luonnosteltuna, muttei ikinä aikaa ja energiaa maalata sitä loppuun.
• Lisää tunteja vuorokauteen. Ks. edelliset kohdat.
• Ruskeaa luomiväriä. Miksi kaikkia hyviä meikkejä lakataan valmistamasta aina heti, kun olen löytänyt ne?
• Syysvaatteita. Vaikka kesäloman toinen osa on kohta vasta alkamassa, en voi olla ajattelematta syksyä. Ja kuten jo kouluaikoina, syksyllä pitää aina olla uusia vaatteita, uusi penaali tai uusi reppu.
• Ruudinkäryä. Edellisestä ampumakerrasta on kulunut jo puoli elämää, mikä johtuu typeristä kesäaukioloajoista, tai siis kiinnioloajoista.
• Mustikoita. Pelkään, että paras mustikkakausi on jo ohi, ennen kuin pääsen mökille.
• Tekosyitä leipoa. Eikö joku voisi viettää vaikka synttäreitä?
• Leivontatarvikkeita, etenkin kovamuovisen konvehtimuotin sen ainoan silikonisen kaveriksi. Kukapa ei sellaista kaipaisi?
• Hyvän perunalaatikkoreseptin. Tosin työkaveri lupasikin jo luovuttaa kuulemma hyväksi koetun sukureseptinsä.

Kokko & Herrmann Private Consulting: Pörssitiedote

KHPC on onnistunut torjumaan maailmanlaajuisen taantuman vaikutuksia liiketoimintaansa, mutta yhtiömme kapasiteetin käyttöaste on jäänyt vuoden 2008 viimeisellä kvartaalilla asetetuista tavoitteista. Tästä syystä KHPC käynnistää säästöohjelman, jonka tavoitteena on leikata 10 % juoksevista kuluista loppuvuoden 2009 ajalta.

KHPC:n Helsingissä toimiva myyntiyksikkö on jäänyt muuta organisaatiota kauemmas tavoitteistaan, joten yksikössä joudutaan suorittamaan uudelleenjärjestelyjä. KHPC käynnistääkin koko yksikköä koskevat yt-neuvottelut.

KHPC:n Chief Personal Consultant Angina Herrmann toivoo, että varsinaisilta irtisanomisilta voitaisiin välttyä. Herrmann pyrkiikin priorisoimaan neuvotteluissa lomautuksia ja henkilöstön uudelleensijoittamista.

Senior Brand Manager Aliisa Kokko muistuttaa KHPC:n säilyvän edelleen merkittävänä työllistäjänä, ja uskoo tervehdyttämistoimien vahvistavan yhtiön asemaa ongelmakonsultointimarkkinoilla sekä sitä myötä lisäävän myös henkilöstön uramahdollisuuksia.

Kolmikymppisen harrastuksia

Kolmenkympin kriisini on edennyt nyt siihen vaiheeseen, että aloitin eilen kolmipäiväisen melontakurssin. Olennainen osa kriisiänihän on kaikenlaisten uusien harrastusten aloittaminen, tai ainakin kokeileminen. En ole yleensä ollut sitä tavanomaista naistyyppiä, joka joka syksy ryntää jollekin uudelle jooga- tai posliinimaalauskurssille. Nyt huomaan kuitenkin tekeväni kaikkea sellaista mukavaa, mikä ei aiemmin tullut mieleenikään.

Myönnettäköön, että tämä melontakurssi on kyllä ollut mielessä jo parin vuoden ajan. En vain ole koskaan ennen saanut oikeasti tehtyä asialle mitään. Kolmenkympin kriisi on hyvä tekosyy, sen varjolla voi vaivihkaa livahtaa ulos ja jättää tiskit ja lapset miehelle.

Merimelojien kurssi vaikuttaa yhden päivän jälkeen ihan sympaattiselta: touhuhan pyörii täysin vapaaehtoispohjalta, ja on aina mukava nähdä ihmisiä tekemässä jotain aidosta kiinnostuksesta eikä vain tienatakseen leipänsä. Toisaalta olen päässyt tottumaan niin perinpohjaiseen ja ammattitaitoiseen ohjaukseen HSC:n katakombeissa, että moni muu vaikuttaa sen rinnalla helposti amatöörimäiseltä näpertelyltä.

Voinkin sanoa, että kajakkiin kiipeäminen on ihan hemmetin paljon vaikeampaa kuin pistoolin lipastaminen ja aseen käsittely ylipäänsä, sehän vaatiikin sorminäppäryyden sijaan aika kokonaisvaltaista kehonhallintaa. Toisaalta hyvän melonta-asennon pitäminen on ehkä sittenkin helpompaa kuin oikean ampuma-asennon löytäminen. Enkä kaatunut eilen kajakissa kertaakaan, kun taas ampuessa niitä luoteja kyllä viuhoo taulusta tai ainakin pisterenkaista ohi joka sessiolla.

Väittäisin kyllä olevani parempi ampumaan kuin melomaan, enkä olisi vuosi sitten voinut kuvitella ikinä sanovani jotain tällaista. Mitäköhän minä vuoden päästä osaankaan?

Ruutu numero kaksi

Tauko venähti pitkäksi, enkä itsekään oikein enää uskonut jatkavani taannoin aloitettua triptyykki-/sarjakuvaviritelmää. Niin vain sain kuitenkin tänään päähäni taas kokeilla, josko pensseli pysyisi kädessä. Illalliseen mennessä läträäminen alkoi jo pahasti kyllästyttää, mutta keskeneräisen taulun tuijottaminen suututti vielä enemmän, joten jatkoin katkeraan loppuun asti.

Lopputulos ei vastaa odotuksiani, mutta onpahan edes valmis. Vaikuttaa siltä, että olen alkanut taantua maalaajana - ainakin olen nykyään kerta kerralta aina vain vähemmän tyytyväinen tuotoksiini. Kaikki, mitä olen tehnyt edellisen triptyykin jälkeen, tuntuu toinen toistaan huonommalta. Mikäköhän siihen auttaisi?

Kolmas kuva on jo olemassa mielessä ja luonnoskirjassa, ehkä se päätyy joskus kankaallekin.

Herneinä patjani alla

Viime aikoina lehdissä on ollut ärsyttäviä uutisia ja minun kärsivällisyyteni vähäistä, joten mitään en ole saanut oikein pureskeltua blogitekstiksi asti. Otetaan nyt vaikka se SYLlin kannanotto: Siitähän tietenkin tietyissä piireissä ilo irtosi, kun ajateltiin ylioppilaiden haluavan jotain mamukiintiöitä ja -händikäppejä yliopistoon. No eihän se SYL mitään sellaista sanonut, joskaan ei juuri mitään muutakaan kuin "lisää suomen kielen opetusta, tukea ja resursseja". (No okei, mainittiin siellä myös "pääsykokeiden tarkasteleminen".) Eikä tukea vaadittu edes sinne otsikossa mainittuun yliopistoon, vaan peruskouluun.

Sitten oli heitelty vähän tilastoja, muttei kuitenkaan niin paljon, että asiasta saisi mitään kokonaiskuvaa. Ja minä haluaisin sen kokonaiskuvan. No, ehkä heilläkään ei sellaista ole - ainakaan minä en onnistunut löytämään netistä selitystä sille, että jos ulkomaalaisia on väestöstä 2,5 %, on 3,1 %:n ulkomaalaisedustus peruskoulun jälkeisessä koulutuksessa räikeä aliedustus. Asialle on varmasti ihan järkevä ja yksinkertainen syy, mutta sen löytäminen näyttää vaativan enemmän tilastojen parissa vietettyä vapaa-aikaa kuin minulta liikenee.

Itse asiastahan minulla ei, jälleen kerran, ole mitään sanottavaa. Kukapa nyt ei haluaisi antaa kaikille mahdollisuuksia kouluttautua kiinnostuksensa mukaan, kun realistisina rajoitteina ovat kyvyt ja työmarkkinoiden tarpeet? Minulla ei ole mielestäni veronmaksajana mitään motiivia pitää yllä syrjiviä rakenteita tai näitä siirtymävaikeuksia. Kaiketi erimielisyydet asiasta liittyvät sitten siihen, onko näitä vaikeuksia ja voiko niille tehdä mitään. Sellaisiin kysymyksiin taas ei tunnu löytyvän vastaukseksi muuta kuin värikkäitä mielipiteitä.

---

Sitten oli tämä uutinen, jota en ensi lukemalta edes ymmärtänyt uutiseksi: miksi ihmeessä lehdessä kerrotaan tuollaisesta, onko siinä nyt jotain erikoista? Piti avata kommenttiosio, jotta tajusin: aa, poliisi siis ei olisi saanut ampua puukottajaa jalkaan, koska puukottajalle tulee siitä pipi ja poliisille liian miehekäs olo. Miksei poliisi voinut ystävällisesti pyytää puukottajaa lopettamaan puukottaminen? Onko aina pakko pullistella? Erään kommentoijan mukaan poliisi ei sitä paitsi edes saisi huutaa puukottajalle rumasti, koska sellaisesta puukottaja vain säikähtää. Pitäisi keskustella rakentavasti.

---

Tästä tuli nyt taas tällaista hommaretoriikkaa, pahoittelut junnaamisestani. Kyllä minä vielä joskus keksin jotain punaistakin sanottavaa. Miten olisi vaalirahoitus, korruptio (tosin ne valtionfirmat taitavat kunnostautua siinä erityisen hyvin), paikalliset palkkajoustot pelkästään yhteen suuntaan sekä maataloustuet? Siinä.

Työskentely heinäkuussa

Heinäkuussa on erityisen haastavaa työskennellä, jos työ edellyttää yhteydenpitoa suuren organisaation eri elimiin sekä muiden yritysten edustajiin.

1. työtehtävä: lähetä raportti asiakasyritysten X, Y, Z, Å, Ä ja Ö edustajille M, N, O, P, Q ja R.

1a) Ongelmana on se, että minun firmastani lomalla ovat A, B ja C, jotka tietävät näiden edustajien M, N... yhteystiedot. Onneksi paikalla on D, joka pienen tonkimisen jälkeen löytää nämä yhteystiedot.

1b) Lähetän raportit sähköpostitse, ja jokaiseen tulee bumerangina vastaus: "Olen poissa toimistolta elokuun alkuun asti, ota yhteytta henkilöön S/T/U/V/W tai sähköpostilistalle vastaanottaja@asiakasyritys.fi".

1c) Lähetän raportit henkilöille S, T, U, V ja W sekä sähköpostilistalle vastaanottaja@asiakasyritys.fi. Saan tyytyväisiä vastauksia. Tehtävä suoritettu.

2. työtehtävä: palkkaa uusi työntekijä.

2a) Proaktiivisesti pyydän jo ennen toimitusjohtajan loman alkua rekrytointiluvan sekä TJ:n suullisen valtuutuksen palkata kenet haluan.

2b) Lopulliseen ratkaisuun tarvitaan kuitenkin vielä konserniyksikön E henkilön F lupa; Henkilö F palaa kesälomaltaan muutaman viikon päästä. Koska olen hyvä suustani (kynästäni), lupa irtoaa kuitenkin henkilöltä G.

2c) Rekrytointi-ilmoitus pitää laittaa internettiin, ja tähän pitää käyttää ohjelmaa H. Valitettavasti minulla ei ole riittäviä oikeuksia julkaista ilmoitusta ohjelmalla H, vaan siihen tarvitaan henkilö I. Valitettavasti henkilö I on, kyllä, kesälomalla.

2d) Asian voi kiertää pyytämällä apua konserniyksiköstä E, josta kuitenkin lomakauden vuoksi neuvotaan soittamaan ohi protokollan ohjelman toimittaneelle alihankkijalle J.

2e) Noin viiteen eri numeroon soitetun ja vastaajaan menneen puhelun jälkeen eräästä numerosta vastannut alihankkija J kehottaa rimpauttamaan henkilölle G, mutta tämä onkin tässä välissä ehtinyt jo jäädä kesälomalle.

2f) Henkilön G puolesta puhelimeen vastannut konserniyksikkö E kehottaa soittamaan jälleen alihankkijalle J. Soitto alihankkijalle tuottaakin tällä kertaa tulosta, ja ilmoitus pääsee julkisuuteen. Tehtävä aloitettu.


Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että heinäkuussa paikallisesta Amicasta on saanut tavallista parempia jälkiruokia.

Taidenostalgian pauloissa

Edellisessä merkinnässä äidyin nostalgisoimaan elokuvia lähimenneisyydestä, joten jatketaan nostalgialinjalla. Lukioaikojen ystävä julkaisi hiljattain Facebookissa toistakymmentä vuotta sitten räpsittyjä valokuvia, jotka nostivat paljon muistoja mieleen. Toinenkin ystävä ryhtyi heti sen jälkeen penkomaan omia filmimuistojaan samoilta ajoilta.

Minähän en ota nykyään ollenkaan valokuvia, paitsi sellaisia kökköjä salamalla jäädytettyjä turistikuvia. En jaksa ollenkaan kiinnostua digikameroiden hienoudesta, enkä osaa käyttää kuvankäsittelyohjelmia. Mikä Photoshop? Eräs yliopistolta mukaan tarttunut ystävä tosin kerran sanoi, että oikeastaan valokuvaaminen tuntuisi juuri minulle sopivalta harrastukselta. Luulen ymmärtäväni, mitä se tarkoittaa: yksi osa visuaalista sommittelua, toinen osa hörhövapaampaa tekniikkaa. Minä voisin oppia hyväksikin kuvaajaksi, jos vain viitsisin nähdä vaivaa.

Mutta kun en yhtään viitsi. Olenhan minä valokuvannut, ne nostalgiset Facebookissa julkaistut kuvat olivat minun ottamiani. Mutta se oli filmiaikaa, ja se oli sosiaalista puuhaa. Katsokaas, tuolloin olin luova ja energinen ja lukion kuvaamataidon opettajan suosiossa. Sain kesälomien ajaksi koulun järjestelmäkameran lainaan sekä avaimet kuviksen luokkaan - siellä kun sijaitsi pimiö. Samainen aarre opettajaksi antoi meille innostuneille myöhäisteineille vieläpä ison laatikollisen valokuvapaperia (paketissa luki jotain kyrillisillä kirjaimilla, lisäksi viimeinen käyttöpäivä oli kaiketi umpeutunut joskus edellisellä vuosikymmenellä) sekä luvan käyttää kehitysnesteitä mielin määrin.

Johan sen arvaa, että kun pannaan yhteen ilmaisun paloa tulvivat lukiolaiset, laadukas kamera, kymmenen viikon kesäloma, valoisat yöt sekä hengailuoikeudet pimiössä ja kuvisvarastossa, ei tuloksena voi olla muuta kuin menestystä, valtaisaa menestystä. Järjestimme massiivisia kuvaussessioita lavasteineen ja maskeerauksineen, malleina oli kuka milloinkin ystäväpiiristä. Kyse oli nimenomaan suureellisesta projektista aina kuvien suunnittelusta, kirppariasujen etsimisestä, kuvauspaikan somistamisesta ja kuvien räpsimisestä lopullisten vedosten kehittämiseen. Itse nautin eniten juuri pimiötyöskentelystä: on suoranaista taikaa nähdä isolla vaivalla järjestetyn spektaakkelin hahmottuvan hiljalleen pysyväksi ja näkyväksi muistoksi.

Joten ei, ei minua kiinnosta digikuvaaminen. Jos haluan saada aikaan jotain visuaalista yksin, tartun siveltimeen. Minä ja kamerat olemme historiaa.

Mullistavia kulttuurikokemuksia?

Huomasin äskettäin ajattelevani jo historian kirjoihin painunutta Matrix-elokuvaa, siis tietenkin sitä ensimmäistä ja ainoaa oikeaa. Silloin minä olin nuori fysiikan opiskelija, joka vaikuttui suuresti näkemästään ja taisi raahautua peräti kolmesti teatteriin katsomaan elokuvan - ainoa leffa, jonka olen nähnyt useamman kerran elokuvateatterissa.

En oikeastaan enää edes tiedä, minkä takia elokuva oli niin vaikuttava. Onhan se hyvä, muttei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä mikään paras ikinä. Paljon syvemmälle alitajuntaani on ujuttautunut vaikkapa Kadonneiden lasten kaupunki. Ja mikä tärkeintä, nyt katsottuna se on ajoittain suorastaan hupaisa, omasta itsestään muodostunut klisee.

Niinpä huomaankin sääliväni itseäni paljon nuorempia ihmisiä; niitä, jotka eivät päässeet näkemään Matrixia tuoreeltaan vaan vasta, kun se oli jo saturoinut populaarikulttuurin. Minulle tuo elokuva kuitenkin tarkoittaa jonkinlaista aikakauden muutosta (vaikkakin Blade olikin mielestäni täysin väärinymmärretty Matrixin esiaste): on olemassa elokuvamaailma Ennen Matrixia ja Matrixin Jälkeen. Ei elokuva tunnu miltään ilman tuota ajallista kontekstia.

En missään nimessä kuvittele, että tällaiset populaarikulttuurin aikakausia linjaavat tapahtumat olisivat ylettömän harvinaisia: kuinkakohan monta kulttuurituotetta minultakin on jäänyt ymmärtämättä, kun en ole voinut kokea sitä oikeassa kontekstissa? Omasta itsestään muodostuneeseen kliseeseen törmäsin tänä kesänä, kun luin mökillä Raymond Chandlerin Philip Marlowe -dekkareita. En voinut olla hihittelemättä nuhjuiselle ja omapäiselle nikotinisti-viskisiepolle ja kohtalokkaille naisille, vaikkeivät ne ainakaan kokoelman ensimmäisen kirjan syntyhetkellä kai olleet samanlaisia kliseitä. Niissä ei ollut minulle mitään uutta ja mullistavaa, johan nuo on kaikki elokuvissa nähty. Kirjojen loppuratkaisutkin pystyin arvaamaan turhan helposti.

Joskus mietin tätä asiaa myös poliitiikan puolelta: Niin paljon kuin hippejä pilkkaankin (aina samastumisen välissä), olisivat tunteeni asian suhteen varmasti erilaiset, jos olisin kokenut vaikkapa Woodstockin tai Koijärven. En välttämättä olisi asioista enää samaa mieltä kuin silloin nuorena, mutta aatteella olisi silti aina lämmin paikka sydämessäni.

Yhteiskuntaa on riittänyt ennen meitä kaikkia, mutta kyllä sitä piisaa myös meidän jälkeemme. Jos jotenkin kestän vielä itseäni edeltävien kokemusten puutteen, on vaikeampi hyväksyä se, että tulen luultavasti silkkaa kalkkeutumistani jäämään ohi monesta upeasta junasta ihan elinaikananikin. Minä olen juuttunut nuoruuteni Matrix-aikaan, vaikka voisin kokea jotain uutta ja yhtä mullistavaa nykyäänkin. Mitä se voisi olla? Tuntosarveni ovat turtuneet.

Lapsi ja sen elintaso

Mistä tietää, että lapsen elintasossa ei liene suurta korjattavaa? No esimerkiksi siitä, että puolitoistavuotias saa ruokapöydässä raivokohtauksen, kun iso lusikallinen ruokaa ei mahdu kovasta tunkemisesta huolimatta suuhun. Tämä epäonni taas johtuu siitä, että suu on jo ennestään täynnä ruokaa.

Halpa hinta on niin passé

Sekä EU että maatalouspolitiikka ovat minun mielessäni vain luonnosmaisia asioita. Kummankin osalta mielipiteeni kulkevat jossain maailmanparantajille tyypillisessä "protektionismi paha, reilu kilpailu hyvä" -kuviossa. Tästä lähtökohdasta uutinen juuston vientitukien lisäämisestä tuntuu varsin nurinkuriselta niin kovin monella tasolla.

Maatalousministerimme siis ilakoi sillä, että kohta halpa eurooppalainen juusto ei enää tule Suomeen polkemaan meidän hintojamme vaan matkustaa EU:n ulkopuolelle polkemaan muiden maiden hintoja. Eikä tähän tarvita kuin hiukan lisää verovaroja kasvavien vientitukien muodossa! Kolme kärpästä yhdellä iskulla: juuston hinnat kallistuvat, verot nousevat ja kehitysmaat uppoavat taas hieman syvemmälle suohon (tai juoksuhiekkaan). Luulisi, että lähes koko poliittinen kenttä vastustaisi moista ajatusta.

Onhan tässä tietenkin voittajiakin. Ei minulla ole mitään kotimaista meijeriteollisuutta vastaan, kivahan se on, että saadaan lähiruokaa ja työpaikkoja. Kovin kuluttajaystävälliseltä tavalta tämä ei kuitenkaan kuulosta. Jos nimenomaan haluttaisiin ohjata kuluttajia ostamaan lähiruokaa, näkisin sen mieluummin sitten lähiruualle suotuna tukena kuin halpatuotannolle suunnattuna vientitukena.

Mutta EU ja maatalous onkin ihan oma pyhä opinkappaleensa, jota minä en väitä osaavani. Ylituotanto hyvä, kilpailu paha.

Superduperihkufantsua!

Perheestämme 75 % kärsii pahasta mökkihöperyydestä. Muksut ovat kuumeilleet jo viikon, itsekin oireilin vähän viime viikosta ja nyt taas tällä viikolla. Sairaiden rääpäleiden kanssa ei ole voinut mennä edes ulos, jotan alaikäiset hyppivät jo pitkin seiniä. Kuumetta kun on koko ajan vain 38 asteen tuntumassa, joten energiaa pimuilla piisaa.

Lapset eivät ole ainoita, jotka haluavat ulos. Kesä! Lintsi! Uimaranta! Nurmikkopiknikit! Terassit! Pyöräretket!

Sanalla sanoen korpeaa lukea naamakirjasta, että jokseenkin kaikki helsinkiläisystävät näyttivät viettäneen superduperfantsua viikonloppua jossain typerillä hippifestivaaleilla jossain typerässä hippikaupunginosassa auringosta ja ihkupihkusta seurasta nauttien joko lapsettomana, kilttien ja iloisten lasten kanssa tai sitten ihanien pyyteettömien lastenvahtien ansiosta ihan vain aikuisten kesken juuri silleen sopivan rennosti.

Ja kun yrittää itse sopia jotain tapaamista sairauden jälkeiselle ajalle, onkin kaikilla yhtäkkiä hirveä kiire / krapula / väsymys / koti-iltafiilis, kun on katsos just vietetty superduperfantsua viikonloppua ihkupihkusta seurasta nauttien juuri silleen sopivan rennosti.

Ruma sana

Hah! Tämä asettaa perinteiset kasvatusmenetelmät kyseenalaisiksi. Pitäisiköhän tästä lähtien ollakin torumatta, kun esikoinen käyttää tomerasti v-sanaa? Tosin ihan mutupohjalta veikkaisin, että v-sanan lääketieteellinen teho on jokseenkin matalampi kuin vaikkapa p-sanan. S-sanassakin on huomattavasti enemmän tenhoa kuin v-sanassa. Eli ehkä jatkan torumista.

Sanovat, ettei tyhmiä kysymyksiä ole

[Mella syö puuroa, minä istun ja luen lehteä.]
-Äiti mitä sä teet?
-Mä istun ja luen lehteä.
-Äiti mitä mä teen?
-Sä syöt puuroa
[pieni tauko]
-Äiti mitä sä teet?
-Mä istun ja luen lehteä.
-Äiti mitä mä teen?
-Sä syöt puuroa.
[Ja niin edelleen maailman tappiin.]

[Osoittaa punaista palloa]
-Minkä värinen toi on?
-Se on punainen, sun lempivärisi.
[Osoittaa punaista paitaa]
-Minkä värinen toi on?
-Punainen.
[Osoittaa punaista kukkaa]
-Minkä värinen toi on?
-Punainen.
[Osoittaa punaista palikkaa]
-Minkä värinen toi on?
-Punainen.
[Ja niin edelleen maailman tappiin.]

-Äiti mikä mun nimi on?
-Sun nimi on Mella.
-Äiti mikä Neilan nimi on?
-Neilan nimi on Neila.
-Äiti mikä Tuikun nimi on?
-Tuikun nimi on Tuikku.
-Äiti mikä Jonnan nimi on?
-Jonnan nimi on Jonna.
-Äiti mikä Otson nimi on?
-Otson nimi on Otso.
-Äiti mikä tytön nimi on?
-Se riippuu vähän tytöstä, ketä tyttöä sä tarkoitat?
-Tyttöä.
-...
-Äiti mikä pojan nimi on?
-Kenen pojan?
-Pojan.
[Ja niin edelleen maailman tappiin.]

[On laittamassa kenkää väärään jalkaan.]
-Äiti meneekö tää oikein?
-Ei mene, laita se toiseen jalkaan.
[Laittaa kengän toiseen jalkaan.]
-Äiti meneekö tää oikein?

Aborttisota siellä jossain kaukana

Viime aikoina Hesarissa on taas sivuttu aborttiasiaa, ja pelkkä Yhdysvaltojen meiningistä lukeminen on pelottavaa puuhaa. Täällä vapaamielisessä Pohjois-Euroopassa kun ilmapiiri on varsin toisenlainen, ja vain omituinen marginaali vastustaa aborttioikeutta.

En millään muista, milloin ja mistä luin aihetta käsittelevän kolumnin; joskus vuosia sitten joko Hesarista tai jostain naistenlehdestä. Kolumnissa todettiin jokseenkin kaikkien suomalaisten pitävän kysyttäessä aborttioikeutta itsestäänselvyytenä, mutta jos tosielämässä törmää abortin tehneeseen, ei suhtautuminen ole mitenkään luontevaa. Sen luettuani tajusin itsekin vasta ensimmäistä kertaa, etten minäkään suhtaudu asiaan niin puhtoisen feministisesti kuin olen kuvitellut. Tuolloin olin vielä lapseton, ja olin lähestynyt koko aborttikysymystä yksinomaan naisten oikeuksien näkökulmasta. En ole vieläkään ikinä puhunut aiheesta kenenkään abortin kokeneen kanssa, kyse ei lienekään tyypillisestä kahvipöytäkeskustelusta.

Nyt omien lasten saamisen jälkeen ajatus on kirkastunut: en voisi ikinä kuvitella itse tekeväni aborttia, enkä osaa eläytyä sellaisen päätöksen tehneen naisen asemaan. Puolustan yhä itsestäänselvyytenä naisen oikeutta päättää omasta kehostaan tässäkin asiassa, mutten tiedä, mitä todellisuudessa sanoisin naiselle, joka harkitsee aborttia.

Stakesin tilastojen perusteella yli 90 % aborteista tehdään "sosiaalisten syiden perusteella" - lääketieteelliset syyt, äidin nuoruus tai vanhuus sekä raiskaukset ovat siis häviävässä vähemmistössä. Toisaalta yli 60 % sanoo käyttäneensä jotain ehkäisyä; olisikin mukava tietää, kuinka luotettava tämä potilailta itseltään saatu tieto on. Ja vaikka luku olisikin oikea, edelleen melko moni on yksinkertaisesti jättänyt ehkäisyn väliin. Virheitä sattuu, mutta jossain vaiheessa ihmisiltä soisi suurempaa vastuunkantoa.

No, kuten sanottu, puolustan silti aborttioikeutta: virheistä ei tulisi rangaista kohtuuttomasti. Ja jos kylmän laskemoivasti ajatellaan, epätoivotun lapsen syntyminen voi vallan hyvin tuhota sekä äidin että isän elämän ja tuoda yhteiskunnalle lisää elätettäviä. Kansantaloudellisesti sellainen ei liene järkevää, eikä kai inhimillisestikään ajatellen. Kyllä aikuiselle ihmiselle tulisi edelleen antaa oikeus päättää itse omasta elämästään, valtiovalta tai virkalääkäri kun tuskin ovat oikeita tahoja tekemään näin mittavia päätöksiä toisten tulevaisuudesta.

Koko tämä aborttijuttu meneekin siihen kasvavaan kategoriaan asioita, jotka voin hyväksyä vaan joita en kykene ymmärtämään. Se ei tunnu enää lainkaan niin mustavalkoiselta kuin silloin kultaisessa nuoruudessa.

Vaikuttamisen vaikeudesta

Poliittinen etsikkoaikani on tällä hetkellä johtanut jonkinlaiseen turhautuneeseen tyhjiöön, jossa minkäänlainen vaikuttaminen ei näytä mahdolliselta. Virallisissa vaaleissa äänestäminen näyttäytyy pelkkänä teatterina, eivätkä muutkaan vaikutuskeinot vakuuta.

Epätoivoon saattaa vaipua vaikka selaillessaan erilaisia Facebook-ryhmiä: ihmisillä tuntuu olevan valtava sisäinen palo korjata epäkohtia, mutta toinen toistaan kummallisemmat vaatimusryhmät näyttävät lähinnä surkuhupaisilta ja luonnollisesti täysin voimattomilta. Vaikka naamakirjaystävämme kuinka haluaisivat, somaliystävämme eivät pääse takaisin kotiin, rasistiystävämme eivät pääse avaruuteen, Itä-Suomen hovioikeutta ei lakkauteta eikä VR ota polkupyöriä maksutta kyytiin. Kaikenlainen vaikuttaminen tuntuukin olevan käytännössä pelkkä keino rakentaa omaa ryhmäidentiteetiä.

En kuitenkaan voi vaipua "mitäjärkeeäänestääkunneonkaikkisamanlaisiionnenonkijoita" -nihilismiin, sellainen kun olisi vain joko luotaantyöntävää älyllistä laiskuutta tai lopullista luovuttamista. Kyllä minä kerta kerralta raahaudun sinne äänestyskoppiin, vaikka kuinka allapäin. Mutta usko on nyt aika vähissä.

Kyllähän minä jollain tasolla tiedän, että ihmiset tätä yhteiskuntaa pyörittävät: en minä usko mihinkään sokeisiin kaiken jyrääviin markkina-arvoihin, jumalalliseen kohtaloon tai materialistiseen determinismiin (tai no tähän ehkä pikkuisen heikkoina hetkinäni). Teoriassa on varmasti mahdollista muokata ihmiskunnan tulevaisuutta toivottuun suuntaan, minä en vain koe nähneeni sellaisen toteutuvan käytännössä. Kaikki koostuu niin pienestä byrokraattisesta nillittämisestä, etten enää erota joukosta suuria linjoja ja niitä aktiivisesti ajavia ihmisiä. Tekeekö kukaan edes niin nykyään, ja jos tekee, onko hän asemassa, jossa voisi realistisesti saada jotain aikaankin?

Kun edes ne pienet Facebook-ryhmät eivät saa muutettua pieniä arjen asioita, miten suuret instituutiot ja hallinnolliset organisaatiot voisivat muuttaa niitä suuria asioita?

Sukupuolineutraalia kasvatusta?

Niin hippejä me olemme, että olemme pyrkineet tietoisesti kasvattamaan muksuistamme suhteellisen sukupuolineutraaleja. Ei siis niin, että olisimme kieltäneet vaaleanpunaiset hörhelöt ja nuket, mutta olemme yrittäneet tarjota tasapuolisesti kaikenlaisia leluja, vaatteita ja tekemistä. Asiaa on helpottanut se, etten minä voi sietää vaaleanpunaista ja leluautot ovat ylipäänsä kiinnostavampia kuin vain paikallaan jököttävät nuket. Toisaalta prinsessamekot ovat aika hurmaavia pienten lasten päällä - niitäkin kun onneksi saa ihan kivoissa väreissä.

Päiväkodin kaveriporukka on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, ja Mella tietää jo nyt vaatia nimenomaan punaisia tai mieluiten vaaleanpunaisia asioita. Syöksy alkoi, kun tyttö sai valita lenkkareiden värivalikoimasta itselleen vaaleanpunaiset popot. Eiväthän ne edes sovi yhteen neidin ruskea- ja vihersävyiseen garderoobiin! Mutta saakoon, mitä haluaa.

Nyt typykkä alkaakin olla iässä, jossa hän haluaa kaikki mahdolliset esineet itselleen joko mahdollisimman pian tai viimeistään sitten aikuisena. Vielä vähän aikaa sitten värillä ei ollut väliä, mutta nykyään joka vaatimus sisältää lisämääreitä ulkonäön suhteen. Mella haluaa kihlasormuksen, punaisen. Mella haluaa moottoripyörän, punaisen. Mella haluaa myös kaivinkoneen, vaaleanpunaisen.

Se on oikeastaan aika söpöä.

Korruptiota

Postissa saapui tänään kirjekuori Baijerin pornoteollisuudelta, joskin postileima oli jostain syystä turkulainen. Sisällä oli korruptio-t-paita, joka tuli minulle luonnollisesti täysin pyytämättä ja yllättäen.

Vaikka tällainen pieni huomionosoitus on tietenkin aivan laillinen ja päivänvaloa kestävä, ei tukiainen varmaankaan ole täysin pyyteetön. Minulla on kutina, että vastapalvelukseksi minun tulee kiertää läpi kaikki mahdolliset Ruokaa, ei aseita -tapahtumat sekä Maailma kylässä -festivaalit. Luulisin saavani kotifasistin seuraksi VHM-paidassaan.

Pienet pyhimykset

On se kyllä näköjään totta, että lapset kasvavat: nämä meidänkin otukset ovat nyt ihan erilaisia kuin vaikkapa viime vuonna. Jonkinlainen rajapyykki on nyt ohitettu, elämä kun on ollut viime aikoina huomattavasti helpompaa. Mellan uhmaikä (se ensimmäinen, eikös niitä ollut useampia tiedossa) on aika lailla ohi ja Neilakin alkaa jo uskoa puhetta. Tottahan toki Mellalla on edelleen voimakkaita mielipiteitä, mutta niitä ei ilmaista karjumalla keskellä toria. Tyttö saattaa suuttua, mutta tottelee silti.

Neilan varalta taas olemme voineet purkaa jo pahimpia suojavyöhykkeitä; esim. olohuoneen pöytää ei enää tarvitse pitää kumollaan kirjahyllyn edessä, vaan pimu jättää kirjat nykyään jo rauhaan. No ei nyt tietenkään aina, mutta tiukka kielto toimii kyllä - enää ei laiskan äidin tarvitse nostaa takamustaan sohvalta erottaakseen neidin ja kirjat. Lisäksi kaikki esineet eivät enää mene suoraa tietä suuhun.

Tyttäret osaavat myös viihdyttää itseään ja toisiaan niin, että joskus saa jopa luettua lehden rauhassa pimujen puuhatessa omiaan. Niinä hetkinä olen erityisen kiitollinen päätöksestä hankkia toinen mukula sen ensimmäisen kaveriksi.

Luultavasti tämä on vain tyyntä ennen myrskyä, eivätkä lapsukaisemme täysin lammasmaisia nytkään ole. Neilan uhmaikä ainakin on jo hieman orastamassa, lattialle heittäytymistä ja itkupotkuraivareita on jo kokeiltu kohtuudella. Mellan tämänhetkiseen repertuaariin puolestaan sisältyvät ainakin pienet valkoiset ja vähän likaisemmatkin valheet ("Mä kävin jo pissillä", "Isi sanoi että mä saan ottaa toisen keksin", "Mä en tehny mitään, se oli Neila").

Syksy saa

Alkukesän kivat sävyt saivat lähteä ja syksyisemmät värit tulla tilalle, jos ei muusta syystä niin ihan vain vaihtelun ja ajanvietteen nimissä. Pohjankin vaihdoin uuteen versioon, jotta sain käyttöön muutamia helposti hallittavia kilkkeitä; sanotaan nyt esimerkiksi tuo edellistä aavistuksen verran fiksumpi ja toivon mukaan luotettavampi kommenttisyöte sivupalkissa. Ihan niin radikaaliksi en kuitenkaan ryhtynyt, että olisin vielä Bloggerista loikannut, vaikka Wordpress vetääkin puoleensa.

Erilaisilla syötteenlukijoilla minua seuraavat saavat nyt ihan rauhassa olla huuli pyöreänä ja ignoroida tämän viestin. Teillehän se on yksi ja sama, onko blogi kevätaamuauringon vihreä (?) vaiko syysyön punainen (?). Tekstin sisältö tuskin tulee merkittävästi muuttumaan, mitä nyt pää vähän lahoaa iän myötä.

Viherongelmia

Minulla on viherongelma: haluaisin parvekkeestani vehreän keitaan, mutten jaksaisi nähdä vaivaa sen eteen. Ruuanlaittoon ja leivontaan saatan innostuessani paneutua varsin intensiivisestikin (joskin pistemäisesti), mutta mullan, siementen ja taimien kanssa säheltäminen ei ole koskaan kiinnostanut hetkeäkään. Edes hyötykasvien kasvattaminen ruuanlaittoa varten ei motivoi lainkaan, vaikka toki mielelläni nyhtäisinkin yrttejä omasta ruukusta.

Sen verran olen saanut aikaiseksi, että muutama orvokki sinnittelee parvekelaatikossa; toisessa laatikossa taas mellestävät viime vuodesta asti kertyneet rikkaruohot. Nyt helteiden aikana nämäkin onnettomat ovat kuitenkin pahasti nuupahtaneet, kun en ole juuri saanut aikaiseksi kastella niitä. Viimevuotisesta olen kuitenkin oppinut, että kyllä ne sieltä aina nousevat uudelleen. Joten ei jaksa nipottaa.

Viherkeidasta tuosta ei kuitenkaan saa tekemälläkään. Sellainen kai vaatisi istuttamisen ja kastelun lisäksi myös mm. lannoittamista, ruukunvaihtoa ja jopa talvehtamista sisätiloissa. Lisäksi pitäisi opetella eri kasvien vaatimat olosuhteet, tai siis voisi aloittaa ihan niiden kasvien opettelusta. Hei ihan oikeasti, kenellä riittää sellaiseen aikaa? Kyllä vihreän parvekkeen pitäisi silti olla jokaisen perusoikeus.

Koska minulla ei kuitenkaan ole Koskaan Yhtään Rahaa, en voi palkata kallista gardenjööriä hoitamaan parvekettani. Sopisikohan jonkinlainen vaihtokauppa? Joku viherpeukalo hankkii parvekkeelleni sopivat vermeet ja vastapalvelukseksi minä voin, no, öö, jotain leppoisaa. Vaikka maalata taulun?

Käsilaukku

Ostin uuden käsilaukun, sillä edelliselle kävi köpelösti. No, olihan se jo aika kulunutkin, mutta kuopuksemme vatsatauti oli kyllä viimeinen pisara (konkreettisesti): tytön tauti nimittäin käynnistyi siten, että neiti oksensi supermarketissa avonaiseen käsilaukkuuni. Tiedän nyt, että luottokortit ja setelit voi huuhdella oksusta ja että kännykän ja akkulaturinkin saa ihan hyvin putsattua. Mutta erinäisin tekstiilein ja nahalla päällystetty laukku ei puhdistu niin vain.

Yritin minä kyllä passiivista pesutaktiikkaa: upotin tyhjennetyn laukun yön yli mökkijärveen laituriin sidottuna. Aamulla löysin veskan nurkasta kalan kutua, joten ehkä nyytilleni on pakko sanoa hyvästit. Vähän kyllä jäin kaipaamaan uskollista kumppaniani.

Mutta voi pojat, miten kutkuttavaa onkaan ostaa uusi käsilaukku! Kaupanteosta on jo melkein viikko, enkä vieläkään ole oikein kuluttanut täysin loppuun ajatusta Uudesta Elämästä. Kyllä, elämä muuttuu pikkuisen, kun käsilaukun malli vaihtuu. Iän myötä laukkujen koko tuntuu kasvavan, ja tämä uusikin on nyt hieman edellistä isompi. Erityisen innostunut olen siitä ominaisuudesta, että laukkuun mahtuu nyt myös kirja. Eikö kaikilla älykkäillä ihmisillä ole aina mukana ainakin yksi kirja? Nyt minullakin on.

Vatsanpohjassa on edelleen muutama perhonen: löysin äsken erinomaisen taskun mp3-soittimelleni.

Pörssilogiikkaa

Olipa kerran nappikauppaa tekevä Konserni, johon kuului lukuisia Pikkufirmoja. Sen lisäksi, että nappikauppaa kutistaa vetoketjujen suosion kasvu, joutui Konserni eräänä päivänä maailmanlaajuisen Laman kouriin.

Konserni on listattu Pörssiin, joten Sijoittajat olivat kauhuissaan: miten käy Konsernin osinkojen, entä osakkeen arvonkehityksen? Konserni päätti käynnistää säästöohjelman, jolla estettäisiin Suuri Romahdus. Säästöohjelman sisällöstä alettiin vääntää kättä YT-neuvotteluissa.

Pikkufirmojen toimitusjohtajat olivat hädissään ja YT-neuvotteluissa poristiin. Pitäisikö työntekijöitä lomauttaa tai jopa irtisanoa? Päällimmäisenä Ideana oli työntekijöille vuosittain maksettavien Kahvirahojen poistaminen, sillä tavallahan ihmiset saisivat pitää työpaikkansa. Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet ideasta, ja hetken aikaa Konsernin työntekijät pidättivät hengitystään.

Sitten tuli Uusi Idea: vaihdetaan Kahvirahojen nimi Teerahoiksi ja merkitään rahat vasta seuraavan vuoden budjettiin! Näin kuluvan vuoden budjetti kutistuisi roimasti.

Pikkufirmat ihastuivat ideaan, Konserni ihastui ideaan ja Sijoittajat taputtivat yhteen käsiään tanssien samalla nuotion ympärillä. Työntekijät olivat ymmällään mutta onnellisia, ja kaikilla oli taas hyvä olla.

Tervetuloa takaisin töihin!

Valitsinpa sitten kätevän töihinpaluupäivän: sähköposteja läpi kahlatessani sain tietää, että tönön ainoa lounasravintola on tämän viikon kiinni. Arvatkaapas, käynkö minä aina siellä syömässä? Kyllä käyn. Arvatkaapas, onko täällä päin kehäparatiisia parin kilometrin säteellä ainuttakaan toista ravintolaa, tai kauppaa, tai kioskia? Ei ole. Arvatkaapas, onko minulla sattuman oikusta eväitä mukana ensimmäistä kertaa 4-5 vuoteen? Ei tietenkään, kun en sellaista harrasta.

Onneksi on mikroaterioita hamstraavia sekä autoilevia kollegoja. Loppujen lopuksi pääsenkin valitsemaan ainakin mikrolasagnen, mikromisokeiton, mikropuuron sekä autokyydin väliltä, joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kyllä minä silti aion jonkin aikaa tätä murjottaa.

Poliisisetä tulee ulos kaapista

Esikoinen alkaa näin kolmivuotiaana olla oikeassa iässä oppimaan maailmasta erilaisia totuuksia, ja etenkin kotifasisti on kunnostautunut lasten korville muokattuine maailmanselityksineen. Toki minäkin olen ollut ahkerana, mutta minun juttuni tapaavat olla lapsiystävällisempiä. Kuten nyt vaikka sekin suvussa kulkenut tieto, että eräs mökkijärvemme rannalla sijaitseva, autiolta vaikuttava tönö on itse asiassa Joulupukin kesäasunto. Siellä vanhus suunnittelee joululahjat, jotka syksyn mittaan Korvatunturin verstaalla sitten valmistetaan. Lapsilla onkin erityisen hyvä syy käyttäytyä mökillä, kun pukki on kuuloetäisyydellä.

Kotona kiltteydestä huolehtii Mellan vaatekaapissa piileskelevä poliisi; tai siis Polizei, koska germaanisen estetiikan päälle ymmärtävä esikoisemme ei suostu käyttämään järjestyksenpitäjästään suomenkielistä nimitystä. Kotifasistin mukaan Polizei tulee ulos kaapista yön aikana ja puree, jos Mella ei tottele. Mella on tutkinut paikat ja suhtautuu todisteiden puutteessa poliisin läsnäoloon skeptisesti, mutta kotifasisti muistuttaa hahmon olevan näkymätön.

Tytössä on havaittavissa niskuroinnin orastus jo nuorella iällä, sillä pureva väkivaltakoneiston jäsen ei edes pelota neitiä. Voi olla, että täytyy kohta keksiä jo jotain uutta. Miten teillä muilla?

Joka vitsaa säästää

Minä en ole niitä ihmisiä, jotka voivottelevat nyky-yhteiskunnan kurittomuutta ja rajoitta kasvaneita lapsia, kun ei saa enää sitä kasvatuksellista luunappia tai pientä tukistustakaan enää laillisesti antaa. Kuulun siihen pehmohippiryhmään, jonka mielestä lapset voi ja pitää kasvattaa ilman väkivaltaa ja pienelläkään kivulla rankaisemista.

Mutta ilmeisesti tämäkin osa identiteettiäni on nyt sitten muuttunut. Veljeään lyöneen 5-vuotiaan vetäminen sivuun on nimittäin syyttäjän mielestä pahoinpitelyä. Joko uutinen on tehty huonosti tai jokin järjen raja on minunkin silmissäni ylitetty, eikä se ylittäjä ole tapauksen isä. Voisiko joku Parempi Kasvattaja nyt kertoa, miten erotan tulevaisuudessa toisiaan hiuksista repivät tyttölapset, jos en saa vetää heitä irti vasten heidän tahtoaan?

Minun ei nimittäin ole ihan vaikea kuvitella, että kiukkuisesti rimpuileva lapsi voisi jopa saada ne uutisessa mainitut mustelmat käteensä. Jos mustelma siis on pahoinpitelyn tuntomerkki. No, ehkä minun olisi pitänyt olla paikalla, jotta tietäisin, mistä oikeasti puhutaan.

Kaikkea ei voi saada

Pahoittelut myöhäisestä reaktiosta, mutta nythän on lomakausi. No, mutta kuitenkin: tästä huolimatta tämä on mielestäni aika pöhköä. Enkä itse asiassa ole niinkään pettynyt itse mielipiteeseen vaan argumenttien köykäisyyteen. Olisi sitä jotenkin toivonut kuulevansa jotain vähän analyyttisempää kuin Jokela, Kauhajoki ja yleinen rappio.

Näinkin voi siis käydä

Olenpa onnistunut tuottamaan maailmaan niinkin huomaavaisia lapsia, että leikkivät tänä aamuna pitkät pätkät kahdestaan omassa huoneessaan aivan tyytyväisinä eivätkä tulleet ollenkaan herättämään univelkojaan pois nukkuvia vanhempia. Aiemmat puheet uhmaikäisten kauppaamisesta tai vaihtamisesta on nyt peruttu, tai ainakin hinta nytkähti reippaasti ylöspäin.

Lomasaldo

-Katon rännit ostettu ja ripustettu paikalleen
-Piipun pelti asennettu
-Useita polttopuita kaadettu ja pilkottu liiteriin
-Nurmikenttä haravoitu vuosikausien tauon jälkeen kuolleesta heinästä
-Vastustuskykyä parannettu mm. mahatautia vastaan
-Hyttysenpistoja vastaanotettu
-Erilaisia haavoja ja ruhjeita hankittu
-Kilokaupalla nyrkkipyykkiä ja grillirasvaista lautasta putsattu omon/fairyn, kaivoveden ja kaasuhellan kolmiyhteydellä

Nyt tää ois aika tyytyväinen lomasaavutuksiin, mutta ajatteli kokea lähitunteina mm. suihkun, jääkaapin, sähkövalon sekä tietenkin tämän intternetin. Sitten heti huomenna tää haluis kyllä pakokaasujen ja kaupallisten mielikuvamainosten keskelle istumaan ja lipittämään kaljaa jossain tukkoisella terassilla.

Sairasta

Viikko ennen loman alkua eli tuossa toukokuun lopussa sain kurkkuni kipeäksi. Sairastamisen ennaltaehkäisemiseksi jätin polkupyörän rauhaan ja tein muutaman päivän etätöitä kotoa käsin. Ei auttanut; yskä yltyi. Siitä on nyt vajaa kolme viikkoa. Edelleenkään en nuku öisin, kun yskäkohtaukset herättävät vähän väliä. Maalaisterveyskeskuksen lääkäri määräsi yskänlääkettä, jolla eläimiä vihaava voisi lähinnä heittää vesilintua. Minä olen siivompi.

Mökkielämä on siis ratkiriemukasta. Kuvitelkaa tönö, jossa ei ole sähköjä eikä juoksevaa vettä; onneksi sentään käsivoimalla toimiva pumppu kaivoon sekä järvi melkein alimman portaan vieressä. Kuvitelkaa sitten yksivuotias, joka saa oksennustaudin. Ensin vaihdetaan sängyssä lakanaa tiuhaan. Ensimmäisen päivän jälkeen typy sentään tajuaa olla syömättä ja viettää kolme päivää lähinnä maaten vanhempiensa sängyssä voimattomana.

Sitten alkaa ripulointi: 30-60 minuutin välein pitää vaihtaa koko vaatekerta ja yrittää tavalla tai toisella pestä keltaisen haisevan mönjän peitossa oleva veltto lapsi. Mistä se tavara tulee, kun ei tyttö ole viikkoon syönyt?

Ja sitten se alkoi taas syödä. Hyvä niin, mutta nyt sitä tavaraa ainakin riittää.

Arvatkaas mitä sitten tapahtui? Sitten sairastui esikoinen. Kun yöllä oli vaihdettu kahdesti lakana tyttösten yhteisestä sängystä, viisastuimme ja siirsimme tytön omalle patjalle lattialle. Lattiaa olikin huomattavasti helpompi luututa loppuyön ajan, kolmivuotiaskaan kun ei vielä ymmärrä oksentaa vatiin vaan tekee sen (viisaasti pyyhkeellä vuoratulle) tyynylle. Onneksi isompi lapsi kärsi vaivasta vain vuorokauden ajan.

Ette ikinä arvaa, mitä sitten tapahtui! Seuraavaksi sairastui perheenisä. Kupletin juoni se vain muuttuu paksummaksi, nimittäin ei kai kolme viikkoa turvonneen keuhkoputken ja tupakoimattomalle ironisesti osuneen tupakkayskän kanssa valvonut äitikään voi tältä kiertotaudilta välttyä.

Niin että hyvää lomaa kaikille. Ai että palaan töihin kohta virkistyneenä. No, onhan tässä vielä melkein pari viikkoa aikaa sairastaa vielä jotain muita tauteja.

Mökkikelejä

No hei, on meillä takka ja puuhella. Ja ainakaan lauantain ja sunnuntain väliselle yölle ei enää luvata pakkasta, toisin kuin vielä eilen. Sitä paitsi lapset rakastavat sadetta, vaatetta voi aina pukea päälle ja kirjojakin on tulossa mukaan. Ja lauantaina on papan 80-vuotisjuhlat, joten sisätiloissa silloin muutenkin ollaan.

Että ihan turha tulla aukomaan päätään. Oletko itse muka mieluummin töissä seuraavat kolme viikkoa? Niin ajattelinkin.

Kivun ja tuskan takana

Kun se vihoviimeinen kuolonviiva oli koittamassa, oli minunkin pakko eilen raahautua äänestyspisteelle raapustamaan lappuun valitsemani numero. Lopullisen ehdokasvalinnan tein vain pari tuntia ennen äänestämistä; siihen mennessä olin kovasti arponut varsin vastakkaisten vaihtoehtojen välillä. Persut jäivät nyt ilman ääntäni, koska en vain kykene tukemaan vaaliliittoa, joka sisältää myös KD:n, enkä minä ole niin EU-vastainenkaan. Sitä paitsi meidän perheestämme meni jo yksi ääni hauvelipuolueelle, se saa näissä vaaleissa riittää.

Joutui sen jo toteamaan, että näissä vaaleissa piti valita vähiten huono niistä kaikista kurjista vaihtoehdoista. No, onnekseni ehdokkaani selvisi edes välttävästi etukäteen kiinnostavasta tentistä. Tuli äänestettyä sikaa säkissä, kun olisin halunnut seurata tentin ennen äänestyspäätöstä. Mutta kun äänestysaika loppui, niin se loppui.

Olihan tuo nyt aika populistinen ja pinnallinen valinta. Mutta sellainen minä pohjimmiltani olen.

Täytyy ruveta jo valmistautumaan henkisesti eduskuntavaaleihin, vai pitäisiköhän sittenkin keskittyä ennemminkin ylihuomenna alkavaan kesälomaan?

Kulmakunnan raihnainen kauhu

En ole päässyt pyörän selkään sitten viime viikon, kun on kesäflunssa painanut päälle ja olen halunnut varjella terveyttäni perjantaina alkavaa kesälomaa varten. Kunhan tästä tokenen, olen taas tällainen (kuulisitte, mitä jupisen kun laiskat mopopojat pärisyttävät ylämäessä ohitseni kotona epäilemättä odottavien sipsipussiensa luo):

Viina ja aseet, elämänilomme

Aselainsäädännöstä kuuluu näemmä uutisia: nyt oltaisiin säätämässä 0,5 promillen raja aseiden käytölle, kun aiemmin laissa ei ilmeisesti sanottu viinan ja aseiden yhdistämisestä yhtään mitään. Ensireaktio uutiseen oli, että onpas kerrankin lakimuutos, jonka kanssa on äärimmäisen helppo olla samaa mieltä! Toinen reaktio sitten oli, että hetkinen, eikö tällaista tosiaan ole aiemmin ollut? Siis humalassa räiskiminen on ollut tähän asti sallittua?

Kolmas reaktio olikin jo se kyyninen: ollaanko tässä nyt taas "lähettämässä viestiä" ja laatimassa lakia, jolla ei ole mitään muuta kuin symbolista merkitystä? Tuhlataan veronmaksajien rahoja laatimalla kauniita julkilausumia, kun tosielämässä mikään ei muutu. Poliisi ei lähde valvomaan hirvimetsäläisiä ja pahvinrei'ittäjiä, ovathan ne metsästys- ja ampumaseurat tähänkin asti estäneet tissuttelijoiden ja ryypiskelijöiden osallistumisen tarkkuutta vaativiin aktiviteetteihin. Ovathan? Ainakin minun ampumaseurani on. Ja on niitä surkeita rattijuoppoja edelleen teiden varrella, vaikka autojen ja viinan yhdistäminen onkin eksplisiittisesti kielletty.

No, vaikea minun on kuvitella, millä perusteella joku tuollaista lakia oikeasti vastustaisi, ellei nyt rupea vaatimaan nollatoleranssia sen 0,5 promillen sijaan. Ei kai siitä laista nyt haittaakaan voi olla. Vai keksiikö joku vastalauseita?

Kulmakunnan kauhu

Minusta on tullut juuri sellainen pyöräilijä, joista olen aiemmin varoitellut. Muutos on ollut vaivihkaista, mutta tähän on nyt tultu.

Kotimatkallani on eräs oikein miellyttävä mäki, usean sadan metrin mittainen, joten siinä ehtii päästä mukavasti vauhdin hurmaan ennen äkillistä jarrutusta, 90 asteen käännöstä ja sukeltamista alikulkutunneliin. Eilen satuin olemaan liikkeellä tavallista myöhemmin eli ruuhka-aikaan, ja tämä mäkikin oli täynnä väkeä.

Kuvitelkaa tilanne: kaksi nuorehkoa miestä kävelee rinta rinnan mäkeä alas, minä näen heidät parinsadan metrin päässä lähtiessäni laskemaan samaista rinnettä. Samalla näen, että mäen puolivälissä pakertaa ylöspäin naama punaisena hikinen naispyöräilijä. Väylällä ei mahdu rinnakkain kahta kävelijää ja kahta pyöräilijää, joten mikäli ajoitus on oikein kelju, joutuu joku väistämään tai kärsimään.

En paina jarrua ennen kuin on aivan pakko, päätin - minun vauhtiani ette vie. Minulla on mieskaksikkoon vielä muutama kymmenen metriä kun puuskuttava naispyöräilijä alkaa jo olla heidän kohdallaan. Hah! Minä tein sen! En joutunut jarruttamaan!

Kovassa vauhdissa pyörä ei kuitenkaan letkeällä ajotyylilläni käänny kovinkaan nopeasti, vaan ajolinjat ovat hyvin sulavia ja loivia. Niinpä koukkasinkin mieskaksikon ja naispyöräilijän välistä hieman ennakoitua myöhemmin, ja livahdin suunnatonta vauhtiani toisen nuorukaisen olkapäätä hipoen takaisin tien oikealle laidalle.

Ajolinjani jatkui tietenkin yhtä sulavana, ja olin jo kaukana, kun tajusin, mitä oli tapahtunut. Kehenkään ei ollut sattunut, mutta mikäli korvani eivät olisi olleet mp3-soittimen huumaavan pauhun tukkimat, olisin varmasti kuullut likaisia herjauksia; jos olisin pystynyt vauhdissa kääntämään päätäni, olisin todennäköisesti nähnyt nyrkkiä puitavan. Sen sijaan jatkoin nokkavan näköisenä kulkuani synkkään tunneliin.

Siinä minä olin, hyväntahtoisena mutta vauhdin sokaisemana. Parhaatkin meistä lankeavat.

Kesäpusuja

Koska nukuin onnellisesti pommiin tänä aamuna mutta pelastin tilanteen tekemällä etätöitä kotona, sain polkea töihin tavallista myöhemmin ja siis lämpimämmässä ilmassa. Tänään kesä siis alkoi heti aamusta, kun mittari oli kerrankin kymmenen asteen paremmalla puolella.

Alla kaikkien iloksi kipale kesäpusuista imelällä kesäkuvituksella. Tuota minä kuuntelin 9-10-vuotiaana, muistaakseni tätini LP-levyltä sekä omalle C-kasetille kopioituna.

Dieter Bohlenilla oli selvästi jo 1980-luvulla taito puhutella pikkutyttöjä, sillä 7-vuotiaana seinälläni oli Modern Talkingin juliste; lisäksi osasin ulkoa You're My Heart, You're My Soul -viisun kielitaidon puutteesta huolimatta. Mukava nähdä, että jotkin instituutiot porskuttavat edelleen. Mutta palataan nyt vielä vanhaan:

Lämpötiloista

Onpa kivaa, kun on kesä ja lämpötilat alkavat viimein kakkosella. Jostain syystä tämä tarkoittaa sitä, että meidän toimistotalossamme keksitään taas ilmastoinnin olemassaolo. Siinä missä talvisin hipsin ympäriinsä lyhythihaisessa ja ehkä jopa paljain jaloin, olen jo nyt joutunut raahaamaan töihin villapaidan eikä sekään näytä riittävän: joudun näillä näkymin kantamaan paikalle myös viltin.

Busseissahan tilanne on tietenkin päinvastainen: aurinko paahtaa sisään ikkunoista, ihmiset istuvat hieltä haisten kylki kyljessä ja ilmastointi ulottuu tasan kuljettajan olkapäähän asti. Hyvänä päivänä kattoikkunat avataan muodon vuoksi, ja joku kertoo joskus tunteneensa tuulenvireen niiden ansiosta, tosin saattoi se olla myös se pysäkillä avautuva ovi tai vaikka paristoilla toimiva hiustenkuivaaja.

Autuaita ovat siis he, jotka kulkevat bussilla töihin toimistotaloomme - päivän keskimääräinen lämpötila on vallan mainio.

Demari?

Tämänaamuinen ideani oli valita kompromissi ja äänestää demareita. Tutustuin nimittäin paperi-Hesarin ystävällisesti laatimaan taulukkoon, jossa esiteltiin pähkinänkuoressa eri puolueiden EU-vaaliteemoja. Demareiden teemat eivät juuri ärsyttäneet, kun taas RKP:n julistukset aiheuttivat lähes oksennusreaktion. On varmasti toki kiva elää maailmassa, jossa ei ole ainuttakaan uhkaa mutta valtavasti mahdollisuuksia. Vai olisikohan sittenkin kyse vain retoriikasta?

Ruusukkaat ovat pitäneet hienoista etäisyyttä pahimpaan mokutuspuheeseen, eikä ylilyöntejä ole kai tehty toiseenkaan suuntaan. Sydämeni sykkii yhä tavallisen työläisen puolella, joten duunarin edunvalvonta lienee ihan hyväksyttävä ajatus. Viime aikoina demareita on julkisuudessa löyty lähinnä Jutta Urpilaisen verkkosukilla ja lääkeruiskuilla, ja jos puheenjohtajan esiintyminen pöhköissä kuvissa on puolueen suurin moka, minä pystyn elämään sen kanssa.

Mutta Lex Karpela on kyllä liki anteeksiantamaton synti. Lisäksi muistin kaksi muutakin vasta-argumenttia: Mitro Repo ja Jani Sievinen.

[huokaus]

Liian kovat vaatimukset?

Eurovaalikamppailuni tuntuu vain kiihtyvän: en edelleenkään voi oikein hyväksyä, että jättäisin ääneni käyttämättä. Kuitenkaan yksikään vaihtoehto ei vain sovi. Aina hetkeksi saatan harkita jotakin puoluetta ja ehdokasta, mutta sitten tulee esiin jotain, minkä vuoksi koko puolue on pannassa. Jokin puolueen edustaja, jolla on typeriä mielipiteitä, tai sitten puoluejohdon virallinen typeränympäripyöreä lässynlässynlausunto. Olen vastannut vaalikoneisiin monella tavalla ja saanut kärkikymmenikköön ehdokkaita lähes kaikista puolueista. Vain yksi asia on pysynyt vakiona: pahnanpohjimmaisena on aina ollut köyhiä ja kommunisteja. Mitä tämä nyt sanoo minusta?

Vaadinko minä sittenkin liikaa? Eikö ole aika naurettavaa olettaa, että jossakin puolueessa kaikki ihmiset olisivat järkeviä tai edes suunnilleen kanssani samaa mieltä asioista? Sellainen vaatimushan lamauttaisi edustuksellisen demokratian.

Olen minä havaitsevinani myös jonkinlaista elitismiä tässä äänestyspäätöksessäni: saatan sinänsä kannattaa joitain ajatuksia ja toivoa mahdollisimman monen äänestävän niiden puolesta, mutta koen oman ääneni aivan liian arvokkaaksi niin epävarmoihin kohteisiin tuhlattavaksi. Minusta olisi oikeasti aika hauska nähdä niin vihreät kuin persutkin vaalivoitossa, mutta en kai minä nyt omaa ääntäni kummallekaan antaisi! Kukkaislapset ja homofoobikot, ei kiitos.

En voi taipua äänestämään mitään Lex Nokia ja Lex Karpela -puoluetta. Vasemmistoliitto sen sijaan hetken aikaa oikeasti houkutteli, ja googlailinkin huhujen mukaan hirmuiseksi natsiksi leimatun vasuriehdokkaan nimeä. Sellainenhan ehdokas voisi sopia juuri minun dissonanssivaatimuksiini! Mutta Kansan Uutisista löytämäni mamuaiheinen keskustelunpätkä oli argumenteiltaan aika eltaantunutta, joten sisuunnuin pitämään ääneni kaukana siitä poppoosta. Vai mitä sanotte tällaisesta avarakatseisesta näkemyksestä:

Mielestäni "en ole rasisti mutta..." ihmiset eivät ole ensinkään kaikki samanlaisia.

Todella jyrkkä ero on moraalissa.

Osa on sellaisia, sanoisinko että heidän ainoa syntinsä on se että he ovat kasvaneet valtamedian vaikutuksen alla kykenemättä kyseenalaistamaan sitä mitä syötetään.
Ehkäpä toiseksi synniksi pitäisi lukea vielä se että he eivät ole kyenneet näkemään kriittisesti "Me ja He" henkeä jota viljellään mm. urheilun avulla.

Jos heille asiallisesti, mieluummin vieläpä ystävällisesti osoittaa asioiden luonteen, sanoma menee kyllä perille.

Kokonaan toinen luku ovat ne rasistit joka aloittavat puheensa "en ole rasisti" saadakseen enemmän uskottavuutta rasistisille näkemyksilleen.
Kun vika on moraalin vajavuudessa, mikään moraalinen perustelu ei mene perille, eikä kyllä mikään mukaan.

Tämä on vähän niin kuin psykoanalyysiä: joko tunnustat, että sinulla on ongelma, jolloin sinulla on ongelma, tai sitten kiistät ongelman, jolloin sinulla on selvästikin ongelma sekä siihen liittyvä voimakas defenssi. Rasismia ei siis saa kieltää, joskaan myöntämisestäkään ei varmasti seuraa mitään hyvää. Entä olenko minä naiivi vai moraaliton? Valinta ei ole helppo.

Ei, ei minulla sittenkään ole liian kovia vaatimuksia. Maailma vain on liian huono.

Kriisi.

Voiko joku vähän isompien lasten vanhempi kertoa, miten elämä tästä jatkuu? Tajusin, etten minä nykyään edes tunne kotikaupunkini keskustaa, kun käyn siellä korkeintaan kerran kuussa. Ja silloinkin lähinnä vain pikaisesti pisteessä B täsmäreissulla (luultavasti ostamassa puuteria tai läpikulkumatkalla kohti Albertinkadun ampumarataa) ennen paluutani pisteeseen A eli kotiin.

Kun silloin nuorena, lapsettomana ja opiskelijana tuli vietettyä jokseenkin kaikki aika siellä kantakaupungissa: rauhallista haahuilua ylioppilastalon, Unicafén ja Stockmannin välimaastossa. Herranen aika, Stockmann! Milloinkahan minä olen viimeksi edes käynyt Stockmannilla? Kun nykyään kaikki tulee ostettua kehätien varren automarketeista tai sitten Pikku Huopalahden lähikaupoista. Nyt kun talomme alakerrassa on kauan kaivattu kukkakauppakin.

Vieläkö minä joku päivä lorvailen keskustassa, istuskelen kahvilassa ja piipahdan heräteostoksilla? Kävelen puistossa ja katselen ohikulkijoita? Tutkin näyteikkunoita ja ostan ylihintaisia täytettyjä patonkeja? Käyn elokuvissa ilman etukäteissuunnittelua? Tai ylipäänsä käyn elokuvissa?

Onko tämä taas mahdollista, kun lapset ovat kouluiässä? Vai olenko tuomittu lähiöelämään loppuiäkseni? Kunnes eläkeläisenä siirryn palvelutaloon?

Lapsiperheen olohuone

Ja minä siivosin juuri. No, ainakaan kuvassa ei näy suurempia villakoiria. Kohta nekin jo ilmaantuvat.

Euroahdistusta ilmassa, on siis lukijakilpailun aika

En kykene edelleenkään tekemään äänestyspäätöstä, niin kehnoja kaikki puolueet tuntuvat olevan. Ja minä kuitenkin yleensä äänestän juuri puoluetta, en niinkään ihmistä. Olin jo oikeastaan kallellaan vihreisiin, kunnes tuli tämä. En minä jumalauta mitä tahansa jaksa niellä, kun otan niinku kantaa ja siks tässä on tää kebab. Vaikken mä siis tietenkään syö mitään kebabeja, mut musta on ihan ok jos muut syö.

Kuka nyt voisi äänestää jotain keskustaa tai kokoomusta? Vasuripuolueet eivät ole oppositiosta käsin päässeet tekemään yhtä paljon typeryyksiä, mitä nyt hurskastelemaan ja heittelemään kaksinaismoralistisia piikkejä päättäjiä päin. Tai no onhan sieltäkin suunnalta jotain päätöksiä tehty. Ja persuthan tunnetaan, vaikka jo pelkkä vaaliliitto kristillisten kanssa olikin ihan nounou.

Vasemmistoliiton aikaansaannoksista tulee mieleen lähinnä tuo uusi graffitiseinä sekä myönteinen kanta mediamaksuun (joo joo, köyhille vapautus maksusta, sitten kaikki on hyvin). Oliko siellä vielä muita puolueita ehdolla? Jotain köyhiä, vanhoja ja kommareita?

Olen säntillinen äänestäjä, enkä suin surminkaan haluaisi jättää vaaleja väliin. Näillä näkymin olen sitten menossa äänestämään tyhjää, tai oikeammin ajattelin kirjoittaa lappuun pienen runon tai mietelauseen.

Siksipä käynnistänkin kirjoituskilpailun: keksi lyhyt tekstinpätkä, jonka voin käydä kirjoittamassa eurovaalien äänestyslappuun. Ehdotukset voi jättää kommenttilaatikkoon tai lähettää sähköpostitse osoitteeseen angina piste herrmann [miukuliini] gmail piste com. Voittaja saa glooriaa ja papukaijamerkin sekä yhteiskunnallista vaikutusvaltaa sen yhden äänen verran.

Internetin kurjuus

Voi nyyhkis, Sonyllä menee nyt vähän kurjasti ja mieli on musta. Sitähän minäkin olen pimeinä hetkinäni sanonut: internetti on pahasta. Ajatelkaa nyt, kaikki ne aiemmin peräkammareihinsa turvallisesti hautautuneet hullut hyppivät nyt virtuaalisesti silmille ja kansoittavat järkevien ihmisten verkkokeskustelut. Niin ja varastavat kaiken, mikä irti lähtee.

Minäkin täällä kirjoitan mitä sylki suuhun tuo. Turmiollista tällainen.

Käytännön pila pikkulasten tapaan

Kolmivuotiaan järjenjuoksua on joskus vaikea ymmärtää. Esikoisellamme on hellyyttävä tapa tulla viikonloppuaamuisin nallen ja tyynyn kanssa omasta huoneestaan meidän sänkyymme; viikko viikolta mukaan otettavien pehmolelujen määrä on ollut kasvussa. Nyt tytöllä on jo korvamerkityt nallet kutakin perheenjäsentä varten, lisäksi mukana tulee muutamia ylimääräisiä kappaleita siltä varalta, että pikkusisko tiputtaa omansa patterin taakse (kuten käy joka kerta).

Eilen Mellalla oli kuitenkin uudet jekut mielessään. Luulimme kyllä pitäneemme tyttöä silmällä koko päivän, mutta ilmeisesti pimun synttärijuhlien järjestelyihin meni sen verran aikaa ja huomiota, että neiti on voinut vaivihkaa toteuttaa suurta rikossuunnitelmaansa. Puolenyön maissa sänkyyn kömpiessämme havaitsimme nimittäin, että päiväpeiton alta löytyi suurin osa Mellan kirjahyllyn sisällöstä.

Kirjoja oli sen verran paljon, ettei neiti ole niitä kerralla saanut kannettua. Typykkä on siis päivän aikana vaivihkaa kantanut tavaraa asunnon äärilaidoilla sijaitsevien huoneiden välillä, emmekä me vanhemmat huomanneet mitään. Neiti oli osannut työntää päiväpeiton sivuun, levittää kirjat ympäri sänkyä ja vetää sitten päiväpeiton siististi takaisin käytännön pilansa päälle.

Haluaisin kovasti tietää, mihin tällä projektilla oikein pyrittiin. Veikkaanpa vain, etten saa kolmivuotiaastani irti kovinkaan ymmärrettävää sanallista selitystä, varsinkaan näin paljon itse tapahtuman jälkeen.

Kyltyyriä

"Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!"
Tuo huuto on Suomessa syyri,
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.

Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri.

Tuhatkarvainen on kyltyyri -
se on Kiinassa Kiinaan myyri -
mut Suomessa Suomen kyltyyri
tuon kaiken on karrikatyyri.

(Eino Leino 1912)

Tuli nähtyä kyltyyriä, kun kävimme kotifasistin kanssa Kiasman kahden uuden näyttelyn avajaisissa. Jos edellinen visiitti olikin pettymys, oli tämä jo huomattavasti parempi. Itse asiassa hullaannuin vallan tuosta Horror Vacui -näyttelystä! Ihania isoja esineitä ja 1800-luvun scifitunnelmaa; puun tuoksua ja hydrauliikkaa; natisevia ruuveja ja raskaita ääniä; vilkkuvia valoja ja lapsuuden homeisen konehuoneen kaikua; Jules Verne ja Philip Pullman. Ja ne sukellus-avaruus-mitkälieroikkuvat puvut siellä ylimmässä kerroksessa olivat oikeasti todella pelottavia, mutta eivät sentään liikaa.

Siinä 8-minuuttisessa lyhytelokuvassakin oli ihan mukaansatempaava klassinen kauhuleffakuvasto, mutta pätkän sanoma jäi toki minulle vähän hämäräksi. Ja jo siinä vaiheessa, kun laatikosta kuoriutui se revolveri, osasin arvata, että tuskin nielen kakistelematta taideteoksen opetusta. Aseet ovat turmiollisia? Aseet tappavat ihmisiä? Aseet kääntyvät lopulta käyttäjäänsä vastaan? No joo, kyllähän te osaatte kuvitella. Tosin saatan olla vähän turhan hanakka tulkitsemaan asioita vetävällä tavalla; ehkä ase siinä symboloikin vain ihmisen sisäsyntyistä aggressiivisuutta.

Toinen näyttely, Luontoa ja luonnotonta, ei sitten ollut yhtä vetoava, vaikka ihan mukiinmenevä sekin joiltain osiltaan oli. Valkoisen enemmistön edustajana on tietenkin törkeää sanoa, että onhan näitä nyt nähty, mutta sanonpa silti. Homojen ja muiden vähemmistöjen elämä ei ole ollut helppoa kautta aikojen ympäri maailman, mutta kyseiset taiteilija eivät olleet aivan ensimmäisiä, jotka tämän älynväläyksen ovat saaneet. Ihan hienoja kuvia sielläkin kyllä välillä oli, ei siinä mitään.

Minulla on toivoa!

Ei mitään uutta auringon alla

Miten tämä nyt ei juurikaan yllätä minua: tiettävästi maailman vanhin ihmistä kuvaava veistos esittää, yllätys yllätys, isoja tissejä.

Herkässä tilassa

Vanhemmuus on tehnyt tepposet tunne-elämälleni: tiedossahan on, etten pysty katsomaan nykyään enää minkäänlaisia kauhuelokuvia (elinikäiset traumat + painajaiset + hysteeriset mökkiyöt) enkä pahintakaan saippuaa, jossa jotain ikävää tapahtuu vähänkään aikuista pienemmille ihmisille.

Tilanne oli luonnollinen raskausaikoina, mutta kuvittelin palaavani entiselleni hormoniryöpytyksen tasaannuttua. Joko olen siirtynyt suoraan seuraavaan hormoniaallokkoon (vaihdevuodet?) tai sitten yliherkkyydestäni on tullut pysyvä olotila. Tämän kanssa on nyt sitten kai vain elettävä.

Jonkinlainen pohjanoteeraus tapahtui kuitenkin eilen, kun pyöräilin kuulokkeet päässä kotiin. Pitkästä aikaa kuuntelin Rammsteinia, ja sainkin huomata saksankielen kuullunymmärtämiseni nousseen jo sille tasolle, etten enää voi olla ymmärtämättä saksankielistä musisointiakaan, vaikka kuinka yrittäisin keskittyä polkemiseen ja pään nytkyttämiseen.

Jo Mein Hertz Brennt herätti ikävän tunteen: siinähän mainittiin kuollut lapsi! Miten en ollut tuohonkaan kiinnittänyt aiemmin huomiota? Ja sydäntä riipaisi suunnattomasti, kun Mutter-kipaleessa äidittä syntynyt laboratoriofriikki suree katkerana tuntemattomaksi jäänyttä äidinrakkautta.

Jättipotti tuli kuitenkin Spieluhrin käynnistyessä: kokonainen kappale maan kylmässä povessa yksinään makaavasta lapsesta. Miten kukaan voi kuunnella mitään sellaista? Taisi kyynelkin tirahtaa, ja loppumatkalla olikin sitten lähes masentunut olo.

Olisi voinut luulla, että reteänperverssi Zwitter itseensä rakastuneine kaksineuvoisine päähenkilöineen olisi tuonut hymyn kasvoille. Aluksi biisi toki vähän kevensikin tunnelmaa, kunnes tajusin, että näennäisen itseriittoisuuden ja itsevarmuuden alla on kuitenkin yhteisönsä hyljeksimä poloinen, joka vastoin puheitaan varmasti kaipaa toisen ihmisen lämpöä ja kosketusta. Jotakuta, joka hyväksyisi kummajaisen sellaisena kuin hän on syntynyt.

Onnekseni pyörämatka päättyikin jo ennen levyn lopetusbiisin Nebel alkua: vuosikymmeniä sitten kuollutta kumppaniaan ja viimeistä suudelmaansa muisteleva vanhus olisi todennäköisesti käynnistänyt suoranaisen tulvan.

Kulutusvalintoja ja tarpeita

Se sama vanha virsi: kuinka paljon merkitystä yksittäisen ihmisen kulutusvalinnoilla lopulta on? En selvästikään ole laimeassa pessimismissäni yksin, vaan peräti kaksi kolmasosaa ei näyttäisi uskovan eettisten valintojen globaaliin autuuteen. Kuten kyseisen uutisen kommenteissakin todetaan, uutisen kirjoittaja näkyy selvästi tietävän Oikean Vastauksen. Merkitystä on, ja vain kolmasosa tietää sen, onneksi sentään tilanne on valoisampi kotimaan asioiden osalta.

Intouduin sitten tekemään uutisen promoaman kampanjan testin omasta kulutuskäyttäytymisestäni, ja kävi ilmi, että minä olen jahkailija:

Olet oikeastaan aika tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on. Sinun on vaikea tehdä päätöksiä silloin, kun todella tarvitset jotakin. Sinusta tuntuu, että miettimisaikaa on vain aina liian vähän.

Ostaminen ei ole mielipuuhaasi. Jonkin pienenkin asian hankkimiseen saattaa sinulta kulua viikkoja, jopa kuukausia. Kulutat tavarat lähes käyttökelvottomiksi ennen uuden hankkimista.

Mikä tahansa hankinta on sinulle aina Projekti, jota punnitaan hartaasti ystävien ja sukulaisten kanssa. Välillä tarjoukset tekevät sinut kuitenkin levottomaksi, ja saatat toimia pikaisesti. Jälkeenpäin sinua yleensä kaduttaa.

Lisäksi kulutukseni on kuulemma niukkaa:

Herää kysymys, onko sinulla lainkaan tavaraa, nukutko pelkällä patjalla ja valmistatko kaiken ruokasi kaurapuurosta kahviveteen samassa mummolta perityssä emalipannussa. Jos tämä on oma valintasi, hyvä. Jos elät askeettista elämää vasten tahtoasi, voisit marssia lähimarkettiin ja kysyä myyjältä aluksi vaikka teflonin ihmeellisistä ominaisuuksista.

Jos nyt ei kuitenkaan liioiteltaisi. Niitä kattiloita kuitenkin löytyi yli kymmenen, ja en, en nuku pelkällä patjalla. Saatoin tosin aliarvioida käyttämäni veden määrän, ja toisaalta polkupyöräily näin kesällä vääristänee tilastoja.

No, oli miten oli, en minä ole mitenkään eettinen. Ei vain tee kovinkaan usein mieli juttuja, eikä kyllä koskaan ole rahaakaan; kesämökki, auto ja lapset vievät kaiken liikenevän likviditeetin, eivätkä mitkään mainituista taida olla ekologisen elämän ja kestävän kulutuksen kulmakiviä.

Olen edelleen taipuvainen uskomaan valistuksen ja yksittäisten valintojen korostamisen olevan höpönpöpöä ja vain lainsäädännön toimivan. Miten vasemmistolaista. Miksi ihmeessä yhteiskunnalliseen kontrolliin uskova vasemmisto tuntuu ympäristöasioissa vannovan henkilökohtaisten valintojen nimeen? Mitä minä nyt en ole ymmärtänyt?

Pohjimmiltani olen toki laiska, ja vasemmistolainen ideologia antaa minulle jossain määrin luvan olla sellainen. Vihreät taas vaativat niin paljon, kun olisi ihan tarpeeksi pohdittavaa tässä omassakin elämässä. Oikeistolaiset voisivat antaa tarpeeksi vapautta elää elämääni niin kuin haluan, mutta ehkä ne ruojat samalla nakertavat huomaamattani kaikki turvaverkot itseltäni ja läheisiltäni.

Kuten näkyy, ei vaalien lähestyminen ainakaan helpota asioita yhtään. Tällä hetkellä pallottelen sillä ajatuksella, että hajautan perheemme äänet. Kotifasisti kuitenkin äänestää jotain persuja, joten ehkä minun pitäisi äänestää kukkahattuja.

Kolme, mikä ihana luku

Päivänpaisteemme ja oma pieni einsteinimme täyttää tänään kolme vuotta. Jos yksivuotissyntymäpäivä merkitsi valtavia muutoksia elämään, ei kolmivuotispäiväkään jää paljon jälkeen. Kyseessä on selvästi standardi-ikä, niin paljon uusia mahdollisuuksia kolmivuotiaalla on.

Tästä päivästä lähtien voin halutessani viedä Mellan uimakouluun, laskettelukouluun, tanssikouluun, aiempaa useampiin teatteriesityksiin sekä ostaa leluja, jotka sisältävät pieniä osia. Jos Mella olisi kotihoidossa, laskisi kotihoidontuki nyt (muistelisin, mutta mitäs minä näistä tiedän); päiväkodissa Mellan pitäisi periaatteessa siirtyä isompien lasten ryhmään. Siirto päätettiin kuitenkin toteuttaa vasta syksyllä, tyttö kun tuli vasta niin hiljattain tähän nykyiseenkin ryhmäänsä.

Opinpa muuten verkosta, tuosta kaiken tiedon tyyssijasta, että kolmivuotiaille on myös omia taekwondo-kursseja. Ennakkoluuloinen kun olen, tuntuu ajatus aika kummalliselta. Itsepuolustuslajit ovat mielestäni aikuisille vallan sopivaa liikuntaa ja ajanvietettä, he kun osaavat asettaa harjoitukset kontekstiinsa. Mutta mitäköhän siitä seuraa, kun uhmaikäiselle opetetaan mahdollisimman tehokkaita lyöntejä ja potkuja? Totta kai siellä varmasti nätisti ja/tai vähemmän nätisti kerrotaan, ettei näitä taitoja sitten saa soveltaa hiekkalaatikolla; minulla on kuitenkin omat epäilykseni siitä, kuinka tottelevaisia kolmivuotiaat ovat.

No, kuten sanottu, ei minulla ole oikeasti käsitystä siitä, mitä niillä kursseilla opetetaan. Onko jollakulla muulla kokemusta? Varmuuden vuoksi taidan kuitenkin pitäytyä niissä tanssi- ja laskettelutunneissa. Tai jos ihan totuudenmukaisia ollaan, luultavasti pitäydymme hiekkalaatikossa, polkupyöräilyssä, kuivien makaronien syönnissä sekä siskon kanssa tappelussa.

Toiset kaksi asiaa

Vienojen pyyntöjen sarjani jatkuu.

Ensinnäkin, avokonttorissa älköön käytettäkö enää ikinä kännykän soittoäänenä minkäänsorttista monofonista melodiantekelettä. Ja jos käytetään, niin ainakin luuri pidetään hiljaisella ja mieluiten kassin pohjalla. Nokiatune, Säkkijärven polkka ja muumilaakson paapapapaapapaapaapapaapa ovat ehdottoman kiellettyjä.

Toiseksi: kaikki kaupat lakatkoon heti myymästä pahanmakuisia karkkeja houkuttelevissa käärepapereissa. Kenenkään ihmisen ei tulisi joutua kokemaan sitä hirvittävää romahdusta, kun riemukkaasti ja suurin odotuksin kotoa työpäivän piristeeksi kannetusta iloisesta kääreestä suuhun hyppää elintarvikkeeksi naamioitunut paholainen. Jos makuvivahteet on kerätty saippuasta, suitsukkeista, huussinperältä sekä mökkikattilan pohjasta, saattavat pahaa-aavistamattoman makeanhimoisen päivät olla luetut.

Jos tämä enkeliksi naamioitunut demoni ei suoraan vie henkeä, tekee syöjä sen itse. Vaaditaan vain pari molekyyliä kielen takaosan nystyröissä, ja kaikki muu syötäväksi tarkoitettu on sen jälkeen kontaminoitu päiväkausiksi. Kun vettä voi juoda kuin vatsaanammuttu, mutta mikään ei vie sitä korvennusta pois. Kun hyvät karkit, pikimusta kahvi ja limakalvoja poltteleva purukumikaan eivät auta, vaan kukin omalla pikantilla tavallaan vain vahvistaa tämän loisen dominanssia makuhermostossa.

Diabolinen vierasmaku on kuin hapanjuuri, kuin itsestäänsikiävä paiserutto, joka osaa ratsastaa millä tahansa muulla maulla ja nousta kerta toisensa jälkeen voitolle koko ruuansulatuskanavan pituudelta. Kuin isien synnit, jotka mädättävät sukupolven toisensa jälkeen. Lopulta hulluuden rajoja hipova makeanhimoinen ei voi muuta raastaa makunystyränsä ulos hiekkapaperin avulla, ja silloinkin piskuinen mutta voitollinen vierasmaku vain nauraa hysteerisen kimeällä äänellään viuluaan soitellen juuri siinä nielurisojen edessä. Veri, kuten kahvikin, vain vahvistaa vierasainetta.

Siteeratakseni Bob Dylania, Jimi Hendrixiä ja Kara "Star-Fracking-Buck" Thracea: There must be some kind of way out of here.

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa

Saatatte muistaa koko perhettämme vaivanneen mahatautiepisodin muutaman viikon takaa. Mahatauti, oksennustauti, millä nimellä sitä kutsutaankaan - mielestäni kyseessä on yksi vihoviimeisimmistä taudeista päällä maan. Ei vaarallinen, mutta oireiltaan erittäin tuskallinen. Muistaakseni kuvailin sitä synkimpinä hetkinään pahemmaksi kuin synnytys, ja se on jo jotain.

Jostain syystä lapsilla näyttää olevan taito muistella kaikkea hyvällä, tai ainakin oppia kurjistakin kokemuksista käteviä niksejä. Jos minulla on vielä lieviä traumoja siitä taannoisesta viikonlopusta, ottaa Mella puolestaan ilon irti muistoistaan.

Rakkaalla esikoisellamme oli taudin ajan iso saavi sängyn vieressä, ja kulkipa saavi neidin mukana myös päiväsaikaan sohvan ja ruokapöydän viereenkin. Nykyäänkin tyttö keksii välillä kaivaa saavin esiin ja raahata sen tuolinsa viereen, mikäli ei jostain syystä haluaisi syödä lautastaan tyhjäksi tai istua nätisti paikallaan loppuruokailun ajan. Siinä uhmaikäisemme sitten roikkuu, pää 50 litran ämpärissä epätoivoisesti kakisten, josko sieltä vaikka tulisi oksennus. Jostain syystä sitä oksua ei koskaan kuitenkaan kuulu, ja jälkiruokakin kyllä kysyttäessä maittaisi.

Jos tämä ei vielä naurata ruokailijoita riittävästi, ei pikkusisko näemmä halua jäädä pekkaa pahemmaksi. Viikkojen ajan isosiskonsa puuhia seurattuaan Neilikkamme raahasi eilen itse esiin samaisen saavin, joka on lähes yhtä korkea kuin tyttökin. Juuri parhaaseen hampaidenpesuaikaan taapero työnsi päänsä siihen samaan oksuämpäriin ja yritti aivan isosiskoaan matkien itsekin kakistella jotain ulos.

Ei sieltä tullut räkää kummempaa, ja hampaat piti silti pestä. Mutta luulen näytelmän toistuvan siitä huolimatta useampana iltana tästä eteenpäin, sen verran kippurassa äiti ja isä nauroivat ja tytön silmät loistivat aina yökkäilyjen välillä.

Osuvasti meillä onkin nyt viikonloppuna pienimuotoinen juhlaillallinen. Tervetuloa vieraat!

Tikulla silmään

Mellan syntymäpäivä lähestyy, ja meillä vanhemmilla oli suunnattomia vaikeuksia keksiä typylle syntymäpäivälahjaa. Eihän tuo mokoma mitään tarvitse, kun vanhempansa huolehtivat kaikesta päivittäisestä eikä leluista ole puutetta. Ja miksi ihmeessä sitä pitäisi aina antaa lahjoja, eivätkö nuo nyt pärjäisi ilmankin? Olisivat tyytyväisiä elämän lahjasta, kyllä niitä sen verran punnerrettiinkin.

Kunnes sitten pääsimme leluosastolle ja tajusimme kesäkauden käynnistyneen. Uimapatjoja! Rantapalloja! Kellukkeita! Mökkipelejä! Kaikkea halpaa ja muovista! Eikä sitten ollutkaan enää yhtään vaikeaa löytää kärryntäytettä, vaan lähinnä rajata lahjojen määrä johonkin mielekkääseen.

Ihan vain viimekertaisesta opittumme menimme ostamaan vesipyssyn; onhan se paukkurevolveri vähän bore kesällä. Lukijani saavatkin sitten päättää, olemmeko koulimassa lapsukaisistamme väkivaltaisia moniongelmaisia (seuraavaksi varmaan lähetämme heidät paintballia pelaamaan, sussiunakkoon!) vaiko kenties akateemisia salamurhaajia. Pyssy on nimittäin halpa, värikäs ja HYS-akkredoitu.

Voi tosin olla, että tätä ostosta kadumme puristellessamme liikoja vesiä mökin tekstiileistä.

Ryppyjä

Minusta on aivan mahtavaa, että kotifasistin hiukset ovat jo varsin harmaat. Lisäksi naisten rypyt ovat aina olleet mielestäni varsin kauniita, enkä ole odottanut omaa kurtistumistani mitenkään pelokkaasti. Syvät juovat silmien ympärillähän vain kertovat eletystä elämästä, ja muita pesuainemainoslauseita.

Juuri äsken huomasin, että minulla on nyt selvästi enemmän ryppyjä silmien ympärillä kuin vielä eilen. Mutta kun ne eivät ole sellaisia selkeänsyviä naurujuovia, vaan lähinnä laajoja alueita pilaantunutta ihoa. Sellaista ohutta, pesukoneessa lingotun kuittipaperin näköistä. Ei siinä ole mitään ilmeikästä.

En minä tilannut tällaista.

Kaksi asiaa

Olisi kaksi vienoa pyyntöä.

Ensinnäkin: Vaikka kylttien lukeminen on kieltämättä kovin kurjaa ja ehkä haastavaakin, onko se nyt niin halvatun vaikeaa olla laittamatta niitä tavallisia ostoskärryjä niiden vauvankaukalo- ja tuplakärryjen paikalle? Katsokaas kun te neropatit tukitte ne harvat tuplakärryille varatut paikat niillä tavisvaunuillanne, joudumme me vauvakärryjen käyttäjät kaivamaan kolikkoja taskustamme, irrottamaan teidän kärrynne, viemään ne oikeaan paikkaan, ottamaan kolikot takaisin, palaamaan oman kärrymme luo ja viimein kiinnittämään sen paikalleen.

Toiseksi: ÄLKÄÄ JUMALAUTA RIKKOKO NIITÄ SAAMARIN PULLOJA ENÄÄ YHTÄÄN MINNEKÄÄN PIHA-ALUEELLE! Ei tällaisesta asiasta voi edes kirjoittaa, kuka idari nyt oikeasti edes tekee sellaista? Söisivät sitten vaikka keltaista lunta, jos on pakko ryhtyä jotenkin vammailemaan. Pakkoko niitä kaljapulloja on räiskiä lasten leikkipaikoille ja autojen kulkureiteille? Nimimerkeillä "kato äiti, saanko mä ottaa tän sisälle mukaan?" ja "mikä tosta auton renkaasta oikein törröttää?".

Ei muuta juuri nyt.

Itku pitkästä ilosta

Pitikin mennä sirkuttamaan, tietäähän sen, ettei mitään iloa pitkään kestä. Jos nyt vaikka lähdetään liikkeelle siitä, että pari kertaa männävuosina sijoiltaan mennyt polveni ei ole yhtä ihastunut pyöräilyyn kuin minä itse: koko päivä on mennyt ontuessa, kun aamulla piti tuskastakin huutaen päästä pyörällä töihin. Onneksi sentään työterveyshoitaja on empaattinen ja varasi ajan huolehtivalle työterveyslääkärille, toivottavasti lekuri osaa tehdä taikatemppuja jo toistakymmentä vuotta elämääni kurjistaneelle nivelelle.

Jotta tämä ei olisi tarpeeksi kurjaa, tuli sitten tällainenkin uutinen. Huhujahan noista yyteistä oli jo kuulunut, mutta on se aina erityisen rumaa virallisesta lähteestä luettuna. Pitäisi varmaan olla iloinen, ettei kukaan ole toistaiseksi irtisanomassa ja lomauttamassa, mutta kyllä niillä lomarahoillakin on joka vuosi ollut aika akuuttia käyttöä. Että kivat vaan.

Ja kirsikkana kermavaahdossani kuulin vielä, että firman jokavuotinen reipashenkinen kevätretki järjestetään tänä vuonna vasta kesälomani jo alettua. Tiedän kyllä, että kyyniset lukijani korkeintaan sylkäisevät firmojen yhteishengenkohotustapahtumia päin, mutta minä olen oikeasti pitänyt näistä retkistä. Varsinkin silloin kerran, kun päästiin melomaan. Ja nytkin olisi päästy merelle.

Onkin osuvaa, että juuri tänään lähden töiden jälkeen pitkästä aikaa (?) hukuttamaan murheeni erääseen itäisen kantakaupungin ravitsemusliikkeeseen. Tosin ihan pienesti vain, huomennahan on kukonlaulun aikaan päiväkodin äitienpäiväaamiainen.

Kriisi kotiseudulla

Vanhan kotikaupungin tapahtumista on aina hauska lukea valtakunnanmediasta, semminkin, kun kotikotikaupunki on niinkin vilkas kuin Saarijärvi. Minusta tämä on aika söpistä:

Saarijärvellä luoteisessa Keski-Suomessa syntyi keskiviikkoaamuna uhkaava tilanne, kun 15-vuotias oppilas kiipesi koulukeskuksessa sijaitsevan savupiipun päähän.
---
Pitkällisten neuvottelujen jälkeen oppilas kuitenkin myöntyi ja kipusi alas.
---
Poliisi harkitsi koulun evakuointia, mutta välikohtaus ei aiheuttanut vaaraa muille ihmisille.

Ollapa taas viisitoista ja voidapa murjottaa piipunnokassa. Ei minun teinivuosinani tosin olisi harkittu koulun evakuointia, joten ehkä kaikki tosiaan oli Ennen paremmin kuin Nyt.

Sokea, kuuro ja nopea

Olen lähtökohtaisesti pitänyt vaarallisena musiikin kuuntelua pyöräilyn aikana, ainakin, jos kuulokkeet ovat tulppamallia eli sulkevat kaikki äänet ympäristöstä. Minun kuulokkeeni ovat juuri tällaiset.

Olen kuitenkin jo kyllästynyt pelkästään katselemaan noita Hämeenlinnanväylän maisemia aamuin illoin, joten tänään päätin uhmata itsesuojeluvaistoani ja soittaa Grindermania polkemisen taustaksi. Onhan reitti kaikkine kuoppineen ja yllättävine risteyksineen minulle jo hyvin tuttu; sitä paitsi koska kuljen aamuisin epäinhimillisen varhain ja vieläpä ruuhkaa vastaan, ei tielleni koskaan satu ketään.

Lisäksi tänä aamuna oli kylmää, harmaata ja sateista - piristys oli välttämätön.

Vaan ehkä ajankohta ei sittenkään ollut oikea. Kylmän, harmaan ja sateisen vuoksi nimittäin silmälasini olivat matkan alkuvaiheilta asti huurussa ja vesipisaroiden peitossa, minkä vuoksi jouduin jatkuvasti arpomaan, katsoisinko maailmaa tämän sokaisevan huurun läpi vaiko pelkillä puolisokeilla likinäköisillä luomusilmilläni. Molempi parempi, tai siis huonompi.

Tänä aamuna olin siis pyöräteillä niin sokea, kuuro kuin nopeakin. Onkohan se ihan viisasta? Toivottavasti paluumatkalla ei enää sada.

Pieni, suuri maailma

Törmäsin taas pitkästä aikaa jostain käsittämättömästä syystä ihmisiä houkuttelevaan Facebook-ryhmään "Six Degrees of Separation", joka pyrkii minulle toistaiseksi tuntemattomaksi jääneen metodin avulla todistamaan nimeään kantavan hypoteesin todeksi. Kyseessä on siis se klassinen olettamus, että jokainen ihminen on vain korkeintaan kuuden tuttavuuden päässä kenestä tahansa muusta ihmisestä.

Tämä voi tai voi olla olematta kiinnostavaa, mutta siitä ajatukseni lensi varsin eri suuntaan, nimittäin polveilevaan tiedonkulkuun. Kuinka monesti tuleekin kuultua vaikkapa ystäviään tai sukulaisiaan koskevat uutiset jostain aivan muualta kuin näiltä ystäviltä tai sukulaisilta itseltään, vaikka kuinka olisi heidän kanssaan yhteydessä? Vieläkin monimutkaisempaa voi tiedonvälitys olla, tässäpä esimerkki muutaman kuukauden takaa:

Myrskytuuli kaatoi Helsingin Töölön kirkon katolla seisseen ristin. Tuntemattomaksi jäänyt taho kertoi tästä Helsingin Sanomien uutisdeskiin, josta lähtikin pikapikaa paikalle toimittaja ja valokuvaaja. Toimittaja kirjoitti asiasta uutisen ja valokuvaaja räpsäisi kuvatodisteen, ja he saattoivat uutisen online-toimitukseen Sanomataloon joko itse fyysisesti tai käyttämällä sähköisiä apuvälineitä.

Hesarin online-toimitus laittoi uutisen verkkosivulle, josta sen luki uutisnälkäinen turkulainen bloggaaja. Uutinen huvitti turkulaista bloggaajaa, joka kirjoittikin aiheesta blogimerkinnän. Länsihelsinkiläinen lukija ei ollut lukenut muutamaan tuntiin uutissivuja, mutta turkulaista blogia hän sen sijaan vilkaisi tuoreeltaan syötteenlukijan ansiosta. Länsihelsinkiläinen lukija arveli töölöläisen ateistiystävänsä mahdollisesti arvostavan tekstin näkökulmaa ja käytti suosittua sosiaalista mediaa Facebookia lähettääkseen töölöläiselle ateistille linkin turkulaiseen blogiin.

Töölöläinen ateisti seurasi länsihelsinkiläiseltä lukijalta saamaansa linkkiä, luki tekstin ja juoksi ulko-ovelleen: ja katso, risti kadun toisella puolella oli todella kaatunut! Töölöläistä ateistia nauratti.

Töölöläinen ateisti olisi jäänyt kokonaan vaille iltanauruja ilman seuraavia elementtejä:

a) myrskytuuli
b) ilmiantaja
c) Helsingin Sanomien verkkotoimitus
d) turkulainen bloggaaja
e) syötteenlukija
f) länsihelsinkiläinen lukija
g) Facebook

Tarinalla ei ole varsinaisesti mitään opetusta.

Kokko & Herrmann Private Consulting: Osavuosikatsaus tammi-maaliskuu 2009

Liikevaihdon kehitys

Vuoden 2008 viimeinen kvartaali oli toimeksiantojen ja liikevaihdon kannalta poikkeuksellisen vilkas, sillä joulusesonki ja uuden yrityksen avajaistarjoukset houkuttelivat useita asiakkaita ratkomaan henkilökohtaisia ongelmiaan konsulttiemme avustuksella. Vuoden 2009 ensimmäinen kvartaali ei tästä syystä päässytkään liikevaihdollisesti aivan edellisen neljänneksen tasolle; toisaalta kannattavuus kuitenkin parani onnistuneiden tehostamistoimien ansiosta.

Tilauskanta ja maksuvarmuus

Yrityksen tilauskanta jaksolla Q1/09 oli Q4/08:n myynnin ansiosta vielä kiitettävällä tasolla, joskin hiljenevä markkinatilanne alkoi näkyä myös KHPC:n tilauskirjassa kvartaalin loppupuolella. Asiakkailla esiintyi jonkin verran maksuhäiriöitä, mutta pahemmilta viivästyksiltä on kuitenkin vältytty ennakoivan asiakaskarsinnan ja asiantuntevan hinnoittelun avulla.

Henkilöstö

KPHC rekrytoi aktiivisesti lisää henkilöstöä, ja yritykseen onkin palkattu vakituisesti osakkaiden rinnalle myös Junior Sales Manager. Tämän lisäksi yhtiössä työskentelee freelance-sopimuksella yksi Private Coach.

Yhteistyösopimukset

KHPC on solminut aiesopimuksen alihankinnasta yhtiön kanssa, joka toistaiseksi haluaa esiintyä nimellä Yritys X. Yritys X on keskittynyt erityisesti kaikenlaisten ongelmien ratkaisemiseen, ja KHPC on luvannut tuottaa Yritys X:lle tämän tarvitsevat palvelut henkilökohtaisten ongelmien toimialalla.

Yhtiön ja markkinoiden näkymät

Yhtiön näkymät ovat erittäin valoisat, sillä toimialamme on erittäin defensiivinen. Moni pitää henkilökohtaisten ongelmien toimialaa suorastaan antisyklisenä, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että vaikka ongelmat median mielestä lisääntyvät juuri taantumassa, on ihmisillä henkilökohtaisia ongelmia kaikenlaisissa taloustilanteissa. Konsulttivalikoimastamme löytyykin ammattitaitoa niin rahan puutteesta kuin vaikkapa nousukauden ylikierroksista johtuvien ongelmien ratkomiseen, joten yritykselle voi ennakoida ripeää orgaanista kasvua loppuvuodelle.

Ongelmien aatelia

Minulla on ongelma: elämäni vaikuttaa juuri nyt ongelmattomalta. Siitä taas syntyy huonosti tekstiä, mikä puolestaan on turhauttavaa. Tämän luulisi olevan siis itsestään ratkeava ongelma, mutta todellisuudessa tekstittömyydestä johtuva turhautuneisuus on hyvin lievää ja ohimenevää eikä siten varsinaiseksi ongelmaksi soveltuvaa. Sitä paitsi valkoisen paperin kammosta kirjoittaminen on ehkä vielä tylsempää kuin pusipusihalihali-bloggaaminen.

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä kaikki johtuu polkupyöräilystä. Olen hurahtanut jo niin pahasti, että päätin jättää bussikortin ostamatta ja sotkea lihasvoimin töihin ja takaisin joka päivä. Tänä aamuna se 11 kilometrin pätkä ei edes tuntunut enää liikunnalta, mitä nyt maisemat alkavat olla jo vähän tylsiä.

Pyöräily nostaa kuntoa ja raitis ilma virkistää, lisäksi lapset ovat innoissaan ja kaiken kaikkiaan elämä on sujuvampaa ja hyväntuulisempaa. Työpäivätkin hurahtavat ihan huomaamatta ohi eikä näyttöruudun tuijottaminen tunnu yhtään rasittavalta. Lähestyvä kesä riemastuttaa, eikä mökillä ollut viikonloppuna edes yhtä paljon hiirenjätöksiä kuin yleensä.

Mikä pahinta, olen innostanut työkavereita seuraamaan esimerkkiäni: nyt meitä on useita aamuvirkkuja jonottamassa suihkuun aamuisin reippaan pyöräilyn jälkeen. Tosin minä olen aina aamuvirkuin enkä joudu siksi jonottamaan.

Oikeastaan alan jo huolestua. Aivoni alkavat selvästi surkastua samaan tahtiin kuin reisilihakseni paisuvat.