Suurin osa Facebookin ja muiden sosiaalisten medioiden käyttäjistä varmaan tunnistaa ne rasittaviksi todetut ihmiset, jotka kertovat ainoastaan lapsistaan/koiristaan/trendikkäistä harrastuksistaan/ihanista koti-illoistaan, kunnes kuulijat nukahtavat tai kaikkoavat. Monet ovat lukeneet artikkeleja, joissa listataan asioita, joita sosiaalisessa mediassa ei kannata tehdä. Ihan kaikkien yhteisen viihtyvyyden vuoksi.
Kyllä sitä blogimaailmassakin varmaan esiintyy; moni lienee saanut kommentteja, joissa blogin aihepiiriä ja/tai ilmaisua moititaan. Mutta koska blogeja luetaan lähinnä viihteeksi ja oman kiinnostuksen mukaan, ei ilmiö liene yhtä merkittävä kuin naamakirjassa. Siellä kun kaverien päivitykset tulevat uutissyötteeseen pyytämättä, ellei niitä erikseen suodata pois.
Tämä valitus kuitenkin kummastuttaa. Porukkaa siis oikeasti kismittää se, että joku pikkulasten äiti kirjoittaa koko ajan vain niistä lapsistaan ja reikihoitoon hurahtanut voimauttavista kokemuksistaan - eikö sillä ole mitään muuta elämää? No, ei välttämättä ole. Ja jos onkin, kyseisellä äidillä tai hurahtaneella voi olla lukemattomia syitä olla kertomatta siitä julkisesti. Miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä sitä, että toisten ihmisten elämät voivat tosiaankin koostua hyvin erilaisista asioista kuin heidän omansa?
Erityisen kornilta se tuntuu sosiaalisessa mediassa, jossa kyse pitäisi olla kavereista, englanniksi peräti ystävistä. Jos toisen ihmisen elämästä lukeminen ei kiinnosta, miksi sitten vaivaudutaan teeskentelemään ystävyyttä? Ja jos pitää hankkia tuhat naamakirjakaveria, joiden jutut sitten osoittautuvatkin todella typeriksi, niin olisiko se kuitenkin oma moka?
Onko tässä nyt kyse siitä, että osa pitää Facebookia ja muita sosiaalisia medioita ensisijaisesti keinona viihdyttää muita, kun taas toisille kyse on enemmän itseilmaisusta ja oman elämän jakamisesta? Sitten niitä viihdyttäjiä suututtaa, kun kaikki muut eivät yritäkään viihdyttää heitä? Ehkä ne listat kielletyistä puheenaiheista ovat hyödyllisiä niille, jotka haluavat nimenomaan maksimoida kaverimääränsä ja jäädä ihmisten mieliin kiinnostavina hahmoina. Kaikki eivät kuitenkaan taida tavoitella tätä.
Toinen, oikeastaan päinvastainen valituksen aihe, on oman elämän vääristely ja hienostelu naamakirjassa. Asiaa päiviteltiin muistaakseni viimesyksyisessä Hesarin Kuukausiliitteen mittavassa FB-jutussakin: ihmiset harvemmin kertovat valmistavansa makaronilaatikkoa, kun taas sushikokemukset paljastetaan herkästi. Siispä ihmiset esittävät verkossa jännittävämpää ja eksoottisempaa kuin ovatkaan.
Anteeksi nyt vain, mutta en minä työpaikan lounastauollakaan yleensä kerro, että söinpä taas tänäkin aamuna niitä samoja muroja kuin joka jumalan aamu viimeisen parin vuoden ajan. Sen sijaan saatan hyvinkin mainita, että kokeilinpa muuten eilen elämäni ensimmäistä kertaa pikeerikoristeiden tekemistä. Ehkä minä olen sitten paatunut teeskentelijä ja hienohelma, kun edes oikea katsekontakti ei saa minua paljastamaan todellista, arkista ydintäni.
Kyllä sitä blogimaailmassakin varmaan esiintyy; moni lienee saanut kommentteja, joissa blogin aihepiiriä ja/tai ilmaisua moititaan. Mutta koska blogeja luetaan lähinnä viihteeksi ja oman kiinnostuksen mukaan, ei ilmiö liene yhtä merkittävä kuin naamakirjassa. Siellä kun kaverien päivitykset tulevat uutissyötteeseen pyytämättä, ellei niitä erikseen suodata pois.
Tämä valitus kuitenkin kummastuttaa. Porukkaa siis oikeasti kismittää se, että joku pikkulasten äiti kirjoittaa koko ajan vain niistä lapsistaan ja reikihoitoon hurahtanut voimauttavista kokemuksistaan - eikö sillä ole mitään muuta elämää? No, ei välttämättä ole. Ja jos onkin, kyseisellä äidillä tai hurahtaneella voi olla lukemattomia syitä olla kertomatta siitä julkisesti. Miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä sitä, että toisten ihmisten elämät voivat tosiaankin koostua hyvin erilaisista asioista kuin heidän omansa?
Erityisen kornilta se tuntuu sosiaalisessa mediassa, jossa kyse pitäisi olla kavereista, englanniksi peräti ystävistä. Jos toisen ihmisen elämästä lukeminen ei kiinnosta, miksi sitten vaivaudutaan teeskentelemään ystävyyttä? Ja jos pitää hankkia tuhat naamakirjakaveria, joiden jutut sitten osoittautuvatkin todella typeriksi, niin olisiko se kuitenkin oma moka?
Onko tässä nyt kyse siitä, että osa pitää Facebookia ja muita sosiaalisia medioita ensisijaisesti keinona viihdyttää muita, kun taas toisille kyse on enemmän itseilmaisusta ja oman elämän jakamisesta? Sitten niitä viihdyttäjiä suututtaa, kun kaikki muut eivät yritäkään viihdyttää heitä? Ehkä ne listat kielletyistä puheenaiheista ovat hyödyllisiä niille, jotka haluavat nimenomaan maksimoida kaverimääränsä ja jäädä ihmisten mieliin kiinnostavina hahmoina. Kaikki eivät kuitenkaan taida tavoitella tätä.
Toinen, oikeastaan päinvastainen valituksen aihe, on oman elämän vääristely ja hienostelu naamakirjassa. Asiaa päiviteltiin muistaakseni viimesyksyisessä Hesarin Kuukausiliitteen mittavassa FB-jutussakin: ihmiset harvemmin kertovat valmistavansa makaronilaatikkoa, kun taas sushikokemukset paljastetaan herkästi. Siispä ihmiset esittävät verkossa jännittävämpää ja eksoottisempaa kuin ovatkaan.
Anteeksi nyt vain, mutta en minä työpaikan lounastauollakaan yleensä kerro, että söinpä taas tänäkin aamuna niitä samoja muroja kuin joka jumalan aamu viimeisen parin vuoden ajan. Sen sijaan saatan hyvinkin mainita, että kokeilinpa muuten eilen elämäni ensimmäistä kertaa pikeerikoristeiden tekemistä. Ehkä minä olen sitten paatunut teeskentelijä ja hienohelma, kun edes oikea katsekontakti ei saa minua paljastamaan todellista, arkista ydintäni.
tl/dr
VastaaPoista