Kotirouvan paluu

Viikonloppu tuntui vielä aivan tavalliselta viikonlopulta, mitä nyt leivoin tavallista enemmän. Stockmannin ja Stellan Konditorian kakkukiistan inspiroimana halusin itsekin kokeilla Sans Rival -kakkua, mutta ei ehkä olisi kannattanut: hirveä työ ja aika äklö lopputulos. Voita voi kuin voikin olla liikaa. Sunnuntaina piti sitten paikkailla lauantain pettymystä ja väsästä äkkiä unelmatorttu. Se ei mene koskaan pilalle ainakaan maun puolesta, ulkonäkö sitten voikin olla vähän mitä sattuu.

Tänään se sitten alkoi, nimittäin lähes seitsenviikkoinen loma. Äitiysloman ajalta kertynyttä kesä- ja talvilomaa on viimein aika hoitaa pois. Erik palasi juuri äsken töihin ja minä yritän muistella, miten sen vauvan kanssa kotona ollaankaan. Tämän loman jälkeen höppänämme meneekin sitten päivähoitoon.

Aivan eri tyttöhän tuo Mella on nyt kuin kolme kuukautta sitten, jolloin viimeksi olin pimun kanssa kotona päivät. Tuolloin neiti vasta lähinnä maisteli kiinteitä ruokia, pääravintoa oli kuitenkin rintamaito. Nyt tyttö syö jo valtavia annoksia erinäisiä mössöjä ja vähän isompiakin paloja, ja rintamaitoa annetaan enää lähinnä muodon ja läheisyyden vuoksi iltaisin. Ja osaahan tuo nykyään viihdyttää itseään pidempään kuin silloin ennen. Tätäkin voin kirjoitella rauhassa kun tyttö harjoittelee seisomista sohvaa vasten.

Vähän kyllä jännittää. Ikävöiköhän Mella kovasti isäänsä?

Mella, filmitähti

Ei näköjään Youtube ymmärrä pystyssä kuvattua kuvaa, no, katsellaan sitten leveää Mellaa. Tällä tavalla meillä syödään.

Sitten pakollinen Mella-raportti: sunnuntaina neiti nousi ensimmäisen kerran omin avuin seisomaan tukea vasten. Puolivahingossa typykkä myös irrotti otteensa tuesta ja seisoi joitain sekunteja aivan itsekseen. Se oli kuitenkin niin hämmentävä kokemus, että pimu vähän säikähti ja lensi takamukselleen.

Sittemmin sitä seisomaan nousua on harjoiteltu jo enemmänkin.

Tavataanko Viattomuuden puistossa vai kansan olohuoneessa?

Helsingissä kehitys kehittyy taas kovaa vauhtia, tulevaisuutta visioidaan ja kaupunkikuvaa parannetaan. Kaupunkilaisille ja turisteille luodaan uusia tapahtumia ja kokonaisia toiminnan muotoja. Vai mitä? Ainakin verbaalisella tasolla.

Hiljattain pääsimme lukemaan Helsingin kaupungin Euroviisu-suunnitelmista. Kaupungista tehdään elävä ja vilkas esimerkiksi perustamalla Kamppiin EuroVillage, mmm, kuinka kansainvälistä. Mutta tärkein, suoranainen kaupungin sydän, löytyy Senaatintorilta: matkustajien ja kaupunkilaisten oma olohuone. Ihanaa! Taas yksi julkinen olohuone, jossa voimme mutkattomasti kohdata toisiamme ja levähtää keskellä hektistä elämäämme.

Tänään Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi Töölönlahden uusista suunnitelmista. Musiikkitalon ja Finlandiatalon viereen ollaan perustamassa Finlandiapuistoa, joka toki ajatuksena on kannatettava. Kyllähän tuo Finlandiatalon parkkipaikan ympäristo muistuttaa tällä hetkellä lähinnä joutomaata.

Suunnitelman luovuutta ja elävyyttä kuvastanevat puiston eri alueille annetut nimet: Runoilijoiden puisto, Romanttinen puisto ja Viattomuuden puisto, muutamia mainitakseni. Minä palan halusta sopia treffit Viattomuuden puistoon! Heti sen jälkeen, kun olen kansalaisten olohuoneessa yöpaidassani sohvalla maaten kaivanut nenääni Mellan möyriessä vaipatta ympäri tämän olohuoneen lattiaa. Tai siis minkä olohuoneen?

Siis pliis. Kuka näitä nimiä oikein keksii? Kaupunginsuunnitteluvirasto? Arkkitehdit? Puisto-osaston kesätyöntekijät? Apurahatta jääneet runoilijat? Vaikka nyt jätettäisiin kokonaan huomioimatta 500 000 asukkaan kävelykaupunkiin perustettu ammattikorkeakoulu Metropolia, tulee pyhää Sylviä ikävä.

Opetetaanko tätä julkisten tilojen nimeämisen taitoa kenties kaupunkimaantieteilijöille? Vai onko kyseessä jo korkeamman henkisen tason retoriikka?

Sallikaa minulle pieni kyyninen hetkeni. Aivan kaikkea tämäkään mediaseuraaja ei lukemastaan lehdestä kakistelematta niele.

Ai onko resursseilla väliä?

Eilen menin kipeän nilkkani kanssa ensimmäisen kerran töihin, tosin aloitin aamuni vierailemalla työterveyshoitajalla. Mokoma nilkka kun oli yhä halvatun turvonnut ja hemmetin kipeä, ei oikeastaan tuntunut parantuneen lainkaan. Oli suorastaan kipeämpi kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

Hoitaja laittoi jalkaan liimasiteen ja kummasteli, miten en ollut saanut sidettä jo Marian päivystyksestä. Antoivat vain sen lastan, jota en kipujen vuoksi kuitenkaan pystynyt käyttämään. Lisäksi hoitaja käski minut keskustaan lääkärin pakeille, meidän toimipisteessämme kun ei maanantaisin ole lääkärin vastaanottoa.

Tänä aamuna kävinkin sitten Sanomatalossa työterveyslääkärillä kertomassa, että olo onkin jo kummasti parantunut: liimaside oli tehnyt taikoja. Lääkäri katseli jalkaa vähän tarkemmin ja jutusteli mukavia, laittoi sitten vielä uuden siteen (vähän vähemmän tiukan kuin se edellinen, etteivät varpaat aivan turpoa sinipunaisiksi) ja lähetti takaisin töihin.

Lääkärit ja hoitajat olivat Marian sairaalassa kyllä kovin mukavia, mutta vähän liukuhihnallahan siellä päivystyksessä lauantai-iltana edettiin. Ensin jonotin pari kolme tuntia, seuraavaksi pääsin röntgeniin ja lopulta sairaslomalappu kourassa ja kepit kyynärpäissä pikapikaa kotiin lepäilemään.

Työterveyspuolella sitten oikeasti väänneltiin ja tutkittiin sitä nilkkaa, sainpa mukavalta lääkäriltä vielä pienen anatomian oppitunnin nilkan monenlaisista nivelsiteistä ja niiden tyypillisimmistä vammoista. Vielä maanantaina luulin meneväni lääkärille lähinnä hakemaan sairaslomaa, mutta tiistaiaamuna lomalle ei tuntunutkaan minkäänlaista tarvetta.

Kun en vielä maanantaiaamuna pystynyt varaamaan kipeälle nilkalle ollenkaan, nyt pystyn jo kävelemään muutamia askelia aivan ilman kyynärsauvoja. Kun liimasiteen ansiosta uskalsi viimein ryhtyä varaamaan jalalle painoa, on paraneminen lähtenyt kovaan vauhtiin.

Vaikka lääkäreiltä löytyy tuota ammattitaitoa varmasti niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella, niin kyllä hoidon laadussa taitaa selvästi näkyä tuo ero resursseissa. Leppoisaan jutusteluun ei taida olla aikaa, kun käytävillä omaa vuoroaan odottaa kokonainen armeija päihderiippuvaisia sekä liukkailla keleillä jalkojaan ja lonkkiaan ruhjoneita poloja.

Mutta kun se julkisen puolen resurssipula on niin selvä asia, niin selittäkääpä tämä: miksi minulle annettiin Marian päivystyksessä omaksi nilkan aircast-lasta, joka on minun tapauksessani kuitenkin käyttökelvoton? Työterveyslääkäri kertoi lastan maksavan 90 euroa, liimasiderulla taas ei taida montaa euroa kustantaa. Korkeintaan parinkymmenen euron hintaiset kepit täytyy kyllä palauttaa sairaalaan.

Aion kyllä keppejä palauttaessani ottaa lastan mukaan, josko he huolisivat sen hyvin vähän käytettynä takaisin.

(Vielä pakollinen Mella-päivitys: neidillä on nykyään kaksi jo hyvin erottuvaa ja erittäin terävää hammasta alhaalla. Yläikenetkin kovasti pullottavat, josko sieltäkin tulisi jotain.)

Tervetuloa viestintäalalle!

Firmassamme on parasta aikaa käynnissä rekrytointi, ja minä olenkin kahlannut hiljattain läpi isoa pinoa työhakemuksia. Tarjolla on yksi määräaikainen, mahdollisesti myös osa-aikainen pesti, joka on houkuttanut lähemmäs 100 hakemusta enemmän tai vähemmän viestinnästä ja mediasta kiinnostuneilta ihmisiltä. Sata hakemusta on todella paljon varsin pienelle ja tuntemattomalle yritykselle, kun työkin on määräaikaista ja ilmoituksessa suunnattu erityisesti opiskelijoille.

Hakemusten määrä on kasvanut minun työssäoloaikanani, mutta näyttääpä myös laatu paranevan. Nytkin joukossa oli niin paljon sopivalta kuulostavia kandidaatteja, että oikein hirvittää. Läheskään kaikkia hyvältä tuntuvia ei voi edes kutsua haastatteluun, palkkaamisesta puhumattakaan. Tuntuu suorastaan julmalta siirtää aivan hyvä hakemus ei-pinoon, mutta kun ei niitä työpaikkoja nyt ole meilläkään pilvin pimein tarjolla.

Viestintä ja media taitavat olla erityisen houkuttelevia aloja, ehkä jopa mediaseksikkäitä, heh. Toimittajaksi haluava joutunee alkuvaiheessa heittämään hyvästit vakituiselle ja hyvin palkatulle työsuhteelle, sen verran kova hinku varsinkin pääkaupunkiseudun suuriin medioihin taitaa olla. Eikä muihinkaan viestinnällisiin työpaikkoihin vain marssita sisään: jokaista tiedottajan pestiäkin taitaa hakea valtava massa. Ja näköjään myös mediaseuraajan paikkaa.

Mikäköhän siinä mediassa ja viestinnässä on niin hohdokasta? Siistiä sisätyötä, mutta onhan sellaista muillakin aloilla. No, täällähän minäkin olen, mutta lähinnä sattumalta. Olin valmistumassa ja tarvitsin töitä, ja juuri silloin oli tarjolla samankaltainen pesti kuin mihin nyt olen etsimässä ihmistä. Sitten vain osumalla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan olen päässyt vähän etenemäänkin urallani. Haluaisin ajatella sen johtuvan ennen kaikkea omasta pätevyydestäni, mutta kyllähän hyvällä tuurillakin on ollut paljon tekemistä asian kanssa.

Tuuri astuu kuvaan siinä vaiheessa, kun mietin palkkaisinko nyt itseni tähän työhön. Siis itseni sellaisena, kuin olin kolme vuotta sitten työtä hakiessani. Ei minkäänlaista viestinnällistä kokemusta, lähinnä pientä harrastelukirjoittamista. Kun nykyisillä hakijoilla on lähes poikkeuksetta yliopistotutkinto joko kokonaan tai lähes valmis joko viestinnästä tai suomen kielestä sekä paljon työkokemusta mediasta ja tiedottamisesta. Onko työtilanne muuttunut tosiaan näin radikaalisti kolmessa vuodessa, vai oliko minut palkanneella henkilöllä vain poikkeuksellisen paljon munaa ottaa joku filosofia-fysiikka-matematiikka-taustainen kokematon työntekijä remmiin? Yleissivistys on tietenkin tärkeää, mutta nykyisiltä akateemisilta hakijoilta löytyy yleissivistyksen ohella yleensä myös niitä oikeita opintoja ja työkokemusta.

Ei voi muuta sanoa, kuin että hirvittää. Mitäköhän tästä kaikesta vielä tulee? Pitäisiköhän älytä poistua alalta ennen kuin giljotiini napsahtaa? Minne tämän jälkeen?

Ikäkriisejä ja ympäristön odotuksia

Ilkka kirjoitti jo jokin aika sitten kolmenkympin kriisistä ja biologisen kellon tikityksestä. Että aikuistuminen ei ole oikein muodikasta eikä aina niin houkuttelevaakaan, mutta jossain vaiheessa se lapsenteko ja vakiintuminen on nostettava esiin jos yleensä sellaista suunnittelee. Ja olenpa minäkin päässyt todistamaan kaveripiirissä avioliitto- ja vauvavastaisen mielipiteen vaivihkaista pehmenemistä :).

Minusta olisi kauhean kiva osallistua tuohon keskusteluun, olenhan minä juuri siinä samaisessa iässä. Mutta mitä annettavaa minulla oikeasti olisi tähän puheenaiheeseen? Opintoni ovat päättyneet, minulla on kiva vakituinen työ ja toimiva vakituinen parisuhde, oikein avioliitto. Lapsikin pykättiin normi-iässä, 27-vuotiaana. Löytyy auto ja kesämökki, omistusasuntoa ei sentään ihan vielä. (Helsingin hinnoilla ei ehkä koskaan...)

Tyypillinen akateeminen nuori aikuinen kliseen mukaan herää 40-vuotiaana siihen, ettei enää olekaan nuorisoa muttei ole sitä perhettäkään vielä perustanut. Minä sitten kai herään näin 27-vuotiaana siihen, että miten onkin tullut tehtyä kaikki juuri niin kuin opaskirjassa käsketään. Naimisiin mennessänikin otin miehen sukunimen, enkä pitänyt omaani. Taidanpa olla yhteiskunnallisten vaatimusten orjallinen toteuttaja!

Paitsi etten ole, ihan totta. Kihloihin menimme hetken huumassa mutta huolellisen keskustelun tuloksena, ja onneksemme se huuma olikin pidempikestoinen. Naimisiin menimme pitkän harkinnan (ja rahankeruun) jälkeen, lapsikin oli syvästi pohdittu ja haluttu. Eikä harkinta tarkoittanut yhteiskunnallisten olojen kartoitusta vaan oman tunne-elämämme ja toiveidemme luotausta.

Hassua, miten vaikealta tuntuu perustella edes itselleen sitä, että voi haluta jotain niin hyväksyttyä kuin normielämä. Joka päivä lehdestä saa lukea pätkätöiden yleistymisestä, syntyvyyden laskusta, sitoutumispeloista ja kevytsuhteista. Ehkä uusi normi löytyykin jo noista? Voinko hyvällä omallatunnolla nauttia omista konservatiivisista valinnoistani? Kun en minä ihan oikeasti halua lähteä kiertämään Aasiaa reppu selässä, kerätä rahaa maalaamalla muotokuvia jonkin eurooppalaisen vanhankaupungin mukulakivikadulla, haalia irtosuhteita, vetää kännejä keskellä viikkoa (ainakaan kovin usein) tai kokoontua samanmielisten naisten kanssa haukkumaan nykyajan miestä nössöydestä / väkivaltaisuudesta / metroudesta / konservatiivisuudesta / mieheydestä. Oikeasti minusta on ihan kiva syödä perunamuusia ja perjantai-iltana Mellan nukkumaanmenon jälkeen katsoa vähän tositelevisiota tai Galacticaa.

Tarinoita sairasvuoteelta

Kiitoksia osanotoista, on tämä rampailu aika ankeaa. Kipu on kyllä onneksi vähän helpottanut: vielä eilen sunnuntaina aamulla itkin tuskasta mutta nyt nilkka on liikkumattomana aika siedettävä. Niin kauan kuin makaan paikallani jalka tyynypinon päällä, on kaikki melko hyvin. No, lukuunottamatta jatkuvasta makaamisesta puutuvaa takamusta. Mutta auta armias, kun pitäisi vessaan päästä: tuo paisunut nilkaksikin pilkattu pallo ei kestä yhtään veren pakkautumista, vaan koko sääri leimahtaa liekkeihin. Lääkärin mukaan minun pitäisi jo varata hieman painoa tälle kipeälle jalalle, mutta enhän minä edes voi laskea sitä napaa alemmas ilman kipukohtausta!

Eikä se lääkäri tosiaan mitään särkylääkettä määrännyt. Kysäisi vain, että onko minulla kotona mitään. Kerroin kaapin perältä löytyvän vielä raskaudenaikaisia panadoleja, ja niillä pitäisi lääkärin mukaan sitten pärjätä. No, eipä niistä kyllä lauantaina ja sunnuntaina tuntunut juuri apua olevan, tai mistä minä tiedän kuinka kamalalta olisi tuntunut ilman niitäkään nappeja.

Typerää tämä nilkan varominen joka tapauksessa on. Eilen Erik ja Mella menivät pulkkamäkeen, ja minä jäin sohvalle makaamaan. Huomenna Erik ja Mella menevät vauvauintiin, minä jään sohvalle makaamaan.

Onneksi ei ihan toimettomana tarvitse olla. Kuin kaikkea tätä pahaa ennakoiden otin perjantaina hieman töitä kotiin, ja nyt olenkin sitten hoitanut hommia sohvalla maaten. Ja olenpa ehtinyt myös lukea muuten laiminlyötyjä blogejakin. Vaan enpä usko, että ihan viikkoa jaksan tätä menoa. Pitäisiköhän paneutua siihen kesken jääneeseen Dyyni-trilogiaan? Ensimmäisen kirjan luin äitiyslomalla ennen Mellan syntymää, mutta pimun tulon jälkeen ei kaunokirjallisuuteen oikein ole riittänyt aikaa. Jonkin verran aloittelin ensimmäistä jatko-osaa, mutta se ei vaikuta läheskään niin hyvältä kuin ensimmäinen teos. Innostus vähän lopahti.

Ja onneksi Mellastakin on seuraa. Ihana kiljuja! Miten voikaan noin pieni pakkaus ehtiä joka paikkaan. Erityisen hauskaa seurattavaa Mellan meno on, kun en itse pysty seuraamaan perässä. Lokoilen tässä sohvalla ja huudan Erikille aina, kun pimu lähestyy uhkaavasti levyhyllyä/sähköjohtoja/viherkasvia/sanomalehtiä. Kai sitä voisi aikansa kehnomminkin viettää.

"Tehtäisiinkö tänään jotain kivaa?"

Tänään oli aamulla ihan sellainen fiilis, että tekisi mieli tehdä jotain kivaa. Mennä jonnekin kivaan paikkaan. Lähdimme sitten kaupungille hoitamaan välttämättömiä ostoksia, ja vähän niitä turhiakin. Olihan mukava auringonpaistekin.

Päivä ei ollut ehtinytkään pitkälle, kun piipahdimme ruotsalaisen vaateketjun lastenvaateliikkeeseen Aleksilla. Olin ilmeisesti liian innoissani ruskeasta vauvapiposta, kun onnistuin horjahtamaan salakavalan vinon kynnyksen kohdalla ja taittamaan nilkkani.

Siinä lattialla istuskellessani ja kylmägeelia puristaessani en ajatellut, että olisi mitenkään kurjasti käynyt. Kohta tästä noustaan ja lähdetään kotiin. No, varmuuden vuoksi päätimme kuitenkin lähteä Marian sairaalaan esittelemään kovaa vauhtia lihaisaksi ilmapalloksi muuttuvaa jalkaani. Urheana neitokaisena nousin kolmosen ratikkaan vaihtaakseni Mariaan vievään kasiin Apollonkadulla, mutta eipä se kasi sitten kulkenutkaan juuri tänään. Onneksi bussi 8X korvasi viheiläisen raitiovaunun, tosin reippaasti myöhässä (minkä ansiosta kyydissä oli *todella* aggressiivisia töölöläissetiä ja -tätejä).

Eipä sille nilkalle kovin kummasti käynyt, mikään ei murtunut. Pieni nyrjähdys, lasta vain paikalleen ja kotiin viikoksi makoilemaan.

Mutta kun se sattuu! Aijaijai! Olen minä kaikenlaisia niveliä elämäni aikana nyrjäytellyt, muttei mikään ole näin paljon sattunut. Ja tämän sanon tietoisena siitä, että olen synnyttänyt. Supistustenkin välillä oli sentään taukoja, ja itse ponnistusvaihe kesti alle puoli tuntia. Tämä vain jatkuu ja jatkuu!

Meillä ei sitten tänä yönä nukuta. Huoh...

Hammas! (Tällä kertaa ihan oikeasti)

Jo melkein neljä kuukautta sitten julistin täällä, että Mellan ensimmäinen hammas olisi tulossa. No, silloin olin väärässä, mitä lie kuvittelin näkeväni. Mutta eilen Erik soitti juuri kun olin leikkaamassa leipää Amican lounasjonossa ja kertoi, että lusikka kalisee Mellan suussa.

Pääsin sitten itsekin kokeilemaan illalla, ja aivan hammasmainen kolinahan sieltä kuului. Mitään ei vielä näkynyt (eikä pimu kyllä suostu pitämään suutaan edes auki pyydettäessä), mutta kyllä siellä ohuen ikenen alla selvästikin tapahtuu jo kummia.

Sen ihmeemmin Mella ei kyllä ole hampailuaan oirehtinut, mitä nyt söi ruokansa erityisen hyvin ja kiltisti eilen. Ehkä se huuto tulee vasta myöhemmin.

Sunnuntai = pulkkapäivä

Eilen Mella pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa pulkkamäkeen. Tai, no, se oli ihan vain tavallinen hiekkatienpätkä Viikissä kummipariskunnan kotipihassa, mutta mäki mikä mäki ja pulkalla sitä mentiin.

Valokuviakin otettiin, tosin vain huterasti istuvasta tytöstä. Jäi sitten räpsäisemättä todiste siitä hölmöäkin hölmömmän näköisestä asetelmasta, jossa Mella pötkötti sinisessä pulkassa selällään ketarat levällään. Asento ei ympäristöstään kiinnostunutta tyttöä nimittäin kovin pitkään miellyttänyt, ja naama oli aika hapan. Valokuvia ei kuitenkaan nyt tähän hätään ole käden ulottuvilla, eli joudutte tyytymään mielikuvitukseenne.

Vaan entäs se pienen pieni pätkä, jonka neiti pysyi istuallaan ja viiletti mäkeä alas! Voi sitä riemua tytön kasvoilla! Ennen seuraavaa viikonloppua täytyy käydä ostamassa ihan kunnon vauvapulkka, jossa pienempikin hurjapää voi selkänojan ja turvavöiden ansiosta istua tukevasti pystyssä.

Itsekin pääsin laskemaan hieman mäkeä matkalla bussipysäkille. Erik päätti kiskaista minut vauhtiin pitkin autotietä, ja tietenkin hiljaisella tiellä kulki juuri silloin yksi henkilöauto. Onneksi auton nopeus oli alhainen ja kuski päätti vielä varmuuden vuoksi kiertää minut mahdollisimman kaukaa. Kyytiläiset tuijottivat menoani kuitenkin pitkään, on kai aikuinen nainen pulkan kyydissä kohtalaisen harvinainen näky maantiellä.

Matkakuumetta

En tiedä oliko se Ilkka Malmbergin kirjoittama HS Kuukausiliitteen juttu rahtilaivamatkasta yli Atlantin vaiko vain Hesarin lauantain matkailusivujen juttu Portugalista, mutta minuun on nyt iskenyt matkakuume. Vielä reilu vuosi sitten se oli jokapäiväinen vaiva, mutta mahan kasvaessa ja varsinkin Mellan syntymän jälkeen matkustusinto on ajoittain suorastaan kuollut.

Mellan suunnitteluvaiheessa puhuimme kyllä kovasti Erikin kanssa, että emme anna perheenlisäyksen katkaista sujuvaa matkailuharrastustamme. Lapsen kanssa ei ehkä lähdetä ihan entisenlaisiin paikkoihin entisenlaisella varustuksella, mutta kyllähän lapsenkin kanssa nyt voi matkustaa! Eikä matkakohteen tarvitse olla mikään turistihotelli, vaan meidän keskiluokkaistunutta versiotamme reppumatkailusta voi harrastaa myös alaikäisten kanssa.

Niin, kai se teoriassa on näin, mutta ajatus jatkuvasti nälkäänsä tai märkää vaippaansa itkevästä vauvasta tien päällä on tuntunut lähinnä kammottavalta tässä viime kuukausien aikana. Vaan eipä enää! Nyt olen päättänyt, että matkalle pitäisi päästä. Jos tässä jämähtää vain kotioloihin pariksi vuodeksi, ei enää uskalla lainkaan lähteä liikkeelle lapsen kanssa. Pitäisi nyt vain avata se pää ja lähteä luottavaisin mielin liikkeelle. Pienen harjoittelun jälkeen se paras selviytymisasenne yleensä löytyy, kun muistaa odottaa lomamatkalta kaikenlaisia yllätyksiä. Eikös juuri niiden yllätysten takia matkalle lähdetäkin?

Tämä matkakuume ja suuri ilmestykseni ei kuitenkaan toistaiseksi vielä johda toimenpiteisiin kahdesta syystä: a) työt, b) raha. Mutta mielennurkassa se siemen itää. Jos nyt pääsisimme sinne Färsaarille, minne meinasimme mennä ennen kuin päädyimmekin Kuubaan. Vai pitäisikö aloittaa huokeammasta, tutummasta ja helpommasta autoajelusta Saksaan Ruotsin kautta ja takaisin Baltian läpi? Vai jaksaisiko sitä körötellä ihan Portugaliin tai Italiaan asti? Entä jos viimeinkin viipyisi Sloveniassa paria tuntia pidemmänkin ajan? Nyt kun siellä voi maksaa euroillakin, heh.

Uusi harrastus?

Kävin eilen kokeilemassa vesijuoksua, kuka tietää, ehkä olen löytänyt uuden harrastuksen. Koomisen näköistä puuhaahan se on, mutta sen monimutkaisuus yllätti. Vaikkei maailma olekaan menettänyt minussa loistavaa tanssijaa, olen aina pitänyt koordinaatiokykyäni kohtuullisena. Silti oli varsin kinkkistä muistaa yhtä aikaa pitää vartaloa suorana ja leukaa pystyssä, potkia juuri oikealla tavalla ja vielä kauhoa käsillä vettä oikeassa rytmissä. Ja sehän tuntui ihan oikealta liikunnalta!

Niin hauskaa kuin juoksu olikin, enpä taida onnistua raahaamaan Erikiä koskaan mukaan. Aivan sosiaalisista syistä voi olla vaikea suostutella hieman alle 30-vuotiasta miestä n. 30-50-vuotiaista naisista koostuvaan liikuntaryhmään. No, onhan se hyvä, että Mellalle on hoitaja minun juoksujeni aikana.

Aamun hyvä uutinen

Joskus se Kauppalehti osaa yllättää myönteisestikin, niin kuin tänä aamuna. Mitä mieltä sitten poliittisista asioista ja EK:sta yleensä voikin olla, tänään tämä uutinen ilahdutti.

Ympäristöteknologian osaajana Suomi voi olla kokoaan suurempi
vaikuttaja

Keskiviikko 10.1.2007, Kauppalehti, Uutiset, sivu 9

Suomen osuus maailman kasvihuonepäästöistä on alle 0,3 prosenttia. Suomalaiset yritykset ovat jo huippuluokkaa energiatehokkuudessaan ja vähäpäästöisyydessään.
Kovin paljon enempää ei maailman mittakaavassa voida tehdä.

Suomella voi kuitenkin EK:n mukaan olla kokoaan suurempi rooli
ympäristöteknologian kehittäjänä. Järjestön mukaan Suomen tulisi tähdätä
ilmasto- ja energiateknologian huippuosaajaksi.

Saman toiveen esitti viime viikolla uusi ympäristöministeri Stefan Wallin.

- Suomen on nyt tartuttava tilaisuuteen ja panostettava vahvoihin osaamisalueisiinsa. Niitä ovat
esimerkiksi energiatehokkuus, yhdistetty sähkön ja lämmön tuotanto, bioenergia ja jätehuolto, sanoi EK:n johtava asiantuntija Riitta Larnimaa.

Riskirahaa vain alkuvaiheeseen

Ympäristöteknologian yritykset kärsivät samoista ongelmista kuin muutkin pk-yritykset. Riskirahaa ei ole alkuvaiheen jälkeen. Maailmalle pitäisi ponnistaa suoraan ja se on vaikeaa, jos Suomessa tehdyt pilottihankkeet puuttuvat.

EK:n mukaan valtion tiede- ja teknologianeuvoston esille nostama energia- ja ympäristöalan strateginen osaamiskeskittymä tulisi saada nopeasti liikkeelle. Toimitusjohtaja Leif Fagernäsin mukaan seuraava looginen askel on Tekesin ympäristöteknologiaan suuntaamien tuotekehityssatsausten kasvattaminen.

- Ilmastonäkökulma tulee kytkeä osaksi muuta innovaatiotoimintaa. Ilmastopolitiikka on yhä selvemmin energia- ja elinkeinopolitiikkaa, muistutti Riitta Larnimaa.

Hämmentyneelle lukijalle annan pienen tulkintavihjeen: olisiko minulla kenties ilmakehäfyysikon vaimona oma lehmä ojassa? Onhan varsin mukavaa kuulla valtakunnallisten vaikuttajien toivovan lisäpanostuksia oman miehen alalle...

Pieniä ja vieläkin pienempiä

Alkuun pakollinen Mella-raportti, meillä kun ei vauvakirjaa kirjoitella vaan päivämäärien pitäisi löytyä täältä blogista: viime perjantaina, siis 5.1.2007, Mella nousi Erikin mukaan ensimmäistä kertaa itse istumaan. Aikuisen nostamana pimu on toki pysynyt istuma-asennossa jo pidemmän aikaa, mutta nyt kullanmurumme sai siis ensimmäisen kerran kangettua itsensä makuuasennosta ylös aivan ilman apua.

Aivan selvää ei ole, kuinka tämä tapahtui. Erikin kuvailun mukaan Mella oli kaikessa rauhassa (no, niin rauhassa kuin se hyperaktiivinen pyörijä nyt voi olla) lattialla mahallaan, ja seuraavan kerran vilkaistessaan isukki näkikin typykän istuallaan.

Niin se vain kasvaa, se mötkäle. Erityisen hyvin huomasimme tämän eilen sunnuntaina, kun kävimme katsomassa työkaverin vauvaa (terveisiä vain Marielle). Äitinsä mielestä tuo hieman alimittaisena syntynyt ja nyt neliviikkoisena häthätää kolmen kilon painon saavuttanut nyytti oli muka "iso tyttö". Samaan aikaan Mella yritti kaikin voimin vängätä itseään sylistä pois / hakata pöytää / hakata tuolinselkää / vetää äidin hiuksista / syödä äidin nenää / tiputtaa puurolusikan isän kädestä / potkaista kahvikuppia / syöksyä pää edellä lattiaan. Ei, ei se pikkuinen neliviikkoinen olento ollut "iso tyttö", jos nyt ei ehkä Mellakaan.

Ovatko kaikki kahdeksankuiset vauvat yhtä energisiä kuin meidän neiti? Mummo pelkäsi kesällä, että Mellasta kasvaa liian vaativa isän vauhdikkaissa leikeissä. Että tyttöä pitää olla koko ajan heittämässä ilmaan ja roikottamassa jaloista ylösalaisin, kun se on siihen jo alusta asti tottunut. Mutta sehän on niin kivaa! Mikään ei ole ihanampaa kuin riemusta kiljuva vauva.

Eksynyt Blogistaniassa

Haparoivat askeleeni blogiyhteisössä seisahtuivat taas hetkiseksi, kun Ihanat naiset blogissa haudattiin liiallisen uneliaisuuden ja hitauden vääjäämättömänä loppupisteenä. Jotenkin niin tyypillistä, aina kun keksii jotain kivaa onkin jo aika luopua siitä... (Luopumisen vaikeuteen törmäsin tänä aamunakin, kun ennen töihin lähtöä imetin maailman suloisinta ja iloisinta pikkuvauvaa. Miten mukavaa olisi ollut vain jäädä siihen viereen köllöttämään ja kuuntelemaan Mellan höpötystä!)

Toisaalta ehkä blogiyhteisöön hakeutuminen on hieman hätiköityä, kun ihan vain omankin blogin päivittäminen tuntuu näin perhe- ja työelämän puristuksessa jäävän luvattoman harvinaiseksi tapahtumaksi. Kirjoitettavia asioita kyllä pulpahtelee mieleen vähän väliä, mutta jotenkin ne ehtivät väljähtyä ja vanhentua siihen mennessä, kun löydän omaa aikaa. Miten ne ahkerat ihmiset oikein tekevät sen? Miten ne käyvät töissä, hoitavat monilapsista perhettään ja ihmissuhdettaan, harrastavat ja kirjoittavat vieläpä blogeihinsa?

Nyt enää pitäisi tietää, keitä nämä ne ovat. Enhän minä oikeasti ole edes ehtinyt lukea toisten blogeja! Odotankohan minä joskus vähän liikaa itseltäni? Mutta kun on niin kiva olla työteliäs, silloin kun se onnistuu. Sehän on oikeasti vain järjestelykysymys, vai mitä?

Kyllä minä vielä täällä pysyn, älkää luulkokaan pääsevänne minusta eroon.

Olihan se, ja menikin

Joulu tuli, joulu oli ja joulu meni, mikä on ihan hyvä asia. Oli mukavaa olla ensimmäistä kertaa ihan kotona jouluna, ja erityisesti se oli mukavaa vieraiden takia. Tänään on ensimmäinen työpäivä ja vieraat jo istuvat lentokoneessa matkalla koti-Saksaan, mikä on sekin aika hyvä asia.
Sitä paljon puhuttua joulustressiä en kokenut, vaikka omatekoisia ruokia omassa kotona isommalla porukalla söimmekin. Ikävää oli lähinnä juuri joulunpyhiksi ajoittunut ja joulupäiväksi huipentunut flunssa, josta tällä hetkellä on jäljellä seulana vuotava nenä ja kuiva yskä. (Tai, no, aamuisin se yskä on kaikkea muuta kuin kuiva.)

Suurin hankaluus joulun aikana olikin se, että Mella nukkui meidän huoneessamme. Iso paksu tyttömme kun on jo oppinut nukkumaan yksin omassa huoneessaan, ja neiti saakin parhaat unet siellä omassa rauhassaan. Nyt Mellan huone kuitenkin luovutettiin pyhien ajaksi vieraiden käyttöön ja pimu siirrettiin meidän jalkopäähämme.

Rauhaan ja hiljaisuuteen tottunut vauva sitten tietenkin heräsi joka kerta, kun minä flunssainen yskin. Ja yskässä usein yskitään usein.

Odotankin nyt jo innolla sitä, että kohta pääsen rauhoittuneeseen kotiin. Voi vain lysähtää sohvalle ja heittää aivot narikkaan! Ehkä katsoa jonkun kivan leffan! Tai järjestää vaikka TV-sarjamaratonin! Erik taas on odottanut riemuissaan sitä, että Mella syö jälleen kiltisti. Jouluna tytön ympärillä hääri niin paljon setiä ja pappoja pelleilemässä ja rupattelemassa, ettei neiti malttanut moneen päivään syödä kunnolla. Nyt on kotona taas ruokarauha, kun edes minä en ole pärskimässä ja köhimässä. Sen sijaan pärskin ja köhin päivät Vantaankoskella, työrauhasta täällä avokonttorissa saa tosin muutenkin lähinnä haaveilla... jos siis sellaisesta on kiinnostunut, minä en ole.

Kohta koittaa uusi vuosi, mitäköhän silloin tekisi? Pienenä extreme-haaveena olisi viettää vuoden vaihtumista omalla mökillä erämaan rauhassa. Sähkötön ja lämmittämätön tupa saattaa olla aika haasteellinen, mutta kyllähän sen saa takalla lämpimäksi kun kärsivällisyyttä riittää. Minä voisin Mellan kanssa jättää lämmitysurakan suosiolla Erikille ja istua sillä aikaa mummolassa kahvilla...

Täytyy nyt katsoa, toteutuuko haave. Mikäli flunssani etenee Mellaan tai Erikiin tai Mella ei parane jouluhulluudesta ja -syömättömyydestään, täytynee jäädä koti-Helsinkiin rauhoittumaan ja kokeilla mökkiä jonain toisena talviviikonloppuna. Ehkä sitten pääsiäisenä... Onhan Keski-Suomessa talvi vielä pääsiäsenäkin, onhan?

Jouluflunssa

Se iski sitten, se jouluflunssa. En ihan ehtinyt edes kunnon työntekijäksi, kun jouduin jo tänään jäämään kotiin sairastamaan. Kuvittelin vielä eilen päivällä, että se orastava sairaus hiipisi vähän hitaammin ja tulisi vasta viikonloppuna.

No, nyt on onneksi kuitenkin hyvin aikaa levätä. Erikin isä ja veli tulivat eilen Saksasta, ja tänään Erik vei sukunsa Helsinki-turneelle. Onhan nyt ensimmäinen kerta, kun appiukko on Suomessa. Veli on toki jo vanha Helsingin-kävijä.

Ja kun Mellakin lähti kierrokselle mukaan, on minulla koko päivä aikaa vain lojua kotona. Kyllähän se hyvää tekee. Vieläkin parempaa tekisi, jos ei olisi kurkku kipeä. Vähäkuumeiset flunssat olisivat muuten ihan kivoja rentoutumishetkiä, mutta polttava kurkku pilaa aina senkin riemun. Pah. Onneksi joulun varalle on kuitenkin ostettu paljon suklaata, ja käskin Erikin vielä tänään kauppaan täydentämään varastoja. Lohtu se on laihakin lohtu, tai, no, tämän jälkeen ei niin kovin laiha.

Täytyy kohta lämmittää kuppi mustaherukkamehua. Tässähän voisi olla todella huono työntekijä ja yrittää peräti parantua vielä ennen jouluaattoa. Elämässä täytyy olla tavoitteita.

Mitä Mella osaa

Jos ei kerran kunnon proosaa ehdi kirjoittamaan, tyydytään sitten listoihin. Tämän listan teemana on "mitä Mella osaa".

Sormileikki. Mella harjoittelee ahkerasti pinsettiotetta, siis nostamista pieniä esineitä etusormen ja peukalon väliin. Sormien yhteistyö ei ole saumatonta, ja pääasiassa Mella vain hipelöi kaikkea vastaantulevaa pikkuriikkisellä etusormellaan. Koko kämmenellä tarttuminen on tosi passé, paitsi jos esineestä on erityisen tärkeää saada pitävä ote. Tällaisia esineitä ovat lähinnä äidin hiukset ja silmälasit.

Eteneminen. Mellan liikkumista ei voi hyvällä omallatunnolla kutsua ryömimiseksi, mutta kyllä se pimu saattaa jollain ihmeellisellä telekineesillä siirtyä lyhessäkin ajassa parin metrin matkan. Lähinnä kyse on epämääräisestä kierimisen ja pepun heiluttelun yhdistelmästä. Joskus taaksepäin ryömiminen näyttää suorastaan tarkoitukselliselta, mutta pääasiassa neiti osaa vain peruttaa ison takamuksensa jumiin sohvan alle.

Istuminen. Mella osaa jo istua paikallaan useita minuutteja, ellei jokin ylivoimaisen kiinnostava ääni tai liike saa pimua kääntämään painavaa päätään liian nopeasti. Ihan itse typykkä ei kuitenkaan osaa nousta istumaan, eikä istumisen lopettaminen suju vielä kunnolla. Niinpä istumaan laitetun Mellan ympärille pitääkin joko kasata paljon tyynyjä tai olla itse ottamassa kaatuva lapsi vastaan.

Syöminen. Kaikkialla varoitettiin antamasta pienelle vauvalle tuttipulloa, koska silloin se mokoma unohtaa miten tissiä syödään. Miksei kukaan varoittanut siitä, että jos vauva saa vain tissiä, se ei osaa enää syödä tuttipullosta? Minun työhönpaluuni nosti esiin tämän ongelman, eli Mella suostuu syömään ainoastaan suoraan rinnasta tai sitten lusikalla kulhosta. Ei tietenkään itse otettuna, vaan syötettynä. Mutta aika ripeässä tahdissa Mella ruokaansa sisään näinkin lappaa, joten ei siinä mitään. Mella ei ole myöskään nirso, eli oikeastaan kaikki toistaiseksi tyrkytetyt soseet ovat maistuneet ainakin jonkin verran. Neiti vaikuttaakin tavattoman uteliaalta, ja ottaa täysin luottavaisena vastaan ensimmäisen lusikallisen mitä tahansa, syötävää tai ei.

Juttelu. Usean tavun mittaisia jokelteluja ei olla vielä kuultu, lukuunottamatta taajaan toistuvaa huudahdusta "ÄPYH!". Siinäkin tuo ensimmäinen ä-tavu saattaa olla vain vahinko, valmistautumista varsinaiseen pyh-tuhahdukseen. Muihin suosikkiääniin lukeutuvat mm. liki ultraäänellä kiljuminen, maailmaa tuomitseva aggressiivinen "HÖH!"-tuhahdus sekä mielipuolisen hempeilevä huokailu. Myös kielen pärisyttely, käytännössä siis lähinnä pelkkä sylkeminen, lienee tapa kommunikoida.

Itsenäisyyspäivää

Tuli hyvään saumaan tämä itsenäisyyspäivä, tauko olikin paikallaan. Enpä minä nyt niin kovin pitkään ole töissä ollut, mutta pieni ajatustuokio tekee kuitenkin hyvää. Sen verran uudet tehtävät ovat innostaneet, että ne ovat pyörineet päässä aika paljon vapaa-ajallakin. Nyt yritän opetella pitämään työasiat töissä ja kotiasiat kotona. Se on vaatinut totaalista rauhoittumista, mikä tänään on tarkoittanut kotiin linnoittautumista. (Anteeksi siis Anna: puhelimeni on ollut koko päivän kiinni ja sähköposteihin en ole juuri koskenut. Suunnitelmia olen tehnyt korkeintaan puoleksi tunniksi eteen päin. Juuri muuhun aivot eivät näin vapaalla suostu.)

Aivan toimettomana en kyllä ole tänäänkään ollut, vaan käynnissä on Projekti Sämpylä & Kääretorttu. Loppuillaksi onkin sitten suunnitelmissa mahdollisimman vähä-älyistä toimintaa, joka sisältää ainakin syömistä ja mahdollisesti iltapukujen haukkumista. Niitä näkyy kuulemma tänään livenä jopa intternetissä.

Tiedättekö/muistatteko, mitä perheellemme kuului tasan vuosi sitten? Viime itsenäisyyspäivänä tunsin ensimmäisen kerran Mellan liikkeet vatsassa. Nyt pimu potkii jo aika paljon kovempaa, ja vaikkei varsinainen ryömiminen vielä kuulu repertuaariin, osaa Mella kierimällä jo karata vaikka minne. Yleensä olohuoneen pöydän alle, jossa rääpäle sitten pureskelee johtoja, pissaa matolle (jos on liikkeellä ilman vaippaa) ja lyö päänsä pöydänjalkoihin.

Pässinpäitä yliopistolla

Kävin äsken rankan työviikon päätteeksi kansantaloustieteen laitoksella tarkoituksenani kopioida makrotalousteorian luentokansiosta materiaalia viikonlopun opiskeluja varten. Tiistaiaamuna on nimittäin tentti, ja maanantait ovat niin tiukkoja työpäiviä etten välttämättä ehdi ja jaksa opiskella enää silloin.

Aikomukseksi tämä kuitenkin jäi, sillä kansio ei ollut paikallaan. Muutamissa viimeisissä laskuharjoituspapereissa onkin ollut vieno toive, että kansiota ei vietäisi pitkäksi aikaa pois paikaltaan, jotta kaikki pääsevät kopioimaan tenttimateriaalin. Pyynnölle on näköjään ollut tarvetta, mutta siitä ei ole ollut hyötyä.

Joten, sinä pässinpää joka veit makrotalousteorian luentokansion pois tenttiä edeltäväksi viikonlopuksi: voisitko ystävällisesti kuolla pois, tosin palauttaisitko sen kansion ennen harakiriäsi?

Aivan oma puhinansa olisi se, että miksi nykyisenä internetaikana vielä käytetään nuhjuisia luentokansioita. Tai miksi kopioitavaksi tarkoitettavaa materiaalia säilytetään kaksi kerrosta ylempänä kuin opiskelijoiden kopiokoneita. Vai opinko minä vain liian hyvään viimekeväisellä mikrotalousteorian kurssilla?