Teknistä kehitystä ja tätejä

Minulla on vamma: en käytä käteistä kuin äärimmäisessä hädässä, ja silloinkin kiroten joko hiljaa mielessäni tai peräti ääneen. Tästä vammasta on aina vain vähemmän ja vähemmän haittaa, sillä kortilla voi maksaa jo jokseenkin kaikissa niissä paikoissa, joihin minä rahani kannan.

Käyttämissäni uimahalleissa pukukaappien panttina on vielä pitkään ollut 50 sentin kolikko. No, panttihommat vielä menettelevät, olen sitten kantanut sitä yhtä ja samaa kolikkoa uimakassissani mukana. Siitäkin tuskasta päästiin kesällä, kun Töölön uimahallin kaapit uusittiin ja pantiksi muutettiin se sama älykortti, jolle sarjaliputkin ladataan. Jes!

Hiustenkuivaajat eivät valitettavasti ole seuranneet tätä kehitystä: ne täytyy edelleen maksaa 20 sentin kolikolla, ja siinä se. Lisäksi kyse on tosiaan maksusta, eli joka uintikerralla pitäisi olla uusi 20 sentin kolikko mukana. Eikä niitä tunnetusti saada pankkiautomaateista.

Tiedän, tiedän, voisin nostaa sen kaksikymppisen ja pyytää uimahallin tätejä ja setiä vaihtamaan sen sataan 20 sentin kolikkoon. Tykkäisivät varmaan. Ja minustakin olisi hillittömän hauskaa kantaa mukanani avattua kolikkorullaa. En aio kuitenkaan tehdä niin.

Onneksi tämänkin ongelman voi kiertää: vaikka kyseisten hiustenkuivaajien takana olevia töpseleitä ei voikaan käyttää ilman rahallista korvausta, löytyy ainakin Töölön uimahallista ilmaiset pistorasiat vessoista. Siellä minäkin siis torjun talviflunssaa oman pikkukuivaimeni kanssa.

Sinänsä sijainti on kehno, sillä en minä tarvitse niitä vesiklosetin muita fasiliteetteja pelkkää pistoketta käyttäessäni. Toki jätän oven auki muita kuivaajia, käsien pesijöitä tai muilla asioillla liikkuvia varten.

Tänään ensimmäisen kerran vessaan kurkisteli närkästynyt naisihminen, joka tiedusteli painokkaaseen sävyyn, josko vessa olisi pian vapaa käytettäväksi. Katseli kiukkuisesti nenänvarttaan pitkin (sikäli kuin minua 15 senttiä lyhyempi ihminen kykenee taivuttamaan päätään riittävän taakse katsoakseen nenänvarttaan pitkin) ja totesi, että vessan ulkopuolella on jo kamala jono.

Minä siinä sitten avullisen ystävällisesti lopetin heti kuivailun ja päästin tädin sisälle, pahoittelinpa vielä ulos mennessäni, että sääli kun niitä pistokkeita ei ole muualla kuin täällä vessassa. Täti tuhahti, että onhan tuossa noita maksullisia, käytä niitä. Oven sulkeutuessa sanoin jotain säyseää käteisen rahan soveltumattomuudesta arkikäyttöön, mutta se taisi mennä jo tädiltä ohi.

Arvatkaa, oliko siellä vessan ulkopuolella kamalaa jonoa? No, jos sen yhden kiukkuisen tädin voi laskea kamalaksi jonoksi, niin sitten. Tädillä oli kai kova hätä, sillä minun lyhyen kuontaloni kuivaaminen kestää n. 4 minuuttia (olen katsonut kellosta) - veikkaan, että tädin pissareissu kestää kauemmin. Sitä paitsi niitä vessoja on muuallakin, täti vain halusi päästä siihen lähimpään eikä jaksanut lampsia niihin kieltämättä eri kerroksessa sijaitsevaan kahteen tyhjänä olevaan.

Miten tällainen tilanne voitaisiin estää? Vaihtoehtojani ovat ilmeisesti ainakin seuraavat:

-Hiukset märkänä ulos pakkaseen. Flunssa. Sairaslomaa töistä, työnantaja kerää siitä Kela-korvaukset jotka maksetaan tädin verorahoilla.

-Vessan oven sulkeminen ja lukitseminen niin, etteivät käsienpesijät pääse sisälle. Veikkaan nimittäin, ettei täti olisi painokkaasti tullut kertomaan vessan olevan turhaan varattuna mikäli olisin tehnyt häpeälliset puuhani suljettujen ovien takana. Olisinhan voinut esim. istua ns. asioilla hiuksiani kuivatessa. Mikä muuten olisikin aika hyvä idea tässä tehoyhteiskunnassa.

-Kolikkorullan kuljettaminen repun pohjalla. Ikävänä ihmisenä en kuitenkaan käytä tätä vaihtoehtoa niin kauan kuin helpompi ja ilmaisempi tapa on tarjolla.

Uimahalli puolestaan voisi ehkäistä asiakkaidensa kissatappelut ainakin kahdella tavalla:

-Pari ilmaista pistorasiaa wc-tilojen ulkopuolellekin (kuten ainakin Kallion uimahallissa on fiksusti tehty)

-Korttimaksumahdollisuus myös hiustenkuivaajiin. Minun älykortillani on uimahalliin sarjalippuja, voisin minä ostaa niitä hiustenkuivaajan sarjalippujakin jos tarjottaisiin.

Luovan kirjoittamisen alkeiskurssi, osa 3

Kurssi on edennyt jo kolmanteen viikkotehtävään, kiitos vain niistä edellisistä. Viimekertainen novelli olikin jo vähän työläämmästä päästä, joten otetaan tällä viikolla kevyemmin. Vuosikin kun vaihtuu ja kaikkea. Aikaa on jälleen viikko, eli odotan tuloksia viimeistään loppiaisena joko kommenttina tähän merkintään tai sähköpostitse sinne osoitteeseen, jonka varmaan osaatte kaivaa linkkien takaa.

Tehtävänä on laatia kuvitteellisista Facebook-statuksista koostuva teksti, joka muodostaa kokonaisuutena jonkinlaisen tapahtumaketjun tai juonikuvion. Statusten on tarkoitus kuvata tapahtumia fiktiivisen alter egosi näkökulmasta, ja käytetään nyt vain yhtä alter egoa eli kertoja ei vaihdu matkan varrella. Tavallaan kyseessä on siis moderni monologi.

Mikäli Facebook ei ole tuttu, selvennetään vähän näitä statuksia. Niiden avulla ihmiset kertovat... noh, mitä nyt ikinä haluavatkaan kertoa. Pääasiassa he kai toteavat olevansa nyt syömässä lounasta, lähdössä kävelylle ulos tai harkitsevansa nukkumaan menemistä, mutta oikeasti vain mielikuvitus on rajana. Sekä nämä speksit:

FB on asettanut valmiiksi alkupätkän, joka koostuu nimestäsi ja yhdestä välilyönnistä. Sen jälkeen tulee 160 merkin verran tilaa omalle luovuudelle. Lisäksi statukseen liitetään päivämäärä ja kellonaika, jolloin lopullinen tulos voisi näyttää esim. tältä:

31.12.2008

10.34: Angina herää liian lyhyiltä yöunilta.
12.55: Angina syö lounasta.
13.21: Angina ja eksistentiaalinen tuska
14.07: Angina : Jokohan nyt olisi aika vetää pienet päikkärit?

1.1.2009

02.57: Angina : Oho, nukuinko yli vuoden vaihtumisen? No, ensi vuonna uudestaan. Hyvää uuttavuotta teillekin.
03.29: Angina menee takaisin nukkumaan.
.
.
.
.

ja niin edelleen. Oletan teidän tekstienne olevan kuitenkin jokseenkin kiinnostavampia kuin tämä esimerkki. Pituudelle en laita rajoituksia, tehkää sen mittaisia kuin ehditte ja haluatte.

Pidätän oikeuden käyttää laatimianne statustaideteoksia omina FB-statuksinani, jos mieleni niin tekevi. Taiteilija saa kuitenkin halutessaan nimensä/nimimerkkinsä mainituksi samaisessa sosiaalisessa mediassa.

Arki se ovella kolkuttaa

Käytiin tänään tutustumassa päiväkotiin muksujen kanssa. Mellallehan paikka oli sinänsä tuttu, mutta vuoden kotona oleilun jälkeen tuon ikäinen on tainnut unohtaa kaiken. Siitä huolimatta isompi lapsistamme oli heti kuin kotonaan, mikä ei sinänsä ollut yllätys: mokoma ryökäle on kaikkialla kuin kotonaan, ei vierasta eikä arastele yhtään mitään. Vaikka joskus kannattaisi.

Neila on sitten päinvastainen tapaus: ujostelee jokaista kahden metrin päähän uskaltavaa vierasta ihmistä (vieras = joku muu kuin äiti, isi tai isosisko) ja vuolattaa suuria krokotiilinkyyneleitä mikäli hänen lähelleen silti tullaan. Siis nimenomaan krokotiilinkyyneleitä: olemme jo oppineet tunnistamaan oikean hätäitkun draamaitkusta, ja valtaosa Neilan metelöinnistä on silkkaa teatteria ja loukattua ylpeyttä.

Yllättävän nopeasti pienimmäisemmekin kuitenkin tyyntyi ja ryhtyi tutustumaan uuteen ympäristöönsä. Olen ollut aika paniikissa lasten ensi viikolla alkavasta päiväkotiarjesta, mutta tämän käynnin jälkeen olo on jo huomattavasti kevyempi. Toki tilannetta kirkastaa vielä sekin, että aiemmasta poiketen kuulimme tänään lastemme pääsevän sittenkin samaan ryhmään. Ja muutenkin tiedämme jo kokemuksesta, että kyseinen päiväkoti on ihana.

Ei niille hormoneille silti mitään voi: olo on aika paska, kuin olisi hylkäämässä lapsensa. Toivottavasti syyllisyys lievenee ajan kuluessa - vai paheneeko se siinä vaiheessa, kun rääpäleet muuttavat kotoa pois?

Laittomia musiikkielämyksiä, ei kiitos

Sain joululahjaksi viimein sen kauan kaipaamani mp3-soittimen, ja aatosta asti koneemme onkin raksuttanut vinhaa vauhtia mp3-versioita levykokoelmastani. Päämääränäni on siirtää kaikki cd-aineistoni vähemmän tilaa vievään muotoon tuohon soittimeeni sekä tietokoneen kovalevylle. Sen jälkeen levyt lentävätkin sitten vierashuoneen hyllystä pölyä keräämästä varaston hyllylle pölyä keräämään, ja joskus hamassa tulevaisuudessa kirpparille tms.

Ilahduttavan hyvin tämä siirtymä tallennusmuotojen välillä on edennyt; vasta tänään törmäsin ensimmäiseen kopiosuojattuun levyyn, joka ei aukea tietokoneessamme. Siinäpä sitten moraalinen dilemma: uhmatako lakia ja hankkia netistä mahdollisesti laiton purkuohjelma, vai luopuako kyseisen musiikkituotteen käytöstä?

No, koska olen laiska ja jääräpäinen, päätin luopua kyseisestä levystä. (Päätöstä helpotti se, että kyseinen levy oli perheen ulkopuolelta tullut lahja eli omia rahojani en siihen ole sitonut.) Ja kaikista vastaavanlaisista eteen tulevista, sekä moista ääliöilyä harrastavien artistien tulevistakin tuotoksista. Kapina se on pienikin kapina.

Piirretyistä 1970-luvun lapsitähtiin

Olin väärässä: ei Gummi Bearista tullutkaan joulun kestohittiä. Jo nyt sen on ohittanut Heintje:

Ja voisiko joku kertoa, miten ihmeessä suomennetaan attention span?

The return of the identiteettikriisi

Tässä syksyn aikana olen koettanut pyörittää omaa pientä karteesista projektiani, toisin sanoen lapsekas päämääräni on ollut repiä alas mahdollisimman useita heikoissa kantimissa roikkuvia uskomuksiani ja lopulta rakentaa uusiin Totuuksiin perustuva maailmankuva puhtaasta ja tyhjästä perustilasta. Tämä saattaa ehkä jossain määrin ollakin pyrkimysteni osuva kuvaus tuolla poliittisella ja yhteiskunnallisella puolella. Mikäli tässä yritetään kuitenkin pykätä jotain oikeaa kolmenkympin kriisiä, ei karteesinen lähestymistapa taida olla kauhean suositeltava.

Nyt onkin sen sijaan tarvetta hegeliaaniselle projektille; tiedättehän, ne teesi-antiteesi-synteesi -jutut. Asiahan on niin, että teininä olin ahdistunut ja angstinen (toisin kuin kukaan muu), kunnes minusta kuoriutui huolehtiva ja tyyni perheenäiti. Koska nykyinen perheidyllini ei kuitenkaan ole koko totuus, on tarvetta synteesille.

Nyt ei pidä ymmärtää asiaa väärin: kolmenkympin kriisini ei siis todellakaan tarkoita sitä, että haluaisin palata noihin teinivuosiini. Myönnettäköön, silloin sain maalattua paljon useammin ja parempia tauluja; lisäksi musiikki tuntui silloin vielä joltain. Mutta ei tässä perhe-elämässäkään ole mitään päälleliimattua, vaan aivan tervetullutta kehitystä se on ollut. On esimerkiksi ihan kiva olla onnellinen vuosien angstailun jälkeen.

Tiedän, tämä kuulostaa näin banaalisti auki kirjoitettuna todella väsyneeltä ja kliseiseltä. Koettakaa kuitenkin kestää, ja ajatelkaa omia kokemuksianne. Eivät ne ongelmat ja ahaa-elämykset kuulkaas teidänkään elämissänne niin ainutlaatuisia ole.

No niin, sitten niitä vinkkejä: miten yhdistää onnistuneesti vastuullisen perheenäidin ja angstaavan wannabe-maalariteinin elämät?

Pelottaa

Nyt kun vielä eletään vuoden pimeimpiä aikoja, päätin tunnustaa, että olen oikeasti aikamoinen pelkuri. Olen aina ollutkin. Mutta en minä ihan kaikkea pelkää, en nimittäin juuri mitään sellaista, mitä näkökulmasta riippuen joko järkevät tai ylivarovaiset ihmiset pelkäävät. Minä esimerkiksi en pelkää oikaista Kaisaniemen puiston läpi yöllä, en pelkää liikkua kyseenalaisissa helsinkiläisissä kaupunginosissa (enkä ymmärrä pelätä vastaavia ulkomaillakaan), en pelkää nakkikiska- tai taksijonoja enkä myöskään taksikuskeja. En oikeastaan pelkää yhtään mitään Helsingissä.

Mutta antakaapas, kun minä, maalaistyttö, pääsen mökille, sinne keskelle keskisuomalaista korpea lähes aution pikkujärven rantaan. Siellä minä pelkään aina pimeän tullen, ja olen pelännyt kohta 30 vuotta. Sydämeni pamppailee joka ikinen ilta, kun joudun pimeän tullen kipittämään turvallisesti valaistusta mökistä parkkipaikan taakse pystytettyyn puuseehen.

Nyt pitää huomauttaa, etten minä mökilläkään pelkää mitään edes hitusen todennäköistä: ei voisi vähempää kiinnostaa, onko lähistöllä nähty karhuja tai susia. Kamoon, kai nyt ihmiset tajuavat, miten älyttömän epätodennäköistä on, että ne nyt tuosta noin vain päättäisivät tulla asuttuun pihapiiriin riekkumaan? Ei, sellaisen pelkäämisessä ei ole mitään järkeä.

Sen sijaan minä pelkään jokseenkin jokaista kauhuelokuvan hirviötä, josta olen kuullut. Pelkään kaikennäköisia kummituksia ja mörköjä, haudasta palanneita kostajia, unia riivaavia veitsisormia, metsässä haahuilevia noitia sekä, kyllä ja häpeäkseni, toisilleen kuiskailevia ja ihmiset itsetuhoon ajavia puita.

Lisäksi pelkään nykyään myös sitä, että joku hullu vankikarkuri tai muu vastaava aseistettu hahmo löytää mökistä lapseni juuri silloin, kun itse istun puuseessä. Toki Erik on lasten turvana ja oletettavasti parempi vastus satunnaiselle piripäälle, mutta ei se estä minua pelkäämästä poloisten korpeen jätettyjen pienokaisten puolesta.

Sen lisäksi, että yöllinen vessareissu on kauttaaltaan ja kokonaisuudessaan ahdistava, sisältyy siihen muutamia erityisen piinaavia hetkiä. Yksi hetki on se, kun ohitan vierasmajana toimivan pikkuruisen aitan: aitan ovessa on pieni ikkuna, ja joka kerta emmin vilkaista ikkunaa kohti siinä pelossa, että näen jonkun katsovan minua takaisin mökin pimeydestä. Joka kerta ikkunasta on kuitenkin pakko kurkistaa juuri sen vuoksi: olisihan vielä kamalampaa, jos en voisi olla varma mökin olevan tyhjä.

Myös puuseen oven avaaminen on vaarallinen hetki: mitä jos siellä on muitakin entiteettejä kuin hyönteisiä? Puuseen sisällä taas on aina valinnan paikka: jätänkö mukanani tuomaan taskulamppuun/öljylamppuun valon, jolloin näen kaiken puuseen sisällä mutten mitään ikkunan takaa, vai sammutanko valon, jolloin en olisi niin helposti havaittavissa ulkoa ja sen sijaan itse näen mahdolliset lähestyjät ikkunastani? Aina se valo on tässä vaiheessa sammunut, mutta menee muutama sekunti, ennen kuin silmäni tottuvat pimeään - ja ne ovat pelottavia sekunteja ne.

Viimeinen erityisen jännityksen vaihe on puuseen oven avaaminen uudestaan: odottaakohan joku minua oven takana?

Paluumatka sitten sujuukin huomattavasti helpottuneemmissa merkeissä, sillä nyt näköpiirissäni on koko ajan edessä odottava turvallinen mökki. Edes vierasmajan ikkunasta en jää kurkkimaan, vaan kipitän reippain (juoksu)askelin kohti päämäärääni. Saatanpa jopa pysähtyä mökin portaiden alle ja ihastella hetken aikaa tyyntä järven pintaa.

Kerrottakoon vielä, että puuseepolun toiselta puolelta alkaa metsä, kun taas toisella puolella on muutama metri avointa maata ennen järven rantaa. Järvi taas ei ole pimeässäkään yhtään pelottava, vaikka perinteisessä kauhukuvastossa sumuiset vedet sisältävätkin kaikenlaista huolestuttavaa. Metsästä kuitenkin tulee rumia, väkivaltaisia tai muuten vain niin ilmiselvästi karmaisevia hirviöitä, että niitä juostaan aina karkuun. Hämyisessä järvessä sijaitsevat monsterit taas ovat seireenien ja muiden vedenneitojen kaltaisia vienon houkuttelevia ja (ainakin ensisilmäykseltä) kauniita olentoja, joita kukaan ei juokse pakoon. Niille minä taas voin sanoa että just nyt ei ehdi, palataan asiaan huomenna.

Kerroin näistä peloistani yksityiskohtaisesti Erikille, joka rauhoittelevasti totesi, että tilastojen valossa mökin vessareissua huomattavasti vaarallisempaa on käydä tuossa meidän lähi-Alepassamme. Ei, en minä nyt sentään alkanut Alepa-reissua pelätä: sen sijaan totesin, että voi kun mökilläkin voisi vessan sijaan piipahtaa vain valaistussa Alepassa.

Ja siinä vaiheessa toivoin, etten olisi sanonut niin: mieleeni piirtyi kuva laiturin nokkaan, sumun keskelle yhtäkkiä pulpahtavasta, värikkäin mainosvaloin ja karnevaalihenkisten mainosjinglejen ympäröimästä kelluvasta Alepasta. Jos olette nähneet elokuvan Funny Man, tiedätte suunnilleen, millaista tunnelmaa haetaan. Ikkunassa olisi tietenkin mainokset olut- ja makkara-alennuksista. Mökkeilijää houkutellaan kovasti peremmälle.

Ei, en minä halua laiturilleni omaa Alepaa keskellä yötä.

Luovan kirjoittamisen alkeiskurssi, osa 2

On kurssin toisen tehtävän aika, vaikka ensimmäisiä tekstejä voikin toki vielä palauttaa muutaman tunnin ajan. Tällä kertaa tehtävänä on kirjoittaa novelli, jossa esiintyvät seuraavat sanat tai käsitteet (perusmuodossaan tai taivutettuna): "EU:n perustuslakiäänestys", "ilotulitus", "laiskanpulskea", "hurmaava", "raataa" sekä "yllättyä".

Novellin pituus saisi olla vähintään sellaiset ruotsin tunnilta tutut 500 sanaa, mutta pidemmätkin kelpaavat oikein hyvin. Älkää kuitenkaan ruotsiksi kirjoittako. Tekstit voi tuttuun tapaan joko lähettää minulle sähköpostitse (etunimi.sukunimi[sekäppyrä]gmail.com) tai julkaista kommenttina tähän merkintään. Odotan saavani tekstit tämän vuoden puolella, eli viimeinen palautuspäivä on ensi viikon keskiviikko.

Varoitus: ei kasvissyöjille

Tässä on kuvattu meidän koko perheen ehdottomasti mieluisin jouluaskare. Valitettavasti kuvassa ei näy, kuinka kuopuksemme pomppi keittiön lattialla istuessaan samaan tahtiin.

Taidekasvatusta

Mellalla on joulukalenterina sellainen hieno rekka-auto, jossa on 24 pientä lokeroa 24:ä pientä esinettä tai asiaa varten. Joinakin joulukuun päivinä Mella on saanut kalenteristaan muovailuvahaa; joka kerta eri väristä. Koska neiti tietenkin sotkee kaikki muovailuvärit yhteen, oppii hän samalla esimerkiksi, että keltaisesta ja sinisestä tulee yhdessä vihreää.

Värejä on nyt tullut jo aika paljon, ja olohuoneen pöydällä odottaa aika inha muovailuvahamöykky. Se näyttää samalta kuin helsinkiläinen joulusää: tummanharmaalta. Mikä on tämän tarinan opetus, ellei jokin hyvin pessimistinen? Kaikesta tulee lopulta synkeää massaa? Elämän syksy on valoton? Itku pitkästä ilosta?

Vai tulkitsenko minä nyt liikaa? Kyllä se tyttö siitä kurjanharmaasta klöntistäänkin pitää. Ehkä se on se opetus: myös ruma voi olla kiva.

Unelma omavaraisuudesta

Päivän Hesarissa oli juttu kaksilapsisesta perheestä, joka pyrkii elämään mahdollisimman omavaraisesti. Juttu on suppeammassa muodossa myös verkossa täällä.

Perheen vanhemmat mm. kasvattavat itse oman viljansa, keräävät paljon sieniä ja marjoja sekä kehräävät omat lankansa ja valmistavat itse vaatteensa villasta, nahasta ja pellavasta. Suolasta on luovuttu kokonaan ja talo lämpiää omin kätösin hakatuilla polttopuilla. Hippien ja kansallissosialistien unelma siis.

Uutinen nostatti heti vilkkaan keskustelun Hesarissa, jonka seuraamiseen minun turnauskestävyyteni ei paria ekaa sivua pidemmälle riittänyt. Valtaosa kommenteista oli kriittisiä, moittivia tai peräti kyynisiä: moinen elämäntapa todettiin heti kestämättömäksi yhteiskunnallisessa mittakaavassa sekä älyttömäksi haihatteluksi. Joku keskustelun alkupuolella toki myös ihmetteli, mistä moinen tunneryöpsähdys oikein on saanut alkunsa: miksi niin kamalan monella on niin hurja kiire tuomitsemaan jonkun toisen elämäntapa?

Vaikken ole kyseisen perheenisän filosofiaan sen tarkemmin tutustunut, lienee selvää, etteivät kaikki muut voisi seurata tämän perheen esimerkkiä nykyisen kaltaisen yhteiskunnan romahtamatta. Tämäkin perhe on todennäköisesti nauttinut ainakin verovaroin kustannetuista neuvolapalveluista sekä poliisin ja puolustusvoimien suomasta yleisestä turvallisuudesta. Jos kaikkien aika menisi vain oman ruokansa tuottamiseen, ei yhteiskunnallisia turvaverkkoja olisi. Lisäksi viljeltävä maapläntti ja perheen asuintalo on täytynyt maksaa ihan oikealla rahalla, ennen kuin omavaraisuutta on päästy harjoittelemaan; nyky-yhteiskunnassa ei siis voi tuosta vain heittäytyä omavaraiseksi ilman alkupääomaa.

Eri asia sitten on, halutaanko nyky-yhteiskunta säilyttää. Kun kaikille maailman miljardeille ei yksinkertaisesti riitä samanlaisia viljavia maapalstoja oman ruuan kasvattamiseen, pitäisi alkajaisiksi hankkiutua eroon muutamasta miljardista ihmisestä. En tiedä, onko tämä esimerkkiperheen tavoite; sen lobbaaminen valtavirran tavoitteeksi lienee kuitenkin vähintään haastavaa.

Mutta jos kyse ei ole mistään sen yhteiskunnallisemmasta agendasta vaan tämän perheen henkilökohtaisesta, ehkä itsekkäästäkin elämäntapavalinnasta, mikä oikeus muilla on mennä se tuomitsemaan? On niitä muitakin sallittuja tapoja elää elämäänsä, eivätkä ne kaikki muutkaan välttämättä ole yhteiskunnallisessa mittakaavassa kaikkein rakentavimpia.

Toisaalta se, että Hesari esittelee tämän perheen valinnan juuri sopivasti länsimaisen materialismin vuosijuhlan alla, on kuitenkin ilman muuta jonkinlainen yleisempi kannanotto, ei pelkkä human interest -tarina. Varsinkin, kun Hesarilla tuntuu olevan kova palo tehdä uutisesta kuin uutisesta yhteiskunnallisia kannanottoja. Ehkä se kommentoijien kielteinen asenne juontui juuri tästä Hesarin valistusprojektista: kyllähän tässä nyt kuitenkin selvästi haluttiin esitellä perhe, joka tekee jotain paremmin, oikeammin kuin me muut. Vai eikö?

Jos oletetaan, ettei tämä pyrkimys omavaraisuuteen välttämättä ole pilkuntarkasti mahdollista suuremmassa mittakaavassa, voiko tällaisilla tarinoilla kuitenkin olla jotain muuta annettavaa? Riski, että kaikki nyt yhtäkkiä heittäytyisivät samanlaisiksi askeetikoiksi, lienee kuitenkin pieni. Ehkä tuollainen toisenlainen tarina on vain virkistävää vaihtelua kaikkien niiden koko aukeaman peittävien mainosten välissä? Niin kuin eräs ystäväni männävuosina perusteli poikkeuksellisen radikaalina pidettyä valintaansa vaaleissa: vaikkei pidä paljaan suolan mausta, on keittoon silti hyvä lisätä pieni määrä suolaa, jotta se maistuisi edes joltain. Tuovatko tällaiset tarinat kaivattua tasapainoa kulutusjuhlaan?

Vai vieraannuttavatko ne meitä taviksia ekologisemmasta ja hitaammasta ajattelusta? Jos tuollainen esitellään ihannevaihtoehtona, ei valtaosalla taida riittää selkäranka taivaspaikkaan. Tuntuvatko pienemmät ja helpommat arjen teot turhilta, jos päämäärä on noin epärealistisen kaukana?

En minä tiedä. Ei huvittaisi olla kyyninen jouluna.

Maitotyttö

Perheen pienimmäisemme, eilen 10 kuukautta täyttänyt Neilamme on Erikin määritelmän mukaan jo melkein oikea ihminen. Typykkä on nimittäin jo parin päivän ajan ahminut ihkaoikeaa, lehmänmaidosta tehtyä jukurttia, eikä maha ole mennyt sekaisin. Tästä on vain pikkuriikkisiä askelia siihen, että neiti alkaa syödä muitakin oikeiden ihmisten ruokia.

Pimu myös nousee sujuvasti ja riemuisasti seisomaan tukea vasten. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että jo kohta Neila juoksee Mellan kanssa kilpaa käytävää pitkin?

Minä ja jouluvalmistelut

Päivän Viivi ja Wagner kertoo sen kaiken.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, minä kyllä rakastan joulua ja eritoten jouluvalmisteluja. Mutta ei aina voi vain jaksaa. Ja valmista tulee kuitenkin.

Saappaat

Ostin eilen saappaat, Ne Saappaat. Vaihtoehdon numero 1; oikeanpuoleiset, länsirannikolta tarkasteltuna etummaiset. Ne pari senttiä pidemmät ja ne, joissa oli vähemmän ytyä. Tämä johtuu siitä, että lähemmin tarkasteltuna se jokin yty alkoikin vaikuttaa vähän halvalta ja se jokin tylsyys tyylikkäältä.

Sitä paitsi Erik käski ostaa nämä.

Luovan kirjoittamisen alkeiskurssi, osa 1

Jotta maailma olisi hauskempi paikka elää ja jotta työstäni tekstien kanssa olisi jotain iloa, olen päättänyt järjestää pienen kirjekurssin luovasta kirjoittamisesta. Kun muistelen omaa lukioaikaista luovan kirjoittamisen kurssiani, päällimmäisenä mieleeni jäi tehtävä, jossa lyhyen neutraalista uutistekstistä piti kirjoittaa uusia versioita eri tyylilajeissa. Ryöstänkin tämän tehtävänannon omaa kurssiani varten.

Kurssi on ilmainen ja avoin kaikille halukkaille. Merkinnän lopusta löytyy lyhyt uutisteksti, josta osallistujat saavat kirjoittaa kolme (3) uutta versiota eri tyylilajeissa. Tyylit saa valita itse seuraavien joukosta: runo, dekkari, sotahistoriallinen tiiliskivi, nykyproosa, poliittinen pamfletti tai sanomalehden tekstiviestipalsta. Mainitse kunkin tekstin yhteydessä, mitä tyyliä olet käyttänyt. Muuten minä en välttämättä tunnista sitä.

Tekstit voi toimittaa joko kommenttina tähän merkintään tai sähköpostitse allekirjoittaneelle osoitteeseen etunimi.sukunimi{miukulimaukuli}gmail.com. Odotan saavani tekstit viikon sisällä eli viimeistään jouluaattona. Koska en ole oikeasti alan ammattilainen, en lupaa ammattitaitoista palautetta. Pyrin kuitenkin löytämään kaikista jotain kehuttavaa - pääasia on saada kirjoituksensyrjästä kiinni.

Versioitava teksti (by Markus Jokela, HS):

Lokkien tehopyynti alkaa Ämmässuolla huhtikuussa

Harmaalokkien tehopyynti alkaa Ämmässuon kaatopaikalla huhtikuussa. Tähän mennessä kaatopaikalla on tapettu jo 34 000 lintua, mutta tämä ei ole vähentänyt Ämmässuolla vierailevien lintujen määrää.

Asiasta kertoo keskiviikon Länsiväylä.

Lokeista on välillä haittaa kaatopaikan työntekijöille. Linnut myös likaavat läheisten järvien laitureita ja rantoja.

Nyt se on virallista

Kiitti, tulihan tätä jo kerjättyä. Sinänsähän kyse ei ole mistään uutisesta, mutta onhan siihen ihan hyvä saada virallinen leima. Häveliäästi tosin sijoitin polttomerkin hieman syrjäisempään paikkaan.

Päättämisen vaikeudesta

Lähtökohta: kahdet nahkasaappaat. Molemmat kivan näköiset, molemmissa hyvä kävellä.

Vaihtoehto 1: Varsi yltää peräti polvitaipeeseen asti (tämä on hyvä, ulkonäköön liittyvä asia). Kenkä on kuin mittatilaustyötä, eli istuu varpaista polveen asti kuin valettu - en edes tiennyt, että korkokenkä voi tuntua niin hyvältä jalassa. Korkolappu pitää luultavasti vaihtaa ennen käyttöönottoa. Ulkonäkö kaunis, mutta hieman tylsä. Liikkeeseen ei voi palauttaa kenkiä, vaikka tulisi katumapäälle.

Vaihtoehto 2: Varsi on hieman lyhyempi kuin edellisessä vaihtoehdossa, mutta muuten kengän ulkonäkö vastaa täysin haaveitani. Saappaassa on sitä jotakin ytyä, mutta silti se ei mene överiksi. Korkolappu pitää luultavasti vaihtaa ennen käyttöönottoa. Erinäisten alennusten ansiosta hieman, muttei ratkaisevasti edullisempi kuin vaihtoehto 1. Liikkeeseen voi mielenmuutoksen jälkeen palauttaa kengät kuittia vastaan.

Kummat saappaat ostan?

Etuoikeutettu

Tämä on omistettu teille, jotka heräätte aamulla aikaisin joko töihin tai lasten vuoksi: minullapas on joululoma ja aamu-uniset lapset, mikä on aika onnistunut yhdistelmä. Eilen heräsimme varttia vaille yksitoista, tänään minä en jaksanut nukkua enää 20 yli kymmentä pidempään mutta muksut kyllä koisaavat yhä. Kuten myös krapulainen mies.

Orpo olo

Kuukausitolkulla olen haaveillut siitä, että saisin viettää ihan rauhassa iltaa itsekseni, vain minä, stereot ja läppäri. Ei huutavia lapsia eikä sosiaalista kanssakäymistä vaativaa puolisoa.

No niin, nyt se sitten on tapahtunut. Lapset ovat kiltisti nukkumassa ja mies riettailla teillä Tavastialla. Mutta mitä minä teen? Ei huvita kuunnella mitään musiikkia, eikä internetissäkään ole mitään kiinnostavaa. Ei. Niin. Mitään.

Olenko menetetty tapaus?

Uschanovin 9. teesi: Kommunismi kelpaa kapitalisteille, eikä vasemmistolla ole tästä mitään sanottavaa.

Yhdeksäs ja viimeinen teesi on selvä: huolimatta antikommunistisista juhlapuheistaan kapitalistit tekevät surutta kauppaa kommunistisissa valtioissa, kuten Kiinassa, Kuubassa tai jopa Pohjois-Koreassa. Vasemmistolla olisi selvä iskun paikka, mutta jostain syystä se ei rohkene tehdä niin. Ehkei vasemmiston oma suhde kyseisiin valtioihin kestä päivänvaloa?

Kyllähän näistä asioista minun mielestäni jonkin verran puhutaan, vaativathan esim. Vasemmistoliitto ja demarit valtiojohtoa jättämään Pekingin olympialaiset väliin (myönnetään, Haloska taisi kuitenkin olla paikalla) ja Googlen Kiina-sekoilut ovat saaneet huomiota Pravdassa Hesarissa. Toki useimmiten tällainen keskustelu tuntuu olevan poliittisesti löyhemmin sitoutuneiden ihmisoikeusjärjestöjen kenttää.