Jo aiemmin lupailin Mellan uhmaiän alkaneen, ja näin tuntuu todella käyneen. Neidistä on tulossa suoranainen maanvaiva, kun taas pikkusisko on alkanut jo kehittää miellyttävää päivärytmiä ja olla kaikin puolin low management toisen kuukauden itkuisuudesta huolimatta. Yksi asia on kuitenkin kaiken uhmakkuuden keskelläkin hyvin: Mella ei kohdista aggressioitaan tai oikeastaan mitään kielteistä Neilaan, vaan ainoastaan meihin vanhempiin. Tästä huolimatta osa uhmasta on varmasti toki seurausta pikkusiskon tulosta. Koska minä olen Erikiä enemmän kiinni vauvanhoidossa, on Erik joutunut pahimman uhmavyörytyksen kohteeksi: sääliksi käy katsella vierestä.
Mella manifestoi uhmaansa taantumalla jo opituissa taidoissa, esim. tällä tavoin:
Nukkuminen. Mella-neiti pamauttaa makuuhuoneemme oven auki pahimmillaan useita kertoja yössä ja vaatii kovaäänisesti isiä leikkimään, käyttämään potalla tai yksinkertaisesti viemään takaisin sänkyyn. Mella nukkuukin nykyään yönsä huonommin kuin Neila, vaikka oppi yöheräämisistä pois jo muutaman kuukauden ikäisenä. Lisäksi Mellan nukuttaminen illalla on huomattavasti työläämpää kuin Neilan, ovesta kun täytyy juosta aina vain uudelleen ja uudelleen ulos, jotta isi voi juosta kiinni ja kantaa hysteerisesti kikattavan lapsen takaisin sänkyyn. Ja mitä kovempaa komennetaan, sitä kovempaa Mella kikattaa.
Pottailu. Joulun tienoilla Mella-typykkä oppi kuin taikaiskusta potan salat, ja on ollut jo käytännössä päiväkuiva. Ei kuitenkaan enää. Satunnaisia karkailuja ei voi edes pitää aina vahinkoina: eräänäkin oikein kiukkuisena päivänä pimu lähetettiin kolmen tunnin sisällä kolmasti omaan huoneeseensa rauhoittumaan, ja kolmasti neiti sitten pissasi kostoksi sänkyyn. Ei tuon ikäisellä ole noin tiheää pissatarvetta, varsinkaan, kun juuri sitä ennen oli käyty potalla.
Syöminen. Tuon ikäinen on toki osannut jo pitkän aikaa syödä itse, vaikka aikamoinen sotku siitä ruokalajista riippuen useimmiten tulee. Viime aikoina Mellushka on kuitenkin ollut aivan liian laiska lusikoidakseen itse murkinaansa, joten häntä täytyy nykyisin syöttää ruokapöydässä. Tosin itse en ole yksinkertaisesti suostunut sitä tekemään, eli päiväsaikaan Mella joutuu syömään itse tai olemaan vaihtoehtoisesti ruuatta. Erik heltyy helpommin ja Mella tietää sen: iltaisin isi saa toimia syöttökoneena.
Tämän kaiken temppuilun päälle tulee tietenkin se tavanomainen kiukuttelu: ei ole harva se päivä, kun joudun kantamaan raivopäisen kakaran hiekkalaatikolta päiväunille. Tyyninä hetkinään Mella sitten esittelee yhtä lempisanoistaan, "huutaa", ja paheksuu syvästi muita huutavia lapsia. Meillä kun ei koskaan tehdä sellaista.
Pahoin pelkään, ettei huippua (pohjaa?) ole vielä enää saavutettu. Kuinkas pitkään tätä nyt kestikään..?
Mella manifestoi uhmaansa taantumalla jo opituissa taidoissa, esim. tällä tavoin:
Nukkuminen. Mella-neiti pamauttaa makuuhuoneemme oven auki pahimmillaan useita kertoja yössä ja vaatii kovaäänisesti isiä leikkimään, käyttämään potalla tai yksinkertaisesti viemään takaisin sänkyyn. Mella nukkuukin nykyään yönsä huonommin kuin Neila, vaikka oppi yöheräämisistä pois jo muutaman kuukauden ikäisenä. Lisäksi Mellan nukuttaminen illalla on huomattavasti työläämpää kuin Neilan, ovesta kun täytyy juosta aina vain uudelleen ja uudelleen ulos, jotta isi voi juosta kiinni ja kantaa hysteerisesti kikattavan lapsen takaisin sänkyyn. Ja mitä kovempaa komennetaan, sitä kovempaa Mella kikattaa.
Pottailu. Joulun tienoilla Mella-typykkä oppi kuin taikaiskusta potan salat, ja on ollut jo käytännössä päiväkuiva. Ei kuitenkaan enää. Satunnaisia karkailuja ei voi edes pitää aina vahinkoina: eräänäkin oikein kiukkuisena päivänä pimu lähetettiin kolmen tunnin sisällä kolmasti omaan huoneeseensa rauhoittumaan, ja kolmasti neiti sitten pissasi kostoksi sänkyyn. Ei tuon ikäisellä ole noin tiheää pissatarvetta, varsinkaan, kun juuri sitä ennen oli käyty potalla.
Syöminen. Tuon ikäinen on toki osannut jo pitkän aikaa syödä itse, vaikka aikamoinen sotku siitä ruokalajista riippuen useimmiten tulee. Viime aikoina Mellushka on kuitenkin ollut aivan liian laiska lusikoidakseen itse murkinaansa, joten häntä täytyy nykyisin syöttää ruokapöydässä. Tosin itse en ole yksinkertaisesti suostunut sitä tekemään, eli päiväsaikaan Mella joutuu syömään itse tai olemaan vaihtoehtoisesti ruuatta. Erik heltyy helpommin ja Mella tietää sen: iltaisin isi saa toimia syöttökoneena.
Tämän kaiken temppuilun päälle tulee tietenkin se tavanomainen kiukuttelu: ei ole harva se päivä, kun joudun kantamaan raivopäisen kakaran hiekkalaatikolta päiväunille. Tyyninä hetkinään Mella sitten esittelee yhtä lempisanoistaan, "huutaa", ja paheksuu syvästi muita huutavia lapsia. Meillä kun ei koskaan tehdä sellaista.
Pahoin pelkään, ettei huippua (pohjaa?) ole vielä enää saavutettu. Kuinkas pitkään tätä nyt kestikään..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti