Keväteuforiaa Kalliossa

Tepastelin juuri tukka märkänä Kallion Urheilutalon uimahallista Hesaria pitkin ruokakaupan kautta kotiin. Aurinko paistoi ja ilma tuntui linnunmaidolta, yhtään ei paleltanut vaikka hiukset tippuivat vettä ja kesätakin alla oli vain ohut teepaita. Itse asiassa olo oli oikein mainio, mikä osaltaan saattoi toki johtua auringon lisäksi myös varsin sadistisesta vesijuoksusessiosta.

Olenko se vain minä, vai onko tämä auringonvalo ja lämpö vallannut kaikki muutkin ihmiset? Hesari oli täynnä päiväkävelyllä olevaa porukkaa tai sitten vain aurinkoisilla nurkilla nautiskelevia hengaajia. Deekut istuivat kalliolla ja portailla onnellisina mäyräkoirat vierellään, nuori kansa taas oli pukeutunut kirkkaisiin vaatteisiin ja siristeli silmiään hymyillen.

Ruokakauppaan mennessäni korkeintaan 20-vuotias nuori mies piti minulle ovea auki, vaikka olin liikkeellä ihan ilman Mellaa. Kaupassa toisiinsa vahingossa törmäilevät ihmiset pyytelivät kohteliaasti anteeksi, eikä kukaan yrittänyt väkisin tunkea läpi liian pienistä raoista. Kassalla ei tuntunut olevan mitään kiirettä liikuttaa tavaroita hihnoilla, mikä ei kuitenkaan ollenkaan haitannut asiakkaita.

Siinä katua talsiessani pohdiskelin tätä asuntodilemmaa. Minä olen aina viihtynyt Kalliossa ja Sörnäisissä, ja mielelläni jäisinkin tänne asumaan. Ihannetaloni voisikin olla vaikka se kirjavaksi maalattu kerrostalo, jonka kivijalassa on Irjan Kukkakauppa. Minä haluan kivijalkakauppoja.

Mutta eipä täällä Kalliossa ole juuri noita isoja perheasuntoja, varsinkaan niissä taloissa, joiden kivijalassa on kukkakauppa. Toisaalta olisi myös ihanaa, jos talon sisäpihalla olisi iso ja turvallinen leikkipaikka lapsille, puhumattakaan vehreistä puistonäkymistä ja linnunlaulusta. Parveke on tietenkin aivan must, riittävän iso kesäistä ruokapöytää varten.

Unelma on tällä hetkellä melkein totta. Pihapiirimme on täynnä leikkiviä lapsia ja niitä puitakin löytyy. Kivijalkaa tai kukkakauppaa ei aivan omassa talossa ole, mutta korttelin, parin päässä kuitenkin. Tämän saman pihapiirin taloissa on 4-5 huoneen asuntoja, ja sellaisen saaminen olisikin lähinnä lottovoitto. Tosin päiväkotimatka olisi yhä inhottavan pitkä, mutta ehkä siihenkin keksisi jonkin ratkaisun. Kenties Mella ei saisikaan loppuelämän mittaisia traumoja, vaikka päiväkoti vaihtuisi sopivan paikan vapautuessa jostain lähempää.

Toistaiseksi aion kuitenkin nauttia keväisestä kivikaupungista Kallio-Sörnäinen.

Kakkukekkeriraportti vanhukselta

Noita vuosia tuli täytettyä tuossa perjantaina, ja sen kunniaksi leivoin pienelle yleisölle läjän kakkuja lauantaiksi. Etukäteen olin huolissani siitä, riittäisivätkö neljä kakkuani kaikille. Juhlapäivän aamuna viimeistä, kuvassakin esiintyvää täytekakkua väsätessäni tajusin, että kyllä ne riittivät. Yli puolet jäikin yli, mutta eipä syöjiä ollutkaan kovin montaa.

Nyt sitten vähän myöhässä laitan kekkereillä lupaamani reseptit ja kehnot valokuvat kaiken kansan saataville. En kuitenkaan kuormita tätä blogia pitkällisillä reseptillä, vaan asiasta kiinnostuneet voivat käydä katsomassa ne tämän linkin takaa.

Sieltä löytyvät siis ohjeet Sacher-kakkuun, juustokakkuun ja mokkakakkuun. Täytekakun reseptiä en vaivautunut kirjoittamaan, se kun olisi aika triviaalia... Kananmunaa, sokeria, jauhoja, kermaa, rahkaa, täytettä. Taitaa kuulua yleissivistykseen.

Täällä on muuten jo ihan kevätkesä! Eilen kävelin paitahihasillani Mellan kanssa Kumpulaan ja takaisin, ja huomasin sukat+tennarit-yhdistelmän liian kuumaksi. Olisi pitänyt laittaa jo sandaalit! Tänään en kuitenkaan taida uskaltautua vauva-uintiin pelkin sandaalein varustettuna, illalla auringonlaskun tienoilla palaaminen taitaa kuitenkin sujua hieman viileämmissä merkeissä.

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa

Sepäs vaikuttikin liian hyvältä ja ennen kaikkea helpolta ollakseen totta. Käytiin eilen viimein katsomassa sitä paljon puhuttua Länsi-Pasilan kämppää, ja päätettiin olla ottamatta sitä vastaan. Olin mielestäni käynyt läpi kaikki skenaariot, enkä tietojeni pohjalta keksinyt etukäteen mitään mikä olisi estänyt meitä kelpuuttamasta tuota asuntoa. Käynnissä olevan remontin ansiosta asunto tulisi olemaan hyväkuntoinen, sen pohjaratkaisu oli meille sopiva, sijainti erinomainen ja vuokra kohtuullinen.

Mikä sitten mätti? Hissi. Ei tullut aiemmin mieleenkään, ettei talossa välttämättä olisi hissiä. Eikä siellä sellaista ollut. Asunto oli kahdessa ylimmässä eli 4- ja 5-kerroksessa, mutta sinne olisi pitänyt nousta portaita pitkin. Vaikka raskaiden huonekalujen kanto olisikin saattanut hammasta purren onnistua sen yhden muuton ajan, ei päivittäinen kauppareissu lastenvaunujen kanssa olisi tullut kyseeseen. Hissittömissä taloissa lapsiperheet kaiketi jättävät vaunut alakertaan, mutta tuossa rapussa haisi myös tupakka enkä minä halua kuljettaa Mellaa tunkkaisissa kieseissä.

Kyllä pääsi pieni kyynel ja toinenkin tirahtamaan eilen, kun tajusin suunnitelmiemme kaatuneen. Minä olin jo niin riemuinnut sadan metrin päiväkotimatkasta ja lyhentyneestä työmatkastani, olimmepa me jopa ehtineet ostaa vuodesohvan tulevaa vierashuonetta varten! No, hyperalennusmyynnistä hommattu pilkkahintainen sohva oli ehkä kuitenkin hyvä kauppa, joskus lähiaikoina tässä varmaan ollaan joka tapauksessa johonkin isompaan kämppään muuttamassa. Mutta tuolla parvekkeella paketissa lojuessaan sohvapolo vain muistuttaa romuttuneista Pasila-haaveista...

Hyvin nukutun yön jälkeen pettymys ei kuitenkaan ole enää niin suuri. Uuden asunnon etsimistä jatketaan, mutta nyt ei pidetä niin kamalaa kiirettä. Kyllähän sinne Pasilaan täältäkin kävelee ihan mielellään näin keväällä ja kesällä, ja ilmojen huonontuessa olemme varmaan löytäneet jo jotain muuta. Pääsemmepä vielä nauttimaan nykyisestä Sörnäistenrannan kolmiosta, joka on ehkä hienoin kämppä jossa olen ikinä asunut ja ehkä tulen ikinä asumaankaan.

Näinköhän tästä blogista on tulossa myös asunnonetsintäblogi? Saas nähdä. Jos näitä juttuja alkaa tulla enemmänkin, täytyy ehkä luoda niille oma kategoria...

Yksityisiä ympäristörikoksia

Taas kerran Ilkka sohaisi paikkaan, joka herättää minussa ajatuksia ja tällä kertaa syyllisyydentuntojakin: energiankulutukseen ja yksittäisten ihmisten energiatekoihin. Näin vaalipäivänä epätoivo tuntuukin ottavan vallan: mielestäni ajattelen ympäristöasioita ainakin silloin tällöin ja haluan toki taata puhtaan tulevaisuuden myös jälkikasvulleni. Kuitenkaan tämä ei juurikaan näy käytännön elämässäni. En oikeasti ole tiedostava kuluttaja.

Listataanpa esineitä, joita perheemme omistaa enemmän tai vähemmän turhaan luontoa tuhoten. Toisaalta voisin myös listata turhakkeita, joiden hankintaa olemme enemmän tai vähemmän vakavissamme pohtineet.

Omistamiamme energiatuholaisia:

• auto. Vihulainen numero yksi. Se ostettiin jo siinä vaiheessa, kun harkitsimme kesämökkimme ostamista. Möksälle kun ei pääse julkisilla eikä se oikein kätevää olisikaan jälkikasvun tavaramäärän kanssa. Kaupungissa emme kuitenkaan käytä rakkinetta juuri ollenkaan (=käsien pesu).
• tietokone. Tämän omistaminen ei nyt ehkä ole se pahin mahdollinen ympäristörikos, mutta sen 24/7-päälläpitäminen taitaa olla jo vähän typerämpää.
• ikivanha kierrätyskeskuksesta ostettu pesukone. Energialuokka varmaan jotain ÖÖÖ.
• astianpesukone. Millaista olisikaan elämä ilman tätä? Yhtä tuskaa ja perheriitaa.
• sauna. Tätä tosin käytämme ehkä neljä kertaa vuodessa.
• mikroaaltouuni. Pesukoneen tapaan mahdollisimman kivikautista mallia. Lähes kaikki Mellan ruuat on tehty isompina satseina ja pakastettu pienissä annosastioissa, joten mikroamme laulatetaan lukuisia kertoja päivässä neidin joka ainoalla aterialla.
• Lisäbonuksena mainittakoon se, että pimeään talviaikaan haluan ehdottomasti pitää kaikkia mahdollisia sähkövaloja päällä aina kun olen kotona valveilla. Muuten rupeaa ahdistamaan. Energiansäästölamppuja meille ei tietenkään ole ainaisista puheista huolimatta hankittu.

Ikään kuin tämä ei riittäisi, olemme harkinneet ainakin seuraavien esineiden hankkimista:

• kuivausrumpu. Se siitä kestovaippojen tuomasta ympäristöhyödystä, kun niiden kuivaus olisi luvattoman kätevää rummun avulla!
• terassilämmitin. Miten ihanaa olisikaan istua parvekkeella iltaisin sisävaatteissa viinilasin äärellä jo huhtikuussa ja vielä lokakuussa? Rikosta pahentaa se, että mahdollisen tulevan asuntomme parveke ei ole edes lasitettu, joten lämpö pääsisi aika tehokkaasti karkaamaan.
• taulutelevisio/videotykki. Onneksi digiänkyrä minussa aikoo jättää television katselun kokonaan kunnes hyviä sarjoja ja elokuvia voi ostaa suoraan netistä kohtuuhinnalla. Kohtuuhinta = max 4€/elokuva ja 15€/tv-sarjan kokonainen kausi.

Kumpikaan lista ei varmasti ole lähelläkään kattavaa, mutta antaa jotain suuntaa. Näistä sattuneista syistä kyynikko minussa alkaa uskoa väittämään, ettei valistuneella kulutuksella ole merkitystä. Jollain tavallahan sitä pitää omatuntoaan varjella!

Pasila?

Otsikon voi nähdä viittaavan Yle TV2:n mainioon ja väärinymmärrettyyn animaatiosarjaan, mutta tällä kertaa se kuitenkin tarkoittaa jotain muuta. Edellisessä tekstissä ryhdyin etsimään asuntoa Länsi-Pasilasta, tämänkertaisessa tekstissä puolestaan kerron sellaisen mahdollisesti löytyneen.

Meille on tarjottu vastaremontoitua, valitettavasti kylläkin saunatonta neliötä aivan Mellan päiväkotia vastapäätä. Alkuviikosta pitäisi mennä katsomaan kämppää, pohjaratkaisua olemmekin jo tutkaileet netissä. Päätös pitäisi sitten tehdä viimeistään tiistaina.

Onko tämä uuden kaupunginosasuhteen alku? En olekaan koskaan ennen asunut Helsingissä radan sillä puolen, vaan tähän mennessä olen majaillut vain Vallila-Sörnäinen-Kallio-akselilla. Kerta se on ensimmäinenkin, ja minun työmatkanikin lyhenisi hieman. Päiväkotimatkasta puhumattakaan. Erikin työmatka pitenisi hieman mutta taittuisi yhä nykyiseen tapaan apostolinkyydillä. Keskustaan jaksaisi yhä kävellä.

Jäämme odottamaan jännityksellä, niin varmasti lukijanikin.

Päiväkotiaika lähestyy

Kauan siinä meni, mutta nyt Mellalle on viimein osoitettu paikka päiväkodista. Alkuun tuli aikamoinen järkytys, tapahtui nimittäin pahin mahdolinen: pikkuneitimme on sijoitettu niin kauas kotoamme kun vain mahdollista poistumatta hallinnolliselta päiväkotialueeltamme. Toisin sanoen Mella viedään kuukauden kuluttua päiväkotiin Länsi-Pasilaan, 3,5 kilometrin päähän. Älyttömältähän se tuntuu: kilometrin säteellä olisi toistakymmentä päiväkotia ja meidät lähetetään 50 minuutin kävelymatkan päähän. Se on myös aivan väärässä suunnassa Erikin työmatkaa ajatellen, minulle se sopii hieman paremmin kun junalla kuljen.

Eilen kuulimme tästä hoitopaikasta, ja tunteet kyllä aaltoilivat kovasti. Varsinkin Erikin oli vaikea ymmärtää näin kehnoa ratkaisua, enkä minäkään kauhean iloinen ollut. Epätoivoakin oli ilmassa, kun laskeskelimme jo ennestään pitkien työmatkojen uutta pituutta. Emmehän me ehtisi tulevaisuudessa edes nähdä toisiamme, kun koko valveillaoloaika menee töihin ja työmatkoihin! Kun vielä lyhennämme hieman Mellan hoitopäivää käymällä töissä vähän eri aikoihin, ei yhteistä kotiaikaa todellakaan jää paljon.

No, tilanne nyt kuitenkin on mitä on. Tänään kävimme tutustumassa kyseiseen päiväkotiin, eikä paikassa sinänsä ole mitään vikaa. Hoitajat olivat kaikki oikein mukavia, tilat näyttivät viihtyisiltä ja päiväkodin ympäristö on oikeasti aivan ihana: piha rajoittuu suoraan Keskuspuistoon eikä autoteitä ole lähistöllä. Päiväkodista käydäänkin kuulemma lasten kanssa paljon retkellä Keskuspuistossa. Pääsee Mellakin näkemään mäntyjä! Kurreista, jänöpupuista ja hepoista puhumattakaan.

Tilannetta yritetään nyt sitten ratkaista sillä tavalla, että etsimme asuntoa (Länsi-)Pasilasta. Muutenkin on ollut puhetta, että pitäisi saada vähän lisää tilaa. Tähän kolmioon muuttaessamme tiesimme jo raskaudesta eli Mellan tulo oli varsinainen muuton syy, mutta asiaa salaillakseni valehtelin vain haluavani vieras- ja maalaushuoneen. Tai, no, eihän se vale ollut: minä todellakin haluan ylimääräisen huoneen, jonne voisin Mellaa pelkäämättä levittää kaikki maalaustarvikkeeni. Mellan syntymän jälkeen en olekaan pensseliin tarttunut. Joten nyt sitten olemme oikeasti etsimässä asuntoa, jossa tällainen ylimääräinen huone olisi.

Siis: jos satut tietämään vapaan 4h+k+p(+s) -vuokrakämpän Pasilassa, kerro heti meille. Olemme luotettavia ja siistejä vuokralaisia, Mellakaan ei itke oikeastaan koskaan!

Kaappi, sämpylöitä ja poliittista lähestymistä

Tärkein ensin, eli siinäpä meidän uusi hieno astiakaappimme! Eilinen ilta oli silkkaa riemua, kun pääsin järjestelemään uusiksi kaikki keittiökaappimme ja siirtämään tavaroita upouuteen kaunottareemme. Astiakaapin tarve on tiedostettu jo pitkään ja ihanteellista sellaista on metsästetty syksystä asti, nyt päätimme kerralla sitten rykäistä. Ah, on se vain hieno!

Naistenpäivän kunniaksi olen tänään piiiitkästä aikaa päässyt leipomaan sämpylöitäkin, ja Mellakin on katsellut uteliaana vierestä. Tietää tyttö tästä lähtien, mikä on naisen paikka. Heh. Kun minun äitiyslomani päättyi ja Erikin vauvaloma alkoi, oli minun tarkoitus opettaa miekkoselle tämä sämpylöiden leipomisen jalo taito. Ei sitä sitten koskaan tullut kuitenkaan tehtyä, eikä meillä olekaan ollut itseleivottuja sämpylöitä sitten joulunpyhien.

Sitten vielä kolmas asia. Minua suuresti huvitti nähdä, mitä posti tänään kantoi kotiin Erikin nimellä. Kokoomuksen kansanedustajaehdokas Sanna Perkiö lähestyy insinöörikollegojaan ja toivoo heidän ääniään: Sanna painottaa kirjeessään insinöörikunnan merkitystä Suomen hyvinvoinnin rakentamisessa ennen ja nyt.

Ihan kiva, Sanna, mutta nyt tuli kyllä huti kahdestakin syystä:

1) Erik ei ole insinööri, vaikka TEKin jäsen onkin. Valitettavan monella tuntuukin olevan se harhaluulo, että kaikki TEKin jäsenet ovat insinöörejä. Nope.

2) Erik ei ole Suomen kansalainen eikä siis oikeutettu äänestämään eduskuntavaaleissa.

No, ehkä suurin osa Sannan kirjeistä meni ihan oikeaan paikkaan, mutta kyllähän tuo nyt vähän huvittaa. Voin melko varmasti luvata, ettei kirje voittanut Erikin ääntä :)

Kevätkuu kevätkuu kevätkuu!

Hah! Viime vuonna Erik pääsi ivallisesti nauramaan minun vaahdotessani maaliskuun ja kevätkuun yhtäläisyyttä. Pieni kertaus: Maaliskuuhan on siis aivan selvästi kevätkuu, siinä missä kesäkuu (6.) on kesäkuu ja syyskuu (9.) on syyskuu. Joulukuukin (12.) olisi talvikuu ellei olisi joulukuu, joten tottahan toki maaliskuu (3.) on kevätkuu. Sitä paitsi minä olen syntynyt maaliskuussa, ja silloin tuli kevät!

Tadaa! Aurinko paistaa, parvekkeen ovi ja olohuoneen ikkuna ovat auki. Lintujen laulu on alkanut kivikaupungissakin ja aurinko paahtaa lämpömittarin liian kuumaksi kertomaan todellista asiaintilaa.

Tämä nautinto alkoi jo maanantaina, kun hoidin työasioita ja kävelin siinä samalla kahdeksan kilometriä ympäri kaupunkia. Aurinko paistoi koko ajan ja kadut olivat jo sulat! Ei enää märkiä sukkia! Eilen tiistaina tuli pieni takaisku lumiräntäsateen muodossa, mutta tänään ollaan taas ruodussa.

Juu juu, kyllä minä tiedän että se pakkanen tulee vielä takaisin ja toukokuussa sataa räntää. Mutta juuri nyt on kevät! Asuntomme on valoisa kuin päivänhattara, kaiuttimissa soi Nick Cave, Mella nukkuu kauneusuniaan ja upouusi astiakaappimme saapuu parin tunnin sisällä. Mikä voisi enää olla paremmin? Niin, ei mikään.

Toimistokulttuuria

Tänään Hesarin kulttuurisivuilla kirjoitettiin toimistojen sisustushistoriasta ja erityisen paljon nykyään entistä suositummasta avokonttorista. Maisemakonttorit tuntuvat herättävän paljon porua ja vastustustakin, ainakin perinteisestä huonetoimistosta yhteiseen tilaan siirtyminen tuntuu vaativan vähintään ammattitaitoista muutosjohtajuutta. Avokonttorissa työskentelevät valittavat ainakin keskittymisen vaikeutta ja yksityisyyden puutetta.

Meidän firmassamme kaikki istuvat toimitusjohtajaa myöten samassa avokonttorissa. Saattaahan joku siitäkin napista, mutta kyllä minun käsittääkseni suurin osa pitää sitä oikeana ratkaisuna meidän työssämme: homma vaatii varsin jatkuvaa kommunikointia. Itse en oikeasti osaisi kuvitellakaan työntekoa muunlaisessa ympäristössä. Jossain kesätyössä olen joutunut istumaan toimistohuoneessa aivan yksin, ja se olikin kaikista työkokemuksistani kurjin. Tarvitsen ympärilleni sitä avokonttorin sosiaalista pörinää. Vaikken itse edes osallistuisi käynnissä oleviin keskusteluihin, tuntuu hyvältä olla niiden ympäröimänä.

Mutta kai se riippuu oikeasti työn laadusta. Keskittymistä vaativat asiantuntijatehtävät saattavat ihan oikeasti vaatia keskeytyksetöntä hiljaisuutta ja täysin omaa rauhaa. Minun hommani eivät kuitenkaan ole sellaisia, vaan rikkonainen päiväni koostuu varsin pienistä tehtävistä. Vaikka istuisin omassa huoneessani rauhassa, kävisi ovi niin tiuhaan etten muutenkaan pystyisi keskittymään pitkään.

Niin pitkälle minäkään en kuitenkaan menisi, että ilolla luopuisin omasta työpisteestäni. Nythän nouseva trendi ainakin työorientoituneiden talouslehtien sivuilla tuntuu olevan sellainen, että työntekijöiden pitäisi tarpeen mukaan liikkua saumattomasti kokoushuoneen, sähköpostikoneiden ja puhelinpisteen välillä salkku kainalossaan. Sen verran perusturvallisuuden tarvetta minulla kuitenkin on, että haluan rakentaa pienen pesän sinne oman työpöytäni ympäristöön. Sermistä löytyy Mellan valokuvia ja hauskoja sarjakuvia, näytön taustakuvana on tietenkin Mella ja hyllyssä majailevat kaikki omat kansioni ja paperini juuri minunlaisessani (epä)järjestyksessä. Useaan paikkaan jakautunut työpäivä tarkoittaisikin minun kohdallani lähinnä enemmän koloja, joihin unohtaa ja hukata tavaroita.

Kun sain tämän viimeisimmän ylennyksen esimieheksi, nostin itsevaltaisesti turvallisuudentunnettani kantamalla yhden ylimääräisen hyllyn pöytäni viereen. Olihan hyllylle tarvetta: kaikenlaisen paperin ja muun sälän määrä on uusien töiden myötä lisääntynyt, eikä entinen säilytystilani olisi mitenkään riittänyt. Mutta onhan siinä tilaani rajaavassa hyllyssä myös jotain tuoreen esimiehen statuslisää. Tämä on minun pöytäni, tuossa menee minun reviirini raja. Tule vain kylään, mutta tiedä, että tämä on minun työpisteeni. Tunnistat sen noista valokuvista, noista villasukista, tästä paperikasasta ja tuosta kahvikupista. Eikä pidä unohtaa kovia kokenutta viherkasviani.

Nyt lomalla ollessani taidan oikeasti ikävöidä kahvikuppiani. Ostin sen Depeche Moden konserista Hartwall Areenalta syyskuussa 1998. Ah. (Tässä vaiheessa olisi turhaa rikkoa mielikuvaa toteamalla, että oikeasti juon siitä mukista vain vettä. Kahvia juon huomattavasti vähemmän muistorikkaasta mutta yhtä kokoa suuremmasta astiasta. Sitä se ikä teettää: kofeiiniannokset kasvavat.)

Lauantai, jollaisia pitäisi olla enemmän

Tämä lauantai on ollut erityisen hyödyllinen ja mukava. Aamulla oli tentti, joka ei ollut liian vaikea. Vaikka tietenkään tentti sinänsä ei ole mitenkään ihana asia, sen päättyminen saa aina aikaan ihanan helpotuksen tunteen: viikkojen, usein kuukausienkin luku-urakka on taas ohi. Tätä riemua ei yhtään laimenna se, että kävin heti tentin jälkeen hakemassa kirjastosta luettavaa seuraavaa tenttiä varten: Principles of Corporate Finance. Minä odotan jo sormet syyhyten pääsyäni yrityslainojen, merkintäantien ja osingonjaon maailmaan! Ihan totta! Tämä ei ole sarkasmia!

Opiskeluepisodin jälkeen kävin sitten tutustumassa kenkäalennusmyynteihin, mutten kuitenkaan edes sovittanut mitään. Vielä pari päivää sitten olisi kyllä ollut varaa ostaa vaikka mitä kivaa popoa, mutta sitten menimme ostamaan Indiq Livingistä astiakaapin. Huoh... Mutta on se vaan samperin komea kaappi!

Sittemmin olen tämän päivän aikana ehtinyt, Erikin avustuksella toki, leipoa kaksi pellillistä pitsaa ja yhden Sacher-kakun. Pitsaa on jo maistettu ja hyvää se on, niin kuin aina, Sacher puolestaan vasta jäähtyy parvekkeella. Mutta sekä taikinaa, marmeladia että kuorrutusta tuli tekovaiheessa kyllä naukkailtua, joten mitään kovin pahaa sieltä ei taida olla tulossa. Ja ennen kaikkea kakusta tuli todella hienon näköinen! Harva asia näyttää lumoavammalta kuin pitkin kuperaa kakkua valuva paksu suklaakuorrute.

Miiiiksei aina voi olla lauantai, lauantailauantai?

Kotirouvan paluu

Viikonloppu tuntui vielä aivan tavalliselta viikonlopulta, mitä nyt leivoin tavallista enemmän. Stockmannin ja Stellan Konditorian kakkukiistan inspiroimana halusin itsekin kokeilla Sans Rival -kakkua, mutta ei ehkä olisi kannattanut: hirveä työ ja aika äklö lopputulos. Voita voi kuin voikin olla liikaa. Sunnuntaina piti sitten paikkailla lauantain pettymystä ja väsästä äkkiä unelmatorttu. Se ei mene koskaan pilalle ainakaan maun puolesta, ulkonäkö sitten voikin olla vähän mitä sattuu.

Tänään se sitten alkoi, nimittäin lähes seitsenviikkoinen loma. Äitiysloman ajalta kertynyttä kesä- ja talvilomaa on viimein aika hoitaa pois. Erik palasi juuri äsken töihin ja minä yritän muistella, miten sen vauvan kanssa kotona ollaankaan. Tämän loman jälkeen höppänämme meneekin sitten päivähoitoon.

Aivan eri tyttöhän tuo Mella on nyt kuin kolme kuukautta sitten, jolloin viimeksi olin pimun kanssa kotona päivät. Tuolloin neiti vasta lähinnä maisteli kiinteitä ruokia, pääravintoa oli kuitenkin rintamaito. Nyt tyttö syö jo valtavia annoksia erinäisiä mössöjä ja vähän isompiakin paloja, ja rintamaitoa annetaan enää lähinnä muodon ja läheisyyden vuoksi iltaisin. Ja osaahan tuo nykyään viihdyttää itseään pidempään kuin silloin ennen. Tätäkin voin kirjoitella rauhassa kun tyttö harjoittelee seisomista sohvaa vasten.

Vähän kyllä jännittää. Ikävöiköhän Mella kovasti isäänsä?

Mella, filmitähti

Ei näköjään Youtube ymmärrä pystyssä kuvattua kuvaa, no, katsellaan sitten leveää Mellaa. Tällä tavalla meillä syödään.

Sitten pakollinen Mella-raportti: sunnuntaina neiti nousi ensimmäisen kerran omin avuin seisomaan tukea vasten. Puolivahingossa typykkä myös irrotti otteensa tuesta ja seisoi joitain sekunteja aivan itsekseen. Se oli kuitenkin niin hämmentävä kokemus, että pimu vähän säikähti ja lensi takamukselleen.

Sittemmin sitä seisomaan nousua on harjoiteltu jo enemmänkin.

Tavataanko Viattomuuden puistossa vai kansan olohuoneessa?

Helsingissä kehitys kehittyy taas kovaa vauhtia, tulevaisuutta visioidaan ja kaupunkikuvaa parannetaan. Kaupunkilaisille ja turisteille luodaan uusia tapahtumia ja kokonaisia toiminnan muotoja. Vai mitä? Ainakin verbaalisella tasolla.

Hiljattain pääsimme lukemaan Helsingin kaupungin Euroviisu-suunnitelmista. Kaupungista tehdään elävä ja vilkas esimerkiksi perustamalla Kamppiin EuroVillage, mmm, kuinka kansainvälistä. Mutta tärkein, suoranainen kaupungin sydän, löytyy Senaatintorilta: matkustajien ja kaupunkilaisten oma olohuone. Ihanaa! Taas yksi julkinen olohuone, jossa voimme mutkattomasti kohdata toisiamme ja levähtää keskellä hektistä elämäämme.

Tänään Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi Töölönlahden uusista suunnitelmista. Musiikkitalon ja Finlandiatalon viereen ollaan perustamassa Finlandiapuistoa, joka toki ajatuksena on kannatettava. Kyllähän tuo Finlandiatalon parkkipaikan ympäristo muistuttaa tällä hetkellä lähinnä joutomaata.

Suunnitelman luovuutta ja elävyyttä kuvastanevat puiston eri alueille annetut nimet: Runoilijoiden puisto, Romanttinen puisto ja Viattomuuden puisto, muutamia mainitakseni. Minä palan halusta sopia treffit Viattomuuden puistoon! Heti sen jälkeen, kun olen kansalaisten olohuoneessa yöpaidassani sohvalla maaten kaivanut nenääni Mellan möyriessä vaipatta ympäri tämän olohuoneen lattiaa. Tai siis minkä olohuoneen?

Siis pliis. Kuka näitä nimiä oikein keksii? Kaupunginsuunnitteluvirasto? Arkkitehdit? Puisto-osaston kesätyöntekijät? Apurahatta jääneet runoilijat? Vaikka nyt jätettäisiin kokonaan huomioimatta 500 000 asukkaan kävelykaupunkiin perustettu ammattikorkeakoulu Metropolia, tulee pyhää Sylviä ikävä.

Opetetaanko tätä julkisten tilojen nimeämisen taitoa kenties kaupunkimaantieteilijöille? Vai onko kyseessä jo korkeamman henkisen tason retoriikka?

Sallikaa minulle pieni kyyninen hetkeni. Aivan kaikkea tämäkään mediaseuraaja ei lukemastaan lehdestä kakistelematta niele.

Ai onko resursseilla väliä?

Eilen menin kipeän nilkkani kanssa ensimmäisen kerran töihin, tosin aloitin aamuni vierailemalla työterveyshoitajalla. Mokoma nilkka kun oli yhä halvatun turvonnut ja hemmetin kipeä, ei oikeastaan tuntunut parantuneen lainkaan. Oli suorastaan kipeämpi kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

Hoitaja laittoi jalkaan liimasiteen ja kummasteli, miten en ollut saanut sidettä jo Marian päivystyksestä. Antoivat vain sen lastan, jota en kipujen vuoksi kuitenkaan pystynyt käyttämään. Lisäksi hoitaja käski minut keskustaan lääkärin pakeille, meidän toimipisteessämme kun ei maanantaisin ole lääkärin vastaanottoa.

Tänä aamuna kävinkin sitten Sanomatalossa työterveyslääkärillä kertomassa, että olo onkin jo kummasti parantunut: liimaside oli tehnyt taikoja. Lääkäri katseli jalkaa vähän tarkemmin ja jutusteli mukavia, laittoi sitten vielä uuden siteen (vähän vähemmän tiukan kuin se edellinen, etteivät varpaat aivan turpoa sinipunaisiksi) ja lähetti takaisin töihin.

Lääkärit ja hoitajat olivat Marian sairaalassa kyllä kovin mukavia, mutta vähän liukuhihnallahan siellä päivystyksessä lauantai-iltana edettiin. Ensin jonotin pari kolme tuntia, seuraavaksi pääsin röntgeniin ja lopulta sairaslomalappu kourassa ja kepit kyynärpäissä pikapikaa kotiin lepäilemään.

Työterveyspuolella sitten oikeasti väänneltiin ja tutkittiin sitä nilkkaa, sainpa mukavalta lääkäriltä vielä pienen anatomian oppitunnin nilkan monenlaisista nivelsiteistä ja niiden tyypillisimmistä vammoista. Vielä maanantaina luulin meneväni lääkärille lähinnä hakemaan sairaslomaa, mutta tiistaiaamuna lomalle ei tuntunutkaan minkäänlaista tarvetta.

Kun en vielä maanantaiaamuna pystynyt varaamaan kipeälle nilkalle ollenkaan, nyt pystyn jo kävelemään muutamia askelia aivan ilman kyynärsauvoja. Kun liimasiteen ansiosta uskalsi viimein ryhtyä varaamaan jalalle painoa, on paraneminen lähtenyt kovaan vauhtiin.

Vaikka lääkäreiltä löytyy tuota ammattitaitoa varmasti niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella, niin kyllä hoidon laadussa taitaa selvästi näkyä tuo ero resursseissa. Leppoisaan jutusteluun ei taida olla aikaa, kun käytävillä omaa vuoroaan odottaa kokonainen armeija päihderiippuvaisia sekä liukkailla keleillä jalkojaan ja lonkkiaan ruhjoneita poloja.

Mutta kun se julkisen puolen resurssipula on niin selvä asia, niin selittäkääpä tämä: miksi minulle annettiin Marian päivystyksessä omaksi nilkan aircast-lasta, joka on minun tapauksessani kuitenkin käyttökelvoton? Työterveyslääkäri kertoi lastan maksavan 90 euroa, liimasiderulla taas ei taida montaa euroa kustantaa. Korkeintaan parinkymmenen euron hintaiset kepit täytyy kyllä palauttaa sairaalaan.

Aion kyllä keppejä palauttaessani ottaa lastan mukaan, josko he huolisivat sen hyvin vähän käytettynä takaisin.

(Vielä pakollinen Mella-päivitys: neidillä on nykyään kaksi jo hyvin erottuvaa ja erittäin terävää hammasta alhaalla. Yläikenetkin kovasti pullottavat, josko sieltäkin tulisi jotain.)

Tervetuloa viestintäalalle!

Firmassamme on parasta aikaa käynnissä rekrytointi, ja minä olenkin kahlannut hiljattain läpi isoa pinoa työhakemuksia. Tarjolla on yksi määräaikainen, mahdollisesti myös osa-aikainen pesti, joka on houkuttanut lähemmäs 100 hakemusta enemmän tai vähemmän viestinnästä ja mediasta kiinnostuneilta ihmisiltä. Sata hakemusta on todella paljon varsin pienelle ja tuntemattomalle yritykselle, kun työkin on määräaikaista ja ilmoituksessa suunnattu erityisesti opiskelijoille.

Hakemusten määrä on kasvanut minun työssäoloaikanani, mutta näyttääpä myös laatu paranevan. Nytkin joukossa oli niin paljon sopivalta kuulostavia kandidaatteja, että oikein hirvittää. Läheskään kaikkia hyvältä tuntuvia ei voi edes kutsua haastatteluun, palkkaamisesta puhumattakaan. Tuntuu suorastaan julmalta siirtää aivan hyvä hakemus ei-pinoon, mutta kun ei niitä työpaikkoja nyt ole meilläkään pilvin pimein tarjolla.

Viestintä ja media taitavat olla erityisen houkuttelevia aloja, ehkä jopa mediaseksikkäitä, heh. Toimittajaksi haluava joutunee alkuvaiheessa heittämään hyvästit vakituiselle ja hyvin palkatulle työsuhteelle, sen verran kova hinku varsinkin pääkaupunkiseudun suuriin medioihin taitaa olla. Eikä muihinkaan viestinnällisiin työpaikkoihin vain marssita sisään: jokaista tiedottajan pestiäkin taitaa hakea valtava massa. Ja näköjään myös mediaseuraajan paikkaa.

Mikäköhän siinä mediassa ja viestinnässä on niin hohdokasta? Siistiä sisätyötä, mutta onhan sellaista muillakin aloilla. No, täällähän minäkin olen, mutta lähinnä sattumalta. Olin valmistumassa ja tarvitsin töitä, ja juuri silloin oli tarjolla samankaltainen pesti kuin mihin nyt olen etsimässä ihmistä. Sitten vain osumalla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan olen päässyt vähän etenemäänkin urallani. Haluaisin ajatella sen johtuvan ennen kaikkea omasta pätevyydestäni, mutta kyllähän hyvällä tuurillakin on ollut paljon tekemistä asian kanssa.

Tuuri astuu kuvaan siinä vaiheessa, kun mietin palkkaisinko nyt itseni tähän työhön. Siis itseni sellaisena, kuin olin kolme vuotta sitten työtä hakiessani. Ei minkäänlaista viestinnällistä kokemusta, lähinnä pientä harrastelukirjoittamista. Kun nykyisillä hakijoilla on lähes poikkeuksetta yliopistotutkinto joko kokonaan tai lähes valmis joko viestinnästä tai suomen kielestä sekä paljon työkokemusta mediasta ja tiedottamisesta. Onko työtilanne muuttunut tosiaan näin radikaalisti kolmessa vuodessa, vai oliko minut palkanneella henkilöllä vain poikkeuksellisen paljon munaa ottaa joku filosofia-fysiikka-matematiikka-taustainen kokematon työntekijä remmiin? Yleissivistys on tietenkin tärkeää, mutta nykyisiltä akateemisilta hakijoilta löytyy yleissivistyksen ohella yleensä myös niitä oikeita opintoja ja työkokemusta.

Ei voi muuta sanoa, kuin että hirvittää. Mitäköhän tästä kaikesta vielä tulee? Pitäisiköhän älytä poistua alalta ennen kuin giljotiini napsahtaa? Minne tämän jälkeen?

Ikäkriisejä ja ympäristön odotuksia

Ilkka kirjoitti jo jokin aika sitten kolmenkympin kriisistä ja biologisen kellon tikityksestä. Että aikuistuminen ei ole oikein muodikasta eikä aina niin houkuttelevaakaan, mutta jossain vaiheessa se lapsenteko ja vakiintuminen on nostettava esiin jos yleensä sellaista suunnittelee. Ja olenpa minäkin päässyt todistamaan kaveripiirissä avioliitto- ja vauvavastaisen mielipiteen vaivihkaista pehmenemistä :).

Minusta olisi kauhean kiva osallistua tuohon keskusteluun, olenhan minä juuri siinä samaisessa iässä. Mutta mitä annettavaa minulla oikeasti olisi tähän puheenaiheeseen? Opintoni ovat päättyneet, minulla on kiva vakituinen työ ja toimiva vakituinen parisuhde, oikein avioliitto. Lapsikin pykättiin normi-iässä, 27-vuotiaana. Löytyy auto ja kesämökki, omistusasuntoa ei sentään ihan vielä. (Helsingin hinnoilla ei ehkä koskaan...)

Tyypillinen akateeminen nuori aikuinen kliseen mukaan herää 40-vuotiaana siihen, ettei enää olekaan nuorisoa muttei ole sitä perhettäkään vielä perustanut. Minä sitten kai herään näin 27-vuotiaana siihen, että miten onkin tullut tehtyä kaikki juuri niin kuin opaskirjassa käsketään. Naimisiin mennessänikin otin miehen sukunimen, enkä pitänyt omaani. Taidanpa olla yhteiskunnallisten vaatimusten orjallinen toteuttaja!

Paitsi etten ole, ihan totta. Kihloihin menimme hetken huumassa mutta huolellisen keskustelun tuloksena, ja onneksemme se huuma olikin pidempikestoinen. Naimisiin menimme pitkän harkinnan (ja rahankeruun) jälkeen, lapsikin oli syvästi pohdittu ja haluttu. Eikä harkinta tarkoittanut yhteiskunnallisten olojen kartoitusta vaan oman tunne-elämämme ja toiveidemme luotausta.

Hassua, miten vaikealta tuntuu perustella edes itselleen sitä, että voi haluta jotain niin hyväksyttyä kuin normielämä. Joka päivä lehdestä saa lukea pätkätöiden yleistymisestä, syntyvyyden laskusta, sitoutumispeloista ja kevytsuhteista. Ehkä uusi normi löytyykin jo noista? Voinko hyvällä omallatunnolla nauttia omista konservatiivisista valinnoistani? Kun en minä ihan oikeasti halua lähteä kiertämään Aasiaa reppu selässä, kerätä rahaa maalaamalla muotokuvia jonkin eurooppalaisen vanhankaupungin mukulakivikadulla, haalia irtosuhteita, vetää kännejä keskellä viikkoa (ainakaan kovin usein) tai kokoontua samanmielisten naisten kanssa haukkumaan nykyajan miestä nössöydestä / väkivaltaisuudesta / metroudesta / konservatiivisuudesta / mieheydestä. Oikeasti minusta on ihan kiva syödä perunamuusia ja perjantai-iltana Mellan nukkumaanmenon jälkeen katsoa vähän tositelevisiota tai Galacticaa.

Tarinoita sairasvuoteelta

Kiitoksia osanotoista, on tämä rampailu aika ankeaa. Kipu on kyllä onneksi vähän helpottanut: vielä eilen sunnuntaina aamulla itkin tuskasta mutta nyt nilkka on liikkumattomana aika siedettävä. Niin kauan kuin makaan paikallani jalka tyynypinon päällä, on kaikki melko hyvin. No, lukuunottamatta jatkuvasta makaamisesta puutuvaa takamusta. Mutta auta armias, kun pitäisi vessaan päästä: tuo paisunut nilkaksikin pilkattu pallo ei kestä yhtään veren pakkautumista, vaan koko sääri leimahtaa liekkeihin. Lääkärin mukaan minun pitäisi jo varata hieman painoa tälle kipeälle jalalle, mutta enhän minä edes voi laskea sitä napaa alemmas ilman kipukohtausta!

Eikä se lääkäri tosiaan mitään särkylääkettä määrännyt. Kysäisi vain, että onko minulla kotona mitään. Kerroin kaapin perältä löytyvän vielä raskaudenaikaisia panadoleja, ja niillä pitäisi lääkärin mukaan sitten pärjätä. No, eipä niistä kyllä lauantaina ja sunnuntaina tuntunut juuri apua olevan, tai mistä minä tiedän kuinka kamalalta olisi tuntunut ilman niitäkään nappeja.

Typerää tämä nilkan varominen joka tapauksessa on. Eilen Erik ja Mella menivät pulkkamäkeen, ja minä jäin sohvalle makaamaan. Huomenna Erik ja Mella menevät vauvauintiin, minä jään sohvalle makaamaan.

Onneksi ei ihan toimettomana tarvitse olla. Kuin kaikkea tätä pahaa ennakoiden otin perjantaina hieman töitä kotiin, ja nyt olenkin sitten hoitanut hommia sohvalla maaten. Ja olenpa ehtinyt myös lukea muuten laiminlyötyjä blogejakin. Vaan enpä usko, että ihan viikkoa jaksan tätä menoa. Pitäisiköhän paneutua siihen kesken jääneeseen Dyyni-trilogiaan? Ensimmäisen kirjan luin äitiyslomalla ennen Mellan syntymää, mutta pimun tulon jälkeen ei kaunokirjallisuuteen oikein ole riittänyt aikaa. Jonkin verran aloittelin ensimmäistä jatko-osaa, mutta se ei vaikuta läheskään niin hyvältä kuin ensimmäinen teos. Innostus vähän lopahti.

Ja onneksi Mellastakin on seuraa. Ihana kiljuja! Miten voikaan noin pieni pakkaus ehtiä joka paikkaan. Erityisen hauskaa seurattavaa Mellan meno on, kun en itse pysty seuraamaan perässä. Lokoilen tässä sohvalla ja huudan Erikille aina, kun pimu lähestyy uhkaavasti levyhyllyä/sähköjohtoja/viherkasvia/sanomalehtiä. Kai sitä voisi aikansa kehnomminkin viettää.

"Tehtäisiinkö tänään jotain kivaa?"

Tänään oli aamulla ihan sellainen fiilis, että tekisi mieli tehdä jotain kivaa. Mennä jonnekin kivaan paikkaan. Lähdimme sitten kaupungille hoitamaan välttämättömiä ostoksia, ja vähän niitä turhiakin. Olihan mukava auringonpaistekin.

Päivä ei ollut ehtinytkään pitkälle, kun piipahdimme ruotsalaisen vaateketjun lastenvaateliikkeeseen Aleksilla. Olin ilmeisesti liian innoissani ruskeasta vauvapiposta, kun onnistuin horjahtamaan salakavalan vinon kynnyksen kohdalla ja taittamaan nilkkani.

Siinä lattialla istuskellessani ja kylmägeelia puristaessani en ajatellut, että olisi mitenkään kurjasti käynyt. Kohta tästä noustaan ja lähdetään kotiin. No, varmuuden vuoksi päätimme kuitenkin lähteä Marian sairaalaan esittelemään kovaa vauhtia lihaisaksi ilmapalloksi muuttuvaa jalkaani. Urheana neitokaisena nousin kolmosen ratikkaan vaihtaakseni Mariaan vievään kasiin Apollonkadulla, mutta eipä se kasi sitten kulkenutkaan juuri tänään. Onneksi bussi 8X korvasi viheiläisen raitiovaunun, tosin reippaasti myöhässä (minkä ansiosta kyydissä oli *todella* aggressiivisia töölöläissetiä ja -tätejä).

Eipä sille nilkalle kovin kummasti käynyt, mikään ei murtunut. Pieni nyrjähdys, lasta vain paikalleen ja kotiin viikoksi makoilemaan.

Mutta kun se sattuu! Aijaijai! Olen minä kaikenlaisia niveliä elämäni aikana nyrjäytellyt, muttei mikään ole näin paljon sattunut. Ja tämän sanon tietoisena siitä, että olen synnyttänyt. Supistustenkin välillä oli sentään taukoja, ja itse ponnistusvaihe kesti alle puoli tuntia. Tämä vain jatkuu ja jatkuu!

Meillä ei sitten tänä yönä nukuta. Huoh...

Hammas! (Tällä kertaa ihan oikeasti)

Jo melkein neljä kuukautta sitten julistin täällä, että Mellan ensimmäinen hammas olisi tulossa. No, silloin olin väärässä, mitä lie kuvittelin näkeväni. Mutta eilen Erik soitti juuri kun olin leikkaamassa leipää Amican lounasjonossa ja kertoi, että lusikka kalisee Mellan suussa.

Pääsin sitten itsekin kokeilemaan illalla, ja aivan hammasmainen kolinahan sieltä kuului. Mitään ei vielä näkynyt (eikä pimu kyllä suostu pitämään suutaan edes auki pyydettäessä), mutta kyllä siellä ohuen ikenen alla selvästikin tapahtuu jo kummia.

Sen ihmeemmin Mella ei kyllä ole hampailuaan oirehtinut, mitä nyt söi ruokansa erityisen hyvin ja kiltisti eilen. Ehkä se huuto tulee vasta myöhemmin.

Sunnuntai = pulkkapäivä

Eilen Mella pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa pulkkamäkeen. Tai, no, se oli ihan vain tavallinen hiekkatienpätkä Viikissä kummipariskunnan kotipihassa, mutta mäki mikä mäki ja pulkalla sitä mentiin.

Valokuviakin otettiin, tosin vain huterasti istuvasta tytöstä. Jäi sitten räpsäisemättä todiste siitä hölmöäkin hölmömmän näköisestä asetelmasta, jossa Mella pötkötti sinisessä pulkassa selällään ketarat levällään. Asento ei ympäristöstään kiinnostunutta tyttöä nimittäin kovin pitkään miellyttänyt, ja naama oli aika hapan. Valokuvia ei kuitenkaan nyt tähän hätään ole käden ulottuvilla, eli joudutte tyytymään mielikuvitukseenne.

Vaan entäs se pienen pieni pätkä, jonka neiti pysyi istuallaan ja viiletti mäkeä alas! Voi sitä riemua tytön kasvoilla! Ennen seuraavaa viikonloppua täytyy käydä ostamassa ihan kunnon vauvapulkka, jossa pienempikin hurjapää voi selkänojan ja turvavöiden ansiosta istua tukevasti pystyssä.

Itsekin pääsin laskemaan hieman mäkeä matkalla bussipysäkille. Erik päätti kiskaista minut vauhtiin pitkin autotietä, ja tietenkin hiljaisella tiellä kulki juuri silloin yksi henkilöauto. Onneksi auton nopeus oli alhainen ja kuski päätti vielä varmuuden vuoksi kiertää minut mahdollisimman kaukaa. Kyytiläiset tuijottivat menoani kuitenkin pitkään, on kai aikuinen nainen pulkan kyydissä kohtalaisen harvinainen näky maantiellä.