Mitä tapahtuu Kiinassa, ei jää Kiinaan

Kotifasisti vietti kaksi viikkoa Kiinassa ja palaa sieltä huomenna perjantaina (vai joko se on tänään? Ai, ei vielä). Ei nyt lähdetä sille linjalle, että miksi ihmeessä se on kotifasisti joka sinne tutustumaan lähti enkä minä, joka sentään osaan jo vähän kiinaa ja tiedän teoriassa mistä Nanjingista löytyisi saksalainen leipomo. Kunhan nyt joku edes kävi, olkoon se nyt sitten vaikka se tyyppi joka sinne on menossa töihin.

Reissulta on jäänyt käteen jo jokunen käytännön yksityiskohtakin, niistä suurimpana muuttoaika. Ette arvaa. Toukokuussa. Juuri niin. Tou. Ko. Kuus. Sa. Mitä minä tässä turhaan ikeniäni louskuttelen, kun ei tässä nyt näköjään ollakaan minnekään lähdössä ennen kuin lapset ovat jo isoja ja ilmastonmuutoskin on jo tuhonnut kokonaisia mantereita. Hei ihan oikeasti, toukokuu, ei ihminen pysty ajattelemaan niin pitkälle.

No, nyt on sitten kai pakko. On vain aika julmetun painava aamukampa.

Tiedossa on nyt sekin, että saamme yliopistolta kämpän. Joka on liian pieni. Jonka lisäksi voi halutessaan vuokrata isomman omalla kustannuksella. Joten tervetuloa kylään, kaikki lukijani (vaikka kerralla), siellä olisi ihan vieraille ja pirtsakoille au paireille pyhitetty kolmio odottamassa Juuri Sinua. Mutta siis tietenkin vasta TOUKOKUUSTA alkaen.

Tiedossa on myös, että lapset pääsevät yliopiston päiväkotiin. Joka on kiinankielinen. Mikä on pidemmällä tähtäimellä erinomaista, koska haluamme toki jälkikasvumme oppivan paikallisen kielen ja valloittavan myöhemmin ilmastonmuutokselta jääneen maailman. Mutta aikamoinen kulttuurishokki se taitaa olla. Pitänee keksiä tapoja pehmentää laskua.

Minulle myös vakuuteltiin, että taannoisia kiinalaisia päiväkotipuukottajia ei tarvitse siellä pelätä: vaikka kotifasistilla oli paikallinen kiho mukanaan, ei päiväkotiin meinannut päästä tutustumaan ilman kumihanskojen paukuttelua. Pelkään silti; se on hormonaalista.

Huomenna tuliaisia. Kuulemma ainakin jotain pahaa syötävää.

Ensimmäinen vilahdus Kiinasta

Tänään pääsimme ensimmäistä kertaa videojuttelemaan maailmalle karanneen perheenpään kanssa, sikäli kun nanjingilaisen kämäisen hotellihuoneen kivikautinen verkko suostui vuorotellen Skype- ja Gmail-chatteja pyörittämään. Välillä toimi pelkkä kuva, välillä pelkkä ääni, mutta tulipahan sanomiset sanottua.

Tosin siinä vaiheessa, kun tuli puhetta kiinalaisesta yhden lapsen politiikasta ja siitä, että joillakin niitä näemmä on kuitenkin enemmänkin, katkesivat yhtä aikaa ääni ja kuva. Tehokas koneisto.

Niin joo, yllä kuva Kiinasta.

Kaupankäynnistä

Kuten tunnettua, uhkailu, kiristys ja lahjonta ovat lastenkasvatuksen tehokeinot. Kaupankäynti on myös olennainen osa, ja sitä harrastavat niin lapset kuin aikuisetkin.

Otetaan esimerkki. Uhmaikäinen eli n. nelivuotias on päättänyt, että tänään eivät kelpaa keitossa lilluvat perunat, vaan ainoastaan porkkanat. Uhmaikäisen äiti on päättänyt, että lapsi saa kovasti himoitsemansa piimälasillisen vasta, kun yksi perunapala on syöty. Siis sellainen kokonainen valmiiksi keitossa oleva, ei mitään itse nakerrettua.

Uhmaikäinen alkaa tinkiä. Yksi porkkana riittää! Ei riitä, sanoo äiti. Uhmaikäinen syö yhden porkkanapalan ja vaatii piimää. Ei tipu. Uhmaikäinen tinkii lisää: no miten olisi kaksi porkkanapalaa? Ei kelpaa, sanoo äiti, mutta uhmaikäinen syö ne kuitenkin ihan vain uhmatakseen.

Uhmaikäinen tinkii yhä: no miten olisi porkkanapala ja pieni perunapalan nurkasta lohkaistu murunen? Ehei, sanoo äiti, muttei se estä uhmaikäistä yrittämästä ja tunkemasta edellä mainittua kombinaatiota suuhunsa.

Tätä jatketaan, kunnes ihan kelvollinen määrä keittoa on kadonnut vastentahtoisen uhmaikäisen suuhun. Lopulta lapsi taipuu syömään sen yhden palan perunaa, ja saa palkkioksi lasillisen piimää.

Kaikki ovat tyytyväisiä.

YH

Sitä luulisi, että tähän ikään ehdittyään ihminen osaisi jo suhtautua leppoisasti satunnaisiin erojaksoihin ja olla sinut ihan oman itsensä kanssa keskenään. Mutta onhan se jo tullut huomattua, etten minä ole sellaisessa kovinkaan hyvä.

Kotifasisti lähti tänään, isänpäivänä, kahdeksi viikoksi Kiinaan selvittelemään ja järjestelemään todennäköistä tulevaa muuttoa. Pieni kuolema. Kyyneliä pitäisi yrittää pidätellä etteivät lapsetkin ahdistuisi, mutta eihän se nyt aina onnistu. Nyt on vasta kuusi tuntia takana ja peräti 12 vuorokautta edessä. Sehän on kokonainen elämä ilman toista ihmistä siinä pöydän toisella puolella, siinä viereisellä tyynyllä.

Ajattelin, että tämä eroaika ei olisi niin kovin vaikea, kun minulla on kuitenkin nuo mukulat seurana. Mutten tajunnut ottaa huomioon empatiaani: iso osa surustani on sitä, että mitenköhän se poloinen osaa olla näistä lapsukaisista erossa niin pitkään, kyllä minua vain ahdistaisi moinen.

Lapseni taas ovat isättömiä. Tuleekohan niille nyt traumoja?

Näitä päiviä

Typerä ilta. Maassa iljettävää harmaata moskaa ja kaikkialla sen yläpuolella vaakasuoraan silmiin ja poskiin lentäviä pistäviä neuloja. Kylmää, märkää, hidasta ja silti vaarallista liikenteessä.

Kävin ampumassakin. Pidemmän tauon jälkeen piti taas käydä kokeilemassa, kuinka kulmarauta taittuu. Ei olisi kannattanut, kaikki opittu oli jo unohtunut. Jäi harvinaisen paska maku suuhun.

Tiedän kyllä, mitä syyttää. Kiinaa. Ai miten niin? No siten, että se vie elämässäni kaiken tilan ja huomion.

Normaalistihan olisin tässä vaiheessa jo saanut pyörään nastat alle, jolloin sotkeminen olisi edes vähän tukevamman tuntuista. Mutta kun se edellinen kuukausi oli niin lämmin ja kohtahan me jo lähdetään sinne Kiinaan jossa ei mitään nastoja tarvita. Ai mikä lumimyrsky? Jaa tuoko?

Ja normaalistihan minä olen onnesta soikeana, kun syksyllä alkaa jossain näkyä vilauskin jostain valkoisesta lumenkaltaisesta. Melkein joulu! Mutta kun tässä on muutakin mietittävää kuin joku joulu. Ei siellä Kiinassa edes vietetä joulua, eikä Nanjingissa pahemmin luntakaan näy.

Ja olihan se tiedossa, ettei Kiinassa ampumaharrastus jatku. Tai ehkä, jos sattuisi pääsemään Puolueen suosioon? Piti se yksi kerta käydä kuitenkin katsomassa, että jos pitäisi yllä kaukosuhdetta ja jatkaisi sitten taas Suomeen palattua. Mutta ei. Ei tästä enää mitään tule. Suuri Mutkaprojekti on päättynyt.

En kuitenkaan jättänyt ruutijumalaa aivan uhritta: mukana oli ystävä, joka tarttui ensi kertaa mutkaan ja näytti olevan varsin kotonaan. Ampumapäiväkirjankin meni aloittamaan. Katson ostaneeni tieni ulos tällä neitseellisellä sielulla.

Väliaika, kahvia ja pullaa

Tiedättekö, mikä on yksi suurimpia huolenaiheitani, kun nyt olen ilmeisesti katoamassa vieraaseen kulttuuriympäristöön? Huumori. Minä rakastan kulttuurisidonnaista huumoria; sen olen jo huomannut työskennellessäni suomalais-malesialais-brittiläis-kirgiisialaisessa työyhteisössä. Minä olen onnellinen, jos voin sanoa aina tasalta lähtee natsi ja tietää, että edes joku ymmärtää mistä puhun.

Tämä tarkoittanee vain sitä, että pienet keltaiset miehet ja naiset joutuvat keväällä katsomaan läjäpäin suomalaista tv-viihdettä.

Stressi

Joskus tuntuu siltä, että kaikki asiat tapahtuvat samaan aikaan. Tämä syksy on ollut yksi näistä hetkistä, ja välillä itsensä on voinut diagnosoida suorastaan stressaantuneeksi. Tai sitten voi olla, että vanhemmiten sitä vain hidastuu niin, ettei enää osaa käsitellä muutoksia yhtä sutjakkaasti kuin nuorena plikkana.

Tätä syksyä on värittänyt esim. kotifasistin väitöskirjan valmistuminen ja väitöskaronkan järjestely. Väitöskirjasta ja -tapahtumasta stressasi lähinnä kotifasisti, mutta kyllähän se nyt muuhunkin perheeseen heijastuu. Karonkan huolehtiminen taas lankesi minulle, mutta kyllähän minä sen tuskan välitän loppuperheellekin.

Omakin työrintama on ollut kaikkea muuta kuin rutiinia: kesällähän tuli loikattua vakaasta suurkonsernista piskuiseen start-uppiin, joka nyt sitten syksyllä käynnisti toimintansa. Työmäärä ei ole ollut millään lailla epäinhimillinen, mutta kyllähän tässä ollaan henkisesti aika varpaillaan. Jännittäviä aikoja.

Koska kotifasisti meni kerran valmistumaan, piti keksiä uutta työtä. Ja se uusi työ on nyt sitten näköjään Kiinassa. Jonne muuttaminen ei ole aivan pikkujuttu. Niidenkin käytännön asioiden pohtiminen lohkaisee melko ison osan aivokapasiteetista. Ja entäs sitten se mandariinikiinan opiskelu? Sitäkin olen toistaiseksi jaksanut tehdä lähes päivittäin.

Jotta asiat eivät olisi liian helppoja, kuuluu syksyyn tietenkin sairastelu. Kuopuksella kolme korvatulehdusta, esikoisellakin yksi. Päälle vielä parit silmätulehdukset ja yksi keuhkoputken tulehdus. Nyt on sentään saatu pikkuisen korvat putkitettua, josko tulehduskierre siihen päättyisi.

Ilmeisesti silkkaa empaattisuuttani olen sitten itsekin syyskuun alusta sairastellut. Tiedättehän, sellaista nihkeää lämpöilyä, ettei oikeasti tarvitse sairaslomaa muttei oikein ole kunnossakaan. Ja pahinta lienee se, ettei syyskuun alusta lähtien ole tainnut tulla nukuttua yhtään kunnon yötä. Koska yskä. Karmeat kohtaukset joka yö. Vähän väliä. Eikä lääkäri keksi mitään vaan määrää antibioottia ja yskänlääkettä joista kumpikaan ei auta.

Nukkua ehtii kyllä sitten haudassakin!

Kaiken tämän narinan päätteeksi on kuitenkin todettava, että lopussa mainittuja sairasteluja lukuun ottamatta kaikki stressin aiheet ovat oikeasti kivoja. On mainiota, että kotifasisti valmistui, ja niissä juhlissa oli hurjan kivaa. On mielettömän hienoa olla töissä näin tuoreessa firmassa ja päästä luomaan asioita aivan alusta. On todella jännittävää muuttaa Kiinaan, ja on hauska päästä oppimaan ihan uudenlainen kieli. Muutto sopiikin juuri nyt erinomaisesti elämäntilanteeseemme.

Miten voikin olla yhtä aikaa niin raastavaa ja niin mahtavaa?

Luopumisen tuskasta

Kolikolla on aina tietenkin myös kääntöpuolensa. On niin paljon asioita, joista en haluaisi luopua.

Asunto. Tämä nykyinen on niin kiva, oikeastaan täydellinen. Sijainti on jees, suuruus ja pohja ovat kohdallaan, joka puolelta tulee runsaasti valoa ja täysremontista on vain pari vuotta.

Lähiympäristö. Niin kiva piha, merikin tuossa kivenheiton päässä. Tuossa on esikoinen oppinut ajamaan pyörällä, tuon aidan yli kuopus laski viime talvena lumikasan päältä aivan liian lujaa pulkalla ja lensi pensaaseen. Ja entäs se iso puu, jonka alla on niin ihana järjestää piknikkejä kesäisin?

Lastenvaatekauppa. Tuossa alakerrassa on se sympaattinen ja edullinen käytettyjen lastenvaatteiden myymälä, jossa olisi voinut asioida enemmänkin mutta jossa ei nyt enää ehdi niin kovin monta kertaa käydä.

Suutari. Vasta keväällä tuohon alakertaan muutti suutari, ensimmäinen laatuaan lähikortteleissa. Sellaista kovasti kaivattiin, mutten ole ehtinyt sitäkään palvelua käyttää kuin pari kertaa.

Lasten päiväkoti. Muksut ovat olleet äitiyslomien päättymisestä asti aina samassa päiväkodissa; asuntokin valittiin aikoinaan sillä perusteella, ettei tarvinnut vaihtaa päiväkotia. Vasta eilen esikoinen oli päiväkotikaverinsa syntymäpäivillä - varmaankin viimeistä kertaa.

Toimisto. Olen jo niin kotiutunut Punavuoreen, etten oikein tajua, miten tehdä töitä jostain Kiinasta käsin. Se saksalainen leipomo, se pesula, se ompelimo, se vuohenjuustokana, se kebabbuffet, se polkupyörähuolto, se Alepa, jossa minulta kysyttiin papereita lonkero-ostoksilla.

Hesari. Miten minä selviän ilman niitä vakituisia kolumneja, mistä saan tietää mitä Suomeen kuuluu? Ei nettilehti vain ole sama kuin paperilehti. Ja mitä väliä, vaikken nytkään ehdi koskaan arkena lukea läpyskää - taittelen siitä sentään bioroskiksia.

Suomalainen televisio. Meillä ei ole digivastaanotinta, mutta netistä näkee kaikkea jännää. Yle Areenan jumitusta ei ilmeisesti pääse juuri ulkomaisista IP-osoitteista seuraamaan, mitenköhän on Maikkarin Diilin laita? Miten kestän, jos en pääsekään katsomaan Linnan juhlia ja Hjallista?

Ruisleipä. Täysjyvä ja täysruis.

Pissa- ja kakkajuttuja

Pikkulasten vanhempia syytetään usein siitä, että he jakavat liian paljon iljettävää informaatiota kertoessaan anekdootteja jälkikasvunsa jätöksistä. Lapsettomat eivät ole tottuneet keskustelemaan kakan koostumuksesta tai pissan volyymistä, joten moiset luonnollisesti yököttävät varomatonta kuulijaa.

Äitinä minäkin kuulun yllätyksettömästi vanhempien kategorioaan. En muista, että olisin hätkähdyttänyt jotain sekaseuruetta jätösjutuilla, mutta outoa olisi, jos sellaista ei olisi koskaan huomaamattani tapahtunut.

Mutta jätöstoleranssini ei ole noussut huomaamattani, vaan olen sen korkeudesta hyvin tietoinen. Pidänpä tämän lisäksi jopa omituisena sitä, etteivät Muut Ihmiset siedä viittauksia ruuansulatuksen loppupäähän. Myöntäkää pois: kyllä sitä teistäkin tulee.

Ymmärrän, ettei vaipanvaihtoon ja avuttomien rääpäleiden vatsan toimintoihin perehtymättömillä ole ollut juuri tilaisuutta keskustella aiheista aikuisten kesken, jolloin tunnereaktio on luonnollinen. Mutta se on myös niin kovin viktoriaaninen: kakasta puhuminen on vähän kuin -tihih- puhuisi... no siis tiedättehän, siitä. Niinku sillai, sitten papin aamenen jälkeen tietenkin. Kyllähän nyt aikuisen pitäisi pystyä parempaan.

Sitä paitsi pieruhuumori yhdistää kansoja.

Merkkipaaluja

Esikoinen pyysi lupaa päästä päiväkotikaverinsa luo yökylään. Ei herunut. Samainen esikoinen ilmoitti myös muuttavansa kotoa pois saavutettuaan kouluiän. Emme suostuneet, mutta tyttö jätti asian kuitenkin vielä auki odottamaan jatkoneuvotteluja.

Tämä on niitä hetkiä, kun naurun sekaan livahtaa pieni liikutuksen kyynel.

Libertarismista ja varovaisuusperiaatteesta

Tuoreen aselain tiimoilta löysin itseni pitkästä aikaa maailmankatsomuksellisten ajatusten ääreltä. Minun tulkintani mukaan kun koko asekiista tiivistyy kahteen erilaiseen lähtökohtaan: toisten mielestä aseet ovat erityisen luonteensa vuoksi poikkeus, jonka olemassaolo (hallussapito, käyttö jne.) pitää erikseen perustella. Toisten mielestä taas aseet ovat lähtökohtaisesti neutraaleja objekteja, joiden kieltäminen pitää erikseen perustella.

Itse olen parin viime vuoden aikana huomannut ajatusmaailmassani liukuman ensiksi mainitusta leiristä jälkimmäiseen. Samalla maailmankatsomukseni on muuttunut kautta linjan kohti sitä suuntaa, että kaikki on sallittua, ellei sen kiellolle löydy erityisen hyviä perusteita. Tästä syystä olenkin ollut jo sovittamassa libertaristin viittaa harteilleni.

Minun tulkintani libertarismista ei tietenkään tarkoita, että kaikki olisi sallittua - monellekin kiellolle löytyy kyllä hyviä perusteita. En silti tiedä, huolisivatko Oikeat Libertaristit minua leiriinsä, sillä jonkinlainen varovaisuusperiaate nimittäin tuntuu kategorisen suvaitsevaisuuden rinnalla aivan yhtä intuitiivisen oikealta. Kautta evoluution on lajimme tainnut säilyä hengissä osittain sen ansiosta, että olemme älynneet suhtautua penseästi kaikenlaiseen uuteen ja tuntemattomaan. Jos se haisee pahalta, jätetään se suosiolla syömättä.

Onko kenelläkään ideoita, miten yhdistää nämä kaksi periaatetta toimivaksi maailmankuvaksi?

Niin helppoa, mutta niin vaikeaa

Olen uppoutunut viime aikoina melko intensiivisesti mandariinikiinan opiskeluun iki-ihanan ChinesePodin avulla. Tähänastisella kokemuksellani voin vain suositella sitä kiinnostuneille: viikon ilmainen testijakso koukuttaa kyllä maksulliseksi tilaajaksi, jos on yhtään tarvetta oppia kieltä itsekseen.

Aluksi ajattelin, etten missään nimessä kykene opiskelemaan niitä karmeita kirjoitusmerkkejä - en ainakaan ennen kuin olen oppinut auttavasti puhumaan kieltä. Päätavoitteenani onkin ollut lähinnä selviäminen suullisista ravintola- ja kaupassakäyntitilanteista. Mutta jossain vaiheessa pelkkä pinyinin opettelu alkoi tuntua pöhköltä, ja päätin sitten kuitenkin yrittää oppia edes muutamia perusmerkkejä. Ja katso, ei niiden opettelu olekaan mahdotonta; se on vain hirvittävän tuskallista ja hidasta. Nyttemmin olen luopumassa kokonaan pinyinistä, ainakin toistaiseksi.

Traagista tässä on se, että jos kieltä kirjoitettaisiin niiden merkkien sijaan vain pinyinillä, olisi kyseessä ehkä helpoin ikinä oppimani kieli. Sanoja ei taivuteta persoona-, sija- tai aikamuodoissa, lisäksi pronomineja ja partikkeleja käytetään hyvin säästeliäästi (persoonapronomineja lukuun ottamatta, tietty). Tähän voisi tietenkin todeta, että juuri koska ne merkit ovat niin monimutkaisia, on kieliopin pakko olla hyvin yksinkertaista.

Teille kaikille, jotka odotatte tai pelkäätte Kiinan valloittavan koko maailman: jos Keskimaa jossain vaiheessa luopuu elämää vaikeuttavista kirjoitusmerkeistään ja siirtyy pinyiniin, ei keltaisen väen maailmanvalloituksen tiellä ole enää yhtään mitään. Ei niin yhtikäs mitään.

Vihreää valoa?

Kun Kiinasta vastataan, että tervetuloa tänne post-doc-pestiin, niin kai se sitten tarkoittaa, että sinne ollaan menossa. Sieltä myös kovin ystävällisesti vakuutellaan, että ymmärretään miten iso päätös tämä on perheelliselle ja luvataan, että arvon tohtori voi venyttää lopullista päätöstä ihan hyvin yli ensi kuussa koittavan tutustumisreissun. Vaikka arvon tohtori on jo kertonut, että tulossa ollaan, jos vain huolivat.

Mutta pidetään nyt tästä näkemyksestä kiinni ja neuvotellaan hyvä palkkapaketti. Eivät kai ne osaa suomea ja lue blogiani? Älkää vain kertoko niille, että kyllä me tullaan joka tapauksessa.

Kirkosta ja homonstelusta

Kun kaikki muutkin sanovat jotain Ylen homoillasta, pitää minunkin varmaan seurata virran mukana ja tuottaa aiheesta oma lastuni. Yritän tehdä sen lyhyesti. Mielipiteeni homonstelusta lienee kuitenkin jo tiedossa.

Minua häiritsee keskustelussa sen omituinen lähtökohta: kovasti väitetään puhuttavan homoliittojen, -adoptioiden ja minkä tahansa homonstelun sallimisesta yhteiskunnassa ja lain tasolla, ja sitten keskitytään haukkumaan kirkon suvaitsemattomuutta.

1. Kirkko on oma pieni salakerhonsa, jolla on omat kirjallisiin lähteisiin ja vanhurskaisiin auktoriteetteihin perustuvat sääntönsä. Kirkolla on mielestäni täysi vapaus suhtautua niin nolla- tai kaksituhattalukulaisesti kuin kirkko vain haluaa. Jos kirkko ei tykkää homoista, olkoon niin. Minun ei tarvitse tykätä kirkosta, mutta en koe asiakseni mennä määräilemään kirkkoa tämän omien sisäisten asioiden hoidossa. Jos olet kirkon jäsen, tervemenoa muuttamaan puljun menoa sen omien vaikutuskanavien kautta. Älä huutele meidän pakanoiden keskellä.

2. Jotta edellinen voisi olla täysin totta, kirkon ja valtion suhteet pitäisi katkaista kokonaan. Jos kirkko ei saa vihkiä avioliittoon vaan ainoastaan siunata, en pidä ongelmana siunauksen kieltämistä vaikkapa kaikilta vasenkätisiltä. Kaivakoon kirkko oman hautansa.

Lähtökohtana ennakkoluulot

Ajatus Kiinaan muuttamisesta riemastuttaa, kauhistuttaa ja huolestuttaa. Koko muutto kun tuli vähän puskasta, enkä tunne kiinalaista kulttuuria lainkaan. Kaikista tuntemistani ihmisistä sinne olen nyt sitten kai muuttamassa minä, joka en ole koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta Aasian asioihin. Jokunen aasialainen leffa on toki tullut katsottua R&A-festareilla, mutta nekin ovat enemmän tuolta Japanin ja Korean suunnasta. Kiina - mitä ihmettä minä siitä muka tiedän?

Tiedon sijaan minulla onkin ennakkoluuloja. Nobel-palkinnon myötä nyt onkin kovasti tapetilla se ensisijainen: en erityisemmin pidä Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Toinen on sitten työn kautta relevantimpi: en erityisemmin pidä Kiinan kopiointikulttuurista.

Koska olen kuitenkin naiivi, hyväntahtoinen ja mukavuudenhaluinen, uskon varsin palkitsevan ja miellyttävän elämän olevan kuitenkin mahdollista näistä olosuhteista huolimatta. Aion olla vakaasti sitä mieltä, että paikalliset ihmiset ovat miellyttäviä. Pakkohan niiden on olla, kun siellä nyt ollaan todennäköisesti pari vuotta viettämässä. Muutenhan siitä tulisi kurjaa, eikä minulla ole aikomusta tehdä kurjia asioita.

Saksalaisuudesta, suomalaisuudesta ja ruotsin kielestä

-Isi, miks sä muutit Suomeen?
-Koska äiti asuu täällä.
-Mutta et sä kuulu Suomeen kun sä olet saksalainen.
-Aijaa, miten niin en kuulu?
-No kun sä et osaa yhtään ruotsia.
-Ethän säkään osaa ruotsia.
-Mä olenkin suomalainen.

Mä en nyt tiedä kasvatetaanko meillä persujen vai rkp:n äänestäjää.

Pelottavasta puheesta

Kuten kaikki nettiaktiivit jo tietävät, oikeusministeri haluaisi kiristää netin keskustelupalstojen valvontaa. Tuija Braxilla on selvä motivaatio suunnitelmilleen: "Tämä perustuu esiin tulleeseen eriarvoisuuteen ja siihen, että todella pelottavaa puhetta sisältävien viestien kirjoittajia ei saada aina kiinni." (Sitaatti Hesarin maksulliselta puolelta)

Minäkin olen huomannut, että netistä totisesti löytyy pelottavaa puhetta. Sydäntä kylmäsi mm. perjantaina, kun Suomen islamilaisen neuvoston edustajat vastasivat mielipidepalstalla (linkki maksulliselle puolelle) Heidi Hautalan ja Husein Muhammedin taannoiseen tekstiin siitä, kuinka islamiakin tulee saada kritisoida julkisesti. No eipäs saa, totesivat neuvoston edustajat. Heidän mielestään kristinusko esiintyy vain myönteisten tai neutraalien uutisten yhteydessä, kun taas islamia aina vain mollataan mainitsemalla uskontopoloinen ikävien uutisten yhteydessä. Pedofiilikohu, paaviuutiset, naispappeus, homoliitot, anyone?

Suurimman vilunväristyksen aiheutti tämä lausahdus: "Ei voi vain kirjoittaa tai uutisoida, vaan jutun mahdolliset seuraukset kuuluvat myös toimittajille." Se kalskahti erityisesti korvaan, kun sitä ennen oltiin viitattu Muhammed-pilapiirroskohuun ja todettu, että "episodi esiintyi mediassa usein kysymyksenä sananvapaudesta, jota pitää kunnioittaa, mutta joka ei ole eikä voikaan olla mikään absoluuttinen vapaus."

Pelkotiloja aiheuttavat myös tällaiset puheet: "Lausuntopalaute oli runsasta. Klassiset sananvapaustahot olivat suorastaan järkyttyneitä, että me edes kysyimme tällaista. Vastaavasti oli paljon tahoja, joiden mielestä tämä on aito ja suuri ongelma." (Tuija Brax, ks. aiempi linkkini maksulliseen Hesariin) Ikäviä nuo tuollaiset klassiset sananvapaustahot, jotka tulevat ja marisevat toisten lakiesityksistä. Maailma olisi niin paljon yksinkertaisempi ilman klassisia sananvapaustahoja.

Ilmeisesti minun pitäisi olla huojentunut, sillä näiden pelottavien puheiden lausujat ovat hyvinkin tiedossa. Mutta jäävätköhän he kiinni?

Kärsivällisyydestä

Minä en ole koskaan ollut kärsivällisyydellä pilattu. Suhtaudun vihamielisesti kaikenlaiseen byrokratiaan sekä ihmisten päättämättömyyteen, mikäli moiset ilmiöt millään tavalla hidastavat omaa kulkuani. Lisäksi inhoan maailmaa, kun yksinkertaiset luonnonlait, kuten ajan etenemisnopeus tai maantieteellinen etäisyys, estävät minua tekemästä mitä haluan juuri silloin kuin haluan.

Nythän on niin, että perheemme suunnittelee muuttoa Nanjingiin, Kiinaan. Asia putkahti tarjottimelle viime viikolla, kun pian väittelevä kotifasisti sai post-doc -työtarjouksen kyseisestä kaupungista. Pikaisesti minä sitten selvitin, että voisin jatkaa nykyisessä työssäni etänä Kiinasta käsin, joten ei kun vain nimeä sopimukseen!

Mutta kun ei. Ensinnäkään se tarjoukseksi tulkittu ei ollutkaan tarjous vaan silkkaa hyväntahtoista spekulaatiota; kukaan ei ole itse asiassa kysynyt kiinalaisten mielipidettä asiasta. Lisäksi kukaan ei ilmeisesti edes voi kysyä, koska näemmä sähköposti, Skype ja puhelinverkot eivät ole vielä levinneet Kiinaan, eikä kukaan edes tiedä kenen kanssa asiasta oikeastaan pitäisi puhua.

Nyt sitten näyttää siltä, että ainoa tapa edetä asiassa on lentää sinne Kiinaan. Kahdeksi viikoksi. Jos ei arvon Herr Doktor viivy niin kauan, pitää lennot maksaa omasta pussista. Ei huvittaisi. Eikä kyllä huvittaisi jäädä kahdeksi viikoksi yksinhuoltajaksi kotifasistin matkaillessa, mutta eipä ole toisaalta varaa lähteä koko perheen kesken palkattomalle lomalle jonnekin Kiinaan.

Katsokaas, kun minä olen jo ottanut selvää mm. muuttokuorman kuljetuksen kiemuroista, paikallisesta hintatasosta, polkupyörien saatavuudesta, Shanghai-Nanjing-junan aikatauluista, liikennekulttuurista, parhaista ulkoilureiteistä, asunnon minimivaatimuksista, länsimaisten ruokien parhaista shoppailupaikoista, verotuksesta ja alkuasukkaiden englanninkielentaidoista. Tällä välin toisessa päässä ketjua ei vielä edes muisteta, että mikä se nyt olikaan niistä lukuisista Nanjingin yliopistoista se jonka kanssa me sitä yhteistyötä tehtiin ja olikos meillä joku yhteyshenkilö. Kyllä ne varmasti tuollaisen reippaan nuoren miehen sinne töihin ottavat, mutta kattellaan ny vielä. Onhan tässä monta kuukautta aikaa.

Niin että voipi olla, että muutamme talvella Kiinaan, mutta voipi olla olemattakin. Pirustako sen tietää.

Gallup: Maahanmuuttokriitikot ja muut punaniskat roimassa johdossa

Tuoreimman gallupin perusteella ääneni on menossa ylivoimaisesti eniten persuille; muutospunaniskatkin päihittivät hilkulla vihreät. Nk. suurten puolueiden kannatus on lähinnä marginaalista. Vasemmiston kannatus on huomattavan pientä, sikäli kun kansan syviin riveihin ja tehtaan lattiaan vetoavia persuja ei tähän lokeroon lasketa. Kepu ei saanut edes sääliääniä.

Katsotaan, miten tilanne etenee vaalien lähestyessä.

Vaalilupauksista ja käsien sitomisesta

En osaa politiikkaa. Asiakokonaisuudet ovat liian suuria, termit ovat vieraita ja faktat karkailevat käsistä. Niinpä pyrinkin pitämään pääni kiinni tällaisista asioista, paitsi silloin kun en pyri.

Menemättä kovin yksityiskohtaisesti politiikan sisältöön aion nyt kuitenkin hieman puolustella demareita. Kyllä vain, demareita. Ja ennen puolusteluani tunnustan, että olen saattanut saada vaikutteita vakoilemiltani demareilta.

Demarithan asettivat tässä hiljattain muutamia kynnyskysymyksiä ja tavoitteita omalle mahdolliselle hallitustaipaleelleen ensi eduskuntavaalien jälkeen. Näistä tavoitteista ja niiden toimivuudesta voi kukin sitten olla mitä mieltä huvittaa, siitähän sitä poliittista keskustelua saadaan.

Mutta kun ei. Nyt on sitten kovasti harmittanut se, että joku menee asettamaan tällaisia tavoitteita ja vielä ennen vaaleja. Sitoi kätensä. Kävi konkreettiseksi. Tuollaisista lupauksistahan voi jäädä vielä kiinnikin! Hullun hommaa tuollainen lupaileminen.

Pohjanoteeraus oli mielestäni viimeisimmän Talouselämän pääkirjoitus "Keinot pyhittävät tarkoituksen":

Hämmentävä on vaatimus, että työllisyysmäärärahoja on nostettava. Voisi luulla, että puolueen tavoitteena on työllisyyden lisääminen tai työttömyyden vähentäminen. Sosiaalidemokraatit tekevät kuitenkin päämäärän siitä, mikä jollekin muulle on keino.
Naulitessaan tavoitteen työllisyysmäärärahoista demarit eivät siis piittaisi siitäkään, että työllisyys olennaisesti parantuisi.

Pikkaisen pirun raamatunluennan makua tuossa tulkinnassa. Toimittajakulta, kun ei niillä edustajilla ole sellaista nappulaa, jota myötäpäivään kääntämällä työllisyys lisääntyy ja vastapäivään kääntämällä vähenee. Ne ovat katsos juuri noita tuhmia pahoja keinoja, joilla sitä työllisyyttä yritetään lisätä.

Juu, voi olla, että demareiden keinot ovat syvältä. Mutta olisit sitten sanonut niin, etkä valittanut, että joku yrittää nyt ehdottaa keinoja. Ja itse asiassa toimittaja taitaa jopa myöntää, että osa demareiden keinoista saattaisikin olla peräti hyviä. Mutta kun ne on niitä keinoja!

Ja kun demarit julkeavat olla hetken aikaa sanomatta, että me tehdään tää lasten vuoksi työllisyyden parantamiseksi, niin sehän tarkoittaa sitä, etteivät demarit ajattele lainkaan lapsia työllisyyttä. Vaikka se olisi niin mainio erottautumiskeino.