Lopetin jossain vaiheessa jokaisen näkemäni elokuvan arvostelun täällä blogissa, kun se tuntui jotenkin turhalta. Ei suurimmasta osasta kuitenkaan ole juuri mitään sanottavaa, joten miksi yrittää väkisin vääntää jotain nerokasta.
Eilen käytiin Erikin kanssa katsomassa Jarhead, tai Merijalkaväen mies, mikä on kyllä hauskan lakoninen käännös. Kuten yleensä kiinnostavien elokuvien kohdalla, en tälläkään kertaa halunnut lukea mitään elokuva-arvosteluja etukäteen. Illalla luin sitten kotona Nytin arvostelun kyseisestä elokuvasta, ja olin jokseenkin eri mieltä.
Lyhyesti sanottuna: pidin elokuvasta kovasti, eivätkä Nytin mainitsemat heikkoudet olleet mielestäni heikkouksia lainkaan. Leffan soundtrack sopi fiiliksiin jotenkin mainiosti (tai, no, varmaan loi ne fiilikset), joukkoon mahtui muutamia oikein svengaavia hetkiä keskellä aavikkoa.
Nytin arviossa moitittiin sitä, että elokuvassa olisi ollut liian paljon kohtauksia, liian paljon materiaalia. Toisaalta pahoiteltiin myös sitä, ettei mikään lopulta koskettanut kamalan syvältä. Omasta mielestäni leffassa ei ollut liikaa tavaraa, vaan kaikki se sälä vain korosti pointtia. Samalla tavalla pointti korostui mielestäni siinä, ettei traagisuuksistakaan tehty mitään elämää suurempia hetkiä, ruumiiden näkeminen ei ollut elokuvahistorian raastavin tapahtuma eivätkä muutkaan vastoinkäymiset kolunneet sielun pohjia.
Minun mielestäni elokuva olikin vähän niin kuin tällaisen perustaapertajan henkilökohtainen blogi: otteita nuoren miehen elämästä. Kaikki ne erilaiset kohtaukset vain osoittavat, mitä kaikkea voikaan tapahtua silloin, kun odotat jotain aivan muuta. Kun lähdet aavikolle päästäksesi sotimaan, mutta pääsetkin/joudutkin tekemään kaikkea muuta paitsi sitä. Ei sen tarvitse olla mitään eeppistä ja repivää, se on vain elämää. Elämä voi olla kevyttäkin, jokaisen tunteen ei tarvitse olla ravistava.
Heh, tämäpäs nyt kuulostaa lähinnä puolustuspuheenvuorolta. Mutta minun on jotenkin helpompi jäsentää mielipiteitäni, kun on jokin vastakkainen esitys verrokkina. Mutta tuo elokuva tuntui jotenkin raikkaalta ehkä juuri niistä syistä, jotka Nytin arvostelussa laskivat filkan tähtimäärää. Leffassa voi aivan vapaasti nauraa kippurassa ja välillä taas pysähtyä vakavana, mutta itkeä ei tarvitse eikä juuri pelätäkään. Miksi elokuvissa pitäisi olla kurjuutta, täytyykö päähenkilön aina "löytää itsensä" ja mielellään vielä pohjamutien kautta?
Henkilökohtaisesti yleensä ärsyynnyn tavallisesta draaman kaaresta: aluksi kaikilla on kivaa, musiikki soi ja katsojaakin naurattaa, mutta puolivälin tienoilla osaa jo odottaa sitä Suurta Romahdusta. Sitten hieman lajityypistä riippuen, mutta yleensä kuitenkin ennustettavasti, Suuren Romahduksen jälkeen tulee uusi nousu tai vaihtoehtoisesti tarinan katkera opetus. Ei enää Suuria Romahduksia vähään hetkeen, pliis?
Eilen käytiin Erikin kanssa katsomassa Jarhead, tai Merijalkaväen mies, mikä on kyllä hauskan lakoninen käännös. Kuten yleensä kiinnostavien elokuvien kohdalla, en tälläkään kertaa halunnut lukea mitään elokuva-arvosteluja etukäteen. Illalla luin sitten kotona Nytin arvostelun kyseisestä elokuvasta, ja olin jokseenkin eri mieltä.
Lyhyesti sanottuna: pidin elokuvasta kovasti, eivätkä Nytin mainitsemat heikkoudet olleet mielestäni heikkouksia lainkaan. Leffan soundtrack sopi fiiliksiin jotenkin mainiosti (tai, no, varmaan loi ne fiilikset), joukkoon mahtui muutamia oikein svengaavia hetkiä keskellä aavikkoa.
Nytin arviossa moitittiin sitä, että elokuvassa olisi ollut liian paljon kohtauksia, liian paljon materiaalia. Toisaalta pahoiteltiin myös sitä, ettei mikään lopulta koskettanut kamalan syvältä. Omasta mielestäni leffassa ei ollut liikaa tavaraa, vaan kaikki se sälä vain korosti pointtia. Samalla tavalla pointti korostui mielestäni siinä, ettei traagisuuksistakaan tehty mitään elämää suurempia hetkiä, ruumiiden näkeminen ei ollut elokuvahistorian raastavin tapahtuma eivätkä muutkaan vastoinkäymiset kolunneet sielun pohjia.
Minun mielestäni elokuva olikin vähän niin kuin tällaisen perustaapertajan henkilökohtainen blogi: otteita nuoren miehen elämästä. Kaikki ne erilaiset kohtaukset vain osoittavat, mitä kaikkea voikaan tapahtua silloin, kun odotat jotain aivan muuta. Kun lähdet aavikolle päästäksesi sotimaan, mutta pääsetkin/joudutkin tekemään kaikkea muuta paitsi sitä. Ei sen tarvitse olla mitään eeppistä ja repivää, se on vain elämää. Elämä voi olla kevyttäkin, jokaisen tunteen ei tarvitse olla ravistava.
Heh, tämäpäs nyt kuulostaa lähinnä puolustuspuheenvuorolta. Mutta minun on jotenkin helpompi jäsentää mielipiteitäni, kun on jokin vastakkainen esitys verrokkina. Mutta tuo elokuva tuntui jotenkin raikkaalta ehkä juuri niistä syistä, jotka Nytin arvostelussa laskivat filkan tähtimäärää. Leffassa voi aivan vapaasti nauraa kippurassa ja välillä taas pysähtyä vakavana, mutta itkeä ei tarvitse eikä juuri pelätäkään. Miksi elokuvissa pitäisi olla kurjuutta, täytyykö päähenkilön aina "löytää itsensä" ja mielellään vielä pohjamutien kautta?
Henkilökohtaisesti yleensä ärsyynnyn tavallisesta draaman kaaresta: aluksi kaikilla on kivaa, musiikki soi ja katsojaakin naurattaa, mutta puolivälin tienoilla osaa jo odottaa sitä Suurta Romahdusta. Sitten hieman lajityypistä riippuen, mutta yleensä kuitenkin ennustettavasti, Suuren Romahduksen jälkeen tulee uusi nousu tai vaihtoehtoisesti tarinan katkera opetus. Ei enää Suuria Romahduksia vähään hetkeen, pliis?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti