Yksityistä terveydenhuoltoa

Eilen käytiin vakuutusyhtiössä tekemässä sopimus vauvavakuutuksesta. Tämän vakuutuksen myötä meidän perheen lellikkiä käytetään joka ikisen korvatulehduksen ja ilmavaivan myötä yksityisellä lääkärillä julkisen terveysaseman sijaan, ja vieläpä parikymppiseksi asti.

Vähän tuo kyllä pohdituttaa, tuo tuollainen terveydenhuoltovakuutus. Kuulun luonnollisesti hyvinvointivaltion ja laadukkaan sekä tasa-arvoisen julkisen terveydenhuollon kannattajiin, ja siinä mielessä maailmankuvaani istuu huonosti yksityisten palveluiden käyttäminen silloin kun se ei ole välttämätöntä. Eikä sellaisen tilanteen pitäisi tietenkään maailmankuvassani olla koskaan välttämätöntä kenellekään.

Mitä meidän perheestämme kertoo se, että haluamme viedä lapsemme yksityiselle asiantuntijalle julkisen terveyskeskuksen sijaan? Olemmeko me elitistejä, emmekö me luota Helsingin kaupungin terveyspalveluihin? Ajattelemmeko me, ettei Kallion terveyskeskukseen viitsi pienen itkevän vauvan kanssa mennä, ties mitä juoppoja ja narkkareita siellä lojuukaan nurkissa?

En haluaisi ajatella, että me olisimme tällaisia elitistejä. Mutta miksi ihmeessä muuten haluaisimme maksaa ylimääräistä vakuutusta, kun hoito kuitenkin taataan kaikille suomalaisille?

Voihan asiaa katsella siitäkin kulmasta, että tällä tavalla vähennämme tunnetusti raskasta julkisen terveydenhuollon taakkaa. Jos meillä kerran on varaa maksaa yksityisistäkin palveluista, niin eikö olisi reilumpaa olla viemättä julkisen puolen resursseja ja antaa enemmän tilaa vähempiosaisille.

En vain ole varma, toimiiko yhteiskunta tuolla tavalla. Mikäli yhä useampi perhe hakeutuu yksityisten palvelujen pariin, ehkä se vain edistää yhteiskunnallista eriarvoistumista. Julkisten palveluiden kysynnän laskiessa myös niiden resursseja heikennetään entisestään, kunnes kansalaiset on selvästi jaettu maksukykyisiin, hyväosaisiin yksityispalveluiden käyttäjiin ja heikosti toimeentuleviin julkisen puolen asiakkaisiin.

Edistääkö meidän perheemme epätasa-arvoa? Erik näkee vakuutuksemme silkkana laiskuutena: voimme valita lääkärimme tilanteen mukaan ja päästä hoitoon jonottamatta, miksipä siitä ei maksaisi. Enpä minäkään tätä päätöstä ryhdy enää perumaan, sen verran mukavuudenhaluinen olen. Mutta olisi mukava tietää, millaisena ihmisenä itsäni ryhdyn pitämään.

Oikealla alalla ollaan

Alkaa lähestulkoon tuntua siltä, että taidan olla ihan oikealla opiskelualalla (kerrankin?). Opintorekisteriini on tullut merkintä reilun viikon takaisesta kansantaloustieteen tentistäni, eli ihka ensimmäinen suoritus uudesta pääaineestani. Tentti tuntui vaikealta, ja joihinkin kysymyksiin jouduin vastaamaan ihan vain yleissivistyksen perusteella kun oli lukeminen jäänyt niiltä osin vähän heppoiseksi.

Läpi se kuitenkin meni, enkä sitä oikeastaan missään vaiheessa epäillytkään. Mutta uskokaa tai älkää, jostain syystä kurssin arvosanaksi tuli 5/5! Mikäli arvosanat on viskattu jonkin Gaussin käyrän avulla, ei voi muuta sanoa kuin että ilmeisesti kaikki muut tenttijät olivat vielä minuakin enemmän pihalla. Enhän mä nyt oikeasti osannut vastata läheskään kaikkiin kysymyksiin, mutta filosofian jaaritteluopintojen pohjalta osaan totta kai lätistä jotain ympäripyöreätä mistä tahansa aiheesta.

Tässä vaiheessa pidän avoinna sitäkin mahdollisuutta, että tenttivastaukseni on sekoitettu jonkun oikeasti asiaan perehtyneen lappuihin. Mutta kunnes mahdollinen korjaus tulee, riemuitsen mainiosti menneestä Ensimmäisestä Toisen Tutkintoni Suorituksesta.

Makuasioita, osa 3

Nyt on kulunut jo aivan liian paljon aikaa siitä, kun viimeksi kartoitin pitämisiäni ja nolouksiani. Jotta tämä aurinkoinen perjantai-iltapäivä toisi viikonlopulle riittävän kepeän alun, raportoin siis jo tuttuun tapaan makuasioita.

Tällä kertaa nolojen pitämisien lista jäi hämmentävän lyhyeksi. Mieleen ei vain oikeasti tullut tuon enempää. Ilmeisesti alitajuiset suojelumekanismini toimivat, eli pyrin välttämään kovin laajamittaista itseni nolausta. Tästä samasta syystä en luultavasti puhu koskaan politiikkaa (kenenkään muun kuin Erikin kanssa), vaikka työpaikan lounastunnilla heräsi kovinkin kiivas keskustelu presidentinvaaleista ja presidentti-instituutiosta.

Ai niin, etukäteen onnitteluja Bärtsylle. Miekkosen publiikki alkaa ihan kohta. Ai jai, sitä alkaa tulla vanhaksi kun kaikki valmistuvat ympäriltä… [tätimäiseen, mutta myös raskaana olevan filosofian maisterin sarkastiseen sävyyn]

Pidän:

-saksalaiset oluttuvat
-Depeche Mode
-Dilbert-sarjakuvat
-Tartto
-Jarhead-elokuva
-fetajuusto
-homejuusto-kerma-hunaja-kanapata (omalla reseptillä)
-tomaatti-jauhelihakeitto (omalla reseptillä)
-maksalaatikko
-pikkupakkaset

En pidä:

-liian ranskalaiset kahvilat
-Puolan pimeät pikkutiet
-kuubalaisittain friteeratut banaanit
-kuubalainen juusto
-kalanruodot
-loskakeli

Pidän, vaikka se nolottaakin:

-Muotidiili –tosi-tv-sarja

Eilen nähtyä: Jarhead

Lopetin jossain vaiheessa jokaisen näkemäni elokuvan arvostelun täällä blogissa, kun se tuntui jotenkin turhalta. Ei suurimmasta osasta kuitenkaan ole juuri mitään sanottavaa, joten miksi yrittää väkisin vääntää jotain nerokasta.

Eilen käytiin Erikin kanssa katsomassa Jarhead, tai Merijalkaväen mies, mikä on kyllä hauskan lakoninen käännös. Kuten yleensä kiinnostavien elokuvien kohdalla, en tälläkään kertaa halunnut lukea mitään elokuva-arvosteluja etukäteen. Illalla luin sitten kotona Nytin arvostelun kyseisestä elokuvasta, ja olin jokseenkin eri mieltä.

Lyhyesti sanottuna: pidin elokuvasta kovasti, eivätkä Nytin mainitsemat heikkoudet olleet mielestäni heikkouksia lainkaan. Leffan soundtrack sopi fiiliksiin jotenkin mainiosti (tai, no, varmaan loi ne fiilikset), joukkoon mahtui muutamia oikein svengaavia hetkiä keskellä aavikkoa.

Nytin arviossa moitittiin sitä, että elokuvassa olisi ollut liian paljon kohtauksia, liian paljon materiaalia. Toisaalta pahoiteltiin myös sitä, ettei mikään lopulta koskettanut kamalan syvältä. Omasta mielestäni leffassa ei ollut liikaa tavaraa, vaan kaikki se sälä vain korosti pointtia. Samalla tavalla pointti korostui mielestäni siinä, ettei traagisuuksistakaan tehty mitään elämää suurempia hetkiä, ruumiiden näkeminen ei ollut elokuvahistorian raastavin tapahtuma eivätkä muutkaan vastoinkäymiset kolunneet sielun pohjia.

Minun mielestäni elokuva olikin vähän niin kuin tällaisen perustaapertajan henkilökohtainen blogi: otteita nuoren miehen elämästä. Kaikki ne erilaiset kohtaukset vain osoittavat, mitä kaikkea voikaan tapahtua silloin, kun odotat jotain aivan muuta. Kun lähdet aavikolle päästäksesi sotimaan, mutta pääsetkin/joudutkin tekemään kaikkea muuta paitsi sitä. Ei sen tarvitse olla mitään eeppistä ja repivää, se on vain elämää. Elämä voi olla kevyttäkin, jokaisen tunteen ei tarvitse olla ravistava.

Heh, tämäpäs nyt kuulostaa lähinnä puolustuspuheenvuorolta. Mutta minun on jotenkin helpompi jäsentää mielipiteitäni, kun on jokin vastakkainen esitys verrokkina. Mutta tuo elokuva tuntui jotenkin raikkaalta ehkä juuri niistä syistä, jotka Nytin arvostelussa laskivat filkan tähtimäärää. Leffassa voi aivan vapaasti nauraa kippurassa ja välillä taas pysähtyä vakavana, mutta itkeä ei tarvitse eikä juuri pelätäkään. Miksi elokuvissa pitäisi olla kurjuutta, täytyykö päähenkilön aina "löytää itsensä" ja mielellään vielä pohjamutien kautta?

Henkilökohtaisesti yleensä ärsyynnyn tavallisesta draaman kaaresta: aluksi kaikilla on kivaa, musiikki soi ja katsojaakin naurattaa, mutta puolivälin tienoilla osaa jo odottaa sitä Suurta Romahdusta. Sitten hieman lajityypistä riippuen, mutta yleensä kuitenkin ennustettavasti, Suuren Romahduksen jälkeen tulee uusi nousu tai vaihtoehtoisesti tarinan katkera opetus. Ei enää Suuria Romahduksia vähään hetkeen, pliis?

Opiskelumaailma hämmästyttää edelleen

Kun vasta pääsin ihmettelemästä opiskelijoiden luentokäyttäytymistä, sain viime lauantain tiedekuntatentissä tilaisuuden kummastella myös valtsikalaisten tenttikäyttäytymistä. Tarkemmin ottaen ihmettelin eväiden yleisyyttä.

Kyllähän me muistamme sen eväsrituaalin, joka oli olennainen osa ylioppilaskirjoituksia. Itselläni ainakin oli joissain helpommissa kokeissa tärkeämpää pakata mieluisat eväät kuin keskittyä itse koekysymyksiin. Kielikokeissa väsäsinkin ensin kysymykset pikapikaa pois alta ja sen jälkeen keskityin onnellisena hedelmiini, voileipiini ja suklaapatukoihini. Pitihän siellä kokeessa istuakin niin kauan vaikka olisi valmistunut ajoissa, että nälkä ehti tulla. Varsinkin, jos ei saanut aamulla vedettyä kunnon aamupalaa.

Kansantaloustieteen pääsykokeessa istuessani huomasin, että hirvittävän monella oli sielläkin eväät. Se oli jotenkin sympaattista, ja ajattelin sen olevan vain ylioppilaskokeiden jäännettä: kiltit ei-enää-abiturientit pakkasivat mukaan kaiken sen, minkä olivat kevään kokeissakin nähneet tarpeellisina. Tämä siitä huolimatta, että pääsykoe kestää huomattavasti lyhyemmän ajan.

Mutta että vielä tiedekuntatentissä on niin paljon jengiä, joka ei pysty olemaan kahta tai kolmea tuntia syömättä! Tentistä voi poistua jo puolen tunnin kuluttua sen alkamisesta, joten kenenkään ei tarvitse ylppäreiden tavoin jäädä sinne pyörittelemään peukaloitaan ja tuijottelemaan kelloa.

Toki on varmasti mm. kaltaisiani raskaana olevia naisia tai vaikkapa diabeetikoita, joiden on oikeasti syötävä jotain pientä aika usein. Mutta ovatko kaikki ne kymmenet lattavatsaiset ja/tai miespuoliset opiskelijat oikeasti diabeetikoita, vai mistä ihmeestä on kyse? Onko tentissä syöminen tai vähintään eväiden pakkaaminen yliopistossakin jonkinlainen rituaali, vai eikö nykyopiskelija voi selvitä paria tuntia ilman banaania ja voileipää?

Koulunpenkillä jälleen

Tänään kävin mikrotalousteorian toisella luennolla, enpä ole pitkästä aikaa luennoilla ollutkaan. Kyllä teki hyvää päästä takaisin koulun penkille, ja etenkin oli mukava päästä taas matematiikan pariin. Juu, tottahan toki se on pelkkää pilipalimatikkaa, lukion lyhyen matikan tasoa ainakin toistaiseksi, mutta kuitenkin. Filosofiassa kun kahlattiin vain läpi pelkkää tekstiä, sen jälkeen kun ne pakolliset logiikan kurssit tuli suoritettua.

Sepä olikin yksi syy kansantaloustieteen valinnalle: päästä taas pyörittelemään yhtälöitä ja käppyröitä. Fysiikassa tuota tuli liikaa ja filosofiaan vaihtaminen teki silloin terää, kokeilen nyt sitten vähän kevyempää otetta samaan. Ehkä tällä kertaa selviänkin kaikista näistä derivaatoista ja käyristä.

Luennolla muistuvat taas mieleen ne kaukaiset ja varsin harvinaiset kokemukset aiemmista yliopiston luennoista. Ainakin näin perusopintotasolla tuntuu jokaiselta luentokurssilta löytyvän niitä kilttejä lukiotyttöjä, jotka istuvat rivillä 1-3 ja kirjoittavat kaiken tunnollisesti yli. Nimitystä ”lukiotyttö” ei tule ajatella liian konkreettisesti, vastaavanlaisia poikiakin löytyy kyllä.

Mutta tiedätte kai ihmistyypin: Varta vasten kyseistä kurssia varten ostettu vihko, tai vaihtoehtoisesti irtopaperia joka aina luennon jälkeen arkistoidaan huolellisesti kansioon oikean kurssin kohdalle. Kynät on teroitettu, tai itse asiassa mieluummin käytössä on lyijytäytekyniä sekä värillisiä kuulakärkikyniä ja tusseja huomiomerkintöjä varten.

Varustetaso ei ehkä aina ole näin vakuuttava, mutta käytös on kuitenkin se sama: kaikki, minkä luennoitsija kirjoittaa taululle tai kalvolle, kirjoitetaan ylös sinne vihkoon. Nämä säntilliset muistiinpanijat kirjoittavat erityisen huolellisesti vihkoonsa ne asiat, jotka löytyvät netistä printattavista luentokalvoista. Siis mitä järkeä?

Ilmeisesti kyseessä on koulukunta, joka tuntee oppivansa parhaiten kirjoittamalla kaiken ylös sanasta sanaan. Minun on kuitenkin vaikea uskoa tähän oppimisteoriaan. Eikö olisi huomattavasti opettavaisempaa vain istua ja kuunnella sitä luennoitsijaa, ja sitten printata ne tekstit jälkikäteen (tai jopa etukäteen) sieltä netistä? Varsinkin ne kiltit humanistit, jotka ilmeisesti kokivat ongelmalliseksi tänäänkin opetetun osittaisderivaatan sisäistämisen: josko nyt kuitenkin laittaisitte sen kynän sivuun ja yrittäisitte ennemminkin kuunnella.

Eloonjäämisen toivoa

Raskaus on tänään jo 24 viikkoa vanha juttu, ja tästä lähtien vauvalla on jo edes pieni mahdollisuus selvitä hengissä ennenaikaisesta synnytyksestä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos olio syystä tai toisesta puskeekin jo nyt ulos, terveydenhuolto käyttää tästä viikosta alkaen resurssejaan naperon pelastamiseksi.

Maha on jo iso, vaikka vieläkin isompi siitä varmaan tulee. Riiviö on jo löytänyt ympäröivästä maailmastaan mm. erilaisia hermoja ja virtsarakon, eli täytyy muistaa käydä mahdollisimman usein vessassa vahingon varalta. Onneksi en harrasta autoilua, hermoon osuvien potkujen ansiosta kiljahteleva ja sätkähtelevä kuski olisi varmasti melko vaarallinen.

Eilen tutustuin raskaudenaikaiseen byrokratiaan, joka on kieltämättä vakuuttavaa. Miljoonasta eri asiasta täytyy ilmoittaa miljoonaan eri paikkaan, kun esim. tämän kuun loppuun mennessä täytyy ilmoittaa töihin äitiysloman aloittamisesta. Olenkin yrittänyt laatia jonkinlaista suunnitelmaa vanhempainloman pitämisestä, mutta onhan se aika vaikeaa. Tulisinko töihin heti reilun neljän kuukauden äitiysloman jälkeen ja päästäisin Erikin vuorollaan kotiin? Vai ryhtyisimmekö siinä vaiheessa osa-aikaisiksi työntekijöiksi ja osa-aikaisiksi vanhemmiksi? Vai pitäisikö olla lomalla vaikkapa vuoden loppuun asti ja päästä isi suitsimiin vasta silloin?

Ehkä elokuussa jo sormet syyhyävät päästä aikuisten ihmisten ilmoille, vaikka vain puolipäiväisesti. Tai sitten vielä joulukuussakin tekisi mieli jäädä kotiin hyysäämään kääröä avokonttorin metelin sijaan. Kuka sen tietää? No, onneksi näitä asioita ei tarvitse tässä vaiheessa vielä lyödä lukkoon, muutoksia voi tehdä aina fiiliksen mukaan. Mutta jonkinlainen alustava suunnitelma nyt olisi jo eri tahoille luovutettava. Arvallako minä ne kaavakkeet täytän? Monimutkaista, niin kovin monimutkaista.

Pikku-Myy junassa

Voisin vaikka vannoa, että tänä aamuna M-junan konduktööri oli Pikku-Myy. Kuulutus tuli niin tutulla Pikku-Myy-tv-sarjaäänellä, että oikein hymyilytti. Olisikohan Pikku-Myyn näyttelijä vaihtanut ammattia, vai onko Pikku-Myitä enemmänkin liikkeellä maailmalla?

Junassa saisi olla useamminkin vastaavia hahmoja kovaäänisesti kännykkään puhuvien kanssamatkustajien vastapainoksi. Käytäviä pitkin voisi esimerkiksi juoksennella Peppi Pitkätossu ja lipuntarkastajiksi sopisivat Pilli ja Pulla.

Uupuneena Suomessa jälleen

Viime torstaina ajettiin Tartosta Tallinnaan ja sieltä lautalla takaisin Helsinkiin. Tien päällä pääsimme todistamaan paikallista autoilukulttuuria ja totesimme sen olevan sukua muunkin Baltian sekä Puolan touhulle: ohitukset todellakin olivat järjettömiä mutta nopeudet hillittyjä.

Kotimaahan palattuani en ole saanut itseäni nettiin blogin äärelle, kun ylihuominen tentti on painanut kovasti päälle töiden lisäksi. Kolmen viikon lokoilun jälkeen on yllättävän vaikeaa ryhtyä sekä opiskelemaan että tekemään taas täysiä työpäiviä. Varsinkin, kun päivittäinen päivänvalon määrä on mitä on. Jo pelkän vuorokausirytmin palauttaminen ennalleen on tuskallista.

Tänään koin pienen säikähdyksen raitiovaunupysäkillä, kun pikkupoika meinasi jäädä vaunun alle. Poju oli ilmeisesti ajatellut kipaisevansa kiskojen yli punaisilla valoilla, mutta liukastuikin suoraan kiskojen päälle. Samaan aikaan pysäkillä seissyt spora oli kuitenkin jo lähtenyt liikkeelle, ja hetken aikaa poika näytti jäävän vaunun alle. Kuljettaja sai kuitenkin pysäytettyä ratikan muutamaa kymmentä senttiä ennen pojan jalkoja, ja tilanne oli ohi. Kehenkään ei siis sattunut, mutta ahdistavaa katseltavaa se oli.

Tästä tilanteesta tuli mieleen toinenkin liikenneteema, jota pohdin virolaisilla maanteillä: ylinopeus. Suomessahan kaikki ajavat ainakin vähän ylinopeutta, aivan samoin kuin kaikki ylittävät suojatien ainakin joskus punaisilla valoilla.

Molemmat käytännöt herättävät kuitenkin kysymyksen: miten sellaisen voi selittää omalle lapselleen? Miten voin saada lapset noudattamaan lakia, jos itse kävelen päin punaisia ja isi ajaa ylinopeutta? Miten selittää leikkikouluikäiselle, että joitain sääntöjä voi rikkoa mutta toisia ei?

Eihän lapselle voi missään tilanteessa antaa lupaa kävellä päin punaisia. Mutta jos yrität sanoa, että aikuiset havainnoivat ympäristöään paremmin ja kykenevät siten järkevämpiin päätöksiin eli tietävät milloin tien yli voi mennä punaisen palaessa, uhmaikäinen kakara vain kimpaantuu. Ei kai kukaan lapsi suostu uskomaan, että juuri hän olisi niin vauva ettei osaisi itse arvioida auton etäisyyttä ja nopeutta.

Lapsen kanssa liikkuessa täytyykin varmasti noudattaa kiltisti liikennevaloja. Mutta kun iso osa ympärillä kulkevista aikaihmisistä kävelee päin punaisia, herää pienessä mielessä varmasti kysymyksiä. Ja ajaakohan se isi lapsia kyyditessään muka vain suurinta sallittua nopeutta?

Miten ylipäänsä voit kertoa lapselle, että aikuiset eivät läheskään aina tee sitä minkä tietävät oikeaksi?

Puolan kinttupoluilta lumiseen Baltiaan

Matka on jo edennyt Saksasta Puolan, Liettuan ja Latvian kautta Viron Tarttoon. Maanantaina ajettiin noin 1000 km Rothemühlistä puolalaisia kinttupolkuja pitkin Liettuan Kaunasiin, ja matkaan meni tuskalliset 15 tuntia. Erityisen rasittavan matkasta teki se, ettemme saaneet aikaiseksi syödä ajomatkan aikana mitään. Sitten kun puolenyön jälkeen saavuimme Kaunasiin, oli yllättävän vaikea löytää enää ruokaa. Lopulta kuitenkin onnistuimme.

Tänään sitten ajettiin huomattavasti lyhyempi tai ainakin ripeämpi matka leveiden liettualaiskatujen ja keskinkertaisten latvialaisteiden kautta Tarttoon, ja ehdittiinpä ruokailun ohella kierrellä paikallisen oppaamme kanssa muutamassa baarissakin. Miellyttävä tunnelma ja matkan tuoma raukeus toi minunkin päähäni pienen hiprakan tunteen, vaikka ilta menikin tietenkin totuttuun tapaan alkoholittomalla linjalla. Nyt pitäisi päästä lepuuttamaan silmiään hostellissa, kunhan on ensin hyödyntänyt huoneesta löytyvää ilmaista laajakaistayhteyttä.

Parina viime päivänä on tullut nähtyä paljon maantietä, ja päässyt tutustumaan paikallisradioiden ohella myös tiekulttuuriin. Maantiekäyttäytyminen Puolassa ja Liettuassa eroaakin jonkin verran suomalaisesta, ainakin näiden pikaisten kokemusten perusteella. Suomessahan kaikki vetävät periaatteessa jonkin verran ylinopeutta: kahdeksankympin alueella mennään aika usein satasta, ja moottoritiellä nyt varsinkin mennään ehkä ennemmin vähintään sataaneljääkymppiä kuin sitä korkeinta sallittua. Sen sijaan suomalaiset kuitenkin ovat varsin hillittyjä ohittajia: sulkuviivan ylittävät vain harvat ääliöt eikä uhkapeliä vastaan tulevien autojen kanssa juuri näe.

Puolassa ja Liettuassa tämä näyttää kuitenkin olevan aivan päinvastoin: lähes kukaan ei aja ylinopeutta, mutta kaikki harrastavat aivan päättömiä ohituksia. Näin suomalaisen silmään se ei näytä kovin loogiselta: miksi ihmeessä vaarantaa henkensä uhkarohkealla ohituksella, jos aikoo vain jäädä roikkumaan sen ohitetun auton eteen?

Sulkuviiva ei merkitse noilla seuduilla juuri mitään, ja etenkin risteysalueet ovat suosittuja ohituspaikkoja. Onhan se kätevää, kun ison risteyksen kohdalla voi käyttää sitä kääntyville tarkoitettua kaistaa ohittamiseen. Rekat ja muuten vain röyhkeät taas luottavat kanssa-autoilijoiden itsesuojeluvaistoon: ohitukseen ryhdytään, vaikka autoja olisi tulossa vastaan. Nämä vastaantulijat sitten jarruttavat ja väistävät penkan puolelle, sillä kukapa haluaisi törmätä täydessä lastissa kiitävän rekan nokkaan.

Viron puolella emme ole ajaneet niin paljon, että olisimme saaneet tarpeeksi aineistoa yleisen tiekulttuurin tunnistamiseksi. Eilen illalla Valgasta oli kuitenkin varsin lyhyt matka Tarttoon, lisäksi pimeys ja runsaslumisuus saattoi hillitä matkailijoiden tempauksia. Ehkä torstaina Tarton ja Tallinnan välillä saadaan jo kunnon esimerkkejä virolaisesta autoilusta, mitä se sitten onkaan.

Vuoden viimeinen kirjoitus

Pääsinpä taas kirjoittamaan, tai lähinnä vaivauduinpa taas kirjoittamaan. Eipä tämä joululoman aika mitään kiireistä ole ollut, mutta läppärin esiin poimiminen tuntuu jotenkin turhan työläältä. Ei näin lomalla tee mieli tehdä muuta kuin syödä, juoda ja lukea kirjoja, joskus vähän heitellä noppaa ja pelata Kimbleä. Nyt on luettu jokunen Pratchett sekä Gaimanin Anansi Boys, ja katsottu runsaasti saksalaista roskaa televisiosta. Etenkin joulun aikaan televisiossa näytettävät dubatut blockbusterit kuten Pearl Harbor ja Rautanaamio ovat olleet suurta hupia nopanheittelyn taustalla. Tosin Ben Affleckin leukaloven ja Leo DiCaprion kulmakarvojen katselu käy joskus työstä, ellei siihen osaa ottaa riittävän camppia asennetta.

Ei tämä ole mennyt ihan silkaksi lokoiluksi, sillä kuluneeseen viikkoon mahtuu myös parin päivän ostosreissu Berliiniin. Matkaan tarttuivat mm.
-lastenvaunut
-vauvan kantoreppu
-musta pääkallokuvioinen vauvabody (ne makeat ”my first black metal t-shirt” ja ”dark child” –vauvapaidat olivat jo loppuneet X-Trasta.)
-juhlakengät Limeksen vuosijuhliin (kaupan viimeinen pari sattui olemaan juuri minun kokoani ja maksoi superalennuksessa 20 euroa... Eihän sellaista tapahdu itselle koskaan.)
-vaatteita Erikille (miesten vaatteiden shoppailu oli minulle uusi kokemus, ja myötämielisen miehen kanssa se oli riemastuttavaa.)

Viikko on myös osoittautunut varsin runsaslumiseksi. Ilmeisesti Suomessakin on saatu nauttia pakkasesta ja lumesta, mutta täällä se on ollut erityisen tervetullutta. Lumi kun ei ole mikään jokavuotinen vieras täällä Pohjois-Saksassakaan. Oliko se nyt maanantaiaamu, kun ikkunan takana olikin aivan satumaisen valkoista ensimmäisen kerran, eikä se siitä ole mihinkään sulanut. Lämpötila on pysynyt nätisti siinä 2-3 asteen tuntumassa koko ajan.

Lunta sataa edelleen koko ajan. Pyryttelyn intensiivisyyttä kuvastaa hyvin pieni kauppareissu. Sillä välin, kun kiersimme kaupassa tekemässä parin päivän ruokaostokset, auto peittyi kokonaan lumeen. Sen pienen hetkisen jälkeen piti kiltisti kaivaa esiin harja sekä rapsutuslasta, jotta pääsisi taas ajamaan kotiin. Kun auto oli kertaalleen putsattu läpi, olisi pitänyt taas aloittaa alusta. Siihen ei kuitenkaan löytynyt haluja, vaan luotimme lopulta ikkunanlämmittimiin.

Saksa nyt on tietenkin aivan sekaisin, täällähän ei ole edes talvirengaspakkoa (tänä vuonna – huomisesta alkaen se pakko kuitenkin jo on). Onkin aika surkuhupaisaa katsella, kun paikalliset yrittävät kesärenkaillaan madella lumisia teitä kolmeakymppiä, ja jokainen jarrutus ja ratin käännös saa auton heittelehtimään holtittomasti. Täällähän ei maaseudulla aurata edes maanteitä, pikkukylien kaduista puhumattakaan. No, olenpa itsekin nähnyt kerran sen ihmeen, kun Erik ajaa kahdeksankympin alueella kiltisti kuuttakymppiä. Yleensä ylinopeutta löytyy vähintään 30 %.

Koska tämä on aivan varmasti vuoden viimeinen kirjoitukseni, Hyvää Uutta Vuotta vain kaikille. Täällä Rothemühlissäkin raketit ovat jo paukkuneet keskipäivän aikoihin, odottakaapas naapurit vain iltaa. Me nimittäin olemme käyneet tyhjentämässä marketin erilaisista raketeista, paukuista, tähtisadetikuista ja serpentiinistä. Uuden Vuoden kunniaksi minäkin aion juoda ensi yönä lasin ritisevän kuivaa kuohuviiniä.

Jouluaskareita Herrmannien malliin

Nyt on lomaa kestänyt hieman yli viikon, ja aikamoiseksi nukkumiseksihan se on mennyt. Nyt aivan joulun alla puuhaa tosin alkaa riittää, kun Herrmannin perheen lapset pyrkivät astumaan äitinsä jalanjäljissä ja valmistamaan perinteisen jouluaterian kaikkien perinteiden sääntöjen mukaan. Aika käsittämätön työ tällaisissa juhla-aterioissa on, vaikea nähdä itseään samanlaisena töissäkäyvänä mutta silti lyhyen joululoman aikana yötä myöten puurtavana perheenäitinä.

Ilmeisesti koko Saksassa on tapana syödä jouluateria vasta joulupäivänä, tai ainakin Herrmannien perheessä näin tehdään. Tänään on siis vielä syöty aivan tavallista ruokaa, mutta kohta kyllä avataan lahjat. No, kyllä sitä ruokaa sitten riittää joulupäivästä eteenpäin, niin kuin muissakin kodeissa.

Meitä matkaajia on ilahdutettu myös yllättävillä joulukeleillä, ainakin aina hetkellisesti. Ruotsin Knivstassa oli aivan käsittämätön lumisade viime viikonloppuna sunnuntain vastaisena yönä. Täysin lumettoman harmaassa maisemassa käytiin nukkumaan, mutta muutaman tunnin kuluttua herättiin 15 sentin lumikerroksen keskeltä. Onneksi lumi oli kunnon pakkaspuuteria, eli auton puhdistaminen ei ollut liian työlästä.

Etelä-Ruotsissa ei sitten ajomatkan aikana ollut lumesta tietoakaan, eikä aivan rannikolla Saksassakaan. Mutta kun lähestyttiin Rothemühliä, alkoivat kinokset kasvaa ja lämpötila laskea. Täällä olikin sitten upea lähes-täysikuu, korkeat kinokset ja viitisen astetta pakkasta. No, seuraavana iltana sekin sitten suli pois, mutta onpa nähty tänäkin vuonna lunta.

Jotta joulu olisi täydellinen, käytiin eilen Erikin veljen Axelin lievästä vastustuksesta huolimatta ostamassa pieni ja nätti joulukuusi. Pääsin rikkomaan Herrmannien perinteisiä lasisia joulukoristeita kuusta pukiessani, mutta ihan hyvä siitä taisi silti tulla. Niitä hopeisia palloja oli kuitenkin niin monta laatikollista, että oli niitä vähän varaa rikkoakin. Eikä kuulemma ollut ihan ensimmäinen haljennut pallo, kertoi Erik. No ei varmaan.

Kuusen ja muiden jouluun liittyvien asioiden ostaminen on muuten välillä osoittautunut yllättävän vaikeaksi täällä Mecklenburg-Vorpommernissa. Olemme nimittäin huomanneet, ettei alueen pikkukaupungeissa juurikaan tunneta käsitettä luottokortti. Paikallisella Visa Electronilla eli EC-kortilla voi kyllä maksaa aivan kaikkialla, mutta mitään kansainvälisesti tunnustettuja luottokortteja täällä ei kelpuuteta. Automaatista sentään saa rahaa, mutta sehän maksaa sitten ylimääräistä.

Minua tämä nyt ei niin kamalasti häiritse, mutta Erikin mielestä se on pöyristyttävää. Alue haluaa muka profiloitua turistiseutuna, muttei edes bensa-asemilla voi täyttää tankkia luottokortilla. Onhan se kieltämättä vähän vaikeaa, jos vain kulkee seudun läpi autobahnia pitkin eikä kanna käteistä mukanaan. Joka välissä Erik muistaa huomauttaa, että sosialistisessa Kuubassakin voi maksaa MasterCardilla mutta Pohjois-Saksassa ei. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin huomautettava, ettei se luottokortti Kuubassakaan nyt ihan lähikaupoissa käynyt.

Loma loma, lomalomalomalomaloma...

...lomaloma, lomaloma loma! Kuka tunnisti biisin? No sehän on tietenkin Ismo Alangon Kamaan ja Tavaraan. Eräs suosikkibiiseistäni näin viimeisinä työpäivinä, ja etenkin lukion abivuoden lukuloman alkaessa tuota tuli hoilattua.

Niin, eli kohta pitäisi lähteä kohti Helsinki-Vantaata ja ruhtinaallista kolmen viikon joululomaa. Ensin lennän Tukholmaan, jossa Erik jo odottaakin oman autokullan kera. Viikonloppu menee pikkiriikkisessä Knivstassa sukulaisten luona, mutta sunnuntaina ajetaan Trelleborgiin, ylitetään lautalla meri, rantaudutaan Saksan Sassnitzissa ja ajetaan yötä vasten Rothemühliin Erikin isän luo. Siellä sitten meneekin aikaa, kun vain lojutaan nojatuoleissa, luetaan Pratchetteja ja juodaan glühweinia (se on hyvää myös alkoholittomasta viinistä tehtynä).

Takaisin sieltä lähdetään joko ennen vuodenvaihdetta tai sen jälkeen, fiiliksestä riippuen. Puolan kautta ajetaan Baltiaan, ja kai sitä pitäisi hetkinen viivähtää Tartossa eräänkin tuttavan luona. Kotiin täytyy hipsiä loppiaisen jälkeen.

Ei paha.

Puolivälissä matkaa

Tänään on sitten saavutettu Virallinen Keskimääräinen Puoliväli, eli raskaudesta on tänään laskennallisesti ohi tasan maagiset 20 viikkoa. Teille asiaan vähemmän perehtyneille kerrottakoon, ettette valitettavasti voi tällä perusteella laskea minä viikonpäivänä olen harrastanut seksiä. Sen sijaan tiedätte nyt, minä päivänä minun viimeiset kuukautiseni alkoivat.

Tästä on siis toiset neljä ja puoli kuukautta jäljellä H-hetkeen, mikäli kaikki menee tilastojen mukaan ja hyvin. Aika on mennyt hurjan nopeasti, ja varsinkin viime päivinä kehitys on tuntunut rajulta. Tuntuu siltä, että viimeisen reilun viikon ajan on tapahtunut enemmän huomattavia muutoksia kuin koko sitä edeltävänä aikana.

Vasta itsenäisyyspäivänä nassikka potkaisi ensimmäisen kerran niin, että minäkin sen tunsin. Mutta tämän viikon ajan viikarilla on ollut kauhea meno päällä, eikä se tunnu pysyvän enää hetkeäkään paikallaan. Se vie jo vähän keskittymiskykyä töissäkin, kun olio muistuttaa jatkuvasti olemassaolostaan. Ikään kuin se kaipaisi huomiota, ja kyllä se sitä sitten iltaisin saakin. Nyt kun Erik ei ole kotona kuuntelemassa juttujani, höpöttelen illat pitkät vauvalle. Varmaan aika koomisen näköistä ja kuuloista.

Vatsakin tuntuu yhtäkkiä vain ilmaantuneen. Olenhan minä sen kovettumisen huomannut jo pitkään, mutta nyt tässä viimeisen viikon aikana koko tuntuu kasvaneen kohisten silmissä. Jotkin vaatteet alkavat jo kiristää, ja napa on nousemassa vatsamakkaroiden välistä koko maailman tietoisuuteen. On vaikea päättää, missä kohtaa pitäisi hameen ja housujen vyötäröä: Pyrkisikö pitämään vaikkapa sukkahousut siinä entisellä paikalla navan päällä tai hieman sen alapuolella, vai joko ne pitäisi nostaa korkeammalle kylkiluiden tasolle? Vähän kustakin asennosta ja viimeisen ruokahetken ajankohdasta riippuu, mikä milloinkin on miellyttävintä.

Jossain vaiheessa täytyy varmaan ostaa äitiysvaatteita, vaikka ajatus jotenkin ärsyttää. En ole koskaan tutustunut äitiysvaatevalikoimiin tai hintoihin, mutta olen varma, että meitä tulevia äitejä yritetään kusettaa. Joudun varmasti maksamaan tuhottomasti jostain vaatteesta, jota voin pitää ehkä kahden kuukauden ajan. Mitä järkeä?

Minun pitäisi varmaan olla päinvastoin aivan innoissani. Kaikki naisethan pitävät vaatteiden ostamisesta, ja onhan se nyt vain niin iiiiiihanaa ostaa äitiysvaatteita kun vain vauvat pyörivät mielessä. Right? Ehkä löydän jotain söpöjä pitsi- tai flanellipaitoja, joissa on vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä kukkia, ehkä myös elefantteja.

Tyhjän kodin kotkotuksia

Vaikka olenkin tottunut palaamaan työpäivän jälkeen tyhjään kotiin, tuntuu se tällä viikolla normaalia oudommalta. Yleensähän Erik menee töihin minua myöhemmin ja palaa kotiinkin myöhemmin, eli jää aamulla vielä kotiin hengailemaan minun kiitäessäni Vantaankoskelle. Mutta tämän viikon Erik viettää jälleen Tukholmassa kurssilla, kun taas minä jäin tällä kertaa kotiin. Lennän kyllä perjantaina perästä, ja taas hetken sukuloituamme Ruotsissa jatkamme matkaa autolla Saksaan päästäksemme joulun ajaksi sukuloimaan hieman lisää. Sieltä sitten Puolan ja Baltian kautta takaisin Suomeen, mutta se onkin jo uusi tarina.

Olen siis tämän viikon arkipäivät yksin, mikä on aika tylsää. Raskaushormonit ovat selvästi valloillaan, kun sunnuntainen eron hetki tuntui pieneltä kuolemalta. Kummallista, miten juuri raskaana ollessa yksinäisyys tuntuu jotenkin tavallista syvemmältä, vaikka juuri nyt ei ole koskaan yksin. Erityisesti tänään kovaan salsaamiseen intoutunut vauva tosin lievensi yksinäisyyden vaikutelmaa.

Mieliala kuitenkin koheni varsinaisen erotilanteen mentyä ohi, ja arki tuntuu jo ihan leppoisalta. Mutta on kummallista palata kotiin, kun kaikki on tismalleen siinä kunnossa kuin lähtiessä. On jotenkin tylsää ja yllätyksetöntä, että jokainen raolleen jätetty ovi ja pöydällä lojuva lusikka on aivan samassa kulmassa kuin töihin lähtiessäni. Kyse ei ole siitä, että normaalisti kämppä olisi joko siivottu tai sotkettu poissaollessani. Jotenkin elämä vain tuntuu, no, elollisemmalta, jos joku muukin siirtelee ovia ja tavaroita tässä asunnossa. Jo se, että naulakossa hengarit ovat hieman siirtyneet, antaa vaikutelman elämästä. Nyt mikään ei liiku ilman minua, kaikki on niin kovin staattista. Pitäisiköhän jättää läpiveto päiväksi, jotta edes jokunen paperi vaihtaisi paikkaa.

Markkinointihenkeä Postissa

Kävin tänään hoitamassa asioita Postissa, suomeksi sanottuna siis lähettämässä kirjeitä ja paketteja. Ajankohta ei ollut luonnollisesti mitä parhain, onhan nyt viimeinen viikko halpojen joulukorttien sekä lahjapakettien lähettämiselle. Kurvin pisteen ruuhkaa lisäsi tietenkin myös se, että olin liikkeellä hieman kello neljän jälkeen.

Paikan markkinahenkinen asiakaspalvelu kuitenkin yllätti ja jossain määrin ilahduttikin. Olin hädin tuskin saanut itseni pakkausmateriaalihyllyn eteen, kun virkailija tuli tiedustelemaan etsinkö kenties postipakettia. No sellaistahan minä juuri etsin, jotta saisin lahjamateriaalin postitetuksi Keski-Suomeen. Täti ryhtyi sitten kovasti markkinoimaan ilmeisen tuoretta Kotipaketti-palvelua, johon sisältyy paketin lisäksi myös kustomoitu toimitus saajan kotiovelle. Paketin vastaanottajalle siis soitetaan etukäteen ja sovitaan toimitusajankohdasta.

Koska minun pakettini sattui olemaan juuri sen verran paksu ettei se aivan kaikista postiluukuista mahtuisi, lankesin sitten tähän hieman tyyriimpään mutta varmempaan toimitusvaihtoehtoon. Markkinointi kannatti ainakin minun tapauksessani: enpä olisi moista vaihtoehtoa edes harkinnut ilman hienoista tuputusta.

Asiakaspalvelu jatkui ihanteellisesti: Täti näytti kuinka paketti taivutetaan, tai itse asiassa taivutti sen oikeaan muotoonsa kokonaan itse. Sitten kouraani lykättiin lähetyskortti, jonka sain täyttää samalla, kun täti teippasi pakettini kiinni ja jotenkin käsittämättömällä tavalla palveli samalla lukuisia muita asiakkaita. Lopuksi Postin täti sitten pahoitteli, että minun on nyt mentävä jonoon maksamaan paketti. Hän kun ei voi käsitellä maksuja, tietenkään, ilman kassakonetta ja muuta tilpehööriä.

Kun sitten seisoin yllättävän lyhyen ja ripeästi etenevän jonon hännillä, tämä samainen täti mainosti jo uudelle asiakkaalle kaikkia kivoja saatavilla olevia Postin joululahjoja. Löytyy ihanan joulusia cd-levyjä ja vaikka mitä tavaraa, kannattaa katsella, josko jokin vielä pistäisi silmään. Ja asiakashan katseli.

Onhan Posti toki mainostanut itseään iät ja ajat, mutta noin kova markkinahenkisyys sai huvittumaan. Eipä ollut siis ainakaan Kurvin postissa joulun alla byrokraattista virastohenkeä, vaan kaupallisilla kulutusmarkkinoilla sielläkin elettiin. Sellaista se taitaa olla nykyään vähän joka puolella.

Triptyykki valokuvina

Kun nyt kerran pääsin vauhtiin, niin voisin laittaa viimein nämäkin kuvat tänne blogiin. Armas triptyykkinihän valmistui jo kaksi viikkoa sitten, mutta tämä valokuvien postaaminen on jotenkin yllättävän rasittavaa. Nytkään en voi olla lainkaan varma siitä, miltä nämä sitten lopulta näyttävät itse blogissa, eri selaimista puhumattakaan.

No, joitain valokuvia on nyt siis tuotu julkisuuteenkin. Triptyykki sai myös kaipaamaansa huomiota viikko sitten järjestämissämme tupareissa, ja erityisesti triptyykin mieltä lämmittivät pohdiskelut hahmojen sukupuolesta. Aika harva osasi sanoa mitään oikeanpuoleisen hahmon sukupuolesta, suurin osa (vaan eivät kaikki) tuntui pitävän vasemmanpuolista ilmiselvästi miehenä kun taas keskimmäinen herätti eniten keskustelua.

Ja mikäs sen mukavampaa, kun tarkoitus todellakin oli saada aikaan jotain androgyyniä. Sukupuolen pitäisi siis pysyä peitossa myös triptyykin nimessä, mutta siitä tulikin yllättävän vaikeaa. Jos minulla olisi jokin peruste antaa taulurykelmälle englanninkielinen nimi, se voisi olla "Parent, Child and the Unholy Spirit". Mutta koska suomenkielisellä maalaajalla ei ole mitään järjellistä perustetta moiseen (ne antamani nimet, jotka ovat ulkomaankielisiä, perustuvat yleensä maalausten taustalla kuuntelemieni ulkomaankielisten kappaleiden nimiin ja sanoituksiin), en voi käyttää moista nimeä.

Mutta suomeksi sana parent on aivan idiootti: vanhempi. Mikä ihmeen nimi se sellainen olisi: Vanhempi, lapsi ja epäpyhä henki. Niinpä joudun kuin joudunkin antamaan taulun hahmoille sukupuolet nimessä, mutta tietäkää tämä: niihin kannattaa suhtautua hyvin varauksellisesti ja lähinnä symbolisesti. Sitä paitsi, nythän voitte sitten ryhtyä kiistelemään siitä mihin hahmoon mikäkin nimen osa viittaa.

Taulun nimi on siis: Äiti, poika ja epäpyhä henki. Eikö se maistukin ihan hyvältä suussa?

Kenen on maksettava lapsista?

Eilisessä Talouselämässä nostettiin esiin eräskin ikuisuusaihe, joka absurdiudessaan ylittää ymmärrykseni: vanhemmuuden kulut. Artikkeli käsitteli laajemmin vanhemmuuden ja työelämän yhdistämisen karikoita, ja mielestäni valitettavan ohimennen sivusi noita kustannuskysymyksiä. Linja vaikutti kuitenkin inhimilliseltä: "Suomen käy köpelösti, ellei maksu- ja joustohalua lapsen hyväksi löydy vähän kaikilta."

Artikkelin ohessa vanhemmuuden kulujen jakamista ennenkin liputtanut, naisvaltaisen alan työnantaja Sirpa Mansner toivotti tervetulleeksi selvitysmies Janne Metsämäen ehdotuksen vanhempainvakuutusmaksusta. Ehdotuksen mukaan kaikilta työnantajilta kerättäisiin puoli prosenttia palkoista, ja tämän rahan avulla kustannettaisiin vanhempainvapaat niin äideille kuin isillekin.

Yllätyksenä ei tule, että asiaa ponnekkaasti vastustanut Elinkeinoelämän keskusliitto on taas äänessä teollisuustyönantajan edut mielessä. EK:n Lasse Laatunen toteaa: "Tämä merkitsisi sitä, että työnantajien sosiaalimaksut nousisivat 0,3 prosenttyksikköä, mikä on vastoin niitä raameja, joista sovittiin tupossa". Siis häh? Mansnerin toteamus saa Laatusen kuulostamaan aika idiootilta: "[J]os nyt osa työnantajista maksaa 15 prosenttia, niin olisiko se niin paljon, jos kaikki maksaisivat puoli prosenttia?" Hyvä kysymys.

Tämä asia ylittää ymmärrykseni siksi, etten voi käsittää, miten nyky-yhteiskunnassa joku voi vielä vastustaa vanhemmuuden kulujen tasausta. Minun silmissäni moinen vastustus olisi sama asia kuin vastustaa naisten äänioikeutta. Kuka oikeasti voi enää ajatella, että naisten työnantajien ja sitä kautta synnytysikäisten naisten on otettava koko vastuu tämän kansakunnan jatkumisesta? EK:n Laatunen toteaa, ettei EK ole ajamassa nykyisten etuuksien poistoa. Oi Armollinen Keskusliitto, kiitos Teille siitä!

Tottahan toki ongelma muuttuisi hieman pienemmäksi, jos isät jäisivät nykyistä useammin äitien sijasta vanhempainvapaalle. Ruotsissa keskustellaan niinkin radikaalista ratkaisusta kuin pakosta: syntyvien lasten isien olisi pakko jäädä kotiin puoleksi vuodeksi. Itse karsastaisin kyllä tuollaista joustamatonta ratkaisua, vaikka tarkoitus olisi varmasti hyvä. Mutta koska isien vanhempainvapaiden suosion kasvattaminen vaatii selvästikin yleisempää asennemuutosta, miksei tasa-arvoon voitaisi mennä niillä keinoilla, joita meillä on käytettävissä?

Täytyy toki myöntää, ettei tämä asia ole omalla kohdallani kuitenkaan kauhean akuutti. Luonnollisesti raskaus nostaa tällaiset teemat esiin, mutta olen kyllä mielessäni ja pienessä seurassakin vaahdonnut näistä vanhempainvapaiden kustannuksista jo pidemmän aikaa. Me tulemme Erikin kanssa kyllä hyvin toimeen taloudellisesti, molemmilla on töitä ja me taitamme peistä siitä, kumpi meistä SAA jäädä kotiin lapsen kanssa. Ratkaisu tulee luultavasti olemaan jonkinlainen puolipäiväinen vuorottelu.

Mutta kyllä minua harmittaa katsella Toimitusjohtajan hikikarpaloita yhä useamman naisen ilmoittaessa äitiyslomastaan. Työpaikassani valtaisa enemmistö on kaltaisiani nuoria naisia parhaassa perheenperustamisiässä, ja kyllä se näkyy avokonttorissa isojen vatsojen määrässäkin. Kun firma vielä tarjoaa kolmen kuukauden palkallisen äitiysloman, nousevat kustannukset nopeasti yli tuon puolen prosentin. Miksi ihmeessä juuri minun työnantajani pitää huolehtia teollisuuspamppujen eläketurvan maksajista ja tulevista työntekijöistä?

Näin kauniina aamuna ei pitäisi paasata, mutta kun tämä yhteiskunta vain osaa olla paikoitellen niin vino.

Lisää kuvia androgyynistä vauvasta

Eilen oli toinen ultraäänikuvaus, ja vauvasta saatiin lisää mainioita kuvia. Loput kuvat löytyvät samasta vanhasta osoitteesta. Oheisessa kuvassa näkyy mainiosti pää oikealla sekä vilkuttava käsi. Oli mukava nähdä taas pitkästä aikaa tuo pieni otus.

Pettymys oli kuitenkin karvas, kun sain tietää Kätilöopiston olevan vankkumaton kannassaan: sikiön sukupuolta ei täällä Helsingissä selvitetä etukäteen, vaikka vanhemmat sen haluaisivatkin tietää. Perusteluksi annettiin jotain laimeaa "no kun se on kuitenkin epävarmaa" ja bla bla bla.

Mistäköhän siinäkin on kysymys? Onko se tätä "varo, kahvi on kuumaa" -kahvikuppivaroitustekstin kaltaista ylireagointia? Luulevatko ne, että aion haastaa ne oikeuteen mahdollisen virheellisen arvion jälkeen? Erikin mielestä kyse taas oli "pohjoismaisesta sosialismista": kun kerran kaikki eivät voi saada tietää sukupuolta (kätilön mukaan 25 %:ssa tapauksista ei voida edes antaa arviota huonon näkyvyyden vuoksi), ei sitä kerrota kenellekään.

Nyt pohdin sitten, olisiko ylimääräistä rahaa heitettäväksi yksityiselle lääkärille. Luultavasti ei, taitavat nuo taksat olla kuitenkin aika korkeita ja rahalle on parempaakin käyttöä. Suunnitelma B onkin sitten odottaa seuraavaan neuvolatapaamiseen, johon sisältyy myös lääkärintarkastus. Ainakin viimeksi neuvolalääkäri katsoi tilannetta myös ultralla, ehkä voisin nytkin pyytää tällaista toimenpidettä. Mutta ehkä neuvolalääkäreillä on sama tiukkapipoinen ohjeistus kuin Helsingin seudun kätilöillä. Sen näkee sitten tammikuussa.

Ensimmäinen potku

Jälkikasvu vaikuttaa erityisen isänmaalliselta, sillä uskoisin tunteneeni vauvelin ensimmäisen potkun eilen illalla. Neuvolan mukaan potkujen alettua yleensä tajuaa, että tätähän minä olen jo jonkin aikaa tuntenut. Jossain vaiheessa se vain ylittää kai huomiokynnyksen rajan.

Eilen sitten makoilin sängyssä ja yritin päättää, onko kyseessä todellakin sikiön liikehdintä vaiko pelkkä vatsassa kiertävä ilma. Varmuuteen en ikinä päässyt, niin hentoisia tönäisyjä ne liikkeet olivat. Enpä siis vieläkään voi olla aivan varma raskaudestani, kun eivät nuo aistimukset niin pomminvarmoja olekaan. Kuinka kauan tässä pitää odottaa, ennen kuin asiasta ei ole epäilystäkään? Painokaan ei ole noussut yhtään, eikä masu ulkopuolisin silmin näytä kovin vauvamaiselta. Kukaan ei siis näe raskauttani päälle päin, miten tyhmää! Vieläkään en voi istua raitiovaunussa invapaikalla hyvällä omallatunnolla, en vaikka korkokengät kivistäisivät.

Eilen pipareita leipoessani näytin kyllä jo aivan äidiltä, kun jauhoinen essu pullotti taidokkaan sitomisen ansiosta juuri oikeasta kohtaa. Minkäköhän ikäisten lasten kanssa voi jo leipoa? Kahden viikon ikäinen sintti ei varmaan saa maistella raakaa taikinaa. Miksi kaikkea pitää odottaa niin kauan?