Huomasin äskettäin ajattelevani jo historian kirjoihin painunutta Matrix-elokuvaa, siis tietenkin sitä ensimmäistä ja ainoaa oikeaa. Silloin minä olin nuori fysiikan opiskelija, joka vaikuttui suuresti näkemästään ja taisi raahautua peräti kolmesti teatteriin katsomaan elokuvan - ainoa leffa, jonka olen nähnyt useamman kerran elokuvateatterissa.
En oikeastaan enää edes tiedä, minkä takia elokuva oli niin vaikuttava. Onhan se hyvä, muttei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä mikään paras ikinä. Paljon syvemmälle alitajuntaani on ujuttautunut vaikkapa Kadonneiden lasten kaupunki. Ja mikä tärkeintä, nyt katsottuna se on ajoittain suorastaan hupaisa, omasta itsestään muodostunut klisee.
Niinpä huomaankin sääliväni itseäni paljon nuorempia ihmisiä; niitä, jotka eivät päässeet näkemään Matrixia tuoreeltaan vaan vasta, kun se oli jo saturoinut populaarikulttuurin. Minulle tuo elokuva kuitenkin tarkoittaa jonkinlaista aikakauden muutosta (vaikkakin Blade olikin mielestäni täysin väärinymmärretty Matrixin esiaste): on olemassa elokuvamaailma Ennen Matrixia ja Matrixin Jälkeen. Ei elokuva tunnu miltään ilman tuota ajallista kontekstia.
En missään nimessä kuvittele, että tällaiset populaarikulttuurin aikakausia linjaavat tapahtumat olisivat ylettömän harvinaisia: kuinkakohan monta kulttuurituotetta minultakin on jäänyt ymmärtämättä, kun en ole voinut kokea sitä oikeassa kontekstissa? Omasta itsestään muodostuneeseen kliseeseen törmäsin tänä kesänä, kun luin mökillä Raymond Chandlerin Philip Marlowe -dekkareita. En voinut olla hihittelemättä nuhjuiselle ja omapäiselle nikotinisti-viskisiepolle ja kohtalokkaille naisille, vaikkeivät ne ainakaan kokoelman ensimmäisen kirjan syntyhetkellä kai olleet samanlaisia kliseitä. Niissä ei ollut minulle mitään uutta ja mullistavaa, johan nuo on kaikki elokuvissa nähty. Kirjojen loppuratkaisutkin pystyin arvaamaan turhan helposti.
Joskus mietin tätä asiaa myös poliitiikan puolelta: Niin paljon kuin hippejä pilkkaankin (aina samastumisen välissä), olisivat tunteeni asian suhteen varmasti erilaiset, jos olisin kokenut vaikkapa Woodstockin tai Koijärven. En välttämättä olisi asioista enää samaa mieltä kuin silloin nuorena, mutta aatteella olisi silti aina lämmin paikka sydämessäni.
Yhteiskuntaa on riittänyt ennen meitä kaikkia, mutta kyllä sitä piisaa myös meidän jälkeemme. Jos jotenkin kestän vielä itseäni edeltävien kokemusten puutteen, on vaikeampi hyväksyä se, että tulen luultavasti silkkaa kalkkeutumistani jäämään ohi monesta upeasta junasta ihan elinaikananikin. Minä olen juuttunut nuoruuteni Matrix-aikaan, vaikka voisin kokea jotain uutta ja yhtä mullistavaa nykyäänkin. Mitä se voisi olla? Tuntosarveni ovat turtuneet.
En oikeastaan enää edes tiedä, minkä takia elokuva oli niin vaikuttava. Onhan se hyvä, muttei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä mikään paras ikinä. Paljon syvemmälle alitajuntaani on ujuttautunut vaikkapa Kadonneiden lasten kaupunki. Ja mikä tärkeintä, nyt katsottuna se on ajoittain suorastaan hupaisa, omasta itsestään muodostunut klisee.
Niinpä huomaankin sääliväni itseäni paljon nuorempia ihmisiä; niitä, jotka eivät päässeet näkemään Matrixia tuoreeltaan vaan vasta, kun se oli jo saturoinut populaarikulttuurin. Minulle tuo elokuva kuitenkin tarkoittaa jonkinlaista aikakauden muutosta (vaikkakin Blade olikin mielestäni täysin väärinymmärretty Matrixin esiaste): on olemassa elokuvamaailma Ennen Matrixia ja Matrixin Jälkeen. Ei elokuva tunnu miltään ilman tuota ajallista kontekstia.
En missään nimessä kuvittele, että tällaiset populaarikulttuurin aikakausia linjaavat tapahtumat olisivat ylettömän harvinaisia: kuinkakohan monta kulttuurituotetta minultakin on jäänyt ymmärtämättä, kun en ole voinut kokea sitä oikeassa kontekstissa? Omasta itsestään muodostuneeseen kliseeseen törmäsin tänä kesänä, kun luin mökillä Raymond Chandlerin Philip Marlowe -dekkareita. En voinut olla hihittelemättä nuhjuiselle ja omapäiselle nikotinisti-viskisiepolle ja kohtalokkaille naisille, vaikkeivät ne ainakaan kokoelman ensimmäisen kirjan syntyhetkellä kai olleet samanlaisia kliseitä. Niissä ei ollut minulle mitään uutta ja mullistavaa, johan nuo on kaikki elokuvissa nähty. Kirjojen loppuratkaisutkin pystyin arvaamaan turhan helposti.
Joskus mietin tätä asiaa myös poliitiikan puolelta: Niin paljon kuin hippejä pilkkaankin (aina samastumisen välissä), olisivat tunteeni asian suhteen varmasti erilaiset, jos olisin kokenut vaikkapa Woodstockin tai Koijärven. En välttämättä olisi asioista enää samaa mieltä kuin silloin nuorena, mutta aatteella olisi silti aina lämmin paikka sydämessäni.
Yhteiskuntaa on riittänyt ennen meitä kaikkia, mutta kyllä sitä piisaa myös meidän jälkeemme. Jos jotenkin kestän vielä itseäni edeltävien kokemusten puutteen, on vaikeampi hyväksyä se, että tulen luultavasti silkkaa kalkkeutumistani jäämään ohi monesta upeasta junasta ihan elinaikananikin. Minä olen juuttunut nuoruuteni Matrix-aikaan, vaikka voisin kokea jotain uutta ja yhtä mullistavaa nykyäänkin. Mitä se voisi olla? Tuntosarveni ovat turtuneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti